Warkauden kauniin sumuista teollisuusromantiikkaa. 5.12.2025 pidettiin opetuksen lähipäivä Warkaudessa. Kuva on otettu hämärtyvän illtapäivän kaupunkikävelyltä.

Kuntien kaavoittajapulaan vastaava koulutushanke on edennyt toisen lukukautensa loppusuoralle. Kuntien elinvoima ja kehittäminen on pitkälti riippuvainen juuri kaavoituksesta. Myös vastuullisesti kestävän kaupungin edellytyksenä on toimiva ja tulevaisuuteen katsova kaavoitus. Näitä ja myös monia muita kaavoitukseen liittyviä asioita on nyt opiskeltu kahden lukukauden ja 40 opintopisteen verran Savonia AMK:n järjestämässä ja EU:n osarahoittamassa Kaavoittajan pätevöitymiskoulutuksessa. Kuopio, Varkaus ja Suonenjoki ovat omilla panoksillaan kuntina osallistuneet koulutuksen kustannuksiin.

Kun yhtä opintopistettä vastaava työmäärä on n. 27 tuntia, on jokainen koulutuksessa mukana oleva opiskelija käyttänyt reilut 1000 työtuntia pätevöityäkseen kaavoittajaksi kuntansa tekniselle toimialalle. 30 opinnot aloittaneen opiskelijan osalta työtunteja on siis teorettisesti laskettuna 30 000! Se on mittava määrä kaavoituksen tietoa ja taitoa suhteellisen pienellä maantieteellisellä alueella Pohjois-Savossa ja läheisissä naapurikunnissa.

Vielä on kuitenkin yksi 20 opintopisteen laajuinen kevätlukukausi edessä tammikuusta 2026 alkaen. Kevään aikana koulutuksessa katsotaan tulevaisuuteen, eli kaupunkien kehitykseen, globaalien megatrendien, paikalisten erityispiirteiden ja haasteiden paineessa. Kevään aikana opiskelijat pääsevät myös soveltamaan oppimaansa kunnilta saatujen kaavoitukseen liittyvien laajojen ja moninaisten tehtävien parissa. Ympyrä sulkeutuu. Koulutuksen ideana on nimittäin ollut aivan alusta lähtien valmistaa kuntien työntekijöitä kuntien palvelukseen kaavoittajan työtehtäviin.

Tässä vaiheessa, koulutuksen puoliväli jo ylitettynä, onkin paikallaan kuulostella koulutukseen osallistuneiden opiskelijoiden tuntemuksia kaavoittajan opinnoista. Millaisia odotuksia koulutuksesta heillä on ennen koulutuksen aloitusta ollut ja miten niihin on opiskelijoiden mielestä koulutuksessa vastattu? Mikä on ollut uutta ja kiinnostavaa? Mitä on opittu ja onko koulutuksen järjestelyt esim. etä- ja lähiopiskelun painotukset ja käytännöt olleet toimivia? Millaisia kehitysideoita opiskelijoilla on mielessään?

Tätä varten seitsemälle opiskelijalle lähetettiin marraskuun aikana kysely, mihin saatiin seitsemät hyvin paneutuneet vastaukset. Seuraaviin kappaleisiin on koottu opiskelijoiden vastauksista yhteenveto. Yhteenvedon jatkoksi, opiskelijoiden vastausten pohjalta, on kirjattu allekirjoittaneen omaa pohdintaa koulutuksen tulevaisuudesta.

Ensimmäisenä kyselyssä tiedusteltiin opiskelijan koulutuksellista ja ammatillista taustaa. Vastauksista kävi ilmi, että opiskelijoiden korkeakoulukoulutus oli hyvin kirjava rakennusmestarista ja rakennustekniikan AMK-insinööristä graafisen viestinnän medianomiin ja suunnittelumaantieteilijään. Opiskelijoiden työtehtävät kunnilla olivat myös erilaisia. Näillä em. koulutuksilla toimitaan kunnissa mm. rakennustarkastajina sekä kaavasuunnittelijoina ja monesti vieläpä niin, että pienemmissä kunnista tehtäväkirjo voi olla hyvinkin laaja ja monialainen. Kaikilla opiskelijoilla on kuitenkin työtehtäviensä kautta jonkinlainen ammatillinen kosketus tai ainakin yhteys kaavatyöskentelyyn, eli opiskeltava aihe ei ole entuudestaan täysin vieras.

Tämä kirjavuus on koulutukselle ilman muuta haaste, mutta samalla se on myös rikkaus ja voimavara. Tällä tavoin opiskelijoiden joukosta löytynee aina sellaista erikoisosaamista, mitä kaavoittajan työssä saa monesti käytännössä kohdata. Kaavoittajan roolia monialaisen synteesin tekijänä tai monialaisen suunnittelutiimin ohjaajana on juuri tästä syystä hyvä harjoitella monialaisessa opiskelijajoukossa. Samalla opiskelijoiden kesken syntyy verkostoja, missä tietoa ja osaamista jaetaan kollegiaalisesti.

Toiseksi kyselyssä haluttiin tietää, mistä opiskelijat saivat ensimmäistä kertaa kuulla koulutuksesta. Moni sai kuulla koulutuksesta ja mahdollisuudesta osallistua siihen työnantajaltaan. Selityksenä tälle saattaa olla se, että Savonia AMK lähetti tietoa kuntiin hyvissä ajoin ennen koulutuksen aloittamista ja kuntien edustajille myös esiteltiin koulutusideaa, aihesisältöjä ja oppimistavoitteita jo edellisenä vuonna. YLE teki Kaavoittajan Pätevöitymiskoulutuksesta uutisen taustoituksineen syksyllä 2024 ja Savonia uutisoi sivuillaan useaan otteeseen koulutuksen aloittamisesta tammikuussa 2025.

Koulutuksen jatkoa ajatellen ennakkomarkkinointi on erittäin tärkeää – välttämätöntä. Kuntien ja yritysten esim. konsulttitoimistojen on syytä saada tietää koulutuksen sisällöistä, oppimistavoitteista, laajuudesta ja kestosta hyvissä ajoin, jotta organisaatioissa on aikaa pohtia, kuka tai ketkä lähetetään koulutukseen.

Mikä sai opiskelijat kiinnostumaan koulutuksesta? Mitä ennakko-odotuksia heillä oli koulutuksesta? Näihin kysymyksiin opiskelijat vastasivat yksinkertaisesti niin, että kaavoitus ja maankäytön suunnittelu yleensäkin kiinnostaa. Vastaajilla oli myös tiedossa kuntien tilanne, eli jonkinasteinen kaavoittajapula. Koulutuksesta odotettiin saatavan lisää tarvittavaa tietoa kaavoittajan toimimiseen ja erityisesti suunnitteluun. Suunnittelu ei sellaisenaan sisälly monenkaan koulutusalan opintoihin. Siksi se onkin monelle opiskelijalle uusi ja entuudestaan outo tehtävä, jota kohtaan kiinnostus on ollut jo käytyjen opintojaksojen osalla kiitettävällä tasolla.

Jatkossakin on syytä korostaa, että Kaavoittajan Pätevöitymiskoulutus on merkittävältä osaltaan suunnittelijakoulutusta. Opiskelijan aiemmasta koulutustaustasta ja henkilökohtaisista kyvyistä riippuen suunnittelutehtävien tekeminen onnistuu eri tasoisesti. Tavoitteena koulutuksessa onkin valmistaa kaavoittaja toimimaan joko itsenäisenä suunnittelijana pienemmissä kaavatöissä tai konsultin suunnittelutyötä ohjaavana kaavoittajana kuten monesti on kunnissa tapana. Kummassakin tapauksessa kaavoittajan on ymmärrettävä, mitä suunnittelutyö tarkoittaa ja mitä se edellyttää esim. tehtävämäärittelyn ja lähtötietojen osalta.

Entä miltä koulutus on opiskelijoista tuntunut tähän asti? Vastauksissa tuli esille se, että oma ammatillinen itsevarmuus ja identiteetti on koulutuksen ansiosta vahvistunut. Valmius ja kyky hoitaa kaavoitukseen liittyviä tehtäviä on uusien tietojen ja taitojen myötä selvästi kasvanut. Yleisesti koulutusta on pidetty vaativana, sillä opintoja tehdään työpäivän jälkeen ja viikonloppuisin. Suunnittelutehtävät vievät runsaasti aikaa ja ne ovat raskaita, sillä aiempaa kokemusta suunnittelusta ei monellakaan opiskelijalla välttämättä ole. Etäopiskelu onnistuu teknisesti hyvin, eikä webinaarien tilalle kaivata lähiluentoja. Tallenteet antavat myös tarvittaessa joustoa ja asioiden kertaaminen on tallenteiden avulla helppoa. Opiskelijat koolle samaan paikkaan kutsuvat lähipäivät on koettu mielekkäinä, kun yhdessä tekeminen palvelee sellaista oppimista, mitä ei voi yksin, eikä myöskään verkon välityksellä luontevasti saada aikaan. Lähipäivät ovat myös tilaisuus verkostoitua ja jakaa kokemuksia, mikä onkin ollut yksi koulutuksen tavoitteista. Nämä kaikki ovat asioita, mitkä kannattaa pitää mielessä myös koulutuksen jatkoa suunniteltaessa. Vaikka joustava verkko-opetus tekeekin monet asiat mahdollisiksi, oppimisessa on silti kysymys myös aidosta vuorovaikutuksesta ja ihmisten kohtaamisesta.

Koulutus on vastannut opiskelijoiden odotuksiin monin eri tavoin johtuen ehkä opiskelijoiden erilaisista koulutustaustoista, aiemmista työkokemuksista ja nykyisten työtehtävien eroavuuksista. Kun asiaa kyselyssä opiskelijoilta tiedusteltiin, vastaukset vaihtelivat laidasta laitaan ja itselle mieluisimmat opintojaksot kattoivat lähes kaikki koulutuksessa tarjolla olevat. Myös ne inhottavimmat ja epämieluisimmat aiheet tulivat kyselyssä esille vastaavalla tavalla laajalla kirjolla. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa vahvasti siltä, että Kaavoittajan Pätevyyskoulutukseen laadittu opetussuunnitelma on laaja-alainen ja tarkoituksenmukainen. Koulutus on luonteeltaan generalistinen ja sellaisena sen on syytä olla jatkossakin. Erikoisalojen koulutukselle on omat profiloituneet tarjoajansa, markkinansa ja asiakaskuntansa.

Kun kyselyssä kysyttiin sitä, miten koulutus yhdistyy sisältöjensä ja tehtäviensä puolesta oikeaan työelämään, olivat vastaukset pääosin kannustavia. Esim. maankäytön suunnittelun harjoitustyön suunnittelualueet olivat todellisia kunnilta saatuja suunnittelukohteita ja niihin liittyi selkeät tavoitteet. Kohteista oli saatavissa runsaasti paikkatietoa, mihin pystyi hyvin nojautumaan suunnittelutyössä. Samaa tehtävää ja aluetta työsti useampi opiskelija, jolloin kollegiaalinen aiheesta keskustelu oli luontevaa ja erilaisia ratkaisumalleja saatiin hyvin esille. Harjoitustehtävät simuloivat todellisuutta sopivasti kevennetyllä tavalla. Siellä, missä opiskelijan työpaikalta löytyi kollegoita osallistuivat he toisinaan opiskelijan harjoitustyötehtävien haasteiden ratkomiseen ainakin akateemisella tasolla. Koulutus on siis kiinnostanut mukavasti muitakin kunnan kaavoituksessa työskenteleviä.

Opintojen käytännönläheisyys ja suora yhteys kuntien suunnittelutehtäviin todellsilla alueilla on jatkossakin tärkeä osa koulutusta, sillä näin koulutus saadaan sidottua osaksi kuntien omaa toimintaa. Opiskelijoiden tekemisen harjoitustöiden tuloksena saattaa hyvinkin syntyä jotakin sellaista, mitä kunnat pystyvät hyödyntämään alueita suunnitellessaan. Hyvällä harjoitustyötehtävällä ei ole tulenpalava kiire. Opiskelijat tarvitsevat tekemiselle ja ratkaisujen löytämiselle aikaa. Opiskelijatyöt palvelevat aina tulevaa aikaa – ei nykyhetkeä.

Kaupunkiin ja kaavoitukseen liittyvät tehtävät kiinnostavat opiskelijoita. Kyselystä saatujen vastausten perustella kaupunkisuunnittelun kiinnostavuus on merkittävästi nousussa. Tämän voi hyvin ymmärtää, kun ajattelee ympäristöasioita sekä sitä, mikä kaikki on ympäristön tähän tilanteeseen johtanut. Kaupungeilla ja rakentamisella on suuri ilmastovaikutus ja nykytutkimuksen valossa käyttökelpoisia ja testattuja ratkaisuja on olemassa ongelmien voittamiseksi. Kukapa ei silloin haluaisi olla osa ratkaisua? Yleensäkin kaavoittajan työ näyttäytyy opiskelijoille monipuolisena. Kaupunki ei ole milloinkaan valmis – kaavoittajalla on jatkuvasti opittavaa.

Lopuksi kyselyssä opiskelijoita pyydettiin antamaan kouluttajille palautetta ja vinkkejä koulutuksen jatkoa varten. 60 opintopisteen opiskelu tehtävineen kolmen lukukauden aikana, oman työn ohessa on raskas paketti. Sitä ei käy kieltäminen. Opintojaksoissa oli isoja eroja kuormittavuuden osalta. Suunnittelutyö vaatii aikaa, kun kirjoista asioiden lukeminen käy toisilla vauhdikkaasti. Oppimisessa on yksilöllisiä eroja. Niitä pitäisi pystyä kuitenkin tasaamaan tai ainakin tehtäväpalautusten aikarajoja pitäisi pystyä pidentämään kuormituksen helpottamiseksi. Luennoilla ”elävien esimerkkien” voimaan uskotaan oppimisessa. Eli kaikenlaiset tapauskertomukset, missä monesti niin kuivakka teoria tehdään näkyväksi ja konkreettiseksi, ovat enemmän kuin tervetulleita. Tämä erään opiskelijan huomio todistaa tarinoiden voiman. Ihmiset ovat kautta aikain kertoneet toisilleen tarinoita viihdyttääkseen toisiaan, mutta myös oppiakseen. Viihtymisen ja oppimisen välinen ero on joskus hiuksen hieno tai jopa olematon. Tätä viisautta on meidän kouluttajien syytä jatkossakin vaalia.

11.12.2025. Yliopettaja Janne Repo, arkkitehti. Kaavoittajan Pätevöitymiskoulutuksen projektipäällikkö. Savonia AMK.

Näillä sanoilla avasin Savonia AMK:n Kaavoittajan pätevöitymiskoulutuksen pilottihankkeen. Kunnissa on todettu olevan mittava kaavoittajapula. Tämä on huolestuttavaa, sillä kuntien kehitys ja nykyisenkin elinvoiman ylläpito on vahvasti riippuvainen siitä, pystyykö kunnat suunnittelemaan omaa kaupunkikehitystään ja tulevaisuuttaan. Ajan vaatimukset edellyttävät, että kehitys on monellla tavalla kestävää – ei vain taloudellisesti, vaan myös ympäristöllisesti, sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti. Samaan aikaan tuore rakentamislaki ja valmisteilla oleva alueidenkäyttölaki painavat päälle omine vaatimuksineen. Digitaalisuuskin tuo mukanaan uusia asioita, joita on osattava omaksua ja käyttää. Onko kaupunkisuunnittelu kiinnostavaa? Ainakin se on tarpeellista ja sen vaikutus ulottuu laajemmalle kuin äkkiä osaa ajatellakaan – se vaikuttaa kaikkeen. Olisi siis syytä tehdä jotain, jotta kaupunkisuunnittelusta tulisi uudelleen kiinnostavaa. Aikoinaan se on sitä ollutkin, mutta ajat muuttuvat ja alan alhoa on vallinnut jo pidemmän aikaa. Nyt on tarvetta muutokselle.

Hanke on EU:n osarahoittama ESR+ hanke ja sen tavoitteena on kouluttaa kuntien kaavoituksen äärellä jo toimivia kunta-alan ammattilaisia kaavoituksen osaajiksi. Tämä juuri alkanut pilottihanke on osallistujille ilmainen, mutta jatkossa pilotista on tarkoitus tehdä myytävä koulutustuote.

Koulutus alkoi 17.1. ja 18.1.2025 lähipäivillä, missä 30 koulutukseen valittua opiskelijaa Pohjois-Savon ja Etelä-Savon alueelta tutustui toisiinsa ja opintosuunnitelman mukaisiin opintojaksoihin. Opiskelijoiden koulutus- ja osaamistaustat ovat kirjavia, eli monialaisia. Tätä on opinnoissa tarkoitus hyödyntää, sillä kaavoittajan työ edellyttää monialaosaamista, yhteistyökykyä, vuorovaikutusosaamista ja laajojen kokonaisuuksien hallintaa.

Ensimmäisessä ryhmätehtävässä opiskelijat tutustuivat kaupunkitilaan ja kaupunkien historiaan omien kokemustensa ja muistojensa kautta. Hyvissä kaupungeissa on paikkoja ja kaupunkitiloja, jotka jättävät kokijaansa muistijäljen, joka säilyy – vuosia tai jopa vuosikymmeniä. Opiskelijat saivat kertoa omat kaupunkitilamuistonsa ryhmässään ja sen jälkeen ryhmät pääsivät rakentamaan puupalikoita käyttäen yhdistelmän oman ryhmänsä muistojen kapunkitiloista. Tehtävässä tuli luontevalla ja hauskalla tavalla esiin mm. mittakaava, rajat ja rakenne kaupunkitilassa. Rajut kontrastitkin eri alueiden kaupunkikuvien välillä tuli opiskelijoille varmasti muistettavalla tavalla havaittavaksi tässä tehtävässä, kuten alla olevasta kuvasta voi hyvin nähdä. Kokoava muoto yhdistää, vaikka kaikessa muussa ollaankin ihan omilla ja erillisillä linjoilla.

Tutustumistehtävän jälkeen pidetty luento toi esille tutustumistehtävässä leikin kautta koettuja asioita ja kaupunkisuunnittelun terminologiaa.

Kaavoittajan pätevöitymiskoulutus jatkuu keväällä 2025 maakäyttösuunnitelmien tekemiseen valmistautumalla. Siinä tarvitaan luovuutta, herkkyyttä tuntea ympäristö ja sen vaikutus ihmiseen moniaistisella tavalla, kuin myös tietoa mitoituksesta, jotta ideoidut toiminnat toimisivat myös käytännössä. Syksyllä 2026 opiskelijat jatkavat maankäyttösuunnitelmiensa pohjalta asemakaavan laadintaan kaikkine vaiheineen. Koulutus päättyy keväällä 2026 tulevaisuuden kaupunkien visioihin ja opiskelijan omaan henkilökohtaiseen soveltavaan kaavoitusprojektiin. Projektiaiheet on tarkoitus löytyä koulutukseen osallistuvien kaupunkien uudis- tai täydennysrakennusalueilta.

Janne Repo, Arkkitehtuurin yliopettaja, Savonia AMK

Utilitas – Firmitas – Venustas. Näitä Vitruviuksen n. 2000 vuotta sitten esittämiä arkkitehtuurin kolmea kultaista sääntöä on toistettu ja toistetaan edelleen arkkitehtuurista puhuttaessa ja sitä arvioitaessa. Käytettävyys – Kestävyys – Kauneus ovat kiistatta mainioita työkaluja edelleenkin arkkitehtuurikohteiden laatutekijöitä mitattaessa.

Mutta, onko niin, että näiden ikiaikaisten totuuksien rinnalle on noussut muitakin, nykyarkkitehtuuria voimallisemmin ohjailevia sääntöjä? Esimerkiksi: suorituskyky ja joustavuus – rakennettavuus ja ylläpidettävyys – tyylikkyys ja vetovoimaisuus. Onko näistä sanapareista uuden arkkitehtuurin kultaisiksi säännöiksi? Ja miksi pysähtyä tähän – voihan sääntöjä olla enemmänkin? Mikä arkkitehtuurissa muuttuu, jos säännöt korvataan, tai on jo korvattu toisilla ja arkkitehtuurin hyveet muuttavat muotoaan?

Vaikuttaa siltä, että antiikin kultaiset säännöt ovat kuin jaloja hyveitä, joiden todellista merkitystä meidän on tässä ajassa vaikea ymmärtää? Sanat kuulostavat vanhoilta ja aikansa eläneiltä. Niitä kohtaan pitää kuitenkin esittää kunnioitusta, vaikka oikeastaan itsekään ei tiedä miksi. Niin on vain tapana tehdä. Edellä ehdottamani, säännöt sen sijaan tuntuvat varmasti tutuilta ja jopa arkisilta. Niitä kuulee käytettävän projektien esittelyissä ja ne voi lukea arkkitehtuurijulkaisujen kirjoitetuista projektikuvauksista. Sanoilla on tarkoitus harkiten todistaa, että suunniteltu ja nyt esiteltävänä oleva rakennus on nimenomaan arkkitehtuuria tässä ajassa. Se täyttää kaikki kolme kriteeriä. M.O.T.

Sanoja vaihtamalla merkitykset muuttavat muotoaan – ainakin hieman ja samalla muuttuu myös arkkitehtuuri.

Oman aikamme huippuarkkitehtuurin säilyminen pitkälle tulevaisuuteen ei tunnu olevan enää niin tärkeää tai edes välttämätöntä, vaikka kestävyydestä paljon puhutaankin. Aikamme arkkitehtuuri mielletään monesti hyödykkeeksi, jonka avulla aikamme arvoja päästään toteuttamaan ainakin hetkeksi. Rakennuksen tulee olla näyttävä ja vetovoimainen, jotta se saa osakseen huomiota. Huomion avulla toiminta saa käyttövoimaa ja lisää merkittävyyttä. Rakennuksen tulee olla mielellään teollisesti toteutettavissa, nopeasti rakennettavissa ja sen tulevaisuuden ylläpitokustannuksia tulee miettiä jo suunnitteluvaiheessa. Ne tulee minimoida. Rakennuksen tulee olla myös huippuunsa viritetty toiminnallisesti. Sen tulee kyetä suorittamaan kaikkia mahdollisia ja mahdottomiakin toimintoja ja sen tulee tuottaa toiminnallista lisäarvoa. Näiden kolmen säännön tasapainottamisessä ei enää ole välttämätöntä ajatella vain yhdenlaista käytettävyyttä, koko rakennuksen pitkäaikaiskestävyyttä tai klassista kauneutta. Ne voidaan uhrata uusien päämäärien saavuttamiseksi.

Käytettävyys tänään on moniohjelmallisuutta, tilojen avoimuutta ja eri käyttäjäryhmien samanaikaista toimintaa samoissa tiloissa. Tämähän on uusien koulujen suunnitteludogma. Tai siis koulu ei ole enää koulu, vaan ainakin monitoimitalo ja mieluiten avoin oppimisympäristö. Kestävyyttä ajatellaan nyt rakennettavuuden ja joskus myös jopa korjattavuuden kannalta. On edullisempaa valita materiaaleja, joiden lyhyehkön elinkaaren päätteeksi ne voidaan korvata nopeasti uusilla. Kierrätettävyys on tässä yhteydessä erikseen korostettavissa oleva maininta. Meidän aikanamme 100 vuoden kestävyyteen ei kannata satsata, sillä maailma muuttuu niin nopeasti. Mihinkään ei ole mielekästä takertua pitkäksi aikaa. Pelkällä kauneudella ei tänään saa huomiota mediassa. Pitää pikemminkin olla dynaamisen tyylikäs, kiinnostava ja houkutteleva. Pitää olla tarina tai pikemmin legenda kerrottavanaan. Huomion hankkiminen ja vetovoimaisuus ovat ajassamme keskeistä.

Kannattaa pohtia uusissa tai uudehkoissa huippuarkkitehtuurikohteissa vieraillessaan, miten vanhat tai tässä esitetyt uudemmat ja vaihtoehtoiset kultaiset säännöt niissä toteutuvat. Voiko itse huomata hienovaraisen paradigman muutoksen arkkitehtuurissa?

Janne Repo, arkkitehti SaFa                                                                                                  Yliopettaja, rakennusarkkitehtikoulutuksen vastuuopettaja, Savonia AMK

Aika ajoin huomaan joutuvani tilanteeseen, missä keskustelu kääntyy nykyarkkitehtuuria ja sen lähtökohtia ja perusteita voimakkaasti kyseenalaistavaan suuntaan. Lääkkeeksi ja vaihtoehdoksi nykyiselle rakentamistyylille keskusteluissa innokkaasti tarjotaan klassismia, jugendia tai jotain muuta menneiden aikakausien tyyliä. Pian vääjäämättömästi nousee esille myös kysymys: miksi vanha historiallinen tyyli ei voisi palata, sillä se, yleisen väittämän mukaan, koetaan kaikin tavoin paremmaksi, kuin nykyiset arkkitehtuurissa nähtävillä olevat suuntaukset. Vastausta ei valitettavasti pysty  antamaan yhtä ytimekkäästi. Kysymystä  purkamaan ja vastauksia etsimään voi lähteä ainakin kahdesta suunnasta: nykyarkkitehtuurin ja arkkitehtuurin historian kannoilta katsottuna.

Arkkitehtuurin historiaa tuntevat ovat huomanneet, että arkkitehtuurityyli tai tietylle aikakaudelle ominaiset tyylipiirteet eroavat merkittävällä tavalla esim. vaatemuodista tai sisustuksista. Muoti liikkuu pinnassa ja se on kepeän leikittelevää. Muoti toki ilmentää ihmisen kulttuurin ihanteita, mutta se tekee sen pinnalla, nopeasti ja pakottomasti. Muoti on päiväperho. Arkkitehtuuri on sitä vastoin kilpikonnamaisen hidas ja siksi se kykenee heijastamaan oman aikansa yhteiskunnallisia syviä virtoja: arvostuksia, unelmia, pyrkimyksiä ja tavoitteita. Voidaan siis ehkä tiivistäen sanoa, että arkkitehtuuri on kunkin ajan ihmisyhteisöjen kulttuurin ideaalien rakennettua manifestaatiota. Näin ajateltuna kaikenlainen aikakausia ylittävä arkkitehtuurin tyylipiirteiden lainailu jää omasta ajastaan irralliseksi ja vieraannuttavaksi.

Joskin sellaisen (historiallisten tyylipiirteiden lainailun) tarpeen voisi ehkä tulkita myös yleiseksi oman aikamme kulttuurin ihanteeksi. Mikäänhän ei kai periaatteessa estä, etteikö jonkin aikakauden syvin olemus ja tavoite voisi perustua eskapismiin ja oman ajan reaalitodellisuuden täydelliseen vieroksumiseen siinä määrin, että eskapismista tulisi lopulta itse todellisuus.

Nykyajassa elävänä ja sen ilmiöitä aktiivisesti havainnoivana olen pannut merkille, että eskapismin luonne on käytännössä hyvin valikoivaa, ei lainkaan kaiken kattavaa. Historistisen älytalon tallissa latautuu sähköauto robotin leikatessa pihanurmikkoa. Älytalon asukkaat pukeutuvat gore-texiin samettien ja kärpännahkojen sijaan. Miksi pullasta ei sitten voisi poimia rusinoita? Mitä väärää siinä olisi? Minusta eskapismi on lopulta todellisuudesta vieraannuttavaa eikä se kykene vakavasti täyttämään siitä syntyvää tyhjyyden tunnetta. Vanhan merkkikielen symbolit saattaa kyllä tunnistaa, mutta niiden merkityssisältö kumisee onttoutta tai ne ovat jo saaneet uusia merkityskerrostumia, joilla ei ole enää minkäänlaista yhteyttä alkuperäiseen. Eskapismi voi olla särkylääke. Se lievittää hetkellisesti kivun tunnetta, mutta se ei paranna itse taudilta. Tauti voi olla ajan kulun hyväksymisen ongelmassa. Peiliin katsominen ja todellisuuden kohtaaminen voi olla rankkaa, mutta se on kulttuuriin kehittymisen kannalta välttämätöntä. Eskapismi johtaa dekadenssiin ja dekadenssi johtaa lopulta kulttuurin rappioon. Yksilö saa onneksi edelleen vapaasti valita, katsooko hän aikansa peiliin, vai pakeneeko hän itse valitsemiensa mielikuvien täyttämään keinotodellisuuteen. Rakentaminen ja siis myös arkkitehtuuri eivät kuitenkaan milloinkaan ole vain yksilön asia. Me emme voi paeta ympäristöä ja arkkitehtuuria. Me olemme siinä mukana halustamme riippumatta. Arkkitehtuuri eli rakennustaide yhtenä taiteen lajina eroaa siten merkittävästi musiikista, kuvataiteista, teatterista ja muodista.

Mikä nykyarkkitehtuurissa sitten on sellaista, että siitä tulee tarve paeta? Mikä omassa ajassamme on sellaista, että siltä haluaa ummistaa silmänsä ja korvata näkemänsä menneiden aikojen mielikuvilla? Mikä tämän ajan arkkitehtuurissa on vieraannuttavaa? Tähän aiheeseen syventymiseen suosittelen kaikille filosofian tohtori, arkkitehti Kaj Nymanin kirjoittamia pohdintoja Talojen kieli ja Arkkitehtuurin kadotettu kieli. Tiedän, että sieltä löytyy paljon argumentteja, joilla voi hyvinkin lähteä kiistämään tässä kirjoittamaani viestiä nykyarkkitehtuurista. Kaj Nymanin tekstejä lukiessa tulisi päästä pintaa syvemmälle, eikä tarttua helpoimmin käsillä olevaan ratkaisuideaan. Tekstistä voi löytää arkkitehtuuria syvällisemmin ymmärtävän tason, joka uskoakseni auttaa meitä suunnittelijoita kurottamaan yli tyylikysymysten. Se jos jokin on tärkeää.

Kaikki ei voi olla hyvää ja laadukasta – minään aikakautena. Tämän voi hyvin todeta katsomalla nykyrakentamista. Sitä on määrällisesti paljon ja se on meitä lähellä. Se tapahtuu juuri nyt ja juuri meille. Tästä syystä se saattaa tuntua pelottavalta, vieraalta ja oudolta. Se kaikki ilmentää kuitenkin omaa aikaamme. Arkkitehdin tehtävä on luoda hyvää ja laadukasta ympäristöä, joka postiivisella tavalla ilmentää oman aikansa ihanteita ja tavoitteita. Ihanteita tulee avoimin mielin ja pelottomasti etsiä. Niitä löytyy kyllä. Kaikki ei ole huonoa. Näin on ollut aina. Nykyaika ei tee tästä poikkeusta. Kyynisyys ei ole luovaa, vaikka sillä turvaa aina selustan.

Arkkitehtuurin historiasta löytyy aikakausia, milloin suunnittelijoiden katseet ovat kääntyneet menneeseen. Kertaustyylien aika 1800-luvun lopussa sisälsi uusklassismia, uusrenessanssia, uusgotiikkaa jne. Tämä kaikki enteili suurta murrosta vanhan ja uuden ajan välillä. Tuon aikakauden lopussa esitettiin nyt ajateltuna kovin absurdilta tuntuva kysymys: millä tyylillä rautatieasema tulisi rakentaa? Sopisiko tehtävään parhaiten gotiikan suippokaaret vai renessanssin pyöreät holvikaaret? Tuon ajan unesta herättiin vasta, kun tunnistettiin oman ajan uudet ilmiöt ja tunnustettiin, että ne vaativat uutta asennoitumista, rehellistä ja vanhoista sovinnaisuuksista vapaata muotojen ja rakenteiden tutkimista. Tällainen murros vapautti arkkitehtuurin ulkoisten tyylipiirteiden (usein koristelun) pakonomaisesta toistamisesta seuraamaan omaa aikaa ja sen ilmiöitä (tekniikkaa, taidetta, sosiologiaa, taloutta jne.). Mitään ehdotonta pakkoa ajan seuraamiselle ei ollut. Se on vain tuntunut luontevalta ja tätä dogmaa on arkkitehtuurissa seurattu näihin päiviin asti.

Postmodernismi ravisteli henkisesti paikoilleen luutuneen modernismin eloon käyttämällä historiallisia lainoja siinä missä tiukka moderni arkkitehtuuri toisti ulkoa opeteltuna mantrana sille itselleen ominaisia tyylipiirteitä. Oliko siis lopulta suurtakaan eroa, käyttääkö kielikuvina 1950-luvun modernia detaljiikkaa, klassismin päätykolmioita tai Mikki Hiiren korvia? Postmodernismi käytti ironiaa ja huumoria polttoaineenaan osoittaessaan silloisen nykyarkkitehtuurin katatonisen tilan. Näin jälkikäteen voi helposti todeta, että oli ilmeistä, että sellainen polttoainetankki tyhjenee lopulta ja vieläpä aika nopeasti. Ja niinhän siinä sitten kävikin. Tyylipiirteet ovat helposti toistettavia ja niiden sisällyksetön monistaminen johtaa uuteen katatoniseen tilaan, jolloin tarvitaan taas uusi vastalääke.

Olen aiemmissa blogikirjoituksissani tuonut esille oman aikamme yhden mahdollisen asennoitumistavan, jota voi kenties soveltaa myös arkkitehtuurissa. Elämme moniarvoisuuden aikaa, missä meillä jokaisella on oma todellisuutemme. Suurten yhtenäistarinoiden aika on mennyttä. Mikä on arkkitehtuurin tehtävä tällaisena aikana? Miten kulttuurimme arvostuksia, unelmia, pyrkimyksiä ja tavoitteita arkkitehtuuri kykenee tällä hetkellä manifestoimaan?

Janne Repo, arkkitehti SaFa                                                                                                   Yliopettaja, rakennusarkkitehtikoulutuksen vastuuopettaja, Savonia AMK

Metamodernismin idea ja asenne kirkastuu suomalaisen Sansan kaihoisalla uusioversiolla tästä hedonistisen ironisesta 80 -luvun hittibiisistä.

Musiikki keinuu kauniisti vitsin ja vakavan välimaastossa. Versio luo oman maailmansa, joka ylittää kirkkaasti alkuperäisen. Sansa ei selvästikään pelkää naurettavuutta ollessaan vakava ja saavuttaakseen päämääränsä – vahvaa tunnelmaa ja hienoa musiikkia.

Janne Repo, arkkitehti SaFa                                                                                                   Yliopettaja, rakennusarkkitehtikoulutuksen vastuuopettaja, Savonia AMK

Törmäsin sattumalta käsitteeseen metamodernismi. Se on kulttuurifilosofinen suuntaus, joka kuvausten perusteella etsii tietä totuuden hahmottamiseen oskiloimalla modernin ja sen vastareaktion postmodernin välillä. Se ei pelkää naiviksi leimautumista, eikä se kammoa vakavuutta. Lukemissani teksteissä on kerrottu ”joko tai” -ajattelusta ja myös ”sekä että” -ajattelusta metamodernin ajattelun yhteydessä. Tässä kohtaa tunnistin metamodernin mallin sukulaisuuden omien ajatusteni kanssa. Itselläni on jo vuosia ollut slogan: ”On olemassa ”joko tai” -ihmisiä. Sitten on olemassa myös ”sekä että” -ihmisiä. Ja lisäksi on vielä niitä, jotka ovat ”sekä että” ja heille myös ”joko tai” on samaan aikaan mahdollista. Pragmaattinen asenne, joka ei kaihda keinoja.

Lähden jatkossa kirjoittamaan omaa pohdintaani siitä, mitä metamodernistinen manifestaatio ym. aiheesta kirjoitetut esseet ja artikkelit paljastavat ja miten ne vaikuttaisivat arkkitehtuuriin ja sen tekemiseen. Minulla on vahva tunne, että tämä jo pitkään pienissä piireissä kypsytetty uusi ajattelutapa vastaa hyvin tässä ajassa esillä oleviin ongelmiin ja on siitä syystä tie eteenpäin jonnekin. Itseäni kiehtoo erityisesti se, että metamodernistinen manifesti itsessään ei rajoita tai rajaa, vaan vapauttaa olematta mitään sanomatonta teoreettista kielipeliä. Se julistaa julistamatta. Se ei sorru ironiassaan kyynisyyteen, kuten postmodernismilla on tapana. Ja se uskaltaa pilkan uhallakin säilyttää naivin ja optimistisen uskonsa modernismiin. Tämä kaikki vain jotta voisimme ajattelun avulla ylittää tässä ajassa ilmenevät ja ylitsepääsemättömältä vaikuttavat kuilut.

http://www.metamodernism.org/

https://www.huffingtonpost.com/seth-abramson/ten-key-principles-in-met_b_7143202.html

https://www.huffingtonpost.com/entry/what-is-metamodernism_us_586e7075e4b0a5e600a788cd?guccounter=1

Metamodern architecture

https://www.e-flux.com/video/198071/e-flux-lectures-robin-van-den-akker-and-timotheus-vermeulen-eight-theses-on-covfefe/

Archdaily verkkosivuilta löytyi artikkeli post postmodernismista arkkitehtuurissa. Esitellyistä tämän suuntauksen alle kategorisoiduista projekteista mielestäni vain tanskalainen COBE päiväkoteineen on sisäistänyt metamodernistisen asenteen. Ulkoinen hahmo on ehkä hieman kieli poskessa tehty, flirttaileva ja osoitteleva postmodernismin suuntaan, mutta lisäksi projektissa on vakavahenkinen intentio ja kristallin kirkas modernistinen ote toiminnallisuuden ja elämyksellisyyden tavoittamiseksi.

Tanskalaisen Cobe-toimiston päiväkoti oskiloi hienosti modernismin ja postmodernismin välillä. Se saavuttaa arkkitehtuurissa samalla jotain, mitä kumpikaan ei saavuttaisi yksinään.

https://www.archdaily.com/902557/post-post-modernism-10-projects-that-reinterpret-the-movement-for-the-digital-age

Janne Repo, arkkitehti SaFa                                                                                                   Yliopettaja, rakennusarkkitehtikoulutuksen vastuuopettaja, Savonia AMK

”All that is solid, melts in the air.”

Liitän tämän Karl Marxin kommunistisessa manifestissaan esittämän ajatuksen tässä yhteydessä kokonaan toisaalle – opettamisessa ja oppimisessa parhaillaan tapahtuvaan murrokseen yleensä ja erityisesti arkkitehtuurin alalla. Kirjoitukseni yhtenä pontimena on toiminut alla oleva Archdaily:n artikkeli. Kaikki muu tekstissäni on omaa pohdintaani, vilpitöntä ja tiedostamatonta tulkintaani ajan hengessä informaation katkeamattomasta virrasta.

https://www.archdaily.com/884590/architecture-education-is-unhealthy-expensive-and-ineffective-could-online-learning-change-that

Kaikki pysyväksi koettu on muutoksessa ja tämä muutos on pysyvää. Näin tulee käymään myös arkkitehtuurin opiskelussa. Arkkitehtuuria pidetään yhdellä tapaa taiteen alana. Tekniikan alakin se kiistämättä on ja hyvä niin. Arkkitehtuurin dualistinen luonne tekee asioiden pohtimisen kiinnostavaksi, sillä rajavyöhykkeellä seikkaileminen johtaa monesti uusiin ja kehitystä eteenpäin vieviin havaintoihin ja oivalluksiin. Näistä voivat hyötyä jatkossa kaikki.

Taidealojen, kuten musiikin, kuvataiteen, teatterin ja myös arkkitehtuurin, opiskelu on perinteisesti pohjautunut studio-opetukselle ja henkilökohtaiselle mestari – oppipoika opetusmetodille. Joukko opiskelijoita saa yleistä tietoa opettajilta yhteisesti luennoilla, mutta varsinainen ohjaus tapahtuu niillä kerroilla, milloin käydään henkilökohtaisia keskusteluja mestarin ja oppipojan välillä. Näissä tilanteissa syntyvät oppimisen oivallukset ja opiskelija tuntee kehittyvänsä – keskusteluista syntyy muistijälki. Studiossa (piirustussalissa) opiskelijoiden ryhmä sparraa toisiaan ja toivon mukaan keskinäisissä, epävirallisissa alan aihepiirejä käsittelevissä keskusteluissa ajatukset ja ideat kohoavat uusiin korkeuksiin ja tehdään uusia löytöjä.  Taas syntyy muistijälki.

Ymmärrettävästi perinteinen ja hyvin henkilökohtainen ”mestari – oppipoika” opetusmetodi on henkilöresursseja sitovaa ja aikaa vievää. Sen poistaminen, tai edes asteittainen vähentäminen oppimisen yhtälöstä heikentää kaikella varmuudella oppimistulosten vahvuutta ja voimaa. Ts. opetuksen taso kärsii, mikäli henkilökohtaisesta ja aikaa vievästä ohjauksesta tingitään.

Eri alojen opettajien kanssa käymieni keskustelujen perusteella näyttää yllätyksekseni siltä, että sama vaikutelma on myös puhtaasti teknisillä aloilla. Henkilökohtaisen ohjauksen merkitys tuntuu korostuvan kaikkialla yhä enemmän, vaikka tietotekniikka tarjoaa jatkuvasti uusia ja mielenkiintoisia mahdollisuuksia oppimiseen. MOOC (massive open online course) on kehittynyt versio entisaikojen kirjekurssista. Kirjekurssi sopii tietynlaiseen opiskeluun, mutta onko se ratkaisu kaikkeen? Voiko henkilökohtaisen ohjauksen korvata tulevaisuudessa jollakin tehokkaammalla metodilla?

Mikä on kehityksen perimmäinen tarkoitus? Miksi pedagogiikkaa tulee muuttaa ja perinteisille toimiviksi havaituille malleille pitää löytää uusia vaihtoehtoja? Syitä on nähdäkseni kaksi. Ensinnäkin on tarina jatkuvasta kehityksestä ja usko edistykseen tekniikan avulla. Meillä on velvollisuus tehostaa oppimista ja edistää kulttuurimme henkistä kasvua. Toiseksi uudet tekniset metodit tarjoavat mahdollisuuden tehostaa myös toimintaa taloudellisesti. Kun kaikki tieto on verkossa, mihin silloin enää tarvitaan kouluja rakennuksina – tila- ja ylläpitokuluina? Kehityksen paradoksi on juuri tässä. Kehitys yhtäällä johtaa ongelmaan toisaalla. Tarve synnyttää ratkaisun, joka synnyttää uuden tarpeen tai parhaassa tapauksessa useita. Olemme hallitsemattomassa fissiotilassa ja tunnelma sekä ilmasto lämpenevät.

Savonia kampus rakennetaan Technopolikselle. Varmaa on, että opetustiloja uudella kampuksella on nykyistä selvästi vähemmän. Onkin aiheellista pohtia, miten opetuksen ja oppimisen prosessit toimivat uudella kampuksella. Keskityn jatkossa vain arkkitehtuurin opetuksen ja oppimisen prosesseihin. Pyrin sanallisesti havainnollistamaan ideoita, joiden avulla arkkitehtuurin opiskelun perinteiset ja toimiviksi koetut metodit voitaisiin säilyttää, vaikka metodit ja toimintaympäristöt kokisivatkin muutoksia.

Olen viime aikoina havahtunut ja käsittänyt, että luokkatila ja siinä tapahtuva perinteinen luento-opetus on tullut tiensä päähän. Flipped learning vapauttaa opiskelijat ajasta ja paikasta. Flipped learning vapauttaa opettajan ohjaamaan henkilökohtaisesti opiskelijoita korvaamalla luentotunnit esivalmistellulla ja itsenäisesti opiskeltavalla verkkoaineistolla. Opettajalta metodi edellyttää kiinnostavaa ja loogisesti virheetöntä aineistoa. Aineiston tulee innostaa, haastaa ja kannustaa ja ylläpitää opiskelijan aktiivista virettä, sillä seuraavaan opiskelijatapaamiseen saattaa mennä viikkoja. Voin hyvin kuvitella itseni opiskelijan tilanteeseen ja tuntea epävarmuuden, epämukavuuden ja epätietoisuuden. Saattaisin kaivata henkilökohtaista ohjausta tai edes pientä vahvistusta ajatuksilleni – vastauksia kysymyksilleni. Olisi myös huojentavaa huomata, että muutkin opiskelijat ovat vastaavassa tilanteessa – yhtä hämillään, samalla tavalla eksyksissä.

Kun sitten viimein kokoonnutaan näyttelytilaan yhdessä katsomaan kuukauden aikana valmisteltuja harjoitustöitä, opiskelijoiden odotukset ovat korkealla. Näyttelytilassa esillä olevat työt ovat näkyvillä kaikille. Oma työ vertautuu automaattisesti muihin. Valaistukseltaan edustavassa ja akustisesti miellyttävässä näyttelytilassa opettajalta odotetaan viisaita ja kauaskantoisia sanoja, suoria ja selkokielisiä vastauksia, auktoriteetin näkemystä jokaisesta arvioitavasta / ohjattavasta työstä. Toivottavasti tilaisuudessa syntyy akateemista keskustelua ja jopa väittelyä. Toivottavasti keskusteluun osallistuvat myös opiskelijat ja mahdolliset vieraat. Toivottavasti kaikki tapahtuu positiivisessa hengessä. Tilaisuuden päätteeksi opiskelijoille jaetaan seuraava tehtävä, jonka polku on valmiiksi ohjelmoitu ja jota noudattamalla opiskelijat pääsevät työssään seuraavaan välivaiheeseen tai lopputulokseen. ”Kiitos ja tavataan taas kuukauden kuluttua”, opettaja toivottaa. Ohjausta toki annetaan viikoittain virtuaalipöydällä tai piirustussalissa.

Studio-opetuksen merkitys tulee jatkossa korostumaan entisestään. Piirustussalissa tapahtuva opiskelijoiden keskinäinen ajatusten vaihto ja yhdessä harjoitustöiden puurtaminen kehittävät ainakin sosiaalisesti taitavia opiskelijoita. Piirustussalissa opiskelija näkee, mitä toiset tekevät ja miten he sen tekevät. Tieto välittyy huomaamatta ja samalla se rikastuu. Toki myös suoranaisten virheiden kopioituminen on mahdollista. Opettajan ohjaustuokiot piirustussalissa auttavat pitämään järjestystä yllä ja junan ns. raiteilla ilman viikoittaisia luentojakin. Piirustussalissa voisi mielestäni olla kaikkien vuosikurssien opiskelijoita. On ilmeistä, että edistyneemmät ja omasta tekemisestään jo varmuuden saaneet opiskelijat siirtyvät työskentelemään omaan rauhaan, mutta valtaosalle piirustussalin voisi kuvitella olevan koulun todellinen ilmentymä ja paikka, minkä muistaa – koulun brandi ja henki. Se on itse tehdyssä tilassa ja omassa yhteisössä. Toimintakulttuuriin kasvetaan ja kulttuuri kasvaa itsestä.

Mitä arkkitehtuurin opetus tarvitsee tulevalta kampukselta? Tästä aiheesta on valmisteilla RA-opinnäytetyö. Siinä edellä kuvatut ideat tulevat saamaan visuaalisen hahmonsa, metriset mittansa ja kustannukset euroina. Kirjaan lopuksi vielä tiivistetyn listauksen tiloista ja niissä tapahtuvista toiminoista sekä teknisistä ratkaisuista, joilla on tarkoitus ainakin osittain vapautua tilan ja ajan rajoitteista.

Näyttelytila / -tilat: Neljälle vuosikurssille oma kulmansa. Näyttelyt järjestetään joka syys- ja kevätlukukauden päätteeksi. Tämän lisäksi ennen syys- ja hiihtolomaa näyttelytilassa voidaan järjestää välinäyttö ja ohjaustilaisuus. Näyttelytilan tulee olla julkinen, joustava, monikäyttöinen, akustisesti miellyttävä ja valaistukseltaan edustava. Muuna aikana tilaa voi käyttää esim. luennointiin, seminaareihin, paneelikeskusteluihin jne.

Piirustussali / -salit: Työpöydät n. 120 opiskelijalle (=4×30). Tietokoneet ja suunnitteluohjelmistot. Kiinnityspintoja, pienoismallien säilytystilaa, projisointipintaa. Piirustussalin yhteydessä tulisi olla pienryhmätila / -tiloja eristäytymistä esim. kokouksia / neuvotteluja / tiedonantoja varten. Piirustussalia voidaan käyttää myös satunnaisten oppituntien pitämiseen. Muuna aikana piirustussali on opiskelijoiden käytössä kellon ympäri. Opiskelijoilla tulee olla mahdollista personoida tilaa mieleisekseen esim. työpöytäryhmittelyä. Valaistus ja akustiikka tulee huomioida piirustussalissa erityisesti. Huonosti toteutettuna tilasta tulee hälyinen ja siellä on vaikea keskittyä. Tila voi ehkä muodostua useasta pienemmästä toisiinsa kiinnostavalla tavalla yhteydessä olevasta tilasta. Piirustussalin yhteydessä tulee olla tilaa esim. VR-laitteille, pienoismallien rakentamiselle, 3d-tulostukselle jne.

Virtuaaliset työpöydät: Opettaja jakaa tehtäväkohtaisesti opiskelijat ryhmiin. Jokaisella ryhmällä on oma virtuaalinen pöytä, jolle asetetaan oman työn luonnokset järjestyksessä nähtäville. Opiskelijat näkevät toistensa luonnokset ja opettajan kommentoinnin. Opettaja voi antaa ryhmälle yhteisiä ohjeita pöydälle tai ohjeistaa jokaista opiskelijaa erikseen. Esim. RTB, jonka maksullisessa versiossa myös videoyhteys on mahdollinen. Näin voidaan vapautua paikasta ja saavuttaa silti henkilökohtainen kommunikointi.

Etukäteen itsenäisesti tai ryhmissä opiskeltava materiaali: kirjallisuus, videot, verkkosivut jne.

Harjoitustöiden work flown ohjausvideot tai esimerkkiprojektit.

Ensimmäisen vuoden opiskelijoilla perinteisen koulumainen ja paikalla tapahtuva opetusmetodi on vallitseva. Etäohjauksen osuus kasvaa yleisesti opintojen edetessä. Opettajan työtaakan voisi ajatella tuplaantuvan jaettaessa työ perinteiseen luokkaopetukseen ja etäopetukseen. Käsittääkseni näin ei tarvitse tapahtua. Itse en tee eroa paikalla tapahtuvan lähiopetuksen ja etäopetuksen välillä. Uuden teknologian tulee mahdollistaa ohjaustapahtumien seuraaminen ja niihin aktiivisesti osallistuminen molemmissa tapauksissa. Virtuaalisen RTB-työpöydän avulla harjoitustyön ohjaustapahtuma välittyy jo nyt tarvittaessa koko luokalle. Sisäkehän ja ulkokehän opiskelijoiden työt ja ohjaustilanteet voivat olla yhtä avoimia ja julkisia tapahtumia. Yhdelle annetut ohjeet ja arviot välittyvät samalla kertaa kaikille muillekin.

Vaikka teknologia vapauttaa meidät tilasta ja ajasta, ei se kuitenkaan poista ihmisten (opiskelijoiden) tarvetta kohdata toisiaan ja vuorovaikuttaa kasvotusten. Kaikkea ei voi tai kannata siirtää verkkoon kirjekurssiksi. Ja se, mikä on verkossa, tulisi olla oppilaitoksen brandin mukaista, toimivaa, tuttua ja turvallista – tasalaatuista ja ennustettavissa olevaa ja silti kiinnostavaa. Kuitenkin edelleen on tilatarpeita ja uskoakseni näillä tiloilla tulee olemaan jatkossa entistä suurempi merkitys oppilaitoksen brandin luomisessa. Vähemmällä on saatava aikaan enemmän. Kuollutta tilaa ei tarvita. Elävää ja ihmisiä palvelevaa tarvitaan sitäkin enemmän.

Janne Repo, arkkitehti SaFa                                                                                                   Yliopettaja, rakennusarkkitehtikoulutuksen vastuuopettaja, Savonia AMK

You might remember the start of your studies in the field of architecture. In the beginning your teatcher claimed that architecture is a language. You took part to the test where written words got visual counterparts in the minds of young students. Miraculously those visual forms were much alike. Word ”jylhä” got the shape of a mountain in most of the cases. With this test your teatcher tried to lead you to the world of universal ideas and shapes – to the world that has been there before the written laguage. It is something that can be experienced with a spine. We just have to bypass the brains and get a connection to the primitive part of ourselves.

Then on the history lessons you find out that this laguage of architecture has been used for thousands of years, through the history of mankind. It is something that belongs to the human nature. We can not live without it. It is our way to be here on this planet. It is a homo sapiens way.

On following lectures you also find out that the language of architecture has a certain vocabulary and a syntax. There are words and there is a structure and by using these we can create something that makes sense and is useful to us. It is undoubtly quite free language an it is open to different interpretations. This makes it very interesting and challenging topic to master.

If we understand this language, we can read the messages that buildings and cities deliver to us. Mostly and sadly when we observe our environment we read rude prosaic messages, but sometimes we might even hear fine poetry or music. It feels good. It makes us believe that there is hope and everything is in a right place.

If we know history well, we can connect the signs and symbols of the environment to the stories and legends happened a long time ago. The past starts to make sense. If we understand the present, we can notice the messages that resonate with the world today – messages that reach the minds of the people. It is truly a whole new world.

Contemporary is something that is happening right now. The word modern is commonly used in a missleading way. The right word is contemporary. Contemporary architecture mirrors its own time and tries to find a path towards future. This is why architects are fascinated about philosophy, technology, sociology, biology and so on. These fields of science light the prevailing darkness, and offer an glimpse to the life of tomorrow. To know things makes it easier to imagine. This is a major lesson: to know and to imagine. We need them both.

Where science works for knowing more, art opens our minds and break the customs we are too used to in our everyday life. Art allows us to see the world from a different perspective. If the picture of the real world seems to be a bit dimm and definetely too hazy, art gives us a chance to sharpen it and make it brighter to our senses. It gives us something to think about. It feeds our imagination. It inspires us.

I as an architect can not see any other way to be able to create contemporary architecture than to live in these both worlds and in a stream of this time. A contemporary architect has to catch a vision of what is happening and why it is happening right now. We need a certain amount of knowledge and we need to have creative imagination. Otherwise it is impossible to create something with a meaning in this time. Stories carry meanings and lessons inside them. Stories can be remembered. Storien have a value. Stories manifest purposes. Stories can bind us together as a society. Stories can make us feel good. Stories makes us to belong something bigger than us. Contemporary architecture should be a tool for story telling.

This is why contemporary architects should understand the architectural shapes, forms, methods and materials that define our time. You might wonder that are there really something specific in these days that makes it so different. What are those shapes? Take a look of cars for example. I bet you can make a difference between models and types. Ten years ago the were a bit different. Ten years from now they ar going to be different again – even sooner, because this evolution of forms is happening continuously. Something common is in the air right now and we all share it. It is in the forms, colours and so on. It is in a way we use the language – how we speak. You can not hear word ”nastaa” anymore, when someone likes something very much. Now we hear word ”cool” or ”himmee” instead. It is very hard to pin point this but it is definetely there. Is it Zeitgeist? We architects should catch the idea of the present and be able to formulate it with suitable materials and techniques with a manner that resonates this time and our society. Contemporary architect needs to have these skills: Idea of what to say and the way of how to say it – in this time and space.

We architects must be aware, that this gift of telling a stories is a powerfull and not so common ability among people these days. It is a valuable asset for today’s society that wants to evolve an achieve something great. Thus we need to be responsible and we have to know the price of this ability. We are working for the people and for the society and even more, for the whole planet.

Since the classical times architecture has been a tool for emperors, religious leaders, politicians and businessmen. Architects need them, but still we should maintain our freedom and not sell our souls for quick fame, money or power. Power corrupts everyone and especially delicate and artistic minds of architects are very vulnerable.

Now you have reached the point in your studies when it is time to find your own path to be a contemporary architect. What are those forms and materials that are tuned in the same wavelength with you and this time? What are those architectural offices and architects you ”dig” and why? What is ”cool” architecture and why? Can you tell us a story?

Janne Repo, arkkitehti SaFa                                                                                                   Yliopettaja, rakennusarkkitehtikoulutuksen vastuuopettaja, Savonia AMK

Näistä otsikon sanoista on puhuttu opiskelijoiden kanssa keväällä 2017. Manifestaatio on yksi suosikkisanani, sillä se nostaa ilmentämisen merkityksen vielä korkeammalle – lähes julistavalle tasolle.

Taiteissa ja siten myös arkkitehtuurissa oleellista on, että suunnittelijalla on ensinnäkin ajatus – idea, joka antaa omalla tavalla vastauksen käsillä olevaan tehtävään. Ilman ideaa tai ajatusta vastauksesta tulee mekaaninen suoritus tai kopio – toisinto jostain aiemmasta. Intohimo ja henkilökohtaisuus jää puuttumaan. Olen varma, että kokija voi myös tunnistaa tämän puutteen teosta katsoessaan tai esim. rakennusta käyttäessään.

Idea on vääjäämättä sidoksissa aikaan ja tilanteeseen. Ideat pannukakkumaisesta maapallosta tai kilpikonnan selässa matkaavasta maailmankaikkeudesta eivät osu tähän meidän tässä ja nyt kokemaamme aikaikkunaan. Siksi ne eivät toimi. Joskus aikoinaan ne ovat ehkä toimineet ja siksi niitä ilmentämään on piirretty vakaassa uskossa fantastisen kauniita kuvia. Ajatus, joka huomioi tilanteen – hetken ajassa ja useat siihen vaikuttavat vuorovaikutussuhteet on monesti vahva ja siihen on osallisten helppo tarttua. Se herättää vastakaikua ja ymmärrystä. Se saa tukea ja se vahvistuu entisestään. Miten ajattelua voi oppia? Harjoittamalla ajattelua. Lukemalla. Olemalla avoin. Kysymällä, näkemällä, kokemalla, asettumalla alttiiksi, herkistymällä…

Manifestaatiota tarvitaan, jotta ajatus saa jonkun olevaisen muodon. Ajatusta sinällään ei ole olemassa ennen kuin se on jollakin tavalla manifestoitu. Arkkitehtuuri on paljolti juuri tätä. Pelkkä ajatus tai idea ei riitä. On osattava ilmentää se sopivalla tavalla. Se on viestin kirjoittamista kivellä, puulla, betonilla, teräksellä ja lasilla. Se on muodon antamista ihmisenä olemiselle, olemiselle osana ympäristöä ja osana yhteisöjä. Parhaassa tapauksessa suunnittelijan idean manifestaatio viestii siten, että kokija esim. rakennuksen käyttäjä tai asukas saa kiinni alkuperäisestä ajatuksesta. Vielä merkittävämpää on jos hän kykenee jatkamaan ajatusta ja lisäämään siihen itsensä ja omat ajatuksensa mukaan. Ideasta ja sen manifestaatiosta tulee osa ihmisten, yhteisöjen ja ympäristön elämää.

Manifestaatiokin on riippuvainen ajasta. Rakennustaiteen historialliset tyylit muistuttavat tästä meitä ja siksi onkin tärkeää, että vanhoja rakennuksia suojellaan. Ne säilövät itseensä kulttuurimme muistia. Muodot ja materiaalit ilmentävät aikaa. Vaatii tarkkaa silmää löytää ajasta sille ominaisia ilmenemismuotoja. Väitän, että niitä on. Niitä syntyy eri puolilla maailmaa koko ajan. Jotkut muodot vahvistuvat ja voimistuvat ja niitä seurataan pidempään. Toisten muotojen elinkaari on lyhyt – vain hetken erikoisuus. Minusta suunnittelijana ei ole oleellista itsepintaisesti vain hakea ajasta muodikkaita muotoja tai ilmentämistapoja. Kestävämpää on etsiä muotoja, jotka vastaavat tilanteeseen, tutkia niitä avoimin mielin ennakkoluulottomasti ja pyrkiä vapautumaan omaa mieltä kuormittavista patenttiratkaisuista, joita omat silmät ovat aiemmin nähneet. Tätäkin voi opetella. Se vaatii tekemistä ja tunnustelua, rohkeita kokeiluja, muotoon ihastumista ja siitä humaltumista, etäännyttämistä ja tietoista analyysiä sekä tarkkailua – yrityksiä ja erehdyksiä. Onneksi koulu on tätä varten. Täällä tätä voi opetella. Oppimiseen menee kyllä koko elinikä, mutta täällä sille saa hyvän alun.

Avoimin mielin idea voi huolellisesti työstettynä suunnittelijan omaksi yllätykseksi saada muodon, jota hän ei olisi alkuun edes itse osannut odottaa. Muodon joka vastaa ja myötäilee välittömästi ideaa. Muodon, joka materiaaliseksi todellisuudeksi oikein manifestoiduttuaan kykenee välittämään ajatuksen kokijan itsensä omaksuttavaksi ja siitä edelleen jatkettavaksi ja elettäväksi. Voiko elämässä olla mitään tätä kiinnostavampaa tehtävää?

Janne Repo, arkkitehti SaFa                                                                                                   Yliopettaja, rakennusarkkitehtikoulutuksen vastuuopettaja, Savonia AMK