Aika ajoin huomaan joutuvani tilanteeseen, missä keskustelu kääntyy nykyarkkitehtuuria ja sen lähtökohtia ja perusteita voimakkaasti kyseenalaistavaan suuntaan. Lääkkeeksi ja vaihtoehdoksi nykyiselle rakentamistyylille keskusteluissa innokkaasti tarjotaan klassismia, jugendia tai jotain muuta menneiden aikakausien tyyliä. Pian vääjäämättömästi nousee esille myös kysymys: miksi vanha historiallinen tyyli ei voisi palata, sillä se, yleisen väittämän mukaan, koetaan kaikin tavoin paremmaksi, kuin nykyiset arkkitehtuurissa nähtävillä olevat suuntaukset. Vastausta ei valitettavasti pysty antamaan yhtä ytimekkäästi. Kysymystä purkamaan ja vastauksia etsimään voi lähteä ainakin kahdesta suunnasta: nykyarkkitehtuurin ja arkkitehtuurin historian kannoilta katsottuna.
Arkkitehtuurin historiaa tuntevat ovat huomanneet, että arkkitehtuurityyli tai tietylle aikakaudelle ominaiset tyylipiirteet eroavat merkittävällä tavalla esim. vaatemuodista tai sisustuksista. Muoti liikkuu pinnassa ja se on kepeän leikittelevää. Muoti toki ilmentää ihmisen kulttuurin ihanteita, mutta se tekee sen pinnalla, nopeasti ja pakottomasti. Muoti on päiväperho. Arkkitehtuuri on sitä vastoin kilpikonnamaisen hidas ja siksi se kykenee heijastamaan oman aikansa yhteiskunnallisia syviä virtoja: arvostuksia, unelmia, pyrkimyksiä ja tavoitteita. Voidaan siis ehkä tiivistäen sanoa, että arkkitehtuuri on kunkin ajan ihmisyhteisöjen kulttuurin ideaalien rakennettua manifestaatiota. Näin ajateltuna kaikenlainen aikakausia ylittävä arkkitehtuurin tyylipiirteiden lainailu jää omasta ajastaan irralliseksi ja vieraannuttavaksi.
Joskin sellaisen (historiallisten tyylipiirteiden lainailun) tarpeen voisi ehkä tulkita myös yleiseksi oman aikamme kulttuurin ihanteeksi. Mikäänhän ei kai periaatteessa estä, etteikö jonkin aikakauden syvin olemus ja tavoite voisi perustua eskapismiin ja oman ajan reaalitodellisuuden täydelliseen vieroksumiseen siinä määrin, että eskapismista tulisi lopulta itse todellisuus.
Nykyajassa elävänä ja sen ilmiöitä aktiivisesti havainnoivana olen pannut merkille, että eskapismin luonne on käytännössä hyvin valikoivaa, ei lainkaan kaiken kattavaa. Historistisen älytalon tallissa latautuu sähköauto robotin leikatessa pihanurmikkoa. Älytalon asukkaat pukeutuvat gore-texiin samettien ja kärpännahkojen sijaan. Miksi pullasta ei sitten voisi poimia rusinoita? Mitä väärää siinä olisi? Minusta eskapismi on lopulta todellisuudesta vieraannuttavaa eikä se kykene vakavasti täyttämään siitä syntyvää tyhjyyden tunnetta. Vanhan merkkikielen symbolit saattaa kyllä tunnistaa, mutta niiden merkityssisältö kumisee onttoutta tai ne ovat jo saaneet uusia merkityskerrostumia, joilla ei ole enää minkäänlaista yhteyttä alkuperäiseen. Eskapismi voi olla särkylääke. Se lievittää hetkellisesti kivun tunnetta, mutta se ei paranna itse taudilta. Tauti voi olla ajan kulun hyväksymisen ongelmassa. Peiliin katsominen ja todellisuuden kohtaaminen voi olla rankkaa, mutta se on kulttuuriin kehittymisen kannalta välttämätöntä. Eskapismi johtaa dekadenssiin ja dekadenssi johtaa lopulta kulttuurin rappioon. Yksilö saa onneksi edelleen vapaasti valita, katsooko hän aikansa peiliin, vai pakeneeko hän itse valitsemiensa mielikuvien täyttämään keinotodellisuuteen. Rakentaminen ja siis myös arkkitehtuuri eivät kuitenkaan milloinkaan ole vain yksilön asia. Me emme voi paeta ympäristöä ja arkkitehtuuria. Me olemme siinä mukana halustamme riippumatta. Arkkitehtuuri eli rakennustaide yhtenä taiteen lajina eroaa siten merkittävästi musiikista, kuvataiteista, teatterista ja muodista.
Mikä nykyarkkitehtuurissa sitten on sellaista, että siitä tulee tarve paeta? Mikä omassa ajassamme on sellaista, että siltä haluaa ummistaa silmänsä ja korvata näkemänsä menneiden aikojen mielikuvilla? Mikä tämän ajan arkkitehtuurissa on vieraannuttavaa? Tähän aiheeseen syventymiseen suosittelen kaikille filosofian tohtori, arkkitehti Kaj Nymanin kirjoittamia pohdintoja Talojen kieli ja Arkkitehtuurin kadotettu kieli. Tiedän, että sieltä löytyy paljon argumentteja, joilla voi hyvinkin lähteä kiistämään tässä kirjoittamaani viestiä nykyarkkitehtuurista. Kaj Nymanin tekstejä lukiessa tulisi päästä pintaa syvemmälle, eikä tarttua helpoimmin käsillä olevaan ratkaisuideaan. Tekstistä voi löytää arkkitehtuuria syvällisemmin ymmärtävän tason, joka uskoakseni auttaa meitä suunnittelijoita kurottamaan yli tyylikysymysten. Se jos jokin on tärkeää.
Kaikki ei voi olla hyvää ja laadukasta – minään aikakautena. Tämän voi hyvin todeta katsomalla nykyrakentamista. Sitä on määrällisesti paljon ja se on meitä lähellä. Se tapahtuu juuri nyt ja juuri meille. Tästä syystä se saattaa tuntua pelottavalta, vieraalta ja oudolta. Se kaikki ilmentää kuitenkin omaa aikaamme. Arkkitehdin tehtävä on luoda hyvää ja laadukasta ympäristöä, joka postiivisella tavalla ilmentää oman aikansa ihanteita ja tavoitteita. Ihanteita tulee avoimin mielin ja pelottomasti etsiä. Niitä löytyy kyllä. Kaikki ei ole huonoa. Näin on ollut aina. Nykyaika ei tee tästä poikkeusta. Kyynisyys ei ole luovaa, vaikka sillä turvaa aina selustan.
Arkkitehtuurin historiasta löytyy aikakausia, milloin suunnittelijoiden katseet ovat kääntyneet menneeseen. Kertaustyylien aika 1800-luvun lopussa sisälsi uusklassismia, uusrenessanssia, uusgotiikkaa jne. Tämä kaikki enteili suurta murrosta vanhan ja uuden ajan välillä. Tuon aikakauden lopussa esitettiin nyt ajateltuna kovin absurdilta tuntuva kysymys: millä tyylillä rautatieasema tulisi rakentaa? Sopisiko tehtävään parhaiten gotiikan suippokaaret vai renessanssin pyöreät holvikaaret? Tuon ajan unesta herättiin vasta, kun tunnistettiin oman ajan uudet ilmiöt ja tunnustettiin, että ne vaativat uutta asennoitumista, rehellistä ja vanhoista sovinnaisuuksista vapaata muotojen ja rakenteiden tutkimista. Tällainen murros vapautti arkkitehtuurin ulkoisten tyylipiirteiden (usein koristelun) pakonomaisesta toistamisesta seuraamaan omaa aikaa ja sen ilmiöitä (tekniikkaa, taidetta, sosiologiaa, taloutta jne.). Mitään ehdotonta pakkoa ajan seuraamiselle ei ollut. Se on vain tuntunut luontevalta ja tätä dogmaa on arkkitehtuurissa seurattu näihin päiviin asti.
Postmodernismi ravisteli henkisesti paikoilleen luutuneen modernismin eloon käyttämällä historiallisia lainoja siinä missä tiukka moderni arkkitehtuuri toisti ulkoa opeteltuna mantrana sille itselleen ominaisia tyylipiirteitä. Oliko siis lopulta suurtakaan eroa, käyttääkö kielikuvina 1950-luvun modernia detaljiikkaa, klassismin päätykolmioita tai Mikki Hiiren korvia? Postmodernismi käytti ironiaa ja huumoria polttoaineenaan osoittaessaan silloisen nykyarkkitehtuurin katatonisen tilan. Näin jälkikäteen voi helposti todeta, että oli ilmeistä, että sellainen polttoainetankki tyhjenee lopulta ja vieläpä aika nopeasti. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Tyylipiirteet ovat helposti toistettavia ja niiden sisällyksetön monistaminen johtaa uuteen katatoniseen tilaan, jolloin tarvitaan taas uusi vastalääke.
Olen aiemmissa blogikirjoituksissani tuonut esille oman aikamme yhden mahdollisen asennoitumistavan, jota voi kenties soveltaa myös arkkitehtuurissa. Elämme moniarvoisuuden aikaa, missä meillä jokaisella on oma todellisuutemme. Suurten yhtenäistarinoiden aika on mennyttä. Mikä on arkkitehtuurin tehtävä tällaisena aikana? Miten kulttuurimme arvostuksia, unelmia, pyrkimyksiä ja tavoitteita arkkitehtuuri kykenee tällä hetkellä manifestoimaan?
Janne Repo, arkkitehti SaFa Yliopettaja, rakennusarkkitehtikoulutuksen vastuuopettaja, Savonia AMK