Näistä otsikon sanoista on puhuttu opiskelijoiden kanssa keväällä 2017. Manifestaatio on yksi suosikkisanani, sillä se nostaa ilmentämisen merkityksen vielä korkeammalle – lähes julistavalle tasolle.

Taiteissa ja siten myös arkkitehtuurissa oleellista on, että suunnittelijalla on ensinnäkin ajatus – idea, joka antaa omalla tavalla vastauksen käsillä olevaan tehtävään. Ilman ideaa tai ajatusta vastauksesta tulee mekaaninen suoritus tai kopio – toisinto jostain aiemmasta. Intohimo ja henkilökohtaisuus jää puuttumaan. Olen varma, että kokija voi myös tunnistaa tämän puutteen teosta katsoessaan tai esim. rakennusta käyttäessään.

Idea on vääjäämättä sidoksissa aikaan ja tilanteeseen. Ideat pannukakkumaisesta maapallosta tai kilpikonnan selässa matkaavasta maailmankaikkeudesta eivät osu tähän meidän tässä ja nyt kokemaamme aikaikkunaan. Siksi ne eivät toimi. Joskus aikoinaan ne ovat ehkä toimineet ja siksi niitä ilmentämään on piirretty vakaassa uskossa fantastisen kauniita kuvia. Ajatus, joka huomioi tilanteen – hetken ajassa ja useat siihen vaikuttavat vuorovaikutussuhteet on monesti vahva ja siihen on osallisten helppo tarttua. Se herättää vastakaikua ja ymmärrystä. Se saa tukea ja se vahvistuu entisestään. Miten ajattelua voi oppia? Harjoittamalla ajattelua. Lukemalla. Olemalla avoin. Kysymällä, näkemällä, kokemalla, asettumalla alttiiksi, herkistymällä…

Manifestaatiota tarvitaan, jotta ajatus saa jonkun olevaisen muodon. Ajatusta sinällään ei ole olemassa ennen kuin se on jollakin tavalla manifestoitu. Arkkitehtuuri on paljolti juuri tätä. Pelkkä ajatus tai idea ei riitä. On osattava ilmentää se sopivalla tavalla. Se on viestin kirjoittamista kivellä, puulla, betonilla, teräksellä ja lasilla. Se on muodon antamista ihmisenä olemiselle, olemiselle osana ympäristöä ja osana yhteisöjä. Parhaassa tapauksessa suunnittelijan idean manifestaatio viestii siten, että kokija esim. rakennuksen käyttäjä tai asukas saa kiinni alkuperäisestä ajatuksesta. Vielä merkittävämpää on jos hän kykenee jatkamaan ajatusta ja lisäämään siihen itsensä ja omat ajatuksensa mukaan. Ideasta ja sen manifestaatiosta tulee osa ihmisten, yhteisöjen ja ympäristön elämää.

Manifestaatiokin on riippuvainen ajasta. Rakennustaiteen historialliset tyylit muistuttavat tästä meitä ja siksi onkin tärkeää, että vanhoja rakennuksia suojellaan. Ne säilövät itseensä kulttuurimme muistia. Muodot ja materiaalit ilmentävät aikaa. Vaatii tarkkaa silmää löytää ajasta sille ominaisia ilmenemismuotoja. Väitän, että niitä on. Niitä syntyy eri puolilla maailmaa koko ajan. Jotkut muodot vahvistuvat ja voimistuvat ja niitä seurataan pidempään. Toisten muotojen elinkaari on lyhyt – vain hetken erikoisuus. Minusta suunnittelijana ei ole oleellista itsepintaisesti vain hakea ajasta muodikkaita muotoja tai ilmentämistapoja. Kestävämpää on etsiä muotoja, jotka vastaavat tilanteeseen, tutkia niitä avoimin mielin ennakkoluulottomasti ja pyrkiä vapautumaan omaa mieltä kuormittavista patenttiratkaisuista, joita omat silmät ovat aiemmin nähneet. Tätäkin voi opetella. Se vaatii tekemistä ja tunnustelua, rohkeita kokeiluja, muotoon ihastumista ja siitä humaltumista, etäännyttämistä ja tietoista analyysiä sekä tarkkailua – yrityksiä ja erehdyksiä. Onneksi koulu on tätä varten. Täällä tätä voi opetella. Oppimiseen menee kyllä koko elinikä, mutta täällä sille saa hyvän alun.

Avoimin mielin idea voi huolellisesti työstettynä suunnittelijan omaksi yllätykseksi saada muodon, jota hän ei olisi alkuun edes itse osannut odottaa. Muodon joka vastaa ja myötäilee välittömästi ideaa. Muodon, joka materiaaliseksi todellisuudeksi oikein manifestoiduttuaan kykenee välittämään ajatuksen kokijan itsensä omaksuttavaksi ja siitä edelleen jatkettavaksi ja elettäväksi. Voiko elämässä olla mitään tätä kiinnostavampaa tehtävää?

Janne Repo, arkkitehti SaFa                                                                                                   Yliopettaja, rakennusarkkitehtikoulutuksen vastuuopettaja, Savonia AMK