Suomalaista korkeakoulupolitiikkaa on viime vuosina leimannut päämäärättömyys ja tempoilu. Koulutusjärjestelmää koskevissa keskeisissä päätöksissä ei ole aina riittävässä määrin huomioitu niiden toteutumiseen vaadittavaa aikaa tai erilaisia ”paikkoheittoja” on tehty motiivien usein jäädessä hämärän peittoon. Viime kädessä suurimpia kärsijöitä ovat ne, joita varten koko järjestelmä on rakennettu, eli opiskelijat.

Korkeakoulujen rahoitusmallit tutkintokattoineen ohjaavat korkeakouluja keskinäiseen kilpailuun vaikka pienessä rajallisten resurssien maassa menestys voi viime kädessä pohjautua ainoastaan yhteistyöhön ja siihen kuuluisaan yhteiseen hiileen puhaltamiseen. Tutkintokattojen tavoitteena on ohjata koulutusalatasolla suoritettavien tutkintojen määriä työmarkkinoiden tarvetta vastaavaksi.

Rahoitusmallissa tutkintokattoihin verrattavat tutkintomäärät lasketaan kuitenkin takautuvasti kolmen vuoden keskiarvona, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että nykyiseen sopimuskauden (2017–2020) rahoitukseen vaikuttavat päätökset on tehty jo paljon ennen sopimuskauden alkua. Sama uhkaa toistua myös tulevalla sopimuskaudella (2021–2024), koska suurin osa tuolloin valmistuvista opiskelijoista on jo aloittanut opintonsa eikä tutkintokatoista (tai edes rahoitusmallista) ole vielä päätöksiä olemassa. Epäsuhta hitaan ja vahvasti peruutuspeiliin katsovan rahoitusmallin ja työmarkkinoiden yhä nopeammin muuttuvan osaamistarpeen välillä on valtava.

Tutkintokattojen ohella korkeakoulujen valintamenettelyyn tehdyt muutokset ensikertaisuuskiintiöissä ovat johtaneet tilanteeseen, jossa suoraan ylioppilastutkinnon jälkeen korkeakoulussa opintojaan jatkavien osuus on laskenut voimakkaasti. Esimerkiksi vuoden 2016 uusista ylioppilaista noin 16 prosenttia jatkoi suoraan opintojaan yliopistoissa ja noin 10 prosenttia ammattikorkeakouluissa. Yhdestä tai useammasta välivuodesta on tullut yleinen käytäntö, kun unelmaopiskelupaikkaa tavoitteleva nuori ei onnistu pääsykoetta läpäisemään eikä myöskään uskalla haaveensa lopullisen hautautumisen pelossa aloittaa opintojaan toisena tai kolmantena vaihtoehtona olleessa hakukohteessa.

Yhtenä suurena huolena yleiseen keskusteluun on viime aikoina noussut väestön koulutustason lasku. Korkeakoulututkinnon suorittaneiden määrä 30–34-vuotiaiden ikäluokassa onkin tippunut alle 40 prosenttiin, mikä tarkoittaa sitä, että 1970-luvun loppupuolella syntyneet uhkaavat jäädä korkeimmin koulutetuksi vuosikerraksi. Tilastokehitystä voidaan selittää opistoasteen tutkintojen poistumisella mutta siltikään korkeakoulutettujen suhteellinen määrä ei ole nousussa.

Selkeiden linjausten ja määrätietoisen pitkäjänteisen korkeakoulujärjestelmän kehittämisen sijaan turvaudutaan helposti nopeisiin ja pahimmillaan kertaluonteisiin toimiin. Parhaillaan valmistellaan opetus- ja kulttuuriministeriön johdolla korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visiota 2030-luvulle. Tämä on askel oikeaan suuntaan mutta samalla voidaan kysyä, tulisiko visiota viedä vieläkin kauemmaksi ja tähdätä vaikkapa vuoteen 2130?

Esa Viklund
kehittämispäällikkö
Savonia-ammattikorkeakoulu

Korkeakoulupolitiikka – vaikea laji

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *