Maa on peittynyt hiljaiseen lumihuntuun. Syksyn pimeys helpottaa vähitellen. Eveliina nauttii metsien antamasta voimasta. Lapsuuden muistot käyvät aika ajoin mielessä. Hän on päättänyt pukea kokemukset kauniiksi, tehdä eletyistä päivistä voimavaraston, joista poimia parhaat kukkaset maljakkoon. Even suvun tarinaan sisältyy paljon surua, sairauksia ja menetyksiä. Ei uskoisi todellisuudeksi, kun häntä kuuntelee. Aikaisten aamujen lapsesta on kasvanut rikas nainen. Hetkessä eläminen on jokapäiväinen seikkailu, jonka päätähtenä voivat olla linnut.  

”Pihalleni lentäneet pyrstötiaiset ovat silmissäni maailman kauneimpia lintuja. Oli ilo nähdä ne ja googlata niiden äänet. Niiden kauneus saa silmät kostumaan.” 

Eletään 70-lukua. Eveliinan varhaislapsuuteen kuuluivat isoveli, isosisko, äiti ja isä. Perheellä ei ollut tietokoneita eikä televisiota ehditty katselemaan ulkoleikkien viedessä lapset omaan maailmaansa. Kotona rakastavassa perheessä asiaan kuului toki pikkukränää sisarusten kesken. Koulussa Eveliina ei ollut valtava lukutoukka ja hän koki koulunkäynnin olleen haasteellista, mutta kaveripiireihin kuului niin tyttöjä kuin poikiakin. Joskus kaverien kanssa suukopukasta saatiin aikaiseksi kunnon matsejakin, joista yhden Eveliina muistaa erityisesti. Yksi poika piti hänestä kiinni kädet selän takana ja toinen löi nyrkillä naamaan.  Hän oppi kokemuksena myös puuhun kiipeämisen vaarat. Sieltä saattaa nimittäin tippua alas.  

Perheen isä kuritti lapsiaan tarpeen vaatiessa. 

“Sain tarpeeksi vakavasta asiasta nahkavyöllä paljaalle perseelle. Olen kiitollinen isälleni.” 

Idyllistä perhe-elämää kirkonkylän taajama-alueella omakotitalossa varjosti isän alkoholismi, josta eivät tienneet kuin lähimmät naapurit. Isä saattoi tulla kotiin humalassa ja lyödä äitiä. Eveliina nukkui vanhempiensa välissä ja hälytti naapurista apua kotiin, jos asiat äityivät rajuiksi.  

“Isä ampui itsensä ollessani 12-vuotias. Poliisi piiritti silloin kotimme. Se oli kamalin kokemukseni koko elämässäni ja aika tapahtuman jälkeen raskainta aikaa koko elämässäni.” 

Ilman kriisiapua Eveliina päätyi käsittelemään asiaa sulkeutumalla. Perheen äidille sulkeutuminen oli vaikeaa, sillä hänkään ei saanut alkuun kunnollista keskusteluyhteyttä lapseensa. Äiti toimi perheen tukipilarina jo isän eläessä, vaikka hänellä oli varmasti itselläänkin raskasta.  

“Kaikilla ei ole isää ollenkaan ja vaikka isän teot eivät aina olleet hyviä, oli hän hyvä isä. Taistelin myös äitiäni kohtaan, mutta hän otti lapsen pahan mielen aikuisen ihmisen lailla vastaan.” 

“Istuin rantakivellä monet kerrat ja mökötin. Isä teki tahtonsa mukaan ja hänen on nyt hyvä olla, ajattelin. Olin silti todella vihainen. Jälkeenpäin on vaikeaa määritellä kuinka kauan suurta surua, luopumista ja toipumista kesti. Itkin silloin niin paljon. Kaverini olivat ylikilttejä ja myötätuntoisia mutta siihen oli vaikeaa suhtautua ja se tuntui oudolta.” 

Murrosiän koittaessa Eveliina vetäytyi entisestään kuoreensa. Isä oli pysyvästi poissa.  

Isoveli auttoi perheen äitiä taloudellisesti ja oli mukana sisarusten kasvatuksessa.  Elämä isän kanssa ei aina ollut ollut helppoa mutta isä osallistui eläessään siivoamiseen ja muihin kodin askareisiin sekä oli kova tekemään töitä. Kodissa leikkokukat olivat aina maljakossa ja papin lausuma aamen todella tarkoitti pitkäaikaista suhdetta. Vuosien kuluessa yhteiset kokemukset toivat perhettä ajan kanssa lähemmäksi toisiaan.  

“Äitini ei koskaan sanonut mitään pahaa isästä. Arvostan hänen valintaansa suuresti. Minun murheeni eivät olleet silloin niitä pienimpiä mutta eivät suurimpiakaan. Jokainen perheemme jäsen on rakentanut oman mielikuvansa isästä ja sen ajan tapahtumista omien kokemustensa pohjalta.” 

17-vuotiaana Eveliina muutti siskonsa kanssa kotoa pois opiskelemaan, kävi töissä huoltoasemalla ja rakastui. Ensitreffeillä siippaehdokas ilmoitti hänellä olevan vaimon ja kuusi lasta, vitsillä onneksi, sillä treffien jälkeen elämä on kulkenut yhteisiä polkuja. Metsä on pariskunnan molemmille osapuolille tärkeä.  

“Olen säikähtänyt vierestäni lähteviä hirviä. Joskus merkkinä karhun vierailusta samoilla reiteillä on ollut juuri myllätty maa-ampiaispesä. Metsot saattavat pyrähtää lentoon jalkojen kupeelta ja hiljaisessa metsässä se saa sykkeen hetkeksi nousemaan. Käärmeet ovat inhottavia, ne nousevat jalan vierestä pystyyn ja luikertelevat pakoon. Metsä, metsän asukkaat ja kulkijat toimivat vaistojensa varassa.” 

Vuosien varrelle perhepiiriin on mahtunut paljon sairautta. Eveliinan siskon sairastuessa imusolmukesyöpään elämä sai käänteen, joka johdatti hänet pohjanmaalle siskon avuksi. Siskon mies ja kahden lapsen isä teki reissutyötä rekkayrittäjänä ja oli paljon poissa kotoa. Eveliina pystyi tekemään etätyötä siskonsa luota käsin samalla, kun hän auttoi sairauden kourissa kärsivää siskoaan ja käsitteli omakohtaisesti läheisen sairastumista ja siihen liittyviä kipukohtia. 

“Vietin puoli vuotta siskoni perheen luona. Nuorempi tytöistä lähti esikouluun ja vanhempi kävi neljättä luokkaa ala-asteella. Sairaus oli paitsi sairastavalle siskolleni raskasta aikaa, sitä se oli myös minulle. Ei ole helppoa katsoa vierestä, kun läheinen sairastaa. Siskoni itki kuolemanpelkoaan eikä halunnut lastensa tietävän syöpädiagnoosista. Tein voitavani, mutta koin myös valtavaa turhautumista, sillä jokainen käsittelee asioita omalla tavallaan. Yritin vierestä lohduttaa ja sanoa, että älähän nyt ala kuolemaa tekemään. Viikonlopuiksi menin kotiin tekemään töitä. Tytöt lähtivät toisinaan mukaani. Olen kiitollinen myös omalle miehelleni, joka antoi minun lähteä satojen kilometrien päähän siskoni luokse, sillä eihän kukaan voinut tietää kauanko tilannetta jatkuisi. Ei sekään ole itsestään selvää eivätkä kaikki välttämättä edes laskisi lähtemään. Muistan edelleen kuinka setäni totesi tuolloin minulle: Sinulla on Eveliina hieno mies.” 

Siskon sairaudesta toipuminen oli valtavaa oppia kiitollisuudesta. Oppia kohti tulevaa, sillä Eveliinan oma sairastuminen hormonaaliseen rintasyöpään lähinnä nauratti. Ei syöpä itsessään naurattanut, mutta nauroin syövästä huolimatta. Mieheni sanoi tuolloin: “Aina meillä voisi mennä huonomminkin.” 

Rintasyöpätaistelu sisälsi leikkauksen, sytostaattihoidot, lääkkeelliset kotihoidot, sädehoidot sekä 10 vuotta kestäneen hormonaalisen jälkihoidon. Hiukset lähtivät, mutta kukaan ei voinut viedä Eveliinan elämäniloa. 

”Jotkut ihmiset eivät osanneet hyväksyä, että nauran ja yritän jatkaa normaalia elämää. He kokivat sen näyttelemisenä ja esittämisenä, jos olin iloinen. Olin sairas hymystäni huolimatta. Näin siskoni suremisen ja ajattelin, että jos kuolen syöpään, haluan elää sen vähäisenkin ajan ilman sängynpohjalle heittäytymistä. Minulle siskon sairastuminen oli vaikeampaa kuin omani. 

”Jos suru auttaa paranemaan, olisin surrut, mutta sen asian koen käsitelleeni siskoni sairastaessa. Hoidot menivät hyvin, vain hiukset lähtivät. Olin ilman peruukkia ja kuljin paljain päin joka päivä.” 

Muutamia vuosia Eveliinan sairastumisen jälkeen perhepiirissä jytisi jälleen Eveliinan veljen sairastuessa kurkkusyöpään, josta hän ei selvinnyt. Hän oli urheilullinen mies, joka uupui taistelussa kurkkusyövän etäpesäkkeitä vastaan.  Hänen menettämisensä kosketti jäljelle jäänyttä sukua, mutta toi perheen yhdessä vakavan asian äärelle. 

 “Sairaudet ovat tiivistäneet entisestään perhesuhteita, mutta emme unohda myöskään riitelyä. Peiliin katsomisen avulla olemme selvinneet. Perheinäkin meillä on eri arvot ja ajatustavat, olemme erilaisia. Puoliso on äärettömän tärkeä, mutta olen edelleen osa lapsuuden ydinperhettäni. 

Eveliinan kyyneleet ovat nykyään tiukassa. Hautajaisia on takana useita, menehtyneet ihmiset ovat olleet todella tärkeitä. Eveliinalle menettäminen ja kuolema ovat luonnollinen osa elämää. Tärkeän ystävän kuollessa syöpään hautajaiset olivat kaunis saattomatka lopulliseen lepoon. Itkemättömyys saattoi herättää kummastusta muissa hautajaisvieraissa. 

“Itku ei ole surun mittari.” 

”Olen oppinut eniten vastoinkäymisistä. Minun oli vaikea hyväksyä miksi muut nauravat ja maailma jatkaa eteenpäin, kun isäni oli juuri kuollut. Isäni hautajaisten jälkeen en enää itkenyt. En jätä itkemättä kovuuttani vaan koska olen niin rikki. Olen niin herkkä.” 

Lehtien palstoja lukiessa hämmästys kasvaa. Tulvat Kongossa, sota Ukrainassa, maatalouden tilanne Suomessa, sähköjännitys.  

“Maailma ympärillä on mennyt hurjaksi. Ihmiset haluavat valtaa ja rahaa, janoamme lisää ja lisää. Meille ihmisille ei riitä mikään. Pärjäisimme vähemmälläkin.  Kateus haluaa aina enemmän. Toisten Ihmisten kunnioittaminen on kadoksissa. Puhumme rumasti toisillemme ja pahoitamme mielemme. Riitaa on liikaa, ydinsota on todellinen uhka. Konfliktien laajentuminen mietityttää. En koe turvattomuutta, Suomessa asiat ovat kuitenkin hyvin. Ukrainan tapahtumat laittavat miettimään, mitä ihmiset joutuvat kokemaan.” 

Eveliina pitää huolta oman perheensä jäsenistä siinä, missä hän voi. Hän soittaa äidilleen kerran päivässä ja käy hänen luonaan kerran viikossa. Siskon ja veljen lasten kanssa hän pitää yhteyttä puhelimitse. Isän sisko asuu palvelukodissa ja Eveliina huolehtii hänen asioistaan yhdessä serkkunsa kanssa. Joulun aikaan hän kiertää läheisimpiään ja muistaa heitä joulutervehdyksellä. 

“Autan äitiäni. Hän piti minusta huolta, kun olin pieni ja nyt on minun vuoroni. Lapsuus on osa elämääni, en ole katkera. Olen kiitollinen elämästäni.” 

Palatessaan metsään Eveliina aistii rauhan. Marjastus, sienestys ja koirien kanssa ulkoilu antavat hänelle voimaa. Metsä on hänelle kuin hengen temppeli. On upeaa seisoa parisataa vuotta vanhojen puiden vierellä ja pohtia, mitä ne ovat todistaneet. Tänä talvena Eveliina odottaa harvinaisia vieraita. Pyrstötiaiset ovat uteliaita, laumassa eläviä, valkeita, kauniita pieniä lintuja.