Utilitas – Firmitas – Venustas. Näitä Vitruviuksen n. 2000 vuotta sitten esittämiä arkkitehtuurin kolmea kultaista sääntöä on toistettu ja toistetaan edelleen arkkitehtuurista puhuttaessa ja sitä arvioitaessa. Käytettävyys – Kestävyys – Kauneus ovat kiistatta mainioita työkaluja edelleenkin arkkitehtuurikohteiden laatutekijöitä mitattaessa.
Mutta, onko niin, että näiden ikiaikaisten totuuksien rinnalle on noussut muitakin, nykyarkkitehtuuria voimallisemmin ohjailevia sääntöjä? Esimerkiksi: suorituskyky ja joustavuus – rakennettavuus ja ylläpidettävyys – tyylikkyys ja vetovoimaisuus. Onko näistä sanapareista uuden arkkitehtuurin kultaisiksi säännöiksi? Ja miksi pysähtyä tähän – voihan sääntöjä olla enemmänkin? Mikä arkkitehtuurissa muuttuu, jos säännöt korvataan, tai on jo korvattu toisilla ja arkkitehtuurin hyveet muuttavat muotoaan?
Vaikuttaa siltä, että antiikin kultaiset säännöt ovat kuin jaloja hyveitä, joiden todellista merkitystä meidän on tässä ajassa vaikea ymmärtää? Sanat kuulostavat vanhoilta ja aikansa eläneiltä. Niitä kohtaan pitää kuitenkin esittää kunnioitusta, vaikka oikeastaan itsekään ei tiedä miksi. Niin on vain tapana tehdä. Edellä ehdottamani, säännöt sen sijaan tuntuvat varmasti tutuilta ja jopa arkisilta. Niitä kuulee käytettävän projektien esittelyissä ja ne voi lukea arkkitehtuurijulkaisujen kirjoitetuista projektikuvauksista. Sanoilla on tarkoitus harkiten todistaa, että suunniteltu ja nyt esiteltävänä oleva rakennus on nimenomaan arkkitehtuuria tässä ajassa. Se täyttää kaikki kolme kriteeriä. M.O.T.
Sanoja vaihtamalla merkitykset muuttavat muotoaan – ainakin hieman ja samalla muuttuu myös arkkitehtuuri.
Oman aikamme huippuarkkitehtuurin säilyminen pitkälle tulevaisuuteen ei tunnu olevan enää niin tärkeää tai edes välttämätöntä, vaikka kestävyydestä paljon puhutaankin. Aikamme arkkitehtuuri mielletään monesti hyödykkeeksi, jonka avulla aikamme arvoja päästään toteuttamaan ainakin hetkeksi. Rakennuksen tulee olla näyttävä ja vetovoimainen, jotta se saa osakseen huomiota. Huomion avulla toiminta saa käyttövoimaa ja lisää merkittävyyttä. Rakennuksen tulee olla mielellään teollisesti toteutettavissa, nopeasti rakennettavissa ja sen tulevaisuuden ylläpitokustannuksia tulee miettiä jo suunnitteluvaiheessa. Ne tulee minimoida. Rakennuksen tulee olla myös huippuunsa viritetty toiminnallisesti. Sen tulee kyetä suorittamaan kaikkia mahdollisia ja mahdottomiakin toimintoja ja sen tulee tuottaa toiminnallista lisäarvoa. Näiden kolmen säännön tasapainottamisessä ei enää ole välttämätöntä ajatella vain yhdenlaista käytettävyyttä, koko rakennuksen pitkäaikaiskestävyyttä tai klassista kauneutta. Ne voidaan uhrata uusien päämäärien saavuttamiseksi.
Käytettävyys tänään on moniohjelmallisuutta, tilojen avoimuutta ja eri käyttäjäryhmien samanaikaista toimintaa samoissa tiloissa. Tämähän on uusien koulujen suunnitteludogma. Tai siis koulu ei ole enää koulu, vaan ainakin monitoimitalo ja mieluiten avoin oppimisympäristö. Kestävyyttä ajatellaan nyt rakennettavuuden ja joskus myös jopa korjattavuuden kannalta. On edullisempaa valita materiaaleja, joiden lyhyehkön elinkaaren päätteeksi ne voidaan korvata nopeasti uusilla. Kierrätettävyys on tässä yhteydessä erikseen korostettavissa oleva maininta. Meidän aikanamme 100 vuoden kestävyyteen ei kannata satsata, sillä maailma muuttuu niin nopeasti. Mihinkään ei ole mielekästä takertua pitkäksi aikaa. Pelkällä kauneudella ei tänään saa huomiota mediassa. Pitää pikemminkin olla dynaamisen tyylikäs, kiinnostava ja houkutteleva. Pitää olla tarina tai pikemmin legenda kerrottavanaan. Huomion hankkiminen ja vetovoimaisuus ovat ajassamme keskeistä.
Kannattaa pohtia uusissa tai uudehkoissa huippuarkkitehtuurikohteissa vieraillessaan, miten vanhat tai tässä esitetyt uudemmat ja vaihtoehtoiset kultaiset säännöt niissä toteutuvat. Voiko itse huomata hienovaraisen paradigman muutoksen arkkitehtuurissa?
Janne Repo, arkkitehti SaFa Yliopettaja, rakennusarkkitehtikoulutuksen vastuuopettaja, Savonia AMK