Ensikertalaisuuden korostaminen opiskelijavalinnassa – kuinkas kävikään?

Tilastokeskuksen julkaiseman tuoreen tilaston mukaan nuorten siirtyminen lukiokoulutuksen jälkeisiin korkeakouluopintoihin on hidastunut merkittävästi. Vuoden 2017 ylioppilaista vain 28,1% aloitti korkeakouluopinnot samana vuonna, vastaava luku viittä vuotta aiemmin vuonna 2012 oli 37,5%. Kun tarkastellaan ylioppilaaksi kirjoittaneiden pääasiallista toimintaa vuosi valmistumisen jälkeen, on päätoimisten työllisten määrä vastaavana ajanjaksona noussut 19,8 prosentista 26,4 prosenttiin. Suoraan opintojen jatkamisen sijaan yhä useampi siis pitää yhden tai useamman välivuoden ja siirtyy päätoimisesti työmarkkinoille.

Muutosta selittävän keskeisen tekijän löytäminen on yllättävän helppoa. Vuonna 2016 tuki voimaan laki, jonka mukaan yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen on varattava osa yhteishaun opiskelupaikoista ensikertalaisille. Lain tavoitteena oli parantaa opiskelupaikkaa ensi kertaa hakevien asemaa ja näin nopeuttaa siirtymistä korkea-asteen opintoihin. Jopa 80 prosenttia opiskelupaikoista voidaan varata ensikertalaisille.

Lainmuutoksen myötä ensikertalaisuusstatuksen merkitys korostui huomattavasti.  Opiskelijaa ei kohdella ensikertalaisena, mikäli hän on jo suorittanut Suomen koulujärjestelmän mukaisen ammattikorkeakoulu- tai yliopistotutkinnon. Myös ne opiskelijat, jotka ovat ottaneet vastaan opiskelupaikan ammattikorkeakoulusta tai yliopistosta, menettävät ensikertalaisaseman. Näin silloinkin, vaikka opiskelija keskeyttäisi opinnot heti niiden alussa.

Uusi järjestelmä rankaisee vääristä valinnoista ja toisaalta kannustaa taktikoimaan kiintiöedun menettämisen pelossa. Korkeakoulujen yhteishaussa hakijalla on mahdollisuus valita enintään kuusi häntä kiinnostavaa hakukohdetta ja asettaa nämä hakutoivejärjestykseen. Pelko ensikertalaisuusstatuksen menettämisestä on johtanut siihen, että yhä useammin hakija nimeää vain ensisijaisen hakukohteensa ja mikäli ei tähän tule valituksi, valitsee välivuoden pitämisen ja seuraavaan hakukertaan panostamisen.

Onko sitten yhden tai useamman välivuoden pitäminen lukion jälkeen hyvä vai huono asia, onkin sitten toinen kysymys. Kansantalouden näkökulmasta ilmiötä voidaan toki pitää negatiivisena, kun taas yksilön näkökulmasta voidaan nähdä myös positiivisia vaikutuksia. Välivuotena työskennellessään nuori kerää työelämäkokemusta ja samalla myös oma uravalinta voi kirkastua. Välivuosi on usein myös itsenäistymisen aikaa, jolloin nuori oppii ottamaan vastuuta omasta elämästään. Toisaalta säännölliseen palkkatuloon tottuminen voi siirtää jatko-opintoja määräämättömäksi ajaksi. Pelkän ylioppilastutkinnon suorittaneet ovat myös työmarkkinoilla usein heikossa asemassa. Pahimmillaan irrottautuminen koulutusjärjestelmästä voi johtaa myös syrjäytymiseen, tätä pelkoa on väläytelty etenkin nuoriin miehiin liittyen.

Korjausliike – todistusvalintojen laaja käyttöönotto

Vuonna 2020 korkeakoulut siirtyvät opiskelijavalinnassa laajamittaisesti todistusvalinnan käyttöön. Sekä ammattikorkeakoulu- että yliopistosektorilla on valmisteltu omat toisen asteen todistuksiin pohjautuvat pisteytysmallinsa. Todistusvalinta halutaan tehdä pääsääntöiseksi väyläksi korkeakouluihin, samalla halutaan eroon pitkää valmistautumista edellyttävistä pääsykokeista. Tätä on perusteltu muun muassa sillä, että pääsykokeisiin valmistautuminen stressaa hakijaa kohtuuttomasti. Pääsykokeisiin liitetään usein kielteisenä ilmiönä erilaiset valmennuskurssit, joiden on katsottu myös eriarvoistavan hakijoita. Uutena  elementtinä todistusvalinnassa mahdollistetaan myös ammatillisen toisen asteen todistuksella korkeakouluun hakeminen, tämän voidaan nähdä parantavan ammatillisen toiseen tutkinnon suorittaneiden asemaa.

Mutta onko jälleen suo siellä ja vetelä täällä? Todistusvalinta korostaa ylioppilaskirjoitusten arvosanojen merkitystä. Etenkin suosituissa hakukohteissa tämä tarkoittaa sitä, että todistusvalinnan kautta valituksi tuleminen edellyttää ylioppilaskirjoituksissa huippuonnistumista. Jos mahdollista, abiturienttien paineet eivät ainakaan siis ole vähenemään päin.

Miten todistusvalintojen laajeneminen tulee sitten heijastumaan lukio-opiskeluun? Todennäköisiä seurauksia voidaan toki jo ennakoida. Ensinnäkin arvosanojaan korottavien määrän voidaan ennakoida kasvavan, tätä myös tuetaan lukiolain muutoksella joka mahdollistaa useammat yritykset korottaa arvosanaa. Toiseksi todistusvalinnan korostaminen johtanee siihen, että korkeakouluihin tähtäävät opiskelijat keskittyvät yhä voimakkaammin niihin aineisiin, jotka aikovat kirjoittaa ja vastaavasti karsivat valinnaisia kursseja. Lukionlain hyväksymisen yhteydessä silloista opetusministeriä myöten hehkutettiin laajasti lukion yleissivistävyyden ja kansainvälisyyden lisäämisestä, uhkana on juuri päinvastainen kehitys.

Kolmantena uhkakuvana voidaan nähdä lukiokentän yhä voimakkaampi eriarvoistuminen. Lapsensa tulevasta urakehityksestä huolestuneet vanhemmat joutuvat yhä useammin jo yläasteella pohtimaan, mikä lukio takaisi esimerkiksi parhaan mahdollisuuden pitkän matematiikan korkeaan arvosanaan ja tätä kautta parhaan mahdollisuuden todistusvalintaan esimerkiksi lääketieteelliseen tai kauppatieteelliseen koulutukseen. Korkeakoulujen valintakokeisiin valmistautumiseen liittyvä liiketoiminta siirtyy osaksi ylioppilaskirjoituksiin valmistautumista ja jopa yläasteille, kun tavoitellaan haaveiltua urapolkua parhaiten tukevaa lukiopaikkaa. Tästä kehityksestä ensimmäiset merkit on jo nähtävissäkin. Yhä useammin tavoiteltava lukiopaikka voi olla myös suuremman kasvukeskuksen lukio, mikä puolestaan entisestään vaikeuttaa lukiokoulutuksen järjestämistä pienemmillä paikkakunnilla. Ilman huomioita ei voi myöskään jättää huolta siitä, miten kuvattu kehitys vaikuttaa eri sukupuolten mahdollisuuksiin hakeutua korkeakouluopintoihin. Yläasteen koulumenestyksen korostuminen aiheuttaa haasteita etenkin hitaammin kehittyvillä pojille.

Mikä siis neuvoksi – vinkkejä hallitusohjelmaan?

Monimutkaiseen ongelmaan harvoin löytyy helppoja vastauksia. Edellä kuvaamani uhkakuvat – vaikka toki toivoisin, että ne eivät koskaan toteutuisi – edellyttävät mielestäni kuitenkin vakavaa pohdintaa vaihtoehdoista. Ensimmäisenä meidän tulisikin vakavasti pohtia, syntyykö maailman osaavin kansa sillä, että korkeakoulutuksesta tehdään niukkuustuote? Käytämme valtavan määrän resursseja siihen, että yritämme erilaisilla karsintamenettelyillä tunnistaa hakuvaiheessa parhaat tulevat lääkärit, ensihoitajat, lakimiehet ja insinöörit. Pitäisikö sen sijaan lähteä siitä, että korkeakouluopinnot mahdollistettaisiin halukkaille merkittävästi nykyistä laajemmin? Tämä toki edellyttäisi vähintään korkeakoulujen rahoitusmallin uudistamista ja todennäköisesti myös korkeakoulukentän sekä tutkintorakenteiden uudelleenarviointia. Tämän Pandoran lippaan kimppuun käyn ehkä seuraavissa blogikirjoituksissa.

Toiseksi nykyistä ensikertalaisuuden statusta korostavaa mallia tulisi arvioida kriittisesti. Väärien valintojen välttämisen korostamisen sijaan opiskelijalla tulisi olla laajat ja joustavat mahdollisuudet suunnata opintojaan uudelleen korkeakoulusektorin sisällä. Tällöin siirtyminen alalta toiselle ja jopa korkeakoulusta toiseen pitäisi olla luonteva vaihtoehto tilanteissa, jossa opiskelija huomaa, että nykyinen ala ei hänelle se oikea olekaan. Nykytilanteessa valitettavan usein ratkaisu on opintojen keskeyttäminen.

Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä nousee kysymys korkeakoulujen tutkintorakenteiden joustavoittamisesta. Tähän kytkeytyy myös kysymykset opintojen suorittamistavoista ja osaamisen tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Koulu ei ole enää paikka vaan palvelu. Paikkasidonnaisuudesta siirrytään väistämättä nykyistä laajempaan verkostojen ja digitaalisuuden hyödyntämiseen. Tämä haastaa koulutuksen toteuttajat tarkastamaan omia toimintatapojaan.

Suomen menestyminen voi jatkossakin rakentua ainoastaan vahvan osaamisen varaan. Korkeakoulutuksemme on tässä keskeisessä roolissa.

 

Esa Viklund
Kehittämispäällikkö
Savonia-ammattikorkeakoulu

Korkeakoulujen todistusvalinnat – mitä olemmekaan tekemässä?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.