Enterokokit ovat grampositiivisia aerobisia kokkeja, jotka kuuluvat terveen henkilön suoliston normaaliflooraan. Ihmisen elimistöstä on löydetty 20 patogeenista enterokokkilajia, joista yleisimpiä ovat Enterococcus faecalis ja Enterococcus faecium. Enterokokit ovat tavallisesti joustavia kasvuvaatimuksiltaan ja pystyvät kasvamaan korkeassa pH:ssa, suolaisessa ympäristössä ja kestävät lämpötilan vaihteluita. Enterokokit ovat hyvin kestäviä ja kykenevät säilymään hengissä elottomilla pinnoilla sekä selviytyvät 60 °C lämpötilassa jopa puolen tunnin ajan. (Rantakokko-Jalava ja Anttila 2020.)
Enterokokkien kasvupesäkkeet ovat tavallisesti ei-hemolyyttisiä, vaikka alfahemolyyttisiä ja beetahemolyyttisiäkin kantoja on löydetty. Yleisesti enterokokit muodostavat pareja ja lyhyitä ketjuja jakautuessaan ja ovat suurempia kuin pneumokokit, jotka myös esiintyvät pareittain. Enterokokit ovat elimistön taudinaiheuttajina opportunisteja. Yleisimpiä enterokokkien aiheuttamia infektioita ovat virtsatietulehdukset, mutta enterokokit kykenevät myös kolonisoimaan erilaisia haavoja, kuten leikkaushaavoja ja palohaavoja. Enterokokki-infektiot liittyvät usein katetreihin ja kanyyleihin johtuen E. faecaliksen ja E. faeciumin kyvystä tuottaa biofilmejä. Enterokokit ovat myös joissain tapauksissa bakteremioiden ja endokardiitin aiheuttajia. (Rantakokko-Jalava ja Anttila 2020.)
Enterokokkisuvun bakteereilla on luontainen resistenssi useimmille antibiooteille. Enterokokit sietävät penisilliiniä hyvin, ja kefalosporiinit sekä sulfa-trimetopriimi ovat enterokokki-infektioiden hoidossa tehottomia. Tehokkaita mikrobilääkkeitä enterokokkeja vastaan ovat ampisilliini, piperasilliini, karbapaneemit, osa fluorokinoloneista ja glykopeptidit kuten vankomysiini ja teikoplaniini. Virtsatieinfektioiden hoidossa usein toimiva on nitrofuratoiini. (Rantakokko-Jalava ja Anttila 2020.)
Laajan resistenssinsä lisäksi enterokokeilla on kyky kehittää resistenssi kaikille nyt toimiville antibiooteille. Enterokokeista E. faecium on herkin muuntelemaan penisilliinejä sitovia proteiinejaan siten, että resistenssi mikrobilääkkeitä kohtaan syntyy. Tämän takia E. faecium on huomattavan usein resistentti myös fluorokinoloneille ja nitrofuratoiinille. (Rantakokko-Jalava ja Anttila 2020.)
Syntyneistä resistensseistä merkittävä esimerkki on ollut multiresistenttien bakteerien aiheuttamien infektioiden hoidossa käytettävää vankomysiiniä vastaan syntynyt vastustuskyky. Vankomysiiniresistentti enterokokki (VRE) löydettiin ensimmäisen kerran vuonna 1986, ja kantaa esiintyi Yhdysvalloissa vuonna 1999 25 prosentissa enterokokkien aiheuttamista sairaalainfektioista. Suomessa VRE-kantojen osuus sairaalainfektioista vuosina 1999–2006 oli prosentti. VRE-kannan resistenssi johtuu vanA- tai vanB-geenikompleksin kehittymisestä bakteerissa. Näiden geenien on huomattu pystyvän siirtymään bakteerilajista toiseen, minkä vuoksi vankomysiinirestinssin esiintymistä seurataan tarkasti. Resistenssi voisi siirtyä esimerkiksi stafylokokkeihin, joiden virulenssi on huomattavasti suurempi kuin enterokokkien. (Rantakokko-Jalava ja Anttila 2020.)
RANTAKOKKO-JALAVA, K ja ANTTILA, V-J. 2020. Enterokokit. Julkaisussa: HEIKKINEN, T; JÄRVINEN, A; MERI, S; VAPALAHTI, O ja VUOPIO, J. (toim.) Mikrobiologia, immunologia ja infektiosairaudet: Kirja 1, Mikrobiologia Helsinki: Duodecim. Saatavilla: https://www.oppiportti.fi/op/mbg00083/do