Savonian legendat, jakso 15: Miksi opiskeleminen kannattaa?

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä ja tänään puhumme opiskelusta. Mikä siinä on parasta, mikä kurjinta ja miten valita itselleen sopiva ala. Studiossa kanssani ovat Savonialta restonomiksi hiljattain valmistuneet Anju Nevalainen ja Anttoni Tikkunen. Tervetuloa.

Anju Nevalainen: Kiitos.

Anttoni Tikkunen: Kiitos.

Klaudia Käkelä: Myöhemmin meidän seuraan podcastissa liittyy myös tradenomiopiskelija, joka on tällä hetkelläkin vielä Savonialla opiskelemassa ja sitten pari restonomiopettajaa. Mutta mennään teidän kanssa itse aiheeseen, eli lähdetään alussa. Miksi te lähditte opiskelemaan matkailu- ja ravitsemusalaa Savonialle?

Anju Nevalainen: Mulla ajatus lähti siitä, että meillä oli maatila ja todettiin, et se ei enää kannata ja ruvettiin siitä sitten pohtimaan, että kumpi kouluttautuu ja miten kouluttautuu. Mies oli jo kouluttautunut kokiksi, niin sitten oli mun vuoro. Ajatus matkailualasta lähti siitä, että missä mä oon hyvä. Mulla on hyvä kielipää, mä opin nopeasti kieliä. Missä alalla tarvitaan kieliä? Matkailussa. Se oli niinkun lyhyesti tää uranvalintapolku.

Klaudia Käkelä: Eli aika semmonen helpon kuuloinen valinta. Oliko se helppo?

Anju Nevalainen: Oli se loppuunsa aika helppo ja sitten pääsykokeisiin lukiossa vahvistu hyvin vahvasti ja sit kun aloitin, niin oikeastaan joka viikko vahvistu se, että olen oikealla alalla ja valinnut oikean tutkinnon.

Klaudia Käkelä: Aivan. Mites Anttoni, miten sä päädyit opiskelemaan restonomiksi?

Anttoni Tikkunen: Mulla se on ollut semmonen hauska uratarina, voin ite tähän heittää. Mä oon sen tavallaan ite kehitellyt, että autoasentajasta restonomiks. Kaikki voi sitten päätellä loput. 2016 valmistuin autoasentajaksi, sitten pari vuotta tein alan hommia ja jossain vaiheessa tajusin että autot kiinnostaa ihmisiä vähemmän, niin sit rupesin miettimään että mitähän sitä oikeesti haluaa elämällään tehdä ja mikä kiinnostaa, niin sitten hain reston kouluun siinä muiden alojen ohessa ja huomasin jo pääsykokeessa, että pääsykoe noi matskut kiinnostaa eniten, et sitä on helpoin tulkita ja se on helpoin mulle materiaalina lukea, niin tajusin siinä et se on mulla se oikee sitten. Tässä ollaan paperit kourassa, vähän niinkun kolme ja puoli vuotta meni aika nopeesti.

Klaudia Käkelä: Te molemmat päätitte lähtee uudelle uralle vähän vanhempana, jos nyt otetaan vertailukohdaksi semmonen että suoraan ammattikoulusta, tai vaikka lukiosta lähtee. Koitteks te, että siinä oli vaikeuksia tai helppouksia, verrattuna… Teillä oli varmasti semmosia opiskelukavereita, jotka oli tullut suoraan sieltä edelliseltä asteelta.

Anju Nevalainen: Kyl mulla ainakin se… Kyllä mä luen sen elämänkokemuksen ja kaikki aiemmat työt vahvuudeks vahvasti, et ite jos oisin tavallaan siinä parikymppisenä lähteny ammattikorkeeseen, niin ois kyllä pikkasen muut asiat kiinnostanu kun se opiskelu ja en tiiä mitä siitä ois tullut. Mulla ainakin motivaatio oli sit kohdillaan, että tavallaan sit heti ekassa HOPS-keskustelussa vielä meidän ryhmänohjaaja sano, että äiti-ihmiset monesti hyvin tehokkaasti suorittaa tän koulutuksen. Niinhän siinä kävi, että sitten valmistuin pikkasen alle tavoiteajan. Et jotenkin puolensa ja puolensa, mutta kyllä mä ainakin, että ei siitä haittaa oo ollut yhtään.

Anttoni Tikkunen: Millon sä valmistuit?

Anju Nevalainen: Lokakuussa.

Klaudia Käkelä: No, Anttoni, sä et ollut äiti-ihminen, mutta silti ihan hyvin meni nuo opinnot, niin miten sä koet että tavallaan toiko se ikä jotain. Väsyttikö enemmän?

Anttoni Tikkunen: No ei, ihan hyvin jakso ton kolme ja puoli vuotta kyllä painaa, mutta sen voin sanoa kanssa, että vaikka vielä nuori oon, niin sit ehkä tässä iässä jo tietää että mitä haluaa tehdä. Et jos oisin lähtenyt vaikka viis vuotta aikasemmin tai suoraan ammattikoulusta ammattikorkeeseen, niin ehkä se ois… En ois välttämättä tässä. Että siinä mielessä oppii tietämään, mitä haluaa.

Klaudia Käkelä: Kyllä. Mä taas oon ehkä teistä se semmonen just toinen versio, että mä menin suoraan lukiosta, tai ainakin aika suoraan puolikkaan välivuoden kautta ammattikorkeakouluun ja mä rakastin sitä. Mä olin hirvee hikipinko. Musta oli aivan ihana opiskella. Toisaalta musta oli myös aivan ihana elää sitä opiskelijaelämää ja keskittyä siihen. Mutta siis niinkun just, että tää on mun mielestä hieno esimerkki siitä, että sillä ei oikeestaan oo väliä et mikä se polku on, et kunhan lähtee opiskelemaan ja lähtee kattomaan. Te opiskelitte siis restonomeiksi. Millaisia asioita te kävitte niissä opinnoissa läpi?

Anttoni Tikkunen: No, aika monipuolisesti. Sillon alkutaipaleellahan me käytiin sekaisin matkailu- ja ravitsemusalaa, keittiö- ja matkailupuolen opintoja, mut sitten me oltiin vielä sitä vuosikurssia et saatiin valita omat polut mitenkä haluaa, matkailu- tai ravitsemuspainotteisesti. Sit mulla rupes kiinnostamaan matkailupuolen kurssit tosi vahvasti siinä jossain vaiheessa, et mä kun lähdin opiskelee, niin sillon mä aattelin vielä että saatan ihan hyvin lähteä keittiöhommiinkin, mut sit jossain vaiheessa tajusin et se matkailupuoli on mulle semmonen monipuolisempi, mistä mä saan ite räätälöityä itelle niitä kiinnostuksenkohteita enempi, niin, tota… Mut Anju taitaa kans olla… Mites sulla on se?

Anju Nevalainen: No, hyvin samalla tavalla, tai mulla oli alusta asti se matkailu ja koen kyllä tosi hyvänä ja rikkautena ne kaikki kurssit mitä käytiin. Just keittiötunnithan oli ihan best of the best. Ja tavallaan se, et muutenkin se monipuolisuus ja ehkä siinä just sit pysty vähän hakee sen ekan vuoden aikana, et mitä haluaa tehdä ja mikä kiinnostaa. Mulle ne kieliopinnot on ollut semmonen iso juttu, että pysty, niinkun… Ois… Mulla ei vaan riittänyt sit aika, et mä oisin kaikkia kieli mitä mä oisin halunnu, niin ottanu, mutta on niinkun just sit kaikki asiakaspolut, niinkun asiakaspalvelujutut ja tämmöset johtamiset ja nää, niin on ollut mulle ainakin tosi semmosia mielenkiintosia ja mä oon tykännyt niistä, et ehkä se…

Anttoni Tikkunen: Mulla kans kiinnosti ne ihan alusta asti, mut sit tietysti se rohkeus lähteä ehkä haalimaan niitä kursseja on se eri juttu. Muistan ite kun sillon suuntautumista piti valita, niin mähän vaihdoin vielä… Viittä vaille keskiyön tais olla sillon, kun vaihdoin vielä ravitsemuspuolelta matkailuun äkkiä, et, et… Siinä ois voinut käydä ihan hyvinkin toisin vielä.

Anju Nevalainen: Onneks tulit meidän kaa matkailupuolelle.

Klaudia Käkelä: Niin, et just… Tai tavallaan välttämättä kaikki asiat ei oo päätetty siinä vaiheessa kun päättää hakea johonkin kouluun, johonkin koulutukseen, ja vielä siinäkin vaiheessa kun saa sen opiskelupaikan, niin sun tulevaisuus ei oo täysin kiveen kirjotettu, vaan ainakin Savonialla pystyy tekemään tosi paljon valintoja ja on tosi paljon just esimerkiks tässä restonomin koulutuksessa niitä valinnaisia aineita sitten.

Anju Nevalainen: Joo, siis se on mun mielestä ja ristiinvalittavia eri koulutuslinjoilta mitä vaan sit opo hyväksyy siihen, et sopii siihen tutkintoon, niin niitä on tosi paljon. Ja Campus Online -opinnot oli kans.

Anttoni Tikkunen: Joo.

Anju Nevalainen: Siellä oli ihan tosi paljon mielenkiintosia kursseja ja sit niinkun just se, et meitäkin kannustettiin siihen, et kuulostelkaa, niinkun… En mä tiedä kultaako aika muistot. Onko Anttoni samaa mieltä?

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Anju Nevalainen: Mut mun mielestä meitä kyllä kannustettiin tosi paljon, että tehkää sitä mikä teitä kiinnostaa, et mikään opiskelu ei oo turhaa. Meiltähän lähti sillon eka vuonna, lähtikö pari. Vaihtoivat ihan alaa muualle, että huomasivat jo ekan syksyn aikana et tää ei ookaan heidän juttu. Musta sekin on hienoa, että se on mahdollista. Varmaan, jos ois itelläkin tullut se, että mä haluan kuitenkin sittenkin tradenomiks, niin sekin ois aika kivuttomasti Savonian sisällä onnistunut. Et se joustavuus on mun mielestä ollut ja just sitä korostetaan sitä omaa kiinnostusta ja halua, että pakolla ei tavallaan opita oikein mitään, et pitää olla oma kiinnostus hommiin.

Anttoni Tikkunen: Niin ja ehkä se monipuolisuus siinä just, et vaikka lähdet opiskelee restoks tai oli se tradenomi tai mikä ikinä, niin siitä tutkinnosta saa tosi omannäköisen. Mä tajusin tän ite sillon vasta joskus tosi… Ehkä vähän liian myöhään, niinkun viimeisen vuoden aikana, et otin kanssa johtamisen kursseja, hyvinvointi, työhyvinvointi, et niinkun just semmoset asiat mitkä ittee kiinnostaa, niin pystyy kyllä räätälöimään sen tutkinnon silleen.

Klaudia Käkelä: Viime vuoden valmistumisvaiheen opiskelijapalautekyselyssä, eli AVOP:ssa, Savonia sai jälleen erinomaisen opiskelijatyytyväisyyden tason. Tämä asteikko on siis 1-7 ja koko Savonian tulos oli 5,3. Savoniasta valmistuneet restonomit puolestaan olivat Suomen tyytyväisimpiä opintoihinsa ja heidän tuloksensa oli 5,5. Mistä te uskotte, että tämä hieno tulos johtuu?

Anttoni Tikkunen: En mä tiiä. Se on varmaan osaltaan just se, että meitä kuunnellaan ja…

Anju Nevalainen: Se tuli mullakin eka mieleen.

Anttoni Tikkunen: Palautetta otetaan vastaan ja sitä ainakin käsitellään ja on niitä asioita paljon tehtykin, että ne on kyllä muuttunut hirveesti ne asiat kyllä, mitä on… Ainakin mitä myö nostettiin pöydälle sillon, niin on…

Anju Nevalainen: On ja just sit meilläkin ehkä vielä toi poikkeustilanne ja pandemia-aika, joka sattu just siihen meidän toisen opiskeluvuoden, niinkun… Oikeestaan kun oltiin ruvettu erikoistumaan syksyllä ja sit pamahti pandemiat päälle ja etäopetus, niin me oltiin vähän semmosia koekaniineja ja me kyllä annettiin hyvin paljon palautetta siitä, että miten näitä… Ja opettajat kysykin tietty, et miten näitä tehdään.

Anttoni Tikkunen: Niin, aika suoraan.

Anju Nevalainen: Aika suoraa palautetta.

Anttoni Tikkunen: Aika suoraan sanottiin, että mitkä toimi ja mitkä ei ja sitä kauttahan ne lähti aika paljon muokkaamaan seuraavien aloittavien kyllä.

Anju Nevalainen: Ainakin meidän ryhmälle. Niin, ja seuraavia aloittavia. Toisaalta vähän harmittaa, et saatto olla semmosia et me sanottiin että hei, tää ei ihan oikeesti toimi, et tälle pitää tehdä jotain, niin sit opettajan vastaus oli että jos se teitä lohduttaa, niin seuraavana vuonna alottavilla tää on erilailla. Eihän se meitä tavallaan lohduta, mut kuitenkin se, että jotain muutosta saatiin aikaan niillä meidän huomioilla.

Anttoni Tikkunen: Kaikki mitä myö sanottiin, niin sanottiin aina vaan että joo, seuraavana vuonna kaikki on paremmin, niin mä tajusin sit siinä vaiheessa kun aina tulee toi kommentti, niin mä oon koulusta valmistunu ennen kun pääsee siihen parempaan, mutta toisaalta en mä kadu päivääkään tota etäaikaakaan.

Anju Nevalainen: Ei.

Anttoni Tikkunen: Et siitä jollain tavalla otti eri tavalla irti sitten.

Anju Nevalainen: Joo ja kun pääs siihen etärutiiniin tavallaan, et se… Muistan itekin jonkun luennon, kun makasin sohvalla silleen jalat sohvan selkänojalla ja läppäri oli vieressä ja kuuntelin toki koko ajan, mut just ajattelin että on tää opiskelu ihan kivaa, et niinkun jotenkin sit kun tajus, et ei tarvii välttämättä olla oikeesti siellä tietokonepöydän ääressä jatkuvasti, vaan voi mukautua ja muokata sitä.

Anttoni Tikkunen: Laittaa ruokaa ja kuunnella [Zoom-videota? 00:12:06].

Anju Nevalainen: Pestä pyykkiä ja mitä kaikkia oheistoimintoja siinä nyt tehtiin.

Anttoni Tikkunen: Kyllä ja itekin siitä sain siitä etäajasta jollain tavalla, oppi löytämään sen positiivisen puolen, että sit kun mä oon tehnyt töitä koulun ohessa koko opiskeluajan, niin sitten tavallaan oppi myös sen, että… Tai sai myös sen semmosen, että ei tartte koulusta juosta töihin, vaan voit rauhassa chillailla kotona ennen kun lähdet töihin ja kuunnella samalla sitä luentoa, et se on niinkun paljon… Sait paljon rennomman siitä opiskelusta.

Anju Nevalainen: Mutta oli se ihana mennä takas, sit päästä lähitunneille.

Anttoni Tikkunen: Oli.

Anju Nevalainen: Se oli niinkun energia aivan käsin kosketeltavaa, kun päästiin.

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Anju Nevalainen: Mä muistan sen jotenkin, et aurinko paisto ja linnut laulo, kun oltiin taas kaikki täällä.

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Anju Nevalainen: Et on se siinä se vertaistuki ja se kavereiden läsnäolo on kyllä tosi semmonen tärkee. Varsinkin mä oon semmonen, et mä oon ihmisten ihminen ja mä tarviin ihmisten seuraa ja muuta, niin aika yksinäiseks käy se, tavallaan.

Anttoni Tikkunen: Tykkää heittää luennolla jerryä.

Anju Nevalainen: No, kyllä sinä ainakin.

Anttoni Tikkunen: Aina välillä.

Klaudia Käkelä: Äsken puhuttiin vähän siitä, että molemmille on jäänyt mieleen se hetki kun päästään koronakurimuksen ainakin yhden vaiheen jälkeen sitten takaisin sinne lähiopetukseen. Kertoisitteko muita tällasia parhaita puolia opiskelusta? Semmosia asioita, mitkä on jäänyt kirkkaimmin mieleen.

Anju Nevalainen: Mun tekis melkein sanoa että tauot ja Kimblet, mutta, tota, ne on kyllä jääny…

Anttoni Tikkunen: Intensiiviset Kimble gamet.

Anju Nevalainen: On kyllä, joka tauko yhessä kohtaa hyödynnettiin, vedettiin Kimble-turnaukset. Varmaan Savotassakin on Kimblet pistetty sen takia piiloon, että oli yks opiskelijaporukka joka niitä käytti vähän huolettomasti, mut… Mut siis kyllä mulla, niinkun… Meillä oli ai… Siis yllättäävn paljon vierailijaluentoja ja ne oli kyllä semmosia, mitkä mua ainakin virkisti. No, riippu vähän tietty luennoitsijasta, mut silleen että suurin osa oli kuitenkin just tää työelämä… Työelämäyhteistyö tuotiin siihen meidän näköiselle ja vieraat kerto omia uratarinoitaan ja tälleen, et se anto mulle ainakin paljon semmosta virtaa sitten ja ehkä uusia ideoitakin mihin vois lähteä töitä hakemaan ja mikä vois olla semmonen mielenkiintonen juttu.

Anttoni Tikkunen: Mäkin huomasin niistä… Alukshan ne oli silleen, että niistä ei oikein ehkä osannut ottaa tarpeeks irti, mut sitten jossain vaiheessa tajus, että niinkun alko poimia niistä vierailuista kaikkea, että mitä mä voisin tehdä vähän samanlaista kun mitä vierailija on kertonut omaa uratarinaa. Sitä kautta rupes räätälöimään ehkä myös sitä omaa polkua sitten.

Anju Nevalainen: Ja mulle itse asiassa yks vierailija oli semmonen, että mä olin havitellut että pääsisin harjoitteluun tiettyyn paikkaan ja tietynlaisiin tehtäviin ja sitten kun sieltä tulikin vierailija meille ja kertoi sen työn sisällöstä ja minkälaista se on, niin mä tajusin et se ei oo yhtään mun juttu, että mä en oo valmis semmosiin uhrauksiin asuinpaikan ja perheen puolesta, mitä sellanen työ sitten vaatis, että pitää olla valmis muuttamaan jos työnantaja näin sanoo ja muuta. Sekin oli ihan hienoa, koska sit mä lähdin ihan muuhun suuntaan keskittämään sitä energiaa. Mä aika vahvasti olin halunnut sitä ja tavallaan menin sitä polkua pitkin et mä pääsen sinne harjotteluun, mut sit katkasin tavallaan saksilla sen polun.

Klaudia Käkelä: Seuraavaksi kuullaan kahden restonomiopettajan ajatuksia tästä koulutuksesta.

Klaudia Käkelä: Me hyppäämme tässä välissä juttelemaan restonomiopetuksen lehtorien kanssa, eli minulla on studiossa kanssani Merja Vehviläinen sekä Petra Laakso. Oikein lämpimästi tervetuloa.

Merja Vehviläinen: Kiitos.

Petra Laakso: Kiitos.

Klaudia Käkelä: Restonomit on saanut AVOP-tuloksissa, eli näissä opiskelijatyytyväisyyskyselyissä äärimmäisen hyviä tuloksia. Mistä te uskotte, et se johtuu? Te ootte ne henkilöt, jotka sitä opetusta tekee.

Merja Vehviläinen: Varmaan siis tämmönen yhteistyö koko koulutuksen ja opiskelijoiden ja henkilökunnan kanssa ja tietenkin, et siinä on mukana myös muut kuin meidän niin sanottu reston porukka, että kaikki myöskin opintotoimiston väki, viestinnän väki. Kaikki ansaitsee sen osansa, mutta va… Että me tehdään tosi paljon yhdessä, opiskelijat pääsee paljon vaikuttamaan ja henkilökunnalla on ehkä jonkinlainen semmonen hospitality mindset päässä. Me ollaan moni työskennelty matkailu- ja ravitsemisalalla esihenkilötehtävissä ja asiakaspalvelun kanssa, et me halutaan varmaan sitä kulttuuria heti alusta asti, kun opiskelija tulee meille, niin olla luomassa, että hei, teistä tulee alalle tärkeitä tekijöitä. Mä luulen, että se on ainakin semmonen iso ikkuna, mikä on varmasti se yks hyvä ajatus tähän, että miksi me ollaan onnistuttu siinä.

Petra Laakso: Kyllä ja me ollaan kuitenkin aika pieni koulutusala. Meillä on pienehkö tiimi. Meillä tieto liikkuu hyvin. Me myös tunnetaan meidän opiskelijat aika hyvin, että kun päästään tutuiksi heidän kanssa ja, tuota… Toki meille hakeutuu myös opiskelemaan sellasta porukkaa, jotka tykkää olla vuorovaikutuksessa keskenään ja yhteisöllisyys on tosi vahva, siellä restonomikoulutuksessa.

Merja Vehviläinen: Ja me pyydetään paljon palautetta, et ihan opintojaksotasolla, ja ylipäänsä opetetaan jo heidät siinä alussa kun he tulee meille opiskelemaan et hei, kertokaa jos joku on semmonen juttu mitä me voitais tehdä, tai mitä te toivotte. Opintomatkoihin pääsee opiskelijat vaikuttamaan, esittämään toiveita, ja sit kun ehkä ollaan sitä kulttuuria muokattu, tai niinkun luodaan sitä kulttuuria, niin kyllä sit myös opiskelijat tulee aika vaikeistakin asioista kertomaan et hei, nyt on tämmönen haaste tullut vastaan, että on semmonen luottamuksen kulttuuri myös.

Petra Laakso: Kyllä ja halutaan olla hyvin helposti lähestyttäviä opiskelijoille ja ollaan siitä saatukin palautetta, että me ollaan helposti saatavilla, me vastataan nopeesti ja meille on helppo tulla tosiaan puhumaan asiasta kuin asiasta.

Klaudia Käkelä: Te kerroittekin tossa tavallaan jo niitä semmosia elementtejä mitkä teidän mielestä tekee viihtyisän opiskeluympäristön, mutta onks jotain semmosia tiettyjä asioita, mihin te ootte erityisesti halunnut kiinnittää huomiota teidän työssä, jotta te loisitte semmosen ympäristön että opiskelijat viihtyis siellä hyvin.

Merja Vehviläinen: Ehkä se yhteisön, yhteisöllisyyden rakentaminen, tai jotenkin siitä hetkestä kun he ekapäivänä tulee, niin meidän opinnothan aloitetaan aina kuohuviinillä, et se on niinkun semmonen, et tavallaan se meidän ala on semmonen spesiaaliala johon kuuluu paljon elämyksiä ja yhdessä tekemistä ja tällasta onnellistamista asiakkaan näkökulmasta, niin ehkä me halutaan sitä samaa meidän opiskelijoille, et he ois ylpeitä siitä että tulee se semmonen me-henki. Ja sehän näkyy, et meillä on tosi tärkeessä roolissa toki myös ne edellisten vuosikurssien opiskelijat. Meidän tutorit on kauheen aktiivisia ja he vie sitä kulttuuria kans omalta osaltaan eteenpäin. Meille kuuluu semmonen asioiden juhlistaminen, ihan niinkun me henkilökuntanakin juhlittiin esimerkiks tänään kakkukahveilla meidän Great place to work -tuloksia, niin sitä samaa juhla me halutaan tavallaan meidän opiskelijoille olla opettamassa. Mä luulen, et se on semmonen mihin me ollaan oikeesti panostettu paljon, et kyllähän me mietitään aika tarkkaan just että millä tavalla… Mitä me tehdään tavallaan vaikka meidän opintojaksoilla, et se opiskelija saa siitä itselleen jotain, ja et me oikeesti nähdään aika paljon vaivaa siihen, että miten me suunnitellaan meidän tunteja ja ollaan puhuttukin siitä henkilökunnankin kesken paljon, että täytyyhän sen opetuksen olla tietyntasoista, että se opiskelija tulee ylipäänsä Kampukselle. Ja näinä aikoina tietenkin vielä erityisen paljon ollaan puhuttu siitä, kun on ollut koronaa ja on ollut etäopetusta ja muuta, että… Että jollain tavalla ehkä semmonen laatu. Ja sitten me ollaan puhuttu myös siitä ja saatu palautetta siitä, että opettajat on innoissaan työstään ja ylpeitä alastaan, et se on ehkä semmonen mistä ite oon tosi tyytyväinen, et se on välittynyt opiskelijoille. Et monta kertaa on et ihana, että te ootte innostuneita asiasta.

Klaudia Käkelä: Te ootte siinä opiskelijoiden kanssa tekemisissä päivittäin, niin mitkä on teidän näkökulmasta ne asiat jotka tekee tyytyväisen opiskelijan, niinkun kokonaisuuden.

Petra Laakso: No, varmasti se opiskelijayhteisö. Se, että on ryhmässä hyvä olla, on hyvä porukka niin sanotusti. Sitten, että on tosiaan mutkattomat, helpot välit niihin opettajiin. Saa tukea aina kun sitä tarvitsee. Saa ohjausta. Se, et opiskelija huomioidaan yksilönä ja huomioidaan näitä yksilöllisiä tarpeita. Me ollaan myös saatu hyvää palautetta siitä, et me pyritään olemaan mahdollisimman joustavia, et me tosiaan mennään sen opiskelijan tarpeet edellä mahdollisimman pitkälle.

Merja Vehviläinen: Joo ja opiskelijalla pitää aina olla turva siitä, et sillä on niinkun vastaus… Et vaikkei se saiskaan vielä valmista vastausta johonkin ongelmaan, mut joku oikeesti kiinnittää huomiota siihen, et jollakin on hätä jonkun asian suhteen, tai joku asia mietityttää, niin meillä on ainakin, kun meidän tutor-opettajat on aina saatavilla ja sähköpostiin vastataan ja kannustetaan, et no, lö… Et jos et mulle halua kertoa, niin kerro jollekin opettajalle, et jokainen voi löytää sen oman turvasatamansa sitten kaiken keskelle, että ei aina vaan sanota että mene Reppuun ja etsi sieltä tieto, tai mene nettiin ja näin, vaan et me oikeesti halutaan auttaa ja olla siinä hetkessä. Ja just toi minkä sanoit, toi erilaisuuden ehkä semmonen arvostaminen, et kyl meillä arvostetaan ja yritetään löytää aina varsin yksilökohtaisia ratkaisuja, että meidän opiskelijat on tosi erilaisia, heidän tavoitteensa on hyvin erilaisia, niin jokaiselle löytyy sit aina se semmonen oma tie kyllä varmasti.

Petra Laakso: Ja meillä hyvin vahvasti pyritään tiiminä yhdessä tukemaan opiskelijaa koko sen polun ajan, eli me lähdetään tosiaan sieltä opiskelijalähtöisesti ja opiskelijanäkökulmasta pyritään huolehtimaan siitä hänen kasvustaan ja niistä tarjoutuvista mahdollisuuksista täällä meillä opiskellessa.

Klaudia Käkelä: Minkä takia teidän mielestä opiskeleminen kannattaa?

Merja Vehviläinen: Opiskelu kyllä kannattaa siinä mielessä meidänkin alalla, että esimerkiks tällä hetkellä meillä on huutava työvoimapula ja uramahdollisuuksien tämmönen kirjo on aivan valtava. On yrittäjyyttä, on esihenkilötyötä, on vaikka minkälaista asiantuntijatehtävää. Et erityisesti tämmösenä aikana on mahdollisuus tehdä nopeita urapolku-etenemisiä. Ja sit toisaalta, mikä on ehkä tärkeintä opiskelussa on mun mielestä verkostoituminen, et sähän verkostoidut elinkeinoon, sä verkostoidut eri matkailualueisiin, eri yrityksiin, eri asiantuntijoihin keitä meillä käy vierailuilla ynnä missä käydään vierailuilla. Tehdään opintomatkoja ja tehdään oppimistehtäviä ja muita yrityksiin, niin kyllä mä näkisin että se verkostoituminen on semmonen, että ilman sitä ei nykyään oikein pärjää. Ja sit toisaalta inspiroituu, että ainahan se uusi luo jotain uutta näkökulmaa, kuitenkin.

Petra Laakso: Kyllä ja näistä opinnoista saa valmiuksia hyvin monentyyppisiin tehtäviin ja tosiaan sitten niiden yksilöllisten toiveiden ja tavoitteiden mukaisesti sitä pystyy sitten täydentämään. Harjoittelut esimerkiks on hyvin tärkeässä roolissa. Samoin muut erilaiset työelämäprojektit, joita voi opintojen aikana tehdä. Mutta, tota, opintojen kautta saa tosiaan sitä pohjaa hyvin monenlaisissa rooleissa työskentelylle.

Merja Vehviläinen: Ja tietenkin kansainvälisyyshän on yks, että pääsee aika iisisti ja kivasti sit vaikka vaihtoon tai lyhyempiin harjoittelujaksoihin ihan minne päin maailmaa tahansa ja se näyttää CV:ssä tosi hyvälle ja tuo sitten taas semmosia elämyksiä, mitä on tosi kiva mummona, pappana muistella.

Petra Laakso: Kyllä, siitä saa monenlaisia valmiuksia kyllä sitten.

Merja Vehviläinen: Restonomitutkinto on… Siis itsekin ollaan Petran kanssa valmistuttu restonomiksi ja mä oon ainakin törmännyt siihen, että aika monta kertaa joutuu korjaamaan, et se ei oo pelkästään sitä että sä oot ravintolassa tai hotellissa töissä. Se on matkalippu moneen, sillä voi tehdä todella valtavan erilaisia työtehtäviä ja sä voit olla hyvin erilainen ihminen, eli sopii hyvin monenlaiselle persoonalle ja pääset tekemään erilaisia työtehtäviä. Se on semmonen monitoiminen ammattinimike.

Petra Laakso: Kyllä. Ala on laaja ja tarjolla on hyvin monenlaisia, tosi mielenkiintoisia mahdollisuuksia.

Merja Vehviläinen: Niin ja pelikenttänä on koko maailma, niin se on mun mielestä aika hienoa. Siis totta kai sä voit olla vaikka sairaanhoitajana ympäri maailmaa töissä, mut silti se tarvitsee aina jonkun koulutuksen, kurssituksen, mut me voidaan vaan lähtee lentokoneella, et soronoo, nyt mä meen niinkun Kiinaan töihin, tai näin, että se on niinkun mun mielestä se ihana juttu et sitä pystyy tekemään kaikkialla. Ja sitten voi elämän muutosten myötä laajentaa ja vaihtaa tavallaan toimintaympäristöä, et pystyykin lähtemään sitten, kun en et enää jaksa olla iltatöissä tai viikonlopputöissä, niin voit vaihtaa työtehtävää ja toimipaikkaa ja opiskella lisää. Et jatko-opintojahan tästä on helppo lähteä tekemään aika moneen suuntaan ja niinkun moni lähteekin.

Petra Laakso: Kyllä ja tosiaan se yksilöllinen urapolku rakentuu sit näiden erilaisten muutosten ja kokemusten myötä hyvinkin monipuolisesti.

Klaudia Käkelä: Me on tässä jo vähän sivuttu sitä, että mitä te teette nyt molemmat tällä hetkellä. Te ootte tosiaan vamlistunut, Anju jo sillon aiemmin syksyllä ja Anttoni joulukuussa, niin mitä sä Anttoni esimerkiks tällä hetkellä teet.

Anttoni Tikkunen: Mä teen sitä samaa duunia mitä mä oon tehny koko kouluajan, et edelleen aspan hommissa, myyntihommissa ja kovasti kattelen sitä unelmaduunia. Muutamia hakemuksia… No, pari hakemusta viikossa oon saattanu tehdä silleen, asiakaspalveluhommia edelleen, tai ehkä enempi semmosta ihmisten parissa työskentelyä. Ja kouluaikana huomasin just, niinkun noi HR-puolen ja rekryhommat kiinnostaa, niin niitä oon tossa nyt hakenut kanssa. Saa nähdä millon tärppää.

Anju Nevalainen: Musta toi on hauska, kun mulla on itellä kans koko ajan vähän takaraivossa kans toi HR kautta rekryhomma. Henkilöstön hyvinvointi, henkilöstöjohtaminen.

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Anju Nevalainen: Tällaset on, niinkun pyörii takaraivossa, et niinkun… Kyl me varmaan opiskeluaikanakin näistä puhuttiin, mutta jotenkin se on kiva havaita, että…

Anttoni Tikkunen: Mut mulla tää tuli ehkä vasta just koulun loppupuolella tai jopa koulun jälkeen, et mä havahduin siihen et siitä vois olla itelle semmonen mikä kiinnostaa, missä vois ehkä olla omat vahvuudet silleen hyvin käytettävissä.

Klaudia Käkelä: Niin ja sähän oot Anju tällä hetkellä… Oliks se sun titteli ravintolapäällikkö?

Anju Nevalainen: Ei onneks oo, että vuoropäällikkö.

Klaudia Käkelä: Ei, kun vuoropäällikkö, niin olikin.

Anju Nevalainen: Joo. Vuoropäällikkönä lounasravintolassa ja on kyllä… Siis, kun olen ihmisten ihminen, niin on ihan parasta joka päivä olla ihmisten keskellä ja sitten nähdä niitä vakioasiakkaita ja heittää läppää niiden kanssa ja tavallaan se, että meilläkin on palvelu keskitasoa parempi jatkuvasti asiakastyytyväisyyskyselyissä ja se on meidän työpaikalla tärkee. Musta se on hienoa, että pystyy antaa siihen. Ja sit toisaalta myös, kun nyt ite matkailuun erikoistun ja olen lounasravintolassa, niin kyllä sit niistä ekan vuoden opinnoistakin on ollut hyötyä, että vähän muistutella itelle että mites nää jutut menikään ja niinkun opinnäytetyönhän mä tein lounasravintolan palveluiden parantamisesta, niin sit jotenkin hauska sekin, et sieltä ne kaikki tutkimustiedot ja kirjat ja kaikki mitä mä siihen luin, niin pystyy hyödyntää sit omassa työssä. Mut et onhan se, et just niinkun itellä myös se, et kun tämmöset kehittämishommat ja ehkä just se henkilöstöpuoli ja tällaset kiinnostaa, niin pitää sit katsoa että mitä tulevaisuus sit tuo tullessaan. Tällä hetkellä olen hyvin tyytyväinen työssäni, mutta en sulje mitään ovia sitten, että jos tilaisuuksia tulee eteen. Mun mielestä on kans tosi tärkeet, se työ on semmonen missä viihtyy ja et sä voit antaa sille työlle, mut se työ antaa myös takaisin sulle. Et on ehkä sit just tossa, iästä kun puhuttiin ja elämänkokemuksesta, niin sitten kesälläkin silloisessa työssäni, niin sanoin nuorille, että mulle… Niinkun tee vaan mun sunnuntaivuoro, et mulle nyt se aika on tärkeempää kun se raha. Et just sitä, että omaa palautumista kuuntelee ihan eri tavalla ja nyt syksyn jälkeen… Oli aika haipakka syksy meillä töissä, niin jotenkin sit korostuu vielä se, et pitää tykätä työstään, mut sit myös pitää osata palautua siitä ja osata myös sanoa ääneen työpaikalla, jos kokee kuormittavuutta ja muuta, et asiat kyllä ratkee sit puhumalla niistäkin.

Anttoni Tikkunen: Ja vähän ehkä nykyisessä duunissa tossa, niin oon tajunnut ite sen, että jos työ on mielekästä, niin se ei välttämättä edes tunnu työlle. Siinä vaiheessa ollaan aika hyvällä tolalla, jos se työ ei tunnu työlle, vaikka sä käyt siellä tekemässä siellä sen kahdeksan tuntia.

Anju Nevalainen: Joo, mä allekirjotan ton kanssa, et jos tulee työpäivän aikana se olo et hei, tää on kivaa ja saanko mä tästä palkkaakin. Wau.

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Anju Nevalainen: Se on niinkun semmonen, oikeestaan suurin osa työpäivistä on just niitä.

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Klaudia Käkelä: Se on aika monelle varmasti semmonen tavoitetila. Mä ehkä sitoisin tän myös siihen opiskeluun, koska mä ainakin muistan… Mä vähän teitä ennakkohaastattelin aikaisemmin ja Anttonin kanssa puhuttiin muun muassa siitä, että opinnoissa myös, sillon kun se oikeesti tuntuu omalta alalta, niin se antaa tosi paljon.

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Klaudia Käkelä: Mä oon teidän puheista päätellyt, että teillä molemmilla oli semmonen samanlainen kokemus.

Anju Nevalainen: Joo, siis kyllä oli, että vaikka ois ollut vähän semmonen ei niin miellyttävä, mielenkiintoinen kurssi, niin kyllä sen veti läpi. Ja mullakin oli sit, semmosiin ääh-kursseihin laitoin riman alemmas, et kunhan vaan saa alta sen pois ja kunhan saa hyväksytysti.

Klaudia Käkelä: Armollisuus.

Anju Nevalainen: Joo, et kunhan saa hyväksytysti läpi ja sit niihin panostin, mitkä oli oikeesti, niinkun… Koin tärkeeks.

Anttoni Tikkunen: Mitkä kiinnostaa ittee ja sit just mitä haluaa ottaa kaiken irti.

Anju Nevalainen: Joo. Mikähän kurssi se oli? Yks oli semmonen, mistä mä tein eniten muistiin… Siis mä en ollut tehnyt koko opiskelun aikana muistiinpanoja melkein mistään, niin oliks se just tää henkilöstöjohtamisen kurssi, mitä Memmu piti? Oisko ollu? Mut siis yks kurssi on… Mua naurattaa vielä, mä katon, mun tietokoneella on tiedostoja, niin siellä on niinkun yks kurssi, hervoton määrä sivuja ja muistiinpanoja. Ja sitten, jos laittaa kaikki muut muistiinpanot yhteen, niin ne on ehkä yks sivu.

Anttoni Tikkunen: Mulla se menee toisin päin, että mitä hankalampi ja haastavampi kurssi itelle, niin sitä enemmän joutuu kirjottaa, mut sitten kun on mielekäs kurssi, niin sit siitä vaan ottaa itelle niinkun takaisin.

Klaudia Käkelä: Millasia asioita te koette oppineenne tiedän korkeakouluopinnoissa, semmosia jotka ei suoraan liity niihin itse opintoihin, kuitenkaan?

Anttoni Tikkunen: Paha kysymys.

Anju Nevalainen: Joo, kyllä syvä hiljaisuus nyt tuli.

Klaudia Käkelä: Ainakin Kimble-taidot kehitty.

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Anju Nevalainen: Joo, siis Kimble-taidot kehitty ja ehkä se vihanhallinta myös sen Kimblen peluun yhteydessä.

Anttoni Tikkunen: Kärsivällisyys.

Anju Nevalainen: Kärsivällisyyttä oon oppinut siinä. Mutta kyllä mä niinkun ryhmätyötaidot, ainakin itsellä on se, että vaikka aina on osannut toimia ryhmässä, mut että kyllä se vaan just kun meitäkin reston puolella, niin aivan äärilaidasta toiseen ihmisiä ja erilaisia ja niinkun pitää ollakin, niin hienoa oppia huomaamaan ihmisten vahvuudet. Mä ainakin just ryhmätöissä sitten, kun teki jonkun ihan uuden kanssa, niin siinä meni hetki ennen kun oppi sen ihmisen vahvuudet, mutta sit huomas että sä osaat ton hyvin, tee sä toi, niin mä osaan tän hyvin, mä teen tän. Just semmonen yhdessä toimiminen ja…

Anttoni Tikkunen: Mä en muista mikä kurssi se oli, jossain puhuttiin siitä että oppii tunnistamaan ihmisissä just erilaiset luonteet. Tehtiin vielä joku testi. Mä en muista millä kurssilla se oli. Muistats sä?

Anju Nevalainen: Mäkin… Mä muistan sen.

Anttoni Tikkunen: Ja sitten jakauduttiin ryhmiin.

Anju Nevalainen: Niin tehtiin.

Anttoni Tikkunen: Sit kun oltiin samanhenkisten ihmisten kanssa siinä ryhmässä, niin sit se oli…

Anju Nevalainen: Niin tehtiin, se oli aika alussa vielä.

Anttoni Tikkunen: Joo, niin ehkä on oppinut sen huomaa just, että työelämässä on hirmu erilaisia ihmisiä ja kaikilla on erilaiset luonteet, et sitten oppinut huomaa just ne vahvuudet, että missä, niinkun…

Anju Nevalainen: On ja toi, mä… Nyt tuli semmonen flashback tosta, että kun me tehtiin se ryhmäytyminen siinä.

Anttoni Tikkunen: Me oltiin samassa.

Anju Nevalainen: Niin, niin tavallaan sit ehkä tajus myös sen, että työyhteisössä kun on erilaisia ihmisiä, niin se on hyvä, koska esimerkiks jos olis kaikki tämmösiä kun mä ja Anttoni, niin eihän siitä tulis yhtään mitään, koska tarvii sit myös niitä semmosia erilaisia tyyppejä. Sit siellä oli jotkut ketkä oli niitä…

Anttoni Tikkunen: Intensiivisiä, jotka potkii eteenpäin.

Anju Nevalainen: Kyllä, just niitä. Me ehkä ollaan niitä vähän rennompia ja vähän semmosia… Ei voi sanoa leväperäsempiä, mutta ehkä vähän kuitenkin, että tarvii just sen joka tunnollisesti sanoo, että nyt aikataulutetaan ja mennään ja tehdään.

Anttoni Tikkunen: Niinkun stressi ei näy päällepäin ainakaan omassa tekemisessä.

Anju Nevalainen: Niin, kyllä. Hyvä kun muistutit tosta, se oli oikeesti ihan…

Klaudia Käkelä: Niin, et ainakin semmonen tietynlainen ymmärrys tai ainakin muistutus siitä, että tavallaan niinkun teidänkin työssä puhuitte, että HR-hommat vois kiinnostaa, tavallaan tämmönen työyhteisötyö, niin se, että miten tärkeetä se onkaan että oikeesti on erilaisia tyyppejä siinä työyhteisössä ja et kaikkea erilaisuutta voi arvostaa.

Anju Nevalainen: Joo ja mun mielestä meille vielä korostettiin sitä aika… Musta tuntuu, että erityisesti Memmu oli se joka sano et hei, että restonomit on… Luovuuden ja hulluuden raja on häilyvä, että restoja on tosi monenlaisia, mut et kaikkia tarvitaan. Me tarvitaan työpaikalla se, joka tykkää tehdä yksin töitä ja on ehkä vähän introvertti koska se hoitaa ne tietyt hommat, ja me tarvitaan niitä jotka on tosi ekstroverttejä ja äänekkäitä ja me tarvitaan sit niitä keskitien kulkijoita ja… Et just se, että…

Anttoni Tikkunen: Siellä piti olla jokaista tyyppiä tyyliin yks.

Anju Nevalainen: Joo, et se toimii se dynamiikka.

Anttoni Tikkunen: Pyörii, kyllä.

Klaudia Käkelä: Seuraavaksi kuullaan yhden tradenomiopiskelijan ajatuksia opiskelusta.

Klaudia Käkelä: Ollaan täällä Kampussydämen lähistöllä Laura Tuohimaan kanssa. Sä valmistut welness-tradenomiksi nyt tässä keväällä ja teet parhaillaan opinnäytetyötäkin, niin millaset fiilikset on tästä pian lähestyvästä valmistumisesta.

Laura Tuohimaa: Hyvät fiilikset on, että paljon on tehty töitä, niin toki tuntuu hyvältä et se palkitaan ja pääsee sitten kesän kynnyksellä valmistumaan, niin kyllä se tuntuu hyvältä ja hyvät on fiilikset sen osalta.

Klaudia Käkelä: Kerro, et mikä on ollut sun mielestä parasta nyt näissä welness-tradenomin opinnoissa.

Laura Tuohimaa: Monikin asia on ollut mielekästä. Varmasti niinkun kaverit. Paljon on saanut uusia kavereita. Ja toki tää tutkinto-ohjelma on ollut miellyttävä, et se on vastannut odotuksia ja Savonia kaiken kaikkiaan kouluna tosi mukava. Paljon hyviä kokemuksia on jäänyt täältä, että oon tosi tyytyväinen kaiken kaikkiaan tähän opiskeluaikaan.

Klaudia Käkelä: Joo. Savonian tradenomit sai tässä AVOP-kyselyssä tosi hyvät tulokset, niinkun noi meidän restonomitkin, että ollaan, niinkun… Ihan tutkitusti ootte silleen tyytyväisiä. Mistä sä uskot, että se vois mahdollisesti johtua? Mikä olis sun arvio?

Laura Tuohimaa: No, niinkun sanoin, siihen vaikuttaa tosi moni asia ja se on varmaan yksilöllistäkin, mutta ihan varmasti koulun opetus ja opettajat, kaikki se ilmapiiri. Opetussuunnitelmat, miten ne on rakennettu, että se on niinkun opiskelijalle tarpeeks haastavaa, mutta jaksaminen on huomioitu siellä. Mä koen, että ainakin tossa welness-liiketalouden tutkinnossa se on se opetussuunnitelman rakentaminen onnistunut, koska siinä on ollut tarpeeks haastetta ja sit kuitenkin jaksaminen on pysynyt hyvällä tasolla kuitenkin. Sitten, koulun tilat, kun ne on tässä munkin opintojen aikana saanut uutta ilmettä ja remontoitu, niin ne on tukenut myöskin sitä opiskelua, et hyviä ryhmätyötiloja. Sitten toi kirjasto, Kampussydän, ravintolat mitä tässä on ja näin, niin ne on ollut tosi mielekkäitä, että on niinkun mielellään tullut kouluun. Totta kai, tossa oli toi etäopetus korona-aikana, mutta sekin hoidettiin tosi kivasti, että, tota… Joo.

Klaudia Käkelä: Miten sä kuvailisit, että millanen yhteishenki teillä oli esimerkiks teidän opiskelijaryhmässä?

Laura Tuohimaa: Mun mielestä meillä oli hyvä yhteishenki ja semmonen mukava, rento ilmapiiri kaiken kaikkiaan. Ja paljon löytyy kavereita myöskin ihan toisilta aloilta, että sillä tavalla verkostoituu täällä opiskelijoidenkin kanssa, tavallaan oman luokan ulkopuoleltakin. Mut meillä oli tosi kiva ilmapiiri, mukavia ihmisiä meidän luokalla ja… Joo.

Klaudia Käkelä: Opiskeleminenhan itsessään on tosi inspiroivaa ja innostavaa, mutta kyllähän siihen kuuluu tietysti myös sosiaalinen puoli, niin koitko sä että sä sait tavallaan paljon lisäpontta niistä opiskelukavereista.

Laura Tuohimaa: Siis ehdottomasti, kyllä. Ja nyt tuli heti mieleen tossa kun puhuit siitä yhteisöllisyydestä, niin Y-tiimi, jossa olin mukana, eli tää tämmönen yrittäjähenkinen, projektiluonteinen kurssi, 10 opintopisteen, niin siellä jotenkin vielä konkretisoitu se yhteisöllisyys, että kun tehtiin noita erilaisia projekteja, toimeksiantoja yrityksille, niin siellä tehtiin tosi tiiviisti yhteistyötä opiskelijoiden kesken ja sit meillä oli nää ihanat valmentajat, eli opettajat, niin siellä se yhteisöllisyys jotenkin vielä konkretisoitu kun oltiin esimerkiks Matkuksen jouluvaloja asentamassa kolme yötä, niin se oli kyllä aivan mahtavaa aikaa ja sit totta kai kaikki muut opiskelukaverit, että mitä kurssikavereita ja muita, niin ehdottomasti tosi tärkee asia opiskelussa kyllä.

Klaudia Käkelä: Se Y-tiimihän on tosiaan semmonen käytännön harjottelu, tai pääsee niinkun käyttämään niitä opiskeltuja asioita sitten käytännössä, niin onks se yks niistä asioista mitkä on jäänyt mieleen opiskelun parhaimpina juttuina?

Laura Tuohimaa: On ehdottomasti, että se käytännönläheisyys ja ne verkostoitumismahdollisuudet, että se on ollut kyllä tosi tärkeä. Kun miettii vaikka työelämää, niin semmonen käytännönläheisyys ja et se tavallaan se koulutuksen ja työelämän tavallaan se harppaus voi olla joskus aika iso, niin siinä niinkun sai paljon oppia siitäkin, tavallaan projektin johtamisesta ja mitä se ihan käytännössä on. Joo, et se vaikuttaa kyllä siihen siirtymään ja anto valmiuksia siihen kyllä.

Klaudia Käkelä: Mitkä on sit sellasia asioita opiskeluajassa, mitkä ei oo niin kivoja, et mitkä ois sit ehkä semmosia ikävämpiä puolia?

Laura Tuohimaa: No, totta kai välillä se kuormittavuus on semmonen asia mitä ei tietenkään toivo, mut se kuuluu tähän. Ja totta kai tossa oli toi korona-aika mikä aiheutti sitä etäopiskelua mullakin puolitoista vuotta, mitä sitä tuli, niinkun tosi paljon, niin se oli ehkä semmosta aikaa kun se opiskelu ei ollut niin mielekästä. Mut siinäkin näin kehittämismahdollisuuden, että nuo etätyöskentelymenetelmät ja kaikki on paljon ottanut askeleita eteenpäin, et jos niitä hyödynnetään vaan oikein niin se on mielekästä se etäopiskelukin. Se oli ehkä sellanen asia ja sit mitä tulee… Vielä palaan tohon jaksamiseen, niin Savoniassa kuitenkin opinto-ohjauksella, uraohjauksella, niin tuetaan sitä jaksamista ja siihen on saatavilla apua ja, tota… Mikä vaikuttaa positiivisesti mun mielestä siihen jaksamiseen on, että ne ihmiset on tavoitettavissa, että meilläkin ope-tutor ja opinto-ohjaaja on ollut tosi hyvin tavoitettavissa ihan koko tän opiskeluajan, niin siitä erityiskiitos kyllä.

Klaudia Käkelä: Meillä on myös korkeakoulukuraattori kans semmonen vielä lisäpalvelu näiden lisäks, mikä sitten voi auttaa semmosessa tilanteessa, että jos tuntuu että tarvii nyt vähän lisäboostia tai jutteluapua siihen hommaan, niin sekin sitten auttaa, mutta toi kuulostaa kyllä just siltä että kumminkin apuakin on siihen ajoittain hyvinkin kuluttavaan opiskelijaelämään.

Laura Tuohimaa: Kyllä ja tavallaan annetaan vinkkejä myöskin siihen ajanhallintaan, mikä on kaiken A ja O ja muistutetaan myös siitä, että pitää yllä kaikkia muitakin asioita sen opiskelun rinnalla.

Klaudia Käkelä: Kyllä. Itelle tuli ehkä järkytyksenä, muistan, sillon kun siirtyy yläasteelta lukioon ja tajus tavallaan sen, että miten tärkeetä on osata opiskella, et sekin on tärkeetä et sä opit opiskelemaan, niin se on myös semmonen juttu, mikä ei… Et voi olla, että jos ei oo ennen korkeakouluun tuloa tarvinnut sillä tavalla, että on vaikka pysynyt aina kaikki asiat mielessä ja sitten yhtäkkiä tarviikin opetella opiskelemaan silleen tavallaan vähän järjestelmällisemmin, niin sekin voi olla aika haastavaa, niin siihenkin saa sitten apua just noista tavallaan opintojen tukipalveluista.

Laura Tuohimaa: Kyllä, ehdottomasti. Se on just näin niinkun sanoit, että apua on saatavilla ja ehkä mulla oli se tilanne… Haluan nyt rohkaista kaikkia jotka vaikka lukiosta on hakemassa ammattikorkeakouluun, niin mulla oli YO-merkonomipohja, itelläni oli ehkä vähän astetta helpompi siirtyä tänne liiketalouden maailmaan, koska oli tavallaan sitä pohjatietoa, pohjakoulutus siellä. Mutta ehdottomasti kaikki jotka hakeutuu tälle alalle lukiosta tai toiselta alalta, niin täällä lähetään liikkeelle kuitenkin ihan niistä perusasioista ja opetetaan myöskin niitä hyviä opiskelumenetelmiä ja näin, että ihan tosiaan rohkeasti voi lähteä vaihtamaan alaa tai tulla sitten lukiosta. Tukea on saatavilla kyllä.

Klaudia Käkelä: Miten sä Laura näät, että millaset työllistymisnäkymät teillä on nyt welness-tradenomeilla?

Laura Tuohimaa: Mä nään, että meillä on erinaomaiset työllistymismahdollisuudet ja näkymät, että tradenomit löytää hyvin töitä, ja sitten kun meillä on tää erityis tavallaan osaaminen hyvinvointialalta, niin näen kyllä tosi valoisana ne mahdollisuudet mitä on tarjolla. Savonialla on paljon yhteistyökumppaneita keiden kautta sitten tarjotaankin harjoittelupaikkoja ja työpaikkoja opiskelijoille ja kesätöitä, niin sieltä on moni kaveri löytänyt mielekästä työtä, niin senkin puolesta pystyn sanomaan, että mahdollisuuksia on tarjolla.

Klaudia Käkelä: Saa hyvin jo opintojen aikana mahdollisesti jalkaa vähän oven väliin.

Laura Tuohimaa: Siis kyllä, ehdottomasti. Nimenomaan opiskeluaikana varmasti pystyy verkostoitumaan ja se on paljon itsestä kiinni.

Klaudia Käkelä: No, sulla tosiaan valmistuminen häämöttää, niin minkälaisia tulevaisuuden haaveita tai ajatuksia sulla nyt on sitten.

Laura Tuohimaa: Mulla on silleen suunnitelmat vielä avoinna, niinkun tässä ihan vaikka seuraavan vuoden ajalta, mutta kesältä mä odotan golf-kautta. Mä pelaan golfia ja kilpaurheilen siinä lajissa, et se on sellanen asia mitä mä kesällä tosi paljon odotan. Siinä golfin lomassa mä teen meidän perheyrityksessä töitä, eli meillä on tuolla majoitusliiketoiminta Tahkovuorella ja siinä on haaveissa myöskin, että mä joku päivä jatkaisin sitä, niin tämmöset lähitulevaisuuden haaveet, mutta, tota, mä oon aika semmonen tekevä ja välillä vähän impulsiivinenkin, että suunnitelmat saattaa muuttua ja, tota… Mutta tällä mennään tällä hetkellä ja tosi vahvasti näen sen, että yrittäjäksi olen ryhtymässä ja sitä kohti mennään.

Klaudia Käkelä: Kyllä ja kun nyt kun saa ton opintorutistuksen tehtyä, niin se ei ehkä haittaa, että vaikka yhden kesän ottaa siihen päälle pikkusen rauhallisemmin, eikä ihan heti paahda sata lasissa seuraavaan.

Laura Tuohimaa: Täysin samaa mieltä.

Klaudia Käkelä: Kyllä.

Klaudia Käkelä: Mitä te sanoisitte sellaselle henkilölle, joka pohtii että hakisko nyt opiskelemaan, tai mahdollisesti että mitä opiskelis?

Anttoni Tikkunen: Totta kai pitää hakea ja restoks. Ei oo vaihtoehtoja.

Anju Nevalainen: Ja Savonian restaks vielä, että se on niinkun ainoo.

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Anju Nevalainen: Mä oon sitä mieltä, että opiskelu kannattaa aina. Ja vaikka tuntuis puolen vuoden jälkeen että äh, ei ollu mun juttu, niin sit voi heittäytyä pois tai vaihtaa alaa tai näin, et nykyään…

Anttoni Tikkunen: Kattelee rauhassa sitä, mikä tuntuu kiinnostavalle.

Anju Nevalainen: Niin ja just jos ei ihan tiedä tarkkaan, niin vähän toi mitä Anttoni teki, että haki vähän eri aloja. Pääsykoemateriaaleista sit nouskin semmonen oma, kiinnostava juttu. En mä… Ei mulla oo semmosta ehdotonta, että tee näin niin onnistut. Oon vielä vähän liian nuori siihen. Et vähän… Ja jos tuntuu siltä että haluais pitää välivuoden, niin kyllä mä sanoisin että kannattaa silti hakee, et sit jos saakin sen opiskelupaikan, niin mun mielestä nekin on aika joustavia, että voikin alottaa sit vähän myöhemmin, et jos on päässyt sisään ja näin, et kannattaa ehdottomasti.

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Anju Nevalainen: Rohkeesti vaan. Ja ainakin pääsykokeet, niin ei niitä kannata jännittää.

Anttoni Tikkunen: Kiitos näistä sanoista. Minä nimittäin oon miettinyt, että hakisin opiskelemaan.

Anju Nevalainen: Ai.

Anttoni Tikkunen: Mut en… Ehkä hetken tässä maltan, että, tota, hirveesti kiinnosti kun katoin siis noita yliopiston maisteripuolen opintoja, niitä mistä kouluaikana on puhuttu. Eikö myö puhuttu, että myö mentäis [vaihtarikouluun? 00:50:07]?

Anju Nevalainen: Mä en, mä oon…

Anttoni Tikkunen: Oliks sun kanssa puhetta? Kenenkä kanssa…

Anju Nevalainen: Ei oo mun kanssa ollu. Eerikan kanssa varmaan, koska mä en… Mä oon todennut, että yliopisto ei oo mua varten, että mä en, niinkun…

Anttoni Tikkunen: Niin oli, joo. Se oli varmaan Eerikan kanssa.

Anju Nevalainen: Joo.

Anttoni Tikkunen: Se oli silleen et joo, et nähdään parin vuoden päästä [maisteri kaulassa? 00:50:19]. Joo, kyllä.

Anju Nevalainen: Joo, niin ja itse asiassa… Niin tais… Joo, nyt mä muistan. Niin oli, joo.

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Anju Nevalainen: En mä… Musta ei oo yliopistomaailmaan, mä en oo… Mulle sano harjottelupaikan ohjaajakin, että Anju, susta ei tuu tutkijaa ikinä. Mä sanoin että joo, ei tuu, kyllä mä tiedostan sen.

Anttoni Tikkunen: Ehkä mulla on just se tutkija sitten, että kun mä en tiedä sitten, jos itteeni… Oon aina vähän miettinyt että onko musta esimiesrooliin välttämättä oman luonteen puolesta, tai niinkun tälleen et mitä tykkää tehdäkin ylipäätään, niin sitten se vois olla just joku tutkija-asiantuntijapuoli ehkä enempi.

Klaudia Käkelä: Niin, eli olennaista ois kuitenkin se, että hakee, kattoo sen kortin ja kokeilee. Toki ymmärrän, asiat on muuttunu esimerkiks siitä kun ite ekan kerran haki opiskelemaan. On tullut näitä pisteytyksiä ja näitä.

Anju Nevalainen: Niin on, joo.

Klaudia Käkelä: Että jos ensimmäisen kerran hakee ja näin, niin sitä asiaa on, niinkun…

Anttoni Tikkunen: Saa enemmän pisteitä.

Klaudia Käkelä: Joo, sitä on, niinkun… Se on erilainen systeemi. En arvota sitä nyt tässä sen enempää, mutta jos et tunne ketään ihmistä joka tekee sitä alaa joka kiinnostais, tai ei ole riittävästi rohkeutta lähestyä tuntematonta, niin meidän Savonian verkkosivuilta, osoitteesta Savonia.fi, jos sinne hakuun kirjoittaa vaikka että uratarinat, niin sitten se antaa vastaukseksi meidän opiskelija- ja uratarinoita. Siellä on ihmiset, ihan oikeat ihmiset kertoneet, että millaista on opiskelu ja millaista on sitten tehdä sitä työtä.

Savonian legendat, jakso 14: Somelähettiläiden paljastukset

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä ja tässä jaksossa puhumme somevaikuttajuudesta. Kanssani studiossa ovat opintojaan tänä vuonna viimeistelevä restonomiopiskelija Teo Karvonen ja terveydenhoitajaksi kolmatta vuottaan opiskeleva Laura Harakka. Oikein lämpimästi tervetuloa.

Laura Harakka: Kiitos.

Teo Karvonen: Kiitos.

Klaudia Käkelä: Te ootte tosiaan molemmat toimineet nyt… Eikö vaan, teillä on toinen lukuvuosi nyt tätä somelähettilyyttä menossa?

Laura Harakka: Joo, kyllä. Me ollaan oltu sieltä alusta asti mukana tässä.

Teo Karvonen: Joo. [Oz? 00:00:59]-tyyppejä Lauran kanssa.

Klaudia Käkelä: Nimenomaan. Kertokaa vähän alkuun siitä, että minkä takia te päädyitte ylipäätään somelähettiläiksi.

Teo Karvonen: Millonhan se nyt? Oliks se 2020, sillon syksyllä kai. Sillon jostain Repusta, tai jostain Savonian instasta bongasin että hei, hae Savoniaan somevaikuttajaks. Sit kun mä ite tykkään kuitenkin vähän silleen läpälläkin tehdä omaa somea silleen vähän pilke silmäkulmassa, niin ajattelin että vois nyt kokeilla hakea. Ja just tää perus, että hain läpällä ja pääsin. Sit viime vuoden jälkeen, niin Jade, tai miten häntä nyt kutsuttiinkaan, niin kysy että haluaisinko mä tulla seuraavalle vuodelle kans. Mä sanoin että mikä ettei, että ihan kivaa pientä taskurahaa ja postaukset on kuitenkin ihan silleen suht helppo tehä ja mukava tehä, niin tässä sitä nyt ollaan.

Laura Harakka: Joo, mä lähin ihan vaan siitä, kun mä tykkään kokeilla kaikkee uutta. En aikasemmin tykännyt, mutta nykyään se on parasta oppia kun lähtee omalta mukavuusalueelta pois ja tää nyt oli semmonen, koska some ei itelle oo ollut kun semmonen ihan hupikäyttöön. Kyllähän se, tota… Alkuunhan me ei taidettu edes saada tästä kunnollista palkkaa, mutta lähti ihan puhtaasti siitä mielenkiinnosta siihen hommaan ja tykkään kuitenkin… Oon jokseenkin visuaalinen ihminen ja tykkään tuottaa sitä jonkinlaista tekstiä ja kertoa omasta opiskelusta myöskin sen takia ehkä, et tulee itelle niitä… Vähän niinkun päiväkirjaa tekis siitä omasta opiskelusta.

Teo Karvonen: Joo, toi on kyllä aika hyvin sanottu, et se on vähän semmonen kiva sit kattoo myöhemminkin et minkälaisia postauksia sitä on tehny ja mistä asioista sitä on kertonu ja jutellu ja tälleen, et katotaan sitten muutaman vuoden päästä tai valmistumisen jälkeen tai muuta, et se on just semmonen… Jää sinne Instaan elää ja tavallaan, mitä sillon on ajatellu vaikka koulusta ja opiskeluista ja miten se on muuttunu, niin se on ihan kiva nähdäkin tavallaan myös päiväkirjamuodossa. Se on hyvin sanottu kyllä.

Klaudia Käkelä: Tää on ollu nyt vähän erikoinen tilanne siinä mielessä, että te ootte tosiaan tehny somejulkaisuja rahaa vastaan, niin miltä se on tuntunut olla tämmösen ison organisaation vähän niinkun sanansaattaja ja justiinsa tehdä sitä somea, niinkun ette nyt ihan ammatiksenne, mutta ammattimaisemmin.

Teo Karvonen: Onks Laura nyt vastaa eka?

Laura Harakka: Mä voin vastata. Mä en oo ottanu siitä minkäänlaista stressiä tai muuta. Mä oon tehny sitä mun omaa juttua, omalla tyylillä. Kyllähän se siis on kiva, että siitä sen taskurahan saa ja sit tulee semmonen olo, että sitä arvostetaan mitä tekee ja tulee itelläkin vielä semmonen boosti tehdä kivempia postauksia ja ihan, niinkun… Se on kiva, et se menee sinne Savonian sivuille se meidän postaus, koska sit se tavoittaa vielä enemmän just niitä jotka miettii että onks tää se mun juttu ja mä toivon et joku on nähnyt sen silleen et ei hitsi, tota mä haluan tehdä.

Teo Karvonen: Joo, ihan siis samoja ajatuksia ja mukavaa puuhaa silleen. Toistaseks mulla ei oo ollut itellä mitään kaupallisia yhteistöitä tai mitään tämmösiä diilejä aiemmin, et tää oli hyvä oppi itsellekin. Savonia on ollut kuitenkin yllättävän helppo partneri, positiivisessa mielessä, et jos on tullut jotain juttuja, niin yleensä vastauksen on saanu tosi nopeesti ja aikataulut on matchanny tosi helposti, että ei oo tarvinnu stressata siitä, niin tavallaan se sujuu silleen erinomaisesti. En mä myöskään ehkä ajattele silleen että uu, mä oon joku Savonia Oy:n somelähettiläs, vaan mä ajattelen että mä oon opiskelija ja mä kerron siitä mun omasta opiskelusta. Ei mua niinkun ohjailla, ei mulla tunnu et mua manipuloidaan mitenkään. Mä kerron aika pitkälti mitä mä ite haluun. Toki on ne tietyt raamit, et ensimmäinen postaus, esittele ittes, kerro mitä opiskelet ja nää, ja me ollaan saatu semmosia valmiita aiheita, et sä voit kertoa näistä jos sä haluat, mutta on ollut kyllä tosi vapaat kädet toteuttaa, et ei mulle oo tullut ainakaan mitään palautetta silleen, että olipas huono aihe, että voitko kertoa enemmän tästä. On se… Ja kivaa, kun saa nyt sit vähän fyrkkaa. Opiskelijana kaikkihan tietää, että kivaa syödä välillä muuta kun makaronia.

Klaudia Käkelä: Millä tavalla te ootte hakenu sitä tasapainoa, että te puhutte rehellisesti mutta sillä tavalla, että se on kumminkin sit jollain tapaa positiivisen puolella? Ootteks te miettiny tällasia asioita?

Teo Karvonen: Siinä on hyvä löytää jotenkin se raja silleen, ettei halua rakentaa liikaa semmosia pilvilinnoja, mut haluaa olla kuitenkin realistinen esimerkiks omaa koulutusta ja tutkintoa kohtaan myöskin. Mä yritän mun omassa… Mä koitan tehdä silleen, et se… Kun mä… Kun multa tulee Savonia-postaus, niin se myötäilis mahdollisimman paljon sitä omaa, mitä mä teen. Mä en halua, että… Esimerkiksi taas tänään 28. päivä, kun mulla on toi oma postauspäivä, et sitten kun mä postaan tavallaan sen Savonia-postauksen, niin sit se on ihan yö ja päivä, et sit ne kaikki se mun yleisö, niin on silleen että aa, tää on nyt taas tää kaupallinen postaus – ei kiinnosta yhtään. Et mä koitan kuitenkin olla samanlainen. Mut sit vastaus sun kysymykseen, niin kyllä siinä välillä vähän kamppailee, koska mä oon aika suorasanainen, mutta sit taas tietää, että kun on vielä olemassa tää cancel-kulttuuri, mikä on aika toksinen homma, niin sit tavallaan jos erehdyt sanomaan jotain, tai jos erehdyt olemaan voimakkaasti ehkä jotain omaa mieltä, niin somekansa saattaa cancelaa sut, niin siinä pitää koittaa löytää tavallaan se tasapaino. Vähän ehkä semmosta positiivisuushöttöö ja realismiin sekoitettuna, niin sillä mä oon ite menny.

Laura Harakka: Joo, itellä on ehkä se, että kun mä tykkään käydä jotenkin tosi positiivisen kautta mun elämää ja koitan löytää aina ne positiiviset asiat, niin sit mä ehkä käytän sitä tohon mun sometyöhön, jos sitä voi silleen sanoo. No, aina vieläkin niin hassua, mutta, tota… Joo, kyllä positiivisuuden kautta ja mä myös aika paljon kattelen mitä muut julkasee ja mikä se boogie sit siellä sivustolla on. Esimerkiks Teo joskus julkas etäopiskelusta, niinkun et kun se on rankkaa ja tälleen, niin mulla tuli semmonen fiilis että hei, mäpä nyt mietin että mitä kivaakin tässä on, et kun ei tarvii olla kahdeksalta koululla, vaan et sä voit avaa tietokoneen näytön kahdeksalta omasta sängystä. Mutta niinkun, että löytää myös sen positiivisen, mutta mä en myöskään tykkää siitä että hypetetään asiaa mikä ei oo sen arvonen, et se on tosi tärkee että on se realismi, koska myöskin sitten, ettei kukaan hae tälle alalle sen takia että uu, että pääsee leikkaussaliin ja pääsee avaa ihmisiä ja ompelemaan siellä, koska se ei oo sitä realismia. Siinä on niin paljon muutakin, joka kuuluu siihen opiskeluun.

Teo Karvonen: Et kolikolla on aina kaks puolta, totta kai, mut sitten ehkä siinä postauksessa mä mietin, kun valtakunnallisesti oli paljon keskusteltu tavallaan siitä etäopiskelun haitasta, niin mä ehkä sitä kautta halusin nostaa myös omaa, niinkun tavallaan et juu, minulla on jonkin sortin lainausmerkeissä vaikutusvaltaa, kun olen tämmönen somevaikuttaja, ainakin nimellisesti, että mä nyt haluan ottaa tavallaan kantaa siihen. Se oli ehkä enemmän semmonen kannanottopostaus, että hei, vitsi, mekin halutaan päästä kampukselle, mut se on ihan totta mitä Laura sano, et siinä on hyviä juttuja. Mä muistan sillon kun koronakin alko, niin oli tosi mukavaa herätä just silleen viis minuuttia ennen luentoa ja olla himassa. Varsinkin jos kattoo että ulkona sataa mummoja vaakatasossa, niin on se, siinä on hyviä puolia totta kai, mutta silleen, niinkun… No, realistisesti. Hyviä ja huonoja juttuja.

Laura Harakka: Siis musta se on hienoa et tuodaan niitä asioita esille ja mä uskon, että tosi moni opiskelija on pystynyt samaistumaan just siihen sun postaukseen. Se on tosi tärkeetä, et tuodaa niitä erilaisia asioita ilmi ja eri näkökulmia, koska me kaikki koetaan niin eri tavalla.

Klaudia Käkelä: Mua kiinnostais myös tietää, että ootteks te törmännyt miten paljon sit semmoseen negatiiviseen palautteeseen sosiaalisessa mediassa näistä teidän sisällöistä.

Teo Karvonen: Laura, haluuts sä alottaa?

Laura Harakka: Mulla tulee taas tämmönen positiivinen vastaus, että en oo törmännyt. Mä oon enemmän taas sit saanut kontakteja ja hyvää palautetta ja ihania kommentteja joko yksityisviesteillä tai muutamaan postaukseen. Se on niinkun positiivista. Ehkä vähän semmosta kaverillista kettuilua joskus on saanut kun tällaseen on lähtenyt, mutta se on ihan hauskaa ja ymmärrettävää. Onhan tää vähän uus juttu tai silleen. Ei kukaan mun kavereista tee tämmöstä.

Teo Karvonen: Joo, en mäkään, niinkun… Tuntuu… Tai en oo saanut suoraan, ja kuka uskaltaa tulla sanomaan suoraan että hei, tää oli ihan tyhmä postaus, tai silleen. Yleensä sit se voi olla esimerkiks se cancel-kulttuuri, et sit se vaan se ihminen cancelataan. Tää on niinkun ääriesimerkki, et tavallaan et en mä saa sit koskaan tietää, mut sit voi olla… Niinkun jos ei oteta tätä nopee… Mä vähän meen sivuraiteille. Jos ei ajatella tätä Savonia-postausta, niin mä teen oman postauksen tai jonkun, joka on kohtuu vaikka kantaaottava postaus, niin mulla on vaikka X määrä seuraajia, mä postaan sen, niin sieltä lähtee seuraajia. Aina lähtee muutama. Mutta sit mä taas mietin, että… Mä mietin sitä mun ihanne tavallaan lainausmerkeissä asiakasta somessa ja sitä joka haluaa seurata sitä hommaa, niin jos ihmisille tulee se tunne että ei tää nyt palvelekaan yhtään sitä mitä mä haluan kattoo, mun mielestä se on vaan hyvä että lähdet sit pois. Et tavallaan, ei se seuraajamäärä… Okei, onhan meillä se palkkioportaikko silleen, että tietty määrä seuraajia, tietty palkkio per postaus, niin totta kai sitä on hyvä tavoitella vähän kasvattaa, että onhan se hyvä mittari jos se tili kasvaa, mutta toisaalta kyllähän sekin kertoo jotain, et jos tavallaan sulta lähtee… Tai jos on semmonen et se on plus-miinus nolla, et sulta lähtee viis, mut sulle tulee viis, niin sit sä saat semmosia… Sit taas se sitoutuneisuus kasvaa tilillä. Mutta en oo saanut suoraan semmosta negatiivista palautetta, tästä hommasta.

Laura Harakka: Joo, siis mä mietin silleen, että omassa elämässänikinhän mä käytän sitä, että jos sä tykkäät mun seurasta ja olla mun kaa ja kuulla tätä mun kovaa ääntä, niin sillon sä oot mun seurassa. Jos ei kelpaa, niin sit ei kelpaa, et se on somen hienouskin et sit voi lopettaa seurauksen tai scrollata ohi, jos ei oo sitä sun juttua, et täähän on elämässä ihan täydellisintä, että kun sä saat just ite päättää että mitä sä katot ja mitä sä teet ja mitä sä otat sun elämään.

Teo Karvonen: Jotkut avaa tosi paljonkin sitä omaa elämää ja siinähän syntyy heti semmonen illuusio tai harhakuva että hei, mä tunnen ton ihmisen ja mä oon oikeutettu jopa kysymään häneltä henkilökohtaisia juttuja ja sit ne saattaa kokea että hei, toi on mun ystävä, tai kaveri, mikä on ihan kiva ajatus, mutta sitten kuitenkin mun on vaikee uskoa et kukaan oikeesti avaa somessa täydellisesti omaa elämäänsä, niin siinäkin on just se raja. Ja sit se saattaa mennä jopa pahimmillaan semmosen häirinnän ja ahdistelun puolelle, että oikeesti sitten aletaan jo miettiä että missä tää ihminen asuu. Tää menee nyt vähän deepiks, mutta kuitenkin, että tavallaan sitten jotkut vaikuttajat… Yleensä vielä nykymaailmassa ne on nuoria naisia, jotka sit tämmöstä kohtelua saa, et koska hei, mä oon seurannut sua somessa ja tavallaan sit etitään missä menee, katotaan storyista ja hyvä ettei ulkona seurata, niinkun tälleen. Et sekin on aika raadollinen tavallaan se somen puoli, pahimmillaan.

Klaudia Käkelä: Ootteks te miettiny miten paljon sit just sitä, että mitä te uskallatte kertoa, mitä ehkä ette uskalla kertoa sosiaalisessa mediassa.

Laura Harakka: Mä oon tosi avoin ihminen ja kaikki mun läheiset tietää että mulla ei kauheesti filtteriä oo, mutta kyllä mä sosiaalisessa mediassa pidän sen silleen että se on vähän kauempana musta, myöskin sen takia kun mä en halua että se sosiaalinen media imaisee mua sisäänsä myöskään. Et se on semmonen toinen näkökulma siihen, mutta en myöskään halua… Että kun ei voi tietää kuka sitä myöskään kattoo ja et paljonhan sitä on mediassa esillä että mitä jaat ja sit varsinkin, kun itelläkin on haave omasta perheestä, niin sit siinä että mitä mä jaan ja mitä mun… Myöskin miettii, et mitä mun läheiset haluaa et heistä jaetaan. Et kyllähän he ovat isoin osa mun elämää, mutta se on tosi semmosta minä-minä-minä, se somen tekeminen kuitenkin.

Teo Karvonen: Joo, kyl toi on, niinkun… No, mitä sinne nyt postaa ja mitä ei. En mä oo kirjannut itelleni mitään juttuja, mutta kyllä mäkin oon aika semmonen avoin ja kyllä mä sitä kautta haluan kompata Lauraa siinä, että haluan luoda semmosen realistisen kuvan siitä omasta elämästä ja siitä koulusta ja siitä tutkinnosta ja siitä opiskelusta mitä se on, mutta sit on tiettyjä juttuja kuitenkaan mitä ihmisten ei vaan tarvii tietää, niinkun oma henkilökohtainen elämä saattaa olla, tai ihmissuhteet, tai… Jokainen arvottaa omia juttujaan ite. Joku kertoo ihan täysin vaikka parisuhteestaan tai avioliitostaan tai mistä ja joku on tosi pidättäytyväinen – kauheen vaikee sana – tavallaan siitä asiasta, että kertoo sit oikeesti vaan enemmän töistä tai harrastuksistaan, mutta jokainen tekee oman päätöksen. Mut se on ihan sikahyvä pointti mitä Laura sano, että et ikinä voi tietää kuka sitä kattoo. Ja varsinkin kun vaikuttajina toimii, niin sit Insta-tili on kuitenkin julkinen. Eri asia jos se on semmonen privatili, et sinne pitää tehdä se pyyntö et mä voin seurata, niin sit sinne voi postata periaatteessa ihan mitä vaan, kun sä tiedät että sulla on se tietty yleisö vaan. Tai pahimmillaan, ei sitä tiedä, joku ottaa screenshotin sun postauksesta ja levittää sitä eteenpäin, sit sä oot jossain Yodelissa tai jossain. Mut niinkun että se kannattaa pitää takaraivossa, että kun postaat someen ja kun laitat internetiin jotain, niin se ei välttämättä sieltä ikinä poistu. Tää on joku tämmönen oman internet, tämmösen… Mikä tää sana on? Apua, siis tämmönen, kun on opetettu että mitä internetissä saa tehdä ja tämmöstä, niin varmaan se kulmakivi.

Laura Harakka: Etiketti.

Teo Karvonen: Kyllä, etiketti, että kun sinne laitat jotain, niin se ei välttämättä ikinä lähde sieltä pois. Mut se on ihan totta ja se pysyy kyllä takaraivossa.

Klaudia Käkelä: Sä oot Teo näistä suomenkielisistä lähettiläistä, vaikuttajista, ainoa mies. Mistä sä luulet, et se johtuu? Meillä ei tosiaan… Mä tiedän, meille ei mahdottomasti tullut hakemuksiakaan. En muista tuliko ainuttakaan hakemusta mieheltä, muuta kun sulta.

Teo Karvonen: Niin. Mä en osaa tarkkaan oikein sanoa mistä se johtuu. Voisko se enemmän johtua sit tavallaan omien havaintojen perusteella siitä, et tämmöset erilaiset vaikuttajaprojektit, kaupalliset yhteistyöt kiinnostaa sit enemmän ehkä naisia? Et mitä nyt omassa feedissa, tai kun on somea kuluttanut, niin pitkälti ne yhteistyöpostaukset on naisilta. En tiiä, mutta tämmöset projektitkin vaatii vähän tämmöstä käsikirjottamista ja tavallaan semmosta tietynlaista valmistautumista ja ettei voi ihan suorilta käsiltä lähteä kuitenkaan postaamaan, kun siinä kuitenkin ollaan tietynlaisessa suhteessa siinä että hei, että yritys X, tässä tapauksessa Savonia maksaa meille tietyn korvauksen, meidän pitää postata heidän toivomiensa raamien sisällä aikataulut ja tekstit tietyllä tavalla, niin että onks sitten naisilla tai naisoletetuilla enemmän kiinnostusta suunnitella esimerkiks sitä omaa feedia ja tiliä vaikka, kun vaikka tälleen karkeesti yleistäen, kun miehillä. Että onhan se tavallaan tosi visuaalista peliä myöskin. Tosi monet on tarkkoja siinä, että feedin pitää näyttää hyvältä, haluaa että ne värit kohtaa ja sit, onks sitten enemmän tälleen suomalainen mies vähän semmonen, että minä en nyt postaa, olen täällä mökillä ja paistan makkaraa ja saunon. En tiiä. Karkee yleistys, mut tämmönen ajatus.

Klaudia Käkelä: Niin, on se ehkä ihan mahollista että binäärimaailmassa naisoletetuilla on semmonen tietty tarve ilmaista itseään visuaalisesti ja olla siinä visuaalisessa maailmassa. Sulla on Laura jotain lisättävää.

Laura Harakka: Joo, siis jos mä omaa somekäyttäytymistä ja muutenkin katon sitä miten mun somessa näkyy, niin ei siellä kauheesti loppuunsa miehiä näy ihan perus-somenkäyttäjissäkään silleen, että ois aktiivisesti vaikka julkaisemassa tai tälleen, että niinkun että kyllähän sen eron näkee jo siinä, niin en ihmettele et se sitten korrelisoituu tähän vaikuttajaan.

Teo Karvonen: Niin. Toi on ihan hyvä pointti. Itse asiassa kun miettii omaakin, niin pitkälti on just, että ne ketkä aktiivisesti postaa on enemmän sitten naisia, muutenkin, että ei pelkästään kaupallinen, vaan se että tykkää ehkä jakaa sitä omaa elämää ja toimia ehkä silleen päiväkirjana, niinkun alussakin, ja jäbät saattaa sit olla vaan silleen että lähetetään snapeja kaverille. Ja en todellakaan voi pitää kaikkien puolesta, mutta jos pitää jonkin sortin tämmönen yleistys heittää, mikä on nykymaailmassa vähän vaarallista, niin ehkä johtuu siitä.

Klaudia Käkelä: Kyllä. Puhumme tässä huom. vähän tälleen yleistäen, koska se nyt tätä meidän keskustelua helpottaa. Kerro vaikka Laura ensin, että miten paljon sä käytät esimerkiks vaikka aikaa yhden julkaisun tekemiseen.

Laura Harakka: Joo. Se aika mitä mä käytän vaihtelee kyllä suuresti ja mä yleensä teen silleen, että kuviin menee eniten aikaa ja se teksti tavallaan tulee semmosessa flowssa siinä ennen sitä postausta. Onhan mulla semmonen vähän niinkun runko siihen jo mietitty aikasemmin ja mulla on aina varapostausta ja semmosta, et jos vaikka sattuu et mua ennen oleva vaikuttaja julkaisee samasta aiheesta mistä ite meinasin, niin en halua sit laittaa suoraan samaa, niin sitten on aina niitä varapostauksia. Yhden postauksen tekemiseen, ehkä kirjalliseen tuottamiseen mulla menee se puolisen tuntia. Sitten siihen kuuluu ne kaikki varmistamiset ja tälleen. Sitten on näitä, että ollaan saatettu olla vaikka viis tuntia kaverin kanssa kuvailee yhteensä pariin postaukseen kuvia, mutta ne on toisaalta semmosia mitkä jää mulle itelleni ja muistoiks ja siihen kuuluu se, et me mennään vaikka jonnekin Valkeiselle kuvaamaan kun mä pitelen Puijon tornia, tai muuta. Voi käydä kattoo – hirveen hieno kuva. Niin kyllä se vaikuttaa ja sit täällä oli hyvä, kun me kasuaalisti kuvailtiin koululla kun mä makoilen tuolla vatsallani sohvalla, kun silleenhän mä aina opiskelen, niin… Mut ne on semmosia kivoja hetkiä ja kivoja muistoja sit myöskin ystävän kanssa.

Teo Karvonen: Joo, kyllä, tota… Non, sillon ekana vuonna totta kai mietti että wau, uus jännä juttu ja nyt mä saan tästä rahaa, et nyt pitää tehdä niinkun kunnolla. Siis teen vieläkin kunnolla, mut se on muuttunut hyvin paljon siihen, että mä mietin ehkä sitten… Mä merkkaan kalenteriin ne päivät kun ne tulee kerralla, et okei. Sit mä laitan itelleni muistutuksia et okei, hei, nyt se tulee, voi sitten alkaa vähän miettimään postausta, koska haluan olla taas semmonen vähän, niinkun et ne mun postaukset myötäilee sitä mun sen hetken fiilistä mikä mulla on, niin tavallaan sit se on semmonen luontainen jatkumo, se feedi ja story ja kaikki. Jos mä oon silleen että no niin, mäpä teen puolen vuoden postaukset samalla ja ajastan ne Creator Studion kautta, niin no joo, se on helpompaa, se on kerralla tehty, mut sit tavallaan se saattaa olla, että mitä mä oon sillon ajatellu tai vaikka syksyllä ja sit se postaus tulee maaliskuussa, niin mä en välttämättä oo sitä mieltä enää, niin tavallaan siks mä teen ne sit oikeesti ehkä parin päivän etukäteen, alan miettii sitä että mikähän mua nyt mietityttää, mitä mä oon nyt tekemässä, ja sen perusteella ehkä teen ne postaukset. Ja ehkä joku sama mitä Laura, että joku puoli tuntia ehkä menee kirjotustyöhön, sit koittaa miettii, et… Eniten menee siihen tavallaan ehkä sen kuvan ottamiseen ja vähän käsittelyyn ja semmoseen, mutta sit se teksti tulee silleen tavallaan yhdeltä istumalta, koska mun mielestä se on sit semmosta aitoa taas.

Laura Harakka: Kyllä ja ehkä Instagramissa se, että se teksti myöskään ei voi olla ihan mahdottoman pitkä. Et sekin, että mun tekstit taita olla suht koht pitkiä, mutta mä haluan pitää sen kuitenkin semmosena, et ihmiset ei sit suoraan vaan scrollaa myöskään sen ohi, et kukahan hitsi tätä oikeesti lukee, pitkää. Et semmonen ytimekäs, hyvä, mutta kumminkin et sä saat sen sun ajatuksen siinä ilmoille.

Teo Karvonen: Joo. Varsinkin, kun miettii että ihmisen keskittymisjänne nykyään on seitsemän sekuntia, vai kahdeksan sekuntia, niin sit tavallaan että se pitää myöskin se huomio saada tehtyä heti, se hook siihen heti että okei, miks mun pitäis jäädä lukemaan tätä postausta, niin tavallaan sekin on oikeesti, et… Et sä et vaan voi kirjottaa silleen et liirum-laarum, silleen kiertelen, kaartelen ja kaikkea, vaan sun pitää mennä tavallaan asiaan ja herättää se mielenkiinto, koska siellä somessa on niin paljon muuta sisältöä ja voin oikein sanoa toisen somen, et kiitos TikTokin ihmisten, tää attention span on tosi lyhyt, koska et jos sieltä ei tuu heti semmosta mikä kiinnostaa, niin sit vaan mennään eteenpäin. Sama pätee varmaan näissä feed-postauksissa myöskin, että jos ei kiinnosta heti alkuun niin sit vaan scrollataan poispäin, etitään sitä mielenkiintoisempaa sisältöä vielä alkuun. Ja sit siinä on kuitenkin ehkä sekin, että ihminen ei tykkää tulla mainostetuksi, niin tavallaan mä ymmärrän tän… Sopimuksessa se pitää mainita et tää on kaupallisessa yhteistyössä, mut senkin mä oon huomannut ilmiönä, että reach ja tommonen levikki on… Voi olla pienempi, tai onkin, ainakin itsellä pienempi semmosissa postauksissa missä on että tää on kaupallisessa yhteistyössä, koska seuraajat saattaa ajatella että no niin, nyt tää vaan postaa tän rahan takia, tai tää postaa tän koska tän pitää, et onks sillä mitään aitoa sanottavaa, niin siks mä koitan kuitenkin pitää sen mahdollisimman aidon puolen siinä, ettei tuu silleen että mä oon vaan joku Savonian kätyri, tälleen.

Laura Harakka: Joo. Mä oon huomannu ite kyllä saman, että ei ne postaukset saa sitä samanlaista vaikka tykkäysmäärää tai muuta. Et kyllähän se siinä, että kun vähän niinkun myy itseään siinä samalla, niin se niinkun menee ja sit ehkä läheiset ihmiset ei niin paljoo jopa kiinnostu sitten siitä, et sit ne muut ihmiset saattaa enemmän kiinnostua, mutta sit Savonian omassa sosiaalisessa mediassa huomaa et ne saa kuitenkin sit sitä näkyvyyttä.

Teo Karvonen: Joo ja sit ehkä se, mikä on Instagramissa tosi hyvä… Onks se tullut joku pari vuotta sitten, vai viimesen puolen vuoden tai vuoden aikan Suomeenkin, on että nää tykkäysmääräthän saa piilotettua. Mä oon tehnyt ite sen.

Laura Harakka: Joo, mä oon tehnyt saman.

Teo Karvonen: Koska tosi moni… Se saattaa vaik… Siis jotkut saattaa kattoo että aa, tällä on tosi vähän tykkäyksiä, tää on varmaan ihan huono postaus, niin mä piilotan kaikki, siis aina, niin siiän näkyy tavallaan se et joku kaveri ja muut tykkää siitä, niin se antaa mulle mielenrauhan, kun mun ei tarvii oikeesti vaan seurata sitä, koska mun mielestä se on aika kälynen mittari, että miten paljon sä saat tykkäyksiä. Enemmän kattoo sitä muuta analytiikkaa enemmänkin, jos seuraa, niin se on mun mielestä tosi hyvä juttu vaan, koska sit se vähän helpottaa.

Laura Harakka: Joo. Mä oon täysin samaa mieltä. Mulla on itelläkin tykkäykset piilotettuna ja mun mielestä se, että kuitenkin jos lähtee miettimään sosiaalista mediaa, niin jos sä haluat seuraajia, jos sä haluat tykkäyksiä, niin sä voit ostaa niitä, kirjaimellisesti. Sä voit tehdä tosi helposti sitä haalimista. Mä oon nähnyt tän läheltä yhdeltä entiseltä tutulta, että miten helppoa se loppuunsa on saada sitä seuraajakuntaa, niin ei se tykkäyksien määrä loppujen lopuks kerro mitään. Mä toivon, että ihmiset pysähtyy ja kattoo että onks tää aihe mikä mua kiinnostaa ja sit lähtee lukemaan, et sehän se on se tärkein.

Teo Karvonen: Jep. Siinä oon ihan samaa mieltä kyllä. Älkää ostako seuraajia, eikä tykkäyksiä.

Klaudia Käkelä: Kertokaa vähän sitten siitä, et mitkä on teidän mielestä sellasia asioita mitkä toimii siellä sosiaalisessa mediassa. Kerro vaikka Teo ensin.

Teo Karvonen: Mitkä toimii? No, ainakin ehkä omalla tilillä on varmaan just se semmonen, mitä on monta kertaa toistanut, just se aitous ja semmonen tavallaan vähän rosoinenkin meininki. Joku pari vuotta sitten ehkä mietittiin tosi paljon sitä, että miltä se feed näyttää ja panostettiin enemmän siihen visuaalisuuteen. Totta kai sitä pidetään tärkeenä nytkin. Tää on mun omia havaintoja, en voi sanoa tietenkään silleen kaikkien puolesta, ettei Laura kato mua pahasti silleen, että soo-soo Teo, tuo ei pidä paikkaansa, mutta ehkä se että kun nykyään on niin paljon sitä matskua, siis tulee niin paljon postauksia, storyja, reelseja, TikTok sit siihen mukaan ja Snap ja kaikki nää, niin tavallaan, et joo, puhutaan et laatu ennen määrää. Tiettyyn suhteeseen joo, mut nyt mä oon melkein vähän kääntynyt sitä mieleen, että kunhan sä pysyt ihmisten top-of-mindissa, niin enemmän… Kunhan suollat ikävästi sanottuna sitä matskua, niin se on ehkä parempi tavallaan sen saavutettavuuden kannalta kun se, että sä hiot yhtä postausta tosi pitkään ja postaat kaks kertaa vuodessa hyvää juhannusta ja hyvää joulua -postauksen, niin se ei ehkä välttämättä toimi. Et sitä matskua on niin paljon. Jos sä haluat pysyä mukana, niin sun pitää itekin tavallaan näkyä siellä feedissa, koska IG:n ja kaikki nää algoritmit on sit ihan oma case kanssa, miltä se näyttää ja kaikkea, niin huh-huh.

Laura Harakka: Joo. Mä oon huomannut kyllä saman, että jossain vaiheessa itekin tein sitä kun mietin enemmän tota sosiaalista mediaa ja tykkäyksiä ja semmosia, niinkun nuorempana, niin kyllä sitä kun vaan enemmän laitto ja ehkä vähän semmosia niinkun kiv… Sanotaanko, että visuaalisesti semmosia muita kiinnostavia kuvia silleen kivasti, niin siis huomas et kyllä ne tykkääjämäärät nous sillon. Mut sitten ite päästin siitä irti, koska huomasin et se ei tee toisaalta yhtään hyvää pääkopalle. Et kyllä tossa oot tosiaan ihan täysin oikeessa, et sun pitää tavallaan suoltaa sitä contentia sinne, mut myöskin mä oon huomannut että monet sosiaalisen median vaikuttajat sillä, että he on koko ajan myös pinnalla, mutta heissä on joku semmonen mikä ihmistä kiinnostaa ja nykymaailmassa ehkä siinä on jotain semmosta helppoutta, myöskin semmonen et saa vähän aivot narikkaan, kun monella se sosiaalinen media voi olla myös sitäkin. Et nyt kuitenkin maailmantilanne on niin karu, et se sosiaalinen media täyttyy myös tosi rankoista asioista, niin sitten se että siellä on se joku jonka storyt hirveesti pistää naurattaa tai piristää, niin… Ite oon kyllä visuaalinen ihminen, et mä kyllä just mitä sanoit, et sun mielipide ja mun mielipide on se, että kyllä kivat kuvat on kivoja, mutta ne kyllä häviää sinne massaan tosi helposti myöskin.

Teo Karvonen: Niin, et siihen pitää koittaa löytää semmonen tasapaino sitten, että ei ota siitä liian isoa työtaakkaa itelleen, että hioo sitä hyvännäköstä kuvaa, koska siis totta kai hyvät kuvat on hyviä ja näyttää kivalta ja istuu feediin ja se miellyttää silmää, mut sit ei… Toivottavasti siitä ei tuu liian isoa mörköä kellekään, että ei vitsi, että en mä nyt voi postata kun tää ei ihan nyt sovi, et kuitenkin uskaltaa sit vähän olla silleen että no, okei, niinkun, koska se saattaa unohtuu. Tai siis, se unohtuu se postaus aika nopeeta sen alun jälkeen kun se on postattu ja se huippu-reach on tullu.

Laura Harakka: Kyllä ja se ei oo niin vakavaa. Se on kuitenkin sosiaalinen media, et se ei oo elämän se toivottavasti kellekään ihan tärkein osa.

Klaudia Käkelä: Mä olin kans sanomassa, että kun ei se oo onneks kumminkaan niin vakavaa, et vaikka somessa, siis… Se on iso media ja se on tosi merkittävä, sillä voi olla paljon vaikutusta, mutta ehkä se joku yksittäisen ihmisen tietynlainen kuva, niin ehkä sillä ei oo niin hirveästi merkitystä.

Laura Harakka: Jos ei hirveen provosoivia kuvia rupee laittaa, niin sitten tuskin on.

Klaudia Käkelä: Niin, kyllä. Jos ei riko ihan internetiä, niin…

Laura Harakka: Kyllä.

Klaudia Käkelä: Minkä verran te ylipäätään seuraatte sitä analytiikkapuolta tavallaan, että miten justiinsa seuraajamääriä ja tykkäysmääriä ja tällasta ja miten paljon se vaikuttaa sit toisaalta osaltaan niihin teidän julkaisuihin, vai vaikuttaako. Laura?

Laura Harakka: Mä teen silleen, et mä aina sillon tällön käyn kattoo että miten ne Savonian omassa mediassa ne mun julkaisut sit toimii ja että saako se porukkaa tykkäämään ja tälleen. Että sen verran ihan vaan sillä, että mä kuitenkin koen et tää on mun työtä, mulle maksetaan tästä, niin mä haluan että sitten se on myöskin semmosta mikä herättää mielenkiintoa, mutta muuten mulla ei tykkäykset näy missään mallissa ja en halua myöskään vertailla hirveesti muiden kanssa, että paljonko toisella on tykkäyksiä ja paljonko toisilla, koska siihen vaikuttaa niin moni asia ja ihan pelkästään se, että moneltako se on julkaistu se julkaisu.

Teo Karvonen: Joo, en mäkään oikein silleen hirveesti seuraa sitä dataa. Välillä saattaa käydä vähän niinkun huvikseen kattomassa vähän että miten tää toimii ja sit käy kattoo silleen, että seuraajamäärät miinus 50 prosenttia punaisella huutaa. Sit sä oot no joo, jotain mä oon ehkä tehny, mut, no… Mutta, tota, se on hyvä pointti, sieltä Savonian tililtä… Mä en oo itse asiassa tota tajunnutkaan. Mä harvoin seuraan sitä, et voisin käydä vaikka kattoo miten se toimii siellä, että aiheuttaako se tunteita ja tuoksuja, että tykkääkö jengi siitä, koska sehän kertoo kuitenkin tosi paljon, koska nyt ollaan Savonialle tavallaan niitä lähettiläitä ja meidän pitäis kertoa Savonialle hyödyllisiä ja relevantteja tietoja koulutuksesta ja opiskelusta, niin et jos siellä on sit silleen niinkun et omaan someen tulee triljoona tykkäystä ja meet kattoo mites tää Savonian postaus ja siellä on kolme, niin se ei oo ehkä tarkoituksenmukaista sit kuitenkaan.

Klaudia Käkelä: Millasia asioita te ootte huomannu, että mitkä kiinnostaa ihmisiä opiskelusta Savonialla? Mitä asioita kannattaa kertoa?

Teo Karvonen: Joo, no, ehdottomasti mä oon ottanu vähän semmosen lähestymistavan, että mä koitan kertoa tavallaan just siitä hetkestä missä mä meen opiskelussa. Tällä hetkellä mulla on oppari mielen päällä ja mä koitan kertoa siitä, että en mä… Alussa, viime vuonna mä tein ehkä, tai sillon ekana vuonna mä kirjotin silleen että joo, että meillä on siisti kampus täällä, mutta en mä nyt oo kuitenkaan semmonen kävelevä mainos silleen että hei, kato, meillä on siisti Kampussydän tai kirjasto, et mä koitan sitä enemmän viedä oikeesti silleen siihen minuun ja mitä minä ja mun tutkinto ja mun resto-opinnot, niinkun mitä ne on, koska se on tosi ehkä niche-meininkiä, mut sit tavallaan jos siellä somessa on varmasti ihmisiä jotka oikeesti miettii, niin sit ne toivottavasti saa vastauksen niihin kysymyksiin mikä niitä askarruttaa, että hei, että tämmöstä on tää resto-opiskelu nimenomaan, justiinsa. Mä koitan ehkä semmosta tehdä, mä uskon et se kiinnostaa.

Laura Harakka: Siis ihan mahtavaa, kun me ollaan ihan erilaisia tyyppejä, niin tästä tulee täydellinen tästä podcastista. Mut siis mä oon tällä hetkellä justiinsa miettimässä… Just viime postauksen tein Pohjois-Savossa opiskelusta, et mistä mä tykkään. Ja sit kuitenkin, kun miettii et tänne muuttaa paljon sit porukkaa opiskelee ja sitten seuraava postaus on juurikin tästä meidän ihanasta kampuksesta, mut se on tehty myöskin silleen, koska mä tykkään hirveesti meidän opiskelutiloista, ne auttaa mua keskittymään. On paljon erilaisia tiloja missä voi opiskella, niin se on mulle niinkun se tärkee. Mut samaistun myös tohon, että mä oon tehnyt paljon postauksia myös siitä mitä harjotteluita mulla esimerkiks on, koska se on meidän alalla just tosi laaja. Mä oon ollu leikkaussalissa, mä oon ollu lastensuojelussa, mä oon ollu sisätautien osastolla, mä oon ollu vaikka missä, niin ne on varmasti myös paljon semmosia mitkä kiinnostaa just sitä meidän alaa hakemaan, et tosi tärkee miettiä just sitä. Mä mietin sitä, että mitä terveydenhoitajaksi pohtivat, et lähdenkö opiskelemaan, niin mitä hän vois haluta tietää niistä opiskeluista. Meillä on ihan mahtavat tilat Savonialla myös, meidän esimerkiks nää simulaatiotilat ja tällaset, mitä ei vissiin kauheen monessa muussa AMK:ssa oo, mitä oon kuullut kun on tullut sitten porukkaa juttelemaan, niin sitäkin haluan sitten tuoda esiin että meillä on kyllä ihan oikeesti tosi hyvä kampus ja tosi hyvät tilat oppia, et sellastakin haluan tuoda sit esille, mut se tosi paljon just liittyy siihen mitä mä just opiskelen ja mitä mä millonkin oon. Harjotteluissa tein harjoittelupostauksia. Se oli sillon mielenpäällä.

Teo Karvonen: Niin ja siis totta kai, mä niinkun ymmärrän, siis mä fiilaan tätä meidän kampusta. Onhan tää nyt tosi moderni, niinkun et kyllä mäkin oon tehnyt siis semmosen postauksen et hei, meillä on siisti kampus. Se tais olla sillon ekana vuonna. Enkä mä nyt ala dissaamaan lauraa siitä, että miks sä teet tämmösen jutun.

Laura Harakka: Dissaa vaan rauhassa.

Teo Karvonen: Niin, että tulee sit takaisin jollain muulla tavalla sitten. Mutta just pitää miettiä sitä, että ehkä se on ollut varmaan se Savonian idea, että saatais eri tutkintoaloilta niitä vaikuttajia, niin me saatais sitten mahdollisimman laajaa sitä hommaa, että Laura kertoo siitä terkkarihommasta, mä kerron restohommista ja joku kertoo muotoilijan ja näin. Jokainen kertoo omalla. Me ollaan kuitenkin ihmisiä kaikki, niin jokainen kertoo omaa tarinaa omalla tavallaan.

Klaudia Käkelä: Ootteks te… Onks kumpikaan teistä harkinnut, että tästä sosiaalisesta mediasta vois tulla teille ura myös jatkossa?

Laura Harakka: Mä oon miettiny silleen, et mulla on ehkä tullut viime vuosina semmonen pieni sosiaalisen median ähky, et mä en haluais että se sosiaalinen media tulis enää yhtään lähemmäksi mun ihoa ja elämää. Mutta toisaalta, nykymaailma menee koko ajan siihen suuntaan, että myös sosiaali- ja terveysalalla hyödyttäis tosi paljon siitä, että käytettäis sosiaalista mediaa ja oma, pieni haaveeni jonkinlaisesta yrityksestä, joka sitten tukeutuiskin siihen sosiaaliseen mediaan, niin siltä kantilta, mut niinkun yksityishenkilönä en usko että koskaan lähden semmosta yrittämään, mut sitten jos mun yritys ja mun ura sitä vaatii, niin todellakin, koska mähän nyt nauttisin vaikka jostain seksuaaliterveydestä höpöttää tuolla podcastii, tai tehdä jonkun somealustan et nuoret sais sitä tietoo helpommin, koska se on mulle sitä tärkeetä ja sitä kehittämistyötä mitä just terveydenhoitajat tekee.

Teo Karvonen: Joo. Tuo on aika hyvä toi someähky-homma, koska sit se helposti saattaa mennä silleen että se ottaa roolia tavallaan siitä omasta elämästä ja jaksamisesta, että oikeesti jos sun pitää miettiä vaan sitä että aa, nyt mulla on taas tämmönen postaus, tai jos sun oma feed on pelkästään yhteistyöpostauksia, niin sit se on just silleen… Joo, sillon se menee ammattimaisempaan suuntaan, mut sit kuitenkin haluaa että se some on semmonen et siitä pystyy irtautumaan jos se alkaa ahdistaa. Sit jos sä tavallaan sitoudut siihen, niinkun tekemään jotain uraa sen kanssa, niin sit se on vaan silleen että jos saat jonkun burn-outin, niin sit sä oot silleen että sori, voi-voi, tavallaan, et se voi olla aika kovakin maialma. Meillä on diili, sun pitää postata näin monta kertaa, niin sit sun on vaan tehtävä, niin ei halua antaa tavallaan itseään panttivangiksi sille. Että jos tulee että ei vitsi, nyt mä en halua tehdä somea, mä haluan hävitä Malediiveille kuukaudeksi, niin sit mä voin tehdä sen. En mä nyt opiskelijana voi minnekään Malediiveille lähteä näillä, niinkun… Savonia ei ihan niin paljon maksa, älkää hakeko ihan sen puolesta, mutta pointtina se.

Klaudia Käkelä: Sä mainitsit Laura äsken, että te ootte jossain vaiheessa saanut palkkion paistinpannuina. Nyt vaadin tähän lisäselvitystä myös ihan mikrofoniin.

Laura Harakka: Joo, siis se oli ehkä vähän kärjistetty, mutta mun muistaakseni meillä oli semmonen alussa, että me pystyttiin tuotepalkintoina tavallan meidän palkkiot sitten lunastamaan, tai tähän sosiaalisen median tai tämmöseen videoiden, kuvien tekemiseen liittyvillä lahjakorteilla esimerkiks, niin, tota, et se on siitä muuttunut, et jossain vaiheessa tulikin tää että me saadaan ihan oikeeta palkkaa. Me ollaan lähetty puhtaasti siitä mielenkiinnosta ainakin tähän hommaan ja siihen mä kannustan, jos joku miettii, et kun tää tulee jatkumaan luultavasti tää vaikuttajaprojekti, niin hakekaa mielenkiinnosta ja älkää rahan tai muun takia. Tää on kiva projekti ja tää antaa paljon, mutta ei niinkään sitä palkkaa.

Teo Karvonen: Ei oo maksettu mainos silleen, että Claudia kattoo tuolta silleen, että nyt sanot sit tälleen. Mä tarkennan ite tota casea. Siis joo, mä muistan ton tuotepalkintohomman, mut itellä oli se et mä toimin yrittäjän ite, mulla oli Y-tunnus, niin mä laskutin jo ekan vuoden jälkeen mun palkkion, niin mä sain… Mulla oli tavallaan se, siis, sain sitten rahana sen alkuun, ja kyllä Laurakin sit sai sen rahana – vai miten se meni?

Laura Harakka: Joo, se muuttu siinä kesken sen kauden ja mä en ollut ennen sitä näitä tuotepalkintoja vielä nostanut, kun ei ollut hirveesti tarvetta paistinpannulle tai muulle. Ei oo varaa niihin nakkeihin, mitä paistella. Kuitenkin se muuttu siinä, että se oli kyllä kiva yllätys ja positiivinen lisä sitten siihen.

Teo Karvonen: Ja kyllä se vie vähän kuitenkin ammattimaisempaan suuntaan, kun saat kuitenkin sitä oikeeta rahaa silleen, vaikka se ei oo paljoa, mutta kuitenkin tavallaan et sä saat siitä sen oman palkkion ja sä voit ostaa sillä sitten mitä saat ja käyttää sen miten sä haluut. Et tuotepalkinnot on aina vähän silleen, että sitoudutko lukuvuodeksi ja saat kärjistettynä paistinpannun, niin onhan se vähän nihkeetä, niin tavallaan siitäkin respect kuitenkin Savonialle, että pystyy maksaa sit kuitenkin ihan rahana ja nytkin tänä vuonnakin tuli paljon enemmän tavallaan jotain… Mä en nyt muista ulkoa, mutta jotain muutoksia ja helpotuksia tavallaan siihen palkkionkin maksuun, meille vaikuttajillekin.

Klaudia Käkelä: Mä laitan vaikka tän jakson show noteseihin, eli sinne mistä palvelusta, Spotifysta ja SoundCloudista ikinä kuunteletkaan, niin siellä jakson tiedoissa laitan tietoa sitten siitä, että mitä kautta voi hakea tai ilmoittaa kiinnostuksensa tätä somelähettiläs-hommaa kohtaan, jos se kiinnostelee. Kertokaa vielä tähän loppuun, että mistä teidät löytää, mistä somekanavista, ja millä handlella missäkin.

Teo Karvonen: Meikä löytyy, tota… Tää on vaikee selittää aina, koska jengillä voi olla vaikeuksia, tai itellä on vaikeuksia selittää Q:n ja G:n eroa, mutta [Teoq? 00:36:49] Instagramista ja ne on Q-kirjaimia ja taitaa löytyä mahdollisimman monesta paikasta, että koitan käyttää samaa tagia monessa mestassa. TikTokissa se taitaa olla Teodorantti, mutta seuratkaa Instagramissa mieluummin. Ja oikee nimi on ihan Teo Karvonen, et jos LinkedInissa haluaa etsiä, niin sieltäkin löydyn, ja sinnekin ainakin taisin Claudian [DMS laidata? 00:37:09], kun joku kerto et hei, että siellä Savonia ettii jotain tarinoita, et hei, nyt vois saada Koti-Pizzan lahjakortin, että voinko mä tehdä vaikka mä olen jo somevaikuttaja. Mut joo, [Teoq? 00:37:20] Instagramissa, se on ehkä se. Go to some.

Laura Harakka: Joo, mäkin suosittelen tota Instagramia. Mulla on tämmönen kun Laurakas. Tulee yhdistelmästä Laura ja rakas. Sieltä löytyy. Vielä kerkee ennen kun sit mä lopetan nää vaikuttajahommat, niin katotaan lähdenkö sitten yksityiseks tilin laittamaan ja sit jos haluaa vähän rennompaa sisältöä ja nähdä mun suloista koiraa videoilla, niin semmonen TikTok kun [Fabulosolare? 00:37:48] löytyy myöskin ja siellä on tehty tämmösiä vähän epätoivoisia opiskeluvideoitakin muutama, että ne ei oo kauheen hyvii, mut ne koiravideot on, koska mun koira nielasee siellä kinkun palasen silleen, että se ei edes nielase sitä. Se on tosi, tosi hämmentävää. Mut hei, ihan mahtavaa jos seuraat ja jos ei kiinnosta, niin älä seuraa.

Teo Karvonen: Ei oo pakko. Jos ei sovi, niin tossa on ovi.

Klaudia Käkelä: Se on ehkä hyvin tiivistetty, tää jakson aihe myöskin. Mä lisään nää tilit myös sinne show noteseihin, ihmiset voi sieltä seurata jos kiinnostaa. Oikein paljon kiitoksia teille molemmille. Tää oli hyvin kiinnostavaa.

Teo Karvonen: Kiitos, Klaudia. Kiitos, Laura.

Laura Harakka: Kiitos teille molemmille ja seuratkaa myös Savonia AMK:ta, sehän on se tärkein meidän media.

Teo Karvonen: Kaupallisessa yhteistyössä tämä podcast tehty.

Klaudia Käkelä: Oi, oi, oi. Pitäiskö… Oisko tää nyt viestintäasiantuntijan pitäny muistaa tässä. Hyvä, että se tuli teiltä.

Laura Harakka: Ei, ihan mahtavaa. Siellä on kivaa sisältöä.

Teo Karvonen: Se vaan testas. Laura saa nyt palkankorotuksen, kun muisti tän.

Laura Harakka: Kyllä, kyllä.

Klaudia Käkelä: Yes.

Savonian legendat, jakso 11: Päivä, jona Timo kuoli

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat -podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä ja seuranani studiossa on Maikki Asikainen sekä hänen miniänsä Essi Keto. Oikein lämpimästi tervetuloa.

Maikki Asikainen: Kiitos.

Essi Keto: Kiitos.

Klaudia Käkelä: Jakson aiheena on yksi maatilallisen ihmisen ja ehkä ylipäätään ihmiselämän kurjimmista tilanteista, nimittäin kuolema, ja erityisesti läheisen kuolema. Maikki Asikaisen puoliso Timo oli päävastuussa Asikaisten maitotilan toiminnasta, kun mies yllättäen menehtyi sydänkohtaukseen.
Me puhumme siitä, että mitä on tehtävissä, kun sen suuren surun keskellä tulee myös perheyrityksen raha-asiat, voi mennä vähän solmuun ja säppiin, ja mitä sitten tehdään. Maikki, tosiaan sun puoliso kuoli sydänkohtaukseen, eikö vaan, 2007.

Maikki Asikainen: Joo, kyllä.

Klaudia Käkelä: Kertoisitko vähän siitä päivästä, että mitä siinä oikein tapahtui.

Maikki Asikainen: No minä lähdin aamulla navetalle ja kävin siinä välillä pihassa ja katsoin, että kaikki on ihan kunnossa. Sitten kahdeksan aikaan lehmät sain laitumelle ja tulin sinne, ja hän oli sitten lattialla. Oli siinä vaiheessa, oli jo kuollut. Sitten vaan soitin ambulanssin ja herätin Herkon, Herkko ei ollut kuulunut mitään vaikka on kaatunut lattialle. Herätin Herkon ja siitä se vaan sitten päivä lähti soljumaan.

Klaudia Käkelä: Niin, kyllä. Maatila ei pysähdy, vaikka isäntä tuupertuisi lattialle. Hommat on hoidettava, se on näissä maatilan katastrofeja käsittelevissä jaksoissa kyllä havaittu, että eläimet tarvitsee hoitoa. Tuota, teillä nousi heti siinä taloudelliset asiat pinnalle, koska tietysti Timo oli päävastuussa tilan toiminnasta ja myös raha- ja talousasioista. Millaisia asioita siinä nousi heti pintaan ja millaisia ongelmia te kohtasitte?

Maikki Asikainen: No siinä meillä oli tilit sillä lailla, että mulla oli käyttöoikeus ja ne oli Timon nimissä. Ja sitten siinä meni muutama päivä, kun rupesin laskuja maksamaan tietokoneella ja siinä oli vaan, että ottaa pankkiin yhteyttä. Ja minä otin, ja ne oli suljettu ne tilit. Sitten minä lähdin pankkiin ja sieltä sanottiin, että pitää olla valtakirjat pojilta, että se saadaan aukaistua, ne tilit. Ja siinä meni tietysti muutama päivä, kun toinen poika asuu Kotkassa. Sitten saatiin pankin välityksellä valtakirjat sieltä. Ja siinä meni semmoinen, ehkä 4-5 päivää ennen kuin saatiin tilit auki ja voitiin jatkaa sitten siitä.

Klaudia Käkelä: Niin. Se on aika pitkä aika, saitteko te mitään, nostettua rahaa tai mitään ulos sieltä?

Maikki Asikainen: Ei ollut muuta kuin muutama kymppi oli rahallisesti, seteleitä. Vaan että niillä piti sitten pärjätä.

Klaudia Käkelä: Kerro Maikki vielä vähän siitä ajasta silloin 2007, teidän molemmat pojat oli jo lähempänä 30 ja sinänsä pieniä lapsia ei pyörinyt jaloissa, mutta se oli silti varmasti tosi raskasta menettää puoliso sillä tavalla aika yllättäen.

Maikki Asikainen: No olihan se tietysti, että se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja siinä vaan piti lähteä miettimään. Onneksi mulla oli sitten mieheni sisarukset, tuli aika äkkiä siihen. Ne oli kolme viikkoa siellä, aina joku ulkopuolinen. Tai siis perheenjäseniä, ulkopuolinen ihminen, että tuota, ja sitten siinä vaan piti lähteä ettimään apuja muualta. Uskaltaa lähteä kysymään mitä tehdään ja millä lailla tehdään, että onneksi Kiuruvedellä oli silloin ja on tietysti vieläkin, vaan silloin oli ihmisiä, jotka lähti ja saattoi tulla päiväksi tai kahdeksi neuvomaan niin kuin rahaliikenteessä ja olihan ne jollain lailla tuttuja, ainahan siellä on semmoisia oppimisen paikkoja. Että ei ihan, kaikkea ei tiennyt, mehtäpuoleltakin oli aika hatarat tiedot mulla silloin. En tiiä, on vieläkin.

Klaudia Käkelä: Mutta että semmoinen, tuli kuitenkin semmoinen fiilis, että apua saa, kun sitä uskaltaa pyytää ja on ympärillä semmoista tukiverkkoa, että.

Maikki Asikainen: Joo, kyllä. Sitä vaan piti lähteä rohkeasti, vaikka välillä tuntui, että ei halua lähteä mihinkään. Niin se on vaan lähdettävä.

Klaudia Käkelä: Niin. Kyllä. Tuntuiko susta se, että se kun oli tuollaisessa tilanteessa, että on maatila, jossa tosiaan eläimistä pitää kumminkin pitää huolta, vaikka mitä tapahtuisi, niin tuntuiko susta, että se oli sillä hetkellä hyvä asia vai huono asia, että tavallaan oli pakko nousta sieltä sängystä?

Maikki Asikainen: No pakko oli. Se oli kyllä hyvä asia, että sitä oli kyllä pakko lähteä lähteä. Sitä ei voinut jäädä sinne. Eläimet piti hoitoo joka päivä ja silleen sitä vaan sieltä noustiin pikkuhiljaa.

Klaudia Käkelä: Joo. Kyllä. Löytyikö sieltä navetasta sitten lohtua yhtään, ainakin lehmät on niin symppiksiä eläimiä.

Maikki Asikainen: Löytyi, löytyi. Monenlaista.

Klaudia Käkelä: Niin. Kyllä. Kerro vähän tästä teidän maitotilasta, miten isosta tilasta on kyse?

Maikki Asikainen: Meillä oli silloin 30 lypsyä, ja sitten nuorkarja siihen päälle. Niitä oli ehkä, olisiko ollut kolmisenkymmentä nuorta karjaa ja meillä oli just silloin konehallin teko sinä kesänä, se oli kutakuinkin valmis, vaan oli siinä vielä yksi työmies tekemässä sitä konehallia. Ja silleen.

Klaudia Käkelä: Kyllä. Ja sitten tämä oli tosiaan 2007, kun kuolema tapahtui ja suunnilleen vuoden päästä semmoinen Essi hypähteli kuvioihin. Mä oon ymmärtänyt, että teillä on oikein lämpimät miniä-anoppi-välit.

Maikki Asikainen: Kyllä on.

Essi Keto: Kyllä.

Klaudia Käkelä: Kerro vähän Essi siitä miten te Herkon kanssa tapasitte.

Essi Keto: Nojoo, mehän tavattiin Savonialla. Eli aloitettiin molemmat opinnot silloin 2008 syksyllä ja siitä me sitten tutustuttiin ja mulla oli siinä kanssa meneillään vähän sellainen surutyö, kun oma isä oli sairastunut eikä ollut paranemassa, oli syöpä, niin sitä kautta tuli juteltua näistä ja se vähän yhdisti siinä vaiheessa.

Klaudia Käkelä: Niin. Kyllä varmasti. Ja sinähän olit tosiaan aika keltanokka näissä maatilan asioissa, että lähdit agrologiksi opiskelemaan vähän sattuman kautta, eikö vaan?

Essi Keto: Kyllä, juuri näin. Ei ollut, olenhan mä aina eläimistä tykännyt ja hevosia on, olen ratsastanut ja hevosista tykkäsin. Ja siihen aikaan oli Savonialla Iisalmessa hevostalouden puoli yhtenä suuntautumisvaihtoehtona, ja mä sitten sinne hakeuduin, kun Iisalmeen tulin takaisin sen isän sairauden takia.

Klaudia Käkelä: Tosiaan sitten hyppäsit Essi aika nopeasti hommiin ja sait anopilta vähän niin kuin perehdytyksen tähän hommaan, että mitenkä nämä maatilan työt oikeasti sujuu.

Essi Keto: Kyllä. Ihan mahtava opettaja oli mulla siinä alussa ja me tultiin heti alusta Maikin kanssa tosi hyvin juttuun. Minähän muutin tilalle sitten 2010 ja siitä asti sitten navettavuoroja jaettiin ja tehtiin yhdessä. Hän opetti ja minä sitten kuuntelin.

Klaudia Käkelä: Niin just. Ja nyt olet jo, ihan teet siellä vanhana tekijänä. Tässä on kuitenkin mennyt reilu kymmenen vuotta, kun olet siellä toiminut ihan täysin muina emäntinä.

Essi Keto: Kyllä. Tässä me laajennettiin sitten miehen kanssa tilaa, Herkon kanssa laitettiin robottinavetta 2014 ja hommat muuttui sitten ihan toisenlaiseksi sitä myötä. Mutta vieläkin, ainahan sitä oppii uutta, että kun lähti tälleen ettei ole omaa tilaa tai perhekokemusta, tai perheellä ei ole tilaa eikä ole sellaista mitään maatilakokemusta niin onhan tämä ollut aikamoinen opintie.

Tunnusmusiikki

Klaudia Käkelä: Asiantuntija Elina Vehviläinen-Liikka maatilojen varautumisen työkalut -hankkeesta, kerro vähän siitä millaisia asioita maatilallisen tai maatilan ihmisten täytyy ottaa huomioon siinä tilanteessa, jos omainen kuolee ja pahimmassa tapauksessa juurikin tämä tilan omistaja.

Elina Vehviläinen-Liikka: Näissä henkilöriskiasioissa erityisen tärkeää on se, että niihin olisi varauduttu ennakkoon, koska siinä tilanteessa, että puoliso kuolee tai menettää toimintakykynsä, ongelmat alkaa kasautua tosi nopeasti. Eli siellä on paljon sellaisia asioita, mihin kannattaisi jo etukäteen varautua ihan pienemmistä asioista, kuten siitä, että onko pankkitilin käyttöoikeudet molemmilla, eli sekin voi olla haastavaa, että tilit napsahtaakin kiinni ja sitten ei ole käteistä, koska korttia ollaan totuttu käyttämään. Eli tämmöistä niin sanotusti, pienempiä asioita, mutta jotka vaikuttaa siihen elämiseen.

Lisäksi sitten ihan edunvalvonta-asiat ja esimerkiksi testamentti olisi tärkeä. Että mietitään sitä, että jos puoliso kuolee ja on vaikka alaikäisiä lapsia, että mitä silloin tapahtuu. Välttämättä ei tule ajatelleeksi sitä, että näille lapsille tullaan määräämään edunvalvoja, joka voi sitten, tai onkin yleisesti ottaen vanha maistraatti. En edelleenkään muista nimeä, väestö- ja rekisteritietokeskus, ehkä se on näin. Pitkä nimi. Sieltä silloin ulkopuolinen taho huolehtii lasten, perillisten omaisuudesta ja käytännössä se voi tarkoittaa esimerkiksi sellaista, että sä olet hankkimassa lannoitteita tai jotain muuta yhtään isompaa hankintaa, vaihtamassa traktoria, niin kaikkeen tällaiseen pitää hakea se päätös ja hyväksyntä lasten edunvalvojalta.

Ja niin kuin tiedetään, virastot voivat olla aika ruuhkaisia, eli tässä voi kestä kuukausia, voidaan puhua puolesta vuodesta ennen kuin tällainen päätös saadaan, ja virasto voi myös katsoa, että ei ole oikeutettua tehdä näin, esimerkiksi vaihtaa kalliimpaan traktoriin. Se on lasten omaisuuden tuhlaamista. Joten hyvin tällaisia käytännön ongelmia voi tulla siihen tilan pyörittämiseen mukaan, nämä kannattaisi huomioida ja myös edunvalvonnassa se, että jos toisen toimintakyky alkaa heiketä, niin olisi sitten se mahdollisuus tehdä niitä päätöksiä tehokkaasti, koska ei yritystoiminnan pyörittämisessä voi kuukausia odotella.

Klaudia Käkelä: Teidän hankkeessahan on myös tehty töitä juuri näiden asioiden parissa, niin kerro vähän siitä.

Elina Vehviläinen-Liikka: Joo, meidän tässä maavara-hankkeessa henkilöriskit on tosi tärkeä osa. Ja verkkosivuilta maavara.savonia.fi löytyykin online-opas, jossa henkilöriskit on yksi osa-alue mikä käydään läpi. Sieltä löytyy tosi kattavasti tätä testamenttia, edunvalvontaa, avioehto esimerkiksi myös. Tämäkin on sellainen asia, mitä monet ei välttämättä ajattele, mutta avioliittohan päättyy aina eroon lopulta. Joko erotaan, tulee avioero, tai se että toinen kuolee, mutta se päättyy joka tapauksessa, se avioliitto. Eli myös tämä asia kannattaa huomioida ja miettiä niitä juttuja, myös yhtymäsopimuksia on käyty siellä läpi.

Lisäksi löytyy kevyesti kuunneltavaa materiaalia, Youtube-videoita. Siellä on asiantuntijoita, joita on haastateltu näiden asioiden puitteissa, he tekevät töitä päivittäin näiden turvaavien asiakirjojen parissa, että suosittelen kyllä käymään niitä sieltä katsomassa ja sitten miettiä omalle tilalle ne keinot, mitkä parhaiten turvaa sitä yrityksen toimintaa, omaa itseään ja ennen kaikkea kyllähän näissä henkilöriskeissä pitää ajatella niitä läheisiä, että se on ennen kaikkea se, että ei niin, että mitä minä itse vaan miten läheiset selviää tämmöisessä tilanteessa. Suosittelen lämpimästi, että niitä lähtisi miettimään ja näihin kyllä apua saa nykyisin tosi helposti, on neuvontapalveluita, joissa on asiantuntijoita jotka pystyvät auttamaan. Samoin myös tänä päivänä esimerkiksi pankit on sellainen taho, joka kyllä kannustaa näitä tekemään ja ottaa yleisesti ottaen esille esimerkiksi lainaneuvottelujen, sukupolvenvaihdosten tai osakeyhtiöittämisen yhteydessä. Eli näiden tärkeys on tiedostettu ja muutamilla tunneilla, saat muutamassa tunnissa laitettua näitä asioita hyvälle mallille. Lämpimästi suosittelen, että kaikki omalta kohdaltaan miettisi näitä.

Klaudia Käkelä: Ja kaikkiin näihin materiaaleihin pääsee käsiksi linkistä, joka on myös tämänkin jakson lisätiedoissa. Eli maavara.savonia.fi.

Elina Vehviläinen-Liikka: Kyllä. Just näin.

Tunnusmusiikki

Klaudia Käkelä: En ole aikaisemmin saanut Savonialta valmistunutta agrologia, joka on myös niitä hommia tehnyt, niin en ole saanut aikaisemmin tänne studioon, kun aikaisemmat maatilan katastrofi -caset on ollut sellaisia, että ei ole Savonialta ainakaan agrologitutkintoa. Toki sun opiskeluajoista on pitkä aika ja Savonia on varmasti ehtinyt muuttua sinä aikana, mutta kerro vähän millaisia muistoja ja hyviä asioita sulta jäi käteen agrologiopinnoista Savonialla.

Essi Keto: Se oli jo silloin minusta tosi joustava, että nykyään se on vielä enemmän kehittynyt varsinkin koronan takia ja kun on mahdollisuutta monimuotona opiskella ja näin, mutta se oli jo silloin, tein kuitenkin molemmat lapset siinä opintojen aikana niin tein ihan reilusti vuoden taukoa, että pääsin opiskelemaan jopa kolmessa ryhmässä, tai aloittamaan aina sinä aikana. Se oli tosi hieno juttu silloin, ja muutenkin, toki kun lähti, että ei mistään mitään tiennyt, kun tähän agrologipuolelle lähti niin olihan se alkuun aikamoista, kun se kuitenkin on jo syventäviä opintoja tälle alalle, mutta kyllä siinäkin koin, että sain aika hyvin tukea. En jäänyt yksin enkä sillä tavalla ulkopuoliseksi siitä, että vaikka en tosiaan ole maatilalta lähtöisin ja perustiedot oli täysi nolla niin siltikin. Eli hyvä opetus on ollut, kun on tähän päässyt.

Klaudia Käkelä: Niin ja tosiaan se on aika poikkeuksellista, että ihminen päätyy agrologiksi opiskelemaan, jos ei ole sitä vähän niin kuin omaa tilaa jo siellä ja sukupolvenvaihdosta ajatuksissa, että jatkaisi oman perheen tilalla. Sinänsä olet hyvin erikoinen tapaus, mutta kaikesta päätellen et jäänyt mitenkään huonommaksi, vaikka tulit vähän pystymetsästä, että anoppikin voi olla siitä varmasti samaa mieltä.

Maikki Asikainen: Kyllä. Ihan varmasti. Meillä on niin hyvät välit.

Klaudia Käkelä: Hyvin ottautui heti nuori sieltä.

Maikki Asikainen: Oli kyllä. Tehtiin töitä ihan rinta rinnan.

Tunnusmusiikkia

Savonian legendat, jakso 13: Me ollaan sankareita

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen.
Minä olen Klaudia Käkelä ja tässä jaksossa vedetään epäonnistumista turpaan. Masennuksen mudissa rypenyt Henni Kinnunen on hieno esimerkki modernista sankarista joka on puhtaalla tahdonvoimalla voittanut häntä piinaavia mielenterveysongelmia. Sankaritarinoissa piilee kuitenkin myös vaara. Vaikeuttavatko ne ongelmien kanssa kamppailevien ihmisten toipumista jos ei itse koe millään tavalla olevansa niin sanotusti super? Tuleeko supersankareiden tarinoista vaan lannistunut olo? Studiossa kanssani on Henkinen Kovis yrityksen perustaja Henni Kinnunnen, tervetuloa.

Henni Kinnunen: Wau, kiitos, kuinka mahtava sisääntulo, ai että. Kiitos, ihana olla täällä, kiitos Klaudia.

Klaudia Käkelä: Noin kuus vuotta sitten sä olit sellasessa tilanteessa jossa olit kärsiny synnytyksen jälkeisestä masennuksesta sun ensimmäisen lapsen jälkeen ja tullut sit aika pian sen jälkeen heti siihen päälle raskaaksi ja olit sit kahden pienen lapsen kanssa kotona ja huomasit, että sulla ei oo niinkun yhteyttä niihin lapsiin. Sellasta ainakaan mitä sä olit niinku kuvitellu, että sulla vois olla. Kertoisiks sä vähän tuosta ajasta?

Henni Kinnunen: Joo. Se oli tosiaan kuus vuotta sitten. Mul oli sillon tota vuoden ikänen ja sitte just syntyny vauva ja mä huomasin sen, että mä tota niin mä päivisin saatoin vaan tuijotella niitä lapsia ja miettiä, että miten näiden kanssa niinku ollaan. Että miten tässä niinku kuuluu olla ja tota pitkään oli ollu vähän sellasta, että pärjäänkö mä nyt äitinä ja mitä tää oikeen tarkottaa ja aloin tunnistamaan sellasia nuoruudesta tuttuja masennusoireita. Itketti hirveesti ja mikään ei oikein tuntunu miltään ja tota sit varsinki jotenki sellanen aivan niinku murskaava hartioilla painava epäonnistumisen tunne siit äitiydestä, et minkä takia tää ei tunnukka kivalta ja minkä takia tää ei tota, minkä takia tää ei tunnu siltä mitä mä aina ajattelin, että tää tuntuis. Ja se oli aika, se oli raskasta aikaa sen. Sillon mä olin pohjamudissa ja tota nyt en enää oo. Mutta sillon koin, että kävin kyllä varmaan elämäni vaikeimpia aikoja läpi sillon.

Klaudia Käkelä: Nii ja sulla oli tosiaan jo siis niinku lapsuudestaki tällästä niinku masennushistoriaa, että olit, käviksä ihan terapiassaki sillo lapsena?

Henni Kinnunen: Joo kävin ja olin ihan psykiatrisella osastollaki pari kertaa, että ne meni sillon ne tilanteet niinku todella syviin myös joita aloin tietysti just niinku sanoin ni tunnistaa sillon myös niitten lasten kans, että sillon lapsena se alko varmaan siitä, et mä olin esi-teini ku mun vanhemmat eros ja sillo mä olin ollu pitkään koulukiusattu ja mistään ei oikein niinku mistään en oikee pystyny sillee tarttuu kiinni, että olin tietysti nuori ja just murrosiän kynnyksellä ja kaikki oli muutenki uutta ja ei ollu oikein kiintyneitä kavereita, me muutettiin tosi usein ja sitte siihe päälle vielä se vanhempien ero ja siihen liittyvä koulukiusaaminen ja kaikki ni sillon päädyin ihan osastohoitoon asti, että olin tota, koitin tehdä itselleni pahaa ja tota ja sillon olikin ihan tarpeellista pistää minut suojaan itse itseltäni. Jopa kaksi kertaa. Ja tota sitte sillon sit se sellanen varhaisaikuisuus parikymppisenä sillon ennen ku sitte lapsethan mä oon saanu sillee suht koht nuorena, et mä olin 24 ku ensimmäinen synty ja 25 ku toinen synty ni sillon ennen heitä ni jotenkin siinä sillee jonglööras siinä elämässä, että sillon ei todellakaan niinkun ajatellu vielä sitä, en osannu ajatella vielä sitä, että miten tollanen lapsuudessa niinkun tapahtuneet tapahtumat tai mun päässä olleet ajatukset vielä sillonkin niinku vaikutti tosi paljon mun arkielämään ja sitten siinä kohdassa kun sitten totesin niitten lasten kanssa, että hei eihän tän kuulunukka mennä tällee, että munhan piti olla maailman onnellisin äiti näitten kahen lapsen kanssa ja miten mä en ollenkaa saa kiinni tästä äitiydestäni. Siitä lähti sit sellanen, että hei mun tarvii tehdä jotain ajatustyötä tälle, että tää asia muuttuu.

Klaudia Käkelä: Kyllä ja sit sä päädyit, sä oot kuvaillu, että sellanen niinku käänteentekevä hetki oli sitte syksy ilta tai -yö ku sä sit istuit ja itkit sun makuuhuoneen lattialla ja sit sun puoliso hyvin viisaasti niinku siinä tilanteessa sit rupes asettamaan niinku itselleen rajoja mikä sit tavallaan niinku herätteli sua myös siihen tilanteeseen ni kerro tästä käännekohdasta?

Henni Kinnunen: Joo kyllä, mä oon tässä huomannu nyt sitte pari vuotta ihmisten kanssa työskennelleenä ja varsinkin viimeset puol vuotta nytten tän yrityksen kautta, että ihminen tosi usein tarvii semmosen pohjamutakokemuksen. Sellasen kokemuksen, että jumaliste, että täst ei niinku pohjemmaks enää pääse. Et täst ei oo niinku niin sanotusti suunta ku ylöspäin. Ja sillon se oli sellanen yö, kello oli varmaan 3.30 yöllä, mä aina kerron tätä, tää on ihan järkyttävää, mul oli niinku räkä poskella ja tukka sekasin ja kyynelet poskilla ja meikit levinny, varmaan en ollu sinä päivänä meikkejäkää jaksanu pestä ja itkin siellä makuuhuoneen lattialla jonkun riidan päätteeksi sitten ja se oli semmosta aikaa, et mä en jaksanu tehdä mitään. Mun puoliso hoiti sillon kaiken, meiän kotihommat, meiän lasten viennit ja tuonnit ja ruoat ja kaikki ja tota hän oli sillon menossa, oiskohan hän ollu menossa si kahdeksaan töihin ja sitä ennen lasten pukemiset ja muut ja hän sit siinä kohdassa sano, se oli ehkä sellanen ensimmäinen kerta ku mä jotenki tajusin sen, et hei, että se ei auta, että mua vaan loputtomiin vaan lohdutetaan tai loputtomiin vaan taputellaan päätä, et kyllä tää tästä. Et se oli sellanen hetki, et hän sit sano, et nyt sulla on Henni kaks vaihtoehtoo, et joko sä nouset siitä tai mä tuon sulle tosta lasin vettä ja sä juot lasin vettä ja tuut mun viereen nukkumaan tai sit mä soitan sulle ambulanssin ja sä lähet Niuvaan ja sit sua niinku hoitaa joku toinen, et nyt sul on niinku päätös, et lähetkö sä tästä ite tätä tekemään vai, että mulle, mä en enää pysty sua auttamaan. Ja tota välillä ku mä puhun tästä ni ihmisten ensireaktiot on sillee, et osa saattaa ensin olla sillee, et oho kylläpäs hän sano sulle tosi kovasti, et kylläpäs mä varmaan loukkaantuisin tosta jos joku sanois mulle tollee, mut todellisuudessa oikeesti se tilanne oli se, et jos mä en ois ite sitä käännöstä tehny ni sit mä oisin päätyny sinne osastolle taas. Joka ois sitte taas aiheuttanu sen, että taas ollaan siinä epäonnistumisen kierteessä ja taas ollaan siinä, et mä ajattelen, et emmä vieläkään oo parantunu tai emmä vieläkään oo päässy näist ongelmista eroon. Ja sillon mä otin sitten sen toisen vaihtoehdon ja join sen lasin vettä ja ensimmäistä kertaa tosiaan sillon ite tajusin, että joku asettaa omat rajansa silleen, että hei, että hänkin niinku sano, että mulle on ihan ok, että sä et jaksa tällä hetkellä tehdä mitään se on aivan fine mä voin hoitaa nää. Mutta jotta mä jaksan hoitaa tän talouden ja nää lapset ni se tarkottaa sitä, et mä tarviin unta ja nyt mul on kolme tuntia aikaa nukkua, koska me ollaan riidelty puolet täst yöstä. Ja sillon tota valitsin sen vesilasillisen ja seuraavana aamuna muistan, että tota lähdin sitten kävelylle ja tää tarina on niinkin kliseinen, että menin YouTubeen ja otin sieltä ensimmäisen jonkun tosi kliseisen motivational-videon 2016 vai mitähänlie se onkaa sillon ollu ja päätin, että perhana kävelen 15 minuuttia tohon suuntaan ja 15 minuuttia takasin ja kuuntelen sen ja niinku esitin, ajattelin niinku, että mä esitän että tää on maailman tärkein video ja asia minkä mä kuuntelen ja sit yhtäkkiä joku klikkaski sillee, että totta totta, että kukaan ei oo mua tulossa pelastamaan, mun mies ei voi mua pelastaa, mun äiti ei voi mua pelastaa, mun lapset ei voi mua pelastaa, eikä lääkkeet voi mua pelastaa eikä lääkäri voi mua pelastaa vaan tota vaan kyl se vaatii perslihaksia, että mä istun alas ja harjottelen nää asiat, että miten tää asia muuttuu.

Klaudia Käkelä: Esimerkiks jos ihmiset menee naimisiin niin siinä vannotaan, että myötä ja vastamäessä, mut mun mielestä toi on tosi hieno ajatus myös, että niillä vastamäilläkin on tietyt tavallaan rajansa, et sä voit sanoo sun puolisolle siinä vaiheessa jos asiat menee niinku yli semmosen tavallisen ihmisen käsittelykyvyn ni tavallaan, että hei sä tarviit nyt apua ja mä en pysty enää tän pisteen, täst pisteest eteenpäin sua auttamaan. Mun mielestä toiki on niinku inspiroiva ajatus.

Henni Kinnunen: Joo ja se onki sellanen, se onki sellanen juttu mistä mä niinku, mitä mä jotenki niinku en nyt sano, että kamppailen siitä puhumisen kanssa, mutta kamppailen sen kanssa, että koska mulla on masennushistoriaa ja masennustaustaa ja mielenterveystaustaa ja sit me tiedetään kaikki, et me taistellaan sitä ajatusta vastaan, et joku vaan sanoo, että no otat vaa ittees niskasta kiinni, niinku että et siihen on todella helppo sanoo, et ei se oo niin helppoo. Mutta kun tässä esimerkiks tässä mun tarinassa ni se, et se toinen vaihtoehto ois si ollu se, että mä oisin ollu niinkun jossain osastolla pohtimassa niit asioita ja jos ei siellä sit kukaan ois sanonu mulle sillee, et Henni, et tää lähtee sun korvien välistä, et me ei voida niinku, et se et me voidaan niinku terveydenhuoltonaki ja terveydenhuollon ammattilaisinaki tulla tiettyyn pisteeseen asti sua vastaan, mut et kukaan ei tätä sun puolesta tee. Ja mä oon tosi onnellinen siitä, että se tilanne oli niin tiukka, että musta tuntu niinku siltä, että mulla on kaks vaihtoehtoo, molemmat vaihtoehdot kuulostaa tällä hetkellä ihan todella paskalta ja tota molemmat vaihtoehdot kuulostaa hirveeltä, mut ainakaan sinne osastolle mä en mee. Et se oli niinku se, et nyt jos se kohta oli se, et täst pohjemmalle et enää voi mennä ni en niinku, et jotkut tarvii sen osastohoidon, minäki olen siellä kaks kertaa käyny, se ei ole mulle minkäänlainen häpeän aihe eikä minkäänlainen, mä en pidä sitä enää minään, koska sitä aikaa ei enää oo olemassa, nyt on vaan tämä hetki ja tässä missä mä nyt oon. Mutta, että sillon se valinta oli sellanen, että ehdottomasti mä valitsen sen vesilasin. Ja sehän siinä oliki sit hauskaa, että tota mä olin aivan hirveessä tunnemylläkässä, mua ahdisti ja mua sattu ja mä itkin ja mä tärisin ja musta tuntu, että tää ei niinku lopu koskaan. Ja sit varmaan toinen niist asioista niistä niinku asioista mitkä mä tajusin siinä, toinen oli se, että kukaan ei mua pelasta, mut toinen oli sit se kans, että ku mä join sitä vesilasia ihan rauhassa siinä ja mä tiesin, et tää oli se valinta minkä mä nyt tänä iltana valitsin, et mä en voi enää muuttaa tätä valintaa, että tässä mä nyt juon tätä vettä ja mä tajusin sen ekaa kertaa, et hei ku mä ihan rauhassa vaan oon tän kaa, ku mä hyväksyn tän, että mul on nyt tällänen olo ni se menee ohi. Ja se vaan niinku laantuu se tunne, koska sehän on vaan tunne ja se pysyy sun kehossa, se on fyysinen tunne. Ja sillon mä en enää sitte niinku sen edellisen kolme tuntia mä olin rakentanu sen tunteen ympärille kauheesti tarinoita ja narratiiveja ja kaikkee minkä takia mulla on tällänen tunne. Mul on tällänen tunne sen takia, että mä oon huono tai epäonnistunut tai mä en ansaitse tätä perhettä tai mä en ansaitse noita lapsia koska mä en osaa hoitaa niitä ja sit ku mä istun siinä sen vesilasin kanssa ja juon vaan sitä vettä ja keskityn vaan siihen, et nyt tää vaihtoehto oli se, et mä juon tätä vettä ja mä tajusin, et se tunne laantuu. Ja se oli yks sellanen oppimisen kohta. Ja seuraavana päivänä mä muistin, että okei tää nyt ainakin on sellanen asia jolla sen fyysisen olon saa pois. Joka sit johti siihen, et mä lähdin opettelee kaikkia tunteidenkäsittelytaitoja ja muita. Ja menin terapiaan ja hain muutenki tukea siihen tilanteeseen sillon.

Klaudia Käkelä: Mediassa näkyy nyt viime vuosina on näkyny tosi paljon sellasii sankaritarinoita joissa joku on ultrajuossut itsensä työuupumuksesta ja puhtaalla tahdonvoimalla noussut taloudellisesta ahdingosta. Nää on tarinat joita niinku myös tavallaan sinä niinku edustat omalla tavallas. Ne voi olla tärkeitä ja antaa ihmisille toivoa sinne tunnelin päähän ja niinku valoa, et nää asiat voi vielä niinku parantua, mut sit se varjopuoli voi olla se, että just, että vaikka siellä masennuksessa tällä hetkellä niinkun oleva ihminen ni, et hän kokee, et emmä pysty tohon, et mä oon varmaan sit ihan tosi huono ihminen ja aikaansaamaton ja laiska ja miks edes yrittää, et jos ei löydy semmosta samaistumispintaa, mut tavallaan niinku tää sunkin viesti tässä on niinkun enemmän ehkä se, että ei vaan se, että no masennuksesta tai mielenterveysongelmistahan nyt ylipäätään selviää kun vaan ottaa itseään niskasta kiinni vaan pointti on nimenomaan se, että tavallaan kun, et sitä apua pitää hakea, mutta ku sekään ei voi niinku tehdä kaikkea. Et just niinku se terapia ja ne lääkkeet ja ne ni neki voi viedä vaan niinku tiettyyn pisteeseen asti ja sit on niinku on tavallaan pakko myös hakea itestään sitä voimaa.

Henni Kinnunen: Kyllä. Tässä tullaan ehkä siihen mitä sanoit siitä jos kattoo niitä niin sanottuja sankareita ja sit ajattelee, et no toi on tollanen tai tol on tota tai tol on ollu helpompi lapsuus ehkä tai sil on ollu erilaisia ongelmia. Ni siinä astuu itse sellaseen ansaan, että tekee siitä toisesta jotenki erityislaatusen. Ja mä koitan sen takia mahollisimman paljon, mä haluan olla näistä asioista avoin, koska mul ei oo mitään hävettävää. Mulle on aaivan sama mitä joku ajattelee siitä, että mul on ollu tälläsia haasteita. Mä en ees usko, että sellasia ihmisiä on olemassa, me ollaan oikeesti läpikotasin kaikki lähtökohtaisesti kaikki hyviä ja toivotaan toisillemme tosi paljon hyvää ja me voidaan niinku inspiroitua tälläsistä tarinoista. Mutta siinä kohdassa sitten jos kamppailee näiden asioiden kanssa ja sitten lukee niitä tarinoita ja asettaa heidät niinku jonkinlaiselle podiumille jonkunlaiselle niinku korkeemmalle pallille, et tol on tota tai tol on paljon rahaa ni hän pystyy tekemään sen. Ni se on ihan hevonkukkua. Minusta ei niinkun kannata tehdä minkään, niinku et mä oon ihan tavallinen ihminen. Ja sen niinku aivan tavallisesta duunariperheestä kotosin, niinku suurin osa mun ikäsistä ihmisistä ja mitä vähemmän mä niinkun, mitä vähemmän, koska siinä tapahtuu nopeesti se, että me vähänniinku sahataan itteemme jalkaan. Että kuin mulla ois jotenki olllu paremmat lähtökohdat jo niinku masennuksesta selviytymiseen, ni ei ole! Mä yritän puhuu sitä niinku mahdollisimman jotenki, mahdollisimman selkeästi, että meistä niinku meistä niinku jokainen vaikka me ollaan uniikkeja, ihania, upeita yksilöitä ni me ollaan samaa lihaa ja verta ja me ollaan samanlaisia ihmisiä kaikki ja vaikka me lähetään niinku erilaisista, me ei voida koskaan tietää mitä se toinen käy läpi tai mitä se on käyny läpi tai kuinka paljon, mut jossainhan se sitten on. Et jokuhan se on klikannu siinä vaiheessa ku joku menestyy, sellasista lähtökohdista pääsee jonnekkin huippu ylös. Ni jossain vaiheessa se on klikannu se ajatus, että hitto vie, että mä oon tästä omasta elämästäni, näissä nahkoissa itse vastuussa. Se on aivan äärimmäisen, se oli se varmaan se mun niinku käänteentekevä sellanen niinku, et jos mä jään tähän enkä itse ota itsestäni vastuuta ni mulle käy huonosti. Ja sen päätöksen pystyy tekemään ihan jokainen. Sen päätöksen pystyy tekemään sekin joka niinku on siellä todella syvissä mudissa. Ja siihen on ihan turha kenenkää ainakaa minulle väittää vastaan koska mä olen fyysinen todiste siitä. Sen päätöksen pystyy tekemään ja sitte ku siinä pysyy ja sitte ku ne asiat niinkun asiat niinkun pohtii, käy läpi, hirveesti vaatii ajatustyötä. Kuulostaa yksinkertaiselta, ei todellakaan ole helppoa, mutta se ei tarkota sitä, etteikö sitä pystys tekemään.

Klaudia Käkelä: Nii ja niinkun tää sunkin esimerkki todistaa sen, et se tapahtuu tosi pienistä asioista, että käytännössä se ensimmäinen oli se vesilasin valitseminen ja sit sä kävelit 15 minuuttia suuntaansa niinku ne pienet asiat, et sä valitsit sen ni kerty sitte. Ja varmasti niitä niinku setbackkeja, semmosia takaiskujaki varmasti on siinä matkan varrellaki tullu koska se kuuluu yksinkertaisesti siihen, että toipuu, on se nyt sitte trauma tai mikä tahansa niinku tavallaan mielen ongelma ni tavallaan, et se ei oo helppoo, mut siihen pystyy niinku ku haluaa tehä sitä tavallaan työtä pikkuhiljaa ja askel askeleelta ni se on mahollista.

Henni Kinnunen: Kyllä ja seki on sellanen ymmärrettävä asia. Niinku mulle ihan kauheesti on niinku tässä niinku varmaan semmonen isoin asia on tässä ollu se, että mä oon pitäny hirveen tarkkana ja selvänä sen vision, että kuka mä haluan olla. Minkälainen mä haluan olla. Mä oon kirjottanu sitä ylös ja mä oon tehny siitä kaikenlaisia kuvakarttoja ja miellekarttoja siitä, että kuka mä haluan olla, emmä ees tiiä millon se on viiden vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä, kuka mä haluan olla? Miten tää ihminen kuka mä haluan olla reagoi tiettyihin asioihin? Ja sitten minä vaan nousen sängystä joka aamu kuin mä olisin jo se ihminen. Ja se just ku tulin tähän nauhotuksiin aamulla ni sanoin sitä, että kun me opetellaan se, kun me opetellaan tietämään ja uskomaan siihen, et sit ku se meidän iso visio on tosi tarkka, ni me tiedetään, että meidänhän on pakko, sillon jos se iso visio tulee olemaan todellisuutta ni sillon tulee olemaan todellisuutta kaikki ne pienet stepit siellä välissä niinku sä sanoit. On se sitten joku sellanen, että jos sä haluat juosta maratonin ni sitte tulee olemaan todellisuutta myös se päivä kun sä jaksat juosta 10km pysähtymättä, se tulee olemaan se päivä. Ja sitten sitä ennen tulee vielä olemaan se päivä, että sä jaksat juosta 5km ja sitte tulee jossain vaiheessa se puolimaratoni ja sitte ku me juhlitaan niitä hetkiä kuin me oltais jo saavutettu se meiän iso tavote, ni ei oo mitään rajaa etteikö, ei oo mitään estettä sille etteikö se iso tavote vois tulla todeksi. Samalla tavalla ku niinku sillon ku mä päätin, että mä en ole enää päivääkään tämä ihminen. Tää joka on näin mudissa, joka ajattelee tällee ittestään, että mä kaivan jostain niinku kivien alta ja jostain tiekkö, et mä teen ihan mitä vaan, että mä kaivan niinku ne taidot mitä mä tarviin, ettei mun ikinä tarvi herätä enää tälläsel ololla. Ni se oli niinku ihan liikaa. Ja sitten kun sitä työtä alko tekemään ni mä vaan niinku pedantisti päätin, että aina ku mä opin jotain uutta ni mä juhlin sitä ku mä olisin niinku jo siellä missä mä haluan olla ja eheytynt ja terve ja tämä ei sitten tarkoita sitä, huom. toim. huom., tämä ei tarkoita sitä, etteikö minulla ikinä olisi paha mieli tai etteikö mulle ikinä tulis ahdistavaa oloa, mutta se mitä mä oon oppinu on se, että mä tunnistan kun se tulee ja mä tiedän mitä mä teen sillon ku se tulee ja sit se lähtee minuutissa pois. Kun aikasemmin mä saatoin olla siinä kolme tuntia tai puol päivää tai päivän siinä olossa, et mä en saanu sitä kierrettä katki. Nyt mä tiedän sen, että okei, että nyt alkaa tulla tällänen tunne, onks tää sellanen tunne minkä mä tarviin? Mä hyväksyn tän, että tää tulee ja mulla on työkaluja siihen, että se menee pois. Ja se menee pois. Aikasemmin sillon niinku sanoin, että pieniä steppejä ni aikasemmin saatto käydä sillein, että mulle saatto tulla se, sanotaan vaikka ahdistuskohtaus, ja mä saatoin todeta siinä niinku lannistua ja todeta siinä, et noni emmä oo vieläkään parantunu. Kunnes mä ymmärsin sen, et se idea ei siinä oo se ettei mua ikinä ahdista. Ahdistuminen ja paha mieli ja niinku ketutus kuuluu elämään ja, mut sen ei kuulu olla semmonen olo mikä niinku kaappaa sun koko päivän. Se ei oo niinku, se ei oo, noh en haluais sanoa, et se ei oo normaalia koska en halua määritellä normaalia, mut se ei oo tervettä ja siihen on mahdollisuus, et siitä voi oppia pois silleen ettei se kaappaa sun koko päivää. Mutta tota, mut ehdottomasti avain asiassa aina on se, että et ollaan sillee läsnä niitten tavotteiden saavuttamisessa, että kun sä huomaat, että okei, että tämä hetki on nyt yks steppi matkalla sinne minne mä oon menossa ni juhli sitä ku sä olisit jo maalissa.

(välimusiikkia)

Klaudia Käkelä: Hypätään Hennin seurasta hetkeksi toisen supertyypin, supermieheksi tituleeratun Janne Hellströmin seuraan. Moikka Janne!

Janne Hellström: Morjens.

Klaudia Käkelä: Sä olet saanut aika paljon aikaan nuoresta iästäsi huolimatta. Olet siis tosiaan nyt, sanoiks sä et sä oot 20?

Janne Hellström: Niin 20.

Klaudia Käkelä: Sulla on siis kaksoistutkinto alla ja nyt olet suorittamassa Savonian agrologin tutkintoa vielä niinku tavallista ripeämmällä tahdilla ja sit siinä vielä samalla pyörität omaa firmaa. Miten sä ihan alunperin päädyit tekemään kaksoistutkintoa sen sijaan, että oisit menny ammattikouluun tai lukioon jompaan kumpaan?

Janne Hellström: No itseasiassa tähän kaksoistutkintoon ajoi takaa vain tämä, että lukio tulee käydä. Että halusin käydä lukion. Mutta samalla halusin päästä myös tai saada ammatillisen perustutkinnon alle, että saan pohjat tulevalle ammatille. Ja samalla sitten sain siinä paljon työnläheistä kokemusta yrittämiseen ja tuota ei siinä, kai se sosiaalinen paine suvussa, että on kaikki lähes tulkoon käyny lukion ja sitten tämä maatalousyrittäjyys on tosi läsnä meiän suvussa, että meillä on suvussa kovin monta maatalousyrittäjää ja itsekkin olen ollut sellainen tässä vaiheessa ja nyt itse onko ne urakointihommia harrastan ja vähän vaihtoehtoisia yritysmuotoja kanssa tässä tulevaisuutta kohti.

Klaudia Käkelä: Miten sä koet, että ne kumpikin tavallaan valmisti sua sitte taas ammattikorkeakouluun?

Janne Hellström: No lukion puolelta teoriaa tai teorian tutkiminen tuli niin läheiseksi, mutta tuota ammatillisen koulutuksen puolesta taas tämä käytännönläheisyys korostui. Ja ammattikoulunhan minä kävin käytännössä, että olin puolisen vuotta tuolla Peltosaaren maatalousoppilaitoksella ja sitte lähin kahdeksi vuotta oppisopimukselle, että kävin työn ohessa ammattikoulutuksen ja sitten lukion kävin osaltaan etälukiona elikkä ennen koronaa kävin lukiota etänä ja suoritin lähestulkoon yhen kurssin viikkoa kohti tai kahta viikkoa kohti ja sitä rataa eteenpäin ja onhan niitä kursseja kertynyt kasaan huomattavasti vähemmän kun koko lukion oppimäärää suorittaneilla, mutta pääasia, että on mennyt läpi. Ja ylioppilastutkinto tuli suoritettua.

Klaudia Käkelä: Aivan. Ja viihdyit kumminki sitte molemmissa kouluissa kaikesta päätellen?

Janne Hellström: Tottakai viihdyin.

Klaudia Käkelä: Miten sä sitten päädyit lukemaan agrologiksi? Sulla tosiaan vähän on tämmönen sukurasite tässä taustalla.

Janne Hellström: Nii no maatalaousala on kiinnostanu lapsesta saakka. Oon ollu lapsena heinätöissä mukana ja siinä se sitte varmaa lähti se palo sitte maatalouden harjottamiseen, meil on Siilijärven seudulla mummon veljen hallinnassa oleva maatalousyritys joka ollu meiän suvussa yli kolme-neljäsataa vuotta ni siin on hyvin pitkä historia maatalousalasta ja sitten tuota taasen näkee sitte maatalouden historiaa, mutta tällä hetkellä vielä vain muilla pystyy perehtymään maatalouden tulevaisuuteen, että jospa meilläkin jossakin vaiheessa.

Klaudia Käkelä: Yrittäminen oli sulle tosiaan myös aika selkee valinta koska oot tosiaan todistanu sitä pienen ikäsi, nähny kun sukulaiset on yrittäjinä niin mitä sä sanoisit ihmiselle joka ehkä jolla ei ehkä oo samanlaista taustaa jolla olis kiinnostusta, mutta vähän ehkä pelottaa se oman yrityksen perustaminen. Sä oot kumminkin tosi nuorena ite lähteny siihen.

Janne Hellström: No aina kannattaa yrittää. Yrittänyttä ei laiteta. Jos et yritä niin no mitä siinä voit sitte saavuttaa. Minä alotin yrittämisen 16 vuotiaana sillä, että tein vähän lumihommia eli henkilöstövuokrauksena käytännössä vuokrasin itseäni yrityksille, jotka tekivät lumiurakointia ja nyt sitten tässä vaiheessa niin vähän omaa kalustoo on kertyny, mahollisena vuokrakalustona oon myös käyttäny mikäli tarve on vaatinu ja sitte ohessa valkosipulin viljelyy oli tuossa vähän aika sitte, mutta koronan johosta se loppu kokonaan, mutta opiskelujen tässä aikana ni tuota pittää niihin opiskeluihinki keskittyä vähän, että pystyy perehtymään täysin siihen opetettavaan aineistoon.

Klaudia Käkelä: Millasia tulevaisuuden haaveita tai tavotteita sulla on? Sulla on varmastikki ajatuksena, että olisit yrittäjänä vielä jonku aikaa, mutta onks sulla jotain muita semmosia tavoitteita mitä haluaisit saavuttaa?

Janne Hellström: No pitkän viivan tähtäimenä tai tavoitteena voisin kuvailla semmosta mitä esimerkiksi minun isän isälläni on ollut, että yrittäjänä oltiin lähes 4-50 vuotta, pitkän uran yrittäjänä tehnyt ja menestynyt yrittäjänä. Esimerkiksi tämä valokuvaamo-alan yrittäjä Kuopiossa mikä nyt lopetti toimintansa yritys 2007, mutta kuitenkin, että pitkän linjan tavoitteena on päästä vakavaraiseksi yritykseksi ja mahdollisesti toimia tulevaisuudessa jonkinlaisena konsulttipalveluna tai mitkä auttaa toisia aloittamaan vaikka esimerkiksi sieltä tyhjästä mistä minäkin aloitin tuossa 17-vuotiaana, 16-vuotiaana.

Klaudia Käkelä: Niin aivan eli sä voisit myös toimia sitte vähän niinku mentorina muille mahdollisesti?

Janne Hellström: Ikään kuin. Jos mahollisuus aukenee.

Klaudia Käkelä: Nii. Kyllä kyllä. Mutta niin tosiaan sulla on nytte tämä Savonian agrologitutkinto on niinkun lähes tulkoon paketissa, kerro vähän niistä opinnoista?

Janne Hellström: No en vielä sanoisi lähestulkoon jos 40% on jäljellä, mutta hyvinhän nuo on sujuneet, että tuota esimerkiksi viime talvena kun tein lumitöitä pyöräkuormaajalla niin tuota minä asensin pyöräkuormaajaan puhelintelineen ja olin luennolla paikalla pyöräkuormaajasta käsin, että hands-free oli korvalla ja luento pyöri eessä ja kaikki muu tapahtu ikkunan ulkopuolella. Lumi siirty ja ihmiset pääsivät töhin sitte. Minä yleensä aamulla neljän aikoihin aloitin työt ja sitten 14 taikka 12 aikoihin lopetin, mutta siinä välissä kerkesin hyvin koulua seurata sieltä pyöräkoneesta käsin.

Klaudia Käkelä: Niin.

Janne Hellström: Ja muutenhan tämä on ollut kanssa, että sillon kun ei ole ollut töitä niin on ollut mukava olla etäilynä tuolla koulussa tietokoneelta omasta toimistosta käsin tai sitten sieltä pellolta tai mistä rantasaunalta tai mistä ikinä käsin, että se on mukava ja paikan päällä on ollu myös mukava käydä, että sillon kun on ollut tosissaan aikaa, että on kerinnyt käymään paikan päällä. Itseasiassa tänä syksynä oon käyny vasta kaks-kolme kertaa paikan päällä, mutta neki on ollu kyllä sen arvosia, että on ollu hyvä käydä.

Klaudia Käkelä: Nii, mutta toi kuulostaa aika semmoselta tasapainoselta, että sul on ollu mahollisuus tehä sitte niinku tämmöstä ku tää sun yrittäjän työ on aika semmosta fyysistä työtä ja sitte tasapainona on semmonen opiskelu mikä sitte enemmän ehkä on semmosta ajatustyötä niin on tavallaan semmonen tasapaino siinä?

Janne Hellström: Kyllä ja pitäähän tasapaino aina säilyttää, ilman tasapainoa ei voi luistella.

(välimusiikkia)

Klaudia Käkelä: Sähän oot tosiaan valmistunu meiltä Savonialta wellness-tradenomiksi ja tota tavallaan siltä pohjalta perustanu tän sun yrityksen ni kerro vähän siitä?

Henni Kinnunen: Joo. Mä valmistuin wellness-tradenomiksi nyt viime toukokuussa eli 2021 toukokussa ja tätä yritystä mä aloin sillon tosiaan kun mä aloin näitä itse harjoittelemaan, tunteiden käsittelytaitoja ja sieltä semmosesta jopa itsetuhoisesta kasvoin sitten tosi tosi itsevarmaksi ja kasvatin ittelleni sellasen oikeen niinku vahvan identiteetin ja selkärangan niinni tota sillon ku mä aloin aina oppii noita uusia taitoja ni mä aloin sit opettaa niitä samantien mun kavereille ketkä sattu sitte jostain kysymään ni saatoin vaan sanoo, et hei muuten luin tämmösen kirjan ja siellä oli tämmönen juttu ja testasin tätä ja tää oli älyttömän hyvä ja testaappa säki ja äkkiä huomasin sitte sen, että he alko antaa palautetta mulle, että hitsi, että näähän toimii, että mitä ihmettä, että mikä tää, että anna mulle se kirja mä haluun lukee sen kanssa. Ja jaoin tätä omaa niinkun kasvutarinaa ni sit mun ystävien kanssa ja sit alko yhtäkkiä tulee sellanen olo, että hei, että täähän ois, että jos tää toimii mulle ja jos tää toimii noille mimmeille ni ehkä tää vois toimii jollekki toisellekki. Sillee tietääköhän kukaan näistä kirjoista ja missä tätä opetetaan ja tota sit siitä alko tota kehkeytyä sellanen, et sain hirveesti kannustusta, et sun pitäis puhuu näistä enemmän ja perustaa joku firma ja ala valmentaa ihmisiä ja tota se vähän siinä kypsy ja sit mä vielä viimesenä ajattelin, että hei että tota mä tykkään opiskella tosi paljon ja että yrittäjyyttä varten sit varmaan niinku tekis hyvää käydä tämmönen hyvinvointialan laaja-alainen tutkinto ja sitte sattu napsahtamaan, että hitsi vie, että wellness-tradenomeja täällä koulutetaan ja lähin tänne opiskelee ja sit sen kaks vuotta mitä opiskelin wellness-tradenomiksi niin sillon valmensin siis yksilöasiakkaita toiminimellä ja tota viimesenä keväänä tein sitten ammatillisen harjoitteluni omaan firmaani. Suunnittelin oman tulevaisuuteni toimintoja ja perustin osakeyhtiön heti seuraavassa kuussa ku olin valmistunu. Ja nyt sitten tota puolisen vuotta suurin piirtein pyöritetty ja tota työpajoja oon pitäny, identiteetti-itsetuntotyöpajoja, niist oon saanu hirveen hyvää palautetta ja yks verkkovalmennus on tällä hetkellä, ensimmäisen verkkovalmennuksen pilotti on tällä hetkellä menossa mis on 13 henkee ja sieltä kanssa tulee hyvää palautetta ja sitte se ei oo ku etiäppäi. Mutta valmennan siis itsetuntoa ja sellasta vähän kovistelu asennetta naisille, että jokaiselle vähän sellasta potkua persauksiin, et meis on oikeesti mä tykkään sanoo aina, et meis on jokaisessa niinku ydinpommin verran energiaa sisällä ku me saadaan se valjastettuu ni taivas on rajana jos sekään.

Klaudia Käkelä: Me myös aikasemmin kun keskusteltiin tästä sun tarinasta ni sä myös kuvailit tavallaan sun asiakkaita tälläsiksi kypsiksi omeniksi joita pitää tavallaan, et ne sieltä puusta putoaa ni vähän pitää ravistella.

Henni Kinnunen: Joo kyllä, mä ajattelen sillee, et sit varsinki ku mä ajattelen, et mun semmonen oikee unelma-asiakas on niinku minä 4-5 vuotta sitten, sellanen joka on jo pikkusen ehkä vähän hokannu, et jotain täytyy nyt tehdä ja se on minä joka sen siis hän itse joka sen työn sitten niinku tekee ja sit mä oon se sellanen farmeri joka sitte tälläsen oikeen niinku hedelmällisen omenapuun jossa kasvaa sellaset mehukkaat omenat ni ravistelee sieltä rungosta, että saadaa pikkusen sitä taakkaa keveämmäksi ja tota ni uusia omenoita sinne syntymään ni sitä ajattelen ja se on varmaan ihan kuvaava myös, koska tota mun asiakkaat sanoo, et vitsi onpas mulla niinku helpompi olo ku mä päästän irti siitä, et mä en ookkaa vastuussa muiden tunteista tai mä en ookkaa vastuussa muiden elämästä ku mä oon vaan ihan ittestäni vastuussa ja mä vihdoin ymmärrän sen, et mun ei tarvii niinku ottaa kaikkee skeidaa vastaan kantaakseni ja sitte taas toisaalta, et se skeida mikä on mun skeidaa ni mä joudun niinku siivomaan sen ite lapioimaan ni tota varmaan kuvaa ihan hyvin.

Klaudia Käkelä: Millä tavalla sä suhtaudut sit sellasiin tilanteisiin, et jos sulla on vaikka asiakas tai kuka tahansa ihminen päivittelee kaikkee sitä mitä sä oot saanu aikaan ja sit just ehkä antaa ymmärtää, että ei minusta ole siihen, mutta että kun sinä olet tuolla tavalla itse itsesi valmentanut niin miten sä tavallaan suhtaudut sellaseen asenteeseen jos joku lähestyy sua sillä tavalla?

Henni Kinnunen: Hmm… Hyvä kysymys. No tota tässä ensimmäisenä ehkä vähän kuulostelisin sitä, että no sanotaanko vaikka ensin, että ihan, että tää henkilö ois sellanen joka ei vielä ole mun asiakas, koska se joka on jo mun niinku joka on tullu mun asiakkaaksi jo ni se tietää, että mä aion kovistella sitä vähäsen. Se tietää, et mun seurassa ei kannata niinku mä aina välillä sanon, että mun seurassa kenelläkään ei oo tota ei oo lupa vähätellä itteään, mutta tälläsiä keskusteluja on paljon ja sillon siihen ei oikeestaan mun niinku ku mähän en voi päättää toisen puolesta mitä he tekee, mutta mä voin kertoa sen, että mä en ole millään niinku millään tavalla just niinkun yhtään, yhtään missään paremman luokan, paremmassa luokassa tai mä en ole yhtään mitenkään älykkäämpi tai mä en ole yhtään mitenkään niinku mulla ei ole mitään erikoistaitoja, mä olen vaan käyny niinku niin pohjalla ettei mulla ollu toista vaihtoehtoa. Ja se tuntuu olevan vähän niinku sellanen, myös sellanen tarina, että sellasten selviytyjien tai sellasten niinku itsensä pelastaneiden menestyjien taustalla ni aina on vähän niinku tarina joka ei antanu toista vaihtoehtoo, sillo mä lähtisin ehkä niinku juttelemaan ehkä enemmänki siitä, että avaamaan niitä mahdollisuuksia mitä tällä kyseisellä henkilöllä esimerkiks on, koska se on mulle tosi helppoa, mä nään ne jutut tosi nopeesti. Vaikka, et mikä on sulle sellanen niinku, et mikä on se asia mitä sä väität, että sä et pystyis muka tekemään ja sitte lähtis siel, ja sit se saattaa olla siinä hetkessä vielä sille ihmiselle tosi kaukanen haave ja sitte lähettäs pohtimaan sitä, että mitkä ne on ne niinku mitkä ne on ne välijutut mitä sun pitäis tehdä jotta sä pääsisit tonne ja sit saatettais pohtia sitä, mä myös saattaisin käydä sellasen tehdä sellasen tehtävän heidän kanssa ihan keskustellen vaikka, että käytäs läpi asioita mistä he on jo selvinny. Mistä he on jo mitä he on jo saavuttaneet ja sen jälkeen vaikka kolme asiaa mikä on niinku mitä on vaadittu häneltä, että hän on saavuttanu sen yhen ison asian. Se on esimerkiks sellanen mitä monet niinku monet kokee niinku, että se helpottaa tälläseen huijarisyndroomaan, et jos niinku käyt vähän niinku sellasen kertauksen siitä, että hei että mitäs kaikkee skeidaa oikeesti munki elämässä on ollu ja edelleen mä vaan istun tässä, edelleen mä vaan porskutan eteenpäin. Okei välillä vähän ehkä puoliteholla, mutta tota edelleen mä oon tässä ja mä oon menossa eteenpäin ni et kertais vähän sitä, että mistä säki oot niinku selvinny oikeesti isoista asioista. Meil on niinku mun sukupolvella meillä kolmekymppisillä ni meil on ihan hirveesti lapsuudessa semmosia asioita mitä me edelleen ajatellaan niinku että, no kaikkia koulukiusaamista ja kaikkee sitä oli ihan hirveesti. Ja sit jokainen meistä vaan tässä me vaan istutaan, ja tässä me mennään eteenpäin. Ni sit, et se et kertais vähän niitä ni sit sen jälkeen pystyis vaikka yhessä käydä läpi sellasia juttuja, että mikään sellanen iso vaikka mul on vielä todella paljon isoja haaveita, mun esimerkiks vaikka toi verkkovalmennusasia ni se oli kaks vuotta kolme vuotta sitte vasta ajatus ja nyt ne ihmiset niinku, et okei se otti kolme vuotta mutta että emmä luovuttanu siitä kolmeen vuoteen siitä ajatuksesta, että jossain vaiheessa mulla on tällänen verkkovalmennus ja nyt se pyörii. Ja sit nyt mä koitan iloita siitä yhtälailla kun, että aivan kuin olisin jo valmentanut tuhansia ja tuhansia naisia, mutta tota joo. Kyllä sillon jonkun tälläsen henkilön kanssa ni käytäs ehkä eka läpi sitä, että okei, että mitä sä oot jo saavuttanu ja mitä se on vaatinu. Se on vaatinu pikku juttuja et sä oot saavuttanu isoja juttuja ja sit se, että minkälaisia mahdollisesti pieniä juttuja sun tarvii tehä, että sä saavutat jotain isompaa. Ja sit vaan sellasen niinku uskon valaminen siihen, että ei meitä niinku ihmisiä oo jaettu mihinkää lokeroihin, että koska sul on tollanen menneisyys ni sä et voi missään tapauksessa saavuttaa sitä, tätä tai tota. On ihmisiä jotka on siis kiivenny mount Everestille ilman jalkoja. Mä välillä katon niitä videoita sillee, että okei että niinku kahella kädellä ne niinku, jos ne pystyy tekee sen ni mihin kaikkeen meistä on. Että sellasen niinku uskon luominen ja sit sen jotenki näkyväksi tuominen, että mä oon ihan tavallinen tyttö Kontionlahelta. Ja tota joka on rypeny vaikka missä ja nyt mä tiedän sen niinku ja se on ihan mahtava ja hieno tunne, että nyt mä oon tehny niinku sitä työtä niin pitkään ja niin paljon ja niin pedantisti ja niin sinnikkäästi, että mun ei tarvi mennä sinne enää, et mä voin ittelleni jopa sanoo, joku saattais sanoo tässä, et älä sano, et voi tietää jos masennut joskus. Joo okei en voi tietää, mut emmä siihen fokusoikkaan. Mihin me fokusoidaan meidän energia se kasvaa. Emmä sinne fuksoikkaan, en voi tietääkkään mut siihen on huomattavasti pienemmät riskit nyt kun mulla on niin paljon tietoa ja taitoa. Jonka mä oon hankkinu ihan ite. Jonka mä niinku työllä tehny ja siihen pystyy ihan kuka vaan, siitä mä oon ihan varma.

Klaudia Käkelä: Sä mainitsit tossa äsken, et sä koulutat erityisesti naisia tai valmennat niin miten tää päätös tavallaan synty, että he ois sitä sun ydin tavallaan kohderyhmää nimenomaan naiset?

Henni Kinnunen: Koska mä olen nainen. Varmaan sen vuoksi. Ja koska mul ei ole sellasta niinkun koska mä oon kaiken sen tiedon vaikka ne kirjat mitä mä oon lukenu ja kaikki ne ni ne ei ole mitenkään sukupuolisidonnaisia eikä niitä mitenkään ohjata, että samat asiat varmasti niinku tälläsessä mindset ja asenne-ajattelussa varmasti pätee kaikkiin sukupuoliin, mutta kyllä se tulee siitä sellasesta, että mä niinkun, minä olen naisille samaistuttavampi henkilö ja mä haluan olla mahdollisimman samaistuttava ja koska mä tiedän, että sillon viis vuotta sitten, viis kuus vuotta sitten sillon ku tää alko ni mä tiedän, että mä en todellakaan ollu yksin. Niitä ihmisiä on ihan hirveesti ja niitä oli mun ympärillä ihan hirveesti ja vielä sellasta niinku sellasta äitiyden jotenki selviytymis-stigmaa edelleen pidetään jotenki yllä, et pitäis jotenki niinku olevinaan selvitä yksin. Kuka sen määrittää, ei yhtään kukaan. Mut koska mä tiedän, että niitä ketä kuka minä olin viis vuotta sitten ni niit on nii paljon ja sillon mä oisin tarvinnu niinku just tätä ja sit onneks mä löysin sen niinku sielt kirjoista ja tajusin sen, et okei mä en voi ikinä luovuttaa tän asian kanssa. Mä en oo edelleenkään valmis enkä mä koen niinkun, mä koen, että kasvuasnenne ja ikuisen oppimisen asenne ja semmone ikuinen uteliaisuus vaan auttaa mua. Emmä niinkun mä haluan jotenkin tehdä sen elämäni ittelleni sellaseks, että mulla pysyy koko ajan semmonen tiedonjano. Mutta se, että ne oli naiset ni kyllä se tuli siitä, että mä huomasin, että mä oisin tarvinnu sitä sillon ku mulla oli kaikist vaikeinta.

Klaudia Käkelä: Niin, et ehkä se on, ehkä se on ylipäätään aika sillee universaalia, että suurella osalla ihmisistä voi olla helpompi tavallaan samaistua siihen kumpaan sukupuoleen itse identifioituukaan niin tavallaan sitte sen edustajaan tavallaan joka puhuu niistä omista lähtökohdistaan ni sit pystyy itekki ajattelee sitä omaa elämäänsä, et mulla on samanlaisia kokemuksia niinku nyt vaikka tommonen, että jos on itekki äiti ja sit kuuntelee näit sun juttuja ni voi varmasti monessa asiassa sitte tavallaan samaistua siihen.

Henni Kinnunen: Kyllä ja sit vielä mul ei oo niinkun, kiinnostais kauheesti tietysti tulevaisuudessa lukee vaikka niinkun miesten, niinkun enemmän tutustua siihen, että miten vaikka miehet kokee yhteiskunnan paineet ja kaikki semmoset, mistä he kokee epävarmuutta. Tottahan se on, että miehet on isinä ja työntekijöinä ja ylipäätään kansalaisina aivan yhtä epävarmoja ku kaikki naisetki, mutta tota mutta että tiedetäänhän me se, että miten yhteiskunnan rakenteet toimii ja molemmille tai kaikille sukupuolille asetetaan erialisia paineita, mutta joskus ehkä tulevaisuudessa jopa sit varsinki tietysti sit ku pääsee puhumaan tai niinku nytki oonhan mä puhunu tietysti opiskelijaryhmille ja muille ni sielläki on ollu siis niinku tota ei pelkkiä naisia ni sitte varsinki joskus kun saavutan niitä tavoitteita mitä mulla on ni toki siellä on sitte tota, enkä mä oo tälläkään hetkellä jotenki niinku rajannu sitä, että kuka vaikka mun verkkovalmennukseen vois ottaa niinku osaa, mutta tota kyllä se helposti ohjautuvat ne naiset sinne. Mulla taitaa olla jotakin ehkä 94% mun vaikka someseuraajista naisia.

Klaudia Käkelä: Nii aivan. He ehkä niinkun vaan sitten löytää ja gravitoituu tällästä finglishhiä käyttäen. Tota nyt ku me ollaan tässä niinkun manifestoituu unelmia tai niinku puhuttu ainakin siitä niin kerro vielä tähän loppuun tää sun tavallaan suuri visio, että mihin Henkinen Kovis ja sinä ootte niinku menossa?

Henni Kinnunen: Wau. Mä tota ni mä pitkään puhuin aina siitä, että tota mä haluaisin puhua Tampere-talolla 3000:lle ihmiselle sillai, että he nousee seisomaan kun mä lopetan, et tää oli tämmönen mun niinku iso jotenki tapahtuma, et mä odotin jotenki sitä, että okei sit ku se tapahtuu ni sit mä voin sanoo niille ihmisille, että mä oon kuvitellu tän asian niinku viis vuotta joka aamu. Siis se on ensimmäinen ajatus mitä mä ajattelen.

Klaudia Käkelä: Mehän ei nyt tosiaan tiedetä mahtuuks sinne Tampere-talolle niin paljon ihmisiä mut se ei oo nyt olennaista tässä.

Henni Kinnunen: Siis me itseasiassa tiedetään, koska…

Klaudia Käkelä: Tiedetäänkö?

Henni Kinnunen: Kyllä me tiedetään. Siis yks mun valmennettava ku mä olin puhunu tästä mä olin sanonu, et mä en ees tiedä, et mahtuuko sinne niin paljon ihmisiä niin hän kaivoi sen ison salin istumapaikkamäärän ja sehän oli jotain sitten jotain 2000 paikkeilla kai, että pitää alkaa unelmoimaan isommin vissiin, mut se idea oli siis siinä tosiaan, että mä toivoisin niinkun, että joskus mä puhun niin vaikuttavasti, että ihmiset oivaltaa jotain ja kokee, et iso massa ihmisiä kokee, että he saa jotain siitä mitä mä kerron niin jotenki, että mä voin näyttää niille, että se että sä ajattelet ja fokusoit vaan siihen mitä sä haluut ni se tarkottaa sitä, että täl universumilla ei ole mitään muuta mahdollisuutta ku niinku tarjoilla se sulle ja sillon must ois siisti niinku ajatella, että mä kävelen sinne lavalle ja ajattelen, et nyt se oli tässä. Et tää otti kuus vuotta tai otti viis vuotta tai tää otti 10 vuotta, et mä päädyin tänne, mut nyt mä oon tässä. Ja sit mä voin niinku todistaa itselleni niinku tähänki asti niinku, että joku tällänen podcast nauhotus ni tää on niinku yks sellanen pikku-steppi ja joskus kaks vuotta sitte mä oon saattanu pari kertaa ajatella, et vitsi ku pääsis joskus jonnekki podcastin nauhotuksiin ja sitte poof. Nyt mä oon tässä. Otti kaks vuotta, mutta ne asiat tapahtuu. Mutta minne mä niinkun minne mä oon menossa ni mä haluaisin olla siis Suomen viihdyttävin ja samaistuttavin life coach tai puhuja, esiintyjä. Ja tota mä tiedän siksi, että ihmiset sanoo sitä mulle usein, että se mun tarina on sellanen, että, et se on varmaan tosi samanlainen ku tosi monella muullakin, mut sit, et se on ehkä sillee erilainen et niistä ei puhuta ehkä niin sillee avoimesti tai niinku, että nii. Ni sit mä jotenki haluaisin inspiroida ihmisiä siihen niinku ymmärtämään sen, et ikinä ei oo liian myöhäistä ottaa vastuuta omasta elämästään ja muuttaa niinku ajattelumalleja. Ne on hirveen juurtuneita ihan lapsuudesta asti mut ne pystyy muuttamaan. Ne pystyy muuttamaan ja sillon elämä muuttuu.

Klaudia Käkelä: Nii ja eikä se, että vaikka sanoo jonkun unelman ääneen ja vaikka se ei siinä muodossa si koskaan tapahtuiskaan ni sä et oo hävinny mitään. Sä oot vaan sanonu sen asian ja tehny töitä sen eteen ja haaveillu siitä ja sit tapahtuu se tai ei ni sä oot kumminki halunnu ja yrittäny sitä ja sanonu sen niinku itelles myös ääneen tavallaan.

Henni Kinnunen: Kyllä ja sit eihän sitä koskaan, mistäs sitä voi tietää, että mitä tässä niinku tapahtuu. Emmä oo vaikka, no mä en usko siihen kauheen paljoo, mut emmä oo kieltäny vaikka sitäkään, etteikö niinku jossain vaiheessa mulle kävis niinku Cheekit ja Jare Tiihoset, et mä en enää jaksakkaan sitä tehdä ja sit mä vaihdanki vaan alaa tai sit mä vaan meen jonnekki tota pitkälle lomalle, tauolle, muutan Maltalle myymään jotain lehtiä puhelimitse. En tiedä. Mut just se, että ku antaa vaan niinku, antaa vaan niinkun toteaa sen, että maailma on avoin, kaikki on mahdollista, mitä kohti mä oon menossa ni sinne mä fokusoin mun energian. Jaksaa niinkun jaksaa joka aamu jotenkin ajatella, että okei, että tämäkin päivä, et koska mä heräsin tänä päivänä ni se tarkottaa, että mä en oo vielä valmis tän elämän kanssa. Ja että mulla on vielä taas uus mahdollisuus, taas uus aamu ja taas uus mahdollisuus tehdä jotain siistejä muutoksia tai elää jotain täysin erilaista elämää. Ja tota ja sit kans se, että se et kukaan ei niinku, koska me ollaan ite ittemme semmonen pahin epäröijä ja sellanen este niinkun kaikkien niiden tavotteiden välissä on oikeesti vaan se mitä meil on korvien välissä eikä mitään muuta, ni sit, että me niinku luovuttais, mä toivoisin, että ihmiset luopuis sellasesta niinku unelmien vähättelystä tai ittensä vähättelystä tai ylipäätään kaikesta vähättelystä, minkään asian vähättelystä, koska kaikki asiat sit jos me niinku herätään aamulla sillee, että tota että me uskotaan siihen, että tänäki päivänä jotain ihmeellistä voi tapahtuu ni se on niinku se niinku sifti sellasessa elämänilossa ja sellasessa niinkun yleisessä olossa jopa siellä arjen pakerruksessa ni on aivan erilainen.

Klaudia Käkelä: Kiitos oikein paljon tästä.

Henni Kinnunen: Kiitos.

Klaudia Käkelä: Tästä inspiroivasta hetkestä.

Henni Kinnunen: Ihanaa, kiitos Klaudia kun sain tulla vieraaksi.

Savonian legendat, jakso 12: Telepatiaa

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat-podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen.
Minä olen Klaudia Käkelä ja tässä jaksossa sukellamme tietoisuuden tuolle puolen. Joku voisi jopa ajatella, että siirrymme yliluonnolliseen maailmaan. Intuitio, telepatia, flow-tila, tässä on tän jakson aiheita. Ja jos sinä hyvä kuulija et tämän jakson jälkeen ole ihan tyylipuhdas selvännäkijä, mystikko niin ainakin olet oppinut hieman lisää intuition voimasta ja telepatiasta. Mutta ennen kun asetetaan kuvainnolliset silmälasit meidän kolmannen silmämme päälle, niin esittelen vielä tämän jakson vieraat. Seuranani studiossa ovat, teitä voisi kutsua jopa ihmekaksosiksi, Harri ja Ilkka Virolainen, oikein lämpimästi tervetuloa.

Harri Virolainen: Paljon kiitoksia.

Ilkka Virolainen: Joo, kiitos.

Klaudia Käkelä: Te ootte molemmat töissä täällä Savonialla, sä oot Harri liiketalouden lehtori AMK-tutkinnoista ja Ilkka puolestaan saman alan lehtori, mutta tuolla YAMK:n puolella. Ootte kirjottanut lukuisia kirjoja aiheesta, teillä on yhteensä melkeen enemmän tutkintoja kun minulla on sormia niiden laskemiseen. Ja tässä ootte kaiken lisäks tosiaan identtiset kaksoset. Kertokaa vähän tästä teidän koulutustaustasta?

Harri Virolainen: Jo aikoinaan meillä oli tosi kova opiskelumotivaatio molemmilla ja tota eipä siinä. Heti kun alotti maisterin tutkintoja tekemään niin ei ollut ajatuksena, että tehdääs tässä monta tutkintoa. Meni yhtä tutkintoa tekemään, mutta sitten innostui tosiaan opinnoista. Oli kova halu oppia ja oppimisessa kehittyi, niin neljä maisterin tutkintoa, siihen meni sellanen viis ja puol vuotta aikaa. Sitten piti muutaman välivuoden, oli töissä ja sit alkoi työn ohella tehdä väitöskirjaa. Liikuntatieteen, terveystieteen, kasvatustieteen ja kauppatieteen maisterin tutkinnot ja sitten tohtorin tutkinto kauppatieteestä. Molemmilla samat tutkinnot.

Klaudia Käkelä: Ennen kun mennään jakson muihin aiheisiin, niin onko teillä antaa mitään henkilökohtaisia vinkkejä nyt jos miettii ihmistä joka tällä hetkellä opiskelee jotain tutkintoa? Jotain ihan yksittäistä vinkkiä, että mihin kannattaa tarttua, miten niistä opinnoista saa kaiken irti?

Harri Virolainen: Kyl semmonen, että heti alkaa miettii et miten tätä voi soveltaa käytännössä. Se motivoi, mut myös edistää sitä et ne asiat paremmin jää mieleen. Siin tulee se käytännön ymmärryskin ja alkaa viemään niitä käytäntöön siinä, kun se on mahdollista. Et jos opiskelee johtamista ja ei oo johtamis-tehtävissä, niin kaikkea ei aina toki suoraan voi soveltaa. Mut voi miettiä ja soveltaa omia kokemuksia ja havaintoja eri johtamistilanteissa missä on vaikka itsekkin ollut johdettavana. Et hei tänhän ois voinut tälleen tehdä paremmin. Itse opiskelusta sitten, ajanhallintaan liittyvät, et aikatauluttaa sitä opiskelua ja alkaa tunnistaa kuinka paljon tietyn paksuisen kirjan lukemiseen menee. Ihan kalenteroi sitä, että se ei oo silleen, että no olin töissä ja harrastuksia, enpä nyt taaskaan ehtinyt opiskella. Kaverit kutsu kylään ja näin, vaan et arvostaa sitä opiskeluun panostamista, niin silloin sitä myös kalenteroi. Totta kai elämässä on muutakin ja hyvää vastapainoa. Sitten oman opiskelutyylin tunnistaminen, että hyödyntää sitä. Jollain se on lukeminen, joku kuuntelemalla ettii, joku tekemällä parhaiten. Usein näiden yhdistelmä, tunnistaa sitä mikä tapa itselleen sopii ja mahdollisuuksien mukaan kun se on aina kussakin tilanteessa kurssilla mahdollista, niin soveltaa sitä.

Ilkka Virolainen: Joo. Sit tollasta ihan perus settiä, et kertaa sitä opittua. Monesti se unohtuu. Saatetaan päntätä tenttiin tai olla luennolla, mut sitten jos ei sitä kertaa niin se muistijälki alkaa himmetä. Mahdollisimman nopeasti kertais sitä aina tietyn väliajoin niin alkaa tulla pysyvämpi muistijälki. Opettamalla opimme eli vaikka olis opiskelijan roolissa, ei siin tarvi tulla tänne lehtoriks. Tarkotan tällä viitteellä sitä, että alkais kavereille kertoo mitä opin tänään. Ihan ruokapöydässä, kahvipöydässä kertoo niistä asioista. Oli mielenkiintoinen luento, siellä käsiteltiin tätä. Niin silloin kun menee siihen opettajarooliin niin se jää paremmin mieleen. Monenlaisia tekniikoita sit on olemassa toki. Yks on se, että näkee itsensä hyvänä oppijana, et jos ajattelen et tää asia on vaikee ja en oo koskaan ollut hyvä matikassa ja muuta, niin sit ite vahvistaa sitä mielikuvaa siitä et enhän mä taaskaan oppinut. Alkaa muuttaa sitä mielikuvaa, että opin helposti. Ja sitten totta kai myös opiskelee ahkerasta. Se mielikuva alkaa itsestään muuttuu positiivisemmaks ja sit se alkaa vahvistaa sitä oppimista. Se on yks ydintekijöitä tässä.

Klaudia Käkelä: Tosi hyvät pointit. Mennään itse aiheeseen eli intuitioon. Psychology Today-lehden mukaan intuitio ilmenee tietoisuutena ilman ilmeistä pohdintaa. Se on kyky, jossa tiedostamaton mieli synnyttää aavistuksia nopeasti seulomalla aiempia kokemuksia ja tietoa sieltä ihmisen mielestä. Tutkijat on, te tiedätte hyvinkin paljon näistä aihepiirien tutkimuksista, mutta tutkijat on ilmeisesti toistuvasti osoittaneet, että tietoa voi rekisteröidä aivoihin ilman tietoista ajattelua ja se voi vaikuttaa päätöksentekoon ja muuhun käyttäytymiseen. Meillä kaikilla on siis varmasti jonkin näkösiä kokemuksia intuitiosta, mutta kaikki ei oo tietoisia siitä, että se on taito muiden joukossa ja sitä voi kehittää. Ja tästä tekin ootte paljon puhunut. Harri, Ilkka, miten oman intuition vois valjastaa avuks omassa arkielämässä?

Harri Virolainen: Yks on että alkaa luottaa siihen, ei pidä sitä mitenkään yliluonnollisena tai pelottavana asiana vaan just niinku sanoit niin se on taito muiden joukossa jota voi kehittää, oppia ja hyödyntää. Sit alkaa harjotella. Yks olis se, että me hiljennyttäis. Jollain se on meditaatio, jollain se on kävelyluonnos, lämmin suihku. Pointtina on, että rentoudutaan, ollaan kiireettömässä tilassa ja silloin usein me kuullaan intuitiota paremmin. Ja sit me alettais herkistyä sen viesteille, se voi olla ajatus, tunne, tunne kehossa, et vatsan pohjassa tuntuu ihan fyysisesti. Tai se voi olla joku tietty tunne, että tulee huono olo, hyvä fiilis jostain ihan odottamatta. Ja sitten me alettais toimia sen mukaan, saadaan vahvistusta sille. Et me uskallettais jättää paikoitelleen analyyttista mieltä vähemmälle. Se ei tarkota sitä, että me unohdettais sitä kokonaan. Edelleen on hyvä lukea taustatietoja, tilastoja, kerätä informaatiota, mutta tää olis myös lisänä siihen. Et se ei olis joko tai, että joko on intuitiivinen tai analyyttinen vaan molempia puolia voi hyödyntää päätöksen teossa ja mitä aikoo tehdä ja muussa.

Ilkka Virolainen: Sitten ihan, alkaa kysellä kysymyksiä iteltään. On arjen tilanteita, ne voi liittyy työhön tai muihin elämän osa-alueisiin ja niihin liittyviin haasteisiin mitä ei oo saanut ratkastuu. Alkaa ratkaisukeskeisiä kysymyksiä kysyy iteltään, että miten tää saatais parhaalla tavalla ratkaistua ja mitä meidän kannattais ensin tehdä. Ja niinku Harri sano, niin välillä se tulee luonnossa kävellessä, sit se ahaa-oivallus, että näinhän tää ratkeekin vaikka sitä on pähkäillyt sitä ennen hyvinkin pitkään. Sit se yhtäkkiä onkin selkeenä mielessä. Sit tosiaan toi, että sen sijaan että on hirveessä ajatusvirrassa ja hälinässä, niin kyllä sen intuition kuulee selkeemmin silloin kun mieli on tyhjä. Tossa tuli Harrilta useita hyviä keinoja siihen miten sitä voi edistää. Päätekirja on yks, tunnistaa niit omia onnistumisia. Mullahan oli selkeästi tämmönen intuitiivinen tunne tai selkeä ajatus siinä ja toiminko sen mukaan, et missä tilanteissa nää tulee. No nehän on aina ollut täs kävelyl luonnossa, no mitä muita keinoja mulla olis, mitkä mul toimii paremmin. Huomaa niitä onnistuimisia ja tulee niistä omista keinoista, mitkä itellä toimii, tietosemmaks. Yks tapa siihen on tolleen, että tekee pieniä päiväkirjamerkintöjä itelleen.

Klaudia Käkelä: Päiväkirja vois olla tapa kerätä itelleen tietoa siitä, miten oma intuitio toimii. Toi oli itelle ihan uus ajatus.

Harri Virolainen: Joo. Laittaa vähän ylös niitä, varsinkin alkuvaiheessa. Et kun alkaa tätä harjottaa, et minkälaisia tuntemuksia. Voi olla ihan ranskalainen viiva siinä. Ja sit alkaa pikku hiljaa myös sitä intuitiota erottaa muista tunteista. Meillähän tulee hyvin paljon erilaisia tunteita, se voi olla tunne, että hei nyt äkkiä suklaata. Se ei välttämättä oo intuitio, se saattaa olla ihan siitä et on verensokeri alhaalla ja nälkä ja haluaisin nopeasti sen ylös. Mut sitten saattaa olla intuitio esimerkiks, et just jotain tärkeetä päätöstä on tekemässä ja on kerännyt tietoa, mut vastoin sitä kerättyä tietomäärää saattaakin tulla ihan päin vastainen sisäinen tunne hyvin voimakkaasti. Ja se viestii, että teekkin toisenlainen päätös. Jos intuitiota kuuntelee niin näkee, että hei ehkä tää olikin hyvä ratkasu. Välil sitä ei kuunnella niin sit opitaan kantapään kautta sitä, että… Mut et välillä me sekotetaan se intuitio pelkoon, että me ollaan jännittyneessä stressin tilassa ja sitten me siitä pelosta sotketaan se, että no intuitiivinen päätös vai.

Ilkka Virolainen: Yleensä se intuitio on, että kun me ollaan rentona, mutta se voi tulla myös joku, että meillä tulee hyvin voimakas fiilis että älä tee noin. Oikeestaan saattaa jopa säikäyttää. Kerron esimerkin, yks mun entinen opiskelija oli pääkaupunkiseudulla ajamassa, se aikoi mennä kauppakeskukseen ja oli sinne just matkalla autolla. Ja sit sille tuli voimakas tunne vatsaan, että hei, älä mene. Se tulkitse sen niin, että nyt ei kannata mennä tonne ja meni kaverinsa luo sen sijaan. Otti yhteyttä kaveriin, että voinko tulla kylään. Sit loppu illasta palas kotiin sieltä ja tää kauppakeskus oli siinä matkan varrella. Ja näki siinä, saatatte muistaakin, siin kauppakeskuksessa oli tämmönen pommiuhka ollut ja hirveä määrä poliiseja ja paloautoja ja muita. Tässä hänen intuitio oli ollut niin voimakas, että hän oli sitten jättänyt sen aiotun kauppareissun väliin. Oli vaara, niin intuitio varotti siitä vaarasta. Mutta tää intuitio ei oo läheskään aina näin dramaattinen, et tää intuitio voi tulla meillä pienemmissäkin päätöksenteoissa liittyen työhön, terveyteen, ihmissuhteisiin, muihin. Tai mulla tulee intuitiivinen fiilis, että miepäs meen tonne ja sit siellä saattaa tavata jonkun tutun. Et se voi tuottaa mukavaa iloa, ei aina et siel olis joku maailmaa mullistava juttu tulossa. Mut siinä harjaantuu kun sitä alkaa tehdä. Ainahan myö ei tiedetä, että kun me valitaan se intuitiivinen tunne ja me toimitaan sen mukaisesti, niin eihän me aina tiedetä mitä olis käynyt jos ei olis toiminut. Eli eihän siinä aina tuu ilmi se, että niinku täs nyt mun kertomassa esimerkissä siel oli se pommiuhka ja poliisit ja paloautot paikalla. Niin siin se nähtiin, että okei, tolleen sit ois käynyt jos oisin mennyt tonne. Mut välillähän se voi olla, että me oltais vältetty vaara mut me ei olla edes tietosia siitä että se meidän intuitiivinen ohjaus on ohjannut meitä välttämään sen vaaran. Me ei saada palautetta siitä toisesta skenaariosta, että miten olis käynyt. Mut niinku sanoin, niin ei ne läheskään aina oo… Suureks osaks ne ei liity vaaraan vaan se on ihan muihin asioihin. Just niinku Ilkka sano, että me voidaan esittää kysymyksiä eri elämän osa-alueisiin ja voidaan saada niitä intuitiivisia vastauksia.

Klaudia Käkelä: Oliko siihen löytynyt mitään selitystä tommosille tilanteille, jotka ei perustu välttämättä suoraan aiempaan tietoon vaan tulee vaan jostain ja sit sä tiedät? Oliko sille jotain, onko sille löydetty mitään selitystä, että mistä sellanen intuitiivinen tunne ja tieto tulee?

Harri Virolainen: No tästä on erilaisia selityksiä. Yks on ykseys, että me ei olla erillisiä ihmisiä vaan me ollaan yhtä kaiken kanssa. Tästä eri uskonnot puhuu, mut ei oo pelkästään uskonnot vaan on kvanttifysiikka tänä päivänä. Löytyy esimerkiks selityksiä tai tutkimuksia, että vaikka laitetaan kaks atomia tuhansien kilometrien päähän toisistaan ja pyöräytetään sitä toista atomia, niin se toinen atomi alkaa välittömästi saman aikaisesti pyörii samaan suuntaan. Eli siinä on yhteys vaikka ne atomit ei oo missään fyysisessä kontaktissa. Mut joku yhteys siin sit on, tällanen ykseys. Et tämmösestä on puhuttu kvanttifysiikassa, että me ollaan yhtä kaiken kanssa niin silloin me ollaan yhtä sen tiedonkin kanssa. Sitten toinen on local, siitäkin kvanttifysiikassa puhutaan. Että ei oo aikaa, ei paikkaa, niin silloin meillä on myös aistimus tällasesta mahdollisesta skenaariosta. Mut tätä tutkitaan nyt lisää, tieteessäkin ollaan saatu tästä nyt jo löydöksiä. Mut tiedekkin tutkii tätä lisää sitten, että kyl tästä tieteestä löytyy, esimerkiks kvanttifysiikasta näistä. Ja intuitiosta on tehty paljon tutkimuksia Suomessakin, Asta Raami on tehnyt esimerkiks väitöskirjan aiheesta ja muuta.

Klaudia Käkelä: Me ollaan tässä jo, muun muassa Harri jossain välissä sivus tätä pelon, tavallaan intuition ja pelon sekoittamista toisiinsa. Et sit toimitaan sillä pelkoenergialla, ihminen kohtaa sen tilanteen, että on pakko tehdä päätöksiä tai eteen tulee joku toivottomalta vaikuttava tilanne niin sit se ajattelu ohjaantuu enemmänkin pelkoon kun siihen ratkasukeskeisyyteen. Niin minkä takia pelko on sitten niin rajoittava tunne?

Ilkka Virolainen: Pelko tulee esiin usein meil elämän eri osa-alueilla, just päätöksissä mut just toiminnoissa, et sehän lamaannuttaa. Ikään kuin jähmetytään ja se estää meitä toimimasta meidän päämäärien, unelmien eteen. Esimerkiks on kiinnostunut toisesta ihmisestä parisuhdemielessä, mut ei sit kuitenkaan kysy häntä ulos, koska pelkää. Tilastojen valossa kun on kysytty pelon vaikutuksesta työpaikan hakemiseen niin ne on aika isoja prosentteja. Ihmiset on jättänyt hakematta sellasta työpaikkaa mistä ne on todella kiinnostuneita, koska ne on kattonut et tässä vois olla joku pelkoihin liittyvä työtehtävä. Täs on vähän esiintymästä, pitäis pitää yritysesittelyjä tai tiimipalavereita pitäis vetää, minua pelottaa tää esiintyminen. Esiintymispelko on erittäin yleinen. Sama sit toki monilla muillakin elämän osa-alueilla, harrastuksissa ei lähetä yrittää ihan uutta. Et näytäks mie ihan hassulta jos mie nyt täs uutta sulkapallolyöntiä kokeilisin tässä pelissä, että eiköhän pitäydytä tutussa ja turvallisessa. Et ihan tämmösissäkin harrastuksissa rajottaa meitä. Sitten terveydelle riskitekijä, yks pelon muoto, stressi. Mut ihan pelko tunteena, niin kyllähän se supistaa, vetää kasaan meitä. Et oltais rentoina. Moninaisesti rajottaa meidän toimintaa, kokemusta elämästä. Ei nautita niin paljoa ja sitten toki jos mietitään oppimistakin niin tossa aikasemmin sivuttiin sitä, että miten ne omat uskomukset et en oo hyvä tässä näin, et turhaan mä varmaan tässä yritänkään. Et en pärjää tässä. Jos ihan mietitään stressi-tilanteessa oppimista, niin ihan fysiologisesti meidän aivoja katotaan, niin haastavaks tulee. Et kyl se hirveen monella elämän osa-alueella meitä rajottaa.

Harri Virolainen: Joo, aika hyvä vastaus. Muutama sana tosta stressistä, et jos työpaikalla on vaikka YT-neuvottelut tai työpaikkakiusausta tai pelottava pomo, niin sithän siel työpaikalla vallitsee pelon ilmanpiiri ja siel on kroonistunutta stressiä jo henkilöillä. Sit se vaikuttaa ihan, että lihasjännitystä alkaa tulla, verisuonet supistuu, siel alkaa ihmisille tulla sairauksia. Et se on havaittu ihan tutkimuksissa, että työpaikoissa joissa on pelon ilmapiiriä niin siel on enemmän sairaspoissaoloja ja kroonisia sairauksia. Et vaikka kuinka harrastais liikuntaa ja söis terveellisesti, mut jos siel on ihminen stressitilassa sen pelon takia, niin tosi haitallista terveydelle. Mut ylipäätään jo elämästä nauttiminenkin ja muu, se pelko ottaa valtaa. Sit me aletaan menettää yhteyttä itseemme, että me aletaan siitä pelosta toimia niin me ei enää tehdä niin paljon niitä mihin mä ite uskoisin ja mikä minusta tuntuisi hyvältä. Saman tavoin sitten intuition kuuntele, vähän niinku laumasielu alkaa ottaa valtaa. Et aletaan kattoa mitä muut ihmiset tekee ja mennään sen mukaisesti, kadotetaan yhteyttä siihen et mikä olis mulle hyväks.

Klaudia Käkelä: Joo. Mua kiinnostaa kovasti tää kun intuitio mielletään usein just vähän ehkä maagiseks ja vähän ehkä höpö höpö-jutuksi. Pelko taas on, ihmiset pitää, se on ihan fakta, että ihminen pelkää. Mut todellisuudessahan nää on ihan, saman kolikon eri puolet, koska sekä pelko että intuitio periaatteessa perustuu suurilta osin aiempiin kokemuksiin ja tuntemuksiin, ajatuksiin. Sitten yritetään, tavallaan ennustetaan vähän tulevia tapahtumia siihen pohjautuen. Mutta siinä missä intuitio voi viedä eteenpäin ja toimimaan niin pelko ehkä sitten enemmänkin pitää tavallaan kiinni ja sitten, että ihminen vetäytyy asiasta koska pelkää. Ihan niinku vaikka tässä työpaikka-esimerkissä, että kun en mä saanut sitä yhtäkään työpaikkaa silloin niin ei mun nyt tätäkään kannata hakea.

Ilkka Virolainen: Joo, monet asiat jotka pelkoon liittyy niin tulkitsevat nimenomaan tätä maailmaa menneisyyden silmälasien kautta. Sitten kun on ne pelon silmälasit, niin silloin näkee uhkia eri puolilla. Osille ihmisistä se aamu kun herää, niin se saattaa jo alkaa näyttää pelottavalta jo heti herätyksestä alkaen. Et okei, siel on se palaveri, ai että kun alkaa jännittää. Mut toinen ihminen tulkitsee sen saman palaverin, että hei hienoa se on se palaveri, pääsen esiintymään. Eli tulkitaan maailmaa tiettyjen silmälasien kautta. Pelollakin on oma tehtävä meille ihmisille, että ei se täysin ole sellanen et se olis meille riesa. Et jos ajan vaikka kovaa vauhtia autolla ja sit alkaa mutka, kurvi lähestyä ja mulla on liikaa nopeutta niin mulle saattaa tulla pelko. Se suojaa minua, että hei, hiljennäs vauhtia. Et kyl meil ihmisellä sellanen eloonjäämisvietti tähän kehoon liittyen on ja tollasissa tilanteissa se pelko voi olla meille hyväks. Mut me ollaan sitten tulkittu, tehty vääriä tulkintoja, että joku esiintyminenkin, niin me sitäkin aletaan tulkita et nyt mie kuolen. Parempi et jätän esiintymättä. Eli on tehty väärin tulkintaa ja sitten sellasta ihmisen eloonjäämisviettiä viety liikaa sit tällasiinkin tilanteisiin tulkintana ja silloin se kahlitsee meitä tosi paljon.

Klaudia Käkelä: Pysytään intuitiossa vielä ihan hetken aikaa. Mua kiinnostais kovasti kuulla, että mitä te ajattelette siitä et miten intuitiota voi käyttää liike-elämässä? Te ootte kuitenkin molemmat täällä, opetatte liiketaloutta Savonialla.

Ilkka Virolainen: Joo. Tätäkin on tutkittu, kansainvälisiä tutkimuksia, on yrityksiä, johtajia tutkittu. Ylimmässä johdossa kyvyt intuition käyttöön on yleisempää kun sitten esimerkiks keskijohdossa tai tässä lähijohtajilla. Se johtuu siitä, että siellä tulee päätöksiä paljon ja niihin päätöksiin ei oo niin paljon aikaa tehdä. Kuitenkin, tai tietoa, ei oo aikaa niin paljon kerätä tai välillä voi olla liikaa tietoa ja sit kuitenkin päätökset pitää tehdä. Se on yks syy siin ikään kuin, että pakotetusti sitten on. Et nyt päätän näin, mutta se on sama myös niinku useamman kerran todettu tässä keskustelun aikana että mitä voi kehittää. Ja tosiaan on tutkittu, johtajia on tutkittu, yrittäjiä ja osa ihan tunnetuistakin koulutusorganisaatioista kouluttaa johtajia tässä intuition käytössä. Hyödyllinen taito, koska on monenlaisia päätöksiä. On henkilöstöpäätöksiä, rekrytointitilanteita, voi olla aika samanlaiset henkilöt paperilla. Molemmilla voi olla hyvä esiintyminen, haastattelu, mut sit tulee intuitiivinen tunne et tää vois olla tässä parempi. Sit on tuotepäätöksiä, että mikä tässä olis asiakkaalle sopiva. Eri vaihtoehtoja ja hyvin monenlaisia, uusille markkinoille menemistä ja tämmöstä. On tutkittu myös tuotekehityksessä just intuition käyttöä ja päätöksenteossa ja yrittäjillä ja tämmösessä. Mietitään tulevia ratkasuja, että minne suuntaan menee. Et kyl sitä on usealla eri liiketalouden osa-alueella tutkittu, esimerkiks just johtajia ja yrittäjiä ja miten sitä voi kehittää ja hyödyntää siin arjen työssä. Hyvin hyödyllinen väline tossa työssä.

Klaudia Käkelä: Telepatian voi määritellä muun muassa niin, että se on kahden henkilön sanatonta kommunikaatiota ja se on teidän mukaan ihan tilastollisestikkin todistettavissa oleva asia jota mä en ollut aikaisemmin tiennyt. Onko teillä omakohtaisia kokemuksia telepatiasta?

Harri Virolainen: No on vuosien varrella erilaisia tilanteita ja sit ei aina edes miellä, että tässä oli nyt telepatia. Välillä sit taas on selkeä, että on se sitten intuitiota tai telepatiaa. Et vaikka ajattelet toista ihmistä ja sit se soittaa ja sulla on ollut ajatuksissa jo, että voisin tästä puhua sille. Sit se toinenkin alkaa puhua, ikään kuin se olisi poiminut sen ajatuksen jo. Varsinkin jossain puheluissa, kun siinä ei oo nähnyt ees sitä non verbaalista viestintää. Onhan non verbaalinen viestintäkin, eleet, ilmeet, nekin on sitten sanatonta viestintää, mut niistä voidaan tehdä tulkintaa. Mut täs telepatiassa niin se ei liity siihen non verbaaliseen viestintään. Se on ikään kuin viesti, joka on mennyt radioaaltomaisesti, toinen on poiminut sen. Läheskään aina me ei poimita niitä viestejä mitä lähetetään ja toiset ihmiset on herkempiä kun toiset. Ja varsinkin läheisten ihmisten kanssa se telepatia toimii paremmin, samoiten jos on joku lemmikkieläin. Se ei oo pelkästään ihmisten välillä vaan voi olla myös ihmisten ja eläinten välillä, varsinkin tämmöset eläimet joihin me saadaan kunnon kontakti, esimerkiks koira. Sehän on hyvin ihmisläheinen ja kommunikointia tulee sanallisesti sen koiran kanssa, niin sitten tapahtuu myös telepaattista viestintää. Tääkin on taito jota voidaan kehittää. Sitten taas teknologia on ohjannut meitä vähän pois tästä, että se ei oo ollut niin motivoivaa kehittää tätä telepatiaa kun tänä päivänä on kännykät ja videopuhelut, SnapChatit sun muut. Et eihän me tarvita telepatiaa kehittää, mä voin yhtä hyvin laittaa tosta WhatsApp-viestin. Se ei kuitenkaan poissulje sitä, että voinhan mä kuitenkin laittaa viestiä sinne telepaattisesti. Lähetänkin, mut en aina oo tietoinen. Kylhän ajatukset ja muut on jo, tunteet ja muut, sitä viestin lähettämistä. Mut että se on sellanen taito, että siitä on vielä vähemmän puhuttu kun tosta intuitiosta tai siitä, että miten sitä kehitettäis niin yleisesti turhan vähän puhuttu.

Klaudia Käkelä: Oliko sulla Ilkka jotain lisättävää tähän?

Ilkka Virolainen: Joo, tutkimuksellisestihan se asetelma on yleensä sellainen niinku Harri tossa sanoi, että esimerkiks just täs kun [?? 00:28:11] niin nähdään toisten ilmeitä ja eleitä, et näistä tekisin tulkintoja tai muita. Mut tutkimuksessahan se tyypillinen asetelma on, että ollaan eri huoneessa jolloin ei nähdä toisiamme. Samoin sitten jos on tämmösiä, esimerkiks puhelinsoittoja on ollut et on ollut useampia ihmisiä ja näistä pitää tietää, että kuka nyt seuraavaksi soittaa. Sitten kun katotaan tilastollisesti, kun se toistetaan monta kertaa niin siinä pystytään sulkemaan se arvausvaikutus pois. Että jos on neljä eri soittajaa niin niistähän sitten arvaamalla saisin yhden neljäsosan oikein, mut sitten kun se alkaa olla hyvinkin korkea osumatarkkuus niin voidaan siitä sanoa, että ei tää ihan arvailuun perustu.

Klaudia Käkelä: Tähän kaikkeen oikeastaan mistä nyt ollaan puhuttu, niin liittyy olennaisesti meditaatio ja flow-tilan löytyminen. Eli semmonen termi mitä me ollaan käytetty on koherenssi tai sen voi suomentaa tasapainoksi. Kertokaa vähän siitä mikä tää mielen tasapaino tai koherenssi on ja miten siitä vois hyötyä ihminen elämässä?

Ilkka Virolainen: Joo, jos lähetään eka päin vastaisesta tilasta, on hyvin analyyttinen mieli, meil on paljon ajatuksia päässä. Me mietitään vaan päässä, mut meil ei välttämättä oo tunnetta, sydäntä siinä mukana. Sit me ollaan vielä stressitilassa, meil on kiire ja me stressataan et pärjäänkö. Sydän ja aivot ei oo koherenssissa tasapainotilassa, meidän aivotkin käy jo ihan ylikierroksilla, et nyt vaan ajatusta toisen perään. Silloin me ollaan menetetty yhteyttä siihen intuitioon ja meidän sisimpään. Ylipäätänsä tehdään enemmän virheitä kun ollaan stressi-tilassa. Silloin meil on myös hyvin rajallinen mieli siihen, että ollaan hyvin siinä meidän omassa minässä, persoonassa kiinni, et mikä mulle on mahdollista. Se perustuu siihen aikasempaan suoriutumiseen, tän olen aikasemmin kyennyt ja näin paljon mulla menee aikaa tähän. En kykene, en ehdi tehdä. Sitten kun me ollaan harmonisessa tilassa, me voidaan siihen tietenkin päästä hyvin erilaisin keinoin. Voidaan istuu alas, meditoida, mennä luontoon kävelee, voidaan mennä saunaan, kylpylään rentoutumiseen. Me rentoudutaan, meil alkaa sydänyhteys muodostua, meil tulee nautinnon tunnetta, kenties rakkautta, kiitollisuutta. Sit kun me ollaan siinä rentoutuneessa tilassa tai voidaan olla ihan suorittavassa tilassa, kiipeillä kalliolla, niin me ollaan kadotettu yhteys siihen persoonalliseen rajalliseen minään. Tarkotan sitä, että nyt me ei enää mietitä mikä mulle aikasemmin on ollut mahdollista, mikä on ollut mahdotonta vaan nyt olen kiinnittynyt niin siihen tekemiseen. En mieti tulevaisuutta vaan seuraavaa askelta kun otan sieltä kalliolta. Yhtäkkiä ne, mitä olen aikasemmin pitänyt mahdottomana niin olenkin unohtanut ne ja olen hyvin harmonisessa, läsnäolevassa tilassa ja saatankin huomata, että pärjäänkin paljon paremmin. Pystyn suorituksiin mihin en aikasemmin kyennyt, saan enemmän aikaan. Eikä pelkästään puhuta kalliokiipeilystä vaan ihan toimistotyöstäkin. Päivä tuntuu menevän nopee, jolloin on saanut lukuisia juttuja hoidettua enkä oo kuitenkaan stressaantunut eli olen ollut flow-tilassa, hyvin harmonisessa tilassa, suuressa nautinnollisessa tilassa. Se on yks mikä kuvaa sitä harmonista tilaa, että mulla on nautinnon tunne. Ei stressin ja epäharmonian tila. Huikeita suorituksia ollaan saatu urheilussa, mutta ihan myös työelämässäkin. Turhan vähän on työelämään liittyen puhuttu tästä flow:sta ja harmoniasta niin on tehty paljon parempia päätöksiä ja paljon enemmän saatu aikaseks kun meillä on hyvin keskittynyt ja rajaton mieli. Eli monestihan me ollaan siinä kiireessä ja stressissä ja sit meillä tulee se persoona siihen, että et sä pysty. Tulee tollasia ajatuksia ja sit kun me samaistutaan niihin niin ei me lähetä kunnolla pinnistelee. Tää on sellanen mikä on kans ihan opittavissa oleva. Eikä vaikka puhutaan meditaatiosta ja harmoniasta, niin ei tarkota sitä, että olis joku buddhalais-munkkien saavutettavissa vaan ihan täällä länsimaissa ja ihan työelämässä, voi olla pienten lasten äiti tai isä. Ei tarkota sitä, että viittä tuntia päivässä meditoidaan vaan siinäkin alkaa harjaantua. Ne ajatukset alkaa jäädä vähän vähemmälle ja keskittyminen tehtävään alkaa lisääntyä ja siihen alkaa tulla enemmän tunnetta, kiitollisuutta, rakkautta, siihen tekemiseen mukaan. Siinä alkaa pikku hiljaa kehittyy myös. Entistä vähemmän alkaa äänet, kiireet tai muut stressata. Entistä vähemmän tulee riitoja, entistä enemmän tehdään hyviä päätöksiä töissä. Elämä alkaa harmonisoitua. Sit kun meillä alkaa harmonisaatio lisääntyä, se heijastuu myös meidän terveyteen eli kun stressi alkaa vähentyä niin kehonkin terveys alkaa voimaan paremmin.

Klaudia Käkelä: Onko teillä molemmilla selkeä meditaatio joka päivä hetki? Vai onko teillä enemmän tommosta työn, urheilun lomassa kun löytyy niitä hetkiä?

Ilkka Virolainen: Ite alotan päivän meditaatiolla, se antaa siihen päivään hyvän vireen. Toki se meditaatio on muutakin kun vaan se istuminen. Kyl se meditaatio vaikuttaa siihen päivään. On harmonisempi olo, mutta viel paremman saa siihen et kun se meditaatio ei lopu siihen et kun siin istuessa avaa silmät ja nousee tuolista ylös vaan pyrkii ottamaan sen mukaan siihen päivän askareisiin. Eli ei lähde siihen ajatusvirtaan mukaan ja varsinkaan identifoitumaan niihin ajatuksiin ja ruokkimaan semmosia toimimattomia ajatuksia. Silloin se koko elämä on ikään kuin meditaatiota. Mut totta kai se alussa vaatii vähän enemmän tsemppaamista, että pyrkii panostaa läsnäoloon kävellessä, läsnäoloon keskusteluissa toisten kanssa sen sijaan että pyörittelee mielessä et mitäs mie nyt tohon vastaan ja mites toi ton kommentti nyt istuu mun maailmankuvaan. Vaan pyrkii olemaan siinä läsnä kun toinen puhuu ja silloin siinä kuulee myös niitä omia intuitioita tarkemmin. Sieltä tulee sitten usein tilanteeseen sopivia kommentteja, kysymyksiä. Itekkin välillä hämmästyy et hei, täähän olikin hyvä, mistäs tää tuli. Eihän mulla tämmöstä ennen ollutkaan tullu, mut se just tulee siitä harmonisesta tilasta ja läsnäolosta, niin toisen henkilön kun itsensäkin arvostamisesta. Niinku Harri puhui tossa harmonisesta rakkaudesta. Tässä on niinku, itse viittasin esimerkiks noissa liiketalouskontekstissa juuri et yrittäjiä on valmennettu tähän. Sul on enemmän sitä koherenssia, se pystytään esimerkiks bio feedback-palautelaitteella jos sä saat välitöntä palautetta, esimerkiks teet pitkiä hengityksiä, keskityt positiivisiin tunteisiin kuten kiitollisuuteen, rakkauteen, meditoit. Saat heti palautetta, et nyt alkaa sydän, aivot olla koherenssissa, tasapainosemmassa tilassa eli se antaa sulle itelle palautetta et hei tätä mun kannattaa jatkaa. Vastaavasti toiseen suuntaan saat heti palautetta, et hei nyt mennään vähän väärään suuntaan, palaanpa tähän rauhallisempaan hengitykseen, palaanpa tähän positiivisempaan tunnetilaan mikä mulle tuo tasapainoa, koherenssia. Se on yks tapa oppia siihen ja kiinnittää huomiota, tulla tietosemmaks siitä et missä tilassa ite olen kunakin hetkenä. Mut aluks tommonen on ihan hyviä välineitä, tommoset laitteet ja palautteet, valmennukset ja sitten ite oppii paremmin ja paremmin siinä arjessa ite hyödyntää eri elämän osa-alueilla, eri tilanteissa ja sitä kautta sitten just yrittäjällä, tämmöselläkin se päätöksenteko paranee. Ja niinku Harri tossa toi esille niin valtavasti sitten työn teho paranee, saat päivässä paljon enemmän aikaa. Yleensä toimet tulee tuloksellisemmaks, ratkaisukeskeisemmäks ja näin. Sitten palveluhalukkuus, yhteisöllisyys tiimityössä ja asiakaspalvelutilanteissa, kyllä se siinäkin tulee esille et on halukkuutta enemmän auttaa muita sen sijaan, että olet niin itsekäs.

Klaudia Käkelä: Oliko sulla Harri jotain lisättävää tähän?

Harri Virolainen: Joo, kyllä itellä, elänyt kakskytkuus vuotta suunnilleen, lähes joka päivä meditoinut. Et välillä sit on jossain reissussa tai jossain niin on jäänyt, mut yleensä se aamu alkaa meditaatiolla. Itelle tein erilaisia meditaatioita, välillä vaan istun hiljaa. Se mun mieli on hyvin hiljanen, siin ei tuu niitä ajatuksia tai jos niitä tulee niin ne on hyvin hiljasia, kevyitä ne ajatukset, ne menee hyvin nopeasti pois. Sit teen paljon ohjattuja meditaatiota, ihan Youtubesta löytyy ilmaseksikin. Sit saa ostettua meditaatiota, ohjattuja, niitä teen välillä. Välillä teen kävelymeditaatiota, että kävelen luonnossa välillä hiljaa, välillä sitten on kuulokkeet korvilla ja siinä joku ohjattu meditaatio. Et siinä on se liike. Ja just toi oli hyvä pointti mitä Ilkka sano, että se ei olis tällanen et teen nyt tän meditaation ja sitten on taas kiire päällä vaan et meillä olis päivän aikana myös se harmoninen tila. Me ei mentäis liikaa sinne stressin tilaan. Me ollaan ihmisiä, kyl meillä tulee stressiä ja välillä hermostutaan, mut et sit me mahdollisimman nopee katkaistais se. Et tää harmonia tuottaa enemmän mulle mielihyvää kun toi stressi.

Ilkka Virolainen: Nää mistä puhuttiin, ne on kuitenkin hyvin arkisia. Se on luonnollinen tila, että sitten taas sellanen kovan stressin ja jännitys, pelko ja tämmönen, se vie energiaa. Se harmonia, se on se luonnollinen tila joka elämän eri osa-alueilla heijastuu siihen toimintaan ja ratkasuihin. Flow-tapa, flow, harmonia, useille nää on elämäntapa. Näin tästä elämästä nauttii enemmän, näin olen tuloksekkaampi työssä. Se ei oo vaan joku yksittäinen hetki, että kerran viikossa meditoin tai hei mul oli kerran kuussa huippusuoritus, flow-tila, onnistuminen. Tai kerran vuodessa kylpylässä koen harmonisen olon vaan kyl se voi olla arjessa päivittäin ja silloin toiminta ja elämän kokeminen on myöskin hyvin erilaista. Niin hyvinvoinnin osalta ylipäätänsä kun elämästä nauttimisen osalta.

Harri Virolainen: Joo, samoilla linjoilla. Ja sitten just tälleen, että ihan tätä arkista elämää voi elää. Ihan olla perheen isä tai äiti ja käydä töissä ja harrastaa, mut siitä huolimatta voi olla harmonisessa flow-tilassa. Se ei tosiaan tarkota sitä, että elämä passivoituis tääl sohvalla, rentoudun. Vaan kyllä voi olla hyvin aktiivista elämää ja saada paljon aikaa, mut sitten voi olla siin flow ja harmonisessa tilassa, se ei kuluta. Se, että me tehdään paljon tai ollaan monessa mukana niin se antaakin meille energiaa kun me ollaan siin flow-tilassa. Moni ihminen kokee sen suorittamisena ja sit siinä on stressi ja kiire ja se rajallinen mieli, että mihin kykenee sanelemassa niitä. Silloin se vie meiltä paljon energiaa ja ei saada niin paljon myöskään aikaan ja meidän terveys alkaa myös heikentyä.

Savonian legendat, jakso 10: Opinnäytetyö – Uhka vai mahdollisuus?

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat -podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen.
Minä olen Klaudia Käkelä, ja vieraanani studiossa on tänään Ursula Arsiola. Ursula valmistui Savoniasta viime syksynä wellness tradenomiksi, oikein lämpimästi tervetuloa.

Ursula Arsiola: Kiitos paljon.

Klaudia Käkelä: Sä teit yhdessä sun ystäväsi Kaisa Purmosen kanssa tämmösen aika poikkeuksellisen opinnäytetyön Savonian mittakaavassa, teidän korkeakouluopintoihin. Te teitte podcastin.

Ursula Arsiola: Joo. Me päästiin podcastia yhteistyöyritykselle Ropo Capitalille. Ja kun me opiskeltiin wellness tradenomeiks niin siinä tietenki täyty olla se liiketoiminnan näkökulma, ja sit haluttiin siihen myös tää hyvinvointinäkökulma. Niin me tehtiin sisäinen työhyvinvointipodcast.

Klaudia Käkelä: Meillä on tosiaan tässä tänään tällanen podcast inception. Ja jotta kuulija nyt ei mee ihan sekasin, niin tehdään heti selväks, että tää meidän podcast-studio… Studio, kun kuvio… Eli ihan ensin te päätitte pari vuotta sitten tehdä opinnäytetyönne podcastin muotoon. Ja tämä podcast meni tosiaan juurikin tälle firmalle, josta äsken puhuit. Heidän käyttöönsä. Se käsitteli sitä työhyvinvointia, niin ku sanoit. Ja sitte tästä opinnäyteprosessista teitte vielä viime vuonna oman podcastin, jossa puhutte sitte sen podcastin ja sen opinnäytetyön tekemisestä. Ja nyt olet täällä Savonian legendat -podcastissa puhumassa näistä teiän podcasteista. Ja puhutaan myös siitä opinnäytetyöprosessista ylipäätään.

Ursula Arsiola: Joo. Tosiaan se opinnäytetyö, itse asias tää oli se podcast joka tuotettiin siis sisäiseen käyttöön tälle yritykselle. Mut sit me innostuttiin siitä podcastin tekemisestä paljon. Ja sen vuoksi me haluttiin sitte vielä tehdä toinen podcast. Ja siihen aikaan kun me sitä mietittiin, niin meille tärkeeks jotenkin nous se, että minkälainen se meiän opinnäytetyöprosessi oli ollu kokemuksena. Ja me päätettiin sitte, et no hei, tehdään siitä meidän kokemuksesta sitten toinen podcast.

Klaudia Käkelä: Kyllä, ja te siis valmistuitte syksyllä 2020. Ja pari vuotta ennen valmistumista sitten, 2018, aloitte valmistautua jo tähän opparintekoprosessiin. Ja sitten 2019 löysitte tämän, tai löysitte tavallaan toisenne, tämän aiheen tiimoilla, ja keksitte tän podcast-idean. En halua nyt liikaa spoilata kuulijoilta tätä teidän Onnistunut opinnäytetyöprojekti -podcastin sisältöä, mutta avaisitsä vähän silti tätä prosessia, että miten tää podcast-opinnäytetyön tekeminen sun kohdalla eteni?

Ursula Arsiola: Joo. Tosiaan ku mainitsit tuon Onnistunut opinnäytetyö -podcastin, niin sieltä me käyään tosi yksityiskohtasesti se koko opinnäytetyöprosessi alusta loppuun läpi. Ja sieltä kuulette myös minun parini Kaisan kokemuksia tästä opinnäytetyöstä. Mut mulla itellä se alko silleen, et sillon 2018 syksyllä ku tultiin toista vuotta opiskelemaan Savoniaan, niin lähettiin puhumaan jo siitä opinnäytetyöstä. Että pikkuhiljaa ois niinku aika alkaa ehkä miettimään sitä, että mistä aiheesta sen haluaa tehhä, tekeeks sen yksin vai yhdessä. Ehkä onko joku yritys, minne sen haluaa tehhä. Ja mä ite lähin miettimään sit sitä silleen kevyesti ja rauhallisesti et okei, että nyt mä rupeen pitämään mun silmät auki niille mahollisuuksille, et mikä mua kiinnostaa työelämässä.

Mä esimerkiks kävin muun muassa e-urheilumessuilla. Ja aluks aattelin että mä haluaisin tehdä opinnäytetyön liittyen e-urheiluun ja heidän työhyvinvointiinsa. Ja kävin jopa keskusteluja siitä. Ja se oli mun yks vaihtoehto alkuun. Mut sitten vahvemmaks mulle alko nousemaan kuitenki se, että mä haluan tehdä parin kanssa sitä aihe-, tai sitä opinnäytetyötä. Jotenka mun täyty sitte ruveta ensin ettimään sitä paria, jonka jälkeen sitte niinku löytää se yhteinen aihe, josta molemmat on kiinnostuneita. Jotenka tää puhu-, pysy siinä 2018, 2019-vuoden alussa, niin tää e-urheilu ja työhyvinvointi niinku mukana ajatuksissa. Mutta sit ku mä huomasin, että ei ehkä sellasta paria nyt tuu löytymään, joka ois yhtä kiinnostunu siitä aiheesta ku minä, niin sit se pikkusen jäi.

Ja sitten mä rupesin ettimään 2019 keväällä sitä paria, mä olin ite vaihdossa Hollannissa jo. Ja siihen aikaan täällä Savonialla, täällä Suomessa, niin mun opiskelukaverit kävi sellasta kurssia, jossa tätä opinnäytetyötä pohdittiin enemmän. Ja siellä he jo löysivät toisistaan pareja, tai niitä aiheita ja muuta. Ja mä sit vähän niinku sieltä etänä sitten kuulostelin, että miten se kurssi etenee. Ja me Kaisan kanssa aika sattumalta silleen niinku ehkä ruvettiin juttelemaan muista asioista ja aiheista Instagramin kautta. Ja ruvettiin soittelemaan tietyistä yhteisistä mielenkiinnon kohteista. Ku mä olin siellä vaihossa. Ja sit jossain vaiheessa, jossain keskustelussa, mä muistan ku me oltiin kävelyllä molemmat, ja hän sano et ois kiva tehdä yhdessä podcast. Ja sit olin silleen et ”joo, nii ois”. Et no laitetaan tavallaan pöytälaatikkoon ja katotaan jos se aika jossain vaiheessa tulee.

Ja lyhyesti selitettynä, mul on tapana [nauravat 00:06:04] kertoa tosi pitkästi kaikki asiat, mutta että sit jossain vaiheessa tuli se, et ”hei, tehhäänkö yhessä opinnäytetyö, hei, mites podcast-idea”. Ja sit tavallaan lähettiin keskustelemaan meiän opettajan kanssa, et miten me saadaan liitettyä se podcast siihen liiketoiminta- niinku koulutukseen, ja siihen wellness-liiketoimintakoulutukseen erityisesti. Ja sit lähettiin pyörittämään, et voiks se liittyä työhyvinvointiin, ja miten se tavallaan edistää työyhteisön hyvinvointia ja sitä kautta liiketoimintaa ja näin ja näin ja näin. Ja sitte se muotoutu tietenki viimeisimpään muotoonsa se opinnäytetyön aihe, kun me löydettiin 2019 vuoden lopulla meidän tää toimeksantaja, tai yhteistyöyritys. Ja tietenki heiän kanssaan sit vielä tarkennettiin sitä, että mikä se heiän tarve ja toive sille podcastin sisällölle on. Ja sitte oikeestaan se 2010, niin me tehtiin sitä podcastia. Ja kirjotettiin opinnäytetyötä. Ja sen jälkeen sit lokakuussa molemmat valmistuttiin, kun oltiin saatu arviot.

Klaudia Käkelä: Niin ja te teitte tosiaan tiivistä yhteistyötä sitte tän firman kanssa. Ropo Capitalhan oli sen nimi…

Ursula Arsiola: Kyllä.

Klaudia Käkelä:…niin sitten kävitte siellä palavereissa ja katoitte vähän niitä heidän tarpeita, kartotitte, ja sit se lähti siitä tavallaan se sisältö muotoutumaan.

Ursula Arsiola: Joo, kyllä. Että meillä tavallaan oli se, ne raamit sillä tavalla, et ois kiinnostavaa tehdä se podcast ja puhua siinä työhyvinvoinnista. Mutta ehdottomasti sen yhteistyökumppanin kanssa käytiin sitä keskustelua, että mistä näkökulmasta se podcast luodaan, minkälaisia aiheita siihen valitaan. Ja niinku oikeestaan sitte kaikki oli yhteistyön ja vuorovaikutuksen tulosta.

Klaudia Käkelä: Kerro vielä sellasille kuuntelijoille, joille ehkä ei oo tuttu wellness tradenomi -tutkinto, se on aika sellanen… Uudehko asia. Niin mimmosia asioita te opiskelitte siinä wellness tradenomiksi kun opiskelitte?

Ursula Arsiola: Vaikee kysymys, mutta yritän parhaani mukaan vastata. Ja ehkä kannattaa kysyä useammalta wellness tradenomilta…

Klaudia Käkelä: [nauraa 00:08:24]

Ursula Arsiola:…miten he kokevat tavallaan sen koulutusohjelman. Tosiaan sillon ku mä alotin tän koulutusohjelman 2017, niin tää oli täysin uus Suomessa. Jotenka sen jälkeen varmasti se koulutusohjelma on tavallaan kehittyny ja muotoutunu, koska aina ensimmäiset on ensimmäisiä ja kaikki niinku kokeillaan, et mikä toimii. Mut ensimmäinen vuos opiskeltiin ihan perus liiketaloutta ja liiketoimintaa. Kaikesta taloudesta ja markkinoinnista, ja viestinnästä, yritystoiminnan perustamisesta ja palveluiden luomisesta ja tämmösestä. Et se oli sitä niinku pohjaa, koska tradenomikoulutus tosiaan on liiketoimintakoulutus. Ja sit oikeestaan kakkos- ja kolmosvuosi ja siitä eteenpäin, niin meillä oli hyvin laaja mahdollisuus valita valinnaisia opintoja, jollonka tavallaan pysty sitä omaa opintokokonaisuuttaan eriyttämään sellaseks, mikä itseä kiinnostaa. Ja mä itse opiskelin aika paljon… No mä oon niinku mielenterveyshoitaja aikasemmalta koulutukseltani, niin sit mielenterveyteen, työhyvinvointiin, viestintään, johtamiseen, ehkä tämmöseen monimuotosuuteen ja kansainvälisyyteen liittyviä aiheita. Ja se tosiaan johtu niistä mun omista valinnoista sitten, minkälaiseks se mun wellness tradenomi -koulutus tavallaan muotoutui.

Klaudia Käkelä: Niin, kyllä. Ja voisin kuvitella, että vaikka tosiaan kumpikaan meistä ei tarkkaan tiedä, mitä se on tällä hetkellä siellä opiskelevien ihmisten arki. Mutta voisin kuvitella, että varmasti vaikuttaa pystyy edelleen, koska se kuuluu siihen tutkintoon.

Ursula Arsiola: Joo, ja ehkä jos saan vielä sanoa yhen asian, niin jotenki mun mielestä mikä väritti sitä wellness tradenomi -koulutusohjelmaa verrattaen vaikka johonki toiseen erikoistumisalaan, oli se että me katottiin sitä liiketoimintaa mun mielestä hyvin voimakkaasti hyvinvoinnin kautta. Et jos me puhuttiin markkinoinnista, me mietettiin kaikkee, et miten sitä markkinointia voidaan tehdä sillä tavalla, et se huomioi jotenki sen hyvinvoinnin. Ja hyvinvointiahan voiaan katsoa eettisyydestä, tai sit sitä voidaan kattoo vaikka selkokielestä, että onks se ymmärrettävää se markkinointi. Et jotenki mulle jäi semmonen olo, et ainakin mä koin et mä pystyin hahmottamaan liiketoimintaa ja liiketoiminnan eri osa-alueita hyvinvoinnista käsin.

Klaudia Käkelä: Ja jotenki itellä tulee tosta semmonen fiilis, että aika sellasta myös vähän niinku ehkä vastuullisuudesta käsin tavallaan, et se ois vastuullista toimintaa.

Ursula Arsiola: Joo, mun mielestä toi on hyvä kanssa sen hyvinvoinnin rinnalle. Että niinku vastuullinen liiketoiminta.

Klaudia Käkelä: Sitten tämä opinnäytetyöaihe, eli siis opinnäytetyöt, ne on semmosia päättötöitä, jotka tehdään ammattikorkeakoulussa, yliopistossa tehdään myös tämmönen kanditutkielma tai maisteritutkielma. Ammattikorkeakoulussa ja yliopistoissa tehdyt nämä opparit aiheuttaa aina lähestulkoon opiskelijoissa semmosta tasapuolista ahdistusta ja kauhua. Onko tää oppariahdistus sulle tuttua?

Ursula Arsiola: Hmm. No ehkä niinku jossain määrin on. Kyllähän siihen opinnäytetyöprosessiin liittyy semmosia työtehtäviä, jotka ei oo niitä mieluisampia. Ja niitä pystyy ehkä tietyllä tavalla taklaamaan ku löyti sellasen työparin, jolleka ne mun epämieluisat työtehtävät oli niitä mieluisampia työtehtäviä. Että sillä tavalla ehkä sitä ahdistusta pysty jollain tavalla tasottamaan. Mutta kyl mä ite näin, et se opinnäyte kokonaisuudessa oli tosi miellyttävä ja mielekäs oppimiskokemus. Että ne keskustelut mitä mäki oon käyny mun ystävien kanssa, jotka on aikasemmin valmistunu, tai jotka teki opinnäytetyötä samaan aikaan, niin mä en kaikkien kokemukseen pystyny samaistumaan, koska musta tuntu että se opinnäytetyö oli yks mielekkäimmistä tavallaan niinku opintotehtävistä ammattikorkeekoulutuksen aikana.

Klaudia Käkelä: Joo, mun täytyy sanoa, et mä samaistun kyllä just tähän positiivisempaan ajatteluun. Että itekin alemman ja ylemmän korkeakoulututkinnon yhteydessä oon tämmösen päättötyön tehny, ja mä oon molemmissa tilanteissa nauttinu siitä ihan suunnattomasti, ja uskon että se vaikuttaa myös paljon se, tai tosi tosi paljon se aihe. Et oikeesti valitsee sellasen aiheen mikä itseä kiinnostaa, ja sen kanssa jaksaa pusertaa sen kuukausitolkulla.

Ursula Arsiola: Joo, tätä keskustelua käytiinki viime viikolla Kaisan kanssa, ku palauteltiin mieleemme tätä prosessia. Ja just mitkä oli tavallaan niitä elementtejä, miks se meistä tuntu mielekkäältä, niin yks tärkeimmistä oli se aihe. Et se aihe oli sellanen et se kiinnostaa meitä molempia. Se tuo meille semmosta osaamista ja kykyjä, joita me halutaan työelämässä päästä sit vielä syventämään. Ja tavallaan me nähtiin se sellasena hyvänä mahollisuutena just niinku oppia jotain sellasta tai jotain enemmän sellaisesta, mikä on meille tosi kiinnostavaa.

Klaudia Käkelä: Eli tästä voidaan vetää johtopäätöksiä ainaki tässä huoneessa oleville ihmisille tämmönen oppari, niinku semmonen suurempi oppariahdistus on ehkä vähän vieras käsite. Että ollaan molemmat kuitenki viihdytty tavallaan sen työn parissa.

Ursula Arsiola: Joo, kyllä mä näin aattelisin. Ehkä mua niinku just eniten jännitti ennen kun mä olin päättäny, et mä teen parityön, tai ennen ku mä olin löytäny näin sopivan parin itselleni, niin se että miten mä esimerkiks selviydyn jostain lähdeviittauksista. Koska se on hyvin semmosta teknistä ja tavallaan toistoo. Ja mä…

Klaudia Käkelä: Aika myös pikkutarkkaa tietyllä tapaa.

Ursula Arsiola: Todella pikkutarkkaa. Ja sit ku mä enemmän oon semmonen kokonaisuuksien hahmottaja, ja luova, ja ideoija. Niin sit tavallaan se on mulle raskaampaa ja puuduttavampaa tehdä sitä pikkutarkkaa työtä. Mut sit Kaisa on aivan niinkun, ei aivan, mutta monessaki asiassa, erilainen ku minä ja jotenki aivan huikee siinä, et hän taas nauttii semmosesta tarkasta työstä. Jollonka tavallaan mä pystyin huokasemaan siinä vaiheessa ku me lähettiin keskustelemaan sitä, et no minkälaisia tehtäviä sä tykkäät tehhä ja mitkä on sun vahvuuksia. Ja tavallaan lähettiin tutustumaan toisiimme, et ollaanko sopivat parit toisillemme ensinnäkin. Ja mitä me odotetaan toisiltamme, tai siltä opinnäytetyöltä. Ja sit jotenki ku hän sano, et hän nauttii tän tyyppisistä tehtävissä, missä pääsee jotenki niitä yksityiskohtia selkeyttämään, ja jotenki rakentamaan ja tekemään ja toistamaan, niin mä olin silleen, että ”huh, et ihana, et se on sulle mielekästä”. Koska mä taas enemmän sit teen jotain toisia tehtäviä tosi mielelläni.

Klaudia Käkelä: Nii, kyllä. Ja toki tää nyt on, kaikki ei tee silleen parina näitä opinnäytetöitään. Mutta ehkä tossakin vois, jos miettii semmosia tavallaan mitä vois antaa ehkä vinkeiks tai ohjeeks ihmisille, joilla nää hommat on vielä edessä. Niin ainaki se, et ensinnäki aihe, et oikeasti käyttää aikaa ja pohtii sitä aihetta, et tää on varmasti kiinnostava. Ja sitten, kyl mä silti voisin ajatella, että miettiä et mitkä on ne omat vahvuudet, vaikka tekis yksin. Ja pyrkii keskittymään niihin. Ja sit ku tulee se, että jos vaikka se lähdeviitteitten rustaaminen ja niitten oikein kirjottaminen ja pilkut on oikeassa kohissa, niin se ei oo niin miellyttävää. Nii tavallaan, mä ehkä ainaki toivosin, et tavallaan semmonen oppariahdistus vähenis sillä, että vois niinku antaa ittelleen armoa sit siinä, että tekee sitä vaikka pienemmissä osissa tai käyttää siihen vähän enemmän aikaa sillä tavalla. Tai että on sit itelle armollinen siinä.

Ursula Arsiola: Joo, mun mielestä toi on tosi tärkee näkökulma niinku se armollisuus ja itsemyötätunto. Ja sitte myötätunto sitä paria kohtaan, jos sellainen on. Mut paljon joutu itseään muistuttelemaan, ja ehkä myös tässä meidän tilanteessa paria, että ollaan myötätuntosia ja tavallaan armollisia, ja me ollaan riittäviä siinä, mitä me ollaan tekemässä [yskäisee 00:17:00] anteeks… Ja miten me ollaan tekemässä, ja niillä voimavaroilla me tehdään parhaamme. Niinku siinä hetkessä. Et se oli myös tosi tärkeetä keskustelua sen prosessin edetessä. Ja mä tiedän, että kyllä mä oisin selvinny niistä lähdeviittauksista yksinkin, mut se ois vaatinu vielä enemmän just sitä tavallaan armollisuutta itseään kohtaan ja sitä että sen työn järjestää tietyllä tavalla. Ja ehkä se ois myös vaatinu sitä, et sit ois tarvinnu sitä tukee tavallaan sen oppariprosessin ulkopuolelta, oisko se sit ollu se ohjaaja, tai sitten joku toinen kaveri, joka tavallaan pystys siinä auttamaan ja tsemppaamaan. Että nii.

Klaudia Käkelä: Joo, toi on mun mielestä kans hyvä pointti tuoda esiin tässä, et eihän opinnäytetyö, tai tämmöset työt, niin eihän ne oo ikinä, kukaan ei niitä oikeasti tee yksin, siinä on aina ohjaaja, siinä on aina muut opiskelijakaverit, jotka on todennäkösesti edes joku samassa tilanteessa ja näin, ja sitä tukea voi hakea. Et vaikka ei oiskaan sitä paria, niin sitä kannattaa ehottomasti aina hakee sitä tukea, edes sen verran että laittaa Whatsappissa viestiä, että niinku ”nyt kyllä kyrpii tää vaihe [naureskelevat 00:18:08] että käyäänkö kahvilla välillä”, tai jotain.

Ursula Arsiola: Joo, oon ehottomasti ihan samaa mieltä. Ja sitä me haluttiin korostaa siinä meiän opinnäytetyöprosessissa, että mehän kirjotettiin sille meiän opinnäytetyölle esipuhe, tai tämmönen kiitossivu, mitä yleensä tehdään ehkä enemmän yliopistossa. Että kun esimerkiks väitöskirjoissa ja muissa tavallaan on se, että kiitetään niitä osallistujia, jotka on tukenu siinä prosessissa. Ja se oli kuulemma epätavallista, et sellanen tehhään, mut me haluttiin tehhä, koska me haluttiin tehä näkyväks se, että meidän, niinku mun ja Kaisan lisäks siinä prosessissa on ollu monia ihmisiä, jotka on henkisesti tai tälleen psyko- psyykkisesti tukenu meitä. Tai sitte jotka on ihan konkreettisesti antanu apua ja neuvoja ja vaikka äänitystilat sille meiän tekemiselle. Että me ollaan päästy niin upeeseen lopputulokseen, ja opittu niin paljon.

Klaudia Käkelä: Millasii asioita sinä kautta sinä ja ehkä Kaisa toivoisitte opiskelijoille kerrottavan tästä oppariprosessista, jotta se ei olis niin valtavan massiivinen ja pelottava asia?

Ursula Arsiola: No ehkä mä lähtisin jossain määrin korostamaan sitä mahdollisuus-näkökulmaa. Ja tukemaan siihen keskusteluun jotenki, että minkälaisia mahdollisuuksia se opinnäytetyö voi antaa. Et niinku että tosiaan mitä käytiin läpi, et se aihe mahdollisimman semmonen itseä kiinnostava tai miellyttävä. Ehkä sitten se että puhuttiin niist vahvuuksista, ja heikkouksista. Tai tavallaan ehkä niistä haasteista. Että tunnistaa niitä. Jollonka on mielekkäämpää ehkä lähtee tekemään sitä opinnäytetyötä, ku hyväksyy sen, että no tää ei oo ehkä se mun vahvuus, et miten mä kompensoin sitä. Tai sitten että teenkö mä sen sitte tavallaan niin hyvin ku mä pystyn, jollonka se ei välttämättä oo se täydellinen, ja onko mikään täydellistä.

Klaudia Käkelä: Nimenomaan.

Ursula Arsiola: Ja sit ehkä se, mitä me puhuttiin viime viikolla Kaisan kanssa, oli se, että jotenki et ku lähtee sitä opinnäytetyöprosessia pohtimaan, niin ensin pohtis, että mitä henkilökohtasesti toivoo siltä prosessilta. Et toivotko sä uusia verkostoja ja toivotko sä että sä pääset sen opinnäytetyön varjolla käymään eduskunnassa tai toivotko sä että sä opit äänittämään podcasteja. Tavallaan et ensin kävis sitä keskustelua ittensä kanssa, tai läheisten kanssa, että mitä mä toivon. Ja sen jälkeen lähtis asettamaan niitä tavotteita, et okei, no jos mä toivon että mä pääsen käymään eduskunnassa sen opinnäytetyöprosessin avulla, niin minkälaisen tavotteen mä asetan. Et asetanko mä jonku tavotteen että mä pääsen tekemään opinnäytetyötä vaikka kansanedustajien työhyvinvoinnista. Et tavallaan et sitte kun ne toiveet on itelle selkeet, niin sitten niitä konkreettisia tavotteita pystyy ehkä paremmin asettamaan.

Klaudia Käkelä: Joo, siis toi on mun mielestä äärimmäisen hyvä näkökulma. Mä en oo ikinä ajatellu sitä tolla tavalla. Ja toihan on myös se, ku iteki oon hokenu ihmisille, jotka on vaikka gradutustaan mulle purkanu, niinku ennen ku siihen ite tekemiseen päästään, just sitä aiheen tärkeyttä. Mut sehän voi olla aika vaikee, mut toihan tavallaan on kans semmonen työkalu myös sen aiheen löytämiseksi ehkä. Että tavallaan asettaa myös niitä, että mitä sä ihan oikeasti siltä prosessilta haluat, konkreettisesti. Niin ehkä sitä kautta vois myös löytyä just sitä, et tavallaan se aihe ja just just ne, ehkä ne työtavat, kaikki semmoset konkreettiset asiat voi löytyä sieltä tommosten kysymysten asetteluiden kautta.

Ursula Arsiola: Joo, ja me, mä oon itse asiassa kirjottanuki tähän muistiinpanoon, että keskustele, kerro ja haaveile. Et tavallaan et lähe haaveile-, mistä sä haaveilet? Just toi, että mitä toivoo. Mitä haluais oppia. Ja sit kerro siitä ihmisille sun ympärillä, ja keskustele siitä. Koska mä kävin esimerkiks henkilökohtasesti useita keskusteluja mun läheisten ja tuttujen kans, et mulla alkaa opinnäytetyöprosessi, mua ehkä kiinnostas tää, tää, tää ja tää. Ja nous monia eri työmai- tavallaan toimeksiantajavaihtoehtoja niistä keskusteluista, ja sieltä, no, tavallaan siinä koko ajan ku mä pääsin puhumaan siitä aiheesta, ja sain niitä uusia näkökulmia, niin se niinku kirkastu ja kirkastu, mitä mä todellisuudessa haluan tehhä. Esimerkiks haluanko mä tehä yksin vai parin kanssa. Ja mistä syistä. Ja sit myös se, että minkä aiheen parissa mä haluaisin toimia. Ja joskus ne mahollisuudet tavallaan sit nousee sieltä, että ei oo ees aatellu että vaikka joku isän sedän serkku saattaaki toimia jossain, vaikka siellä eduskunnassa, ja sit se osaa neuvoa sulle että ota yhteyttä tähän, et sä voisit sitä kautta lähtee purkamaan sitä prosessia ja päästä vaikka tutkimaan sitä kansanedustajien työhyvinvointia.

Klaudia Käkelä: Niin, toi on just hyvä vinkki, että oikeesti avaa suunsa, vaikka se voi olla että, tai tavallaan että mä uskon, että moni ei ehkä haluu liikaa semmosia epävarmuuksia vaikka sanoa ääneen. Vaikka just että en oo ihan varma mistä mä sen opparin nyt teen, ja sukulaistädit kyselee, että ”no mitenkäs se valmistuminen sieltä”. Nii tavallaan, mutta että se kyllä kannattaa oikeasti erilaisissa tilanteissa ottaa puheeksi, koska sitä ei koskaan tiiä mistä se tulee se setä, joka on vaikka siellä eduskunnassa töissä, että.

Ursula Arsiola: Joo, siis tää eduskuntajuttu nyt on sen takia mun mielessä, kun mä tein siis työharjottelun Mielenterveyspoolille ja pääsin usean kerran eduskuntaan, koska se on ollu mun haaveena. Ja just tavallaan sen kautta, että mitä mä toivon, minkälaiset tavotteet mä asetan, ja minkälaiseen työharjotteluun mä sitten itseni jotenkin… Tai että mä saavutan tavallaan sen mitä mä haluan, niin siellä taustalla oli paljon tavallaan aktiivista ajattelua.

Klaudia Käkelä: No me on tässä puhuttu ja teillä on myös siellä Onnistunut opinnäytetyöprojekti -podcastissa puhetta tästä, että opparissa kannattaa juurikin hyödyntää näitä omia vahvuuksia. Sä jo tossa vähän avasitki, että millasia vahvuuksia tavallaan sulla on. Niin kerro vähän niistä sun vahvuuksista, ja miten sä sit pääsit hyödyntämään niitä?

Ursula Arsiola: No ehkä selkein vahvuus, mitä mä pääsin hyödyntämään, oli verkostoituminen ja tavallaan sosiaalisten suhteitten luominen ja kohtaaminen ihmisten kanssa. Ja se oli tosi hyödyllistä siinä alkuvaiheessa, ku me etittiin toimeksantajaa ja niitä tyyppejä, jotka ois kiinnostuneita siitä meiän aiheesta. Niin mun on helppo lähtee kertomaan ja kysymään, ja sen takia ehkä mä annankin tällasia neuvoja, tai me annetaan, että niinku puhukaa ääneen. Eihän se kaikille oo luontasta tai ei kaikista tunnu hyvältä, ja tietenki suosittelen tekemään sellasia toimia, jotka tuntuu itselle sopivilta. Ja löytää itelleen ne sopivat tavat tehhä ja toimia. Ja nää on mulle, ja on ollu meille sopivia tapoja. Mut et se verkostoituminen oli selkee, että mä olin kaikenlaisissa tapahtumissa kertomassa ääneen, että tämmösessä prosessissa mä oon, ja tämmöstä oisin vailla, ja löytysköhän kiinnostunutta tai osaisko joku kertoo että mistä löytys kiinnostunutta. Ja se, sieltä se sitten niinku löyty, se meiän toimeksantajaki.

Klaudia Käkelä: Joo, ja tuli muuten tässä nyt kesken kaiken mieleen, että tosiaan Kaisa on siis sun työpari tässä, ja hän ei nyt ole tässä studiossa lähinnä sen takia, että tässä on aika paljon etäisyyttä meidän ja hänen välillä, että tämä matkajärjestelyt eivät nyt sitten järjestyneet, ja päätettiin tehä sen takia Ursulan kanssa kahdestaan tämä jakso. Mutta Kaisa on ehottomasti hengessä ja paperilla myöskin mukana.

Ursula Arsiola: Joo, kyllä, viime viikolla muistuteltiin mieleemme, että minkäslainen se opinnäytetyöprosessi meillä olikaan. Ja käytiin esimerkiks näitä vahvuuksia, ja toinen ehkä sellanen vahvuus, mitä mä pääsin, no syventämään niinku ja harjottelemaan, mut mikä mulla jo jossain määrin aikasemmasta koulutuksesta ja työkokemuksesta oli jossain määrin hallussa, niin tunne- ja vuorovaikutustaidot. Että meille siinä parityössä hyvin tärkeetä oli, et me tutustutaan toisiimme ja toistemme toimintatapoihin, ja hyväksytään toistemme erilaisuus. Ja käyään semmosia haastaviakin keskusteluja ehkä niist meiän epävarmuuksista. Tai jos tulee niitä tunteita, että ei jaksa, ja pitää tavallaan käsitellä niit tunteita, ja kokee tulevansa kuulluks niittenki kanssa, ja sit suhteuttaa jotenki sitä toimintaa ja muuttaa ehkä odotuksiaki pitkin matkaa. Et se on koko ajan semmosta aktiivista vuorovaikutusta sen parin kanssa. Jotta tavallaan pysytään, tai et ne odotukset pysyy samanlaisina, ja ehkä siinä oli myös se mun vahvuus, että ne keskustelut pysy koko ajan siinä rinnalla sen lisäksi, että käytiin keskustelua siitä, että miten tää opinnäytetyö etenee ja mitä me tehdään sen eteen. Nii sit myös se, että miten me voidaan ja jaksetaan ja miltä meistä tuntuu, ja sopiiko nää toimintatavat meille.

Klaudia Käkelä: Teillä on nyt tosiaan kokemusta kahden podcast tämmösen niinku sarjan tuottamisesta, niin kertoisitsä vähän siitä, että millasia työvaiheita teillä siihen podcastiin tekemiseen kuului?

Ursula Arsiola: Kaikkihan lähtee liikenteeseen eh- ideoinnista, ja siitä että löytyy tavallaan se, esimerkiks se aihe, mistä haluais sitte sen podcastin tehdä. Ja sitte ku on löytyny se aihe, niin sit siinä ideoinnissaki, tai sen jälkeen, tulee tavallaan se suunnitelma, niin siihen kuuluu paljon työvaiheita, kuten tiedon etsiminen, jos se on… Esimerkiks siinä työhyvinvointipodcastissa, et ku me puhuttiin vaikka jostain kognitiivisesta ergonomiasta, niin siihen taustalle tehtiin paljon työtä. Et luettiin tutkimuksia ja asiantuntija-artikkeleita, että mitä se tarkottaa ja mihinkä voidaan ehkä sitten siinä puheessamme viitata. Suunnitelmaan kuuluu myös tietenki se, että mietitään sitä kohderyhmää, kenellekä sitä podcastia ollaan tekemässä. Mietitään sitä, että minkä pitunen se on, onko se sisäinen vai ulkonen. Jos se on tämmönen ulkonen tai julkinen, niin sit et miten se tavallaan sitten julkaistaan. Milloin se julkaistaan.

Hyvin tällasia, ehkä niinku sitte markkinointiin ja viestintäänki liittyviä asioita, et esimerkiks meillä erityisesti siinä ensimmäisessä podcastissa kuulu myös siihen ja siihen opinnäytetyöhön, että me brändättiin sitä podcastia. Et mietittiin, no tietenki nimi, ja värimaailmat, ja tämmöstä visualisointia, jota sit pystyttiin toistamaan siinä markkinointiviestinnässä. Jos se idea menee siihen, että tuntuu siltä että siinä podcastissa haluaa haastatella jotain, tai sen haluaa tehdä yhteistyössä jonku kanssa, niin sit tietenki siihen kuuluu se vaihe, että etsitään yhteistyökumppani ja käydään keskustelua sen yhteistyökumppanin kanssa siitä, tai sen haastateltavan kanssa siitä, että mitä odotetaan ja mitä tullaan yhdessä tekemään ja mikä on kenenkin vastuu ja kenenkin roolit siinä projektissa.

Sitten meillä molemmissa podcasteissa, koska meillä ei ollu mitään omia tiloja tai välineitä, niin se kuulu siihen osaksi, että mistä tavallaan löydetään ne tilat ja välineet, että päästään sitä konkreettisesti sitte sitä podcastia tekemään ja tuottamaan. Ja meiän opinnäytetyössä me saatiin sitte LinkedIn-verkostojen kautta niinku tämä, niinku sanoin, niin se verkostossa toimiminen on mulle hyvin luontaista. Niin sit sitä kautta saatiin mahdollisuus siihen, että päästiin äänittämään sitä podcastia ihan studiossa. Mikä oli tosi upeeta, meiän ei tarvinnu käyttää aikaa ja energiaa siihen, että miten nää laitteet toimii. Vaan tavallaan joku toinen huolehti siitä. Ja sit sitä toista podcastia tehdessä se olikin sitte vähän eri juttu, ku meillä itsellämme oli ne laitteet taas lainattuna, kiitos siitä. Niin ne ei toiminukaan ihan niin helposti, ja siihen meni paljon aikaa ja energiaa, kun niitten kanssa piti säätää. Että silleen etukäteen jo vinkkinä, et jos on mahdollista tavallaan jonkun ammattilaisen kanssa työstää, niin se aina vie sitten, tai et tavallaan hän, siis et sit sä pystyt keskittymään siihen sun osaamisalueeseen paremmin, jos sä pystyt ulkoistamaan jotain tällasia juttuja. Mut ei ole missään nimessä myöskään mahdottomuus äänittää itse, ja tehdä, ja niistä tulee sit myös ainaki meiän tapauksessa hauskoja kokemuksia.

Klaudia Käkelä: Niin ja ehkä myös jollain tavalla voi tulla vielä lisää tekijänsä kuulosia, tavallaan sillä tavalla että sitte siellä ei välttämättä oo, voi olla että kuuluu vähän se semmonen tietyllä tapaa hyvä oman käden jälki.

Ursula Arsiola: Jep, joo. Ja kyllähän siis, nyt me taas, meillä on nää kokemukset, ja nyt me ymmärretään tästä prosessista enemmän. Ja tavallaan on oppinut myös enemmän ehkä niistä teknisistä laitteistakin niitten haasteiden kautta. Sitte meiän erityisesti siihen ensimmäiseen podcastiin kuulu se, että me harjoteltiin hyvin voimakkaasti sitä sisältöö, et mitä me sanotaan ja miten me sanotaan ja äänen käyttämistä harjoteltiin. Ja jotenki sitä, että miten me sitten, vähän ku ois menty johonki näytelmään, niin vähän niinku sitä että mitä ne vuorosanat on. Mut sit siinä kakkospodcastissa, siinä Onnistunut opinnäytetyöprojekti, niin se oli enemmän semmosta ku se tuli meiän kokemuksista, niin se oli enemmän sitä, että me käytiin sit semmosta keskustelua yhdessä. Ja sitä me ei oltu niin paljon harjoteltu. Mut toki oltiin etukäteen suunniteltu rajat sille keskustelulle. Ja jos harjottelussa tulee jotain sellasta, että okei, tää ei toimikaan, niin sit tietenki suunnitelmia muutetaan ennen sitä äänittämistä. Ja sit tulee ihan se konkreettinen äänittäminen. Ja äänittämisen jälkeen tulee editointi. Ja sitte se julkasu. Ja tää loppupää ainaki näissä meiän podcasteissa on ollu aina Kaisan vastuulla enemmän, jotenka mulla ei oo semmosta insightia sitten näihin antaa.

Klaudia Käkelä: Joo, sä tossa jo nostitki esiin kans näitä vähän niinku eroavaisuuksia, että ku te ootte nyt kaks podcastia tehny, niin et millä tavalla ne prosessit eros toisistaan. Niin ainakin nää, niinku sanoit, tosiaan laitteitten osalta, että toisella kertaa pääsitte ite enemmän sitte kädet saveen sinne niitten laitteittenki kanssa.

Ursula Arsiola: Joo. Joo, meillä oli muutamia kohtia siin, tai mitkä niinku eros niistä toisistaan. Yks oli toki tää, just tää äänittäminen, mikä eros hyvinkin voimakkaasti toisistaan, et saatiin kaks hyvin erilaista kokemusta. Sit ehkä se toimintatapa. Et se ensimmäinen oli yhteistyössä tehty, jollonka se tavallaan anto tietyt sisällölliset esimerkiks määritelmät, se yhteistyö. Ja muita raameja sille tekemiselle. Kun taas sit se toinen podcast oli täysin meiän omatoiminen, jollonka ehkä se oli rajattomampaa tai meidän piti itse luoda ne rajat tavallaan sille, selkeemmin. Sit sisällöllinen ero oli tietenki, et se ensimmäinen, se opinnäytetyöpodcast sinne Ropo Capitalille oli enemmän tämmönen tiedollinen, kuten sanoin, niin siihen oltiin tehty paljon taustatyötä. Kun taas sitte tää sisältö tässä Onnistunut opinnäytetyö -podcastissa, niin oli kokemustiedollinen. Jollonka tavallaan siihen ei niin tarvinnu perehtyä etukäteen, koska se tuli meidän tiedoistamme.

Se äänittäminen myös siinä eros, että se meiän opinnäytetyö, niin me äänitettiin kahessa tunnissa studiolla, kaikki putkeen, viis jaksoo. Kun taas sitten se Onnistunut opinnäyteprojekti -podcast, me äänitettiin sitä kolme päivää mökillä. Et tavallaan siinäki tuli sit eri tavalla ehkä semmosta palautumista ja vireystilojen huomioimista ja tällasta, ku oli enemmän aikaa tavallaan tehä sitä podcastia. Ja kohderyhmä oli jossain määrin eri, koska tää oli, tää ensimmäinen oli sisäiseen käyttöön, jollonka se oli tavallaan se työyhteisö ja se organisaatio, joka oli se kohderyhmä. Kun taas sitte se meiän toinen podcast, niin sen kohderyhmä on enemmän ehkä korkeekouluopiskelijat jotka, ja opettajat ja ohjaajat ja ehkä yhteistyökumppanit, jotka tän opinnäytetyön tai opinnäytetöiden ympärillä sitte työskentelee.

Ja sitte se julkaseminen oli hyvin erilainen prosessi tavallaan niitten podcastien välillä, mitä me tehtiin, koska se ensimmäinen tuli sisäiseen käyttöön, jotenka se ei niinku oo julkisesti kuultavissa missään. Ja me jaeltiin se vaan tavallaan sille organisaatiolle. Mut sitte taas se toinen, kun se julkaistiin, no, Savonian kautta Savonian Spotify-tilillä. Niin siinäki ehkä meille jäi myös vähemmäks se, ku me tavallaan toimitettiin se meiän yhteistyökumppanille, joka oli nyt Savonia-ammattikorkeakoulu. Mut me kuitenki ollaan perehdytty siihen et miten se julkaseminen tavallaan tapahtuu konkreettisesti. Jos me tehtäs se Spotifyhin, että mitä kaikkea työkaluja tai alustoja siinä sitten täytyisikään käyttää.

Ja ehkä joku semmonen yleinen niinku tästä kaikesta, että se mikä muuttu, sen ensimmäisen ja toisen podcastin teon välillä. Ja mikä ehkä tulee kasvamaan, jos tekee, tai nyt ku esimerkiks on tässä puhumassa, niin on se rentous. Et ku on kerran tehny jotain, ja sit ku sitä pääsee toistamaan, niin sit tavallaan tietää mitä tulee tapahtumaan, jossain määrin ainaki, toki on tilannekohtasia. Ja ku juttelee eri ihmisten kanssa, niin ne aina vaikuttaa, mut tavallaan se prosessi on tuttu, nii sit sitä on jotenki rennompi, ainaki itsellä, nii lähtee niinku tekemään.

Klaudia Käkelä: Täytyy kysyä, koska itellä ei oo kokemusta tämmösestä parityönä tehdystä opinnäytetyöstä, niin että pääseekö siitä helpommalla kun ottaa parin mukaan?

Ursula Arsiola: Joo, toi on itse asiassa tosi hyvä kysymys. Ja mä ajattelen silleen, että tavallaan siinä parityössä, mitä me puhuttiin siinä alkuun, niin ehkä mä aattelen, et jossain määrin pääsee vähemmällä, koska pystyy jakamaan niitä tehtäviä. Erityisesti siitä näkökulmasta et mitä oli ne vahvuudet, ja sitte jos jotkut työtehtävät on itselle haastavampia, niin sit sen parin kanssa tavallaan pystyy niitä jakamaan. Jollonka ehkä voi olla se kokemus, että pääsee vähemmällä. Mut sitte taas toisaalta, se parityö itsessään vaatii mun mielestä aika paljon. Et tavallaan kun sä teet yksin, niin sä ehkä tunnet ne sun omat toimintatavat ja tiedät millonko, mihinkä aikaan tai millä tavoilla sun on mielekkäintä työskennellä. Eikä sun tarvii kertoo siitä kellekään. Tai sovittaa sitä niinku jonku toisen toimintatapoihin tai vireystiloihin tai elämäntilanteeseen.

Et siinä mielessä mä aattelen, et siinä, siitä parityöstä ei silleen pääse vähemmällä. Että meillä se ei ainakaan menny sillä tavalla, että me ois niinku jaettu, että ”tee sä nuo, ja mä teen nuo, ja tavataan sitte ja yhistetään ne”. Vaan et me haluttiin, meillä oli myös ihan konkreettisesti tavotteena se että me halutaan tulla paremmiks vuorovaikuttajiks, ja me halutaan oppia tunnetaitoja ja me halutaan oppia viestintä-, vuorovaikutus- ja parityöskentelystä enemmän. Jollonka tavallaan me harjoteltiin sitä siinä rinnalla, niinku mä jo aikasemminki sanoin, jollonka se vei enemmän aikaa. Ja enemmän energiaa. Mut se oli myös hyvin tärkeetä, koska me tultiin todella paljon paremmiks siinä. Ja me saavutettiin niitä meiän tavotteita. Ja jotenki se siitä parityöstä, mitä mä haluaisin vielä sanoa, on se että on tärkeetä et sitoutuu siihen yhteistyöhön. Ja se sit tavallaan näkyy siinä, että kuunnellaan toista ja tutustutaan toiseen ja käyään läpi niitä tapoja ja muita, joita sillä toisella on. Ja luodaan ne yhteiset odotukset, onpa se sitte numeron suhteen tai ajankäytön suhteen tai minkä tahansa.

Et tästä voi sitte ehkä tälleen savolaisesti ku vastasin, niin päätellä [nauravat 00:39:19] jokainen oman kokemuksensa pohjalta, että pääseekö siinä vähemmällä vai eikö pääse. Mut ehkä siinä on tärkeintä se, et jos sulla on pari, niin te yhessä käytte sen keskustelun, että mitkä odotukset teillä on sille parityöskentelylle. Et jos se on se odotus molemmilla se, että tee sä noi, ja sä noi, ja sitte tavataan ja kootaan yhteen, ja et molemmat hyväksyy sen, niin sit siinä ehkä voi päästä vähemmällä. Riippuen sitte taas seki, että miten kukaki sitä ajattelee.

Klaudia Käkelä: Niin, kyllä. Joo. Eli tämä Onnistunut opinnäytetyöprojekti -podcast löytyy siis Savonian Spotify-tililtä, ja myös SoundCloudista, jos SoundCloudia tykkää käyttää. Ei muuta ku kannattaa kuunnella se vaikka heti tämän jakson perään. Siellä on, ne on tosi mukavia semmosia, eiks ne oo about noin, kaikki noin 15-minuuttisia ne jaksot, jos muistelisin oikein, kun itse niitä kuuntelin. Mutta semmosia aika napakoita kuunneltavia.

Ursula Arsiola: Hyvä kysymys, nyt en kyllä osaa vastata tuohon, täytyy… [nauravat 00:40:22]

Klaudia Käkelä: Pitää käyä lunttaamassa.

Ursula Arsiola: Nii!

Klaudia Käkelä: Mutta sieltäpä ne löytyy, käykää ihmeessä kuuntelemassa, kiitos paljon sulle, Ursula.

Ursula Arsiola: Kiitos että pyysit, oli oikein mukavaa.

Savonian legendat, jakso 8: The show must go on

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

[Musiikkia]

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat -podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä ja tänään aiheenamme on musikaalien maailma. Tarkemmin sanottuna se, miten musikaalien taika luodaan lavalla, miten musiikki ja tanssi sovitetaan yhteen, miten hahmoista tehdään todellisia, eläviä ja hengittäviä. Vieraanani studiossa on tänään Sirpa Möksy, jazztanssin lehtori eli meidän Savonian suurtuotanto West Side Storyn koreografi. Ja Veera Airas, West Side Storyn ohjaaja. Lämpimästi tervetuloa.

Sirpa Möksy: Kiitos.

Veera Airas: Kiitos.

Klaudia: Hypätään suoraan aiheen syvään päähän. Sirpa, sun käsialaa on tän tuotannon kaikki koreografia eli lavalla olevien ihmisten liikkeet. Kertoisitko vähän siitä, että miten sä alat luoda sitä koreografiaa tuotantoon ihan siinä alusta alkaen.

Sirpa: Joo no kaikki lähtee kyllä musiikista eli kuuntelen musiikkia todella paljon. West Side Storyn musiikki on tuttua, joten kun sitä kuuntelee vaan niin ensin saa sen fiiliksen että vau ja oi, se on tää kohtaus ja oi oi oi. Sitten kun sä alat tekee koreografiaa ja tarkemmin tarkastelemaan sitä musiikin rakennetta niin sit huomaan, että siellä onki, että okei mikäs tahtilaji, tässä muuttuu, mites tässä lasketaan, oi mitenkäs mä tähän näin, minkälaisia fraaseja. Tosiaan tutustun musiikkiin tosi huolella, kuuntelen tosi paljon musiikkia.

Klaudia: Niin eli tällaselle tavikselle, joka ei tanssista ymmärrä mitään, niin se ei lähdekkään suoraan siihen liikkeeseen vaan enemmän siihen mielen, tavallaan siihen mitä asioita se musiikki tuo sulle mieleen?

Sirpa: Kyllä. Musiikista kaikki äänet ja sit jos on tietenkin laulua, sanat, mikä on se tarina, mikä on se fiilis, mitä tapahtuu. West Side Storyssa meillä on tuttu rakkaustarina, niin tietenkin nää henkilöt ketä siinä on valittu meille musikaaliin, niin he myös vaikuttavat siihen mielikuvaan, että mitä sitten, samalla kun kuuntelee musiikkia niin mitä alkaa näkemään, että miten he liikkuisivat, mitä jännitteitä esimerkiks on. Meillä on kaksi jengiä Sharksit ja Jetsit elikkä todella selkeet karaktäärit näillä jengeillä, elikkä lähtee hyvin paljon myös niistä kulttuureista liikkeelle.

Klaudia: Teillä on tosiaan niin kun puhuit jo näistä hahmoista ja tässä tarinassa on tosiaan jengejä ja semmosta konfliktia, niin myös tässä tuotannossa on mukana opiskelijoita tosiaan hyvin eri taustoista ja eri koulutuslinjoista, miten näiden eri tyyppien kanssa työskentely eroaa toisistaan? Mua kiinnostaa sekä sun Sirpa että Veeran näkemys tästä aiheesta.

Sirpa: Itse henkilökohtaisesti on todella mukavaa työskennellä eritaustaisten kanssa eli mä tykkään tuoda esille kaikkien omia persoonallisuuksia, vahvuuksia, ja hyödyntää niitä. Sitten kun meillä oli tässä musiikinopiskelijoita ja tanssinopiskelijoita, no valtaosa oli tanssinopiskelijoita, mutta sitten oli myös paljon musiikinopiskelijoita, jotka oli mukana ihan yhtä lailla tansseissa, niin mä tykkään lähtee siitä liikkeelle että mä ajattelen et ne kaikki lähtee samalta viivalta, eli laitan heitä improvisoimaan, annan yksinkertaisia tehtäviä miten liikutaan ja jokainen hakee silleen omia rajojaan ja vähän että mitä pystyy tekemään. Samalla mä nään, että mitä mä pystyn teettämään. Samalla kun ne on samassa tilassa tekemässä samoja juttuja, niin he näkevät toisiaan tekemässä ja samalla inspiroituu, tai että vau ai voi tehdä noin, hei mäkin voin kokeilla, sitten tanssin opiskelijat he näkivät kuinka muusikot lähti liikkumaan ihan tosi rohkeesti niin se silleen tuo yhdessä semmosta voimaa.

Klaudia: Niin luulis, että siinä saa vähän potkua pehvalle jos ite opiskelee vaikka tanssin opettajaksi ja sitten joku muusikko joka taas on ihan eritaustainen ja ihan eri uralle pyrkii, niin vetää siellä viimisen päälle ja kovalla tarmolla, niin varmasti se inspiroi sit tosiaan niitä tanssijoitakin.

Sirpa: Kyllä. Se mikä oli kans tosi kiva huomata harjoituksissa, niin tanssinopiskelijat opasti sitten musiikoita ihan henkilökohtaisesti, joku saattoi niin kun että okei tälleen näin, tee tälleen näin, joo hyvä hyvä, että siellä semmosta lisäopetusta mun ohjauksen ohella ihan automaattisesti lähti tapahtumaan.

Klaudia: Mites Veera. Miten sä oot nähny tän hyvin erityyppisten ihmisten ohjaamisen?

Veera: No siis sehän on kaikissa projekteissa, että eihän se oo vaan tässä projektissa, että siis jokainen meistähän on yksilö. Mulle projektikohtaisesti se on aina se, että mä lähden rakentamaan sitä niistä ihmisistä, että mä en yritä heidän päälle präntätä jotain mikä tulee mun päästä, että nyt minä haluan että te olette tämä ihminen, et niin kun, tää on hyvä kun mä puhun aina käsilläni ja teen jotain niin se ei ihan täällä äänimaailmassa tule esille [naurua]. Mut just se että saa sen hahmon elämään siitä ihmisestä itsestään on se kaikkein tärkein asia, koska muuten se ei oo aito lavalla ja sillon se tunne ei välity myöskään yleisölle. Se on hirveen tärkeetä, että se tehdään sillä tavalla, että se kasvaa siitä ihmisestä itsestään ja sen ihmisen sisältä itsestään se hahmo ja se on orgaaninen se kasvu, eli jos siellä on joku tunnetila niin tavallaan löytää sen lukon ja löytää sen asian millä se saadaan siitä esiintyjästä esille sieltä omista voimavaroista, ilman kuitenkaan, kun sit on niitä ohjaajia jotka menee sit mun mielest vähän, jos ajatellaan surua varsinkin, niin mennään mun mielest vähän tiettyihin äärirajoihin jotka on tosi kuluttavia esiintyjille, elikkä ajattele vaikka että olet äitisi haudalla tai jotain jotta sä pystyt itkemään tässä kohtauksessa, niin se on todella kuluttavaa, että sun pitäis joka esitys olla siel haudalla seisomas, niin sehän on hirveen psykologisesti vaurioittavaa kenelle tahansa ja sen takia mä pyrin hakemaan sen jotain toista kautta jotta se työ itessään pysyy mielekkäänä.

Klaudia: Tosiaan tässä on kumminkin kyse uransa alussa olevista ihmisistä, niin varmasti ei oo pedagokisesti kauheen kestävää rikkoa heitä ihan täysin henkisesti jo tässä ekassa produktiossa.

Veera: Ei ja mun mielestä se mikä on hirveen tärkee on just se, että se pysyis mielekkäänä se tekeminen, et sä löytäisit itsestäs sen pienen tulevan esiintyjän joka haluais tehdä tätä uudestaan. Musikaali itessään on todella haastava lavalaji eli sun pitää esiintyjänä pystyy tekee niin monia asioita, että paljonhan löytyy näyttelijöitä jotka ei laula nuottiakaan, sitten on niitä jotka laulaa todella hyvin, ja musikaaleissa sun pitää pystyä tehdä molempia, ja sitten musikaaleissa sun pitää pystyä myös tanssimaan, eli sun pitää samanaikaisesti pystyä laulamaan ja tanssimaan ja sit myös replikoimaan siellä välissä, niin se on oikeesti todella todella vaativaa, se ei oo mikään helppo asia, ja sen äänen vaaliminen ja sen äänen käyttö ja kaikki tämmöset asiat on ihan oma osuutensa siinä, ja sillon myös se, että se vaatii myös tanssijoilta paljon enemmän, et koska tanssijat yleisesti, jos sä menet vain tanssiesityksiin niin ethän sä tee muuta kun tanssit, kuulosti ehkä pahalta ”ethän sä tee muuta kun tanssit”, se ei todellakaan nyt tarkota sitä vaan että tanssihan itessään on haastavaa, mutta sit kun sä lisäät siihen päälle et sun pitäis samaan aikaan laulaa, niin kuka tahansa joka sitä on tehnyt pystyy sanomaan et ne kaksi yhdessä on haastavampaa kun molemmat erikseen.

Klaudia: Kyllä ja musikaaleista suhteellisen perillä olevat ihmiset tietää tän kolminkertainen uhka -käsitteen eli sillon kun näyttelijä tai tanssija tai laulaja kykenee myös niihin kahteen muuhun asiaan loistavasti, ja täähän on se kultainen täydellisyyden kolmio johon varmasti semmoset huipputekijät pyrkii, jotka sitten toivoo että olis uraa mahdollisesti myös musikaalialalla. Mua myös aina kiinnostanut, koska itsekin teininä haaveilin näyttelijänurasta, onko mahdollista olla esittävä taiteilija näyttämölavalla ilman että osaa laulaa oikeesti hirveen hyvin yhtään?

Veera: Sanotaan näin, että semmosta joka ei yhtään osais pitää minkäänlaista nuottia niin ei oo hirveesti tullut vastaan, et kyl teattereissa varsinkin niin piirit on kuitenkin silleen pienet ja siel pitää ne jotka ovat palkkalistoilla varsinkin vakituisena niin niitten pitää pystyä tehdä niitä kaikkia kolmee, ja senhän takia Teatterikorkean jo sisäänhaussa sun pitää laulaa ja tanssia ja näytellä, jotta sä ees pystyt hakemaan sinne. Tiedän semmosia jotka ovat päässeet Teatterikorkeeseen ja valmistuneetkin sieltä jotka eivät osaa laulaa, sitä ei tarina mulle sit taas kerro et kuinka hyvä ura niillä on sen jälkeen ollut. Sit on paljolti sellasia laulajia jotka tekevät musikaaleja, näyttelee päärooleja, joilla ei ole mitään, he ei ole koskaan käyny teatterialan koulutusta, eli sitä taas sit löytyy paljonkin. En tiedä Suomessa onko semmosia tanssijoita jotka ois sit tehny sen breikin tavallaan myös, että he ovat koulutukseltaan tanssijoita mutta tekevät musikaalipäärooleja, sehän on tietysti jos sä olet opiskellut tanssijaksi niin se on niin haastava itessään jo, et se että sä siihen sitten opiskelet myös sitten laulua sivutoimisesti siinä vieressä niin se on sit oma taas, kun taas tanssiminen tulee monelle harrastuksien kautta jo, jonka takia se että sä olet laulaja joka tekee musikaaleissa sitten isoja rooleja ja osaa tanssia niin se tuntuu jotenkin, en mä sano helpompi tie vaan semmonen loogisempi tie, koska varsinkin naisilla niin jostain syystä meidän äidit tuppaa jossain vaiheessa viemään meidät jonkinlaisiin tanssiharrastuksiin, en tiedä mistä mahtaa moinen johtua [naurua], mut se on joku sellanen et naisilla, mut sit taas esimerkiksi on miehissä myös samaa et ne tulee muista aloista.

Klaudia: Sä oot Sirpa kans tosiaan paljon nimenomaan uransa aloittelevien tanssijoiden kanssa sitten tehnyt töitä, niin oot sä havainnut et onks siel paljonkin sellasta toivetta, että vois tän tanssin yhdistää sitten johonkin muuhun taiteenlajiin, kuten vaikka laulamiseen?

Sirpa: Kyllä. Jokaisella vuosikurssilla kyllä löytyy niitä jotka toivoo, haluaa laulutunteja ja on unelmana että pääsis musikaaliin esiintymään, mutta yleisesti ottaen tanssijat, niin kun jos sä tunnillakin pyydät heitä käyttää ääntään, niin on paljon niitä jotka pelkää, se ei oo luonnollista, sitä ei oo käytetty, mutta sitten kun sitä rohkaistaan ja aletaan tekemään niin sittenhän sieltä lähtee tulee vaikka mitä, mutta tanssissa me keskitytään yleensä siihen liikkeeseen ja miltä se tuntuu, sun ilmaisuun kokonaisvaltaisesti ilman ääntä, äänenkäyttöä, mutta ehdottomasti ääni ja liike kuuluu yhteen. Ite käytän opettaessa, kun mä opetan, niin mä käytän, no mun oppilaat tietää, mä käytän tosi paljon kaikkea [ääntelee 00:14:02], kaikkia ääniä mikä tuo fiiliksen, koska mun mielestä ääni tuo liikkeeseen laadun ja jos sä käytät sitä omaa ääntä ja teet samalla liikettä niin siitä tulee paljon kokonaisvaltaisempi, et ehdottomasti, eli siis kyllä löytyy näitä tanssijoita jotka haaveilee musikaaliurasta ja haluaa ottaa laulutunteja, haluaa kehittyä siinä.

Veera: Se mikä on kaikkein tärkeintä, esiinnyt sä millä alalla tahansa esiintyvänä taiteilijana, on asenne. Se itsensä herjaaminen ja pelkääminen ja epävarmuudet ja kaikki nää, niin ne on ne mitkä on kaikille esiintyjille ja taiteilijoille se suurin halla. Mä oon yhteen päärooliin kerran [castannyt? 00:15:03] musikaalissa miehen joka ei osannut laulaa nuottiakaan oikein, mutta kun se oli rakkauslaulu, jossa se laulaa kuinka hän rakastaa tätä naista ja se laulo sen sillä asenteella niin kun [wipii? 00:15:17] upea nainen, niin se ei haittaa, koska se tavallaan se koko juju siinä roolissa olikin se, että mä oon niin rakastunut et mä haluun laulaa sulle ja sen takia häntä ei koskaan herjattu lehdistössäkään siitä et se ei nyt menny laulullisesti niin nappiin, et kyl siel saatettiin mainita se mut sit mainittiin myös samassa lauseessa se kuinka hänen asenne voitti sen kohtauksen. Sen takia se on niin hirveen tärkeetä se, että ei tois niitä epävarmuuksia mukana, mikä on tosi helposti sanottu ja todella vaikeesti tehty.

Sirpa: Ehdottomasti tuo asenne on mun mielestä ihan älyttömän tärkee ja sen takia, no ite huomaa et mä kannustan tosi paljon justiinsa sitä kun mä nään että yrittää ja kannustaa sitä että näkee että hyvä, vau, just noin, tee tälleen hei, et alkaa poimii heti paikalla niitä vahvuuksia mitä näkee että ihmiset tekee, koska se tuo heti sitä itsevarmuutta, et mua justiin kans ärsyttää toi kun ihmisillä on niin paljon sitä semmosta epävarmuutta, että näkee se että siellä on niin paljon lukkoja, näkee että hei tossa ihmisessä on niin paljon potentiaalia, että millä tavalla se kaivetaan esille, ja sitten kun se lähtee avautuu niin vau.

Veera: Ja just se, että tuetaan toisiamme, niin se on hirveen iso osa sitä kokonaisuutta, et me emme ole tässä yksin ja meillä on kaikilla omat epävarmuutemme, niin tavallaan se että ne lukot mitä mulla tulee mukana, ne seinät, niin muilla on myös sellaset, me olemme kaikki ihmisiä ja jonka takia me olemme kaikki virheellisiä, koska sehän on nyt vaan elämän tosiasia, ja usko siihen omaan tekemiseen on ihan huipputärkeetä.

Klaudia: Kyllä. Mä tosiaan aikasemmin tossa jo Sirpalta tiedustelin tätä, että mistä se lähtee se koreografian luomisprosessi, niin mistä se lähtee se ohjausprosessi sun päässä ja sun mielessä?

Veera: Mun päässä ja mun mielessä se lähtee siitä, että kun mä luen sen tekstin niin mä nään sen jaloillani ja mä nään sen mimmonen se ns. voisi olla, mutta se miten mä sen nään niin mä en sementoi sitä et se pitää mennä just näin, sen takia et ne jotka sitä lähtee tekemään mun kanssa niin he ovat se joka sen loppujenlopuks muodostaa, et mä ajattelen sitä niin kun tyhjää tilaa, empty stage, eli vaikka mä olen nähnyt sen mikä mul on semmonen mitä mä haluaisin siellä tapahtuvan ja mihin mä haluaisin että se viedään, niin sit kun mä tuun aina et mä otan sen, mä paloittelen sen palasiksi sen ison kokonaisuuden ja mä teen sen yleisesti en kronologisesti vaan mä teen tiettyjen hahmojen kanssa nyt tänään töitä ja sit tiettyjen hahmojen kanssa huomenna töitä, ja nyt osun koko ajan näihin…

Sirpa: [naurua]

Veera: Niin mä palastan sen sillä tavalla et ei tulis hirveesti sitä odotus- ja norkoiluaikaa kenellekkään vaan että se on ytimekkäästi laitettu järjestykseen. Sitten mä lähden ihan yksinkertaisesti harjoitustilanteessa siitä et mä sanon, että mistä ihmiset tulevat sisälle, sit vaan puhutte sanojanne ja lähdetään siitä, et kaikkien pitää olla tietoisia mitä kohtauksessa tapahtuu ennen kun harjoitukset alkaa ja sit se lähtee rakentumaan heistä, eli sit he sanovat niitä sanoja ja sit mä annan heille ajatuksia et kokeile sitä sillä tavalla tai yritä tätä kautta tai hei toi meni tosi hienosti jatka samaa rataa, ja sieltä lähdetään kasvattaa sitä heidän tyylistään tehdä. Ainut tavallaan minkä mä tuon siihen draaman koreografiaan on just se, että mistä ne tulee ja mihin ne on menossa, se on se lähtökohta mitä mä tuon sinne.

Klaudia: Ihan tarkennuksena, että nyt ei puhuta siis siitä, että mistä ovesta vaikka musiikkikeskukseen tullaan sisään vaan on kyse siitä kohtauksen fyysisestä liikeradasta, että mistä kohdasta liikutaan ja myös sitten siitä henkisestä. Eikö vaan?

Veera: No on se tavallaan myös fysiikkaakin, että sinä tulet lavan vasemmalta sisälle…

Klaudia: Niin siis sitä tarkotin just, että missä kohtaa lavalla liikutaan, eikä silleen isommassa mittakaavassa, että A-ovesta kiitos.

Veera: Kyllä joo, että puhuin siitä lavatilasta, että mistä tämä hahmo tulee tähän kohtaukseen ja sitten mihin hän poistuu siitä kohtauksesta, mutta se tulee sit vasta myöhemmin, et mä en siinä alussa sano että nyt sä meet paikasta A paikkaan B, vaan että me lähdetään paikasta A ja katsotaan miten sä päädyt sinne paikkaan B.

Klaudia: Aivan eli paljon myös semmosta tiettyä improvisointitilaa…

Veera: Kyllä.

Klaudia: Jätät vähän siihen sitten. Mun mielestä tästä on tainnu olla Sirpanki kanssa puhetta, että improvisointi on aika tärkeä työväline näissä produktioissa, jotka on kumminkin viimeisen päälle harjoiteltu ja hirveesti nähty vaivaa sen harjoittelun eteen, mut sille improvisaatiollekin pitää jättää tavallaan varsinkin siinä alussa varmasti tilaa.

Veera: Improvisaatiolle pitää jättää tilaa varsinkin sillon kun tehdään aloittelevien tai opiskelevien ammattilaisten tai harrastajien kanssa, elikkä sillon kun sä oot ammattilainen niin mä niihin harjoituksiin lähden vähän erilailla sen takia et niillä on se kokemustausta, elikkä niitä ei tarvii sillä tavalla, mä oon ite ihminen joka ei tykkää siitä että oletetaan et mä en tiedä jotain, jonka takia mä en tee sitä myöskään muille, mutta sillon kun ihminen on vasta aloittava tai harrastaja niin mahdollista on että hän ei tiedä, jonka takia mä haluun antaa heille uusia avaimia jolla löytää se tie sinne, ja sen takia heidän kanssa, kuten nyt Westiksessäkin harjoitusten alussa me pysäytettiin välillä harjoituksia ja otettiin siihen ihan improvisaatiotekniikoita, jota mä en tee ammattilaisten kanssa harjoituksissa koskaan, sen takia että he tekevät sen sitten omalla ajallaan ja koska he löytävät sen omien lukkojen avaamisensa sit sieltä, mut sillon kun tehdään uusien tekijöiden kanssa niin ne saattaa tulla niin monen lukon kanssa, et ne on jo ennen ovesta sisään tullessaan puhunut ittensä lukkoon niin et niistä ei saa mitään irti siellä harjoitustilanteessa, ja sillon se improvisaatio on niin tärkee että he rentoutuvat siihen tapahtumaan. Joskus se voi olla silleen, että kun ne ajatukset, mitä mä sanoin aikasemmin et mä annan sitten niille esiintyjille jotain ajatuksia, niin joskus se ajatus minkä mä annan sille on todella kaukana siitä mitä ne on oikeesti tekemässä tai sanomassa siinä kohtauksessa, mutta jostain syystä se ajatus avaa sen lukon heille, eli yhdelle esiintyjälle esimerkiksi mä sanoin että tee se irlantilainen merirosvo humalassa ja tämä avasi sen et hän rentoutui siihen hahmoon, kun se oli tosi dramaattinen kohta mitä hän on tekemässä siinä kohtaa, niin tavallaan sillon kun sä mietit et nyt mun pitää olla tosi vakava ja mun pitää olla tosi paljon sitä ja tätä, niin sä oot tieks vetäny ittes ihan jo jäykäks ja sit sä oot silleen et no niin minä tulin nyt tänne tekemään, ja mun pitää saada se rentoutumaan siitä, sit kun mä sanoin sille tän et no niin ajattele et sä oot irlantilainen merirosvo kännissä ja nyt vedät sen ja sit se oli yhtäkkiä silleen et heeei [naurua] mikä tapahtu, ja sit se toimi se mitä se teki, ja just tää että vaikka se ei ole oikeasti siinä hahmossaan irlantilainen merirosvo kännissä niin se autto sitä sen psykologiaa tavallaan avaamaan ne lukot pois sieltä, ja se on sama myös improvisaatioissa, et siis esiintyminenhän lähtee jaloista jonka takia hyvin useat esiintyjät aloittaa sen, okei jotkut sanoo et se lähtee polvista ja eri kuppikuntia on vähän et mistä se oikeesti lähtee, toisten mielestä se lähtee aivoista, mutta mun mielestä se fysiikka on aina hirveen tärkee, ja sen takia mä lähden monesti, improvisaatiot mistä mä lähden, lähden kasvattamaan sieltä et sä löydät sen miten sun hahmo kävelee, ja kun sä löydät sen tyylin millä tyylillä tämä tyyppi kävelee niin sieltä se tyyppi alkaa yhtäkkiä elää, se hahmo, kuka se on, koska sä oot löytänyt sen miten se kävelee, ja senhän takia sanotaan monesti että, niin kun Stanislavskin metodissa on just se, että sinä astut sen hahmon kenkiin, tätähän se on.

Klaudia: Harjoitteletteks te Sirpa paljon kävelyä tanssitunneilla?

Sirpa: Joo kävely on tosi tärkeetä ja itse asiassa se on aika vaikeeta lavalla. Joo elikkä kyllä kävely on tosi tärkeetä ja toi mitä Veera just sano, niin tää oli mukava nähdä tässä kun mulla oli koreografioita paljon jossa oli sitten ihan tarkkaa materiaalia mitä olin ensin, kun mä lähden tekee koreografiaa mä lähden improvisoimaan ite et mä saan sitä liikemateriaalia mitä mä haluun ja tarkkuutta just siihen musiikkiin, sitten kun mä välitän tän materiaalin esiintyjille niin ensin he ottaa tavallaan ne askeleet ja liikkeet ja ajotuksen, mutta sitten nähdä se että kuinka se roolihahmo, että se on hypänny niihin kenkiin ja se oikeesti on se olemus, että miten se tuokin siihen mun annettuun materiaaliin se tuo justiin sen kaivatun lisän, et sillon siitä tulee aitoo ja oikeeta, niin se on kyllä ihan tosi tärkeetä. Sitten myös noissa koreografioissa kun mulla on paljon sitä annettua materiaalia että miten tehdään, niin mä haluun aina jättää jotain pientä osaa, joku pieni juttu missä jokainen lähtee improvisaation kautta ensin hakemaan että mikä se mun juttu on ja sitten lukitsee sen, että se ei oo pelkkä improvisaatio lavalla vaan se on lähteny improvisaation kautta niin kun se oma osuus tehdään ja sitten pointataan sieltä että vau hyvä just pidä toi hyppy, joo pidä toi pyörintä, just noin mee lattialle alas, pidä toi, et sieltä löytyy se oma pieni osuus. Samoiten tässä oli myös paljon tällasia pareittain tehtäviä tansseja tai osioita, niin sitten jokaiselle parille semmonen pieni, sama tehtävä, mutta miten se pari ratkaisee sen tehtävän, että sillä tulee sitä persoonallista kädenjälkee ja saa myös tuotua sitä hahmoa, karaktääriä minkä kenkiin on päässyt sitten tuomaan esille.

Klaudia: Me päästiin jo sisään tähän hahmon luontiin, siihen että miten tärkeetä inspiraatio on tanssissa ja myös siinä näyttelemisessä ja laulamisessa, ihan kaikessa. Millasia pohdintoja te ootte käyny tavallaan niin kun lavan ulkopuolella? Semmosta oikeesti henkistä työtä. Miten paljon semmosta päänsisäistä työtä on menny siihen et te ootte saanu nää hahmot luotua ja et ne näyttelijät ja tekijät on päässyt niitten hahmojen sisään?

Veera: Mun mielestä vähän väärin sanottu, että me olemme saaneet luotua, koska…

Klaudia: Yhdessä siis tarkoitan koko produktion kanssa.

Veera: Joo mut silti, koska mun mielestä se luoja on se ihminen joka siinä sillä hetkellä on siinä hahmossa, eli mun tehtävä on saada se siitä henkilöstä ulos, niin mä katon sen vähän eri tavalla, mä käytän siin ehkä eri terminologiaa. Täs tulee just nää omat sisäiset epävarmuudet ja lukot hirveesti just käsittelyyn, et varsinkin jos se on hahmo joka on hyvin erilainen siihen kuka sinä olet, niin siihen pitää löytää joku juju millä sä pääset sisälle siihen hahmoon. Siel on ollu sit erilaisia, et yks kysy multa että miten mä jätän taakseni tavallaan sen että tää on niin ilkee tää henkilö, niin se just että on se sit joku vaatekappale vaik minkä sä tuot mukaas harjoituksiin, vaik nyt ei siin alkuvaiheessa tietysti ei oo puvustus viel valmis, et monellehan se on tavallaan sit sen puvustuksen kautta helppo et sä laitat sen vaatteen päälle ja sit kun sä otat sen pois niin sinä tulet uudestaan esille sieltä, mutta alkuvaiheessa yks mikä on monille helpottava tekijä niin sul on joku, on se sitten kengät tai huivi tai hattu tai joku, mut joku semmonen joka kuuluu tavallaan sille hahmolle, se ei saa sit olla kauheen rakas esine koska sitten jos sä käytät sitä tulevaisuudessa niin siin on paha tapa sit et siihen on jääny se muistikuva, koska nää asiat jää lihasmuistiin ja sen takia se on tavallaan vaikeempi jättää taakse. Sit on semmosia esiintyjiä jotka tuo kokonaan itsensä siihen hahmoon, et ne elää sinä hahmona koko sen ajan kun ne tekee sitä projektia ja se on kans todella psyykkisesti hajoittava näyttelijöille, jonka takia ne jotka mä tiedän jotka ovat niin tehneet eivät siis ole näyttelijöitä ammatiltaan vaan he ovat muiden alojen ihmisiä ja kerrankin tekevät jonkun, se voi olla upea rooli mut se saattaa oikeesti viedä jopa vuosia että sä ns. paranet siitä pois, sen takia se on tosi tärkeetä just nuorten esiintyjien kanssa lähteä sieltä et miten ne löytää sen ulospääsyn myös siel lopussa.

Klaudia: Liittyyks tää hahmona eläminen tähän metodinäyttelemisen käsitteeseen joka on varmasti monelle myös tavikselle tuttu?

Veera: Kyllä. Stanislaviskin metodi on just tätä et sinusta tulee se hahmo. Metodeja on monia, on erilaisia. Stanislavski on varmaan se kaikkein tunnetuin ja siinä sinä astut tämän hahmon olemukseen ja sinusta tulee se hahmo. Joillekkin se on pidempi prosessi, että sitä työstetään. Joillekkin se on hyvin automaattinen prosessi, elikkä kirjaimellisesti laitat takin päällesi ja sinä olet sitten se sihteeri ja se oli siinä. Joillekkin se on sitten et sun pitää löytää se, sä ihan kirjoitat tavallaan oman taustaelämänkerran itsellesi josta sä sit löydät sen hahmon joka sul on, se auttaa myös siinä pois jättämisessä sillä tavalla että jos, ja se pitää olla hyvin kaukana siitä kuka sinä olet omassa elämässäsi, niin se tausta, meillä yks opiskelija esimerkiks teki että hänellä oli että hän on ollut siellä koulussa ja hän on tehnyt ja hänellä oli semmonen ja tämmönen ystävä siellä, en nyt muista oikeesti mitä hän oli sinne kirjoittanut, hän kyllä kävi ne läpi ja näin, mutta se on yksityisasia muutenkin se mitä ihminen siihen prosessiinsa laittaa sisälle, mutta just että sä löydät tavallaan sen hahmos sitä kautta kun sä teet sille taustatarinan.

Sirpa: Esimerkiksi nää Sharksin tytöt, että kun niille mä tarvitsin paljon sellasta liikettä jossa käytetään kehoa eritellen, rintakehää, lantiota käytetään paljon, pyöritellään olkapäitä, löytyy se semmonen sensuelli olemus, niin sitä pitää ihan fyysisesti tehdä et se lähtee tuntumaan, et ihan fyysisesti laita polvet koukkuun, jalat koukkuun, lantio liikkuu näin, pyöritellään, miten sun rintakehä liikkuu, mites sä voisit tehdä, vähän heiluttaa olkapäitä, miten sun kädet, millä tavalla, et korostaa vaan tehden, saada sitä liikettä sinne kehoon.

Klaudia: Joudutteko käymään ihan sit keskusteluja et jos siel on joku semmonen tavallaan lukko päässä, et mä en nyt hiffaa tätä et miten tää liike liittyy tähän ja tähän kohtaan. Miten paljon semmosta käytte tanssijoiden kanssa?

Sirpa: No kyllä toki mielikuvia paljon voi käyttää. Sitten ihan justiin esimerkiksi tässä musikaalissa, että mikä se tarina on, mikä se kohtaus on, mitä siinä tapahtuu, että miten kuvataanko jotakin justiin, mitä siinä sanotaan, et se olemus on kokonaisvaltaista, että heti tulee se mielikuva, että hei mikä ajatus. Esimerkiksi justiin [Jet songissa? 00:32:59] nää Jetsit, että sitten saa semmosen rentouden ja jouston, [bouncen? 00:33:06] ja sitten että siihen tulee se mieli mukaan että mikä on se, meidän jengi, me ollaan parhaita, semmonen ajatus ja yhdessä, et tosi tärkeä mitä sun mielessä liikkuu.

Klaudia: Millä tavalla nää opiskelijat on suhtautunu siihen, että he saa tai joutuu, miten sen nyt ottaa, näyttelemään niin hyvin eritaustaista ihmistä todennäköisesti mitä siinä alkuperäisteoksessa on ku mitä he on, että on rotueroja ja myös sellasta selvää luokkaeroa, koska West Side Story kumminkin kertoo hyvinkin sellasesta New Yorkilaisen värikkäästä kulttuurista.

Sirpa: No suurimmalle osalle se oli ihan ok, että ei ollu mitään ongelmaa, ja semmosella uteliaisuudella ja avoimuudella tätä kohti, mutta kyllä oli ainakin yksi oli sellanen jolle tää tuli kynnyskysymykseksi ja hän jättäytyi sitten pois tästä musikaalista juuri tän takia.

Veera: Ja siitä piti tosiaan, että meillä oli ihan keskustelu, koska siellä oli huoli aiheesta monella, että miten kyseistä aihetta sitten käsitellään. Se mikä tässä kyseisessä asiassa on tosi iso ja tärkeä asia, mitä monet aloittavat taitelijat eivät välttämättä tiedä tai ymmärrä, on tekijänoikeuslait, eli vaikka tarina itsessään pystyisi tapahtua muillakin etnisillä hahmoilla ja muissa olosuhteissa niin me tehtiin kuitenkin Leonard Bernsteinin West Side Storya ja se on se mitä myös yleisö on tulossa katsomaan, ja siinä on tekijänoikeuslakirajat todella tarkat, mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Ihan esimerkkinä sanon, että mulla oli siellä kovasti toiveena, että siellä on semmoset tietyt aikuishahmot jotka minun mielestä voi oikein hyvin olla naisia, me sitten kysyttiin että saadaanko tehdä näistä henkilöistä naisia, niin vastaus tuli tekijänoikeuspuolelta että emme saa, koska sen ajan 1950-luvun New Yorkissa naiset eivät olleet poliiseja, naiset eivät omistaneet kahviloita, eli emme pystyneet tehdä sitä. Sen takia myös muut tämmöset eettisyyskokonaisuudet mitkä ovat niin iso osa tän tarinan kokonaisuutta, niin meillä taiteilijoina ei ole oikeutta koskettaa niihin, meidän on pakko tehdä se mitä paperilla on.

Klaudia: Kyllä. Mä oon monta kertaa nimittäin miettiny kun oon nähny livenä täysin niin kun kaukaa sellaisen suomalaisen laulajan laulavan esimerkiksi näitä Marian lauluja, joissa on tää aksentti, nykykäsityksen mukaan se että ihminen jolla ei ole aksenttia tekee vaikka aksentin niin se ei ole aina ihan [kosher? 00:36:24], mutta tässäkin asiassa ne ei oo täysin mustavalkoisia, et se teos edellyttää sitä että Maria puhuu tietyllä tavalla, laulaa tietyllä tavalla, joten sillon se täytyy olla siinä itse teoksessa myös.

Veera: Kyllä. Maria on puertoricolainen ja se kuuluu siihen hänen hahmoonsa se asia. Et vaik se joskus tuntuu väärältä tai ei itselle oikealta ois ehkä se oikeampi sana, niin se on vaan valitettavasti se, että jos sinä haluat olla Maria niin sinun pitää hyväksyä ne raamit jossa hän tulee. Me pystytään joillain tavoilla just tuoda sitä omaa tekemistä ja omaa olemista siihen, mutta se on rajattu niihin raameihin jotka on ennalta tehty.

[Musiikkia 00:37:21]

Klaudia: Istumme täällä musiikkikeskuksella Veronika Hailun ja Markus Kalliokosken kanssa. Tarkennetaan vielä, että Veronika sä oot siis tanssijana tässä West Side Story -tuotannossa, mutta mitä sä opiskelet silleen päätoimisesti?

Veronika Hailu: Joo opiskelen siis tanssinopettajaksi nyt toista vuotta ja tosiaan tanssijana produktiossa. Jos olis tullu toi oikee esitys niin oltais myös laulettu sit siel tanssijat myös.

Klaudia: Niin just eli sulla olis myös ollu sitten sitä lauluosuutta siinä.

Veronika: Joo pikkusen.

Markus Kalliokoski: Mä olisin esittänyt Dieselin roolin tässä musikaalissa. Mä oon siis pääaineena sähköbasisti, mutta myös sivuaineena laulaja. Olisi ollut mahtava mahdollisuus kehittää tätä sivuainehommaa eteenpäin, mutta no kyllä siitä vähän jäi jäljelle kun meillä tuo konserttikin on tulossa.

Klaudia: Kertokaa vähän lisää siitä, että mitkä oli ne teidän alkuperäiset roolit tässä West Side story -tuotannossa.

Veronika: Mun roolinimi oli Tiger, joka oli siis Jets mies. Tanssijana oli se päärooli siinä olla, niin kun meillä nyt tanssinopettaja opiskelijoilla tossa produktiossa yleisestikin, mut sitten niissä muutamissa lauluissa joissa kaikki Jetsit oli sitten mukana niin niissä olin ollut kans sitten laulamassa ja näin. Nyt se tietysti pikkusen sitten muuttu, kun ei tullut sitä oikeata esitystä.

Klaudia: Markus, kerro vähän lisää siitä sun roolista tässä tuotannossa.

Markus: Mun rooli ois ollu Diesel, joka on tämän Jets jengin johtajan Riffin ikään kuin luutnantti tai semmonen vähän niin kun oikea käsi, semmonen vähän mörssärimies, semmonen porukan suojelija joka ois lähetetty sinne ikään kuin tappelemaan niiden puolesta, sen jengin tässä näin.

Klaudia: Vähän niin kun lihakset.

Markus: Vähän semmonen kaveri kyllä joo.

Veronika: Meillä siis lähtökohtaisesti, tää oli meidän produktio 2 -kurssi, johon kaikki tanssinopettaja opiskelijoista ykköset ja kakkoset osallistu. Meil oli tosiaan koelaulut joihin ei ollu pakko osallistua, että kun joka tapauksessa me oltiin mukana tanssijoina, mut sit jos halus hakee näihin laulurooleihin myös niin sitten niissä oltiin. Mä alun perin itse asiassa en saanu tätä Tigerin roolia ja olin tanssija nimenomaan Jets poikana sitten, mutta sit se muuttu tossa kun muutamia vetäyty pois sitten henkilökohtaisista syistä tai koronan takia tai muista, niin sitten päädyin Tigeriksi sitä kautta.

Klaudia: Minkä takia sä halusit tanssijana myös sitten päästä laulamaan? Onko se sulla ollu pitkään harrastuksena myös?

Veronika: Mä en oo varsinaisesti sitä harrastanu. Mä oon lukiossa ollu kuorossa hetken aikaa ja oon soittanut pianoa kyllä, et sillain musiikkia on tullu tehtyä, mutta laulua varsinaisesti ei. Se on tanssijoillakin just jos musikaaleihin aikoo myöhemmin hakee niin ihan hirveen hyödyllistä että on tehnyt tanssia ja laulua silleen samaan aikaan, ja totta kai haluaa saada opinnoista mahdollisimman paljon irti ja uusia ja silleen erilaisia kokemuksia, mitä ei välttämättä muuten sit sais.

Klaudia: Voi sitten kertoo tulevaisuudessa mahdollisesti vaikka työnantajille, että tämmöstäkin tullut tehtyä. Markus tosiaan sä saat tässä tuotannossa tehdä tosi monipuolisesti, niin minkä takia sä halusit tavallaan avata sitä repertuaaria tällä kertaa?

Markus: No minä perkule mikspä ei [naurua]. Ei tämmösiä tilaisuuksia silleen, kun miettii miten valtava porukka, sinfoniaorkesteri, tanssijoita monta, laulajia monta, yli satahenkinen produktio, niin jos on vain tilaisuus tämmönen niin kyllä mä haluan olla avoin sille, että jos vaan siihen pääsee mukaan niin aivan huippua. Mitä mä ehkä ite saisin, niin nimenomaan tavallaan se minua alun perin tähän hakiessa kiinnosti se oma kehittyminen laulajana, mutta sitten mitä tässä on tullu myös muuta mukana, niin kaikki tämä tanssillisuus mikä tuli ensin vähän yllätyksenä, ensin vähän kauhistuksena myöskin, mutta sitten myöhemmin siitäkin tuli sellanen aivan upee kokemus kyllä silleen.

Klaudia: Tulkitsen, että sinä et siis ole varsinaisesti hirveän tanssillinen ihminen ollut ennen tätä tuotantoa?

Markus: Joo en ole ollut tosiaan, mutta kyllä siinä vaan moovit rupes lähtemään kun tarpeeks jakso viihtyä siellä tanssiharjoituksissa. Sitten mä olin myös sillä tanssivideolla mukana sitä myöten, koska nyt ollaan treenattu niin mennään sitten loppuun asti.

Klaudia: Tanssivideolla viitataan juurikin tähän tällaseen videokuvattuun tanssitaideteokseen, jopa voisi puhua tällaisesta, niin joka tulee sitten tässä toukokuun loppupuolella, toivottavasti todennäköisesti samoihin aikoihin kun tämä jaksokin sitten ilmestyy, niin voitte kuuntelijat sitten mennä senkin katsomaan. Kerro vielä vähän Markus siitä, että millanen kokemus se nyt sitten oli tavallaan lähteä sinne tanssinmaailmaan ja löytää sitä kautta sitä muotokieltä? Oliko se alussa mahdottoman epämukavaa?

Markus: No tavallaan kyllä ja kaikki se kieli ja se millä tanssista puhutaan, vaikka tavallaan rytmiikkahan on muusikoille ja tanssijoille sillä lailla yhteinen tekijä ja sitä kautta mä halusinkin sitä lähteä lähestymään, että mä mietin niitä rytmejä mitä siinä tulee ja miten ne suhteutuu siihen musiikkiin ja sitä kautta ne liikkeet, mut sitten kaikki se terminologia ja siin oli kaikkee ihan vierasta mulle ja ylipäätään se kehollisuus siinä hommassa, meidän muusikoiden homma on enempi vähän semmosta näpertelyä kuitenkin verrattuna näihin tanssihommiin.

Veronika: Ja siis pakko sanoa oikeesti Markuksesta ja kaikista muista silleen muusikko-opiskelijoista jotka oli tanssimassa mukana, että aivan huikeen hyvin on ottanu kiinni ja pärjänny, ja niin silleen jotenkin kunnon tsemppi ja semmonen ilo päällä koko ajan, et se on ollu ihan huippuu nähdä. Sit toi oli kans hauska jotenkin et molemmat meni vähän silleen vieraisiin vesiin, et tosiaan me tanssijatkin oltiin noissa laulutreeneissä ja meille taas kaikkia tällaset terminologiat oli silleen vieraita mitä siellä käytettiin. Molemmat pääs vähän silleen kattoo et mitä meno on siellä toisel puolella, niin se oli hauskaa.

Klaudia: Mä ymmärsin just kun juttelin tässä koreografin ja ohjaajan kanssa, että aika hyvä semmonen tsemppihenki teillä oli siellä, että tuettiin toista, että just nimenomaan tanssijat joille se puoli on tutumpi niin sitten aina pysty tsemppaa niitä joille se ei oo niin tuttua.

Veronika: Joo siis just näin. Must tuntuu et molemmin puolin. Me aina niistä nuoteista mentiin kyselee muusikoilta ja muusikot taas ehkä joistan kuvioista mitä askeleista tuli.

Markus: Siellä kävi aina semmonen pieni supina siellä taustalla, mikä toi on, miten nää jalat menee, kaikkee tällasta pientä, miten ne meni, mikä tuo on, kaikkee tommosta koko ajan.

Klaudia: Niin just, että ei ollu lainkaan aina kaikki selvää ihan kaikille, että mikä homma. No nyt on tosiaan kaikki sitten muuttunu, niin kun tossa jo mainittiinkin, itse tuotanto se teatteriversio jossa on kaupungin orkesteri omassa montussaan ja tanssijat ja näyttelijät ja kaikki lavalla ja se koko produktio, niin sitä ei nyt tule tapahtumaan ikävä kyllä. Tässä on ehtinyt tulla hirveesti muutoksia tässä välissä, mutta jotain sentään tosiaan saadaan ulos. Mitkä on teidän fiilikset nyt tällä hetkellä tästä, että mitä sitten loppuviimein saadaan ulos?

Veronika: No siis toki silleen harmittaa, kun tosi pitkä prosessi ollu kyseessä ja ois ollut varmasti hieno teoskokonaisuus tulossa, mutta onhan se tässä pandemiatilantees ihan selvä että ei sitä oltais voitu nyt pitää, mutta kyl mä uskon et tosta tanssivideostakin tulee silleen hieno ja on mahtavaa et saatiin edes sellanen tehtyy, et ei kaikki työ silleen me hukkaan, ja just sit se konsertti mikä tulee niin varmasti on myös silleen upee. Jotenkin on aika semmonen kokonainen olo kuitenkin tästä silleen ja kiva että se on omalta osalta saatu päätökseen, ja sitten voi olla tyytyväinen siihen osaan mitä on ite silleen ollu mukana tekemässä ja mitä ollaan saatu aikaan.

Klaudia: Niin kyllä sitä yleisön reaktiota ja sitä tavallaan kanssakäymistä ei tähän saatu, mutta muita osio kuitenkin.

Markus: Nyt kun siitä on jo vähän aikaa siitä peruutuspäätöksestä, niin ehkä siihen on tullu vähän semmosta perspektiiviä, että sitä kun tehdään tommosta isoa produktiota niin sitä matkaa on paljon ja tää päämäärä on aika vähän loppujenlopuks, matka kerettiin kuitenkin jo kulkea tässä. Toki pettymys ja hyvä että tehdään jotakin. Eka fillis oli kyllä sellanen, että aika semmonen lohdutuspalkinto tämä on kyllä, mutta niin mä sen näkisin että ne taidot ja kaikki opitut jutut mitä tästä niin nehän ne jää tästä jäljelle ihan samalla lailla mitä ne ois jääny siitä vaikka oltais saatu tehdä se iso juttu.

Klaudia: Joo tossa Markuskin äsken mainitsi vähän tavallaan ohimennen sitä, että hirveesti on kuitenkin jo tullu sitä uutta asiaa, ja on tässä jo siitä puhuttu että mitä kaikkea ootte jo ehtiny tekemään, niin kertokaa vielä siitä, että mitä teille on konkreettisesti nyt sitten jääny tästä käteen, tästä kokemuksesta mikä on saatu tänne asti, ei ihan näytöksiin asti mutta melkeen.

Markus: No siis tosi paljon. Siis kaikki tuo, että on saanu vähän avata päätä tuohon tanssilliseen, liikkeelliseen semmoseen ilmaisuun, ja ylipäätään, no mä nyt oon muutenkin paljon vieraissa vesissä kun sivuinstrumentilla, laululla, oon tässä hakemassa, ja siihen oon saanu ihan älyttömän paljon kokemusta. Sit ylipäätään näkemystä siihen, että sitten kun tehdään tämmöstä valtavaa produktiota, jossa on yli sata henkee tekemässä sitä, niin miten se toimii, miten siellä ne rattaat pyörii, niin siinä on aika paljon kokemuksia jo kyllä.

Klaudia: Veronika, millaisia asioita sulla on jäänyt konkreettisesti tästä käteen?

Veronika: Just toi sama mitä Markus tos viimisenä sano, että millasta se on silleen kun tehdään isoo produktioo, että aikatauluissa on säätöö ja harjoituksissa tapahtuu kaikenlaista ja vaatii jokaiselta silleen venymistä ja sellaista että jaksaa olla läsnä vaikka onkin pitkiä ja rankkoja harjoituksia välillä. Sitten ehkä silleen tanssillisesti ja esiintyjällisesti, niin mulle aika iso haaste oli se että kun esitin miestä, niin miten sen miehisyyden ja maskuliinisuuden saa kehoon, jonkin verran oon kyllä aikaisemmin kun oon aika pitkä niin mut on usein laitettu mieheks, mutta jotenkin tää vielä silleen ehkä vaati vielä enemmän. Sitten myös just se laulun ja tanssin yhdistäminen, et se oli kyl vaikeeta ja hengästyi kuitenkin aika paljon, ja muutenkin se laulun tekniikka ei oo millään tavalla ollu tuttua, et se on ollu semmonen mitä on kans päässy kehittää. Totta kai silleen mitä nyt muutenkin tanssitreenissä tulee, mut aina tämmösis esitysproduktioissa vielä enemmän, sellasta ilmaisullisuutta ja jotenkin vahvuutta kaikkeen silleen liikkumiseen, ja tällasissa se elehtiminen ja semmonen on myös tosi merkittävää, niin siihen.

Klaudia: Puhuttiin muun muassa tän ohjaaja Veeran kanssa siitä, että miten hirveen fyysistä se on laulaa ja tanssia samaan aikaan. Voin vaan kuvitella, että sen kaiken opettelu on varmasti vienyt oikeesti aika paljon energiaa.

Veronika: Joo kyllä ja just kun se laulaminen muutenkin vaatii viel keskittymistä ja pitää silleen muistaa ne sanat ja näin, ja sitten yrittää samaan aikaan silleen jotenkin liikkuu fyysisesti ja tavallaan täysillä, niin kyl se yllättävän rankkaa, ei uskoiskaan.

Markus: Se ehkä harmittaa tuossa, että se kokonaisuus tavallaan peruuntu, että sitä ei tavallaan päästy sillain testaamaan kokonaisuutena käytännössä, et just tätä näin että saadaan se kaikki liike ja laulu yhdistettyä ja vielä sillä lailla kun se jatkuu koko showna, että se ois ollu vielä se seuraava aste.

Klaudia: Kertokaa vielä lopuksi, että mikä on ollut ehdottomasti parasta.

Veronika: No en mä tiedä, mun mielestä ehkä jopa hauskinta on ollut se, että meillä on ollut tosiaan kakkosen tanssijat ja ykkösen tanssijat ja sitten muusikoita [Konsalta? 00:52:23] ja Savonialta. Se et on tutustunu silleen vähän paremmin niihin kanssaopiskelijoihin ketä on täällä samassa talossa pyörimässä, niin mun mielestä se on ehkä ollu silleen jopa kaikkista antosinta, koska kuitenkin taidepiirit on silleen sen verran pienet loppujen lopuks, että on kiva silleen tutustua kanssataiteilijoihin. Ja just ehkä toi aluevaltaus musiikin ja tanssin sekoittamisen puolelle, niin se on kans ollu antosinta.

Markus: No mulla oikeestaan sama, siis tämä hyvällä porukalla yhdessä tekeminen ja se uusiin ihmisiin tutustuminen tässä produktion edetessä ja kaikki se läpän heitto ja muu hauska siinä treenien ohessa…

Klaudia: Oheistoiminta.

Markus: Oheistoiminta, kaikki tämmönen. Siis ei varmasti ois tutustunu näin hyvin näihin huipputyyppeihin mitä täällä on, tanssijoita, klassisia muusikoita, rytmimuusikoita.

[Musiikkia 00:53:28]

Klaudia: Millasta hyötyä te koette, että tästä produktiosta voi olla opiskelijoille? Paitsi tietysti ihan opintojen suorittamisen osalta, mutta myös tulevan osalta.

Veera: Siis ihan mielettömästihän tämmösestä voi olla. Siis sehän potentiaali on tosi suuri eli itsevarmuus lavalla, lavaesiintyminen itessään, et kun sä saat siitä, okei nyt valitettavasti kun tämä produktio peruuntui niin se kokemus jäi saamatta, että mitä on olla ison yleisön edessä lavalla. Se on semmonen asia mitä sä et voi opettaa. Se on pakko kokea ja se nyt jäi saamatta. Se on niin iso osa musikaalin tekemistä, että kun se jäi pois, niin se on saattanut jopa aiheuttaa negatiivisen tunnetilan musikaalin tekemistä kohtaan monelle, koska tää on niin työläs prosessi ja se vaatii niin paljon ja sen takia sen lopun ns. palkinto on niin tärkeä. Sit kun sä et saakkaan sitä vaan sun pitää…

Klaudia: Keksittäiskö me vaikka semmonen vertaus, että on tehny ruokaa tosi pitkään ja sit ei saa ite maistaa sitä tekemäänsä ruokaa?

Veera: Joo. Et sä oot oikeesti tehny ja nauttinut siitä tai joskus jopa joutunut puskemaan sitä ateriaa vastaan että sä saat sen tehtyä valmiiksi ja sitten se viedään sulta pois ennen kun sä saat ite sitä maistaa. Toi oli ihan hyvä. Ei mun mielestä ihan niin sama [naurua], mut sitä ei ehkä voi tässä ohjelmassa käyttää.

Klaudia: Niin kyllä tosiaan Veera keksi tähän paremman vertauskuvan, mutta me emme nyt sitä laita tänne kaikkien kuultavaksi. Mennään nyt kun tässä on hyvä tällanen segway silta, niin kertokaa vähän siitä, että mitä tälle produktiolle nyt siis kuuluu. Voidaan ihan kiertelemättä, kun kaikki tietää et ollaan edelleen, ollaan keväässä 2021, korona on edelleen päällä ja ensi-ilta piti olla tässä kuussa, mutta ei ole.

Sirpa: Me käytimme koko päivän musiikkikeskuksen konserttisalissa. Lavalla meillä oli black box ja sitten meillä oli tanssimatto ja sit meillä oli ihana valaistus ja me kuvasimme kaikki nämä koreografiat mitä olimme tehneet, olimme harjoitelleet, niin kuvattiin monella kameralla, ja meillä oli puvut mitkä oli suunniteltu tähän produktioon ja oli meikit ja kaikki oli niin kun esityksessä olisi ollut, ja kuvattiin ne. Jäi kyllä ihan semmonen mielettömän ihana fiilis siis mulle, että kaikki jotka olivat lavalla tanssimassa tekivät aivan täysillä, pistivät itsensä aivan täysillä likoon, kaikki tunne, kaikki se semmonen mitä tähän tarinaan kuului, minkälainen fiilis, ja se roolityöskentely myös ketkä oli sitä pitkälle tehny niin heijastu kyllä näissä tansseissa, et he saivat kyllä mun mielestä sellasen tosi positiivisen kokemuksen ja päätoksen tästä harjoitteluprosessista. Mä oon niin kiitollinen, että me saatiin tehdä näinkin, että ne kuvattiin oikeesti. Odotetaan innolla nyt, että minkälainen tanssielokuva tästä sitten loppujen lopuks tulee, materiaalia on paljon.

Veera: Mun ohjaajan rooli tavallaan muuttu just siinä, että mä vaihdoin elokuvan puolelle, että tästä tehdään nyt sitten tämmönen tanssikokonaisuus, elokuva. Missä se näytetään ja missä se tulee esille niin se on sitten toinen. Sen tulee leikkaamaan ja tekemään sitten yksi Savonian opiskelijoista, joka oli tekemässä sitä videolavastetta mikä siihen piti tulla, että täs on sitten osa meistä joutunut vaihtamaan vähän sitä tekemisen roolia, että mitä me tehdään ja hyödynnetään kuitenkin semmosia asioista tekemisessämme et otetaan uudet voimavarat käyttöön niin sanotusti. Jussi joka tän elokuvan leikkaa, hänellä oli siis työharjoitteluna, opiskelun yksi työharjoitteluista oli tää hänen työnsä mikä oli tulossa tähän West Side Storyyn, jonka takia se laajeni aika lailla se hänen tekemisensä ja siitä tulee nyt aika paljon isompi asia kun mitä tavallaan se pelkkä, tai no pelkkä ja pelkkä, se on vähän miten lavasteesta ajatellaan taas, elikkä se ei ole enää vain se lavaste vaan nyt se on isompi kokonaisuus, mut sit samalla taas hän saa siitä sitten hienon kokonaisuuden portfolioonsa, opiskelut päättyy. Toiveena olis, että tässähän on vain ne tanssit jotka oli jo valmiina ja sitten ne hiottiin timanteiksi ja ihan mielettömän upeita tansseja, siis aivan älyttömän upeita tansseja. Se oli hyvä kun siellä sitten toiset esiintyjät, jotka oli sit muissa tansseissa, pääsi sit näkemään niitä ekoja kertoja ja siellä oli kyyneleitä yleisössä ja muuta. Et itse yleisöhän sinne ei saanut tulla, mikä on se tosi surullinen ja se että kukaan ei pääse näitä, koska on se ihan eri asia nähdä se livenä kun nähdä se videolta, sitä vaan ei pysty, se vaan on täysin erilaista ja sen kaikki tietää jotka livetaidetta käy katsomassa, mutta näin me saadaan ees jollain tavalla se upea asia mitä nämä tanssijat ja mitä Sirpa on saanut aikaseks, niin se saadaan jollain tavalla esille. Valitettavasti se koko näyttelijän työ mitä me olemme tehneet, niin se jää kokonaan pois, sitä kukaan ei pääse näkemään.

Klaudia: Niin eli tässä mediatuotteessa, miksi tätä nyt sit kutsuis, video joka tästä tulee, niin se keskittyy siis tähän tanssiin ja onko siinä sitten musiikki kuitenkin myös mukana?

Veera: Ei. Siinä on musiikki, mutta ei West Side Storyn musiikki, jos tämä auttaa yhtään. West Side Storyn saa tehdä vain kokonaisuudessaan tai konserttiosuutena, ja siellä konsertissa ei saa olla minkäänlaista lavastusta elikkä siellä ei saa olla puvustuksia tai repliikkejä tai roolihahmon olemuksia, mitään ei saa, et se on vaan laulua ja soittoa.

Klaudia: Eli mennään taas näihin tekijänoikeusasioihin. Eikö vaan?

Veera: Kyllä. Mun mielestä se et kun mä katoin siellä niitä tansseja, okei olin kameroiden takana, et jouduin kuvaamaan enkä päässyt niin istumaan ja vaan nauttimaan niistä, mikä mua myös harmitti hirveesti, koska kyl mä nyt olisin halunnut ne päästä niissä valoissa kokonaisuutena näkemään, mut mun piti olla siel, mutta ei se mitään, elämä on, mun mielestä tärkeintä on just se että jollain tavalla projektin ulkopuolella olevat ihmiset pääsisivät myös nauttimaan niistä, koska se oli oikeesti siis huikea työ mitä tanssijat ja solistit jotka siellä vielä tansseihin jäivät mukaan, ja Sirpa, on saanut aikaseks, et se on todella todella upeat kokonaisuudet mitä siel on ja toivon että pystymme tekemään niille kunniaa sillä elokuvalla, mediatuotannolla, mikä siitä nyt on tulossa. Solisteille, valitettavasti ei kaikille, mutta jotkut solistit pääsee nyt sitten esiintymään Kuopion kaupunginorkesterin kanssa sit siinä konsertissa.

[Musiikkia]

Savonian legendat, jakso 5: Murtuuko myytti epäterveellistä elämää viettävästä rekan kuljettajasta?

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

[musiikkia]

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat -podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä, ja vieraanani studiossa ovat tänään Sari Aalto sekä Kari Lähivaara. Oikein lämpimästi tervetuloa.

Kari Lähivaara: Kiitoksia.

Sari Aalto: Kiitoksia.

Klaudia: Tämän jakson aiheena on ammattikuljettajien työhyvinvointi, mutta me laajennetaan sitä aika paljon muihinkin ammattiryhmiin. Ammattikuljettajat on siitä mielenkiintoinen ammattiryhmä, että heidän työnsä on usein staattista, saatetaan istua pitkiä aikoja, mut sit toisaalta pitäis myös jaksaa kantaa usein painavia asioita, ja tehä myös fyysisiä suorituksia, kun ollaan tien päällä ja toimitetaan esimerkiks tavaroita paikasta toiseen. Ja terveellinen syöminen voi olla haastavaa, kun istutaan siellä, vaikka esimerkiks rekan hytissä. Sari, sinä olet ravitsemusterapeutti ja ravitsemustieteen lehtori, ja Kari, olet kuljetuspalveluja tarjoavassa yrityksessä johtavassa asemassa. Ammattikuljettajilla on jopa, vois sanoa maailmanlaajuisesti, semmonen aika epäterveellisen ammattiryhmä imago. Kertokaa vähän siitä, että mistä tää saattaa johtua, ja mistä tämmönen mielikuva on syntynyt, teijän mielestä?

Sari: Tavallaan tämmönen ravitsemusterapeutin näkökulma asiaan vois olla, että tyypillinen miesvaltainen ala. Elikkä varmaan tämmönen äijä-meininki on siel taustalla ihan perinteisesti, ja jos mietitään sitten siihen liittyvä ravitsemuskäyttäytymiseen liittyviä asioita, niin kyl siellä on tämmönen rasvanen ruoka ja pitää jaksaa tehdä niitä raskaita töitä, ja salaatilla pipertäjät eivät pärjää. Tää imago varmasti on aika syvässä kaikilla miesvaltasilla aloilla, edelleenkin. Toki sitten kun tämmösiä tutkimuksia on sitten tehty aiheeseen liittyen, juuri tämmösistä miesvaltasista aloista, perinteisistä aloista, niin kyl siellä pieni viherrys on selkeästi näkyvissä. Et tavallaan salaatinsyöjäkin pääsee sinne kahvipöytään ja lounaspaikoissa hyödynnetään sitten salaattibuffet-pöytää ihan eri tavalla kun aikasemmin. Toki sitten tarjontakin on erilaista. Nykyään se on mahdollista, aikasemmin se ei oo ollu mahdollista. Ollaan oltu nakkikioskien varassa ja perinteisen baariruuan varassa. Tää on ehkä tämmönen yksi syy. Mutta näkisin, että positiivista murrosta on tapahtumassa, mutta kyllä siellä perinteetkin jyllää edelleen aika vahvasti.

Klaudia: Kari, täydennä vielä mun tietoa tästä, että miten kauan sä oot ollu tällä alalla itse?

Kari: Minähän oon syntyny tälle alalle. Perheyritys, missä työskentelen, ja tälläkin hetkellä meillä on isät ja pojat tässä firmassa mukana. Sitä kauttahan tämä on ollu… Lähtökohtasesti siitä vaiheesta, kun on maailmaan tullu, niin oon tienny jo, että työtä on tiiossa, ja sitä kautta ollu mukana ja nähny pitkälti tämän alan kehittymisen, myös tämän ruokahuollon puoleltakin. Kyllä ne kuljettajien eväät on muuttunu paljon siitä 70-luvusta, kun on tultu tälle vuoskymmenelle, kun nyt ollaan mänössä. Siellä on hyvänä nähty se, että myös näitten lounaspaikkojen palvelut on parantunu. Elikkä siellä ei oo ennää niitä nakkisämpylöitä pelkästään myynnissä, vaan siellä on myös sitä salaattia. Kyllä meillä kuljettajat on tänä päivänä valistusta saaneet hyvistä… Tämänkin hankkeen tiimoilta, niin evväät on parantunu siellä olennaisesti. Se on kaikkien etu varmasti.

Klaudia: Niin, sulla on tosiaan tullu, vois sanoa, että äidinmaidosta, tää ala jo, niin sä oot varmasti nähny sitä syömistä myös sitten vuosikymmeniä, ennen kun sä ite alotit nää hommat?

Kari: Kyllähän se on ollut. Kyllä ennen on ollu raskaat evväät kaikilla alan tekijöillä, varsinkin metsäalalla. Sekiin, kun penskana ite oli mukana, niin aika ykspuoliset evvääthän ne oli, sitä leipää ja makkaratahan siellä mukana piettiin. Mutta kaikki on paremmin tänä päivänä.

Klaudia: Se on ihan hieno juttu, että kehitys kehittyy myös näissä asioissa. Kuljettajat edustaa usein aika tavallista suomalaista, näitten terveysongelmien suhteen. Millasia terveysongelmia ammattikuljettajilla on, Sari?

Sari: No jos nyt tämmösien ravitsemussilmälasejen läpi katsotaan asiaa, niin kyllä siellä ihan tyypilliset valtimotaudit on varmasti se yksi merkittävin asia. Eli siihen menee paljon, siihen kategoriaan menee kohonneet kolesterolit, kohonneet verenpaineet, ylipainoisuus, ja nykyäänhän tähän kategeroiaan voidaan lukee myös sitten se rasvamaksa, joka on ylipainosta johtuva, useimmiten. Kyllä siihen kannattaa kiinnittää huomiota edelleen, vaikka se on jotenkin tämmösessä suomalaisessa keskustelussa ikuisuusasia, sitä on jauhettu, voi sanoa tyhjäksi, sieltä 1970-luvulta saakka, Pohjois-Karjala -projektin alkamisen myötä ja sen jälkeen koko ajan. Tavallaan ihmisistä tuntuu, että eiks tää rasvakeskustelu ja kolesterolikeskustelu ja kakkostyypin diabetes keskustelu ja kaikki tähän liittyvä, eikö tää oo käyty jo sataan kertaan läpi? Mut se on edelleenkin, jos mietitään ihan tämmöstä brutaalia asiaa, kun vaikka kuolinsyyt, niin valtimotaudit on edelleen suomalaisten suurin kuolinsyy. Edelleenkin. Työikäisillä se tilanne on menny vähän parempaan suuntaan, mutta joka tapauksessa se on merkittävä asia.

Ja tavallaan asian se valoisa puoli on sitten siinä, et siihen voijaan hirmu hyvin vaikuttaa elintavoilla ja ravitsemuksella, mutta tavallaan se tietoisuus siitä, että kuinka vaikutetaan ja kuinka helposti voidaankaan vaikuttaa, niin siinä on semmonen gäppi, joka pitäisi kuroa kiinni. Myös tässä kuljettajien… Kuljettajat on hyvin tyypillisiä suomalaisia tässä, moni muukin ammattiryhmä on täs samassa kategoriassa, ihan samalla tavalla.

Kari: Kyllä meilläkin haastetta kuljettajilla on siinä painonhallinnassa tyypillisesti ja se, että enemmän ehkä tänä päivänä on niitä kolesteroliheittoja kun sokeriheittoja. Se puoli on ehkä kääntyny siihen veriarvojen parempaan seurantaan, mitä myös työterveyessä käyään läpi. Tää on hieno ominaisuus töissä oleville, kun miettii, että niillä on kahen vuojen välein seuranta, ja sitä kautta päästään jäljille. Kyllä se parantunu tilanne on, mutta meilläkin on muutamia kuljettajia, jotka kamppailee sen painon kanssa ja sen tuomien haasteitten kanssa. Onneksi saa nyt apua sitten.

Klaudia: Juuri päästäänkin tähän itse aiheeseen, eli te ootte nyt alkanut tosiaan sitten, Sari, tämmösen Savonian hankkeen muodossa sitten ratkomaan näitä haasteita, ja tosiaan Karikin on tässä studiossa mukana juurikin sen takia, että hän on mukana henkilökuntansa kanssa tässä hommassa. Miten tää projekti on lähteny käyntiin, tää Vireeksi-hanke?

Sari: Vireeksi-hanke on lähteny ihan hyvin käyntiin. Elikkä konkreettisesti kuljettajien näkökulmasta käynnistyi viime vuoden puolella, marraskuussa -20. Sillon kaikille kuljettajille pidettiin tämmönen tehoalkubuusti, tämmönen päivä, jossa mitattiin erilaisia terveysindikaattoreita, painoa ja erilaisia lihasvoimatestejä, kuntotestejä. Siellä haluttiin kartottaa sitä, että mikä se on se alkutilanne, ja niin että kaikille tulee myös se oma tuntuma siitä, että ahaa, kunto on tällä tasolla tai tuolla tasolla. Ja meillä oli sitten lisäksi myös tämmösiä laboratoriomittauksia, toki niin kun Kari mainitsi tän työterveyden, et se on aivan erinomainen, et työterveydessä seurataan. Toki siinäkin on varmaan työpaikkakohtasia eroja kyllä, että hyvät työpaikat  ja kustantaa näitä mittauksia työntekijöilleen. Meillä tähän hankkeeseen kuuluu labramittaukset ja just näitä tyypillisiä, kolesterolia ja rasvamaksaa ja veren sokeritasoo mitattiin. Nekin olivat sitten nimenomaan tämmönen… Kuljettajille niin kun viesti, et he saivat itse nämä mittaustulokset ja vapaaehtosesti sitten ovat luovuttaneet meille hankkeeseen sitten näitä tietoja. Mutta tämmönen oman tietoisuuden herättely on ollu hirmu tärkeetä.

Sitten näiden mittausten lisäksi meillä sitten vielä tykitettiin tämmönen alkukysely, jossa sitten kuljettajat myös aika laajastikin vastasivat siihen, että mitä he mahdollisesti hankkeelta haluaisivat, ja mikä on tarpeellista heille, ja mitä he itse kokee sellaseks, että voisivat kiinnostua tän vuoden kestävän hankkeen aikana, jossa nyt sitten tehostetusti näihin elintapoihin puututaan. Ja tavallaan jotenkin tällänen oman tietoisuuden herättely, siihen omaan terveyteen ja terveyden edistämiseen. Ja sit tietenkin hankkeessa on tarkotus edistää työkykyä, joka on erittäin merkittävä asia. Sillon, kun ei vielä tunnu yhtään missään mitään kiristystä, pakotusta tai puristusta, niin siinä vaiheessa puuttuttas asioihin, koska siinä vaiheessa moni asia voidaan vielä kääntää niin, että mitään sairautta ei edes kehity, tai että se kehittyy paljon, paljon myöhemmin.

Klaudia: Mainitsit, että sieltä tosiaan kyseltiin alussa näitten ammattikuljettajien vähän niin kun huolenaiheita, että mitkä ne on,  ne ongelmakohdat siellä heillä, mitä asioita sieltä nousi esiin?

Sari: Ihan ylivoimasesti suurin tämmönen, mihinkä haluttiin kiinnittää huomiota, on juuri toi Karinkin mainitsema painonpudotus. Yli puolet vastasivat, että painonpudotus on tän vuoden tavote, ja se on hirmu hyvä tavote, koska siinä sitten menee monta kärpästä yhdellä iskulla. Elikkä siinä saadaan sitten käytännössä pureuduttua siihen kakkostyypin diabetekseen ja näihin kolesteroli- ja verenpainearvoihn. Elikkä juuri juurisyihin, mitkä ovat näitä yleisiä terveysongelmia. Toki sitten näis labroissa paljastui myös, että yli puolella oli kohoneet kolestesterolit. Eli kun meillä on 200 kuljettajaa tässä mukana, niin siellä sitten yli sadalla oli kohonneet kolesterit. Tää on nyt sit sellanen, että tässä meijän pitää hankkeen aikana sitten herätellä ihmisiä, koska se kohonnut kolesterolihan ei tunnu yhtään missään, et nyt sitä lukua pitäis sit jaksaa tuijottaa, ja siihen me sitten on tälläsiä erilaisia valmennuksia esimerkiks täs hankkeessa kehitetty, mihinkä voi sitten osallistua. Esimerkiks tämmönen syö kolesterolit kuntoon valmennus on parasta aikaa meneillään, ja menee koko tän vuoden ajan, jossa sit annetaan tämmösiä käytännön vinkkejä. Elikkä tän tyyppistä erilaista viriketoimintaa, mutta nimenomaan, että se on omaehtoista ja vapaaehtoista ja sellasta, et omasta halusta lähtisi. Ja matalalla kynnyksellä, et siinä sit, siinä kuljettajan ehkä stressaavassa ja kiireisessä ja usein näyttää siltä, että univajeisessa arjessa, niin siitäkin huolimatta jaksettas kiinnittää näihin huomiota. Ollaan pureskeltu sit näitä tiedonpalasia aika pieniksikin ja käytännönläheisiksi vinkeiksi.

Klaudia: Ja Kari, sä olet tosiaan itekkin mukana tässä, saanu niitä arvoja ja mittailet asioita, niin millasia asioita sulla oli siinä alussa erityisesti, mihin halusit kiinnittää huomiota, ja ehkä parantaa?

Kari: Kyllähän se hyvä oli, kun pääs kattomaan verikokkeeseen, näki itekkin, että ne kolesteroliarvot oli koholla, siihen on nyt paneuduttu. Mulla oli henkilökohtasena teemana selkä kuntoon ja veriarvot kohalleen, ja molempiin osa-alueisiin löytyy keinot tästä. Tää on siinä mielessä meillläkin kuljettajien keskuudessa saanu hyvän maineen, tää kampanja, että tää on vuoden kestävä. Ja varmaan yrityksen kanssa tehhään sitten vielä jatkoakin tälle porukalle, sitä on suunniteltu. Kun monasti meillä on ollu niitä tyhy-päivä, niin se on se yks kerta vaan, ja ne opit unohtuu. Nythän tää toteutettaan sen vuoden varrella kokoaika ja noita ryhmäkokoontumisia on ja kaikkee muuta. Tää on nyt siinä mielessä esimerkillinen malli, että tää pureutuu henkilötasolle, ja siellä saahan jokkainen sitä ommaa coachinkia sitten tarpeen mukkaan. Mut kyllä meilläkin työporukassa huomattin se, että meillä on se painonhallinta, ja ne veriarvot on semmonen osa.

Ja sitten tärkeessä osassa oli näitten mittalaitteitten käytön yhteyessä puhuttu palautumisen merkitys. Meilläkin kaksvuorotyössä tehhään, puuta ajetaan tässä Kuopion alueella, niin tällä hetkellä meijän kuljettajat ovat varmasti väsyneitä, kun on tää hirvee kiire, kaikki puut on saatava pois tuolta metästä nyt, ennen kun keli loppuu. Nukkuminen jiäpi vähälle, ja ne mittarit on varmasti punasella. Mutta se, että kun ois ies keskimäärin koko vuojen aikana sitä palautumista [?? 00:14:03], se on tärkeessä roolissa meijän ammatissa. Että jaksetaan painaa se viis päivää.

Klaudia: On aika paljon semmosia ammatteja, missä siitä ei vaan pääse mihinkään, että ne unirytmit saattaa heittää siitä, mikä olis semmonen standardi-ihanne. Varsinkin semmoset ammatit mitkä, erityisesti korona-aikana, niin ne ei oo toimistotöitä, vaan niitä tehään tuolla fyysisesti, ja pitää laittaa oikeasti kroppa likoon, niin millasia asioita sä oot nyt saanut tähän palautumisasiaan ja just näihin uniasoihin nyt sitten? Millasta palautetta sä oot saanu, että miten niitä asioita vois parantaa?

Kari: Kyllähän sitä siinä työvuorojärjestelyissä on varmasti mietittävvee meilläkin, että onko se pakko vaihtaa joka viikko, se vuoro, toisinpäin? Sitten sitä, että mitä tehhään sillon vapaalla, se korostuu siitä. Itelle oli aika suuri merkitys, että käyn uimassa jonkun verran, ja sitten aina sen palautusoluen juon siinä uinnin jäläkeen. Oli yllätys se, mitenkä täyellisesti se tuhhoo sen palautumisunen sitten, se yksikin olutannos. Oli itelle yllätys, että niin paljon vaikuttaa pieni alkoholiannos siihen palautumisen kykyyn. Rahtialalla ja kuljetusalalla on monasti ollu se ongelma, että vapaalle kun on jääty, niin se on sitten vietetty tietyllä tavalla, ja palautuminen on varmasti ollu aika huonoo. Tietyllä tavalla huonolla eväillä.

Klaudia: Niin, semmonen ehkä suomalaiselle tyypilliset elämäntapavalinnat on ollu sitten usein siinä taustalla?

Kari: Kyllä se on, ja kyllä meilläkin on työporukassa puhuttu tästä, että mitä tehhään. Siellä on hyvä ollu havaita, että liikkuminen on lisääntyny, lenkkeily on lisääntyny ja eväskamppeet parantunu.

Klaudia: Ja tää sanonta, että raskaat työt vaatii raskaat huvit, mutta ne huvithan voi olla sitten, jos vähän kääntää sitä näkökantaa, niin nehän voi olla vaikka just uimista, esimerkiks.

Kari: Esimerkiks. Ja tää on vielä hyvä ollu korona-aikaan, meillä uimahallit on vielä toiminu, täällä on pystyny harrastammaan suht vappaasti vielä. Mutta aika näyttää. Tää on sitten taas koko valtakuntaa mietittäessä tämä korona, kun tekköö tämän haitan, että nää taukopaikat häviää käytöstä pois. Sehän oli katastrofi viime keväänä, kun niitä ruokapaikkoja ei ollu, se korostu niitten omien evväitten mukana pitämisseen. Meilläkin työntekijät pääsääntösesti syövät siellä autossa, elikkä ne välttelee niitä taukopaikkoja tän koronan takia nytten, ja korostuu se omien eväitten laatu sitten. Sen verran ollaan siihen kalustoon panostettu sitten, että meillä on jääkaapit niissä autoissa, että ne pystyy pitämään maitotuotteet ja muut mukana siellä, että ne pyssyy kylymänä. Parhaissa kamppeissa on myös mikroaaltouunit, että se lämpimän ruoankin teko onnistuu kyllä.

Klaudia: Sehän on semmonen pieni koti sitten kaikkine mukavuuksineen.

Kari: No joo, siinähän on vaarana se, että se on parempi olla siellä kun kotona, se kamppailu just siitä.

Klaudia: Sari, erityisesti mun korvaan osui toi, mitä Kari sano tästä alkoholin käytöstä. Et pienikin määrä alkoholia pilaa jo unen. Mä muista itekkin, muistaakseni Ylen jostain tv-ohjelmasta kiinnittäneeni huomiota siihen, että se yksin juoma, vaikka se olut, mitä ei varmasti moni pidä kauheen vaarallisena, niin saattaa jo pilata sitten sen palautumisen.

Sari: Kyllä, ja varsinkin, kun se yhdistyy siihen stressiin ja kiireeseen. Ne ikään kun kumuloi toistensa huonoa vaikutusta. Mut kyl siit on ihan faktaa, tutkimustulosta, että se kyl auttaa nukahtamaan, mutta sitten se syvän unen määrä ja laatu nimenomaan heikkenee. Elikkä sen virkistävän unen laatu nimenomaan muuttuu jo siitä pienestäkin alkoholimäärästä, ja sen takia siihen on… Se on vaarallinen nukahtamisapuri. Toki siin on sit monta muuta, sen alkoholin ympärille voi kietoa monta muutakin asiaa, sieltä tulee sitä ylimäärästä energiaa, ja jos usein sen yhden viattoman oluen juo, niin kyllä siit vuoden aikana kertyy paljon niit kiloja. Ja tosiaan sit se palautuminen estyy aika tehokkaasti pienelläkin alkoholimäärällä.

Tosta unesta voisin nyt vielä sen sanoa, että painonpudotukseen liittyen se voi olla jopa se vähänunisuus ja vähäinen nukkuminen jopa painonpudotuksen este. Ja monella onkin niin, että jos se univaje on tosi voimakas ja jatkuva ja kroonistunu, niin painoa on tosi vaikea pudottaa. Siellä käytännössä käy ihan tämmöstä… Toki siinä on montakin syytä, miksi käy näin, elikkä ei jaksa kiinnittää univajeessa huomiota terveelliseen ruokaan ja mitä tahansa syö vaan mitä kiinni saa, niin se menee tähän piikkiin, mut sit siel on ihan fysiologista taustaa, et kylläsyyshormonit ei tuota samaa vastetta, ja vastaavasti nälkähormonit sitten tavallaan tehostuvat univajeessa. Elikkä tekee mieli syödä enemmän. Ja sitten kun se on kroonista, niin energiaa vaan kertyy sitten viikkojen ja kuukausien ja vuoden aikana enemmän. Painonhallinta on oikeasti vaikeampaa univajeessa. Joskus on joku sanonut viisaasti, että jos on univaje, niin ensin univaje kuntoon ja sitten painonpudotus vasta. Elikkä se voi olla jopa este sille, monestakin syystä. Se on tosi tärkee kiinnittää siihen huomiota.

Klaudia: Niin varmasti. Mä uskon, et jokainen on huomannu omassa kropassaan sen, että jos on ykskin huonosti nukuttu yö takana, niin monesti jotenkin se käsi hamuaa sinne rasvaan ja sokeriin sen sijaan, että ottaiskin lounaaks jonkun ihanan salaatin, joka voi aivan hyvin riittää, mutta se ei oo se, mitä sun tekee mieli. Ja sitten nykyäänkin, kun on niin paljon usein niitä vaihtoehtoja, niin sit se lähtee väärille…

Sari: Kyllä. Ja ateriarytmi kärsii siitä, et kun ei jaksa tehdä sitä ruokaa. Sitten kun ei oo jaksanu tehdä sitä ruokaa tai käydä kaupassa tai muuten nähdä vaivaa sen lämpimän aterian eteen vaikka, niin sit se menee siihen naposteluun, ja sit se napostelu todellakin on usein sitä epäterveellistä ja lihottavaa, ja tuntuu siltä, että ei oo syöny mitään, vaikka koko päivän on syöny vähän niin kun koko ajan jotain. Ja loppupeleissä energiaakin kertyy aika paljon, ja se on sit vähän semmonen jatkuva kierre ja sudenkuoppa.

Klaudia: Kari, millasella mielellä nää sun kuljettajat on ollu, tai tän teidän firman kuljettajat on ollu mukana tässä?

Kari: No hyvällä fiiliksellähän ne oli, ihan alusta lähtien. Me oltiin lähipäivässä melekeen koko porukalla, ja varmasti tultiin esille siellä ja saatiin semmonen me-henki tehtyä siihen. Sosiaalisessa mediassa moni ei oo mukana, mutta meillä on oma WhatsApp-ryhmä, missä me kirjotetaan asioista, ja keskustellaan näistä mittauksista hyvin avoimesti keskenämme. Ja nyt nämä apulaitteet, mitä me saatiin siellä, niin en on tuonu hyvän keinon mittamaan näitä palautuksia ja muita. Sitä unen laatua pystyy päivittäin seuroomaan ja osa kuljettajista on käyny myös ne FirstBeat-palautukset läpi, ne on saanu sieltäkin sen palautekeskustelun kautta sen tapahtuman seleville. Mutta päivittäin, kun niillä on kello nyt ranteessa, niin ne saap joka aamu unipalautteen, mikä kertoo siitä palautumisesta hyvän faktan.

Klaudia: Niin, ootsä kiinnittäny jo omassa ihan jaksamisessa sitten huomiota, kun näitä ruokajuttuja oot laittanu parempaan kuntoon ja palautusjuttuja, niin ootsä tuntenu omassa fiiliksessä jo sitä muutosta?

Kari: Kyllä se on, ja kyllä tähännii päivään lähin, niin eilen kävin liikkumassa, niin sitä palautusolutta ei tullu juotua, että jaksaa täällä olla skarppina. Nyt tuntoo jo ihtesä siinä, että se palautuminen on tärkeessä roolissa siihen seuraavaan päivään ja nyt tavallaan omilla valinnoilla ja keinoilla pystyy siihen vaikuttammaan. Se korostuu vaan, mitä syöpi ja mitä juopi, niin hyvät vinkit on seuraavaan päivään ja jaksamisseen.

Klaudia: Niin, vois kuvitella, että tolla tavalla ne on myös pysyvämpiä muutoksia sitten, kun ne lähtee… Niin kun tässä on Sarinkin kanssa puhuttu, että ne lähtee sieltä ihmisestä itsestään eikä vaan joku vaikka lääkäri vastaanotolla sano, että kyllä sinun nyt pitäisi tuota painoa pudottaa, ja sitten ei välttämättä ihmisellä sitä motivaatiota vaan löydy, pumps, jostain.

Sari: Kyllä. Ja tosiaan, kun me valittiin näitä vimpaimia tähän hankkeeseen, niin me kyllä tosi paljon käytettiin siihen aikaa ja vaivattiin päätämme ja selvitettiin taustoja. Meillä on FirstBeat ja sitten meillä on tämmönen aktiivisuus Polar-ranneke, ihan perus aktiivisuuskello. Aika karvalakkiversio, mutta ihan riittävä tässä. Ja tosiaankin just se oman kehon tunnistaminen, että mikä toimii minulla. Se on se tavote tässä. Ja juurikin toi, että toi alkoholiannos on hirmu hyvä… Pienikin alkoholiannos ja yksikin olut on hirmu hyvä esimerkki. Mut sit on muitakin. Joku voi liikkua vaikka iltamyöhään, eikä uni häiriinny ollenkaan, joku toinen ei voi ollenkaan liikkua. Niin tavallaan nyt nää mittarit antavat sitten viitettä siitä, että mikä se oma tilanne on. Ja ihan sama sitten, jos ottaa vaikka kahvin juonnin tai jonkun kofeiinipitosen juoman merkityksen, niin jollekin se iltakahvi on ihan kohtalokas, ja joku sitten voin hyvin juoda kofeiinipitosia juomia ilman, että se valvottaa. Et tämmöstä omien, henkilökohtasten tunnistaminen, et miten minun kehoni reagoi erilaisiin asioihin. Toki sitten myös semmonen iso stressi, joka nyt sitten vaikka jäytää, vaikka kiireisen työrupeaman tiimoilta, niin myös sen tunnistaminen, että okei, tää johtuu tästä, ja nyt se loppuu ens viikolla. Sekin on jo helpottava tieto.

Mutta kyl nää mittari täydentää hirveen hyvin toisiaan, että itse ollaan myös kokeiltu näitä ja testailtu tässä hankkeessa. Nehän ei oo absoluuttisia, ja siel on omat virheensä ja omat heikkoutensa, kaikilla mittareilla, mutta juurikin kun tää on tää vuoden kestoinen meillä tää periodi, niin jos jaksaa mitata, niin kyllä sieltä sen tiedon hirmu hyvin saa irti, että mikä toimii minulla ja mikä aiheuttaa stressiä tai heikentää palautumista. Sen tiedon sieltä kyllä saa. Ja jos siel on virhettä, niin se virhe on systemaattinen, elikkä sillonkin sen tiedon saa sieltä irti. Et ollaan ihan oltu tyytyväisiä myös itse näihin. Ja myös sitten kuljettajilta on saatu kyllä hyvää palautetta, että hyvät mittarit olette valinneet, ja ne nimenomaan paljastaa asioita. Ihan perusjuttuja, mutta tosi tärkeitä, mitä välttämättä ei tuu ajatelleeks, jos ei ois sitä mittaria vaikka.

Klaudia: Mietin myös tuota, et sit siinä on joku antamassa ne tulokset sulle, että tällä tavalla sulla on rasvaa kertyny kehoon ja tälläset veriarvot, mutta sit myös se, että sitä itse tulee seurattua, sitä palautumista ja kaikkia näitä muita, ja sit sä saat vielä siihen päälle sen asiantuntijan palautteen niistä, et mihin suuntaan pitäis kehittää.

Sari: Niin, kyllä. Meillä tosiaan mittareista FirstBeatillä on mahdollista sitten antaa tämmösiä henkilökohtasia palautteita, ja tavallaan ollaan ostettu tähän valmennukseen, tai tähän vuoteen nyt mukaan hankkeessa. Sittenhän meillä on vielä näiden… Me itse hankkeen työntekijät ollaan sitten tässä myös kuljettajien käytössä, elikkä on mahollista saada henkilökohtasta ravitsemusneuvontaa, henkilökohtasta liikuntaneuvontaa, ihan omaan autoon liittyvää ergonomianeuvontaa ja vielä sitten myös ollaan ostettu personal trainerin palveluita tähän, et niitäkin saa sit muutamia kertoja tän vuoden aikana. Elikkä ihan täysin räätälöity näitten mittareitten ja testauksien lisäksi on mahdollista saada. Se on myös koettu hyväksi.

Kari: Niin tämmöstä vaihtoehtojen mahollisuutta ei kuljettajilla ole tähän asti vielä ollu. Kyllä tämä on semmonen todella hyvä toimintamalli, ja nyt tää vuos männään siinä mielessä hyvin, että on laitteet, on keinot, on ihmiset. Jos nyt ei tuloksia saaha, niin on kumma juttu. Meilläkin jo muutama kaveri, mitkä on jo päättäny tehä elämäntapamuutoksen tästä tämä kampanja tiimoilta, ja se on hyvä asia, että ne jäis sille tielle, mille ne nyt alun tässä hyvästi suavat. Meillä on kaikennäköset vimpaimet, sitten tuo ajettava kalusto ja työkalut kunnossa, ja niitä seurataan ja puunataan. On se kumma homma, että ei oo aikasemmin ommaan hyvinvointiin tämmösiä kampanjoita käyty. Nyt meillä ne on. Ja mikä parasta, ne on nyt vuojen ajan käytössä ihan ilimaseks. Kyllä niitä hyödynnettään, se on ihan varma juttu.

Klaudia: Uskotsä, Sari, että tän tyyppisistä hankkeista vois saada jotain kättä pidempää siihen, että miten kenties tän tyyppisiä asioita voitais sit laajentaa kaikkien suomalaisten..?

Sari: Kyllä toki, ja se on yks tavotekin tässä, et hanke jatkuu ja vuoden jälkeen sitten me isketään työnantajiin kiinni, ja tavallaan laajennetaan juuri tätä, että mitenkä voisi jopa ihan jo kuljettajien peruskoulutuksessa ottaa huomioon tätä, että jotta sä jaksat tehdä tätä vaativaa, raskasta, epäsäännöllistä, ehkä univajeista sillon tällön tai useinkin, tän tyyppistä työtä, niin kyl se oma kunto pitää olla aika hyvä, että sitä pystyy tekemään niin, että muu elämä ei kärsi ja oma terveys ei kärsi siitä. Koska sitä omaa terveyttähän tähän ei kannata… Mikään ammatti ei oo niin tärkeä, että omaa terveyttä kannattaa sille uhrata. Ja onneks täs on olemassa keinoja, ja kyl tää on yks ihan selkee tavote, että tästä saatas semmonen laajempikin malli, jopa ihan sinne koulutukseen jo ujutettua, kun kuljettajia koulutetaan tähän tärkeään työhön.

Klaudia: Nyt kun päästiin tämmöseen tavallaan laajempaan kuvaan, niin me eletään just semmosessa ajassa, jossa on saatavilla tosi paljon tietoa terveyden edistämisestä, terveellisestä elintavoista, ruokavalioista, jos verrataan vaikka edes vajaan 30 vuoden taakse, et mitä 90-luvulla oli. Vois kuvitella, et nyt ihmiset eläis paljon terveellisemmin kun sillon, koska tietoa on paljon enemmän saatavilla, ja myös vaihtoehtoja ruuan suhteen, niin kun Karikin tossa jo mainitsi. Sari, mikä on sun näkemys tän ravitsemusalan ammattilaisena, et miten suomalaiset ylipäätään voi? Vaikka sitä tietoa on saatavilla, niin onko se sitten siirtyny sinne oikeesti elintapoihinkin?

Sari: Ruokakulttuuri ja syömistavat muuttuu hirveen hitaasti. Ja tosiaankin, kyllä meillä on ihan samat kompastuskivet, kun vaikkapa siellä Pohjois-Karjala -projektin alkuvaiheilla, sillon 70-luvulla. Elikkä edelleen me syödään liikaa kovaa rasvaa, vaikka tosiaan tää rasvakeskustelu on jatkunut kaikki nää vuosikymmenet ja edelleenkin syödään liikaa suolaa. Suomalaisten ravitsemustahan seurataan itse asiassa maailmanlaajusesti aika harvinaisella tämmösellä Finravinto-tutkimuksella, joka tehdään aina viiden vuoden välein. Finravinto-tutkimusdatahan vahvistaa koko ajan tätä, että edelleenkin näin on tapahtunut, ja esimerkiks kasviksia ja kuituja saadaan vieläkin liian vähän, vaikka niitä kuinka toitotetaan, ja valikoima on parantunut ja on puolivalmisteita ja on pakasteessa ja on valmiiksi silputtuna, jos ei veitsi pysy omassa kädessä. Ja kaikki mahdollinen on, vois kuvitella, tehty. Mut kyl ne tavat muuttuu tosi hitaasti, ja tää ei oo tämmönen ammattiryhmäkysymys, vaan ihan koko Suomea voidaan ajatella näin, että ruokakulttuuri on semmonen vaikea haaste.

Toki sitten meijän haaste on, nyt kun mainitsit ton, että on paljon tietoa saatavilla, joskus tulee itse ajatelleeks, että sitä on jopa liikaa saatavilla, ja sit se on pilkottu. Ja kun puhutaan yksittäisistä ravintoaineista vaikka, että saanks mä nyt vaikka jotain omega3-rasvahappoa riittävästi? No ok, se on tärkeä rasvahappo, kyllä, välttämätön jopa, ja se on saatava ruuasta, elimistö ei voi sitä itse valmistaa, mut se tulee ruuasta, me ei syödä yksittäisiä ravintoaineita. Ja kyllä mä aina kaikille, myös tässä hankkeessa ja kun kuljettajien kanssa oon tekemisissä, ne sanoo, että me kaikki syödään ruokaa eikä syödä ravitsemusta. Elikkä tää on tosi tärkee muistaa, että tää on tehty, tää syöminen, vähän hankalaksi. Et mietitään yksittäisiä vitamiineja ja kivennäisaineita, kun pitäs miettiä ihan lautasmallilla pärjätään, se ei vaan oo kauheen myyvä, kun se on nähty jo koulujen ja alakoulujen seinillä, ja lastentarhassa väritetty lautasmallia. Se on niin vanha juttu, et se ei oikein enää iske, mut silläkin pärjää jo ihan hyvin. Syöminen on tullut liikaa tämmöseksi pirstaloituneeksi ja vaikeaksikin. Se on ihan helppoa.

Klaudia: Oliks sulla, Kari, ennen tähän projektiin ryhtymistä, niin tuntuuks susta, että sun tieto on lisääntynyt, vai oliko sulla tavallaan se ymmärrys jo, mutta nyt on vasta sitten päässy tositoimiin?

Kari: Onhan siitä puhetta ollu aikasemmin ja onhan sitä ymmärtäny ja miettiny niitä asioita. Mutta nyt tää joukkohenki vettää mukana, ja nyt on halu näyttää meijänkin työntekijöille ja kuljettajille, että jos ne muuttuu, niin minäkin yritän muuttua. Että hyvä tsäänssiähän tässä on nyt tehä tämä asia. Semmosen asian oon huomannu monen kuljettajan kohalla, kun seuraa tuolla, mitä ne syöpi, ei välttämättä meijän kuljettajat, vaan kun itekkin käy syömässä ruokapaikoissa, niin annoskoot on aika karmeita välillä. Jotennii tuntuu, että onko se tarve vetästä se lautanen niin täyteen? Ja salaattiahan siellä on, mutta nimellisesti. Vielä siinä ois, siinä vanhassa lautasmallissa varmaan sitä painottamista enemmän. Raskas työ vaatii kovat evväät, mutta jos ite söisin semmosen annoksen, mitä oon nähny, niin tunti männöö, kaks, palautuessa siinä. Eihän sitä jaksa mittään tehä sen jäläkeen. Oon ainakin ite huomannu sen, että pienempiä annoksia useammin, ja sit vihreetä enemmän sekkaan, niin paremmin jaksaa  päivän männä.

Sari: Siis toi on just se, mitä kannattaa tehdä. Elikkä puhutaan tämmösestä energiatiheydestä, tämmönen vähän ammattisana, mutta joka tapauksessa sitä ruokaa ja ruuan energiaahan kannattaa laimentaa nimenomaan niillä kasviksilla. Kasviksien se hyöty on siinä, toki ne sisältävät vitamiineja, kivennäisaineita ja kaikkee näitä hienoja juttuja, mutta myös tätä energian… Koska se liika energian saanti on se ongelma, joka johtaa siihen ylipainoon, joka on niin yleistä. Niin kyllä se laimentaminen on juuri se kasvisten etuisuus, elikkä kyl mäkin koko ajan täs mietin ruokaohjeita ja reseptejä, mitä voisin tänne ujuttaa vuoden aikana, kuljettajien tietoisuuteen. Että kuinka teet makaroonilaatikosta kevyemmän tai perinteisestä jauhelihakastikkeesta kevyemmän. Avainsana on se, että energiapitosuutta laimennetaan kasviksilla.

Ja tietenkin lautasmallihan tähtää justiinsa tähän. Elikkä sillon kun se annos on iso, ok, maha pitää saada täyteen, jotta tulee se kylläisyyden tunne, mut sitten jos se täytetään tosi energiapitosella, raskaalla, rasvaisella, vähäkuituisella, ehkä vähän venhäjauhopitosella makarooniruualla esimerkiks, niin kyllä siellä oikeesti on taju kankaalla pari tuntia, että toipuu siitä valtavasta energiamäärästä ja verensokeripiikistä. Elikkä kyl tää on tosi tärkeä näkökulma. Hyvä keino siihen on lautaskoon, ihan lautasen pienentäminen. Tästäkin on tutkimusdataa, että kun lautasta pienentää, ja sit edelleen ottaa sen täyteen, niin ruokamäärä pienenee. Mut tää on hirmu yleistä, tää isot lautaset. Ja buffet-pöytien se kääntöpuoli on sitten tämä, että kun on maksettu se joku kymppi siitä ruuasta, niin sit niin paljon kun ikinä vaan mahtuu, niin se lautanen lastataan tosi täyteen, ja liian täyteen monesti.

Tuosta alussa kun mainitsit, kuljettajat esitti toiveita siinä alkukyselyssä, niin yks tämmönen toive oli just tämmöset eväsruokavinkit. Ja tosiaan tää koronahan on laittanu eväsruokailun ihan arvoon arvaamattomaan, koska sitten voi olla, että se tuttu, vanha joku lounaspaikka on suljettu koronan vuoksi. Tää vuos on ollu tosi haastava, ja näyttää, että haasteet jatkuu vielä tässä edelleenkin. Siis vaikka tämmösten oikeiden, tervellisten ja maukkaiden ja täyttävien eväiden tekeminen ja siihen vinkkien saaminen, niin siihen on tosi paljon tullu kyselyitäkin. Et kuinka sit tehdään ne eväät niin, et se ois muuta kun makkaraa ja leipää, tai sit jotain tosi energiapitosta, jotakin valmisruokaa. Valmisruuissakinhan on  hirveen paljon jo hyviä vaihtoehtoja, sydänmerkittyjä ruokia. Ja edelleen siellä avainasemassa on sitten se kasviksilla keventäminen. Ja tää on on kans tärkeetä, et ei sen aina tarvii olla salaatia, jos tuntuu, että ei jaksa tehä, ja miten se salaatti nyt kulkee. Siellä voi kulkee sitten hedelmiä ja jos ei jaksa pilkkoo kurkkua, niin se on sitten 15 senttiä kurkkua ja kaks tomaattia ja kaks porkkanaa, ja sitten se syödään sellaisenaan. Lopputulos on sama, kun se ois pilkottu salaatti.

Klaudia: Niin, se että keksii sen, että mitä kaikkea herkullista voi lisätä yhteen ja miten ne sointuu. Kun itekkin oon yrittäny lisätä kasvisten määrää ravinnossa, niin joku kikherneillä kikkailu on välillä vähän haastavaa.

Sari: Joo. Ja sit me eletään niin valtavassa runsaudessa jotenkin, että täs tullaan vähän tohon ravitsemuspiperrykseen, et meillä nostetaan jotenkin… Mä otan itse tän esimerkin, joka särähtää omaan korvaan, elikkä tämmönen gojimarja-villitys, mikä meil on ollu. Okei, ovat terveellisiä, tiibetiläisiä marjoja, mutta kun meillä on omatkin, niin pärjätään ihan hyvin ilmankin. Elikkä tavallaan semmonen yksinkertainen on kaunista syömisessä, sen ei tarvitse olla hienoa, eikä annos kauniin näköinen. Toki sekin on tärkeää, mutta nyt jos sitten mietitään sitä eväsruokailua metsässä auton ratin takana siinä tauolla, niin kyl siinä oikeesti on se, et se ruoka on ravitsevaa ja yksinkertainenkin riittää. Tavallaan haluan tässä kaikin keinoin mataloittaa sitä kynnystä, että ei tarvitse tehdä mitään välttämättä mistään erikoisista tai itselle kovin vieraistakaan aineksista. Meil on ihan perusjuurekset ja kaalit ja porkkanat ja tän tyyppiset, joilla pärjää varsin mainiosti, ja niistä saa ihan hyvää evästä, ja lopulta myös hyvinkin edullista. Elikkä siinä on myös tämmönen taloudellinen näkövinkkeli, että se on hyvää ja terveellistä ja edullista.

Kari: Joo, ja tähän lautashommaan on vielä hyvä esimerkki se, mitä ite oon tottunu noudattammaan, että joka ruokapaikassa on se salaattilautanen ja sitten se ruokalautanen, niin jättää sen salaattilautasen ottamatta, ottaa siihen ruokalautaseen ensin sen salaatin, ja sitten ruuan, niin ei siihen mahu sitä soossia niin paljon, se on semmonen hyvä käytännön malli ottoo käyttöön, vaikka muittenkin. Ite oon käyttäny sitä. Ja se salaattipöytä kuulus olla aina ennen sitä pääruokaa, noutopöyissä. Että se tulis se lautanen puolilleen just sitä hyvännäköstä salaattia, ja sitten siihen ei mahu ennää sitä läskisoossia niin paljon.

Klaudia: Se on kyllä jännä psykologinen juttu, että siihen tarttuu just tommosessa vaikka lounaspaikassa. Tartut eka siihen, mikä on siinä saatavilla. Jos se salaatti on eka, niin sitä tulee otettua enemmän, kun jos se on siellä lopussa sitten.

Kari: Joo, ja sen oon nyt huomannu tuossa, sairaslomatuurausta tein tuolla tehtaalla, meillä on konemiehiä siellä töissä, ja niillä on omat evväät mukana. Tein tämmösen testin, että otin hedelmiä, pullan sijasta vein sinne kahvipöytään, vein toki aina pulliakin, mutta hedelmäpussin puotin siihen pöytään muutaman päivän välein, niin kyllä se hävis. Kyllä ne söi, kun sitä oli tarjolla.

Klaudia: Tästä päästiin oikein hyvin seuraavaan aiheeseen, josta haluun jutella, eli ruokaympäristö. Tämmönen aika itselleni tuntematon termi, kertositko sä, Sari, vähän siitä, että mikä on ruokaympäristö, ja miks siihen kannattaa kiinnittää huomiota?

Sari: No toi oli hyvä esimerkki, toi kahvipöytäesimerkki. Työpaikalla voi olla ruokaympäristö. Jos se ruokaympäristö nyt halutaan määritellä jotenkin tai selittää sitä, niin se on se tila tai ympäristö, missä me syödään. Ja se voi olla se ihan lounaspaikka, tai se voi olla oma kotikeittiö, tai se voi olla se autossa syöty työpaikkaeväsruoka. Ja käytännössä ruokaympäristö voidaan myös laajemminkin käsittää, elikkä se voi olla meijän lähikauppa, kaupat vaikuttavat siihen, minkälainen meijän ruokaympäristö on, onko meijän mahdollista saada esimerkiksi terveellisiä, tuoreita hedelmiä, vai onko hedelmäosasto juuri siinä minun kaupassani, jossa käyn, niin niin huono, ettei kiinnosta hedelmät eikä kasvikset lainkaan. Tää muokkaa meijän ruokaympäristöä myös.

Tai sit jos me vielä laajemmin ajatellaan, niin sit se voi olla vaikka koko Suomi. Elikkä tässä tullaan siihen ruokakulttuuriin, mihin viittasin jo aikasemmin. Elikkä tavallaan minkälaista ylipäätään, ruokaa, meillä on kaupoissa tarjolla, kuinka helposti sitä terveellistä ruokaa on saatavilla ja vielä laajennan sitä ja rönsyilen, millä hinnalla on? Elikkä tässä tulee myös sitten se, että onks sitten se… Hintahan määrittelee paljon sitä, mitä me ostetaan ja myös sitten ehkä sitä… Liittyy hyvin kiinteesti tähän ruokaympäristöön. Elikkä meillähän myydään siis sitä, mitä me ostetaan. Tää on tämmönen jatkumo ja vähän tämmönen oravanpyörä, että mitä enemmän me ostetaan tietynlaisia asioita, sitä enemmän meille niitä myydään, niin sen enemmän me ostetaan taas. Elikkä tää on niin kun käänteinen juttu, ja tää on hyvin kiinnostava. Ja tätä pyöräähän ravitsemuskeskustelussa kovastikin yritetään vaikuttaa elintarviketuottajiin ja -tehtaisiin, että terveellisen ruuan pitäis olla samanhintaista tai mielellään edullisempaa. Sitä pitäis olla tarjolla riittävästi, ja myös tämmösiä puolivalmisteita ja ihan valmiita ruokiakin, jotta niitä ihmiset enemmän ostaisivat. Tää on ihan älyttömän tärkeä ja iso kansallinen asia.

Klaudia: Toi hinta on mun mielestä aina… Koska se on rakenteellinen ongelma, mihin me ei pystytä sillä tavalla tavallisina kansalaisina ihan hirveesti vaikuttamaan. Jokainen voi siihen omaan ruokaympäristöönsä, että palaverissa on pullan sijaan hedelmiä, niin vaikuttamaan, mutta tuli mieleen esimerkiks vanha dokumentti, taitaa olla parikyt vuotta jo ilmestynyt, tää Supersize me, jossa tää henkilö, amerikkalainen siis, pureutuu tähän Amerikan erityisesti pikaruokatarjontaan, -kulttuuriin. Siinä just nostetttiin tosi vahvasti tää, et siel on saatu lobattua asioita aika paljon siihen suuntaan, et nimenomaan yksinkertasesti on halvempaa syödä epäterveellisemmin, kun vaikka vihanneksia ja näin pois päin.

Sari: Kyllä. Ja monet tarjouksethan on tämmösiä, et ostat kuus kympillä suklaalevyjä. Tai jotakin tämmösii sokeripitosii limsoja ja juomia ja mehuja. Elikkä tämmöset massatarjouksethan on tämmönen nykypäivän vitsaus. Toki myös isot pakkauskoot ovat tälläsiä. Mut sitten tosta ruuan hinnasta voisin kyllä vielä sanoa, et sitten jos ihan puretaan se osiin, ja jos mietitään vaikka sitä lautasmallia, ja terveellistä syömistä, et jos oikeesti söisi lautasmallin mukaisesti ja ruokapyramidin mukaisesti, niin se on edullisempaa kuin sitten lopultakin se epäterveellinen ruoka. Koska sitten juurekset ja tämmöset viljatuotteet, täysjyväviljatuotteet, joita kuuluu sitten siihen, monet kasvikset, kun käytetään sesonkikasviksia, niin ne on edullisia. Ja sitten jos mietitään vaikka nyt ruokapyramidin näkövinkkelistä, niin ruokapyramidissa on aika korkealla siellä sitten ne kalliit, niin kun lihat ja leikkeleet ja juustot, jotka ovat sitten niissä terveellisissä tuotteissa ehkä useimmiten vähän kalliimpia, mutta niitä ei muutenkaan pitäisi syödä hirveen paljon.

Elikkä tätä mä haluisin aktiivisesti korjata, että terveellinen ruoka on aina kalliimpaa. Siis se ei ole sitä, jos ne painopisteet menee oikein. Toki, jos verrataan rasvasta juustoo ja vähärasvasempaa juustoa, niin aika usein se vähärasvanen juusto on kalliimpaa. Mut sitä juustoa muutenkin pitäisi syödä päivän aikana vähän, eli se ei oo meijän ruuan painopiste eikä keskiö. Ja jos ne painopisteet menee oikein, niin ne on siellä edullisimmissa ruuissa automaattisesti. Elikkä kasvikset, hedelmät, marjat, juurekset. Ja sit se täysjyvävilja. Elikkä siellä ruokapyramidin pohjalla.

Ja tavallaan, jos mietitään vielä tota lihaa, niin siinä pitää myös ajatella sitten myös sitä lihan kulutusta, niin sitten myös sitä määrää. Suomalaiset syö edelleen liikaa lihaa suhteessa siihen, mitä suositellaan. Ja sitten tietenkin tää, joka on tullut jäädäkseen, tää ympäristönäkövinkkeli, niin tää on myös tämmönen terveysnäkövinkkeli, et se on myös semmonen ihan globaali asia, mitä kannattaa ajatella. Se lihahan ja lihatuotteet on kallista lautasen ja ruuan osaa, ja kauppalaskussa se ehkä näkyvin osa, niin sitäkin pitäs syyä aika vähän lopulta, ja sillon voi ostaa sitten sitä vähärasvasempaa ja laadukkaampaa lihaa, kun sitä on siellä määrällisesti vähän.

Kari: Tuo on ollu hyvä huomata, että kauppoihin on tullu semmosia hyviä uusia ateriakokonaisuuksia, missä on juureksia ja muuta seassa. Bulkkituotteita, ehkä niitä ei oo ollu, mutta on pienempiä valamistajia tullu markkinoille, ja nyt on tullu semmosia hyviä eväspaketteja, mitä itekkin on käyttäny. Mutta yhtä minä kaipaisin, miks lähikaupassa ei oo semmosta eväspakettia valamiina, missä ois sämpylä, vihanneksia, mehuja ja hedelmiä? Semmonen pussi, mikä ois heleppo ottoo vaikka meijän kuljettajien mukkaan, ja lähtee päivä [?? 00:46:31]

Sari: Kyllä. Ja sitten jos miettis vaikka tommosia taukopaikkaketjuja, mitä meillä on Suomessa, ihan isoja tekijöitä, montakin eri ketjua, niin siellä vois olla semmonen, että kun se tauko on lyhyt, ja ollaan aikataulusta jäljessä, niin… Tääkin on noussu tässä hankkeessa esille kuljettajien kanssa keskustellessa, että tavallaan ei ehdi, vaikka haluaisikin syödä sen lounasaterian ja varsinkin, jos on jonoo siellä, niin ei siellä jonotella. Sillon ois kätevä, jos ottas mukaan tämmösen jonkun valmiin setin, missä on mietitty asiat valmiiks, eikä tarvii yhtään miettiä, että otanko tuota vai tuota.

Ja tää on myös semmonen iso asia, mitä kaupoissa kannattas muutenkin ajatella, että meillä on juustohyllyt… Jos mä nyt mietin vaikka ihan oman, kohtuullisen pienen paikkakunnan vaikka S-markettia tai K-markettia tai mitä tahansa kauppaa, niin kyllähän siellä on valtavan isot valikoimat vaikka juusto-, tai makkara-, tai jugurttihyllyllä. Ja nyt jos miettii, et on kiire, väsyny, univajeessa, ei oo kauheen ees kiinnostunu välttämättä ravitsemuksesta, mut kuitenkin, jos se ois helppoo se terveellinen syöminen, niin voisi ehkä harkita syövänsä terveellisesti, niin kyllä siinä on aika iso kynnys kuluttajaparalla, jos 15 metriä pitkältä jugurttihyllyltä rupeet valitsemaan sen vähärasvaisen ja vähiten sokeria sisältävän vaihtoehdon, joka vastaa omaa makumieltymystäsi. Ihan valtava haaste on myös valita siitä valtavasta valikoimasta semmonen hyvä tuote. Jotenkin toivoisi, että sitä olisi helpotettu, että täs on meidän terveelliset tuotteet, täs on tämmönen keskikasti, ja uolt on sitten se runsasrasvanen jouluna ja juhannuksena -osasto. Elikkä jotenkin vois ajatella, että voisko niin ryhmitellä, ja helpottaa sitä kuluttajan valikoimaa sitten, kun mietitään näitä, mitä ostaa ja mitä syö. Olipa se sitten valmisateria tai ihan erillinen, joku yksittäinen ruokakomponentti.

Kari: Värimerkkaus. Meillä tehtaan vastaanotossa on värimerkattu koodi, vihreellä saa viiä metsävarastoon ja keltasella emmitään, ja punasta ei saa viiä, niin miks tämmönen ei toimis tuolla ruokakaupan hyllyllä? Vihreet on parasta ja keltanen [?? 00:48:43] ja punasta elä ota.

Sari: Kyllä.

Klaudia: Tuossa on hyvä innovaatio, voidaan suunnata tuonne ihmisille, jotka tämmösiä tuotteita kehittelee, että ottakaapa onkeensa. Sarikin mainitsit, että suomalaiset ylipäätään syö aika paljon lihaa, niin ootsä, Kari, kiinnittäny huomiota tän hankkeen tiimoilta tai muuten, et onks kuskien se… Kiinnittääks he enemmän huomiota siihen lihan kulutukseen ravinnossa?

Kari: En oo nähny semmosta muutosta siihen lihan määrään, ehkä siihen laatuun on keskitytty enemmän. Itekkin oon pikkusen muuttanu niitä, mitä tulloo ostettua. Juustothan on männy ihan pilalle jo, kun ennenhän ne alako siitä rosentista, mutta nytten ne maistuu ne huonommattii. Tai niin kun paremmat. Mutta kyllä kuljettajien kanssa keskustellaan tästä asiasta, se on ihan tullu selekeesti. Ja se, että kun välillä on niitten eväskassia nähny, niin näläkä on tullu. Kyllä sinne on tullu monenlaista tavarata, että niitä on niitä omenoita ja muita ruennu eksymään sinne. Se on ollu hieno nähä. Tuliko se tämän kampanjan aikana, se muutos sinne, vai onko tullu ennen, mutta pääasia, että se muutos on tullu. Ja kyllä itekkin haluais, jos puuautolla lähen reissuun, lähtisin, niin kyllä evväitten laatuun pitäs panostaa.

Sari: Ja toihan on tosi tärkee, tavallaan tää lihakeskustelu on tullut uutena tähän suomalaiseen keskusteluun. Oikeestaan nää 2014 vuoden ravitsemussuositukset ovat ekan kerran ottaneet kantaa ihan lihan väriin ja lihaan ympäristönäkövinkkelistä. Ja oikeestaan tää tämmönen punasen lihan syöntisuositus max puol kiloo viikossa, elikkä alle 100 grammaa päivässä on uusi asia, tai oikeestaan ravitsemussuositusten uusin asia. Muutenhan ravitsemussuositukset ei oo oikeestaan uusiutuneet moneen vuosikymmeneen yhtään mihinkään, ihan samat sävelet on siellä ollu aina, voi melkeen sanoa.

Tavallaan sit semmonenkin huoli… Tai joskus kuulee, et mihin tässä uskoa, kun ravitsemussuositukset muuttuvat koko ajan, ne eivät todellakaan muutu. Mut ravitsemuskeskustelua hirveen paljon sekottaa tämmöset ei ollenkaan siihen kuuluvat tieteelliset tutkimukset, mihin ne suositukset lopulta perustuu. Mut tää liha-asia on tosi uusi asia, ja voin hyvin kuvitella, että juurikin kuljettaja, tai missä tahansa miesvaltaisella alalla, niin se liha on pyhä asia, ja sitä pitää syödä ja se on se, millä jaksetaan. Ja tavallaan, onhan siinä totuudenjyvänen, et pelkällä salaatilla ei pärjää, se ei oo terveellisen ruokavalion ydin, vaan kyllä siinä pitää olla rasvaa ja proteiinia. Ja proteiinia painotetaankin sit siellä terveellisessä ruokavaliossa sinällään. Sitä pitää olla joka aterialle, myös välipaloilla, mut suomalaisten ongelma ei ole liian vähäinen proteiinin syönti, vaan mieluumminkin liian suuri proteiinin syönti, joka johtaa sinne runsaaseen lihan käyttöön. Meil on varaa karsia sitä siitä huolimatta, että meille tulee nälkä tai mikään puute. Se lihakeskustelu on aika tämmönen kärkikeskustelu vähän kaikkialla. Ja nää lihan korvikkeet, just pavut ja palkokasvit ja tämmöset, ne on meille suomalaisille aika vieraita. Kyllä meillä tässä on vielä pitkä tie kuljettavana, että me soijarouheella ja pavuilla paikataan sitä pihviä. Mutta kokonaan ei tarvitsekaan, mä korostan. Elikkä siihen laatuun kannattaa kiinnittää huomiota, ja juuri tämä, että ei oo ihan puolikasta lautasellista sitä liha-annosta siellä. Sitä on varaa monella pienentää. Siitä huolimatta, että ruokavalio kärsii tai menisi pelkäksi salaatin syömiseksi.

[musiikkia]

Savonian legendat, jakso 9: Sairaalan historian haamut

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

[musiikkia]

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat -podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä ja tämän jakson aiheena on Siilinjärvellä sijaitsevasta Tarinaharjun sairaalamuseosta löytyvät kauhistuttavan upeat vanhat esineet sekä tarinat. Sairaalamuseota ollaan sulkemassa lopullisesti ja Savonian opiskelijat tallentavat taiteen keinoin museon sisälleen sulkemat kiinnostavat tarinat. Savonian podcast-studion sijaan nauhoitamme tällä kertaa paikan päällä täällä Tarinan sairaalamuseon sisätiloissa, joten jos kuuluu jotain haamuääniä tai muuta niin sittenhän myö eletään niihen kanssa ja koetetaan olla säekähtämättä. Sairaanhoitoon liittyvää karmivan hienoa historiaa jaksossa raottaa Kuopion yliopistollisen sairaalan asiakkuuspäällikkö Merja Ålander, tervetuloa.

Merja Ålander: Kiitos.

Klaudia Käkelä: Ja museon taiteellisesta lopusta puolestaan meille kertoo Savonian tanssin opetuksen lehtori Eeri Pihlajakari.

Eeri Pihlajakari: Terve vaan.

Klaudia Käkelä: Me ollaan poimittu täältä museosta Merjan kanssa erilaisia esineitä ja Merja kertoo niistä hieman lisää. Näiden esineiden kuvat löytyvät samaan aikaan kun tämä jakso on julkaistu, niin laitan ne tuolle Savonian Instagram- ja Facebook-tileille tätä jaksoa koskevien julkaisujen yhteyteen, joten jos kuvat kiinnostaa, niin menkää seuraamaan Savoniaa Instagramissa ja Facebookissa, sieltäpä ne kuvat löytyvät. Voitte sitten ihmetellä samalla kun kuuntelette, miltä nämä esineet näyttää. Mutta vielä ennen ku mennään näihin itse esineisiin sekä museon taiteelliseen loppuun, niin Merja kertositko hiukan tän museon taustaa. Ymmärtääkseni tää toimi ihan alun perin ylilääkärin asuntona.

Merja Ålander: Aivan totta, kyllä vaan. Tämä Tarinan sairaalamuseo sijaitsee siis Tarinaharjun vanhan tuberkuloosisairaalan vieressä. Tämä on vanha ylilääkärin asuintalo ja tää on varmaan semmonen sata vuotta vanha, eli tää on funkkistyyliä. Ja tässä ylilääkäri sitten asui varmaan keittäjä mukanansa ja oma perhe. Tässä talossahan on siis kaksi kerrosta ja myös kellarikerros ja ullakko. Mutta itse museo, missä tällä hetkellä ollaan, sijaitsee ykkös- ja kakkoskerroksessa. Tää museohan perustettiin marraskuussa 9. päivä vuonna 1981 ja alussa museo sijaitsi tässä kakkoskerroksessa. Alakerrassa nimittäin sijaitsi silloin vielä sairaala-arkisto. 1990-luvun lopulla saatiin sitten kokonaan tämä sairaalan ykkös- ja kakkos-, eli tämän ylilääkärin entisen talon ykkös- ja kakkoskerros sitten sairaalamuseon käyttöön. Ja alakerrassahan meillä sijaitsee meidän erikoisalojen eri esineistöä, eli siellä löytyy muun muassa radiologian, sydänpuolen, leikkauspuolen, hammaslääketieteen, psykiatrian, tuberkuloosisairaalan mutta myös sotasairaalan aikasta esineistöä. Ja täällä kakkoskerroksessa sitten on taas erilaisia interiöitä, muun muassa leikkaussali ja hoitohuonetta, lääkärin tutkimushuonetta, talousjohtajan huonetta ja olipa täällä semmonen Savon läänin lastensairaalan tämmönen ikään kun pikkunen tila, missä on sen ajan esineistöä. Äärettömän paljon mielenkiintosia tavaroita. Tai itse asiassa pitäs sanoa esineistöä.

Klaudia Käkelä: Eikö niitä oo useita tuhansia yhteensä niitä esineitä?

Merja Ålander: Kyllä vaan, kaiken kaikkiaan esineistöä on 3000 ja valokuvia 2000. Tämä on yksi laajimmista esineistöistä Suomessa. Suurimmat kokoelmathan on tietysti Etelä-Suomessa ja Uudenmaan alueella. HUSilla on oikein toimiva sairaalamuseotoiminta, mutta täällä Sisä-Suomessa ei oo näin laajaa ku täällä meillä Kuopiossa ja KYSillä. Kuopion yliopistollinen sairaala, sillonen keskussairaala, lähti 70-luvulla miettimään tätä museotoimintaa ja millä tavalla he saisivat tallennettua sitä sairaalan ja terveydenhuollon historiaa jälkipolville. Siel oli monia uurakkaita ihmisiä, ylilääkäreitä, ylihoitajia ja työntekijöitä, jotka näkivät sen tärkeyden näistä esineistä, että nämä todellakin tallennetaan ja niiden historia kerrotaan meidän työntekijöille mutta myös meille kuntalaisille, asukkaille ja kaikille, jotka ovat kiinnostuneita terveydenhuollon toiminnasta vuosisatojen aikana. 2000-luvun alussa, taisi olla 2001, yliopisto lähti mukaan, koska nähtiin, että sairaalamuseon esineistö auttaa myös koulutuksessa, eli opetuksessa. Eli kuinka tärkeää on ymmärtää se menneisyys, jotta pystyy katsomaan tulevaisuuteen ja pystyy näkemään myös sen eri terveydenhuollon välineistön, koneiden, laitteiden kehityskaaren, et mistä ollaan lähdetty ja minne ollaan päädytty. Se auttaa myös tunnistamaan esimerkiksi, minkä takia kutsutaan sydänfilmiä sydänfilmiksi. Aikaisemminhan sydänfilmi tuli filminä ulos laitteesta. Tänä päivänä ei tule mitään filmiä, mutta meillä on jääny meidän sanastoon sana sydänfilmi. Ja se on menneisyyttä, eli historian tuoma sana, joka on jääny meidän nykykieleen myös.

Klaudia Käkelä: Savonialla ja Kuopion yliopistollisella sairaalalla on tosiaan parhaillaan tällainen yhteisprojekti, jossa tehdään tallenne Tarinaharjun sairaalamuseosta, koska sen tarina on loppumassa tänä vuonna. Huomaatteko mitä tein siellä, tarina. Rakennus otetaan ihan muuhun käyttöön ja tässä tallenteessa, jota nyt tämän vuoden aikana tehdään, niin sairaanhoidon ja lääketieteen historian polkua selvitetään sairaalamuseon tämän esineistön ja tilojen ja tunnelmien kautta. Savonian tanssin opetuksen lehtori Eeri Pihlajakari, sä olet ollut mukana tuottamassa tätä tallennetta. Kertositko sä, mitä kaikkia asioita tähän kokonaisuuteen on tulossa?

Eeri Pihlajakari: Joo. Tästä on itse asiassa tulossa muutamakin erillinen tarina. Me ollaan musiikin ja tanssin opiskelijoitten kanssa lähdetty tekemään tämmöstä yhteistä projektia, jossa musiikin opiskelijat laatii musiikkia tämän rakennuksen innoittamana ja sen esineistön innoittamana ja tää on käynnistyny jo tammikuussa tämä projekti. Ja sitte tanssijat on uinu mukaan myöhemmin vähän ja lähteneet sitten samoista teemoista ja musiikillisista aihioista rakentamaan sitä omaa tanssillista osuuttaan. Ja sitten tähän tarvitaan vielä kolmas opiskelijaryhmä, eli tuolta Design Centerin harjoittelusta on meille kolme muotoilun opiskelijaa lähteny tähän mukaan ja heidän tehtävä on valmistaa tästä musiikin ja tanssin kudelmasta sitte tanssielokuva, joka soi ja liikkuu sulavasti sitten ja itse asiassa tällä hetkellä ovat kuvaamassa tuolla Savonian kampussydämessä nyt sitten yhtä kohtausta, joka liittyy tänne sairaalamuseon syövereihin.

Klaudia Käkelä: Kerro vähän, mitä nyt voi vielä tässä vaiheessa ja saa kertoa, että millanen, minkä tyyppinen tästä tulee tästä elokuvasta? Miten te ootte ottanu tätä ite sairaalamuseota mukaan sinne?

Eeri Pihlajakari: No, me ollaan kaikki täällä käyty useampaan otteeseen tutkailemassa esineitä ja me ollaan ihan katsottu tietenkin sen esineen tarkotusperää, mikä siellä on, mutta sitten lähetty ihan abstrahoinnin tielle, eli et minkä muotonen se esine on tai minkälaista tunnelmaa joku tietty interiööri täällä meille viestii. Ja siitä ollaan lähdetty ihan rakentelemaan erilaisia tunnekomboja, eli meil on lähetty pelkistämään näitä teemoja, et meillä saattaa olla tunne pelko ja sitten meillä saattaa olla vaikka tunne toivosta. Ja tietenkin loppusilauksena sitten tunne semmosesta voimaantumisesta ja siitä, että mennään elämässä eteenpäin ja kevät saapuu, niin ku täällä tällä hetkellä konkreettisesti tää ihana sairaala miljöönä on puhjennut kukkaan tosiaan, kevät on saapunut. Ja, mitäs vielä?

Klaudia Käkelä: Mä just mietin, että tälle sisällölle oli tulossa käsittääkseni jopa kolme toteutustapaa, pitääkö tää vielä paikkaansa? Kertositko lisää näistä kolmesta toteutustavasta?

Eeri Pihlajakari: Joo, minäpä kerron. Eli tää tanssielokuva tosiaan on yks oma kokonaisuutensa. Ja siihen liittyen sitten sen jälkeen ollaan lähetty miettii sitten nimenomaan tätä Tarinan historiaa ihan sieltä tosiaan, matkaa sieltä 1800-luvun puolelta näihin päiviin ja sitten tavallaan tän historian kertomisen kautta ollaan päädytty sitten myös ihan draamallisiin elementteihin. Eli ihan käytännössä me ollaan kuvattu tämä koko museo 360-periaatteella, eli lopputuotosta sitten se, kuka sitä käyttää, pystyy itse ikään kuin surffailemaan täällä sairaalan sisällä ja 360-versioon tehdään sit sellasia hotspot-kohtia ja sitten kun ne klikataan auki tai avataan niin sieltä paljastuukin sitten sellainen fiktiivinen hetki sairaalamuseon historian tai sairaanhoidon historian ääriltä. Ja siihen me ollaan sitten ihan rekrytty näyttelijöitä tuolta KYSin puolelta, siel on oikeita neurologeja näyttelemässä vanhan ajan neurologia muun muassa ja ollaan tälläsiä tosiaan ihan näyteltyjä hetkiä tekemässä tän 360-surffailumateriaalin lisäksi. Ja jos hyvin käy, niin ehkä ens vuoden puolella päästään tämmösen VR-versioon sitten, josta saatas immersiivisyyttä lisää sitten loppukäyttäjälle, mutta se on vielä vähän semmonen, katsotaan miten käy.

Klaudia Käkelä: Ja VR siis tarkoittaa virtual reality, eli tämmönen tavallaan virtuaalitodellisuus, kokonaisuus, mutta sen teko on tosiaan vielä sen verran vaiheessa, että ette tiedä, tuleeko sitä?

Eeri Pihlajakari: Joo se on nyt vielä, niinku sanotaan meillä, niin sanotusti pöydällä. Että nyt se missä ollaan hands on, niin on todellakin tää tanssielokuva ja sitten tää 360-tallenne ja sen dramatisointi.

Klaudia Käkelä: Tarinaharjun taiteellisen tallenteen varsinaisen toteutuksen hoitavat siis Savonian opiskelijat hyvin monialaisesti. Mukana on tanssin, musiikin ja sosiaalialan opiskelijoita. Seuraavaksi opiskelijat kertovat, että millanen projekti tämä on ollut ja millaisia ajatuksia sairaanhoidon historia herättää tanssijassa, muusikossa ja sosionomissa.

[musiikkia]

Klaudia Käkelä: Seuranani ovat tosiaan tällä hetkellä täällä Annaleena Laurikkala, joka on sosionomiopiskelija, Katja Haapakoski, joka opiskelee tanssia sekä Jasmin Saarela, joka on musiikin opiskelija. Ja nyt on tarkoitus sukeltaa tähän mielenkiintosen sairaalamuseon taiteellisen lopun maailmaan teidän kanssa. Miten ku työ ootte kaikki eri alojen opiskelijoita, on sosionomiopiskelija, tanssi, musiikin opiskelija, niin miten te ootte kaikki tavallaan lähestyny ja katsonu sitä sairaalamuseota teidän omista lähtökohdista?

Jasmin Saarela: Vuoden alussa mä olin tämmösellä kurssilla kun Luovan tuottamisen kurssi, jota piti Pekka Toivanen ja mun mielestä oli ensinnäkin hirmu hienoa se, että päästiin tekemään semmosta aitoa oikeeta asiaa, joka tulee jonnekin käyttöön ja se jää elämään vielä sen tekemisen jälkeenkin. Ja oli tiedossa, että tää sairaalamuseo tullaan tyhjentämään ja sitten se haluttiin jollain tavalla taltioida. Ja en nyt muista keneltä tämä ajatus oli sitte syntyny tästä, että minkälainen siitä tullaan tekemään, että siihen kytkeytyy tanssia ja meidän oli tarkotus tehdä siihen musiikkia. Ja sitten me lähdettiin ihan ensimmäisenä sinne paikan päälle katsomaan sitä museota ja se oli todella vaikuttava, vanha, hieno rakennus ja sitten ne kaikki instrumentit siellä ja se pohdinta siitä, että mitä siellä on tapahtunu ja minkälaisia tunteita siellä on ollu. Vähän sitä kautta makustelemaan, että minkälaista tunnelmaa ja minkälaisia ääniä siellä vois kuulua ja miten ne vois kuulua siinä musiikissa. Et tämä oli se ensimmäinen purasu meidän muusikoitten puolelta.  

Katja Haapakoski: Ja samoin me tanssinopettajaopiskelijat, mentiin sinne paikan päälle ja me tietty sitten katsottiin paljon sitä tilaa, kun oli tiedossa, että tullaan tekemään sellanen teos, jota kuvataan siellä paikan päällä. Niin sitten me tietenkin katsoimme niitä esineitä sillä lailla, että mitkä on visuaalisesti kiinnostavia ja miten niitä vois sisällyttää siihen teokseen, miten tanssi vois liittyä ja linkittyä niihin, mitä tiloja vois käyttää, et me katsottiin hyvin visuaalisella silmällä sitä, et ai, onpa mielenkiintoisen näköinen tämä seinä ja tästä sais hienon oton. Ja näin. Ja sen jälkeen sitten lähdettiin tekemään sitä koreografiaa ja siinä vaiheessa te olittekin sitten jo säveltäny sitä musiikkia, eli oli työstetty tällaset teemat sitten sen teoksen pohjalle. Tällaset, mitenkä sanos, sairaalassa käymiseen liittyviä tunteita siihen teoksen pohjalle ja te olitte säveltäny niitten pohjalta ja sitten me alettiin tekemään sitä kaarta sille teokselle.

Annaleena Laurikkala: Ja me taas sosionomiopiskelijoina, niin me ollaan Päivin kanssa, eli Päivi Luomalan kanssa, tässä sairaanhoitajia peruskoulutukselta ja nyt kun ollaan sitten opiskelemassa niin pyydettiin vapaaehtosia sitten tähän työhön ja me lähettiin Päivin kanssa mukaan, eli me ollaan kerätty ihan taustatietoo tästä sairaalamuseosta ja yleensäkin terveydenhuollosta Suomessa, johonka sitten tässä nämä teidän tai meidänkin draamakohtaukset tulee sitten perustumaan. Ja tää on ollu kyllä todella mielenkiintosta, just sairaanhoitajankin näkökulmasta mennä sinne 1800-luvun loppuun, sota-aikaan, ja me myös käytiin tutustumassa sinne sairaala-alueelle ja se oli kyllä todella mielenkiintosta nähdä, tavallaan esimerkiks jos ajatellaan rullatuoliakin, niin periaatteessa se perusjuttu on ollu jo tiedossa sillon esimerkiks 1800-luvulla, totta kai se on kehittyny ja nykyään on kaikki sähkövempaimet ja muuta, mutta miten hienoo nähdä se historia ja se, että se nyt tallennetaan myös tähän, niin on kyllä todella jälkipolville ja tuleville sairaanhoitajille tai terveydenhuollon ammattilaisille, on se hieno nähdä.

Klaudia Käkelä: Mua kiinnostaa kun en oo ite yhtään tanssillinen henkilö, niin erityisesti kiinnostaa kuulla siitä muun muassa, että miten tanssi sairaalamuseosta tai tästä ympäristöstä ja näistä esineistä syntyy. Eli miten sä tanssijana tartuit niihin muotoihin, joita siellä sairaalassa on?

Katja Haapakoski: No, liikkeen kauttahan voi käsitellä ihan mitä tahansa asioita, et kehon kieli on hyvin runsas ja rikas. Ja tähän oli tosiaan tehty se käsikirjoitus niitten sellasten sairaalassa käymisen tai sairaalakokemuksiin liittyvistä tunteista, eli meillä oli tässä pohjalla sellaset kun pelko ja toivo, ahdistus ja helpotus, voimaantuminen, luottamus. Niin me lähdettiin sitten tuomaan niitä meidän kehoon ja liikkeeseen. Ja siinä vaiheessa sit oli jo toki tosi tärkeessä roolissa se musiikki, et näitten samojen teemojen ja tunteiden pohjalta musiikkipedagogiopiskelijat oli tehny omat sävellyksensä ja sitten me lähettiin toki sitäkin sovittaa yhteen. Nyt tässä on jo tällanen musiikki, joka jo ilmasee tällasta tunnetta, miten mä toisin tähän liikkeen keinoin esille sitä.

Klaudia Käkelä: Tosiaan, musiikki ja tanssi kulkee hienosti yhdessä, mut mites tää sosionomia-kulma, mikä on ollu Annaleena sun rooli tässä?

Annaleena Laurikkala: No minun rooli on ollu tässä juuri nimenomaan kerätä sitä taustatietoo eli ihan faktaa terveydenhuollosta, sairaanhoidosta Suomessa. Me ollaan kerätty sitä tietoo ihan 1800-luvun lopusta ihan tänne 1980-luvulle asti, eli ollaan kerätty tietoo siitä, miten KYS on syntynyt, me ollaan haastateltu Viljo Rissasta, joka on ollu tässä museoprojektissa aktiivisesti mukana ja saatu häneltä hyvin tärkeetä tietoo esimerkiks sairaalamuseon, miten se on lähteny, miten se on rakennettu sairaalamuseo, mistä on esineet tullu ja sitten näitten esineitten pohjalta me ollaan rakennettu tämmösiä erilaisia aihealueita, eli meillä on siellä esimerkiksi hammashuolto, meillä on neurologia, meillä on tuberkuloosi tietystiki, koska Tarinaharjun sairaala on ollu tuberkuloosisairaala, ni me ollaan siitä kerätty paljon tietoo. Ollaan myös haastateltu omia sukulaisia, koska siellä on, oma isäkin on sairastanu tuberkuloosin, niin on ollu tämmösessä sairaalassa niin sieltä on saanu semmosta käytännön tietoa ja sanontoja, ja millasta on ollu esimerkiksi byrokratia sairaanhoitajan ja lääkärin välillä. Eli ihan tämmöstä käytännönläheistä tietoo ollaan kerätty ja ollu kyllä todella mielenkiintonen projekti. Itsekin palannut sinne esimerkiksi sota-aikaan, minkälaista se on ollu ku on ollu oikeesti pulaa tarvikkeista ja mitä kaikkee on jouduttu keksimään siinä vaiheessa tai esimerkiks hammaslääketieteestä tämmöset jalkaporat, jotka on ollu käytössä jo 1800-luvun lopussa. Et miten, kuka on keksiny sen, että sitä kariesta täytyy poistaa sieltä hampaista. Et se on kyllä ollu monivivahteista ja mielenkiintosta ja tosissaan meillä on ollu lehtori Tuija Sairanen mukana tässä projektissa, et hän on ollu kyllä korvaamaton apu sitten taas luomaan tämmösiä draamakohtauksia, esimerkiksi tubi-potilaan kanssa tai hammashuollossa tai esimerkiks lastenhoidossa, minkälaista lastenhoito on ollu sillon. Ku me käytiin siellä sairaalamuseossa sillon tutustumassa, niin oli ihana kuulla niistä ihan jostain yksittäisistä esineistä sitä tarinaa, esimerkiksi tästä, missä lapsi kuljetettiin boksissa Helsinkiin tai keskonen kuletettiin, niin yöjunalla laitettiin hoitaja menemään vastasyntyneen kanssa, siellä laitettu hiekkaa lämmitteeksi sinne kaapin pohjalle, ku ei oo ollu mitään muuta. Tällanen.

Klaudia Käkelä: Kyllä ja juurikin muun muassa tästä keskoskaapista puhutaan juuri tässä Ålanderin Merjan ja Eeri Pihlajakarin kanssa. Sä oot esimerkiks Annaleena aiemmalta koulutukseltasi sairaanhoitaja ja nyt sit opiskelet sosionomiksi, ni miten se, mua kyllä kiinnostaa teidän kaikkien näkemykset tähän historiaan, mut sulla on se tietty ammatillinenki tausta tässä, niin millasia ajatuksia sulla on heränny suhteessa nykysairaanhoitoon kautta sosiaalialaan verrattuna siihen, mitä se on ollu 50 vuotta, 100 vuotta sitten mahollisesti?

Annaleena Laurikkala: Jaa. No kehitys on ollu siis valtavaahan se on ollu ja niinku mä just äsken sanoin, että tavallaan ne perusjutut on ollu jo sillon, mut niitä on vaan viety eteenpäin ja kehitetty, teknologia on kehittyny, vieny niitä eteenpäin. Mut esimerkiks neurologiasta, meil oli tämmönen esimerkki epilepsiapotilaasta, niin lääkkeenkehityksestäkin, niin kyllähän se on ollu, niitä samoja lääkkeitä on vaan viety eteenpäin, esimerkiks 1960-luvulta eteenpäin, et on ollu näitä tiettyjä lääkkeitä. Tai esimerkiks törmättiin tämmöseen, lapsilla on käytetty epilepsian hoitoon tämmöstä ketoosihoitoa, eli siis ihan ku nykypäivänä ketoosidieettiä käytetään. Että he syövät, että heillä jää se hiilihydraatti aika lailla poissa, ni sit luin, että itse asiassa nykypäivänä joillekin lapsille on kehotettu tätä samaa hoitoo, ja se on ollu jo sillon monta kymmentä vuotta sitten käytössä. En tiedä onko se ihan suositeltava hoito, mutta lääkäri on sitten suositellu ihan tässä 2000-luvullakin tämmöstä hoitoo ja on saatu sitten poissa näitä, se oli itse asiassa migreenistä, mistä mä puhuin. Mutta joo. Kehitys on ollu huimaa ja se, että mihinkä tämä vielä vie eteenpäin, niin se on kyllä, että onneksi, toivottavasti itse pystyy vielä näkemään sen, että kuinka paljon eteenpäin me mennään tässä terveydenhuollon kehityksessä. Mutta se, että muistaa sen, että mitä siellä on ollu, niin kyllä se on jälkipolvillekin todella tärkeetä, että mistä me ollaan tultu ja mihin me ollaan menossa, niin se semmonen jatkumo.

Jasmin Saarela: Ja itsellä on jotenki semmonen ajatus siitä, samaa mieltä todellakin, mut sit vielä tavallaan kun tullaan tähän taiteeseen, niin haluaa liittää siihen sen inhimillisyyden kokemukset ja ne tunteet ja just se, että miten ennen siihen sairaalakäynteihin on varmasti liittyny se kipu aika oleellisena osana, just tämmönen hammashoitokin, niin huhhuh. Voi vaan kuvitella. Ja omilta vanhemmiltakin kuulee vielä sellasia juttuja, että ei oo ollu niitä puudutteita esimerkiks. Ja nykyään otetaan huomioon se ihmisen mielikin semmosissa perustoimenpiteissä. Siis siinä mielessä tarkotan sitä, että jos jotakin pelottaa, niin siihen suhtaudutaan, että jotenkin, ainakin minulle on jääny siitä sellanen kuva, siitä sairaalamuseosta ja muutenkin kaikesta tämmösestä, mitä isovanhemmat on kertonu, että se lääkäri ja se sairaalahenkilökunta on ollu semmosia auktoriteetteja jollain tavalla vähän tämmösiä yli-ihmisiä ja sit niitä ih misen tunteita ei oo niin otettu niissä toimenpiteissä huomioon. Ni mä jotenki itse koen, että se on nykyään erilaista siinä mielessä.

Annaleena Laurikkala: Joo, mä oon ihan samaa mieltä, koska se potilaan osallisuus nykyään on kyllä semmonen näkyvä osa, eli potilasta kuunnellaan, asioita katsotaan potilaan kannalta. Aikasemmin se on ollu siltä kannalta, missä lääkäri ja hoitaja on ollu, eli heitä on toteltu ja tehty juuri niin kuin he ovat sanoneet ja myöskin ammattikunnassa on ollu se oma byrokratia, eli siellä on ollu perushoitajat ja sairaanhoitajat, ni heilläkin on ollu se oma byrokratiansa, ja nykyään tuntuu, et me tehdään kaikki samaa työtä ja me ollaan kaikki samaa tiimiä osastolla sairaalamaailmassa, että se on kyllä muuttunu.

Klaudia Käkelä: Mitä sä pystyt kertomaan tästä tanssipuolesta, että mitä siellä tapahtu tällä viikolla ja mitä vielä tapahtuu ja näin pois päin?

Katja Haapakoski: No kyllä nyt ollaan tosissaan päästy tähän vaiheeseen, että on alettu kuvaamaan tätä lopullista videoteosta, eli tästä tulee tanssielokuva, noin 12-minuuttinen. Ja upeat Design Centerin kolme kuvaajaa on tekemässä tätä ja alotettiin tosissaan täällä kampussydämessä. Että pääosin meidän kuvauslokaationa on tietenkin se sairaalamuseo, mutta sitten tähän käsikirjotukseen meillä synty semmonen unenomainen kohtaus, joka kuvastaa näitten henkilöitten, jotka on tässä teoksessa, ni heidän sellasta sisäistä maailmaa ja sellasta toivon heräämistä siellä ja voimaantumisen kokemusta, niin me tahdottiin siihen luoda vähän ku sellanen valkoinen illuusio ja etsittiin semmosta studiotilaa ja keksittiin, että kampussydän, siellähän on valkosta seinää ja teipattiin sieltä kaikki ylimääränen piiloon, tuotiin valkoset tanssimatot ja siellä valkosissa vaatteissa kuvattiin. Meillä on ihan monta kuvauspäivää myös vielä tiedossa, että ollaan alotettu siellä sairaalamuseolla myös, mutta useana päivänä tullaan jatkamaan.

Jasmin Saarela: Tästähän on jo aikaa jonkun verran, en muista paljonko, kun äänitettiin nämä teokset ja meitä oli tosiaan siis neljä opiskelijaa, Sulo Niiva, Milja Tikkanen ja Minka Kaartola ja minä. Ja me saatiin, niinku Katja tässä kerto, niin saatiin ne tunnetilat itse oikeestaan valita, että mitä lähdetään työstämään ja mulla oli se voimaantuminen. Sit se matkan varrella eli kuitenkin. Et oli ideoita ja sai palautetta. Mun mielestä se oli todella tärkeetä, ku itse on aina hirmu omaehtosesti päässy tekemään omaa musiikkia, niin sitten se, että tehdään jonkun kanssa yhteistyössä ja saadaan sitä palautetta ja sit ku tanssijat ja muusikot hyvin erilaisesti tarkastelee sitä musiikkia, ni sitten jos minä oon sitä mieltä muusikkona vaikka, että tämä on todella minimalistista tämä, niin se tanssijasta saattaa olla todella runsasta. Ku me ajatellaan sitä niin eri näkökulmista. Ja mulla itsellä sit oliki ehkä, toki se instrumentaatio oli hyvin suppea, kun oli meitä vaan viis henkeä siinä soittamassa ja laulamassa, mutta et hyvin minimalistisesti sitä lähestyin. Ja sit lähin vaan miettimään sitä, että minkälaisia, tämä tunne minkä minä sain, tää voimaantuminen, että minkälaisia ajatuksia, värejä ja tuoksuja ja kuvia se minussa herättää sen sairaalamuseon kautta. Ja siitä se sitten lähti elämään ja tosiaan sitten siitä tulikin, mä tein lopulta useamman osan tavallaan semmosia siltoja tai läpimenoja toisiin kappaleisiin ja vielä aika viime hetken muutoksiakin tein, mutta niistä tuli kyllä sitten todella hienoja niistä ja se on hieno se kokonaisuus kyllä.

Katja Haapakoski: Mä oon kans kokenu tosi antosana tän eri alojen opiskelijoiden yhteistyön. Eli kun meitä on musiikkipegadogiopiskelijoita, me tanssipedagogiikkaopiskelijat ja sitten nää muotoilun ihmiset, ja jokasella on se oma tulokulma tähän asiaan, niin sitten mä koen sen aivan valtavan antosana sen, et sit tulee jokasen se oma näkökulma siitä samasta aiheesta. Ja sitten se on niin rikasta sillon se yhteistyö myöskin ja se tällasen yhteisen tuotoksen tekeminen, niinku Jasmin myös sanoi, et jos tekisi yksin, ni olisi vaan se oma mielipide ja oma visio. Sit ku tulee toisten ihmisten näkökulmia, niin sit se muuttaakin sitä, sitä saa ite jonkun ajatuksen toisten ideasta ja sitte se, että se lopputulos, se valmis teos, se on näitten kaikkien eri ihmisten eri visioiden, yhteisten mietintöjen ja niitten sellanen yhteensulautuma, niin se on must tosi upeeta. Ja opiskelijana aivan äärettömän antoisaa ja myös sellasta ammatillisesti kehittävää päästä sekä musiikkipuolen että muotoilijoiden kanssa tekemään yhteistä teosta.

Jasmin Saarela: Kyllä. Ja jotenki se on hirmu semmosta inspiroivaa saada niitä erilaisia näkökulmia, että mitä tuosta voisi imeä jotain uutta, et kiitos teille vaan, että tää on hyvin sujuvasti menny tämä. Jälkeenpäin jos ajattelee, niin yhteisiä näkemiskertoja ois voinu olla enemmän. Et oltas vielä jotenki voitu velloo yhdessä siellä jossain.

Klaudia Käkelä: Nouseeks sulla Annaleena tästä sosionominäkökulmasta, oot sä miten paljon saanu olla yhteistyössä tän muun porukan kanssa vai ootteks te siellä enemmän puuhastellu sosionomit keskenään näitä teidän sisältöjä?

Annaleena Laurikkala: Joo, me ollaan oltu tavallaan tämmönen oma ryhmä täällä, eli minä ja Päivi Luomala ja sitte tää lehtori Tuija Sairanen, me ollaan pidetty tällasia yhteisiä tapaamisia ja ollaan mietitty näitä draamakohtauksia ja Päivin kanssa ollaan just puhuttu, että miten suuri apu Tuijasta on ollu luomaan sitä, että se yhteistyö luo sitä erilaista, tulee ideoita, voidaan pallotella ja mitä ei välttämättä tulis yksin tai edes kaksinkaan. Ku meitä on ollu tämä kolmen pieni ryhmä, niin me ollaan saatu yhdessä sitten just miettiä niitä. Esimerkiks näille draamakohtauksille, siinä on ihan henkilöhahmoja, niin miettiä sen ajan nimiä ihan ja tämmösiä ihan pieniä nippelinappelitietoja, niin näitä ollaan just mietitty yhessä ja etsitty. Se on ollu hirveen, yks on kirjottanu, yks on googlettanu, yks on lukenu kirjoja. Et semmonen kombonaatio, ja että se yhteistyö on ollu, tää tekeminen on ollu todella todella mukavaa ja antoisaa.

Katja Haapakoski: Meitä on siis kaksi tanssipedagogiopiskelijaa tekemässä tätä tanssielokuvaa, minä ja Mira Heiskanen, ja me ollaan saatu ihan itse tehdä tämä koreografia tähän ja toimitaan tanssijoina tässä. Ja tää prosessi jatku sitte sillä lailla, et kun me oltiin muusikoitten kanssa yhessä työskennelty ja he oli päässy äänittää nää omat sävellyksensä, ni me tavattiin näiden Design Center Savonian kuvaajien kanssa. Eli sieltä on Martta Holma, Olaus Hurtig ja Samuli Heikkinen tässä projektissa ja me mentiin myös yhdessä käymään siellä sairaalamuseolla. Ja silloin tuli sitten tää muotoilijoitten näkökulma vahvasti mukaan. Eli he vasta sitte todella tarkasti katsoo valoja, muotoja, niitä tiloja ja totta kai sitä esineistöä myös eri lailla. Ja siinä vaiheessa me päästiin sitten tuomaan yhteen niitä meidän ideoita ja alettiin yhdessä sitte tehä sitä semmosta kuvakäsikirjotusta, me tanssijoina ja tän teoksen koreografeina tuotiin sitten meidän ajatuksia siitä, meidän visioita, että mitä me haluttas että tässä tulis jotain esille. Sitten he toi sen heidän osaamisensa, kuvaamisen, editoimisen näkökulman, et miten se voitas toteuttaa. Ja se on ollu sitten tosi upeeta se yhteistyö ja jään kyllä itse todella suurella innolla jo tässä vaiheessa odottamaan sitä, että kuinka upea on se lopullinen teos, valmis sitten.

Klaudia Käkelä: Jäämme siis suurella mielenkiinnolla odottamaan, että mitä kaikkea tästä monialasesta yhteistyöstä sitten saadaan oikeesti hedelmäksi.   

[musiikkia]

Klaudia Käkelä: Ja nyt päästään tähän minua ainakin eniten jännittäneeseen osuuteen, eli Kuopion yliopistollisen sairaalan asiakkuuspäällikkö Merja Ålander, kertoisitko ensimmäisestä esineestä, jonka olet napannut tähän meidän podcast-jaksoon. Se on tommonen puinen laatikko.

Merja Ålander: Kyllä vaan. Se on itse asiassa keskoslapsen vanerinen kuljetuslaatikko. Tämä on yksi kiinnostavimmista esineistä täällä sairaalamuseossa. Ei oo pitkä aika siitä, kun vakavasti sairaita keskoslapsia ei voitu hoitaa täällä KYSissä tai silloisessa keskussairaalassa, vaan keskoslapset siirrettiin tällaisella vanerilaatikolla hoitajan kanssa, hoitajan avustamana, hoitajan kantamana Kuopiosta Helsinkiin. Vauva, keskonen, laitettiin tuonne laatikon sisälle, tietysti se oli pehmustettu laatikko. Laatikon alapuolella on liukuva alaosa, jonne lisättiin tämmösiä kuumavesipulloja pari kappaletta. Ne ovat sellasia muovisia tai tällaista kumimateriaalia olevia kuumavesipulloja ja näiden avulla pyrittiin siihen, että keskoslapsi pysyy lämpimänä. Keskoslapsi peiteltiin tietysti hyvin ja kun hänet oli aseteltu sinne laatikkoon, niin laatikko suljettiin. Laatikon päällä on neliönmuotoinen tämmönen, varmaan siihen aikaan ollu lasinen…

Klaudia Käkelä: Ikkuna.

Merja Ålander: Lasinen ikkuna, kyllä, jonka kautta hoitaja pystyy junamatkan aikana tarkkailemaan, kuinka lapsi voi ja tarvittaessa sitten hoivata, jos näyttäyty siltä, että sen pitkän junamatkan aikana esimerkiksi piti kuivittaa tai muuta tai syöttää. Vauva, keskoslapsi ei toki ollut missään nimessä ollut laatikossa ilman henkireikiä, eli laatikon päällähän löytyy tollasia, taitaa olla viisi kappaletta, joiden kautta sitten varmistettiin, että keskoslapsi sai ilmaa. Niin se hoitaja lähti sitten illansuussa sinne Helsinkiin päin ja hänet saateltiin sinne Kuopion rautatieasemalle ja hän kantoi sitä kädessään. Eli keskoskaapissa on nahkaiset remmit, ja hän kantoi sitä käsivarrellaan sinne junaan. Illalla juna lähti ja aamulla se oli Helsingissä. Ja kun elettiin sitä aikaa, niin ei tosiaankaan ollut ambulanssit vastassa, vaan hoitajan täytyi lähteä etsimään jatkokuljetusta sinne sairaalalle. Eli hän käytännössä kantoi sen vauvan, keskoslapsen, Kuopiosta junalle ja junalta Helsingistä rautatieasemalta sinne sairaalalle. Tänä päivänä, onneksi me täällä KYSissä hoidetaan keskoslapsia ja meillä on valmiuksia eikä tartte lähtee Helsinkiin ja ei tarvitse missään nimessä sijottaa keskoslasta vanerilaatikkoon.

Klaudia Käkelä: Kyllä ja mä oon nähny omin silmin tän KYSin tehohoidon tiimin laitteiston, jolla he siis lähtee, jos pieni vauva on hädässä jossain päin tätä sairaalan aluetta, tätä hoitoaluetta, erikoisvastuualuetta, niin se lähtee se porukka ambulanssilla pillit vinkuen ja todella hi-tech -laitteilla. Aika kauas on tultu, tosiaan tommonen vaaleesta puusta, mitähän koivua tuo saattaa olla, en tiedä yhtään, vaaleasta puusta tehty ja nahkaremmeistä sen saa kiinni ja semmosilla myös kannetaan. Aika tommonen iso siis, että jos mä ottasin, niin kyllä kädet väsyy aika nopeesti. Se on ainakin minun hartioita leveempi, että semmonen aika levee ote saa olla, ku tuota on kantanu, jos noista reunahihnoista sitä on kannettu.

Merja Ålander: Kyllä ja voi kuvitella, että mitähän muuta sillä hoitajalla on ollu mukana. Että onkohan sillä hoitajalla ollu tavaroita itselle. Että onko hän pystynyt edes kantamaan omia tavaroitaan, hänellä on ollu niin arvokas, niin sanotusti lasti mukana, joka on pitäny saada turvallisesti perille. Eli silloin ei ehkä hoitaja oo ajatellu niinkään enää itseään, vaan että mahdollisimman nopeasti saadaan vauva turvallisiin olosuhteisiin, että hoitaminen pystytään alottaa.

Klaudia Käkelä: Ja kerro vielä, mitä aikaa elettiin kun tämmösiä puisia laatikoita käytettiin, onko sulla mitään käryä?

Merja Ålander: Minäpä epäilen, että 1900-luvun alkupuolella, varmaan ihan 50-luvulla vielä on varmaankin käytetty. 60-luvulla on varmaan meillä ollu jo KYSissä ja sillosessa keskussairaalassa jo jonkinlaisia valmiuksia, mutta kyllä tämä menee sinne 50-luvulle ja sitä ennen, näin minä epäilen.

Klaudia Käkelä: Kyllä. Ja toinen kysymys myös heräs itselle, kun katoin tota laatikkoa. Mitä hyötyä tuosta on edes ollut, siinä on totta kai, siinä on kansi ja reunat, että se vauva on vähän siellä infektiolta, siis semmosilta, vaikka nyt kun eletään korona-aikaa, kaikki tietää pisaratartunnat ja tämmöset, hän on semmosilta suojassa, mutta eihän tuo nyt oo millään tavalla erityisen steriili esimerkiksi tuommonen puulaatikko.

Merja Ålander: No steriilitaso oli tietysti erilainen siihen maailman aikaan, mutta ehkä täytyy ajatella myös niitä junia. Junathan oli sellasia ne ryskytti ja mennä ja tulla ja se vauhtikaan ei ollu hirveen tasanen. Tällä varmaan pyrittiin, että se vauva pysy jollakin tavalla aika paikoillaan, eli hänet oli varmaan tuettu tosta ympäriltäki, että hän pysy aika kapaloissa aika tiukasti. Mehän tiedetään, että vaneri on semmonen luja materiaali, joka varmasti kestää sen matkan ajan. Eli minä ehkä luulen, että siinä on se hygienia tietysti ollu se yks, mutta tärkeintä on ollu että se vauva pysyy ehjänä sen matkan ajan. Koska omia paikkoja ei tainnu sillon olla, eikä paikkalippuja pystyny ostamaan, että nehän oli tämmösiä yleisiä ykkös- ja kakkosluokan vaunuja tais siihen aikaan olla, mutta että nehän oli penkkejä.

Eeri Pihlajakari: Ja eiks sitte kapalointi ollu tuohon aikaan?

Merja Ålander: Kapalointi, tiukka kapalointi, ja sitte ympärille tosiaan pehmusteet ja lämpöpullot. Mutta minä aattelen sitä hoitajan näkökulmaa myös tässä, että hänellä on ollut valtava vastuu. Valtava vastuu, että kun hän on lähteny yksin menemään yön selkään ja junaan. Ja siihen maailman aikaan ei aina tienny, että kuinka kauan aikaa se junamatka täältä Kuopiosta sinne Helsinkiin kestää ja mitä sen matkan aikana tapahtuu. Että kyllä sillon on ymmärretty se, että tärkeintä on turvallinen kuljetus. Että se kuljetuslaatikko on sen verran turvallinen ja jämäkkä ja jollakin tavalla semmonen, että se ei hajoo sen matkan aikana. Ja se, että minulla on kuitenkin se katsekontakti hoitajana siihen vastasyntyneeseen keskoseen, et mä nään, kuinka hän voi, alkaako hän esimerkiks sinertymään tai alkaako tulla hengittömyyttä tai alkaako tulla kipua tai muuta, että mä nään sen vauvan koko ajan. Ja myös se, että hengitystiet, tietyllä tavalla, että hengittäminen mahdollistuu, että vauvaa ei laitettu ihan vaan laatikkoon. Mutta kyllä minä aattelen, että sinä päivänä, kaikkihan tämmösen lääketieteen ja hoitotyön kehityshän on jostakin lähteny ja heillä on ollu hyviä ajatuksia. Perusasiat on pitäny olla kunnossa. Turvallisuus, mikä tänä päivänä terveydenhuollossa ja sairaanhoidossa erityisesti korostuu, eli potilaan turvallinen ympäristö siinä sairauden tilassa tai pulmassa, mikä hänellä on. Että ympäristö tehdään turvalliseksi, että potilas ei itse vahingoita itseään. Ja tässä tapauksessa tietysti pikkunen keskosvauva on laitettu tiukkaan kapaloon ja tuettu sitten laatikon sisälle.

Klaudia Käkelä: Laatikosta päästäänkin hyvällä aasinsillalla eräänlaiseen toiseen laatikkoon, jolla on hyvin poliittisesti epäkorrekti nimi. Me päätettiin Merjan kanssa, että me se tässä sanotaan, mutta tosiaan se on sen ajan termi ja me voidaan muuten käyttää siitä toisenlaista termiä. Eli tämmönen aikuisen ihmisen laatikko.

Merja Ålander: Kyllä vaan, eli nyt puhutaan hullunkuljetuslaatikosta. Ja tosiaan tän jälkeen käytän termiä psykiatrinen potilas, mikä tänä päivänä on sitten käytössä. Mutta sillon aikasemmin puhuttiin hulluista, hullujenhuoneesta, hullunhoidosta, mutta se ei tänä päivänä ole enää korrekti sana. Täällä sairaalamuseossa löytyy todellakin tämmönen, tämä taitaa olla varmaan kaks metriä pitkä ja oisko tuo tommonen puolitoista metriä korkea laatikko, puinen laatikko, jossa on metalliset rautaristikot päällä. Ja tää metallinen rautaristikko, joka peittää koko tämän laatikon…

Klaudia Käkelä: Niinku kansi, tosi raskas kansi.

Merja Ålander: Kyllä, juuri näin, niin se lukitaan lukoilla. Ja tässä laatikon sivuillahan löytyy kaks tämmöstä lukituspaikkaa ja minkä takia tämmönen sitte psykiatrisen potilaan kuljetuslaatikko sitten aikoinaan on ollu käytössä, ni sillonhan, myös silloin, ku tänäkin päivänä, hoidot oli keskitetty tiettyihin sairaaloihin ja lääneillä oli vastuu hoitaa oman lääninsä potilaita. Ja sitten, kun tuli tällasia psyykkisiä oireita, eli esimerkiks psykoosi, potilas haluaa vahingoittaa itseään tai haluaa vahingoittaa jotain muuta, niin häntä ei voinut pitää siinä omalla kylällä tai siinä omassa kunnassa, jolloin hänet piti saattaa hoitoon. No, sen aikaset kuljetusvälineet varmaan oli aikamoisia, ei tainnu ambulansseja hirveesti olla tai jos oli jonkinlaisia, niin miten sitten ihminen, joka ei oo enää tässä todellisuudessa ja on hyvinkin psykoottinen, niin kuinka hänet voi turvallisesti saattaa hoitopaikkaan, niin tämmösellä psykiatrisen potilaan kuljetuslaatikolla sitten tuotiin niitä potilaita tuolta omilta kyliltänsä psykiatriseen hoitoon tänne Kuopion alueelle. Tänä päivänähän tämmönen laatikko näyttää kyllä aika rajulta eikä todellakaan enää tälläsiä kuljetusvälineitä ole käytössä, mutta ehkä siihen aikaan se oli se paras mahdollinen tieto, mitä sillon oli. Eli sillon turvattiin tämä potilaan turvallisuus, mutta myös niiden henkilöiden turvallisuus, eli niiden terveydenhuollon henkilöiden turvallisuus, jotka olivat saattamassa, hakemassa sitte potilasta sinne hoitoon.

Klaudia Käkelä: Tästä laatikosta tulee mieleen mulle heti Rautanaamio, siis tämä vanha Leonardo DiCaprion elokuva, katsokaa kaikki, jos ette ole nähneet, jossa siis vangille, mikä on ollu ihan käytäntö aikoinaan, vangille on laitettu semmoinen rautanen ikään ku kypärä, joka on lukittu ja sit se on ollu semmonen rangaistusväline. Jotenkin tuli hyvin vahvat Rautanaamio-vibat ja mä kokeilin, vaikka tietenkin näitä museoesineitä ei saa hirveästi mitenkään hiplailla, mutta ihan hukina kokeilin sitä raskasta kantta vähän, että saanko mä sitä raotettua. Siis minä käyn salilla ja nostan rautaa, mutta se rauta oli ihan hitsin painavaa. Sitä ei oikeesti, ja sit siinä oli vielä, että sen sai lukkoon, mutta sitä ei kyllä lukottomanakaan ainakaan ihan heiveröinen saa hitkutettua yhtään auki. Että todellakin jykevä esine.

Merja Ålander: Kyllä ja tietysti tässäkin, niinku tässä puhuttiin tästä vastasyntyneen keskosen vanerilaatikosta, että siinä vauva on ollu kapaloissa, niin kyllä tässä psykiatrisen potilaan kuljetuslaatikossakin on sitten potilas ollu sillä tavalla, ei nyt köytettynä, mutta sanotaan näin että on kädet ja jalat sidottu, että ei pysty vahingoittamaan itseensä. Oishan se ollu aikamoinen riski, jos henkilö, joka syvästi haluaa vahingoittaa itseään syystä tai toisesta, eli se sisäinen, psyykkinen tila on niin huono, niin pystytään sitten kädet ja jalkoja sitomalla ja ehkä päätäkin vähän tukemalla varmasti turvallisesti saattamaan tämä potilas sen hoidon piiriin. Mutta maailma muuttuu ja luojan kiitos, että muuttuu myös tässä terveydenhuollossa, mutta silloin tehtiin sen ajan parhaimpia päätöksiä ja sen ajan parhaimman tiedon mukaan, jota ehkä tänä päivänä voi ihmetellä ja ehkä ajatella tätä inhimillisyyttä ja sellasta, että mitä me ollaan oikeesti sillon ajateltu. Että mikä on meidät saanu siihen, että ollaan laitettu hyvin vakavassa psyykkisessä tilanteessa oleva henkilö tällaseen laatikkoon, mutta se on ehkä ollut ainut keino.

Klaudia Käkelä: Ja tosiaan, kuten tossa keskoskuljetuskaapinkin yhteydessä puhuttiin, nykyään Kuopiosta pääsee junalla Helsinkiin noin neljässä tunnissa, mutta tosiaan niihin aikoihin ku tätä psykiatrisen potilaan ja myöskin tätä keskosen kuljetuskaappia on käytetty, niin ne matkat on tosiaan ollu, että se hullu, ennen aikaan mitä käytettiin tätä termiä, eli se psykiatrinen potilas, niin hän on saattanut olla siis tuntitolkulla varmasti siellä, jos miettii että mihin käyttöön, että on just saatettu hakea jostain peräkyliltä esimerkiks ihminen, jonka hoito on siellä täysin mahdotonta.

Merja Ålander: Kyllä, juuri näin. Mutta tietysti, jos lähdettäisiin miettimään sen ajan psykiatrisia hoitoja, niin silloinhan käytettiin myös insuliinihoitoa, kylmäkylpyjä ja tän tyyppisiä hoitoja, mitkä tänä päivänä on täysin kiellettyjä eikä niitä moneen vuosikymmeneen oo käytettykään. Tässäkin on hienoo, että lääketiede ja hoitotiede kehittyvät koko ajan ja ihmisen ja ihmisyyden ymmärtäminen koko ajan laajenee. Potilaan ja asiakkaan oikeudet mutta myös velvollisuudet tunnistetaan. Että kyllähän sillonkin pyrittiin tämmöseen asiakaslähtöiseen toimintaan, mutta ehkä tänä päivänä me ajatellaan sitä asiakaslähtöistä toimintaa ihan eri tavalla. Että jälleen kerran sanon, että he ovat kuitenkin tehneet sinä aikana oikeita ratkasuja, jotka ehkä vaan tänä päivänä ovat hieman arveluttavia.

Klaudia Käkelä: Kyllä ja eihän psyykkisiä ongelmia ymmärretty, jos miettii vaikka 50, 60, 70 vuotta taaksepäin, niin aika erilaista oli se ymmärrys, mitä siihen aikaan oli. Ei voi tavallaan sanoo huonompaa, koska se oli just sitä sen ajan uusinta uutta, varmasti oltiin ihan tiedon kärkipäässä Suomessakin ja oli sitä tietoa, mutta se oli niin paljon, se oli niin erilaista verrattuna tähän nykypäivään.

Merja Ålander: Kyllä ja ehkä se yhteiskuntakin oli erilainen. Aviomiehethän pystyivät omalla päätöksellään esimerkiksi ohjaamaan niin sanotut heikkohermoiset vaimot tai epävakaat vaimot…

Klaudia Käkelä: Hysteeriset naiset.

Merja Ålander: Hysteeriset naiset hoidon piiriin ja naisethan saatto sitte viettää siellä useamman vuoden, ehkä vuosikymmenenkin. Monet teistä varmaan tuntee Seilin saaren tarinan tai Kellokosken prinsessan tai näin, että maailma on muuttunut paljon, että tänä päivänä aviomies ei todellakaan voi ohjata puolisoaan mielisairaalaan ja psykiatriseen hoitoon ja niin että puoliso joutuisi suljetulle osastolle ilman että tehtäisiin tarkkoja tutkimuksia tai arvioita, onko tässä tilanteessa tosiaan psyykkisestä sairaudesta tai oireilusta kyse, joka tarvitsee suljettua osastohoitoa.

Klaudia Käkelä: Loistavaa. Merja, mikäs on meidän seuraava esineemme?

Merja Ålander: No mennään taas tuonne taaksepäin ja sota-aikaan ja tässä meidän edessä näkyy tämmönen iso lippu. Eeri, osaatko kertoa, minkä kokonen tämä lippu oikein on? Tää on valtava.

Eeri Pihlajakari: Varmaan ihan, onko kolme metriä, kolme metriä.

Merja Ålander: Kolme metriä kertaa kolme metriä, se on valtava valkonen lippu, varmaan alkuperin ollu, nyt tommonen vähän kellastunu. Mutta siinä on iso punainen risti. Ja tällä lipulla on semmonen tarina taustalla, eli sota-aikana ja täällä Kuopion alueella oli siis sotasairaala.

Klaudia Käkelä: Tarkennatko vielä mistä sodasta puhutaan?

Merja Ålander: Toisesta maailmansodasta varmaankin, eli sillon kun meillä oli lotatkin rintamalla. Minä oon ymmärtäny näin, että tämä on toisen maailmansodan aikaista esineistöä.

Eeri Pihlajakari: Joo, näin minäkin oon ymmärtäny tän.

Merja Ålander: Ja tää lippuhan on sillä tavalla merkityksellinen, no tietysti että se on punanen risti, se kertoo jo meille aika paljon, eli siellä on sairaanhoitoa, siellä on lääkäreitä, siellä saadaan terveydenhuollon apua, eli näille loukkaantuneille sotilaille ja en tiedä oliko siellä, ei ehkä ihan tällasia tavan kansalaisia ollu, että sotasairaalahan se on ollu. Ja siinä alkuvaiheessa ajateltiin, että laitetaanpas lippu sinne sairaalan katolle, että se vähän suojaisi sitä sairaalaa siltä, että pommikoneet ei nyt ensimmäisinä sinne ryntää, että olemme hyvän asialla, mutta tajuttiinpa aika nopeasti, että se olikin ihan toisinpäin. Että itse asiassa se punanen risti siellä sairaalan katolla oliki se kimmoke mikä sai sitten ehkä sen…

Eeri Pihlajakari: Napakymppi.

Merja Ålander: Napakymppi, että tuonne kannattaa sitten lähtee niitä pommikoneita ohjaamaan, eli aika nopeasti se lippu sieltä sairaalan katolta sitten laskettiin alas. Tämän lipun vieressähän löytyy myös lottapukuja ja sitten löytyy myös tämmösiä, varmaan tämmösille kenttälääkäreille, minä en oikein tätä sotatermistöö niin hirveesti tunne, varsinkaan lääketieteen puolelta, niin on tällasia ensiapulaukkuja. Ja niin ne on varmaan ne henkilöt, sotilasmiehet, joilla on ollu lääkinnällinen vastuu, niin kantaneet noita ensiapulaukkuja mukanansa kun ovat sitten auttaneet niitä rintamalla olijoita. Hyvin pienihän tämä tietysti on tämä sotasairaalaesineistö tässä, mutta hyvin merkittävä näin Suomen mittapuussa ja jotenkin tuo on aika sykähdyttävä tuo iso punainen lippu tuossa meidän edessä, tuo punainen risti. Että mitenkä hyvä tarkoitus ja tässä myös tää inhimillisyys voi tämmöisessä sotatilassa, poikkeustilassa, kääntyä vastaan. Että vihollinen ajattelee, että tuonne kannattaa sitten ne koneet suunnata, siellä löytyy ihmisiä.

Klaudia Käkelä: Oliko meillä myös tarkotus puhua tämmösestä kartasta, joka löytyy myös tästä seinältä?

Merja Ålander: No joo, tässä ku tullaan tänne sairaalamuseoon sisälle, niin heti oikealla puolella seinällä löytyy karttoja tai tämmösiä pohjapiirustuksia. Ja itse asiassa ne ovat niinkin vanhoja kuin 1700-luvulta, eli Kuopioon perustettiin Savon ja Karjalan läänin lääninlasaretti ja hospitaali. Ja se perustettiin 1794, eli nämä piirustukset ovat siis muutamia satoja vuosia vanhoja. Me Eerin kanssa kerran kateltiin niitä kovasti ja ihmeteltiin niitä huoneiden määriä, kun eihän se lasaretti, hospitaali, nyt niin hirveen iso ollu.

Eeri Pihlajakari: Joo, ja ihan mietittiin jo ylipäänsä, että minkälaisella kynällä tai kynän tapaisella ne on ylipäänsä piirretty. Mut todella, ihan jo sillein visuaalisesti hienoja, että ottasin ihan kodin seinälle vaikka. Tosi kauniita. Ja sitten mietittiin sitä huoneiden järjestystä, että miten lämmitys ja kaikki tämmönen on pitäny tapahtua. Ja sit olihan niin, et se oli vielä myös niin, et se oli myös vesistön äärellä täällä, että potilaat pesi itse pyykkinsä siihen aikaan, et se oli sen takii se lokaatio pakko olla veden äärellä.

Merja Ålander: Kyllä vaan, eli tämä Savon ja Karjalan läänin lääninlasaretti ja hospitaali siis rakennettiin Maljapuron viereen. Ja yksi syy oli se, että potilaat pystyisivät sitten pesemään omat vaatteensa sen sairaalahoidon aikana. Ja kun sitten miettii, että siihen sairaalaan ohjautui tämmösiä äkillisiä ja kroonisia sairauksia sairastavia potilaita, niin kyllä sitä aattelee sitä tilannetta, että on pitäny olla kuitenkin voimavaroja, että pystyn omat vaatteeni pesemään. Eli varmaan ei oo sairaalavaatteita ollu silloin 1700-luvulla, vaan ollaan oltu omissa vaatteissa. Semmonen mielenkiintonen tässä myös on, että alle 5-vuotiaita sairaalaanhan ei otettu. Ihan sen takia, että se ennuste oli niin huono, että mieluummin hoidettiin kuudesta ikävuodesta ylöspäin. Tässä lääninlasaretissa ja hospitaalissahan on viis potilashuonetta ku oikein lasketaan ja kuten Eeri tuossa sano, niin et miten lämmitys on hoidettu, niin tuossahan näyttää vähän tuommoset kakluunin paikat, eikö vaan, että lämmitys on että joka huoneessa on ollu kakluuni ja siihen on varmaan puita laitettu ja toivottavasti siinä on apumiehiä, etteivät potilaat itse ole joutuneet laittamaan pökköä sinne kakluuniin. Siellä näytti olevan myös tämmönen jonkinlainen keittiötila, mutta hämmästyttävän selkeästihän siinä on kerrottu, mitä ne huoneet ovat, ja hämmästyttävän suoria viivoja, että kyllä sillonkin on osattu rakentaa ja tehdä pohjapiirustuksia ja miettiä sitä arkkitehtuuria jollakin tavalla, että miltä se näyttää myös ulospäin, koska tuossa kuvassahan näkyy myös se ulko, et miltä se rakennus on näyttäny. Tänä päivänähän sitä ei enää ole, on vain säilynyt nämä arvokkaat pohjapiirustukset, mitkä löytyvät täältä sairaalamuseon aulasta.

Eeri Pihlajakari: Mut varmaan klassismista voidaan puhua arkkitehtuurisena tyylinä, et mitä se on ollu.

Merja Ålander: Totta, kyllä. Mutta siellä se on ollu Maljapuron vieressä, niin että potilaat pystyvät pesemään omat pyykkinsä.

Klaudia Käkelä: Merja sulla on vielä mielenkiintonen tarina tällasesta matkaavasta kätilöstä, joka ennen aikaan toimi täällä alueella. Varmasti niitä oli ympäri Suomen.

Merja Ålander: Kyllä vaan, puhutaan siis kunnankätilöistä, joiden vastuualue taisi olla tämä koko lääni. Ja näillä, kunnankätilöthän siis matkasivat läänin alueella ja menivät sinne, missä synnytyksiä oli tulossa. Ja tässä on itse asiassa meidän edessä erään kunnan kätilön välineistö. Ja hän oli käsittääkseni oman uransa aikana tehnyt yli 1000 synnytystä, eli ollut avustamassa yli 1000:nnessa synnytyksessä. Aika huima määrä, kun ajattelee, että kätilöhän hoiti nämä synnytykset sitten aivan yksin ilman synnytyslääkäriä, ilman synnytyssalia, vaan mentiin sinne, missä se odottava äiti, synnyttävä äiti on. Tässä nähdään tämmönen jännä tötterö, tää on ikään ku tämmönen torvi. Ni tämähän on itse asiassa sikiön sydänäänien kuuntelutorvi. Eli tää on tämmönen, onko tämä, ei tämä nyt ihan alumiinia oo, mut jotain metallia ja se on laitettu sitten siihen äidin vatsan päälle ja kätilö on kuunnellu torven toisesta päästä, minkälaiset sydänäänet siellä kuuluu.

Klaudia Käkelä: Näyttää enemmän joltain keittiössä käytettävältä suppilolta ku miltään lääketieteelliseltä tai hoitotieteelliseltä välineeltä.

Merja Ålander: Kyllä, tätähän vois vaikka käyttää piirakkamuottina, eli siinä on vaan sitten se otin, että saa sitten paineltua taikinaa. Ja tässä vieressä on sitten muovinen putki, jossa on sitten vähän lasinen pää. Tämähän on itse asiassa imulaite, jonka avulla kätilö imi vastasyntyneen hengitystiet auki. Ja ajatelkaa, tässäkin, ei ollu mitään moottoria tai aparaattia, vaan kätilö käytti itseänsä apuvälineenä, laitteena. Eli hän itse imi, auttoi imemään, siis puhdistamaan…

Klaudia Käkelä: Putkella tavallaan.

Merja Ålander: Putkella katto kaikki nämä hengitystiet auki. Että se on kyllä vaatinu aika paljon semmosta kutsumusta. Minä aattelen, että sen ajan kätilötyö on ollut todellakin kutsumusammatti. Itsenäinen ja joutunu tekemään hyvinkin vaikeita päätöksiä yksin ja minkä tahansa laisissa ympäristöissä ja minkä tahansa laisissa tiloissa. Majataloissa, saunassa, ulkona, ladossa, ehkä sisätiloissa joskus. Ja sitten täältä löytyy vielä tämmöset huimat pihdit, eli nää on aika hurjan näköset ja nää on synnytyspihdit, jotka on kuuluneet myös tälle kätilölle. Mutta tämän kätilön mukaan hän oli käyttänyt oman uransa aikana niitä vain kerran. Että hän oli varmaan aika taitava kätilö. Minä en hirveästi tiedä kätilön työstä, mutta voisi ajatella, että hänelle ehkä kävi tuuri tai sitten ei ollu sellasia komplikaatioita, joissa hän olisi tarvinnut synnytyspihtejä tai sitten hän osasi jollakin tavalla ne synnytykset toteuttaa niin, että pihtejä ei tarvittu.

Klaudia Käkelä: Oli vaan niin taitava. Tosta hengitysteiden putsausletkusta, niin en ole siis itse ikinä ollut läsnä kun vauva syntyy, mutta oon telkkarista nähny, että se hoidetaan nykyään semmosella, se on tavallaan pumpattava nokka, mikä ensin painetaan tyhjäksi kiinni ja sitten se alkaa imeä kun sen avaa, irrottaa sen otteen. Semmosella tavallaan ilma-, tyhjiösysteemillä toimiva. Ei tarvitse enää omaa suuta käyttää siihen imemiseen nykykätilöiden.

Merja Ålander: Kyllä. Mutta kotisynnytykset siihen aikaan olivat hyvin tavallisia. Ja välimatkat pitkiä, eli varmaan siinäkin se kätilön työ on ollu aikamoista reissutyötä, sen ajan matkatyötä. Mutta kilometrikorvauksia ei varmaan siihen aikaan saanu tai että omalla ajalla varmaan aika paljon joutui sitten menemään.

Klaudia Käkelä: Mistä vuosikymmenistä nyt suunnilleen puhutaan? Meillä on tän kätilön tarinaa tallennettu, mutta oliko meillä tiedossa mihin aikoihin tää kätilö eli?

Merja Ålander: No minä luulen, että hän on tossa 1900-luvulla toki on varmaan eläny, oisko 50-60-luvulla, näitä aikoja varmaan, sillon oli kunnankätilöitä. Ihan tarkalleen minulla ei aikaa oo tiedossa, mutta ei enää 60-70-luvulla. 70-luvulla alko keskittyä ja terveydenhuolto sillä tavalla kehittymään ja tämä meidän organisaatiojärjestelmä, terveydenhuollon järjestelmä alko kehittymään ihan uudella tavalla. Et varmaan siinä 60-luvusta taaksepäin, epäilisin näin. Sinänsä tässä on vähän harmi, että ne alkuperäiset, ketkä ovat olleet rakentamassa tätä sairaalamuseoo, niin meillä ei oikein heidän tarinoitaan ole enää käytettävissä. He ovat tehneet arvokasta työtä ja ainutlaatusta työtä, mikä me halutaan nyt tallentaa videoteitse, eli tekemällä näitä erilaisia tallenteita. Tää on yksi tapa antaa se kunnioitus ja se arvostus heidän ainutlaatuselle työlle, mitä he ovat tehneet sairaalan, terveydenhuollon, lääketieteen historian näkökulmasta.

Klaudia Käkelä: Tosiaan kaikki nämä esineet, joita tässä on käsitelty, niitten kuvat, muistutan vielä, löytyvät meidän Savonian Instagram- ja Facebook-sivuilta tämän podcast-jakson julkaisun yhteydestä, sieltä ne kannattaa käydä katsomassa. Ja nämä tilit kannattaa muutenkin ottaa seurantaan, koska varmasti sitten tämä tallenne, joka tehdään tästä sairaalamuseosta, jaetaan jossain muodossa, sitten kun se on jaettavassa muodossa, niin varmasti löytyy sitten meidän somekanavista, kun se valmistuu.

Eeri Pihlajakari: Joo, kyllä, siis Savonian käytössä ja KYSillä omassa asiakkuuskäytössä löytyy.

Merja Ålander: Niin, tää videohan tehdään meidän henkilökunnalle, tuleville opiskelijoille, mutta erityisesti meidän asiakkaille, eli lääketieteen, sairaanhoidon historiaa. Se on ainutlaatusta ja hienoa, missä ollaan. Tätä kautta pystyy näkemään, että olemme päässeet aika pitkälle aika lyhyessä ajassa.

Klaudia Käkelä: Sulla oli Merja siellä entisen ylilääkärin viisaita sanoja tähän loppuun.

Merja Ålander: Yhteisö on henkisesti kypsä, kun se osaa arvostaa omaa menneisyyttään.

[musiikkia]   

Savonian legendat, jakso 7: Kultsi, navettamme palaa!

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

[musiikki]

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat -podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä, ja tämän jakson aiheena on tulen tuhoava voima. Nauhoitamme poikkeuksellisesti Savonian podcast studion sijaan täällä Värtinahon maitotilalla, Sadun ja Jyrkin kodissa. Tämän äänityspöydän äärellä kanssani ovat siis Jyrki ja Satu Proskin, joiden navetta paloi maan tasalle vuonna 2018. Oikein paljon tervetuloa Satu ja Jyrki.

Jyrki ja Satu Proskin: Kiitos.

Klaudia: Tosiaan jos täällä kuuluu… tulee jotain kissa tapsutteluja tai muita yllättää meidän studioon, niin se on vähän voivoi. Saadaan ehkä vähän erilaista akustiikkaa tällä kertaa, kun ollaan teidän kodissa. Kiitos myös paljon siitä, että sain tulla tänne teitä nauhoittelemaan.

Satu: Tervetulloo.

Klaudia: Mennään suoraan asiaan, eli teidän hyvinkin mielenkiintoiseen tarinaan. Oli helatorstai aamu 2018, te olitte ilmeisesti saaneet jo päivää hyvin alkuu, ennen kuin huomasitte, että kaikki ei ole kunnossa, ilmeisesti Jyrki sä havaitsit, että jotain tapahtuu.

Jyrki: Kyllä. Että oltiin lopettelemassa lypsyä siinä ja sitten rupesin haistelemaan, että jostain haisee sellanen ihmeellinen savun, muovin katkuinen savun haju ja kattelin ulos, ei näkynyt olevinaan mitään siellä. Sitten kävelin vaan navetassa ja katsoin, että ei sieltäkään tule mistään savua ja no sitten avasin rehuladon oven, niin siellä oli pienkuormaa sitten jo täyden palon vaiheessa, että katossa asti oli jo liekit sillon menossa. Siellä varastossa, missä se kuorma oli, sillon oli keli kohtuullinen niin oli ulko-ovet auki niin sehän sai happea ihan valtavasti, isot ovet oli auki siinä niin… ja suurin osa savusta meni tietysti ulos. Että sitten se vähän liian myöhäisessä vaiheessa ns huomattiin. Yritettiin sammuttaa, mutta eihän siinä enää ollut mitään muuta tehtävissä kuin elukoita ruveta pelastamaan pois navetasta.

Klaudia: Mitäs, missä sä olit kun tää havaittiin tämä homma, että nyt on tulipalo täällä?

Satu: Niin, kaikki lehmät saatiin lypsettyä ja mä olin maitohuoneessa pesemässä astioita ja Jyrki tulee sanomaan mulle, että pienkuormain on ilmiliekeissä ja sitten sitä mulle antoi yhden sammuttimen, ja se lähti toista hakemaan ja ei silloin ollut enää mitään tehtävissä.

Jyrki: Joo se tuli oli niin voimakasta, ei pystynyt edes lähelle menemään enää.

Satu: Heti päätös. Lehmiä ulos niin paljon kuin mahdollista, siis kaikki mitä vaan saadaan ulos sieltä navetasta ja mulle se Jyrki lykkäs puhelimen ja minä soitin…

Jyrki: En edes ruvennut palokuntaa soittaa siinä, rupesin ensimmäisenä elukoita ottaa, ensimmäisenä yritin sammuttaa sen koneen siinä, mutta ensimmäisenä elukoita vaan [?? 00:03:26] se oli jotenkin se vaistomainen, että ne pitää saada pois.

Satu: Ja minä lähdin sisälle, sehän oli pyhäpäivä, lapset oli kotona. Ne herättämään, että meillä on tämmönen tapahtunut. Samalla soitin hätäkeskukseen ja se vaan koko ajan toisti siellä, että eihän ole henkilöt vaarassa ja mä en tiedä missä vaiheessa puhelin oli loppunut, mutta mä menin jo sitten olin navettaan kerkesin mennä kaveriksi yritin laskemaan eläimiä.

Klaudia: Niin monta eläintä siellä oli, käsittääkseni siellä oli ihan kaikenikäisiä tai siis että oli vasikoitakin ja näin?

Jyrki: Siellä oli vähän vajaa sata eläintä kaiken kaikkiaan ja kaikki kerettiin laskea, oli noin 45 ja kaikki kerkesin laskea irti ja karsinan portit avata, mutta eihän ne. Elukka kun ei mene ulos niin ei mene ulos, että kaikilla olis ollut kyllä mahdollisuus pelastautua jos ne olis vaan mennyt. Että 33 jäi sitten sinne liekkeihin.

Klaudia: Aika vaikea on siis… ehkä ymmärtää tällaiselle ihmiselle, joka ei ole suurten eläinten kanssa päivittäin tekemisissä, mutta tosiaan tommonen eläin ei välttämättä ymmärrä, mitä tapahtuu ja että nyt tarvis lähteä liikkumaan vähän niin kuin rivakasti ulos päin.

Jyrki: Kyllä joo. Että sitten se oli pahimmillaan tää osa mitä meni ulos ne rupes takasin tuleen sinne, ja tulikin osa takas sisälle, että. Lehmä on sellanen, että se missä sen koti on se on siellä.

Klaudia: Niin, miksi mennä ulos kylmään ilmaan kun… [naurua] Miten se homma sitten siitä eteni, saitte soitettua apua ja tulikin sitten palokuntaa, miten nopeasti he pääsi paikalle?

Jyrki: 25 minuuttia meni palokunnalle, ja se koko aika oltiin navetassa.

Satu: Joo ja minä olin sitten jo siellä ovella, siis piti olla topparina kun ne olis tullut takasin sisälle, että. Ja sit siellä ei ollut se tuli vaan se hirvee savu ja Jyrki oli paljon pitempään siellä navetassa kuin minä, ja se oli ihan musta. Ja se jo kakosteli siellä ja minä vaan ovella sanoin että nyt meidän on pakko panna ovet kiinni, että me ei voida enää tehdä mitään. Että…

Jyrki: Joo siellä pysty, sehän oli kun pääsi sinne yläkertaan ullakkotiloihin se palo niin sehän paloi siellä valtoimenaan, että sieltähän se sitten levisi vaikka kuin siellä oli palokatkoja viisi kappaletta, mutta ei niistä nyt suoraan sanottuna yhtään… ehkä ne tietysti vähän jarruttaa, mutta.

Satu: Ja koko ajan oli että kyllä… ei se kokonaan mene, se oli vaan se päätös tehtävä ja ovi pantava kiinni, ei sieltä kuulunut enää sitten mitään.

Jyrki: Niin no minä olin ihan varma että kun palokunta tuli pihaan, että kyllähän se nyt sammuu, se oli kuitenkin uusi osa ja laajennukset tehty vuonna -11, se ei ollut edes vanha se navetta niin mitä säästyy ainakin osa siitä, mutta. Sittenhän ne ambulanssiin töytyyttivät meidät, niin siinä minä vaan kattelin, että piru kaikki menee. Ei mitään ollut tehtävissä enää.

Satu: Mulla oli se, että kun meillä oli pelastussuunnitelma, niin mä koko ajan mietin, että mitä mun pitää tehdä ja ei enää mitään ollut tehtävissä, ei enää voinut navetassa olla, siellä juoksin pihamaalla, autoja ajoin pois sen liekkien eestä, traktori oli jo melkein toinen puoli sulanut siitä ja kahvaan koskin niin se oli tulikuuma, otin riskin ja menin ja ajoin sen pois. Niin ja sitten muistan vielä menin karjakeittiöön ja näin kun siinä oli ikkuna, se oli aivan ilmiliekeissä se sisäpuoli ja meillä oli typpipytty, missä meillä on sonnit säilössä, niin sen mä sitten nostin ulkopuolelle, kun ajattelin, että ei se nyt kokonaan pala. Mutta joku oli jossain vaiheessa nostanut sen kauemmas, että siitäkin vähän kärsi se kansi. Mutta sitten tuli palokunta ja mä olin, että mitä mun pitää tehdä ja otin ensimäistä miestä hihasta kiinni ja että tuolla on kaasupullot, ne voi räjähtää, että ne pitää äkkiä saada pois sieltä. Ne sitten otti ne ja veti pois.

Jyrki: Niin pajassahan oli useita kaasupulloja, en minä semmosta asiaa edes käsittänyt, että ne nyt sitten, se palo voi levitä sinne mutta sehän oli ihan totaalinen se tuho siinä, mitä sitten tuli. Koko ajan oli se käsitys, että jotakin nyt jää kuitenkin pystyyn. Ei. Kivijalasta paloi eristeet, kyllä se siinä voi sen tulen voimakkuuden hyvin kuvailla, että.

Satu: Niin ja ritililäparkit mitkä oli lehmien takana, ne oli ihan luokilleen mennyt.

Jyrki: Niin rautaritilät, niin. Kyllä se valtava on se tulen voima.

Klaudia: Niin ja tämmöisessä, niin kuin tässä jo hyvin käy ilmi, miten hirveä määrä laitteistoa on, hankintoja on, mitä edellyttää että on maitotila ja sitä pyöritetään ympärivuorokautisesti. Teillä tosiaan se palo ehti ennen kuin palokunta saapui, niin ehti olla parikymmentä minuuttia, 25 minuuttia niin siinä ajassa jo havaitsitte, että tää oli aika lailla tässä. Että siinä meni savuna ilmaan monen vuoden työ.

Satu: Kyllä.

Jyrki: Kyllä minä olin toiveikas kun palokunta tuli, että ne pystyy sen sammuttamaan, mutta ilmeisesti kun se ullakolle pääsee ja saat kaikki letkunsa ja systeeminsä viriteltyä niin aikaa menee siinäkin, että ei se ole että palokunta tulee pihaan niin se sillä sekunnilla alkaa sammuttaa.

Klaudia: Niin kyllä, ja teilläkin oli kaasupulloja ja kaikkea sellaista asiaa, mitkä pitää sitten kanssa ottaa huomioon siinä.

Jyrki: Ja lähinnähän heillä oli sitten, että kun muiden rakennusten suojelu, että nää muut ei syty palamaan sitten. Asuinrakennuksestakin lasitettu kuisti on, niin siitä halkesi lasi sillon, että aika lämpimänä kävi talokin. Ja vanha asuinrakennus savusi kyllä. Että tuuri oli siinä, että tuulen suunta oli poispäin, että ei mennyt aivan kaikki sitten, siinä olisi voinut mennä kaikki rakennukset, jos olis vähänkin tuulen suunta ollut toinen. Ei olis sille mahtanut enää mitään.

Klaudia: Todella kaiken kaikkiaan hurjaa. Siinä sitten palokunta tietysti varmasti aloitti sammuttamisen, kunhan oli hommat saanut, eikä siinä sinänsä ollut pelastettavaa hirveesti, mutta saa sen palon kuitenkin sammumaan. Niin miten se tilanne teidän osalta lähti sen jälkeen etenemään, kun alkoi olla tavallaan, että tää homma ei ole enää teillä hanskassa, tämä on nyt ammattilaisten käsissä ja tuliko siinä vaiheessa tavallaan tajuaminen, vai oliko se tullut jo siinä aikaisemmin, että ei hitto.

Satu: Kyllä se jossain vaiheessa tuli, että ei enää ole mitään tehtävissä.

Jyrki: Niin ja ihmisiä oli aivan valtavasti, ja palokunta tietysti hoiti kaikki sähkölaitokset, osuuskunnan vesi niin sieltä että saadaan vedet poikki ja putkimiestä hommas tänne, että kaikki tämmöset. En mä edes tajunnut mitä kaikkea siellä tapahtui, kun siellä koko ajan joutui niin paljon tekemään.

Satu: Aamupalat syömättä, ei tule vettä, ei ole sähköö. Siellä oli… joku sanoi jälkeenpäin, että 30 ihmistä oli meillä pihassa.

Jyrki: Niin oli täällä tosi paljon porukkata.

Satu: Siis grilliä ja ruokaa toivat ja kahvia ja…

Klaudia: Niin, eli kylä tuli nopeesti apuun kunhan sana oli levinnyt, että täällä on tällainen.

Jyrki: Joo.

Satu: Heti rupesi se, että miten me lypsetään lehmät, miten ne saa ruokaa. Mitä, mihin me ne viiään, mitä me niille tehdään. Heti alkoi se, mulla se huoli.

Jyrki: Niin ja sittenhän ne rupesi järjestelemään, että löyty vuokranavetoita ja…

Satu: Kännykät soimaan ja viestiä kaikille tutuille laittamaan ja tiedättekö te ketään, kaikki ketkä oli paikalla, onko kellään tyhjää navettaa. Kaikki…

Jyrki: Taisi olla yhdeksän aikaan illalla oli. Pääsivät kahteen navettaan.

Satu: Niin, että sillon oli jo lypsy käynnissä.

Klaudia: Heidät saatiin sitten, niitä oli useita kymmeniä kuitenkin mitä sieltä selvisi hengissä.

Jyrki: Oli yli 40 pelastui, että. Sittenhän jäi tähän pihaan taisi jäädä vähän toistakymmentä elukkaa.

Satu: Kaksitoista jäikö, hiehoja, tiineitä hiehoja jotka pelastui ja muutama pienempi puolivuotias.

Jyrki: Ne oli sitten siitä toukokuusta marraskuun loppuun tässä pihassa ja pihalla.

Klaudia: Sekin aiheuttaa omat ongelmansa jos ei lypsykarjaa pääse lypsämään.

Jyrki: Kyllä kyllä. Ja sittenhän se jo alkoi välittömästi raunioiden raivaaminen, että iso nosturiauto tuli, että ne nosti pellit raunioiden päältä että sillon vasta palokunta pääsee rehellisesti sen sammuttamaan. Sen jälkeen piti sitten raadot sieltä keräämään, ja sen jouduin tekemään minä itse kaivinkoneella, se oli ehkä se karmein paikka siinä.

Satu: Ja kunnes ne haki ne, se haju. Ja ne kärpästen määrä oli ihan järkyttävä. Se jäi mieleen.

Klaudia: Niin, ei kumminkaan ollut kauheen kaukana tosta teidän asuintalosta se raatokasa sitten.

Jyrki: Ei.

Klaudia: Sä mainitsit Satu aikaisemmin, että teillä oli valmistautumis… joku suunnitelma tällaisten tilanteiden varalle. Kerro vähän siitä, miten te olitte sitten varautuneet?

Satu: Kyllä. Meillä oli pelastussunnitelma, ja mietin sitä just siinä, että mitä pitää pelastaa ja miten minun pitää toimia, ja onneksi pystyin toimimaan ja tekemään ja tiesi, että missä kaikki sammutusvälineet on, mutta…

Jyrki: Ja pakko, ihminenhän toimii vähän kuin robotti tuossa tilanteessa, että meilläkin sammuttimia oli seitsemäntoista tuossa entisessä navetassa, niin suoraan sanottuna eihän niillä ole mitään virkaa kun sitten on tosi kyseessä, että.

Klaudia: Ilmeisesti teillä on nyt hiukan erilainen meininki tuolla tilalla?

Satu: Niin, eli meille tuli nyt pihatto kun entinen oli parsinnavetta. Yksi robotti on meillä, että ei voi sitäkään, ei olis varmaan kun se oli just se, että miten tästä edetään. Mulla oli se heti, että kun niin paljon lehmiä pelastui että me tehdään uusi navetta. Että kyllähän sitä käytiin läpi vaikka mitä, että lopetetaan koko homma ja myydään kaikki poikke, ruvetaan jotain muuta tekemään. Sit ihmisiltä tuli kannustusta, työ osaatte tämän homman. Me oltiin haaveiltu siitä, että haluttais robottinavetta, yksi robotti ja pihatto tehtäisiin lehmille…

Jyrki: Niin se entisen navetan yhteyteen, että siihen oli jo luonnoksia, sitä oli jo monta vuotta luonnosteltu, että siihen olis tullut ihan tosi hyvät systeemit.

Satu: Että jos sitä ei olis ollut, niin en tiiä oisko voitu ruveta tekemään uutta navettaa tuolla aikataululla. Ja tavallaan että kun hirvee työ kun on monessa eri navetassa lehmät ja ne pitää siementää ja yhdessä on sitten työntekijä ja toiset lomittajat pyörittää toiset ja pidät sen tavallaan hanskassa sen kaikki siemennykset ja mikä laitetaan umpeen ja et kaikilla on se tieto, ketä sinne tulee. Niin hirvee työ siinä. Että mahdollisimman pian uusi navetta ja lehmät kotiin.

Jyrki: Että kyllähän vakuutusyhtiön kanssa se homma toimi oikeesti niin kuin kuuluukin. Tosin se oli, kun oli parsnavetta entinen kun täysarvo vakuutettu ja kohtuu uusi, remontoitu, se oli oikeesti minusta ihan hyvä se meidän entinen navetta niin vakuutusyhtiöhän olis tehnyt samanlaisen, samankokoisen parsinnavetan tietysti uuden tilalle. No eihän meillä sitten velkaa ois kyllä, että mutta ei se enää tätä päivää ole. Sovittiin summa ja vakuutusyhtiö maksoi sen tilille ja sitä myöten ruvettiin sitten tuota tekemään. Eihän ihmiset luulee, että hyvä kai se on tehdä kun vakuutusyhtiö uuden navetan, tommosen tehnyt, mutta ei se todellakaan ihan sitä ole, että kyllä siinä on eläkeikään asti velkaa maksaa tuossa ,mutta minusta se on tätä päivää kuitenkin tuommonen navetta.

Klaudia: Eli te saitte päivitettyä tavallaan sitten tietyllä tapaa.

Jyrki: Kyllä.

Klaudia: Kuuntelijoina on varmasti paljon ihmisiä, jotka ei ymmärrä näiden kahden eroa, eli sanoitko parsinnavetta oli se termi ja pihatto. Niin kertokaa pikkusen, että mitä eroa niillä on?

Satu: Pihatossa, niillä lehmillä on vapaa liike, ne saa käydä lypsyllä sillon kun haluaa, nukkua ja syödä.

Jyrki: Niin ja vapaasti liikkuvat siellä, että ei ole kytkettynä yhteen paikkaan.

Satu: Parsinavetassa lehmät on kytkettynä. Parsinavetasta siirrytään robottiin niin ajattelin, että miten ne meidän lehmät oppii. Meille uusi asia, miten me opitaan se asia.

Jyrki: Kyllähän lehmät oppi aikaisemmin kuin me itse siihen, että se meni yllättävän kivuttomasti se homma sitten kuitenkin siinä.

Satu: Kyllä mielestäni se käyttöönotto uuden sillon meni tosi hienosti, se oli sillon marraskuun 28. päivä tuli lehmät uuteen kottiin.

Jyrki: Mutta kyllähän se navettakin yllättävän nopeesti, ne elokuun alussa tuli siihen kirvesmiesporukka sillon alottelemaan hommaa, ja marraskuun lopussa oli navetta valmis, että.

Klaudia: Eli huhtikuussa oli tulipalo, ja sitten…

Jyrki: Toukokuussa.

Klaudia: Toukokuussa anteeksi oli tulipalo, ja sitten marraskuussa teillä oli jo sitten uutta pytinkiä siellä. Seuraavaksi Savonian asiantuntija Elina Vehviläinen, liikka maatilojen varautumisen työkalut hankkeesta kertoo vähän siitä millaisia asioita liittyy maatalousyrittäjien paloturvallisuuden edistämiseen.

[musiikki]

Elina Vehviläinen-Liikka: Ikävä kyllä maatiloilla sattuu tosi paljon tulipaloja, jotka johtuu ihan huonoista liitoksista tai itse tehdyistä virityksistä, joten tämmöiset kannattaa ihan ensimmäisenä unohtaa tai laittaa kuntoon, jos sellaisia on. Lisäksi tosi riskialttiita paikkoja on ihan just ne tuotantotilat, konepajat ja rehujen käsittelytilat ja lämpökeskukset. Että missä on kuivaa ainesta, että ne on hyvin riskialttiita paikkoja tulipalolle ja kaiken kaikkiaan siellä maatilalla yleinen siisteys, että palokuormaa ei olisi tiloissa yhtään ylimäärästä, että se on jo ihan tämmönen perus- ja yleisasia, mikä voidaan tehdä ilman mitään suurempia investointeja, vaan että pistetään vaan paikat kuntoon. Mutta jos lähdetään puhumaan ennakoinnista vielä enemmän, mikä on ehdottomasti se tärkein, eli ennakoidaan ja varaudutaan, koska näillä paloilla on sitten joka tapauksessa niin tuhoisat seuraukset, että se on se tärkein. Ja siivoushommat ennakoinnissa, ja yli 35 ampeerin sulakkeen tiloilla 10 vuoden välein on ihan pakollinen sähkötarkastus. Tämä Tukesin tarkastaja tekee tämän, ja tarkastuksen teettämisestä vastuu on kyllä sitten tilallisella. Tämä kannattaa myös huolehtia, ja 10 vuotta on toisaalta aika pitkä väli tarkastaa niiät, että suosittelisin ihan ulkopuolisen tekemää tarkastusta vaikka viiden vuoden välein. Sitten tietysti palovaroitinjärjestelmä olisi tärkeä. Nykyisin on aika hyviä maatiloille suunnattuja järjestelmiä, jotka toimii haastavissa oloissa, kun on kosteutta ja pölyä. Eli on kyllä aika lailla hintansa arvoisia järjestelmiä, että se on tärkeä miettiä minkälainen olisi omalle tilalle sopivin ja lähteä niitä kartoittamaan. Sitten on ehdottomasti tärkee kattava alkusammutuskalusta, että tulipalo leviää niin älyttömän nopeasti, että alkusammutuskalustoo, vaahtosammuttimia, niitä pitäisi olla 30 metrin välein. Sulla ei ole aikaa lähteä juoksemaan ja hakemaan niitä kauempaa, ja loppujen lopuksi yksi vaahtosammutin ei kauheen pitkälle riitä, eli pitäisi olla toinenkin aika lähellä. Riittävästi alkusammutuskalustoa, ja sitten se että ne huolletaan. Ehdottomasti huolto, että ne on toimintakuntoisia ja sitten tärkee asia mikä ikävä kyllä saattaa unohtua tai jäädä tekemättä, että vaikka siellä on sammuttimet, niin se että niitä harjoitellaan käyttämään. Kriisitilanteessa ihminen ei toimi välttämättä ihan samalla tavalla kuin normitilanteessa, niin se että vaahtosammutinta osataan käyttää ja ihan harjoitellaan se, että mihin soitetaan, mitä sanotaan, missä järjestyksessä toimitaan, että tää on todella todella tärkeetä ja kyllä mä sitten sanoisin, että näillä karjatiloilla varsinkin evakoinnin, fyysisen pelastautumisen tai pelastamisen harjoittelu pitäisi ottaa tavaksi vaikka kerran vuodessa, että tiedetään miten toimitaan.

Klaudia: Sadun ja Jyrkin kanssa puhuttiin kanssa siitä, että heillä oli tosiaan tällainen ihan suunnitelma, että jos jotain sattuu niin mitä sitten tehdään. Miten yleisiä tämmöiset on tavallisilla maatiloilla, tehdäänkö niitä ja onko niistä ollut hyötyä toisaalta jos osuus kakka tuulettimeen?

Elina: Kyllä niistä varmasti hyötyä on. Sitten vähän tilasta riippuen on ihan pakollisia tämmöset pelastussuunnitelmat, että se vähän riippuu tilakoosta että myös muilla kuin eläintiloilla mitkä on sitten pakollisia. Mutta oikeestaan varsinkin uudemmat tilat, kyllä niissä pelastussuunnitelmat pitää olla, ja ne toimitetaan alueen pelastusviranomaisille. Se on vaan hyvin ikävä juttu, jos se jää sellaseksi pöytälaatikkokirjoitelmaksi, eli näissäkin tulee tosi tärkeäksi se, että se on päivitetty ettei ole niin, että pelastuslaitoksella on 15 vuotta vanha suunnitelma ja oman tilan toiminta ja rakennukset onkin jotain aivan muuta. Koska kun se on siellä pelastuslaitoksellakin, niin he pystyy myös suunnittelemaan oma atoimintaansa, mitä tehdään sitten jos tulipalo tilalla tapahtuu. Eli tämä on myös tärkeä juttu, ja sitten harjoittelu, että kyllä niistä silloin on apua jos on suunniteltu ja harjoiteltukin. Ja kyllä tätä tässä meidän varautumissuunnitelmapohjassa, tässä tullaan käsittelemään myös näitä paloturvallisuutta ja varautumista, mutta sikäli mikäli on tilalla hyvä pelastussuunnitelma niin sillonhan se kattaa kyllä tätä aluetta tosi hyvin siitä.

Klaudia: Sadulla ja Jyrkilläkin on tosiaan maitotila, eli eläimiä pitäisi lypsää ja niille pitää tehdä muitakin toimenpiteitä kuin pitää ne hengissä ikään kuin, niin millaisia asioita erityisesti tällaisessa tilanteessa tulee ottaa huomioon jos pääsee käymään täyskatastrofi, että koko navetta palaa.

Elina: No, tää on just kuten sinäkin sanoit, että suuri haaste siinä miten näiden eläinten hoitaminen järjestetään, tämmösen ison katastrofin jälkeen. Että eläimet pitää saada jonnekin, tietysti nuorkarja pärjää, mutta lypsävät lehmät, en ole itse maidontuotannon asiantuntija mutta käsitykseni mukaan vuorokausi alkaa olla sellanen aika, että sitten alkaa olla jo eläimillä terveysongelmia jos niitä ei saa lypsettyä. Se, että olis ennakolta mietitty, että onko sellasia tiloja mahdollista saada, johon saisi siirrettyä eläimet sitten kriisin tapahduttua, on ihan normaali, että ei sellasta voi pitää valmiina. Mutta että olis vähän kartoitettu esimerkiksi lähialuetta, ehkä yhdessä muiden alueen toimijoiden kanssa, kenellä on samanlainen tuotanto siellä, että esimerkiksi lehmien kohdalla se, että jos niitä ei ole vielä lypsetty robottinavetassa, niin sä et voi niitä pistää robottinavettaan, ne ei osaa sitä hommaa. Eli sekään ei ole niin yksinkertaista, ja myös ihan tämmöset aidat, tarvitaanko aitoja. Tämmösiä asioita kannattaa myös miettiä, että mitä sitten kun se palo on sammutettu mutta sulla ei ole niitä tiloja. Ja myös itse tässä työssäni olen lähtenyt selvittelemään sitä, että oisko meillä valtakunnallisesti mahdollisuutta kerätä tietoo esimerkiskis siirrettävistä lypsyasemista, mitä voisi Suomen sisällä siirtää, kontteja, näitäkin on rakennettu jo niin tämä on kiinnostava minun mielestä käydä läpi, ja sitten just siirrettäviä karja-aitoja. Isoja investointeja, liian isoja investointeja tehdä yksittäisen tilan varautumisen kannalta, mutta taas isommat porukat voisi ehkä yhdessä hankkia.

[musiikki]

Klaudia: Onko teillä mahdollisesti jäänyt jonkinnäköisiä kammoja tuleen liittyen, te kuitenkin todistitte aika valtavaa tulipaloa, ja tosi lähellä teidän omaa kotia.

Satu: Kyllä minulla oli, että saunan lämmityskin, että uskallanko mä saunan laittaa lämmittää, että se oli ihan kauhu sitä tulta kohtaa. Tuli syksy, ja että mukava ois polttaa kynttilöitä, niin mietti että uskallanko mä oikeesti sytyttää sen kynttilän.

Klaudia: Niin, ja uskaltaa, koska kyllähän usein ihmiset sen verran jättää valvomattta, että menee vaikka hetkeksi keittiöön jos olohuoneessa on…

Satu: Siis kyllä. Ja siis sen tulen sytyttäminenkin, se oli ihan hirvee oli.

Klaudia: Onko tässä kolmessa vuodessa päässyt siitä yli vai vieläkö jännittää?

Satu: Kyllä, kyllä. Että ei enää mieti sitä, että kun saunan sytyttää, että uskallanko mä sytyttää, että kyllä se on, parempaan päin ollaan menossa.

Klaudia: Mitenkäs Jyrki, onko sulla jäänyt semmosia kammoja?

Jyrki: Kyllähän sitä joo aina miettii, että mitä voi sattua ja yleensä tuolla jos jotain tulitöitä tehdään, traktoritallissa, tuolla niin mielellään en tee kovin illalla mitään, tai jos iltapäivällä tehdään niin käyn sitten illalla kattoo että siellä on kaikki hyvin. Että tulen kanssa ei voi, sen herraksi ei pääse niin sanotusti.

Satu: Palon jälkeen minä menetin yöuneni, säikyin kaikkea mikä pamahti, että olin tosi herkillä varmaan sen vuoden vaihteeseen asti. ETtä varmaan vajaan vuoden olen ehkä nyt nukkunut.

Jyrki: Kaikkee yleensä tulee vähän mietittyä, yleensä sähkötkin esimerkiksi normaalit mitä on nää, niin kyllähän sähkömiestä saan aina juoksuttaa jos jotain ongelmia vähänkin on. Kyllä sitä tulee reagoitua, yleensä kaikkeen tuommosta missä voi vähänkin riskiä olla, ehkä herkemmin.

Klaudia: Niin, me ei avattu sitä, että siis tällainen pienkuormaaja oli syttynyt tuleen. Mutta mitä, selvisikö teille ikinä mitä siellä koneessa oli tapahtunut, että näin…

Jyrki: Johto oli hankaantunut, ja minä oon melkein sataprosenttisen varma, että… minulla on sellanen tapa, että siinä kun on päävirtakatkaisin niin minä sen sammutan, että mutta niinhän sitä väitetään, että se ei ole ollut sammutettu, mutta siitä en nyt ole varma. Ja joka tapauksessa minä joka päivä kun oli rehut jaettu ensimmäisenä aamulla, ja lypsyn jälkeen joko ajettiin lisää tai työnneltiin rehuja eläinten eteen uudesta, niin minä sen toisenkin kerran sitä tarvinnut, sen jälkeen sitä konetta, että kyllä mielestäni koneet pitäisi silleen rakentaa, että olis siinä päävirtakatkaisin tai ei, niin se edes tunnin kestää tai puolitoista tuntia olla sitten… ennen kuin syttyy palamaan, että eihän autossakaan ole päävirtakatkaisinta ja niitä säilytetään autotallissa ja monellakin on autotallit talojen yhteydessä.

Satu: Tämän hetkinen navetta on niin paloturvallinen kuin pystyy olemaan, että on tehty betonielementeistä ja…

Jyrki: Ja ei ole ennen kaikkea ullakkorakenteita.

Satu: Kyllä, että sillä on menty sillä paloturvallisuudella.

Jyrki: Mahdollisimman yksin… ja ei ole mitään varastoja sitten, no se on vähän puutekin siinä navetassa, mutta…

Klaudia: Millaisia asioita te haluaisitte jakaa vinkkeinä tai neuvoina tai ohjeina muille tilallisille, että miten, millaisia kannattaa ottaa huomioon ja miten just ehkä varautua, teilläkin kumminkin oli tehty sitä varautumista siinä.

Satu: Luulen, että miksi me selvittiin tästä, että meillä on hirveen hyvät ystävät, naapurit, että saatiin niin paljon apua muualta tähän… jos tämmönen tapahtuu, mihinkä lehmät sijoitetaan, onko tämmöstä kellään olemassa, voiko tällaiseen varautua. Onko sulla, ei kellään ole tämmöstä, että navetta palaa, mihin sä panet lehmät sen jälkeen.

Jyrki: Kyllä siihen kannattaa ja rakenteisiin ja ylipäänsä rakennukseen kannattais minua kiinnittää huomiota, että miten se tehdään ja mitenkä lähekkäin rakennukset on toisiaan, että… ainakin nyt tässä vaiheessa haluan ne pitää mahdollisimman erillään toisistaan, jos jotain jollekin sattuu, että ei mene ihan kaikki.

Satu: Niin, sähkötarkastukset oli tehty meillä vasta.

Jyrki: Niin ei ollut mitään huomauttamista niissäkään.

Satu: Että kyllä ne kannattaa kaikki olla kunnossa.

Jyrki: Ja pienkuormainta vasta kerkesin sen huoltaa ja pestä ja no, sitähän tietysti väittää, että se ei ole ollut puhdas ja ei ole ollut huollettu, niin mielestäni tällaisia… no jos joku mulle tulee sanomaan, niin saatan kyllä sanoa aika kauniisti takasin, että itse tiedän kyllä miten olen koneeni pitänyt ja huoltanut.

Klaudia: Niin tässäkin vaikuttaa enemmän siltä, että oli vaan äärimmäisen huono tuuri.

Jyrki: Kyllä.

Klaudia: Että tosiaan jos se on tunnin puolitoista ollut yksin se laite, ja sitten se on sillä välillä keksinyt syttyä tuleen niin toki tuollaiselta se varmasti se varautuminen ei välttämättä siinä mielessä pelasta ketään, mutta justiinsa se kaikki muu siinä ympärillä, kuten sanoitte rakennukset on rakennettu niin, että on mahdollisimman paloturvallisia ja sitten toi kaikki muu. Sähköt tarkastettu ja näin poispäin, että.

Jyrki: Kyllä.

Klaudia: No kertokaapa vielä tähän loppuun, että mitä teille nyt sitten kuuluu tuosta kauhujen keväästä on nyt ehtinyt vierähtää jo semmonen kolme vuotta, niin mitä tilalle nyt kuuluu ja teille?

Jyrki: En tiiä, se uusi navetta nyt siinä on ja nyt se oikeestaan vasta pyörii kuten se kuuluukin, no onhan se helppotöinen navetta, että en nyt sitä voi moittia. Ihan hyvä sille on töitä tehdä.

Satu: Kiitos kuuluu ihan hyvää tällä hetkellä ja navetta on täynnä lehmiä. Että tavallaan se melkein meni se kaksi vuotta siitä, kun se uusi otettiin käyttöön ennen kuin se tavallaan rupee pyörimään ja saadaan lehmiä täyteen se navetta, että oma aikansa siinä menee, että nyt ollaan siinä missä oltiin ennen paloa.

Jyrki: Velkaa maksetaan nyt loppuikä, että sehän se on jutun juoni sitten.

Satu: Tiedetään mitä tehdään seuraavat 20 vuotta.

Jyrki: Niin.

[musiikki]