Kultaisia sääntöjä

Utilitas – Firmitas – Venustas. Näitä Vitruviuksen n. 2000 vuotta sitten esittämiä arkkitehtuurin kolmea kultaista sääntöä on toistettu ja toistetaan edelleen arkkitehtuurista puhuttaessa ja sitä arvioitaessa. Käytettävyys – Kestävyys – Kauneus ovat kiistatta mainioita työkaluja edelleenkin arkkitehtuurikohteiden laatutekijöitä mitattaessa.

Mutta, onko niin, että näiden ikiaikaisten totuuksien rinnalle on noussut muitakin, nykyarkkitehtuuria voimallisemmin ohjailevia sääntöjä? Esimerkiksi: suorituskyky ja joustavuus – rakennettavuus ja ylläpidettävyys – tyylikkyys ja vetovoimaisuus. Onko näistä sanapareista uuden arkkitehtuurin kultaisiksi säännöiksi? Ja miksi pysähtyä tähän – voihan sääntöjä olla enemmänkin? Mikä arkkitehtuurissa muuttuu, jos säännöt korvataan, tai on jo korvattu toisilla ja arkkitehtuurin hyveet muuttavat muotoaan?

Vaikuttaa siltä, että antiikin kultaiset säännöt ovat kuin jaloja hyveitä, joiden todellista merkitystä meidän on tässä ajassa vaikea ymmärtää? Sanat kuulostavat vanhoilta ja aikansa eläneiltä. Niitä kohtaan pitää kuitenkin esittää kunnioitusta, vaikka oikeastaan itsekään ei tiedä miksi. Niin on vain tapana tehdä. Edellä ehdottamani, säännöt sen sijaan tuntuvat varmasti tutuilta ja jopa arkisilta. Niitä kuulee käytettävän projektien esittelyissä ja ne voi lukea arkkitehtuurijulkaisujen kirjoitetuista projektikuvauksista. Sanoilla on tarkoitus harkiten todistaa, että suunniteltu ja nyt esiteltävänä oleva rakennus on nimenomaan arkkitehtuuria tässä ajassa. Se täyttää kaikki kolme kriteeriä. M.O.T.

Sanoja vaihtamalla merkitykset muuttavat muotoaan – ainakin hieman ja samalla muuttuu myös arkkitehtuuri.

Oman aikamme huippuarkkitehtuurin säilyminen pitkälle tulevaisuuteen ei tunnu olevan enää niin tärkeää tai edes välttämätöntä, vaikka kestävyydestä paljon puhutaankin. Aikamme arkkitehtuuri mielletään monesti hyödykkeeksi, jonka avulla aikamme arvoja päästään toteuttamaan ainakin hetkeksi. Rakennuksen tulee olla näyttävä ja vetovoimainen, jotta se saa osakseen huomiota. Huomion avulla toiminta saa käyttövoimaa ja lisää merkittävyyttä. Rakennuksen tulee olla mielellään teollisesti toteutettavissa, nopeasti rakennettavissa ja sen tulevaisuuden ylläpitokustannuksia tulee miettiä jo suunnitteluvaiheessa. Ne tulee minimoida. Rakennuksen tulee olla myös huippuunsa viritetty toiminnallisesti. Sen tulee kyetä suorittamaan kaikkia mahdollisia ja mahdottomiakin toimintoja ja sen tulee tuottaa toiminnallista lisäarvoa. Näiden kolmen säännön tasapainottamisessä ei enää ole välttämätöntä ajatella vain yhdenlaista käytettävyyttä, koko rakennuksen pitkäaikaiskestävyyttä tai klassista kauneutta. Ne voidaan uhrata uusien päämäärien saavuttamiseksi.

Käytettävyys tänään on moniohjelmallisuutta, tilojen avoimuutta ja eri käyttäjäryhmien samanaikaista toimintaa samoissa tiloissa. Tämähän on uusien koulujen suunnitteludogma. Tai siis koulu ei ole enää koulu, vaan ainakin monitoimitalo ja mieluiten avoin oppimisympäristö. Kestävyyttä ajatellaan nyt rakennettavuuden ja joskus myös jopa korjattavuuden kannalta. On edullisempaa valita materiaaleja, joiden lyhyehkön elinkaaren päätteeksi ne voidaan korvata nopeasti uusilla. Kierrätettävyys on tässä yhteydessä erikseen korostettavissa oleva maininta. Meidän aikanamme 100 vuoden kestävyyteen ei kannata satsata, sillä maailma muuttuu niin nopeasti. Mihinkään ei ole mielekästä takertua pitkäksi aikaa. Pelkällä kauneudella ei tänään saa huomiota mediassa. Pitää pikemminkin olla dynaamisen tyylikäs, kiinnostava ja houkutteleva. Pitää olla tarina tai pikemmin legenda kerrottavanaan. Huomion hankkiminen ja vetovoimaisuus ovat ajassamme keskeistä.

Kannattaa pohtia uusissa tai uudehkoissa huippuarkkitehtuurikohteissa vieraillessaan, miten vanhat tai tässä esitetyt uudemmat ja vaihtoehtoiset kultaiset säännöt niissä toteutuvat. Voiko itse huomata hienovaraisen paradigman muutoksen arkkitehtuurissa?

 

Janne Repo, arkkitehti SaFa                                                                                                  Yliopettaja, rakennusarkkitehtikoulutuksen vastuuopettaja, Savonia AMK

PLDC2019-Rotterdam – ajatuksia valosta

Osallistuin OSAaValo-hankkeeseen liittyen valaistussuunnittelijoille tarkoitettuun konferenssiin, joka järjestettiin Rotterdamissa lokakuun 2019 lopulla. En ole oman arkkitehdin työurani aikana milloinkaan perehtynyt erityisesti valaistukseen tai valaisinteknologiaan sen kummemmin, vaikka valon käyttö ja tilojen valaistus arkkitehdin suunnittelutyöhön toki erottamattomasti aina liittyvätkin. Tältä pohjalta, valoturistin roolissa, osallistuin mukaan konferenssin yhteydessä järjestettyyn kaksipäiväiseen työpajaan nimeltä “Get smart session”.

Työpajan aiheena oli valaistus ja kaupunkitila. Aihe sopi itselleni siinä mielessä erittäin hyvin, että Suomessa arkkitehdin työkenttään sisältyy rakennussuunnittelun lisäksi myös kaupunkiympäristöjen ja miksei myös yleisemminkin ympäristöjen suunnittelu. Kahden maailman, kaupungin ja rakennuksen, välinen suhde ja vuorovaikutus on kiinnostanut minua arkkitehtuuriopintojen alusta lähtien ja se kiinnostaa minua edelleen. Nyt PLDC2019 yhteydessä oli mahdollisuus laajentaa aiempaa ymmärrystä aiheesta erityisesti valaistuksen osalta.

Työpajan ohjelmaan kuului useita alustusluentoja, joita esittivät ihmiset eri puolilta maailmaa, lähinnä Euroopasta. Osa luennoista oli hyvin paikkasidonnaisia ja tapauskohtaisia, kuten esim. Jyväskylän ja italialaisen L’Aquilan kaupunkien esitykset. Niiden avulla toki pääsi kiinni erilaisiin toteutusmaleihin, mitä kaupungeissa on käytetty julkisen tilan valaisemiseksi. Oli karmaisevan valaisevaa huomata, että valon merkityksen ymmärrys yleisellä tasolla vaikuttaa melkein kaikkialla olevan vielä tänäkin päivänä hyvin vaatimattomalla tasolla. Valo ymmärretään monesti vain numerona valotehotaulukossa ilman mitään muuta merkitystä. Tästä alimman asteen ymmärryksestä pidemmälle kurottaminen vaatii erityistä ponnistelua, tietoutta ja tahtoa kaupungeilta, päättäjiltä, virkamiehiltä ja suunnittelijoilta. Tämä meillä on edessä myös Kuopiossa mikäli haluamme korottaa omaa tasoamme valaistusasioissa. Samalla mahdollistuu myös kaupunkiympäristön laadun koheneminen, tai ainakin se voisi tulla nähdyksi ja sitä kautta myös koetuksi.

Osa ja mielestäni kiinnostavin osuus työpajan luennoista käsitteli ihmistä biologisena ja sosiaalisena olentona ja sitä, miten ihminen kokee ympäristöään ja miten valo vaikuttaa tuohon kokemukseen. Tilaisuuden kuraattori, Ricardo Marini, puhui paljolti samoista asioista kuin tänä aikana paljon lainattu kaupunkiteoreetikko Jan Gehl ja osin asiasisältö vaikutti olevan linjassa myös kotimaisen filosofian tohtori, arkkitehti Kaj Nymanin kirjojen “Talojen kieli” ja “Arkkitehtuurin kadotettu kieli” ajatusten kanssa. Esimerkiksi toteamukset: “ihminen on kävelevä eläin”, “valo vaikuttaa ihmisen biologiaan ja sitä kautta käyttäytymiseen” ja kysymys: “mikä on ihmisolennon lajityypillinen elinympäristö” johdattelevat ajatukset valon merkityksen syvemmälle tasolle ja antavat hyviä perusteluja, miksi valo ja valaistus tulee huomioida ympäristössämme paljon nykyistä paremmin. Me mittaamme nykyisin lähes kaikkea, mutta mittaaminen on toistaiseksi kohdennettua vain helposti mitattaviin asioihin, kuten liikenteen määrään, katuleveyksiin ja valon voimakkuuteen katuympäristössä. Kokemisen tai fysiologisten vaikutusten mittaamiseen ei ole vielä paneuduttu lainkaan. Olisi jatkossa ehkä syytä keskittyä juuri näihin mittauksiin, sillä mittaaminen ja numerot tuntuvat perustelevan meille tässä ajassa kaiken arvokkaan ja vaikuttavan – päätöksenteon kannalta merkityksellisen.

Valovoimaisin esiintyjä työpajan luennoitsijoista oli nuori Israelilainen ihmisten käyttäytymiseen sivuopinnoissaan perehtynyt arkkitehti Itai Palti. Hän vei mittaamisideaa pidemmälle kuin ehkä kukaan vielä toistaiseksi. Nuoren miehen idealismista kertoo vankka usko tietotekniikan avulla hankittavaan dataan ihmisen ympäristökokemuksesta hormonitasolla. Kun päästään tähän syvyyteen, voidaan ehkä karistaa pois kaikki asioiden tolaan välillisesti vaikuttavat tekijät, vai voidaanko sittenkään. Mielestäni tässä unohdetaan se, että ihmisen kokemus ja elämysten kokeminen on aina moniaistillista. Lisäksi kokemiseen vaikuttaa aiemmat kokemukset, mitä tapahtui esim. aamiaispöydässä tai kokemukset joita odotamme tapahtuvan ennakkotietojen perusteella. Paltin viestissä oli kuitenkin myös humaani puolensa, vaikka esitys vannoikin kaiken tieteen nimiin. Tiede ei suunnittele, mutta tiede voi auttaa suunnittelemaan tehokkaasta vaikuttavaa. Se on mielestäni hyvin sanottu.

Paltin mukaan kaiken tekemisen keskiössä tulisi olla “wellbeing” ja sen tieteellinen määrittely mittaamalla. Näin kaupungit voisivat kehittyä tietoisiksi ihmisen hyvinvointia edistäviksi ja mukautuviksi elinympäristöiksi. Palti haluaa luoda kehän, missä ihmisen ympäristöhyvinvointi lisää ihmisyksilön tuottavuutta, mikä lisää yhteisön yhdessä aikaansaamaa tuottoa, mikä on kanavoitavissa uudelleen yhteisen hyvinvoinnin luomiseen. Jotenkin tästä tulee mieleen, että Haririn kirjat on luettu ja oma pään sisäinen prosessori on kellotettu siitä aivan uusille taajuuksille. Onko asiat näin yksinkertaisia? Miten muuntaa elämys, tunne ja kokemus puhtaaksi arvosisällöttömäksi dataksi? Ennustan Paltille rajua keski-iän kriisiä ellei kriisi tule sitten jo aiemmin. Mitä pikemmin sen parempi, vaikka selvästi älykäs ja ihailtava ihminen hän onkin.

Luennoissa oli mukana myös esitys, joka käsitteli valoa puhtaasti taiteen ja teknologian avulla. Valotaiteilija valaistussuunnittelija Thorsten Bauer keskittyi työssään digitaalisten ympäristöjen mahdollisuuksiin. Osaa hänen töistään voi pitää ainoastaan ympäristöestetiikkaa palvelevina, sinänsä kiinnostavina ja komeina taideteoksina, osassa teoksia oli mukana myös jonkinlainen sosiaalinen aspekti, mikä ilmeni ihmisyhteisöjen kommunikaatiota ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta edistävänä ulottuvuutena – useimmiten jonkun aplikaation avulla. Minuun tällainen ei vaikuta muutoin kuin vieraannuttavalla tavalla. En halua, että elämyksen ja muodostuvan tunteen todentamiseksi tarvitaan teknologiaa. Joillekin toimii, joillekin ei.

Ensimmäisen työpajapäivän päätteeksi arkkitehti Elettra Bordinaro ja sosiologi Don Slater vei osallistujat kävelykierrokselle Rotterdamin Zuidpleinin kaupunginosan metroaseman ympäristöä. Tarkoituksena oli tehdä havaintoja kaupunkiympäristöstä ja käydä niistä keskustelua ja ehkä myös peilata kokemaansa päivän aikana kuultuihin esityksiin. Itselleni kaupunkikierros ja ympäristön havainnointi oli helppoa, joskin huomasin, että kun kädessä on vasara, kaikki ongelmat muuttuvat nauloiksi. Tällä tarkoitan tietenkin sitä, että meistä jokainen tekee havaintonsa ja muuttaa ne merkityksellisiksi oman elämänkokemuksensa ja erityisesti oman ammattialansa kautta. Onneksi arkkitehtuurikoulutus on kyennyt säilyttämään humaanin ja moniarvoisen ulottuvuutensa, jotta tämän yksinkertaistavan yksioikoisuuden uhan saattoi omasta prosessoinnistaan suodattaa nopeasti pois.

Rotterdam on minulle tuttu kaupunki, sillä tein sinne arkkitehtuurin diplomityöni viime vuosituhannen taitteessa. Jo silloin huomasin kaupungin ominaispiirteen, mitä voisi kuvailla sanoilla karkea, brutaali hippihenkisyys. Toisen maailmansodan tuhovoiman aikaansaannokset on Rotterdamissa paikkailtu niin kuin on parhaaksi katsottu, kiireellä ja sen suurempia ajattelematta. Tulos on monin paikoin absurdi kooste hullunkuristen perheiden jäseniä sulassa sovussa keskenään. Rakennusten väliin jää monessa kohtaa tilaa, joka on negatiivista “ei kenenkään maata”. Tätä epäkohtaa ei paikata pelkällä valaistuksella. Ei vaikka teoriat tai tekniset apuvälineet olisivat mitä tahansa.

Ihmisten onnellisuus ja hyvinvointi ei muuten aina riipukaan edes ympäristöstä, vaikka näin meille työpajassa nimenomaan painotettiin. Tämän saattoi todeta, kun kaupunkikierroksella sattumalta pääsimme haastattelemaan muutamaa todella rujon parkkialueen ympärysmuurilla istuskelevaa ja olutta tölkeistään siemailevaa nuorta neitoa. He väittivät olevansa onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä, vaikka ympäristön laadun tai valaistuksen laadun suhteen sen ei mitenkään pitäisi olla mahdollista. Tässä se mitattavuus nyt tuli testattua. Osa työpajan osallistujista halusi jäädä istumaan muurille ja nauttimaan olutta hollannin leppeässä illassa. Inhimillistä emootiota tai tuntemusta on vaikea saada pihteihin, koepulloon tai mikroskoopin linssin alle tutkittavaksi.

Toisena työpajapäivänä kaupunkikierroskokemuksia ei yllättäen purettu lainkaan yhteisesti. Niistä ei käyty edes keskusteluja. Tämä oli mielestäni järjestäjien moka. Muutoin työpajatyöskentely havainnointikierroksineen ja keskusteluineen soveltuisi mainiosti myös OSAaValon koulutusohjelmaan etenkin opintojaksojen alustukseksi. Itseäni miellytti tilaisuudessa luotu matala kynnys ammattilaisaiheen pariin jopa niin, että tällainen valoturistikin pääsi mukaan ja sai jollakin tavoin kiinni juonesta. Oppiminen saattoi päästä hyvin alkuun.

Toiselle työpajapäivälle oli järjestetty neljä eri “leiritulta”. Niissä jokaisessa oli oma aiheensa ja oma vetäjänsä, joka johdattelu ja johti leiritulen ympärillä olevia keskustelijoita. Tämän työskentelytavan ottaisin mukaani ehdottomasti, sillä se tuotti verrattain lyhyessä ajassa runsaasti ideoita ja erilaisia näkemyksiä samoista kysymyksistä. “Leirituli”-metodi kannattaa ottaa käyttöön OSAaValon koulutustapahtumiin, sillä sen avulla saa osallistujat helposti osallistumaan ja jakamaan ajatuksiaan pienemmissä porukoissa ja jotenkin vapautuneesti ja anonyymisti.

Seuraavina päivinä PLDC2019 muuttui isoksi valaistusmessutapahtumaksi lukuisine näytteille asettajineen, missä kolmen eri luentopaikan välillä saattoi käydä kuuntelemassa itseään kiinnostavia luennoitsijoita. Itse hain turvaa jo kertaalleen nähtyjen Ricardo Marinin ja Itai Paltin esityksistä. Ne toistivat samaa kaavaa, nyt vain isommalle yleisölle viritettynä. Molemmat ovat erittäin karismaattisia esiintyjiä, joilla on taito saada yleisö haltuun. Muista hyvistä esityksistä voisin mainita Jonathan Rushin “Are we lighting designers?” -esityksen sekä valotaiteilija Janet Echelmanin suvereenin esityksen siitä, kuinka hänestä tuli kosmopoliitti valotaiteilija sattuman ja pakon kautta. Hänen teoksiaan löytää netistä https://www.echelman.com/. Teokset ovat elävyydessään ja tuulen liikkeet esteettisesti näkyväksi tehdessään kerrassaan lumoavia.

Viimeisen opintopäivänäni pääsin vielä kuuntelemaan hollantilaista Iris Dijkstraa, joka esitteli toimistonsa (RASA = Rotterdam Academy for Urban Astronauts) projekteja. Heillä keskeinen sanoma tuntui olevan se, että kaupungeissa on liikaa huonolaatuista valoa ja että valon nähdäkseen pitää osata luoda tai vaalia myös pimeyttä. Kiehtova ajatus. RASA on kehitellyt mm. dark city toolbox -nimellä kulkevan metodin, millä voidaan luoda kaupunkeihin pimeyttä, jotta siellä voisi nähdä myös laadukkaampaa valoa. Tästä näkee helposti urbaaniuden ja kehityksen aste-eron eri kulttuurien välillä. Meillä täällä pimeässä pohjolassa roikutaan vieläkin oksilla.

The Great Performer! Luki muistiinpanoissani ruotsalaisen Jim Collinin kohdalla. Hänen esityksensä oli lumoava ja vauhdikas. Esityksen sanoma oli, ettei pidä luottaa vain numeroihin. Jos luottaa vain numeroihin ei saa milloinkaan kiinni halutusta mielikuvasta ja sen seurauksena joutuu aina pahasti pettymään. Tämän hän toi hyvin konkreettisesti esille pyytämällä yleisöä sulkemaan silmänsä ja luomaan itselleen mielikuvan.aurinkosaaren hiekkarannasta ja riippumatosta palmupuiden välissä. Valo mielikuvassa on tietynlainen. Kun Jim sitten esitteli yleisölle valokuvan hiekkarannasta, missä valo on kaikkien mitattavien arvojen osalta teoreettisesti täydellinen, ei kuva enää vastaakaan mielikuvaamme ja siitä seurasi – no tietenkin armoton pettymys. Mikä loistava tapa tuoda asiansa esille! Jim puhui sensaation (eng. sensation) tekemisestä valolla. Sanan voisi ehkä kääntää tunne-elämykseksi tai liikutukseksi. Meidän suunnittelijoiden tehtävä on yksinkertaisesti luoda tuosta sensaatiosta positiivinen. Rakennus ei tarvitse valoa – ihminen tarvitsee sitä toiminnoilleen tai tunteelleen. Hyvänä käytännön esimerkkinä Jim esitteli oman toimistotilansa valaistusratkaisun, missä vähemmällä määrällä valaisimia on saavutettu positiivisempi sensaatio työympäristöstä ja samalla säästetään rahaa sekä energiaa. Saavutetaan win-win-win, mikä muuten sattuu olemaan myös oma suosikkifraasini muissa yhteyksissä tosin.

Päiväni Rotterdamissa valoturistina olivat kaikkiaan antoisat ja jotain tuli samalla myös opittua, ellei pelkästään valosta, niin ympäristöjen suunnittelun merkityksestä. Valolla tuo merkitys saadaan kuitenkin lopulta esille – hyvässä tai pahassa – positiivisena tai negatiivisena sensaationa. Voin vain kuvitella, mikä anti tällaisesta ammattilaisten kokoontumisesta on henkilölle, jolla on pohjalla henkilökohtaisten tunne-elämysten lisäksi myös itse omaksuttua, analysoitua ja syntetisoitua teoriaa sekä kokemuspohjaista tietoa ja osaamista valaistussuunnittelun alalta.

Janne Repo, arkkitehti SaFa                                                                                                   Yliopettaja, rakennusarkkitehtikoulutuksen vastuuopettaja, Savonia AMK

Aika entinen ei koskaan enää palaa

Aika ajoin huomaan joutuvani tilanteeseen, missä keskustelu kääntyy nykyarkkitehtuuria ja sen lähtökohtia ja perusteita voimakkaasti kyseenalaistavaan suuntaan. Lääkkeeksi ja vaihtoehdoksi nykyiselle rakentamistyylille keskusteluissa innokkaasti tarjotaan klassismia, jugendia tai jotain muuta menneiden aikakausien tyyliä. Pian vääjäämättömästi nousee esille myös kysymys: miksi vanha historiallinen tyyli ei voisi palata, sillä se, yleisen väittämän mukaan, koetaan kaikin tavoin paremmaksi, kuin nykyiset arkkitehtuurissa nähtävillä olevat suuntaukset. Vastausta ei valitettavasti pysty  antamaan yhtä ytimekkäästi. Kysymystä  purkamaan ja vastauksia etsimään voi lähteä ainakin kahdesta suunnasta: nykyarkkitehtuurin ja arkkitehtuurin historian kannoilta katsottuna.

Arkkitehtuurin historiaa tuntevat ovat huomanneet, että arkkitehtuurityyli tai tietylle aikakaudelle ominaiset tyylipiirteet eroavat merkittävällä tavalla esim. vaatemuodista tai sisustuksista. Muoti liikkuu pinnassa ja se on kepeän leikittelevää. Muoti toki ilmentää ihmisen kulttuurin ihanteita, mutta se tekee sen pinnalla, nopeasti ja pakottomasti. Muoti on päiväperho. Arkkitehtuuri on sitä vastoin kilpikonnamaisen hidas ja siksi se kykenee heijastamaan oman aikansa yhteiskunnallisia syviä virtoja: arvostuksia, unelmia, pyrkimyksiä ja tavoitteita. Voidaan siis ehkä tiivistäen sanoa, että arkkitehtuuri on kunkin ajan ihmisyhteisöjen kulttuurin ideaalien rakennettua manifestaatiota. Näin ajateltuna kaikenlainen aikakausia ylittävä arkkitehtuurin tyylipiirteiden lainailu jää omasta ajastaan irralliseksi ja vieraannuttavaksi.

Joskin sellaisen (historiallisten tyylipiirteiden lainailun) tarpeen voisi ehkä tulkita myös yleiseksi oman aikamme kulttuurin ihanteeksi. Mikäänhän ei kai periaatteessa estä, etteikö jonkin aikakauden syvin olemus ja tavoite voisi perustua eskapismiin ja oman ajan reaalitodellisuuden täydelliseen vieroksumiseen siinä määrin, että eskapismista tulisi lopulta itse todellisuus.

Nykyajassa elävänä ja sen ilmiöitä aktiivisesti havainnoivana olen pannut merkille, että eskapismin luonne on käytännössä hyvin valikoivaa, ei lainkaan kaiken kattavaa. Historistisen älytalon tallissa latautuu sähköauto robotin leikatessa pihanurmikkoa. Älytalon asukkaat pukeutuvat gore-texiin samettien ja kärpännahkojen sijaan. Miksi pullasta ei sitten voisi poimia rusinoita? Mitä väärää siinä olisi? Minusta eskapismi on lopulta todellisuudesta vieraannuttavaa eikä se kykene vakavasti täyttämään siitä syntyvää tyhjyyden tunnetta. Vanhan merkkikielen symbolit saattaa kyllä tunnistaa, mutta niiden merkityssisältö kumisee onttoutta tai ne ovat jo saaneet uusia merkityskerrostumia, joilla ei ole enää minkäänlaista yhteyttä alkuperäiseen. Eskapismi voi olla särkylääke. Se lievittää hetkellisesti kivun tunnetta, mutta se ei paranna itse taudilta. Tauti voi olla ajan kulun hyväksymisen ongelmassa. Peiliin katsominen ja todellisuuden kohtaaminen voi olla rankkaa, mutta se on kulttuuriin kehittymisen kannalta välttämätöntä. Eskapismi johtaa dekadenssiin ja dekadenssi johtaa lopulta kulttuurin rappioon. Yksilö saa onneksi edelleen vapaasti valita, katsooko hän aikansa peiliin, vai pakeneeko hän itse valitsemiensa mielikuvien täyttämään keinotodellisuuteen. Rakentaminen ja siis myös arkkitehtuuri eivät kuitenkaan milloinkaan ole vain yksilön asia. Me emme voi paeta ympäristöä ja arkkitehtuuria. Me olemme siinä mukana halustamme riippumatta. Arkkitehtuuri eli rakennustaide yhtenä taiteen lajina eroaa siten merkittävästi musiikista, kuvataiteista, teatterista ja muodista.

Mikä nykyarkkitehtuurissa sitten on sellaista, että siitä tulee tarve paeta? Mikä omassa ajassamme on sellaista, että siltä haluaa ummistaa silmänsä ja korvata näkemänsä menneiden aikojen mielikuvilla? Mikä tämän ajan arkkitehtuurissa on vieraannuttavaa? Tähän aiheeseen syventymiseen suosittelen kaikille filosofian tohtori, arkkitehti Kaj Nymanin kirjoittamia pohdintoja Talojen kieli ja Arkkitehtuurin kadotettu kieli. Tiedän, että sieltä löytyy paljon argumentteja, joilla voi hyvinkin lähteä kiistämään tässä kirjoittamaani viestiä nykyarkkitehtuurista. Kaj Nymanin tekstejä lukiessa tulisi päästä pintaa syvemmälle, eikä tarttua helpoimmin käsillä olevaan ratkaisuideaan. Tekstistä voi löytää arkkitehtuuria syvällisemmin ymmärtävän tason, joka uskoakseni auttaa meitä suunnittelijoita kurottamaan yli tyylikysymysten. Se jos jokin on tärkeää.

Kaikki ei voi olla hyvää ja laadukasta – minään aikakautena. Tämän voi hyvin todeta katsomalla nykyrakentamista. Sitä on määrällisesti paljon ja se on meitä lähellä. Se tapahtuu juuri nyt ja juuri meille. Tästä syystä se saattaa tuntua pelottavalta, vieraalta ja oudolta. Se kaikki ilmentää kuitenkin omaa aikaamme. Arkkitehdin tehtävä on luoda hyvää ja laadukasta ympäristöä, joka postiivisella tavalla ilmentää oman aikansa ihanteita ja tavoitteita. Ihanteita tulee avoimin mielin ja pelottomasti etsiä. Niitä löytyy kyllä. Kaikki ei ole huonoa. Näin on ollut aina. Nykyaika ei tee tästä poikkeusta. Kyynisyys ei ole luovaa, vaikka sillä turvaa aina selustan.

Arkkitehtuurin historiasta löytyy aikakausia, milloin suunnittelijoiden katseet ovat kääntyneet menneeseen. Kertaustyylien aika 1800-luvun lopussa sisälsi uusklassismia, uusrenessanssia, uusgotiikkaa jne. Tämä kaikki enteili suurta murrosta vanhan ja uuden ajan välillä. Tuon aikakauden lopussa esitettiin nyt ajateltuna kovin absurdilta tuntuva kysymys: millä tyylillä rautatieasema tulisi rakentaa? Sopisiko tehtävään parhaiten gotiikan suippokaaret vai renessanssin pyöreät holvikaaret? Tuon ajan unesta herättiin vasta, kun tunnistettiin oman ajan uudet ilmiöt ja tunnustettiin, että ne vaativat uutta asennoitumista, rehellistä ja vanhoista sovinnaisuuksista vapaata muotojen ja rakenteiden tutkimista. Tällainen murros vapautti arkkitehtuurin ulkoisten tyylipiirteiden (usein koristelun) pakonomaisesta toistamisesta seuraamaan omaa aikaa ja sen ilmiöitä (tekniikkaa, taidetta, sosiologiaa, taloutta jne.). Mitään ehdotonta pakkoa ajan seuraamiselle ei ollut. Se on vain tuntunut luontevalta ja tätä dogmaa on arkkitehtuurissa seurattu näihin päiviin asti.

Postmodernismi ravisteli henkisesti paikoilleen luutuneen modernismin eloon käyttämällä historiallisia lainoja siinä missä tiukka moderni arkkitehtuuri toisti ulkoa opeteltuna mantrana sille itselleen ominaisia tyylipiirteitä. Oliko siis lopulta suurtakaan eroa, käyttääkö kielikuvina 1950-luvun modernia detaljiikkaa, klassismin päätykolmioita tai Mikki Hiiren korvia? Postmodernismi käytti ironiaa ja huumoria polttoaineenaan osoittaessaan silloisen nykyarkkitehtuurin katatonisen tilan. Näin jälkikäteen voi helposti todeta, että oli ilmeistä, että sellainen polttoainetankki tyhjenee lopulta ja vieläpä aika nopeasti. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Tyylipiirteet ovat helposti toistettavia ja niiden sisällyksetön monistaminen johtaa uuteen katatoniseen tilaan, jolloin tarvitaan taas uusi vastalääke.

Olen aiemmissa blogikirjoituksissani tuonut esille oman aikamme yhden mahdollisen asennoitumistavan, jota voi kenties soveltaa myös arkkitehtuurissa. Elämme moniarvoisuuden aikaa, missä meillä jokaisella on oma todellisuutemme. Suurten yhtenäistarinoiden aika on mennyttä. Mikä on arkkitehtuurin tehtävä tällaisena aikana? Miten kulttuurimme arvostuksia, unelmia, pyrkimyksiä ja tavoitteita arkkitehtuuri kykenee tällä hetkellä manifestoimaan?

Janne Repo, arkkitehti SaFa                                                                                                   Yliopettaja, rakennusarkkitehtikoulutuksen vastuuopettaja, Savonia AMK

Sansa: Boys (Summertime love)

Metamodernismin idea ja asenne kirkastuu suomalaisen Sansan kaihoisalla uusioversiolla tästä hedonistisen ironisesta 80 -luvun hittibiisistä.

Musiikki keinuu kauniisti vitsin ja vakavan välimaastossa. Versio luo oman maailmansa, joka ylittää kirkkaasti alkuperäisen. Sansa ei selvästikään pelkää naurettavuutta ollessaan vakava ja saavuttaakseen päämääränsä – vahvaa tunnelmaa ja hienoa musiikkia.

Janne Repo, arkkitehti SaFa                                                                                                   Yliopettaja, rakennusarkkitehtikoulutuksen vastuuopettaja, Savonia AMK

Metamodernistinen arkkitehtuuri

Törmäsin sattumalta käsitteeseen metamodernismi. Se on kulttuurifilosofinen suuntaus, joka kuvausten perusteella etsii tietä totuuden hahmottamiseen oskiloimalla modernin ja sen vastareaktion postmodernin välillä. Se ei pelkää naiviksi leimautumista, eikä se kammoa vakavuutta. Lukemissani teksteissä on kerrottu “joko tai” -ajattelusta ja myös “sekä että” -ajattelusta metamodernin ajattelun yhteydessä. Tässä kohtaa tunnistin metamodernin mallin sukulaisuuden omien ajatusteni kanssa. Itselläni on jo vuosia ollut slogan: “On olemassa “joko tai” -ihmisiä. Sitten on olemassa myös “sekä että” -ihmisiä. Ja lisäksi on vielä niitä, jotka ovat “sekä että” ja heille myös “joko tai” on samaan aikaan mahdollista. Pragmaattinen asenne, joka ei kaihda keinoja.

Lähden jatkossa kirjoittamaan omaa pohdintaani siitä, mitä metamodernistinen manifestaatio ym. aiheesta kirjoitetut esseet ja artikkelit paljastavat ja miten ne vaikuttaisivat arkkitehtuuriin ja sen tekemiseen. Minulla on vahva tunne, että tämä jo pitkään pienissä piireissä kypsytetty uusi ajattelutapa vastaa hyvin tässä ajassa esillä oleviin ongelmiin ja on siitä syystä tie eteenpäin jonnekin. Itseäni kiehtoo erityisesti se, että metamodernistinen manifesti itsessään ei rajoita tai rajaa, vaan vapauttaa olematta mitään sanomatonta teoreettista kielipeliä. Se julistaa julistamatta. Se ei sorru ironiassaan kyynisyyteen, kuten postmodernismilla on tapana. Ja se uskaltaa pilkan uhallakin säilyttää naivin ja optimistisen uskonsa modernismiin. Tämä kaikki vain jotta voisimme ajattelun avulla ylittää tässä ajassa ilmenevät ja ylitsepääsemättömältä vaikuttavat kuilut.

http://www.metamodernism.org/

https://www.huffingtonpost.com/seth-abramson/ten-key-principles-in-met_b_7143202.html

https://www.huffingtonpost.com/entry/what-is-metamodernism_us_586e7075e4b0a5e600a788cd?guccounter=1

Metamodern architecture

https://www.e-flux.com/video/198071/e-flux-lectures-robin-van-den-akker-and-timotheus-vermeulen-eight-theses-on-covfefe/

Archdaily verkkosivuilta löytyi artikkeli post postmodernismista arkkitehtuurissa. Esitellyistä tämän suuntauksen alle kategorisoiduista projekteista mielestäni vain tanskalainen COBE päiväkoteineen on sisäistänyt metamodernistisen asenteen. Ulkoinen hahmo on ehkä hieman kieli poskessa tehty, flirttaileva ja osoitteleva postmodernismin suuntaan, mutta lisäksi projektissa on vakavahenkinen intentio ja kristallin kirkas modernistinen ote toiminnallisuuden ja elämyksellisyyden tavoittamiseksi.

Tanskalaisen Cobe-toimiston päiväkoti oskiloi hienosti modernismin ja postmodernismin välillä. Se saavuttaa arkkitehtuurissa samalla jotain, mitä kumpikaan ei saavuttaisi yksinään.

https://www.archdaily.com/902557/post-post-modernism-10-projects-that-reinterpret-the-movement-for-the-digital-age

Janne Repo, arkkitehti SaFa                                                                                                   Yliopettaja, rakennusarkkitehtikoulutuksen vastuuopettaja, Savonia AMK

Arkkitehtuurin opiskelun tulevaisuus

“All that is solid, melts in the air.”

Liitän tämän Karl Marxin kommunistisessa manifestissaan esittämän ajatuksen tässä yhteydessä kokonaan toisaalle – opettamisessa ja oppimisessa parhaillaan tapahtuvaan murrokseen yleensä ja erityisesti arkkitehtuurin alalla. Kirjoitukseni yhtenä pontimena on toiminut alla oleva Archdaily:n artikkeli. Kaikki muu tekstissäni on omaa pohdintaani, vilpitöntä ja tiedostamatonta tulkintaani ajan hengessä informaation katkeamattomasta virrasta.

https://www.archdaily.com/884590/architecture-education-is-unhealthy-expensive-and-ineffective-could-online-learning-change-that

Kaikki pysyväksi koettu on muutoksessa ja tämä muutos on pysyvää. Näin tulee käymään myös arkkitehtuurin opiskelussa. Arkkitehtuuria pidetään yhdellä tapaa taiteen alana. Tekniikan alakin se kiistämättä on ja hyvä niin. Arkkitehtuurin dualistinen luonne tekee asioiden pohtimisen kiinnostavaksi, sillä rajavyöhykkeellä seikkaileminen johtaa monesti uusiin ja kehitystä eteenpäin vieviin havaintoihin ja oivalluksiin. Näistä voivat hyötyä jatkossa kaikki.

Taidealojen, kuten musiikin, kuvataiteen, teatterin ja myös arkkitehtuurin, opiskelu on perinteisesti pohjautunut studio-opetukselle ja henkilökohtaiselle mestari – oppipoika opetusmetodille. Joukko opiskelijoita saa yleistä tietoa opettajilta yhteisesti luennoilla, mutta varsinainen ohjaus tapahtuu niillä kerroilla, milloin käydään henkilökohtaisia keskusteluja mestarin ja oppipojan välillä. Näissä tilanteissa syntyvät oppimisen oivallukset ja opiskelija tuntee kehittyvänsä – keskusteluista syntyy muistijälki. Studiossa (piirustussalissa) opiskelijoiden ryhmä sparraa toisiaan ja toivon mukaan keskinäisissä, epävirallisissa alan aihepiirejä käsittelevissä keskusteluissa ajatukset ja ideat kohoavat uusiin korkeuksiin ja tehdään uusia löytöjä.  Taas syntyy muistijälki.

Ymmärrettävästi perinteinen ja hyvin henkilökohtainen “mestari – oppipoika” opetusmetodi on henkilöresursseja sitovaa ja aikaa vievää. Sen poistaminen, tai edes asteittainen vähentäminen oppimisen yhtälöstä heikentää kaikella varmuudella oppimistulosten vahvuutta ja voimaa. Ts. opetuksen taso kärsii, mikäli henkilökohtaisesta ja aikaa vievästä ohjauksesta tingitään.

Eri alojen opettajien kanssa käymieni keskustelujen perusteella näyttää yllätyksekseni siltä, että sama vaikutelma on myös puhtaasti teknisillä aloilla. Henkilökohtaisen ohjauksen merkitys tuntuu korostuvan kaikkialla yhä enemmän, vaikka tietotekniikka tarjoaa jatkuvasti uusia ja mielenkiintoisia mahdollisuuksia oppimiseen. MOOC (massive open online course) on kehittynyt versio entisaikojen kirjekurssista. Kirjekurssi sopii tietynlaiseen opiskeluun, mutta onko se ratkaisu kaikkeen? Voiko henkilökohtaisen ohjauksen korvata tulevaisuudessa jollakin tehokkaammalla metodilla?

Mikä on kehityksen perimmäinen tarkoitus? Miksi pedagogiikkaa tulee muuttaa ja perinteisille toimiviksi havaituille malleille pitää löytää uusia vaihtoehtoja? Syitä on nähdäkseni kaksi. Ensinnäkin on tarina jatkuvasta kehityksestä ja usko edistykseen tekniikan avulla. Meillä on velvollisuus tehostaa oppimista ja edistää kulttuurimme henkistä kasvua. Toiseksi uudet tekniset metodit tarjoavat mahdollisuuden tehostaa myös toimintaa taloudellisesti. Kun kaikki tieto on verkossa, mihin silloin enää tarvitaan kouluja rakennuksina – tila- ja ylläpitokuluina? Kehityksen paradoksi on juuri tässä. Kehitys yhtäällä johtaa ongelmaan toisaalla. Tarve synnyttää ratkaisun, joka synnyttää uuden tarpeen tai parhaassa tapauksessa useita. Olemme hallitsemattomassa fissiotilassa ja tunnelma sekä ilmasto lämpenevät.

Savonia kampus rakennetaan Technopolikselle. Varmaa on, että opetustiloja uudella kampuksella on nykyistä selvästi vähemmän. Onkin aiheellista pohtia, miten opetuksen ja oppimisen prosessit toimivat uudella kampuksella. Keskityn jatkossa vain arkkitehtuurin opetuksen ja oppimisen prosesseihin. Pyrin sanallisesti havainnollistamaan ideoita, joiden avulla arkkitehtuurin opiskelun perinteiset ja toimiviksi koetut metodit voitaisiin säilyttää, vaikka metodit ja toimintaympäristöt kokisivatkin muutoksia.

Olen viime aikoina havahtunut ja käsittänyt, että luokkatila ja siinä tapahtuva perinteinen luento-opetus on tullut tiensä päähän. Flipped learning vapauttaa opiskelijat ajasta ja paikasta. Flipped learning vapauttaa opettajan ohjaamaan henkilökohtaisesti opiskelijoita korvaamalla luentotunnit esivalmistellulla ja itsenäisesti opiskeltavalla verkkoaineistolla. Opettajalta metodi edellyttää kiinnostavaa ja loogisesti virheetöntä aineistoa. Aineiston tulee innostaa, haastaa ja kannustaa ja ylläpitää opiskelijan aktiivista virettä, sillä seuraavaan opiskelijatapaamiseen saattaa mennä viikkoja. Voin hyvin kuvitella itseni opiskelijan tilanteeseen ja tuntea epävarmuuden, epämukavuuden ja epätietoisuuden. Saattaisin kaivata henkilökohtaista ohjausta tai edes pientä vahvistusta ajatuksilleni – vastauksia kysymyksilleni. Olisi myös huojentavaa huomata, että muutkin opiskelijat ovat vastaavassa tilanteessa – yhtä hämillään, samalla tavalla eksyksissä.

Kun sitten viimein kokoonnutaan näyttelytilaan yhdessä katsomaan kuukauden aikana valmisteltuja harjoitustöitä, opiskelijoiden odotukset ovat korkealla. Näyttelytilassa esillä olevat työt ovat näkyvillä kaikille. Oma työ vertautuu automaattisesti muihin. Valaistukseltaan edustavassa ja akustisesti miellyttävässä näyttelytilassa opettajalta odotetaan viisaita ja kauaskantoisia sanoja, suoria ja selkokielisiä vastauksia, auktoriteetin näkemystä jokaisesta arvioitavasta / ohjattavasta työstä. Toivottavasti tilaisuudessa syntyy akateemista keskustelua ja jopa väittelyä. Toivottavasti keskusteluun osallistuvat myös opiskelijat ja mahdolliset vieraat. Toivottavasti kaikki tapahtuu positiivisessa hengessä. Tilaisuuden päätteeksi opiskelijoille jaetaan seuraava tehtävä, jonka polku on valmiiksi ohjelmoitu ja jota noudattamalla opiskelijat pääsevät työssään seuraavaan välivaiheeseen tai lopputulokseen. “Kiitos ja tavataan taas kuukauden kuluttua”, opettaja toivottaa. Ohjausta toki annetaan viikoittain virtuaalipöydällä tai piirustussalissa.

Studio-opetuksen merkitys tulee jatkossa korostumaan entisestään. Piirustussalissa tapahtuva opiskelijoiden keskinäinen ajatusten vaihto ja yhdessä harjoitustöiden puurtaminen kehittävät ainakin sosiaalisesti taitavia opiskelijoita. Piirustussalissa opiskelija näkee, mitä toiset tekevät ja miten he sen tekevät. Tieto välittyy huomaamatta ja samalla se rikastuu. Toki myös suoranaisten virheiden kopioituminen on mahdollista. Opettajan ohjaustuokiot piirustussalissa auttavat pitämään järjestystä yllä ja junan ns. raiteilla ilman viikoittaisia luentojakin. Piirustussalissa voisi mielestäni olla kaikkien vuosikurssien opiskelijoita. On ilmeistä, että edistyneemmät ja omasta tekemisestään jo varmuuden saaneet opiskelijat siirtyvät työskentelemään omaan rauhaan, mutta valtaosalle piirustussalin voisi kuvitella olevan koulun todellinen ilmentymä ja paikka, minkä muistaa – koulun brandi ja henki. Se on itse tehdyssä tilassa ja omassa yhteisössä. Toimintakulttuuriin kasvetaan ja kulttuuri kasvaa itsestä.

Mitä arkkitehtuurin opetus tarvitsee tulevalta kampukselta? Tästä aiheesta on valmisteilla RA-opinnäytetyö. Siinä edellä kuvatut ideat tulevat saamaan visuaalisen hahmonsa, metriset mittansa ja kustannukset euroina. Kirjaan lopuksi vielä tiivistetyn listauksen tiloista ja niissä tapahtuvista toiminoista sekä teknisistä ratkaisuista, joilla on tarkoitus ainakin osittain vapautua tilan ja ajan rajoitteista.

Näyttelytila / -tilat: Neljälle vuosikurssille oma kulmansa. Näyttelyt järjestetään joka syys- ja kevätlukukauden päätteeksi. Tämän lisäksi ennen syys- ja hiihtolomaa näyttelytilassa voidaan järjestää välinäyttö ja ohjaustilaisuus. Näyttelytilan tulee olla julkinen, joustava, monikäyttöinen, akustisesti miellyttävä ja valaistukseltaan edustava. Muuna aikana tilaa voi käyttää esim. luennointiin, seminaareihin, paneelikeskusteluihin jne.

Piirustussali / -salit: Työpöydät n. 120 opiskelijalle (=4×30). Tietokoneet ja suunnitteluohjelmistot. Kiinnityspintoja, pienoismallien säilytystilaa, projisointipintaa. Piirustussalin yhteydessä tulisi olla pienryhmätila / -tiloja eristäytymistä esim. kokouksia / neuvotteluja / tiedonantoja varten. Piirustussalia voidaan käyttää myös satunnaisten oppituntien pitämiseen. Muuna aikana piirustussali on opiskelijoiden käytössä kellon ympäri. Opiskelijoilla tulee olla mahdollista personoida tilaa mieleisekseen esim. työpöytäryhmittelyä. Valaistus ja akustiikka tulee huomioida piirustussalissa erityisesti. Huonosti toteutettuna tilasta tulee hälyinen ja siellä on vaikea keskittyä. Tila voi ehkä muodostua useasta pienemmästä toisiinsa kiinnostavalla tavalla yhteydessä olevasta tilasta. Piirustussalin yhteydessä tulee olla tilaa esim. VR-laitteille, pienoismallien rakentamiselle, 3d-tulostukselle jne.

Virtuaaliset työpöydät: Opettaja jakaa tehtäväkohtaisesti opiskelijat ryhmiin. Jokaisella ryhmällä on oma virtuaalinen pöytä, jolle asetetaan oman työn luonnokset järjestyksessä nähtäville. Opiskelijat näkevät toistensa luonnokset ja opettajan kommentoinnin. Opettaja voi antaa ryhmälle yhteisiä ohjeita pöydälle tai ohjeistaa jokaista opiskelijaa erikseen. Esim. RTB, jonka maksullisessa versiossa myös videoyhteys on mahdollinen. Näin voidaan vapautua paikasta ja saavuttaa silti henkilökohtainen kommunikointi.

Etukäteen itsenäisesti tai ryhmissä opiskeltava materiaali: kirjallisuus, videot, verkkosivut jne.

Harjoitustöiden work flown ohjausvideot tai esimerkkiprojektit.

Ensimmäisen vuoden opiskelijoilla perinteisen koulumainen ja paikalla tapahtuva opetusmetodi on vallitseva. Etäohjauksen osuus kasvaa yleisesti opintojen edetessä. Opettajan työtaakan voisi ajatella tuplaantuvan jaettaessa työ perinteiseen luokkaopetukseen ja etäopetukseen. Käsittääkseni näin ei tarvitse tapahtua. Itse en tee eroa paikalla tapahtuvan lähiopetuksen ja etäopetuksen välillä. Uuden teknologian tulee mahdollistaa ohjaustapahtumien seuraaminen ja niihin aktiivisesti osallistuminen molemmissa tapauksissa. Virtuaalisen RTB-työpöydän avulla harjoitustyön ohjaustapahtuma välittyy jo nyt tarvittaessa koko luokalle. Sisäkehän ja ulkokehän opiskelijoiden työt ja ohjaustilanteet voivat olla yhtä avoimia ja julkisia tapahtumia. Yhdelle annetut ohjeet ja arviot välittyvät samalla kertaa kaikille muillekin.

Vaikka teknologia vapauttaa meidät tilasta ja ajasta, ei se kuitenkaan poista ihmisten (opiskelijoiden) tarvetta kohdata toisiaan ja vuorovaikuttaa kasvotusten. Kaikkea ei voi tai kannata siirtää verkkoon kirjekurssiksi. Ja se, mikä on verkossa, tulisi olla oppilaitoksen brandin mukaista, toimivaa, tuttua ja turvallista – tasalaatuista ja ennustettavissa olevaa ja silti kiinnostavaa. Kuitenkin edelleen on tilatarpeita ja uskoakseni näillä tiloilla tulee olemaan jatkossa entistä suurempi merkitys oppilaitoksen brandin luomisessa. Vähemmällä on saatava aikaan enemmän. Kuollutta tilaa ei tarvita. Elävää ja ihmisiä palvelevaa tarvitaan sitäkin enemmän.

Janne Repo, arkkitehti SaFa                                                                                                   Yliopettaja, rakennusarkkitehtikoulutuksen vastuuopettaja, Savonia AMK

Contemporary architect(ure)

You might remember the start of your studies in the field of architecture. In the beginning your teatcher claimed that architecture is a language. You took part to the test where written words got visual counterparts in the minds of young students. Miraculously those visual forms were much alike. Word “jylhä” got the shape of a mountain in most of the cases. With this test your teatcher tried to lead you to the world of universal ideas and shapes – to the world that has been there before the written laguage. It is something that can be experienced with a spine. We just have to bypass the brains and get a connection to the primitive part of ourselves.

Then on the history lessons you find out that this laguage of architecture has been used for thousands of years, through the history of mankind. It is something that belongs to the human nature. We can not live without it. It is our way to be here on this planet. It is a homo sapiens way.

On following lectures you also find out that the language of architecture has a certain vocabulary and a syntax. There are words and there is a structure and by using these we can create something that makes sense and is useful to us. It is undoubtly quite free language an it is open to different interpretations. This makes it very interesting and challenging topic to master.

If we understand this language, we can read the messages that buildings and cities deliver to us. Mostly and sadly when we observe our environment we read rude prosaic messages, but sometimes we might even hear fine poetry or music. It feels good. It makes us believe that there is hope and everything is in a right place.

If we know history well, we can connect the signs and symbols of the environment to the stories and legends happened a long time ago. The past starts to make sense. If we understand the present, we can notice the messages that resonate with the world today – messages that reach the minds of the people. It is truly a whole new world.

Contemporary is something that is happening right now. The word modern is commonly used in a missleading way. The right word is contemporary. Contemporary architecture mirrors its own time and tries to find a path towards future. This is why architects are fascinated about philosophy, technology, sociology, biology and so on. These fields of science light the prevailing darkness, and offer an glimpse to the life of tomorrow. To know things makes it easier to imagine. This is a major lesson: to know and to imagine. We need them both.

Where science works for knowing more, art opens our minds and break the customs we are too used to in our everyday life. Art allows us to see the world from a different perspective. If the picture of the real world seems to be a bit dimm and definetely too hazy, art gives us a chance to sharpen it and make it brighter to our senses. It gives us something to think about. It feeds our imagination. It inspires us.

I as an architect can not see any other way to be able to create contemporary architecture than to live in these both worlds and in a stream of this time. A contemporary architect has to catch a vision of what is happening and why it is happening right now. We need a certain amount of knowledge and we need to have creative imagination. Otherwise it is impossible to create something with a meaning in this time. Stories carry meanings and lessons inside them. Stories can be remembered. Storien have a value. Stories manifest purposes. Stories can bind us together as a society. Stories can make us feel good. Stories makes us to belong something bigger than us. Contemporary architecture should be a tool for story telling.

This is why contemporary architects should understand the architectural shapes, forms, methods and materials that define our time. You might wonder that are there really something specific in these days that makes it so different. What are those shapes? Take a look of cars for example. I bet you can make a difference between models and types. Ten years ago the were a bit different. Ten years from now they ar going to be different again – even sooner, because this evolution of forms is happening continuously. Something common is in the air right now and we all share it. It is in the forms, colours and so on. It is in a way we use the language – how we speak. You can not hear word “nastaa” anymore, when someone likes something very much. Now we hear word “cool” or “himmee” instead. It is very hard to pin point this but it is definetely there. Is it Zeitgeist? We architects should catch the idea of the present and be able to formulate it with suitable materials and techniques with a manner that resonates this time and our society. Contemporary architect needs to have these skills: Idea of what to say and the way of how to say it – in this time and space.

We architects must be aware, that this gift of telling a stories is a powerfull and not so common ability among people these days. It is a valuable asset for today’s society that wants to evolve an achieve something great. Thus we need to be responsible and we have to know the price of this ability. We are working for the people and for the society and even more, for the whole planet.

Since the classical times architecture has been a tool for emperors, religious leaders, politicians and businessmen. Architects need them, but still we should maintain our freedom and not sell our souls for quick fame, money or power. Power corrupts everyone and especially delicate and artistic minds of architects are very vulnerable.

Now you have reached the point in your studies when it is time to find your own path to be a contemporary architect. What are those forms and materials that are tuned in the same wavelength with you and this time? What are those architectural offices and architects you “dig” and why? What is “cool” architecture and why? Can you tell us a story?

Janne Repo, arkkitehti SaFa                                                                                                   Yliopettaja, rakennusarkkitehtikoulutuksen vastuuopettaja, Savonia AMK

Idea – Manifestaatio – Aika

Näistä otsikon sanoista on puhuttu opiskelijoiden kanssa keväällä 2017. Manifestaatio on yksi suosikkisanani, sillä se nostaa ilmentämisen merkityksen vielä korkeammalle – lähes julistavalle tasolle.

Taiteissa ja siten myös arkkitehtuurissa oleellista on, että suunnittelijalla on ensinnäkin ajatus – idea, joka antaa omalla tavalla vastauksen käsillä olevaan tehtävään. Ilman ideaa tai ajatusta vastauksesta tulee mekaaninen suoritus tai kopio – toisinto jostain aiemmasta. Intohimo ja henkilökohtaisuus jää puuttumaan. Olen varma, että kokija voi myös tunnistaa tämän puutteen teosta katsoessaan tai esim. rakennusta käyttäessään.

Idea on vääjäämättä sidoksissa aikaan ja tilanteeseen. Ideat pannukakkumaisesta maapallosta tai kilpikonnan selässa matkaavasta maailmankaikkeudesta eivät osu tähän meidän tässä ja nyt kokemaamme aikaikkunaan. Siksi ne eivät toimi. Joskus aikoinaan ne ovat ehkä toimineet ja siksi niitä ilmentämään on piirretty vakaassa uskossa fantastisen kauniita kuvia. Ajatus, joka huomioi tilanteen – hetken ajassa ja useat siihen vaikuttavat vuorovaikutussuhteet on monesti vahva ja siihen on osallisten helppo tarttua. Se herättää vastakaikua ja ymmärrystä. Se saa tukea ja se vahvistuu entisestään. Miten ajattelua voi oppia? Harjoittamalla ajattelua. Lukemalla. Olemalla avoin. Kysymällä, näkemällä, kokemalla, asettumalla alttiiksi, herkistymällä…

Manifestaatiota tarvitaan, jotta ajatus saa jonkun olevaisen muodon. Ajatusta sinällään ei ole olemassa ennen kuin se on jollakin tavalla manifestoitu. Arkkitehtuuri on paljolti juuri tätä. Pelkkä ajatus tai idea ei riitä. On osattava ilmentää se sopivalla tavalla. Se on viestin kirjoittamista kivellä, puulla, betonilla, teräksellä ja lasilla. Se on muodon antamista ihmisenä olemiselle, olemiselle osana ympäristöä ja osana yhteisöjä. Parhaassa tapauksessa suunnittelijan idean manifestaatio viestii siten, että kokija esim. rakennuksen käyttäjä tai asukas saa kiinni alkuperäisestä ajatuksesta. Vielä merkittävämpää on jos hän kykenee jatkamaan ajatusta ja lisäämään siihen itsensä ja omat ajatuksensa mukaan. Ideasta ja sen manifestaatiosta tulee osa ihmisten, yhteisöjen ja ympäristön elämää.

Manifestaatiokin on riippuvainen ajasta. Rakennustaiteen historialliset tyylit muistuttavat tästä meitä ja siksi onkin tärkeää, että vanhoja rakennuksia suojellaan. Ne säilövät itseensä kulttuurimme muistia. Muodot ja materiaalit ilmentävät aikaa. Vaatii tarkkaa silmää löytää ajasta sille ominaisia ilmenemismuotoja. Väitän, että niitä on. Niitä syntyy eri puolilla maailmaa koko ajan. Jotkut muodot vahvistuvat ja voimistuvat ja niitä seurataan pidempään. Toisten muotojen elinkaari on lyhyt – vain hetken erikoisuus. Minusta suunnittelijana ei ole oleellista itsepintaisesti vain hakea ajasta muodikkaita muotoja tai ilmentämistapoja. Kestävämpää on etsiä muotoja, jotka vastaavat tilanteeseen, tutkia niitä avoimin mielin ennakkoluulottomasti ja pyrkiä vapautumaan omaa mieltä kuormittavista patenttiratkaisuista, joita omat silmät ovat aiemmin nähneet. Tätäkin voi opetella. Se vaatii tekemistä ja tunnustelua, rohkeita kokeiluja, muotoon ihastumista ja siitä humaltumista, etäännyttämistä ja tietoista analyysiä sekä tarkkailua – yrityksiä ja erehdyksiä. Onneksi koulu on tätä varten. Täällä tätä voi opetella. Oppimiseen menee kyllä koko elinikä, mutta täällä sille saa hyvän alun.

Avoimin mielin idea voi huolellisesti työstettynä suunnittelijan omaksi yllätykseksi saada muodon, jota hän ei olisi alkuun edes itse osannut odottaa. Muodon joka vastaa ja myötäilee välittömästi ideaa. Muodon, joka materiaaliseksi todellisuudeksi oikein manifestoiduttuaan kykenee välittämään ajatuksen kokijan itsensä omaksuttavaksi ja siitä edelleen jatkettavaksi ja elettäväksi. Voiko elämässä olla mitään tätä kiinnostavampaa tehtävää?

Janne Repo, arkkitehti SaFa                                                                                                   Yliopettaja, rakennusarkkitehtikoulutuksen vastuuopettaja, Savonia AMK

Intohimosta 20170406

Tänään sain kuulla erään toimijan kertomuksen heidän käyttämästään suunnittelijasta. Tarina paljasti minulle intohimon ja rutiinisuorittamisen välisen eron merkityksen arkkitehtuurin luomisessa.

Rutiinisuorittaminen hoitaa pyydetyt asiat kuntoon nopeasti ja turhia kyselemättä. Toiminnat toimivat ja taulukkoon listatut tarvittavat tilat löytyvät, Suunitelma on tehty lakien ja asetusten mukaisesti. Mitä vikaa tässä toimintamallissa on? Ihminen rakennuksen käyttäjänä tai sen satunnaisena kokijana on jäänyt kuitenkin suunnittelijalta huomioimatta.

Eläytyminen toisen ihmisen elämään vaatii suunnittelijalta intohimoa. Ilman intohimoa suunnittelusta tulee rutiinia, mielikuvituksetonta toistoa ja vanhojen ratkaisumallien kopiointia. Variointi koetaan vaaraksi. Se saattaa suistaa suunnittelijan luovuuteen. Luovuus on heittäytymistä tuntemattomaan ja se vaatii luottamista itseensä. Toisen ihmisen asemaan asettuminen vaatii myös rohkeutta. Toisen ihmisen silmin maailma saattaa näyttäytyä itselle vieraalta ja erilaiselta.

Intohimo on avain avoimeen ymmärtämiseen, ennakkoluulottomaan kokemiseen, haluun löytää erityinen vastaus erityiseen kysymykseen. Intohimo mahdollistaa ainutkertaisuuden tunteen. Ainutkertaisuus koetaan arvokkaaksi ja merkitykselliseksi. Ihminen haluaa kokea oman elämänsä arvokkaaksi ja merkitykselliseksi, Intohimolla suunniteltu ympäristö antaa puitteet arvokkaan ja merkityksellisen elämän kokemiselle.

Janne Repo, arkkitehti SaFa                                                                                                   Yliopettaja, rakennusarkkitehtikoulutuksen vastuuopettaja, Savonia AMK

Ilta 20170404

Jyväskylän excursiolta jäi muistiin muutamia ajatuksia.

Aivan alkuun olin täysin otettu nuorten opiskelijoiden halusta laajentaa arkkitehtuurin kokemista. Pelkkä visuaalinen havainnointi ei aina riitä, vaan tila, muoto ja materiaali on koettava kehollisesti. Sukkasillaan tiililattialla kulkeminen on taatusti muistettavampi kokemus, kuin kuluneen tiililattian näkeminen. Harmittaa, etten itse riisunut saappaita jaloistani. Toinen miellyttävä kokemus oli kuulla pianomusiikkia suuressa kirkkosalissa. Se kohotti myös tilan kokemisen uudelle tasolle. Nämä tapahtumat muistuttivat, että arkkitehtuuri puhuttelee useampaa aistia. Se on hyvä muistaa.

Arkkitehtuuri on myös historian ja oman kulttuurin tuntemista ja sen edelleen jalostamista arvokkaalla tavalla. Jos Alvar Aalto ihaili antiikin Kreikkaa ja Roomaa – atriumpihoja ja terassoituja oliivipuiden peittämiä rinteitä ja käytti niitä inspiraationaan ja innoittajanaan uusia klassikkorakennuksia suunitellessaan, on hyvin ymmärrettävää nähdä, miten arkkitehti Anssi Lassila soveltaa Aallolta saatuja ideoita tämän päivän arkkitehtuurissa. Jotenkin ne ovat tuttuja ja perinteisiä muotoja jalostuneena kuitenkin tuoreella tavalla tämän ajan henkeen. Se on taitoa, jota kannattaa hiukan kadehtia ja sitten jatkaa sen taidon jahtaamista. Vain etsimällä ja suunnittelua tekemällä sen voi löytää.

Monella tapaa rakennus voi olla mielenkiintoinen. Hienopiirteisyys voi olla joko sekavuutta ja päättämätöntä kirjavuutta tai herkkää muodon, massojen  ja materiaalin tajua. Kolhous ja yksinkertaisuus voi olla luotaantyöntävää halpaa kömpelyyttä tai sympaattista suoraviivaisuutta. Näitä molempia tapauksia tapasin onneksi excursiolla. Edelleenkin olen yhtä ulalla siitä, missä se arkkitehtuuri on ja miten sen saa esille, mutta varmuus sen olemassa olosta kasvaa koko ajan.

Janne Repo, arkkitehti SaFa                                                                                                   Yliopettaja, rakennusarkkitehtikoulutuksen vastuuopettaja, Savonia AMK