Oppimisen reflektointi

Ensimmäinen viikko

Tällä viikolla olin katsomassa, kun 3-vuotiasta lasta kanyloidaan. Olin itse pitämässä lasta kiinni, ja avustamassa ohjaajani kanssa lastenlääkäriä. Potilas oli menossa keuhkokuvaan, joka tehdään anestesiassa, jonka takia kanyyli oli saatava lapselle. Ensin ohjaajan kanssa laitettiin potilaalle Emla-puudutetta kolmeen eri pistopaikkaan, jotka olimme etukäteen katsoneet, mistä voisi mahdollisesti pistää. Äiti oli koko ajan paikalla, ja emme tässä vaiheessa maininneet lapselle tulevasta toimenpiteestä. Laitoimme puudutteet ajoissa, jotta ne ehtisivät vaikuttaa hyvin. Lastenlääkärin tullessa paikalle, äiti otti oikeaoppisen otteen lapsesta, ja lääkäri ohjasi minua, mistä kannattaisi pitää kiinni. Yritettiin lasta rauhoitella, mutta eipä tämä tuottanut tulosta. Äiti sai hyvin pidettyä kiinni, ja minunkin oli melko lujaa puristettava, jotta käsi pysyisi paikallaan. Kaksi kertaa lääkäri yritti kanyylia laittaa, mutta suonet olivat liian heikkoja, eivätkä vetäneet tarpeeksi hyvin. 7

Ohjaajani ojensi lääkärille kanyylin, kolmitiehanan, jonka päässä oli keittosuola ja antoi myös muita tarvittavia välineitä kuten taitoksia. Ennen toimenpidettä keräsimme ohjaajan kanssa tarvittavat välineet, jotka oli hyvä kerrata. Kolmannella kerralla paikalle tuli eri lastenlääkäri, joka lopulta sai infrapunavalon avulla löydettyä isomman suonen, mihin kanyyli lopulta saatiin laitettua. Kova pitäminen ja rauhoittelu oli tarpeen, mutta rauhoittelu ei hirveästi tuottanut tulosta. Kun kanyyli oli paikallaan, vein pienokaiselle reippauspalkinnoksi pikkuauton, ja tästä oli mielissään.

Tilanne opetti hyvin, että kuinka hankalaa lapsen kanylointi oikeasti on, ja ensikerralla tiedän, miten lastenlääkäriä avustaa operaation aikana. Oli hyvä vain katsoa vierestä ja pitää kiinni, niin pystyin keskittymään paremmin, mitä sairaanhoitaja avustaessaan oikein tekikään. Tärkeää oli lapsen huomiointi, ja tässä tuskin ei olisi oikeastaan mikään hirveästi auttanut. Koin, että silti toimin hyvin, ja sain myös pidettyä kädestä hyvin kiinni, satuttamatta lasta.

Toinen viikko

Olen ollut eri osastolla nyt tämän viikon, joten oman osaston potilaiden hoitopolkuun olen vasta päässyt tutustumaan, mikäli meidän osaston potilaat ovat tulleet osastolle, missä olen ollut vierailemassa. Tänään vuorossa oli leukemiaa sairastavan potilaan LYP eli luuydinpunktio. Potilas oli aamun ravinnotta, sillä toimenpide tehdään anestesiassa, ns. ”humautuksessa”. Kyseessä oli reilu 5-vuotias lapsi. Menin toimenpidettä seuraamaan, ja vahdimme myös hoitajan kanssa ajan, kun potilas nukkuu toimenpiteen jälkeen. Tässä oli tärkeää olla koko ajan läsnä komplikaatioiden varalta, sillä potilas oli saanut anesteetteja. Anestesialääkäri, kaksi anestesiahoitajaa, toimenpidelääkäri ja toimenpide hoitaja oli huoneessa, joka sijaitsee osastolla nimikkeellä ”toimenpidehuone”. Potilas sai nukahtaa äitinsä syliin, jonka jälkeen äiti poistui. Potilas asetettiin kylkiasentoon, selkä kyyryyn, ja kaksi anestesiahoitajaa oli potilasta pitämässä asennossa, joka on tärkeä, kun pistetään selkäydintilaan. Ennen toimenpidettä pistokohtaan oli laitettu Emla-puudutetta, joka tosin oli hieman väärässä kohdassa, kun lääkäri alkoi pistämään. Tämän takia, tuli huolehtia erityisesti kunnon lääkeaineista, ja että potilasta pidetään kunnolla kiinni, sillä hän säpsähteli piston aikana. Toimenpide tehtiin steriilisti. Ensin otettiin selkäydinnäyte, jonka jälkeen metotreksaatti pistettiin selkäydintilaan. Piston jälkeen asetettiin haavalappu.

Aluksi minua hieman inhotti ajatus, että pieni potilas ei ole täysin nukutettuna, sillä toimenpide varmasti aiheuttaa kipua. Kuitenkin oli todella kiehtovaa nähdä toimenpide, erityisesti, kun selkäytimestä otettiin

Kiinnitin erityisesti huomiota, miten anestesiahoitajat saivat pidettyä potilaan asentoa, jotta näyte ja pistos saadaan suoritettua. Hieman kummastelin, miksi potilasta ei lääkitty enempää, sillä anestesialääkäri mainitsi ääneen potilaalle kehittyneestä toleranssista. Toimenpidelääkäri useasti kuitenkin anestesialääkäriltä kysyi useasti, tarvitseeko lisää lääkettä, koska siltä tilanne vaikutti.

Kolmas viikko

Tällä viikolla olen päässyt seuraamaan, miten lapsen leukemiaepäilystä päästään diagnoosiin. Olen ollut mukana alkuvaiheen hoidoissa, tarkkailuissa, sekä itsekin toteuttanut diagnoosiin tarvittavia verinäytteitä. On ollut oppimisen kannalta todella mielenkiintoista seurata, miten diagnoosiin päästään. En tietenkään kaikkia verinäytetutkimuksia muista ulkoa, mutta tiedän tutkimukset, mitä lapsesta tulee ottaa, kun leukemiaa epäillään. Olen seurannut tilannetta myös hyvin psyykkiseltä tasolta, sillä tämänkaltainen kriisi perheessä on henkisestikin todella raskas. Vanhempien huomiointi ja jaksamisen varmistaminen on ollut myös todella tärkeää ja arvokasta. Lapsenkin psyykkinen hyvinvointi on koetuksella, kun lapsi sairastuu vakavasti. Kun perhe sai leukemiadiagnoosin, myös sen jälkeen olen ollut tiiviisti lapsen hoidoissa mukana, ja alkuvaiheen hoidoista ja komplikaatioistakin olen oppinut paljon.

Toteutin 30.9 leikkitehtävän, johon valitsin potilaan, joka minulle on tullut hyvin tutuksi harjoittelun aikana. Potilas on ottanut minuun hyvin kontaktia, ja tunnen hänet jo sen verran hyvin, että leikkitehtävä on hyvin optimaalista suorittaa. Yhdessä potilaan kanssa mietittiin, mitä halutaan puuhata, ja päädyttiin värittämään erilaisia kuvia. Potilas halusi itse netistä valita mieluisat kuvat, ja niin kuin arvelinkin, niin potilas valitsi kuvia autoista. Lähdettiin kuvia värittelemään, ja kun kuvat on väritetty, liimataan ne yhdelle pahvialustalle, jotta potilas voi ihailla kaikkia hienoja värityksiään ja näyttää niitä vanhemmilleen.

Potilaan äiti oli kovin mieluissaan tästä tehtävästä, sillä potilas useimmiten käyttää elektronisia laitteita osastolla ollessa. Potilas tykkää myös leikkiä autoilla, mutta valitsin tehtävään vähän erilaisen leikin, jotta osastolla puuhailu olisi mahdollisimman monipuolista. Potilas kuitenkin melko äkkiä kyllästyi värittämiseen, mutta sovittiin, että jatketaan värityksiä myöhemmin (seuraavana päivänä). Potilas useasti helposti kyllästyy ja tylsistyy, jos tekeminen on liian yksitoikkoista, mutta kuitenkin oli värittämisestä kovin innoissaan, sillä tykkää autoista.

Neljäs viikko

Tällä viikolla pääsin avustamaan laskimoportinneulan laitossa. Osastolle tuli potilas sytostaattihoidolle, ja hänellä on laskimoportti. Osastolla on paljon keskuslaskimokatetreja, ja jonkin verran myös laskimoportteja. Sain valmistella tarvittavat välineet, jotka piti asetella pöydälle steriilisti. Tämä oli hyvää kertausta aikaisempiin opintoihin liittyen. Neula asetettiin teini-ikäiselle nuorelle potilaalle, joten tilanne ei sen puolesta vaatinut esimerkiksi kiinni pitämistä. Potilaalle laitettiin lidokain geeliä n. 30 min ennen toimenpidettä. Avustin ohjaajaani ojentamalla keittosuolaa, jotta hän sai sitä otettua steriilisti steriileillä käsineillä, sekä ojensin myös neulan, jolla hän ruiskulla otti keittosuolan. Portista otettiin samalla näytteet, ja sen jälkeen huuhdeltiin, varmistettiin toimivuus ja heparinisoitiin.

Viides viikko

Viimeisellä viikolla olen päässyt farmaseutin mukaan tutustumaan osaston lääkkeisiin ja erilaisiin sytostaatteihin, antibiootteihin ja kaikkeen, mikä liittyy lasten syöpähoitoihin. Myöskin olin tutustumassa kuntoutusohjaajan työhön, ja hän kertoi mitä hänen työnkuvaansa kuuluu. Esimerkiksi mitä kuntoutusohjaaja tekee diagnosointivaiheessa. Oli mielenkiintoista kuulla, miten sairaanhoitajasta voi ns. ”muuntautua” täysin erilainen työnkuva. Kuntoutusohjaajan työhön kuuluu esimerkiksi koulun järjestäminen sairaalalle, sekä kaikki kouluun liittyvät asiat.