Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen.
Minä olen Klaudia Käkelä ja tässä jaksossa vedetään epäonnistumista turpaan. Masennuksen mudissa rypenyt Henni Kinnunen on hieno esimerkki modernista sankarista joka on puhtaalla tahdonvoimalla voittanut häntä piinaavia mielenterveysongelmia. Sankaritarinoissa piilee kuitenkin myös vaara. Vaikeuttavatko ne ongelmien kanssa kamppailevien ihmisten toipumista jos ei itse koe millään tavalla olevansa niin sanotusti super? Tuleeko supersankareiden tarinoista vaan lannistunut olo? Studiossa kanssani on Henkinen Kovis yrityksen perustaja Henni Kinnunnen, tervetuloa.

Henni Kinnunen: Wau, kiitos, kuinka mahtava sisääntulo, ai että. Kiitos, ihana olla täällä, kiitos Klaudia.

Klaudia Käkelä: Noin kuus vuotta sitten sä olit sellasessa tilanteessa jossa olit kärsiny synnytyksen jälkeisestä masennuksesta sun ensimmäisen lapsen jälkeen ja tullut sit aika pian sen jälkeen heti siihen päälle raskaaksi ja olit sit kahden pienen lapsen kanssa kotona ja huomasit, että sulla ei oo niinkun yhteyttä niihin lapsiin. Sellasta ainakaan mitä sä olit niinku kuvitellu, että sulla vois olla. Kertoisiks sä vähän tuosta ajasta?

Henni Kinnunen: Joo. Se oli tosiaan kuus vuotta sitten. Mul oli sillon tota vuoden ikänen ja sitte just syntyny vauva ja mä huomasin sen, että mä tota niin mä päivisin saatoin vaan tuijotella niitä lapsia ja miettiä, että miten näiden kanssa niinku ollaan. Että miten tässä niinku kuuluu olla ja tota pitkään oli ollu vähän sellasta, että pärjäänkö mä nyt äitinä ja mitä tää oikeen tarkottaa ja aloin tunnistamaan sellasia nuoruudesta tuttuja masennusoireita. Itketti hirveesti ja mikään ei oikein tuntunu miltään ja tota sit varsinki jotenki sellanen aivan niinku murskaava hartioilla painava epäonnistumisen tunne siit äitiydestä, et minkä takia tää ei tunnukka kivalta ja minkä takia tää ei tota, minkä takia tää ei tunnu siltä mitä mä aina ajattelin, että tää tuntuis. Ja se oli aika, se oli raskasta aikaa sen. Sillon mä olin pohjamudissa ja tota nyt en enää oo. Mutta sillon koin, että kävin kyllä varmaan elämäni vaikeimpia aikoja läpi sillon.

Klaudia Käkelä: Nii ja sulla oli tosiaan jo siis niinku lapsuudestaki tällästä niinku masennushistoriaa, että olit, käviksä ihan terapiassaki sillo lapsena?

Henni Kinnunen: Joo kävin ja olin ihan psykiatrisella osastollaki pari kertaa, että ne meni sillon ne tilanteet niinku todella syviin myös joita aloin tietysti just niinku sanoin ni tunnistaa sillon myös niitten lasten kans, että sillon lapsena se alko varmaan siitä, et mä olin esi-teini ku mun vanhemmat eros ja sillo mä olin ollu pitkään koulukiusattu ja mistään ei oikein niinku mistään en oikee pystyny sillee tarttuu kiinni, että olin tietysti nuori ja just murrosiän kynnyksellä ja kaikki oli muutenki uutta ja ei ollu oikein kiintyneitä kavereita, me muutettiin tosi usein ja sitte siihe päälle vielä se vanhempien ero ja siihen liittyvä koulukiusaaminen ja kaikki ni sillon päädyin ihan osastohoitoon asti, että olin tota, koitin tehdä itselleni pahaa ja tota ja sillon olikin ihan tarpeellista pistää minut suojaan itse itseltäni. Jopa kaksi kertaa. Ja tota sitte sillon sit se sellanen varhaisaikuisuus parikymppisenä sillon ennen ku sitte lapsethan mä oon saanu sillee suht koht nuorena, et mä olin 24 ku ensimmäinen synty ja 25 ku toinen synty ni sillon ennen heitä ni jotenkin siinä sillee jonglööras siinä elämässä, että sillon ei todellakaan niinkun ajatellu vielä sitä, en osannu ajatella vielä sitä, että miten tollanen lapsuudessa niinkun tapahtuneet tapahtumat tai mun päässä olleet ajatukset vielä sillonkin niinku vaikutti tosi paljon mun arkielämään ja sitten siinä kohdassa kun sitten totesin niitten lasten kanssa, että hei eihän tän kuulunukka mennä tällee, että munhan piti olla maailman onnellisin äiti näitten kahen lapsen kanssa ja miten mä en ollenkaa saa kiinni tästä äitiydestäni. Siitä lähti sit sellanen, että hei mun tarvii tehdä jotain ajatustyötä tälle, että tää asia muuttuu.

Klaudia Käkelä: Kyllä ja sit sä päädyit, sä oot kuvaillu, että sellanen niinku käänteentekevä hetki oli sitte syksy ilta tai -yö ku sä sit istuit ja itkit sun makuuhuoneen lattialla ja sit sun puoliso hyvin viisaasti niinku siinä tilanteessa sit rupes asettamaan niinku itselleen rajoja mikä sit tavallaan niinku herätteli sua myös siihen tilanteeseen ni kerro tästä käännekohdasta?

Henni Kinnunen: Joo kyllä, mä oon tässä huomannu nyt sitte pari vuotta ihmisten kanssa työskennelleenä ja varsinkin viimeset puol vuotta nytten tän yrityksen kautta, että ihminen tosi usein tarvii semmosen pohjamutakokemuksen. Sellasen kokemuksen, että jumaliste, että täst ei niinku pohjemmaks enää pääse. Et täst ei oo niinku niin sanotusti suunta ku ylöspäin. Ja sillon se oli sellanen yö, kello oli varmaan 3.30 yöllä, mä aina kerron tätä, tää on ihan järkyttävää, mul oli niinku räkä poskella ja tukka sekasin ja kyynelet poskilla ja meikit levinny, varmaan en ollu sinä päivänä meikkejäkää jaksanu pestä ja itkin siellä makuuhuoneen lattialla jonkun riidan päätteeksi sitten ja se oli semmosta aikaa, et mä en jaksanu tehdä mitään. Mun puoliso hoiti sillon kaiken, meiän kotihommat, meiän lasten viennit ja tuonnit ja ruoat ja kaikki ja tota hän oli sillon menossa, oiskohan hän ollu menossa si kahdeksaan töihin ja sitä ennen lasten pukemiset ja muut ja hän sit siinä kohdassa sano, se oli ehkä sellanen ensimmäinen kerta ku mä jotenki tajusin sen, et hei, että se ei auta, että mua vaan loputtomiin vaan lohdutetaan tai loputtomiin vaan taputellaan päätä, et kyllä tää tästä. Et se oli sellanen hetki, et hän sit sano, et nyt sulla on Henni kaks vaihtoehtoo, et joko sä nouset siitä tai mä tuon sulle tosta lasin vettä ja sä juot lasin vettä ja tuut mun viereen nukkumaan tai sit mä soitan sulle ambulanssin ja sä lähet Niuvaan ja sit sua niinku hoitaa joku toinen, et nyt sul on niinku päätös, et lähetkö sä tästä ite tätä tekemään vai, että mulle, mä en enää pysty sua auttamaan. Ja tota välillä ku mä puhun tästä ni ihmisten ensireaktiot on sillee, et osa saattaa ensin olla sillee, et oho kylläpäs hän sano sulle tosi kovasti, et kylläpäs mä varmaan loukkaantuisin tosta jos joku sanois mulle tollee, mut todellisuudessa oikeesti se tilanne oli se, et jos mä en ois ite sitä käännöstä tehny ni sit mä oisin päätyny sinne osastolle taas. Joka ois sitte taas aiheuttanu sen, että taas ollaan siinä epäonnistumisen kierteessä ja taas ollaan siinä, et mä ajattelen, et emmä vieläkään oo parantunu tai emmä vieläkään oo päässy näist ongelmista eroon. Ja sillon mä otin sitten sen toisen vaihtoehdon ja join sen lasin vettä ja ensimmäistä kertaa tosiaan sillon ite tajusin, että joku asettaa omat rajansa silleen, että hei, että hänkin niinku sano, että mulle on ihan ok, että sä et jaksa tällä hetkellä tehdä mitään se on aivan fine mä voin hoitaa nää. Mutta jotta mä jaksan hoitaa tän talouden ja nää lapset ni se tarkottaa sitä, et mä tarviin unta ja nyt mul on kolme tuntia aikaa nukkua, koska me ollaan riidelty puolet täst yöstä. Ja sillon tota valitsin sen vesilasillisen ja seuraavana aamuna muistan, että tota lähdin sitten kävelylle ja tää tarina on niinkin kliseinen, että menin YouTubeen ja otin sieltä ensimmäisen jonkun tosi kliseisen motivational-videon 2016 vai mitähänlie se onkaa sillon ollu ja päätin, että perhana kävelen 15 minuuttia tohon suuntaan ja 15 minuuttia takasin ja kuuntelen sen ja niinku esitin, ajattelin niinku, että mä esitän että tää on maailman tärkein video ja asia minkä mä kuuntelen ja sit yhtäkkiä joku klikkaski sillee, että totta totta, että kukaan ei oo mua tulossa pelastamaan, mun mies ei voi mua pelastaa, mun äiti ei voi mua pelastaa, mun lapset ei voi mua pelastaa, eikä lääkkeet voi mua pelastaa eikä lääkäri voi mua pelastaa vaan tota vaan kyl se vaatii perslihaksia, että mä istun alas ja harjottelen nää asiat, että miten tää asia muuttuu.

Klaudia Käkelä: Esimerkiks jos ihmiset menee naimisiin niin siinä vannotaan, että myötä ja vastamäessä, mut mun mielestä toi on tosi hieno ajatus myös, että niillä vastamäilläkin on tietyt tavallaan rajansa, et sä voit sanoo sun puolisolle siinä vaiheessa jos asiat menee niinku yli semmosen tavallisen ihmisen käsittelykyvyn ni tavallaan, että hei sä tarviit nyt apua ja mä en pysty enää tän pisteen, täst pisteest eteenpäin sua auttamaan. Mun mielestä toiki on niinku inspiroiva ajatus.

Henni Kinnunen: Joo ja se onki sellanen, se onki sellanen juttu mistä mä niinku, mitä mä jotenki niinku en nyt sano, että kamppailen siitä puhumisen kanssa, mutta kamppailen sen kanssa, että koska mulla on masennushistoriaa ja masennustaustaa ja mielenterveystaustaa ja sit me tiedetään kaikki, et me taistellaan sitä ajatusta vastaan, et joku vaan sanoo, että no otat vaa ittees niskasta kiinni, niinku että et siihen on todella helppo sanoo, et ei se oo niin helppoo. Mutta kun tässä esimerkiks tässä mun tarinassa ni se, et se toinen vaihtoehto ois si ollu se, että mä oisin ollu niinkun jossain osastolla pohtimassa niit asioita ja jos ei siellä sit kukaan ois sanonu mulle sillee, et Henni, et tää lähtee sun korvien välistä, et me ei voida niinku, et se et me voidaan niinku terveydenhuoltonaki ja terveydenhuollon ammattilaisinaki tulla tiettyyn pisteeseen asti sua vastaan, mut et kukaan ei tätä sun puolesta tee. Ja mä oon tosi onnellinen siitä, että se tilanne oli niin tiukka, että musta tuntu niinku siltä, että mulla on kaks vaihtoehtoo, molemmat vaihtoehdot kuulostaa tällä hetkellä ihan todella paskalta ja tota molemmat vaihtoehdot kuulostaa hirveeltä, mut ainakaan sinne osastolle mä en mee. Et se oli niinku se, et nyt jos se kohta oli se, et täst pohjemmalle et enää voi mennä ni en niinku, et jotkut tarvii sen osastohoidon, minäki olen siellä kaks kertaa käyny, se ei ole mulle minkäänlainen häpeän aihe eikä minkäänlainen, mä en pidä sitä enää minään, koska sitä aikaa ei enää oo olemassa, nyt on vaan tämä hetki ja tässä missä mä nyt oon. Mutta, että sillon se valinta oli sellanen, että ehdottomasti mä valitsen sen vesilasin. Ja sehän siinä oliki sit hauskaa, että tota mä olin aivan hirveessä tunnemylläkässä, mua ahdisti ja mua sattu ja mä itkin ja mä tärisin ja musta tuntu, että tää ei niinku lopu koskaan. Ja sit varmaan toinen niist asioista niistä niinku asioista mitkä mä tajusin siinä, toinen oli se, että kukaan ei mua pelasta, mut toinen oli sit se kans, että ku mä join sitä vesilasia ihan rauhassa siinä ja mä tiesin, et tää oli se valinta minkä mä nyt tänä iltana valitsin, et mä en voi enää muuttaa tätä valintaa, että tässä mä nyt juon tätä vettä ja mä tajusin sen ekaa kertaa, et hei ku mä ihan rauhassa vaan oon tän kaa, ku mä hyväksyn tän, että mul on nyt tällänen olo ni se menee ohi. Ja se vaan niinku laantuu se tunne, koska sehän on vaan tunne ja se pysyy sun kehossa, se on fyysinen tunne. Ja sillon mä en enää sitte niinku sen edellisen kolme tuntia mä olin rakentanu sen tunteen ympärille kauheesti tarinoita ja narratiiveja ja kaikkee minkä takia mulla on tällänen tunne. Mul on tällänen tunne sen takia, että mä oon huono tai epäonnistunut tai mä en ansaitse tätä perhettä tai mä en ansaitse noita lapsia koska mä en osaa hoitaa niitä ja sit ku mä istun siinä sen vesilasin kanssa ja juon vaan sitä vettä ja keskityn vaan siihen, et nyt tää vaihtoehto oli se, et mä juon tätä vettä ja mä tajusin, et se tunne laantuu. Ja se oli yks sellanen oppimisen kohta. Ja seuraavana päivänä mä muistin, että okei tää nyt ainakin on sellanen asia jolla sen fyysisen olon saa pois. Joka sit johti siihen, et mä lähdin opettelee kaikkia tunteidenkäsittelytaitoja ja muita. Ja menin terapiaan ja hain muutenki tukea siihen tilanteeseen sillon.

Klaudia Käkelä: Mediassa näkyy nyt viime vuosina on näkyny tosi paljon sellasii sankaritarinoita joissa joku on ultrajuossut itsensä työuupumuksesta ja puhtaalla tahdonvoimalla noussut taloudellisesta ahdingosta. Nää on tarinat joita niinku myös tavallaan sinä niinku edustat omalla tavallas. Ne voi olla tärkeitä ja antaa ihmisille toivoa sinne tunnelin päähän ja niinku valoa, et nää asiat voi vielä niinku parantua, mut sit se varjopuoli voi olla se, että just, että vaikka siellä masennuksessa tällä hetkellä niinkun oleva ihminen ni, et hän kokee, et emmä pysty tohon, et mä oon varmaan sit ihan tosi huono ihminen ja aikaansaamaton ja laiska ja miks edes yrittää, et jos ei löydy semmosta samaistumispintaa, mut tavallaan niinku tää sunkin viesti tässä on niinkun enemmän ehkä se, että ei vaan se, että no masennuksesta tai mielenterveysongelmistahan nyt ylipäätään selviää kun vaan ottaa itseään niskasta kiinni vaan pointti on nimenomaan se, että tavallaan kun, et sitä apua pitää hakea, mutta ku sekään ei voi niinku tehdä kaikkea. Et just niinku se terapia ja ne lääkkeet ja ne ni neki voi viedä vaan niinku tiettyyn pisteeseen asti ja sit on niinku on tavallaan pakko myös hakea itestään sitä voimaa.

Henni Kinnunen: Kyllä. Tässä tullaan ehkä siihen mitä sanoit siitä jos kattoo niitä niin sanottuja sankareita ja sit ajattelee, et no toi on tollanen tai tol on tota tai tol on ollu helpompi lapsuus ehkä tai sil on ollu erilaisia ongelmia. Ni siinä astuu itse sellaseen ansaan, että tekee siitä toisesta jotenki erityislaatusen. Ja mä koitan sen takia mahollisimman paljon, mä haluan olla näistä asioista avoin, koska mul ei oo mitään hävettävää. Mulle on aaivan sama mitä joku ajattelee siitä, että mul on ollu tälläsia haasteita. Mä en ees usko, että sellasia ihmisiä on olemassa, me ollaan oikeesti läpikotasin kaikki lähtökohtaisesti kaikki hyviä ja toivotaan toisillemme tosi paljon hyvää ja me voidaan niinku inspiroitua tälläsistä tarinoista. Mutta siinä kohdassa sitten jos kamppailee näiden asioiden kanssa ja sitten lukee niitä tarinoita ja asettaa heidät niinku jonkinlaiselle podiumille jonkunlaiselle niinku korkeemmalle pallille, et tol on tota tai tol on paljon rahaa ni hän pystyy tekemään sen. Ni se on ihan hevonkukkua. Minusta ei niinkun kannata tehdä minkään, niinku et mä oon ihan tavallinen ihminen. Ja sen niinku aivan tavallisesta duunariperheestä kotosin, niinku suurin osa mun ikäsistä ihmisistä ja mitä vähemmän mä niinkun, mitä vähemmän, koska siinä tapahtuu nopeesti se, että me vähänniinku sahataan itteemme jalkaan. Että kuin mulla ois jotenki olllu paremmat lähtökohdat jo niinku masennuksesta selviytymiseen, ni ei ole! Mä yritän puhuu sitä niinku mahdollisimman jotenki, mahdollisimman selkeästi, että meistä niinku meistä niinku jokainen vaikka me ollaan uniikkeja, ihania, upeita yksilöitä ni me ollaan samaa lihaa ja verta ja me ollaan samanlaisia ihmisiä kaikki ja vaikka me lähetään niinku erilaisista, me ei voida koskaan tietää mitä se toinen käy läpi tai mitä se on käyny läpi tai kuinka paljon, mut jossainhan se sitten on. Et jokuhan se on klikannu siinä vaiheessa ku joku menestyy, sellasista lähtökohdista pääsee jonnekkin huippu ylös. Ni jossain vaiheessa se on klikannu se ajatus, että hitto vie, että mä oon tästä omasta elämästäni, näissä nahkoissa itse vastuussa. Se on aivan äärimmäisen, se oli se varmaan se mun niinku käänteentekevä sellanen niinku, et jos mä jään tähän enkä itse ota itsestäni vastuuta ni mulle käy huonosti. Ja sen päätöksen pystyy tekemään ihan jokainen. Sen päätöksen pystyy tekemään sekin joka niinku on siellä todella syvissä mudissa. Ja siihen on ihan turha kenenkää ainakaa minulle väittää vastaan koska mä olen fyysinen todiste siitä. Sen päätöksen pystyy tekemään ja sitte ku siinä pysyy ja sitte ku ne asiat niinkun asiat niinkun pohtii, käy läpi, hirveesti vaatii ajatustyötä. Kuulostaa yksinkertaiselta, ei todellakaan ole helppoa, mutta se ei tarkota sitä, etteikö sitä pystys tekemään.

Klaudia Käkelä: Nii ja niinkun tää sunkin esimerkki todistaa sen, et se tapahtuu tosi pienistä asioista, että käytännössä se ensimmäinen oli se vesilasin valitseminen ja sit sä kävelit 15 minuuttia suuntaansa niinku ne pienet asiat, et sä valitsit sen ni kerty sitte. Ja varmasti niitä niinku setbackkeja, semmosia takaiskujaki varmasti on siinä matkan varrellaki tullu koska se kuuluu yksinkertaisesti siihen, että toipuu, on se nyt sitte trauma tai mikä tahansa niinku tavallaan mielen ongelma ni tavallaan, et se ei oo helppoo, mut siihen pystyy niinku ku haluaa tehä sitä tavallaan työtä pikkuhiljaa ja askel askeleelta ni se on mahollista.

Henni Kinnunen: Kyllä ja seki on sellanen ymmärrettävä asia. Niinku mulle ihan kauheesti on niinku tässä niinku varmaan semmonen isoin asia on tässä ollu se, että mä oon pitäny hirveen tarkkana ja selvänä sen vision, että kuka mä haluan olla. Minkälainen mä haluan olla. Mä oon kirjottanu sitä ylös ja mä oon tehny siitä kaikenlaisia kuvakarttoja ja miellekarttoja siitä, että kuka mä haluan olla, emmä ees tiiä millon se on viiden vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä, kuka mä haluan olla? Miten tää ihminen kuka mä haluan olla reagoi tiettyihin asioihin? Ja sitten minä vaan nousen sängystä joka aamu kuin mä olisin jo se ihminen. Ja se just ku tulin tähän nauhotuksiin aamulla ni sanoin sitä, että kun me opetellaan se, kun me opetellaan tietämään ja uskomaan siihen, et sit ku se meidän iso visio on tosi tarkka, ni me tiedetään, että meidänhän on pakko, sillon jos se iso visio tulee olemaan todellisuutta ni sillon tulee olemaan todellisuutta kaikki ne pienet stepit siellä välissä niinku sä sanoit. On se sitten joku sellanen, että jos sä haluat juosta maratonin ni sitte tulee olemaan todellisuutta myös se päivä kun sä jaksat juosta 10km pysähtymättä, se tulee olemaan se päivä. Ja sitten sitä ennen tulee vielä olemaan se päivä, että sä jaksat juosta 5km ja sitte tulee jossain vaiheessa se puolimaratoni ja sitte ku me juhlitaan niitä hetkiä kuin me oltais jo saavutettu se meiän iso tavote, ni ei oo mitään rajaa etteikö, ei oo mitään estettä sille etteikö se iso tavote vois tulla todeksi. Samalla tavalla ku niinku sillon ku mä päätin, että mä en ole enää päivääkään tämä ihminen. Tää joka on näin mudissa, joka ajattelee tällee ittestään, että mä kaivan jostain niinku kivien alta ja jostain tiekkö, et mä teen ihan mitä vaan, että mä kaivan niinku ne taidot mitä mä tarviin, ettei mun ikinä tarvi herätä enää tälläsel ololla. Ni se oli niinku ihan liikaa. Ja sitten kun sitä työtä alko tekemään ni mä vaan niinku pedantisti päätin, että aina ku mä opin jotain uutta ni mä juhlin sitä ku mä olisin niinku jo siellä missä mä haluan olla ja eheytynt ja terve ja tämä ei sitten tarkoita sitä, huom. toim. huom., tämä ei tarkoita sitä, etteikö minulla ikinä olisi paha mieli tai etteikö mulle ikinä tulis ahdistavaa oloa, mutta se mitä mä oon oppinu on se, että mä tunnistan kun se tulee ja mä tiedän mitä mä teen sillon ku se tulee ja sit se lähtee minuutissa pois. Kun aikasemmin mä saatoin olla siinä kolme tuntia tai puol päivää tai päivän siinä olossa, et mä en saanu sitä kierrettä katki. Nyt mä tiedän sen, että okei, että nyt alkaa tulla tällänen tunne, onks tää sellanen tunne minkä mä tarviin? Mä hyväksyn tän, että tää tulee ja mulla on työkaluja siihen, että se menee pois. Ja se menee pois. Aikasemmin sillon niinku sanoin, että pieniä steppejä ni aikasemmin saatto käydä sillein, että mulle saatto tulla se, sanotaan vaikka ahdistuskohtaus, ja mä saatoin todeta siinä niinku lannistua ja todeta siinä, et noni emmä oo vieläkään parantunu. Kunnes mä ymmärsin sen, et se idea ei siinä oo se ettei mua ikinä ahdista. Ahdistuminen ja paha mieli ja niinku ketutus kuuluu elämään ja, mut sen ei kuulu olla semmonen olo mikä niinku kaappaa sun koko päivän. Se ei oo niinku, se ei oo, noh en haluais sanoa, et se ei oo normaalia koska en halua määritellä normaalia, mut se ei oo tervettä ja siihen on mahdollisuus, et siitä voi oppia pois silleen ettei se kaappaa sun koko päivää. Mutta tota, mut ehdottomasti avain asiassa aina on se, että et ollaan sillee läsnä niitten tavotteiden saavuttamisessa, että kun sä huomaat, että okei, että tämä hetki on nyt yks steppi matkalla sinne minne mä oon menossa ni juhli sitä ku sä olisit jo maalissa.

(välimusiikkia)

Klaudia Käkelä: Hypätään Hennin seurasta hetkeksi toisen supertyypin, supermieheksi tituleeratun Janne Hellströmin seuraan. Moikka Janne!

Janne Hellström: Morjens.

Klaudia Käkelä: Sä olet saanut aika paljon aikaan nuoresta iästäsi huolimatta. Olet siis tosiaan nyt, sanoiks sä et sä oot 20?

Janne Hellström: Niin 20.

Klaudia Käkelä: Sulla on siis kaksoistutkinto alla ja nyt olet suorittamassa Savonian agrologin tutkintoa vielä niinku tavallista ripeämmällä tahdilla ja sit siinä vielä samalla pyörität omaa firmaa. Miten sä ihan alunperin päädyit tekemään kaksoistutkintoa sen sijaan, että oisit menny ammattikouluun tai lukioon jompaan kumpaan?

Janne Hellström: No itseasiassa tähän kaksoistutkintoon ajoi takaa vain tämä, että lukio tulee käydä. Että halusin käydä lukion. Mutta samalla halusin päästä myös tai saada ammatillisen perustutkinnon alle, että saan pohjat tulevalle ammatille. Ja samalla sitten sain siinä paljon työnläheistä kokemusta yrittämiseen ja tuota ei siinä, kai se sosiaalinen paine suvussa, että on kaikki lähes tulkoon käyny lukion ja sitten tämä maatalousyrittäjyys on tosi läsnä meiän suvussa, että meillä on suvussa kovin monta maatalousyrittäjää ja itsekkin olen ollut sellainen tässä vaiheessa ja nyt itse onko ne urakointihommia harrastan ja vähän vaihtoehtoisia yritysmuotoja kanssa tässä tulevaisuutta kohti.

Klaudia Käkelä: Miten sä koet, että ne kumpikin tavallaan valmisti sua sitte taas ammattikorkeakouluun?

Janne Hellström: No lukion puolelta teoriaa tai teorian tutkiminen tuli niin läheiseksi, mutta tuota ammatillisen koulutuksen puolesta taas tämä käytännönläheisyys korostui. Ja ammattikoulunhan minä kävin käytännössä, että olin puolisen vuotta tuolla Peltosaaren maatalousoppilaitoksella ja sitte lähin kahdeksi vuotta oppisopimukselle, että kävin työn ohessa ammattikoulutuksen ja sitten lukion kävin osaltaan etälukiona elikkä ennen koronaa kävin lukiota etänä ja suoritin lähestulkoon yhen kurssin viikkoa kohti tai kahta viikkoa kohti ja sitä rataa eteenpäin ja onhan niitä kursseja kertynyt kasaan huomattavasti vähemmän kun koko lukion oppimäärää suorittaneilla, mutta pääasia, että on mennyt läpi. Ja ylioppilastutkinto tuli suoritettua.

Klaudia Käkelä: Aivan. Ja viihdyit kumminki sitte molemmissa kouluissa kaikesta päätellen?

Janne Hellström: Tottakai viihdyin.

Klaudia Käkelä: Miten sä sitten päädyit lukemaan agrologiksi? Sulla tosiaan vähän on tämmönen sukurasite tässä taustalla.

Janne Hellström: Nii no maatalaousala on kiinnostanu lapsesta saakka. Oon ollu lapsena heinätöissä mukana ja siinä se sitte varmaa lähti se palo sitte maatalouden harjottamiseen, meil on Siilijärven seudulla mummon veljen hallinnassa oleva maatalousyritys joka ollu meiän suvussa yli kolme-neljäsataa vuotta ni siin on hyvin pitkä historia maatalousalasta ja sitten tuota taasen näkee sitte maatalouden historiaa, mutta tällä hetkellä vielä vain muilla pystyy perehtymään maatalouden tulevaisuuteen, että jospa meilläkin jossakin vaiheessa.

Klaudia Käkelä: Yrittäminen oli sulle tosiaan myös aika selkee valinta koska oot tosiaan todistanu sitä pienen ikäsi, nähny kun sukulaiset on yrittäjinä niin mitä sä sanoisit ihmiselle joka ehkä jolla ei ehkä oo samanlaista taustaa jolla olis kiinnostusta, mutta vähän ehkä pelottaa se oman yrityksen perustaminen. Sä oot kumminkin tosi nuorena ite lähteny siihen.

Janne Hellström: No aina kannattaa yrittää. Yrittänyttä ei laiteta. Jos et yritä niin no mitä siinä voit sitte saavuttaa. Minä alotin yrittämisen 16 vuotiaana sillä, että tein vähän lumihommia eli henkilöstövuokrauksena käytännössä vuokrasin itseäni yrityksille, jotka tekivät lumiurakointia ja nyt sitten tässä vaiheessa niin vähän omaa kalustoo on kertyny, mahollisena vuokrakalustona oon myös käyttäny mikäli tarve on vaatinu ja sitte ohessa valkosipulin viljelyy oli tuossa vähän aika sitte, mutta koronan johosta se loppu kokonaan, mutta opiskelujen tässä aikana ni tuota pittää niihin opiskeluihinki keskittyä vähän, että pystyy perehtymään täysin siihen opetettavaan aineistoon.

Klaudia Käkelä: Millasia tulevaisuuden haaveita tai tavotteita sulla on? Sulla on varmastikki ajatuksena, että olisit yrittäjänä vielä jonku aikaa, mutta onks sulla jotain muita semmosia tavoitteita mitä haluaisit saavuttaa?

Janne Hellström: No pitkän viivan tähtäimenä tai tavoitteena voisin kuvailla semmosta mitä esimerkiksi minun isän isälläni on ollut, että yrittäjänä oltiin lähes 4-50 vuotta, pitkän uran yrittäjänä tehnyt ja menestynyt yrittäjänä. Esimerkiksi tämä valokuvaamo-alan yrittäjä Kuopiossa mikä nyt lopetti toimintansa yritys 2007, mutta kuitenkin, että pitkän linjan tavoitteena on päästä vakavaraiseksi yritykseksi ja mahdollisesti toimia tulevaisuudessa jonkinlaisena konsulttipalveluna tai mitkä auttaa toisia aloittamaan vaikka esimerkiksi sieltä tyhjästä mistä minäkin aloitin tuossa 17-vuotiaana, 16-vuotiaana.

Klaudia Käkelä: Niin aivan eli sä voisit myös toimia sitte vähän niinku mentorina muille mahdollisesti?

Janne Hellström: Ikään kuin. Jos mahollisuus aukenee.

Klaudia Käkelä: Nii. Kyllä kyllä. Mutta niin tosiaan sulla on nytte tämä Savonian agrologitutkinto on niinkun lähes tulkoon paketissa, kerro vähän niistä opinnoista?

Janne Hellström: No en vielä sanoisi lähestulkoon jos 40% on jäljellä, mutta hyvinhän nuo on sujuneet, että tuota esimerkiksi viime talvena kun tein lumitöitä pyöräkuormaajalla niin tuota minä asensin pyöräkuormaajaan puhelintelineen ja olin luennolla paikalla pyöräkuormaajasta käsin, että hands-free oli korvalla ja luento pyöri eessä ja kaikki muu tapahtu ikkunan ulkopuolella. Lumi siirty ja ihmiset pääsivät töhin sitte. Minä yleensä aamulla neljän aikoihin aloitin työt ja sitten 14 taikka 12 aikoihin lopetin, mutta siinä välissä kerkesin hyvin koulua seurata sieltä pyöräkoneesta käsin.

Klaudia Käkelä: Niin.

Janne Hellström: Ja muutenhan tämä on ollut kanssa, että sillon kun ei ole ollut töitä niin on ollut mukava olla etäilynä tuolla koulussa tietokoneelta omasta toimistosta käsin tai sitten sieltä pellolta tai mistä rantasaunalta tai mistä ikinä käsin, että se on mukava ja paikan päällä on ollu myös mukava käydä, että sillon kun on ollut tosissaan aikaa, että on kerinnyt käymään paikan päällä. Itseasiassa tänä syksynä oon käyny vasta kaks-kolme kertaa paikan päällä, mutta neki on ollu kyllä sen arvosia, että on ollu hyvä käydä.

Klaudia Käkelä: Nii, mutta toi kuulostaa aika semmoselta tasapainoselta, että sul on ollu mahollisuus tehä sitte niinku tämmöstä ku tää sun yrittäjän työ on aika semmosta fyysistä työtä ja sitte tasapainona on semmonen opiskelu mikä sitte enemmän ehkä on semmosta ajatustyötä niin on tavallaan semmonen tasapaino siinä?

Janne Hellström: Kyllä ja pitäähän tasapaino aina säilyttää, ilman tasapainoa ei voi luistella.

(välimusiikkia)

Klaudia Käkelä: Sähän oot tosiaan valmistunu meiltä Savonialta wellness-tradenomiksi ja tota tavallaan siltä pohjalta perustanu tän sun yrityksen ni kerro vähän siitä?

Henni Kinnunen: Joo. Mä valmistuin wellness-tradenomiksi nyt viime toukokuussa eli 2021 toukokussa ja tätä yritystä mä aloin sillon tosiaan kun mä aloin näitä itse harjoittelemaan, tunteiden käsittelytaitoja ja sieltä semmosesta jopa itsetuhoisesta kasvoin sitten tosi tosi itsevarmaksi ja kasvatin ittelleni sellasen oikeen niinku vahvan identiteetin ja selkärangan niinni tota sillon ku mä aloin aina oppii noita uusia taitoja ni mä aloin sit opettaa niitä samantien mun kavereille ketkä sattu sitte jostain kysymään ni saatoin vaan sanoo, et hei muuten luin tämmösen kirjan ja siellä oli tämmönen juttu ja testasin tätä ja tää oli älyttömän hyvä ja testaappa säki ja äkkiä huomasin sitte sen, että he alko antaa palautetta mulle, että hitsi, että näähän toimii, että mitä ihmettä, että mikä tää, että anna mulle se kirja mä haluun lukee sen kanssa. Ja jaoin tätä omaa niinkun kasvutarinaa ni sit mun ystävien kanssa ja sit alko yhtäkkiä tulee sellanen olo, että hei, että täähän ois, että jos tää toimii mulle ja jos tää toimii noille mimmeille ni ehkä tää vois toimii jollekki toisellekki. Sillee tietääköhän kukaan näistä kirjoista ja missä tätä opetetaan ja tota sit siitä alko tota kehkeytyä sellanen, et sain hirveesti kannustusta, et sun pitäis puhuu näistä enemmän ja perustaa joku firma ja ala valmentaa ihmisiä ja tota se vähän siinä kypsy ja sit mä vielä viimesenä ajattelin, että hei että tota mä tykkään opiskella tosi paljon ja että yrittäjyyttä varten sit varmaan niinku tekis hyvää käydä tämmönen hyvinvointialan laaja-alainen tutkinto ja sitte sattu napsahtamaan, että hitsi vie, että wellness-tradenomeja täällä koulutetaan ja lähin tänne opiskelee ja sit sen kaks vuotta mitä opiskelin wellness-tradenomiksi niin sillon valmensin siis yksilöasiakkaita toiminimellä ja tota viimesenä keväänä tein sitten ammatillisen harjoitteluni omaan firmaani. Suunnittelin oman tulevaisuuteni toimintoja ja perustin osakeyhtiön heti seuraavassa kuussa ku olin valmistunu. Ja nyt sitten tota puolisen vuotta suurin piirtein pyöritetty ja tota työpajoja oon pitäny, identiteetti-itsetuntotyöpajoja, niist oon saanu hirveen hyvää palautetta ja yks verkkovalmennus on tällä hetkellä, ensimmäisen verkkovalmennuksen pilotti on tällä hetkellä menossa mis on 13 henkee ja sieltä kanssa tulee hyvää palautetta ja sitte se ei oo ku etiäppäi. Mutta valmennan siis itsetuntoa ja sellasta vähän kovistelu asennetta naisille, että jokaiselle vähän sellasta potkua persauksiin, et meis on oikeesti mä tykkään sanoo aina, et meis on jokaisessa niinku ydinpommin verran energiaa sisällä ku me saadaan se valjastettuu ni taivas on rajana jos sekään.

Klaudia Käkelä: Me myös aikasemmin kun keskusteltiin tästä sun tarinasta ni sä myös kuvailit tavallaan sun asiakkaita tälläsiksi kypsiksi omeniksi joita pitää tavallaan, et ne sieltä puusta putoaa ni vähän pitää ravistella.

Henni Kinnunen: Joo kyllä, mä ajattelen sillee, et sit varsinki ku mä ajattelen, et mun semmonen oikee unelma-asiakas on niinku minä 4-5 vuotta sitten, sellanen joka on jo pikkusen ehkä vähän hokannu, et jotain täytyy nyt tehdä ja se on minä joka sen siis hän itse joka sen työn sitten niinku tekee ja sit mä oon se sellanen farmeri joka sitte tälläsen oikeen niinku hedelmällisen omenapuun jossa kasvaa sellaset mehukkaat omenat ni ravistelee sieltä rungosta, että saadaa pikkusen sitä taakkaa keveämmäksi ja tota ni uusia omenoita sinne syntymään ni sitä ajattelen ja se on varmaan ihan kuvaava myös, koska tota mun asiakkaat sanoo, et vitsi onpas mulla niinku helpompi olo ku mä päästän irti siitä, et mä en ookkaa vastuussa muiden tunteista tai mä en ookkaa vastuussa muiden elämästä ku mä oon vaan ihan ittestäni vastuussa ja mä vihdoin ymmärrän sen, et mun ei tarvii niinku ottaa kaikkee skeidaa vastaan kantaakseni ja sitte taas toisaalta, et se skeida mikä on mun skeidaa ni mä joudun niinku siivomaan sen ite lapioimaan ni tota varmaan kuvaa ihan hyvin.

Klaudia Käkelä: Millä tavalla sä suhtaudut sit sellasiin tilanteisiin, et jos sulla on vaikka asiakas tai kuka tahansa ihminen päivittelee kaikkee sitä mitä sä oot saanu aikaan ja sit just ehkä antaa ymmärtää, että ei minusta ole siihen, mutta että kun sinä olet tuolla tavalla itse itsesi valmentanut niin miten sä tavallaan suhtaudut sellaseen asenteeseen jos joku lähestyy sua sillä tavalla?

Henni Kinnunen: Hmm… Hyvä kysymys. No tota tässä ensimmäisenä ehkä vähän kuulostelisin sitä, että no sanotaanko vaikka ensin, että ihan, että tää henkilö ois sellanen joka ei vielä ole mun asiakas, koska se joka on jo mun niinku joka on tullu mun asiakkaaksi jo ni se tietää, että mä aion kovistella sitä vähäsen. Se tietää, et mun seurassa ei kannata niinku mä aina välillä sanon, että mun seurassa kenelläkään ei oo tota ei oo lupa vähätellä itteään, mutta tälläsiä keskusteluja on paljon ja sillon siihen ei oikeestaan mun niinku ku mähän en voi päättää toisen puolesta mitä he tekee, mutta mä voin kertoa sen, että mä en ole millään niinku millään tavalla just niinkun yhtään, yhtään missään paremman luokan, paremmassa luokassa tai mä en ole yhtään mitenkään älykkäämpi tai mä en ole yhtään mitenkään niinku mulla ei ole mitään erikoistaitoja, mä olen vaan käyny niinku niin pohjalla ettei mulla ollu toista vaihtoehtoa. Ja se tuntuu olevan vähän niinku sellanen, myös sellanen tarina, että sellasten selviytyjien tai sellasten niinku itsensä pelastaneiden menestyjien taustalla ni aina on vähän niinku tarina joka ei antanu toista vaihtoehtoo, sillo mä lähtisin ehkä niinku juttelemaan ehkä enemmänki siitä, että avaamaan niitä mahdollisuuksia mitä tällä kyseisellä henkilöllä esimerkiks on, koska se on mulle tosi helppoa, mä nään ne jutut tosi nopeesti. Vaikka, et mikä on sulle sellanen niinku, et mikä on se asia mitä sä väität, että sä et pystyis muka tekemään ja sitte lähtis siel, ja sit se saattaa olla siinä hetkessä vielä sille ihmiselle tosi kaukanen haave ja sitte lähettäs pohtimaan sitä, että mitkä ne on ne niinku mitkä ne on ne välijutut mitä sun pitäis tehdä jotta sä pääsisit tonne ja sit saatettais pohtia sitä, mä myös saattaisin käydä sellasen tehdä sellasen tehtävän heidän kanssa ihan keskustellen vaikka, että käytäs läpi asioita mistä he on jo selvinny. Mistä he on jo mitä he on jo saavuttaneet ja sen jälkeen vaikka kolme asiaa mikä on niinku mitä on vaadittu häneltä, että hän on saavuttanu sen yhen ison asian. Se on esimerkiks sellanen mitä monet niinku monet kokee niinku, että se helpottaa tälläseen huijarisyndroomaan, et jos niinku käyt vähän niinku sellasen kertauksen siitä, että hei että mitäs kaikkee skeidaa oikeesti munki elämässä on ollu ja edelleen mä vaan istun tässä, edelleen mä vaan porskutan eteenpäin. Okei välillä vähän ehkä puoliteholla, mutta tota edelleen mä oon tässä ja mä oon menossa eteenpäin ni et kertais vähän sitä, että mistä säki oot niinku selvinny oikeesti isoista asioista. Meil on niinku mun sukupolvella meillä kolmekymppisillä ni meil on ihan hirveesti lapsuudessa semmosia asioita mitä me edelleen ajatellaan niinku että, no kaikkia koulukiusaamista ja kaikkee sitä oli ihan hirveesti. Ja sit jokainen meistä vaan tässä me vaan istutaan, ja tässä me mennään eteenpäin. Ni sit, et se et kertais vähän niitä ni sit sen jälkeen pystyis vaikka yhessä käydä läpi sellasia juttuja, että mikään sellanen iso vaikka mul on vielä todella paljon isoja haaveita, mun esimerkiks vaikka toi verkkovalmennusasia ni se oli kaks vuotta kolme vuotta sitte vasta ajatus ja nyt ne ihmiset niinku, et okei se otti kolme vuotta mutta että emmä luovuttanu siitä kolmeen vuoteen siitä ajatuksesta, että jossain vaiheessa mulla on tällänen verkkovalmennus ja nyt se pyörii. Ja sit nyt mä koitan iloita siitä yhtälailla kun, että aivan kuin olisin jo valmentanut tuhansia ja tuhansia naisia, mutta tota joo. Kyllä sillon jonkun tälläsen henkilön kanssa ni käytäs ehkä eka läpi sitä, että okei, että mitä sä oot jo saavuttanu ja mitä se on vaatinu. Se on vaatinu pikku juttuja et sä oot saavuttanu isoja juttuja ja sit se, että minkälaisia mahdollisesti pieniä juttuja sun tarvii tehä, että sä saavutat jotain isompaa. Ja sit vaan sellasen niinku uskon valaminen siihen, että ei meitä niinku ihmisiä oo jaettu mihinkää lokeroihin, että koska sul on tollanen menneisyys ni sä et voi missään tapauksessa saavuttaa sitä, tätä tai tota. On ihmisiä jotka on siis kiivenny mount Everestille ilman jalkoja. Mä välillä katon niitä videoita sillee, että okei että niinku kahella kädellä ne niinku, jos ne pystyy tekee sen ni mihin kaikkeen meistä on. Että sellasen niinku uskon luominen ja sit sen jotenki näkyväksi tuominen, että mä oon ihan tavallinen tyttö Kontionlahelta. Ja tota joka on rypeny vaikka missä ja nyt mä tiedän sen niinku ja se on ihan mahtava ja hieno tunne, että nyt mä oon tehny niinku sitä työtä niin pitkään ja niin paljon ja niin pedantisti ja niin sinnikkäästi, että mun ei tarvi mennä sinne enää, et mä voin ittelleni jopa sanoo, joku saattais sanoo tässä, et älä sano, et voi tietää jos masennut joskus. Joo okei en voi tietää, mut emmä siihen fokusoikkaan. Mihin me fokusoidaan meidän energia se kasvaa. Emmä sinne fuksoikkaan, en voi tietääkkään mut siihen on huomattavasti pienemmät riskit nyt kun mulla on niin paljon tietoa ja taitoa. Jonka mä oon hankkinu ihan ite. Jonka mä niinku työllä tehny ja siihen pystyy ihan kuka vaan, siitä mä oon ihan varma.

Klaudia Käkelä: Sä mainitsit tossa äsken, et sä koulutat erityisesti naisia tai valmennat niin miten tää päätös tavallaan synty, että he ois sitä sun ydin tavallaan kohderyhmää nimenomaan naiset?

Henni Kinnunen: Koska mä olen nainen. Varmaan sen vuoksi. Ja koska mul ei ole sellasta niinkun koska mä oon kaiken sen tiedon vaikka ne kirjat mitä mä oon lukenu ja kaikki ne ni ne ei ole mitenkään sukupuolisidonnaisia eikä niitä mitenkään ohjata, että samat asiat varmasti niinku tälläsessä mindset ja asenne-ajattelussa varmasti pätee kaikkiin sukupuoliin, mutta kyllä se tulee siitä sellasesta, että mä niinkun, minä olen naisille samaistuttavampi henkilö ja mä haluan olla mahdollisimman samaistuttava ja koska mä tiedän, että sillon viis vuotta sitten, viis kuus vuotta sitten sillon ku tää alko ni mä tiedän, että mä en todellakaan ollu yksin. Niitä ihmisiä on ihan hirveesti ja niitä oli mun ympärillä ihan hirveesti ja vielä sellasta niinku sellasta äitiyden jotenki selviytymis-stigmaa edelleen pidetään jotenki yllä, et pitäis jotenki niinku olevinaan selvitä yksin. Kuka sen määrittää, ei yhtään kukaan. Mut koska mä tiedän, että niitä ketä kuka minä olin viis vuotta sitten ni niit on nii paljon ja sillon mä oisin tarvinnu niinku just tätä ja sit onneks mä löysin sen niinku sielt kirjoista ja tajusin sen, et okei mä en voi ikinä luovuttaa tän asian kanssa. Mä en oo edelleenkään valmis enkä mä koen niinkun, mä koen, että kasvuasnenne ja ikuisen oppimisen asenne ja semmone ikuinen uteliaisuus vaan auttaa mua. Emmä niinkun mä haluan jotenkin tehdä sen elämäni ittelleni sellaseks, että mulla pysyy koko ajan semmonen tiedonjano. Mutta se, että ne oli naiset ni kyllä se tuli siitä, että mä huomasin, että mä oisin tarvinnu sitä sillon ku mulla oli kaikist vaikeinta.

Klaudia Käkelä: Niin, et ehkä se on, ehkä se on ylipäätään aika sillee universaalia, että suurella osalla ihmisistä voi olla helpompi tavallaan samaistua siihen kumpaan sukupuoleen itse identifioituukaan niin tavallaan sitte sen edustajaan tavallaan joka puhuu niistä omista lähtökohdistaan ni sit pystyy itekki ajattelee sitä omaa elämäänsä, et mulla on samanlaisia kokemuksia niinku nyt vaikka tommonen, että jos on itekki äiti ja sit kuuntelee näit sun juttuja ni voi varmasti monessa asiassa sitte tavallaan samaistua siihen.

Henni Kinnunen: Kyllä ja sit vielä mul ei oo niinkun, kiinnostais kauheesti tietysti tulevaisuudessa lukee vaikka niinkun miesten, niinkun enemmän tutustua siihen, että miten vaikka miehet kokee yhteiskunnan paineet ja kaikki semmoset, mistä he kokee epävarmuutta. Tottahan se on, että miehet on isinä ja työntekijöinä ja ylipäätään kansalaisina aivan yhtä epävarmoja ku kaikki naisetki, mutta tota mutta että tiedetäänhän me se, että miten yhteiskunnan rakenteet toimii ja molemmille tai kaikille sukupuolille asetetaan erialisia paineita, mutta joskus ehkä tulevaisuudessa jopa sit varsinki tietysti sit ku pääsee puhumaan tai niinku nytki oonhan mä puhunu tietysti opiskelijaryhmille ja muille ni sielläki on ollu siis niinku tota ei pelkkiä naisia ni sitte varsinki joskus kun saavutan niitä tavoitteita mitä mulla on ni toki siellä on sitte tota, enkä mä oo tälläkään hetkellä jotenki niinku rajannu sitä, että kuka vaikka mun verkkovalmennukseen vois ottaa niinku osaa, mutta tota kyllä se helposti ohjautuvat ne naiset sinne. Mulla taitaa olla jotakin ehkä 94% mun vaikka someseuraajista naisia.

Klaudia Käkelä: Nii aivan. He ehkä niinkun vaan sitten löytää ja gravitoituu tällästä finglishhiä käyttäen. Tota nyt ku me ollaan tässä niinkun manifestoituu unelmia tai niinku puhuttu ainakin siitä niin kerro vielä tähän loppuun tää sun tavallaan suuri visio, että mihin Henkinen Kovis ja sinä ootte niinku menossa?

Henni Kinnunen: Wau. Mä tota ni mä pitkään puhuin aina siitä, että tota mä haluaisin puhua Tampere-talolla 3000:lle ihmiselle sillai, että he nousee seisomaan kun mä lopetan, et tää oli tämmönen mun niinku iso jotenki tapahtuma, et mä odotin jotenki sitä, että okei sit ku se tapahtuu ni sit mä voin sanoo niille ihmisille, että mä oon kuvitellu tän asian niinku viis vuotta joka aamu. Siis se on ensimmäinen ajatus mitä mä ajattelen.

Klaudia Käkelä: Mehän ei nyt tosiaan tiedetä mahtuuks sinne Tampere-talolle niin paljon ihmisiä mut se ei oo nyt olennaista tässä.

Henni Kinnunen: Siis me itseasiassa tiedetään, koska…

Klaudia Käkelä: Tiedetäänkö?

Henni Kinnunen: Kyllä me tiedetään. Siis yks mun valmennettava ku mä olin puhunu tästä mä olin sanonu, et mä en ees tiedä, et mahtuuko sinne niin paljon ihmisiä niin hän kaivoi sen ison salin istumapaikkamäärän ja sehän oli jotain sitten jotain 2000 paikkeilla kai, että pitää alkaa unelmoimaan isommin vissiin, mut se idea oli siis siinä tosiaan, että mä toivoisin niinkun, että joskus mä puhun niin vaikuttavasti, että ihmiset oivaltaa jotain ja kokee, et iso massa ihmisiä kokee, että he saa jotain siitä mitä mä kerron niin jotenki, että mä voin näyttää niille, että se että sä ajattelet ja fokusoit vaan siihen mitä sä haluut ni se tarkottaa sitä, että täl universumilla ei ole mitään muuta mahdollisuutta ku niinku tarjoilla se sulle ja sillon must ois siisti niinku ajatella, että mä kävelen sinne lavalle ja ajattelen, et nyt se oli tässä. Et tää otti kuus vuotta tai otti viis vuotta tai tää otti 10 vuotta, et mä päädyin tänne, mut nyt mä oon tässä. Ja sit mä voin niinku todistaa itselleni niinku tähänki asti niinku, että joku tällänen podcast nauhotus ni tää on niinku yks sellanen pikku-steppi ja joskus kaks vuotta sitte mä oon saattanu pari kertaa ajatella, et vitsi ku pääsis joskus jonnekki podcastin nauhotuksiin ja sitte poof. Nyt mä oon tässä. Otti kaks vuotta, mutta ne asiat tapahtuu. Mutta minne mä niinkun minne mä oon menossa ni mä haluaisin olla siis Suomen viihdyttävin ja samaistuttavin life coach tai puhuja, esiintyjä. Ja tota mä tiedän siksi, että ihmiset sanoo sitä mulle usein, että se mun tarina on sellanen, että, et se on varmaan tosi samanlainen ku tosi monella muullakin, mut sit, et se on ehkä sillee erilainen et niistä ei puhuta ehkä niin sillee avoimesti tai niinku, että nii. Ni sit mä jotenki haluaisin inspiroida ihmisiä siihen niinku ymmärtämään sen, et ikinä ei oo liian myöhäistä ottaa vastuuta omasta elämästään ja muuttaa niinku ajattelumalleja. Ne on hirveen juurtuneita ihan lapsuudesta asti mut ne pystyy muuttamaan. Ne pystyy muuttamaan ja sillon elämä muuttuu.

Klaudia Käkelä: Nii ja eikä se, että vaikka sanoo jonkun unelman ääneen ja vaikka se ei siinä muodossa si koskaan tapahtuiskaan ni sä et oo hävinny mitään. Sä oot vaan sanonu sen asian ja tehny töitä sen eteen ja haaveillu siitä ja sit tapahtuu se tai ei ni sä oot kumminki halunnu ja yrittäny sitä ja sanonu sen niinku itelles myös ääneen tavallaan.

Henni Kinnunen: Kyllä ja sit eihän sitä koskaan, mistäs sitä voi tietää, että mitä tässä niinku tapahtuu. Emmä oo vaikka, no mä en usko siihen kauheen paljoo, mut emmä oo kieltäny vaikka sitäkään, etteikö niinku jossain vaiheessa mulle kävis niinku Cheekit ja Jare Tiihoset, et mä en enää jaksakkaan sitä tehdä ja sit mä vaihdanki vaan alaa tai sit mä vaan meen jonnekki tota pitkälle lomalle, tauolle, muutan Maltalle myymään jotain lehtiä puhelimitse. En tiedä. Mut just se, että ku antaa vaan niinku, antaa vaan niinkun toteaa sen, että maailma on avoin, kaikki on mahdollista, mitä kohti mä oon menossa ni sinne mä fokusoin mun energian. Jaksaa niinkun jaksaa joka aamu jotenkin ajatella, että okei, että tämäkin päivä, et koska mä heräsin tänä päivänä ni se tarkottaa, että mä en oo vielä valmis tän elämän kanssa. Ja että mulla on vielä taas uus mahdollisuus, taas uus aamu ja taas uus mahdollisuus tehdä jotain siistejä muutoksia tai elää jotain täysin erilaista elämää. Ja tota ja sit kans se, että se et kukaan ei niinku, koska me ollaan ite ittemme semmonen pahin epäröijä ja sellanen este niinkun kaikkien niiden tavotteiden välissä on oikeesti vaan se mitä meil on korvien välissä eikä mitään muuta, ni sit, että me niinku luovuttais, mä toivoisin, että ihmiset luopuis sellasesta niinku unelmien vähättelystä tai ittensä vähättelystä tai ylipäätään kaikesta vähättelystä, minkään asian vähättelystä, koska kaikki asiat sit jos me niinku herätään aamulla sillee, että tota että me uskotaan siihen, että tänäki päivänä jotain ihmeellistä voi tapahtuu ni se on niinku se niinku sifti sellasessa elämänilossa ja sellasessa niinkun yleisessä olossa jopa siellä arjen pakerruksessa ni on aivan erilainen.

Klaudia Käkelä: Kiitos oikein paljon tästä.

Henni Kinnunen: Kiitos.

Klaudia Käkelä: Tästä inspiroivasta hetkestä.

Henni Kinnunen: Ihanaa, kiitos Klaudia kun sain tulla vieraaksi.

Savonian legendat, jakso 13: Me ollaan sankareita

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.