Osallistuin OSAaValo-hankkeeseen liittyen valaistussuunnittelijoille tarkoitettuun konferenssiin, joka järjestettiin Rotterdamissa lokakuun 2019 lopulla. En ole oman arkkitehdin työurani aikana milloinkaan perehtynyt erityisesti valaistukseen tai valaisinteknologiaan sen kummemmin, vaikka valon käyttö ja tilojen valaistus arkkitehdin suunnittelutyöhön toki erottamattomasti aina liittyvätkin. Tältä pohjalta, valoturistin roolissa, osallistuin mukaan konferenssin yhteydessä järjestettyyn kaksipäiväiseen työpajaan nimeltä “Get smart session”.

Työpajan aiheena oli valaistus ja kaupunkitila. Aihe sopi itselleni siinä mielessä erittäin hyvin, että Suomessa arkkitehdin työkenttään sisältyy rakennussuunnittelun lisäksi myös kaupunkiympäristöjen ja miksei myös yleisemminkin ympäristöjen suunnittelu. Kahden maailman, kaupungin ja rakennuksen, välinen suhde ja vuorovaikutus on kiinnostanut minua arkkitehtuuriopintojen alusta lähtien ja se kiinnostaa minua edelleen. Nyt PLDC2019 yhteydessä oli mahdollisuus laajentaa aiempaa ymmärrystä aiheesta erityisesti valaistuksen osalta.

Työpajan ohjelmaan kuului useita alustusluentoja, joita esittivät ihmiset eri puolilta maailmaa, lähinnä Euroopasta. Osa luennoista oli hyvin paikkasidonnaisia ja tapauskohtaisia, kuten esim. Jyväskylän ja italialaisen L’Aquilan kaupunkien esitykset. Niiden avulla toki pääsi kiinni erilaisiin toteutusmaleihin, mitä kaupungeissa on käytetty julkisen tilan valaisemiseksi. Oli karmaisevan valaisevaa huomata, että valon merkityksen ymmärrys yleisellä tasolla vaikuttaa melkein kaikkialla olevan vielä tänäkin päivänä hyvin vaatimattomalla tasolla. Valo ymmärretään monesti vain numerona valotehotaulukossa ilman mitään muuta merkitystä. Tästä alimman asteen ymmärryksestä pidemmälle kurottaminen vaatii erityistä ponnistelua, tietoutta ja tahtoa kaupungeilta, päättäjiltä, virkamiehiltä ja suunnittelijoilta. Tämä meillä on edessä myös Kuopiossa mikäli haluamme korottaa omaa tasoamme valaistusasioissa. Samalla mahdollistuu myös kaupunkiympäristön laadun koheneminen, tai ainakin se voisi tulla nähdyksi ja sitä kautta myös koetuksi.

Osa ja mielestäni kiinnostavin osuus työpajan luennoista käsitteli ihmistä biologisena ja sosiaalisena olentona ja sitä, miten ihminen kokee ympäristöään ja miten valo vaikuttaa tuohon kokemukseen. Tilaisuuden kuraattori, Ricardo Marini, puhui paljolti samoista asioista kuin tänä aikana paljon lainattu kaupunkiteoreetikko Jan Gehl ja osin asiasisältö vaikutti olevan linjassa myös kotimaisen filosofian tohtori, arkkitehti Kaj Nymanin kirjojen “Talojen kieli” ja “Arkkitehtuurin kadotettu kieli” ajatusten kanssa. Esimerkiksi toteamukset: “ihminen on kävelevä eläin”, “valo vaikuttaa ihmisen biologiaan ja sitä kautta käyttäytymiseen” ja kysymys: “mikä on ihmisolennon lajityypillinen elinympäristö” johdattelevat ajatukset valon merkityksen syvemmälle tasolle ja antavat hyviä perusteluja, miksi valo ja valaistus tulee huomioida ympäristössämme paljon nykyistä paremmin. Me mittaamme nykyisin lähes kaikkea, mutta mittaaminen on toistaiseksi kohdennettua vain helposti mitattaviin asioihin, kuten liikenteen määrään, katuleveyksiin ja valon voimakkuuteen katuympäristössä. Kokemisen tai fysiologisten vaikutusten mittaamiseen ei ole vielä paneuduttu lainkaan. Olisi jatkossa ehkä syytä keskittyä juuri näihin mittauksiin, sillä mittaaminen ja numerot tuntuvat perustelevan meille tässä ajassa kaiken arvokkaan ja vaikuttavan – päätöksenteon kannalta merkityksellisen.

Valovoimaisin esiintyjä työpajan luennoitsijoista oli nuori Israelilainen ihmisten käyttäytymiseen sivuopinnoissaan perehtynyt arkkitehti Itai Palti. Hän vei mittaamisideaa pidemmälle kuin ehkä kukaan vielä toistaiseksi. Nuoren miehen idealismista kertoo vankka usko tietotekniikan avulla hankittavaan dataan ihmisen ympäristökokemuksesta hormonitasolla. Kun päästään tähän syvyyteen, voidaan ehkä karistaa pois kaikki asioiden tolaan välillisesti vaikuttavat tekijät, vai voidaanko sittenkään. Mielestäni tässä unohdetaan se, että ihmisen kokemus ja elämysten kokeminen on aina moniaistillista. Lisäksi kokemiseen vaikuttaa aiemmat kokemukset, mitä tapahtui esim. aamiaispöydässä tai kokemukset joita odotamme tapahtuvan ennakkotietojen perusteella. Paltin viestissä oli kuitenkin myös humaani puolensa, vaikka esitys vannoikin kaiken tieteen nimiin. Tiede ei suunnittele, mutta tiede voi auttaa suunnittelemaan tehokkaasta vaikuttavaa. Se on mielestäni hyvin sanottu.

Paltin mukaan kaiken tekemisen keskiössä tulisi olla “wellbeing” ja sen tieteellinen määrittely mittaamalla. Näin kaupungit voisivat kehittyä tietoisiksi ihmisen hyvinvointia edistäviksi ja mukautuviksi elinympäristöiksi. Palti haluaa luoda kehän, missä ihmisen ympäristöhyvinvointi lisää ihmisyksilön tuottavuutta, mikä lisää yhteisön yhdessä aikaansaamaa tuottoa, mikä on kanavoitavissa uudelleen yhteisen hyvinvoinnin luomiseen. Jotenkin tästä tulee mieleen, että Haririn kirjat on luettu ja oma pään sisäinen prosessori on kellotettu siitä aivan uusille taajuuksille. Onko asiat näin yksinkertaisia? Miten muuntaa elämys, tunne ja kokemus puhtaaksi arvosisällöttömäksi dataksi? Ennustan Paltille rajua keski-iän kriisiä ellei kriisi tule sitten jo aiemmin. Mitä pikemmin sen parempi, vaikka selvästi älykäs ja ihailtava ihminen hän onkin.

Luennoissa oli mukana myös esitys, joka käsitteli valoa puhtaasti taiteen ja teknologian avulla. Valotaiteilija valaistussuunnittelija Thorsten Bauer keskittyi työssään digitaalisten ympäristöjen mahdollisuuksiin. Osaa hänen töistään voi pitää ainoastaan ympäristöestetiikkaa palvelevina, sinänsä kiinnostavina ja komeina taideteoksina, osassa teoksia oli mukana myös jonkinlainen sosiaalinen aspekti, mikä ilmeni ihmisyhteisöjen kommunikaatiota ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta edistävänä ulottuvuutena – useimmiten jonkun aplikaation avulla. Minuun tällainen ei vaikuta muutoin kuin vieraannuttavalla tavalla. En halua, että elämyksen ja muodostuvan tunteen todentamiseksi tarvitaan teknologiaa. Joillekin toimii, joillekin ei.

Ensimmäisen työpajapäivän päätteeksi arkkitehti Elettra Bordinaro ja sosiologi Don Slater vei osallistujat kävelykierrokselle Rotterdamin Zuidpleinin kaupunginosan metroaseman ympäristöä. Tarkoituksena oli tehdä havaintoja kaupunkiympäristöstä ja käydä niistä keskustelua ja ehkä myös peilata kokemaansa päivän aikana kuultuihin esityksiin. Itselleni kaupunkikierros ja ympäristön havainnointi oli helppoa, joskin huomasin, että kun kädessä on vasara, kaikki ongelmat muuttuvat nauloiksi. Tällä tarkoitan tietenkin sitä, että meistä jokainen tekee havaintonsa ja muuttaa ne merkityksellisiksi oman elämänkokemuksensa ja erityisesti oman ammattialansa kautta. Onneksi arkkitehtuurikoulutus on kyennyt säilyttämään humaanin ja moniarvoisen ulottuvuutensa, jotta tämän yksinkertaistavan yksioikoisuuden uhan saattoi omasta prosessoinnistaan suodattaa nopeasti pois.

Rotterdam on minulle tuttu kaupunki, sillä tein sinne arkkitehtuurin diplomityöni viime vuosituhannen taitteessa. Jo silloin huomasin kaupungin ominaispiirteen, mitä voisi kuvailla sanoilla karkea, brutaali hippihenkisyys. Toisen maailmansodan tuhovoiman aikaansaannokset on Rotterdamissa paikkailtu niin kuin on parhaaksi katsottu, kiireellä ja sen suurempia ajattelematta. Tulos on monin paikoin absurdi kooste hullunkuristen perheiden jäseniä sulassa sovussa keskenään. Rakennusten väliin jää monessa kohtaa tilaa, joka on negatiivista “ei kenenkään maata”. Tätä epäkohtaa ei paikata pelkällä valaistuksella. Ei vaikka teoriat tai tekniset apuvälineet olisivat mitä tahansa.

Ihmisten onnellisuus ja hyvinvointi ei muuten aina riipukaan edes ympäristöstä, vaikka näin meille työpajassa nimenomaan painotettiin. Tämän saattoi todeta, kun kaupunkikierroksella sattumalta pääsimme haastattelemaan muutamaa todella rujon parkkialueen ympärysmuurilla istuskelevaa ja olutta tölkeistään siemailevaa nuorta neitoa. He väittivät olevansa onnellisia ja tyytyväisiä elämäänsä, vaikka ympäristön laadun tai valaistuksen laadun suhteen sen ei mitenkään pitäisi olla mahdollista. Tässä se mitattavuus nyt tuli testattua. Osa työpajan osallistujista halusi jäädä istumaan muurille ja nauttimaan olutta hollannin leppeässä illassa. Inhimillistä emootiota tai tuntemusta on vaikea saada pihteihin, koepulloon tai mikroskoopin linssin alle tutkittavaksi.

Toisena työpajapäivänä kaupunkikierroskokemuksia ei yllättäen purettu lainkaan yhteisesti. Niistä ei käyty edes keskusteluja. Tämä oli mielestäni järjestäjien moka. Muutoin työpajatyöskentely havainnointikierroksineen ja keskusteluineen soveltuisi mainiosti myös OSAaValon koulutusohjelmaan etenkin opintojaksojen alustukseksi. Itseäni miellytti tilaisuudessa luotu matala kynnys ammattilaisaiheen pariin jopa niin, että tällainen valoturistikin pääsi mukaan ja sai jollakin tavoin kiinni juonesta. Oppiminen saattoi päästä hyvin alkuun.

Toiselle työpajapäivälle oli järjestetty neljä eri “leiritulta”. Niissä jokaisessa oli oma aiheensa ja oma vetäjänsä, joka johdattelu ja johti leiritulen ympärillä olevia keskustelijoita. Tämän työskentelytavan ottaisin mukaani ehdottomasti, sillä se tuotti verrattain lyhyessä ajassa runsaasti ideoita ja erilaisia näkemyksiä samoista kysymyksistä. “Leirituli”-metodi kannattaa ottaa käyttöön OSAaValon koulutustapahtumiin, sillä sen avulla saa osallistujat helposti osallistumaan ja jakamaan ajatuksiaan pienemmissä porukoissa ja jotenkin vapautuneesti ja anonyymisti.

Seuraavina päivinä PLDC2019 muuttui isoksi valaistusmessutapahtumaksi lukuisine näytteille asettajineen, missä kolmen eri luentopaikan välillä saattoi käydä kuuntelemassa itseään kiinnostavia luennoitsijoita. Itse hain turvaa jo kertaalleen nähtyjen Ricardo Marinin ja Itai Paltin esityksistä. Ne toistivat samaa kaavaa, nyt vain isommalle yleisölle viritettynä. Molemmat ovat erittäin karismaattisia esiintyjiä, joilla on taito saada yleisö haltuun. Muista hyvistä esityksistä voisin mainita Jonathan Rushin “Are we lighting designers?” -esityksen sekä valotaiteilija Janet Echelmanin suvereenin esityksen siitä, kuinka hänestä tuli kosmopoliitti valotaiteilija sattuman ja pakon kautta. Hänen teoksiaan löytää netistä https://www.echelman.com/. Teokset ovat elävyydessään ja tuulen liikkeet esteettisesti näkyväksi tehdessään kerrassaan lumoavia.

Viimeisen opintopäivänäni pääsin vielä kuuntelemaan hollantilaista Iris Dijkstraa, joka esitteli toimistonsa (RASA = Rotterdam Academy for Urban Astronauts) projekteja. Heillä keskeinen sanoma tuntui olevan se, että kaupungeissa on liikaa huonolaatuista valoa ja että valon nähdäkseen pitää osata luoda tai vaalia myös pimeyttä. Kiehtova ajatus. RASA on kehitellyt mm. dark city toolbox -nimellä kulkevan metodin, millä voidaan luoda kaupunkeihin pimeyttä, jotta siellä voisi nähdä myös laadukkaampaa valoa. Tästä näkee helposti urbaaniuden ja kehityksen aste-eron eri kulttuurien välillä. Meillä täällä pimeässä pohjolassa roikutaan vieläkin oksilla.

The Great Performer! Luki muistiinpanoissani ruotsalaisen Jim Collinin kohdalla. Hänen esityksensä oli lumoava ja vauhdikas. Esityksen sanoma oli, ettei pidä luottaa vain numeroihin. Jos luottaa vain numeroihin ei saa milloinkaan kiinni halutusta mielikuvasta ja sen seurauksena joutuu aina pahasti pettymään. Tämän hän toi hyvin konkreettisesti esille pyytämällä yleisöä sulkemaan silmänsä ja luomaan itselleen mielikuvan.aurinkosaaren hiekkarannasta ja riippumatosta palmupuiden välissä. Valo mielikuvassa on tietynlainen. Kun Jim sitten esitteli yleisölle valokuvan hiekkarannasta, missä valo on kaikkien mitattavien arvojen osalta teoreettisesti täydellinen, ei kuva enää vastaakaan mielikuvaamme ja siitä seurasi – no tietenkin armoton pettymys. Mikä loistava tapa tuoda asiansa esille! Jim puhui sensaation (eng. sensation) tekemisestä valolla. Sanan voisi ehkä kääntää tunne-elämykseksi tai liikutukseksi. Meidän suunnittelijoiden tehtävä on yksinkertaisesti luoda tuosta sensaatiosta positiivinen. Rakennus ei tarvitse valoa – ihminen tarvitsee sitä toiminnoilleen tai tunteelleen. Hyvänä käytännön esimerkkinä Jim esitteli oman toimistotilansa valaistusratkaisun, missä vähemmällä määrällä valaisimia on saavutettu positiivisempi sensaatio työympäristöstä ja samalla säästetään rahaa sekä energiaa. Saavutetaan win-win-win, mikä muuten sattuu olemaan myös oma suosikkifraasini muissa yhteyksissä tosin.

Päiväni Rotterdamissa valoturistina olivat kaikkiaan antoisat ja jotain tuli samalla myös opittua, ellei pelkästään valosta, niin ympäristöjen suunnittelun merkityksestä. Valolla tuo merkitys saadaan kuitenkin lopulta esille – hyvässä tai pahassa – positiivisena tai negatiivisena sensaationa. Voin vain kuvitella, mikä anti tällaisesta ammattilaisten kokoontumisesta on henkilölle, jolla on pohjalla henkilökohtaisten tunne-elämysten lisäksi myös itse omaksuttua, analysoitua ja syntetisoitua teoriaa sekä kokemuspohjaista tietoa ja osaamista valaistussuunnittelun alalta.

Janne Repo, arkkitehti SaFa                                                                                                   Yliopettaja, rakennusarkkitehtikoulutuksen vastuuopettaja, Savonia AMK