Klaudia Käkelä-Nuutinen: Täällä ollaan Kalle Saikkosen työpaikan edustalla. Käydään vähän [?? 00:00:09] auditiivisin keinoin podcast-reportaasin muodossa. Mitenkäs meillä Savonialta, tai meillä Savonialla koulutettava ihminen, miltä hänen työpäivänsä näyttää tai kuulostaa. Siitä lähtee ovikello. Kuuluu plim plom sisältä.
Kalle Saikkonen: Moi.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Hei, oletko sinä Kalle?
Kalle Saikkonen: Kyllä vaan.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Hyvä, kiitos paljon.
Intro: Varoitus! Tämä podcast saattaa aiheuttaa vakavaa tiedonjanoa. Tervetuloa kuuntelemaan Mikä minusta tulee isona -podcastiä. Kuulet nyt tarinan rohkelikosta, joka hyppäsi työelämästä koulun penkille. Minun nimeni on Claudia Käkelä-Nuutinen. Nyt loikkaamme Kallen matkaan. Lähihoitaja Kalle työskentelee sosiaalialalla ja tekee samalla sosionomin korkeakoulututkintoa Savonialla.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Me ollaan tosiaan Kalle sun työhuoneessa. Pitääkö paikkansa?
Kalle Saikkonen: Kyllä vaan. Täällä ollaan. Tai mun ja mun työparin huoneessa. Mähän työskentelen tässä parityönä.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Joo. Tässä on kaksi pöytää vastakkain.
Kalle Saikkonen: Kyllä.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Vastakkain, ihan kuin kuningas ja kuningatar -parilla ikään. Kerro vähän, mitä täällä tapahtuu? Mikä on se taika, mitä täällä tapahtuu?
Kalle Saikkonen: Me tässä tilassa haastatellaan kaikki asunnonhakijat, ketkä meiltä hakee asuntoa. Tästä yleensä otetaan yhteydenotot asiakkaisiin liittyen heidän asumiseensa tai niihin liittyviin haasteisiin. Tää on oikeastaan meidän tukikohta, mistä me operoidaan. Jonkun verran tehdään kotikäyntityötä, mutta tosi vähän. Yleensä puhelin, sähköposti ja nykypäivänä Teams ja Zoom on sellaisia, millä pidetään paljon yhteyttä. Ne on ehkä ne pääasialliset jutut, mitä me tässä tehdään.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Tuleeko teille minkä verran tähän käymään ihmisiä?
Kalle Saikkonen: Kaikki asiakkat, ketkä meiltä hakee asuntoa, me halutaan nähdä kasvotusten. Ihan poikkeustapauksissa, jos on sellaisessa tilanteessa, ettei syystä tai toisesta pääse, esimerkiks vaikka vankilassa, niin silloinkin yritetään saada videoyhteys, että saataisiin nimelle kasvot ja voitaisiin siinä jutella. Se on ollut meille jotenkin sellainen perinne, että me halutaan nähdä. Että ei ole pelkästään nimi hakemuksessa, mikä tulee postissa, vaan me halutaan nähdä meidän hakijat ja jutella heidän kanssa kasvotusten ja kertoo sitten, mitä me edellytetään ja odotetaan asukkaalta, kun he meitä asuntoa hakee, mitkä ne kriteerit on, millä sen asunnon voi saada ja miten se homma saadaan toimimaan. Koska sehän se meidän pääasiallinen lähtökohta on, että kun asunto pystytään antaan, niin se asunto myös sitten pysyis. Koska niin isolla osalla meitä, tai oikeastaan kaikilla, ketkä meitä asuntoa hakee, niin on kohdannu jossakin vaiheessa haasteita sen asunnon kanssa. Pyritään siihen, että se ei toistus enää, että se ei ole oravan pyörä, mikä pyörii. Asunto on kuitenkin se, mikä pitäisi olla ihmisellä, että hän pystyy hoitamaan muita asioita. Jos sulla ei ole kotia, kiinnekohtaa, mihinkä sä asetut, niin kovin vaikea sun on muitakaan haasteita lähteä sitten hoitamaan. Kyllä, mä oon niin monesta yhteiskuntaluokasta haastatellut ihmisiä tässä jo niin lyhyen työurani aikana, että mä oon kyllä haudannu ne asiat ja mielipiteet jo kauan kauan sitten. Se ei kato sitä, että paljo sulla on rahaa tilillä, tai se, että minkälainen ystäväpiiri sulla on tai mistä suvusta sä oot. Meitä kaikkia voi asunnottomuus kohdata jossakin vaiheessa. Tietyn tyyppinen elämän kriisi, kun tulee kohdalle ja satut putoamaan yhteiskunnan tukiverkostosta läpi, niin se voi kohdata meitä kaikkia. Ja se on mun mielestä hyvä pitää meidän kaikkia mielessä, että ne ei ole itsestäänselvyyksiä ne asiat, mitä meillä on. Vaikka pitkä parisuhde, missä on toisella puoliskolla taloudelliset asiat menny vähän solmuun, ja niitä ollaan sitten ehkä pyritty peittelemään. Ja vaikka se vuokranmaksuvelvoite on saattanu olla tällä puolisolla, kenellä se raha-asioitten hoitaminen on karannu vähän käsistä, ja sitten on jäänyt myös se vuokrat hoitamatta. Ja sitten se tilanne on selvinny sillä, kun siellä on tullukin ulostolaitos ovelle ja toimittanu häätöä, toisen puolison siitä tietämättä mitään. Ja sitten jos se on ollu vaikka täysin piilossa, niin onhan se vähän yllätys, kun siellä tullaan sanomaan, että asuntot pitäisi olla tyhjä nyt. Ja siinä sulla onkin sitten vuokrahäätömerkintä, ja toisella jo todennäköisesti maksuhäiriömerkintä tilastossa.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Niin mihinkä me ollaan nyt matkalla?
Kalle Saikkonen: Me ollaan menossa siihen päihteet sallivan tukiasumisen yksikköön. Se on [?? 00:05:16]. Kuulostaa varmaan tosi jotenkin raffilta, mutta se on ihan tavallinen kerrostalo, missä on 45 asuntoa. Siihen muutetaan sosiaalitoimena ohjaamana. Ja siellä on ihmisiä, joilla voi olla haasteita, että ei oo saanu asuntoa enää muualta, tai ei oo kykyä pitää sitä asuntoa. Sosiaalitoimi arvioi sen, että tällaisella tukiasumisella se asuminen vois onnistua. Ja siellä määritellään ihmiselle se tarvittava tuki, että jokaisen kanssa tehdään sellainen hoitaja-palvelusuunnitelma, ja sitä sosiaalitoimen kans arvioidaan tietyn aika välein, että se on kolmesta kuuteen kuukautta yleensä se päätös voimassa. Ja sitten istutaan palaveriin, et siinä on asiakas ja meiltä työntekijä, sosiaalitoimiston edustaja. Ja sitten katsotaan sitä tilannetta, mikä se tuen tarve on, ja määritellään yhdessä niitä tulevaisuuden tavoitteita. Ja sitte se, lähdetään niitä tavoitteita kohti yhdessä tekemään töitä. Voisin näyttää tuossa noin yhteiset tilat.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Kyllä, kiitos. Oi vitsi.
Kalle Saikkonen: Tässä meidän asiakkaan tekemä maalaus.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Tuommoinen seinämaalaus, missä on ihana metsämänty… Mäntymetsä siis. Maalattu vihreätä.
Kalle Saikkonen: Haluaisin huomattaa, että tää työ on tehty tällaisilla pensseillä.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Tuollaisilla pikkupikkupensseleillä. Ei ole ees mitään kunnon maalarimaalasitaloa.
Kalle Saikkonen: Ja tausta on maalattu toki sellaisella isommalla. Mut kaikki nämä puut.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Kaikki yksityiskohdat. Siinä on varmaan pieni hetki mennyt, kun on tupsuttanu menemään.
Kalle Saikkonen: Kyllähän jonkun aikaa tätä on maalattu.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: On kyllä kaunis. Mä huolisin meillekin tommoisen metsämaiseman.
Kalle Saikkonen: Kyllä. Tässä me vietetään mahollisimman paljo asiakkaiden kanssa aikaa. Pelaillaan lautapelejä, korttia, biljardia. Katotaan urheilua telkkarista. Täällä on tosi urheilusta kiinnostunut asukaskunta. Katotaan lätkää ja jalkapalloa silloin tällöin, jos…
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Pelaatte tällä biljardipöydällä biljardia.
Kalle Saikkonen: Kyllä. Ja sit meillä on tähän sellainen suoja, että tää on sitte myös toimii tarjoilupöytänä, että jos me vietetään täällä jotakin kekkireitä.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Bileitä.
Kalle Saikkonen: Bileitä. Kyllä. Meillä on vappubileetkin nyt tulossa. Ja ehkä saatetaan grillikausikin avata, ellei sitä oo jo avattu. Mä en ole ihan varma.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Teillä on tässä tommonen terassi, tai että pääsee uloskin tästä suoraan.
Kalle Saikkonen: Siitä pääsee ulos. Ja meillä on se grilli, mikä me saadaan siirrettyä tuonne takapihalle ja [?? 00:07:56]
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Erinomaista.
Kalle Saikkonen: Tähän otettiin asiakkaat mukaan silloin tätä vähän sisustaa. Ja tosissaan tässä yks asiakas tarjoutu… Mä luulen, että hän ei enää oo samaa mieltä, kun hän on nyt tuon seinän saanut valmiiksi. Että lähtisköhän enää tuota maalaamaan. Mutta hän tarjoutui silloin, että kyllä hän voi sen maalata. Ja komeahan se on.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Onks tää vasta viimeistelty, kun tässä on vielä vähän maalarinteipitki?
Kalle Saikkonen: Siis tää on vielä kesken. Että hän ei ole tyytyväinen tiettyihin oksien varjostuksiin. Ja tuolla on esimerkiksi puurunko, mitä ei ole täysin väritetty kokonaan. Se on vasta tuolla pohjavärillä. Että se täytyy tehä sitten tommoseksi eri väriseksi. Mun mielestä tämä on näyttänyt jo monta kuukautta valmiilta.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Joo, kyllä.
Kalle Saikkonen: Mutta sitte aina on kaikenlaista tilavaikutelmaa, mitä haluaa varjostuksilla tehä ja muuta.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Joo, ehottomasti. Minä en osaa tikku-ukkoakaan piirtää, niin minusta tämä on ihan uskomattoman kaunis nyt. Mutta tietysti, jos on ymmärrystä ja osaamista, niin sitten se on. Ymmärrän tuon, että jää hitkuttamaan niitä yksityiskahtia.
Kalle Saikkonen: Nii, ja onhan se tietysti, jos on taitoa ja haluat tehdä sen hyvin, niin tältähän se sitte näyttää.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Kuvaile vähän, miltä sun keskivertopäivä näyttää. Sun päivät on toki varmasti aika erilaisia. Eroaa hyvin paljon toisistaan, mutta jos miettisit semmosen aika peruspäivän, että mitä siinä mahdollisesti tapahtuis?
Kalle Saikkonen: No vaikka jos tätä viikkoa ajattelee, niin mulla on tässä tänä päivänä, tai täällä on muutamia uusia asiakkaita tulossa haastatteluun. Tähän täytellään hakemuksia ja käydään vähän heidän tilannettaan läpi. Sit on yhen asiakkaan luona kotikäynti. Hän muutti tuohon, sai meiltä asunnon, niin siellä oli asunnossa jotakin sellaisia puutteita, mitä hän ei ole saanu silleen puhelimessa kertoo, niin käydään yhessä kattoo ja kirjataan vähän niitä paperille. Sitten kello 18-20 oon menossa tuonne yöpäivystykseen, juuri sinne [?? 00:09:48] palvelukeskukselle, niin näitä asunnottomia haastattelemaan ja kartottaan heidän tilannettaan. Mahollisesti jopa tänään olisi yhdelle yöpyjälle iloisia uutisia vietävänä, että meillä saattais olla asunto hänelle tarjolla. Joskus näitä tämmösiäkin on onneksi. Nää on ihan kivoja tehtäviä päästä sitte tarjoamaan koti ihmiselle, joka ei sitä oo pitkään aikaan pystyny saamaan mistään. Siinä on tämä päivä. Ja sitten huomenna koulutuspäivä. Meillä on tämmöistä asumiseen liittyvää juridiikkaa, käydään jonkun verran läpi, koska tämähän on aika vahvasti kuitenki lainsäädännön ohjaamaa. Siellä on [huomenna? 00:10:26] vuokralaki ja muun muassa mikä on sitten, mitä täytyy jonkun verran tietää, että osaa asukkaita ja asiakkaita ohjata, että mitkä heidän oikeutensa on. Esimerkiksi vaikka nykyisen vuokranantajan kanssa, jos heillä on siellä kriisityny tilanne ja tarvii neuvontaa. Ja sitten haastatteluja. Sitä se pääasiassa on. ja kotikäyntejä tehdään jonkun verran. Me tehdään kotikäynnit ainapaan reittain. Se on aina työturvallisuuskysymys, mutta se on myöskin siinä mielessä, että neljä silmää havaitsee aina enemmän kuin kaksi. Toisella voi olla sitte joku, et havaitsee jonkun, et hei tässä ois, et haettasko tätä ja katotaanko tuota. Toinen voi keskittyä siihen, että enemmän kirjata vähän asioita ylös ja toinen voisi jututtaa sitä asiakasta. Ne on silleen hyviä. Ei jää tavallaan omaan päänsisään, että jäiköhän minulta jotain kattomatta. Siinäpä se tämä asumisneuvojan työnkuva on. Et sitte, mitä teen asumisyksikössä puolet työajasta, ohjaajan työtä, niin nehän on sitten taas enemmän kalenteroituja asioita. Siellä on lääkkeenjakoo ja erilaista ohjaustoimintaa heidän asunnoissaan, mitä he tarvii. Autetaan asioinneilla käynneissä. Käydään esimerkiksi lääkärikäynneillä, hoitoneuvotteluissa, avustetaan, jos sattuu olemaan vaikka… Meilläki jonkun verran asiakkailla on kontakteja rikosseuraamuslaitokseen, niin käydään siellä palaverissa heidän kanssaan. Autetaan kyydeissä joskus, jos sattuu olemaan, että ei pysty menemään tai jotenkin muuten, että ei tulisi mentyä. Ollaan sit saatettu ainakin palvelualueelle, vaikka joku hoitokontakti jonnekin. Arvokasta, et se sais sen pari ensimmäistä kertaa käytyä. Jos hän huomaa, että siitä on hyötyä ja näin poispäin, niin se ei jäisi siitä menemättä kokonaan, että ei ole kyytiä tai ei viitsi mennä. Tai voi olla pitkät matkatki. Kyllähän tässä talvella esimerkiks ajatellaan, että sattuu aika olemaan vaikka jonnekin Petosen hammashoitoon. Jos sulla ei oo rahaa ja eikä bussikorttia, niin on täältä hivenen hankala täältä [?? 00:12:32] mennä hammashoitoon Petoselle. Kyllä tämmösiäki asioita joudutaan ottaa huomioon. Se on aika paljon säännöllisempää se asumisohjaajan työ, mutta se on myöski vaihtelevaa. Eihän meillä kellään oo samanlaisia asioita joka päivä itselläkään. Jos miettii, että vaikka joku tulis minua ohjaamaan päivittäin, niin kyllähän toivoisin, että ohjaustoiminta tapahtus mun tarpeiden mukaisesti, eikä sen ohjaajan tarpeiden mukaisesti. Asiakkaita pyritään kuunteleen, mitä he tarvii. Sen mukaan ne päivät täyttyy. Se on kolmivuorotyötä, että se on siinä mielessä enemmän vaihtelevaa kuin tämä.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Aivan. Sulla on tosiaan lähihoitajatausta. Mua kiinnostaa vähän kuulla, että kun teet parhaillaan meillä myös tutkintoa, että tavallaan tän lähihoitajatutkinnon päälle päätit sitten lähteä korkeakouluun, niin mistä tää ajatus ja tää päätös synty?
Kalle Saikkonen: Se varmaan ihan ensimmäinen ajatus oli vuonna 2020. Me mun työkaverin kanssa oltiin iltavuorossa siellä asumisyksikössä. Pohdittiin, että vitsi, pitäisikö lähteä lukea sosionomiksi. Sit se vitsi vähän realisoitu sillä tavalla, että me löydettiinkin yksi päivä sitten työkaverin kanssa itsemme esimiehen toimistosta ilmoittamassa hänelle, että me muuten päätettiin hakee kouluun. Esimies sano, et okei, et onpa hieno homma, ilman muuta, mut yks pieni juttu, että meillä on niin pieni työyksikkö, että jos kaks opiskelee yhtä aikaa, niin se aiheuttaa vähän työvuorosuunnittelullisia haasteita, että pystyttekö millään porrastaa sitä, tai oiso toinen valmis vaihtaan johonkin toiseen meidän yksikköön, että ei ole työyhteisölle niin kuormittavaa, kun me oltais sitte pitkiä aikoja pois. Mä sit hetken mietin ja sanoin työkaverille, et hae sä, mä ehin myöhemminki. Nyt sitten kävi niin, että tuossa viime viikolla juhlittiin mun työkaverin valmistujaisia, ja mä nyt oon sitte itse vasta toisen vuoden opiskelija. Porrastettiin sitä tällä tavalla. Ehkä ihan vähän mietin aina välillä, että oishan se nyt ollu ihan kivaa hakea jo silloin ite aiemminkin ja nyt vois sitten huokasta. On siinä ollu myös etuja. Kun työkaveri aloitti aikasemmin, nii hän on pystyny mua vähän jelppaamaan tietyissä asioissa ja vähän kertoa, mitä sieltä on tulossa. Ties vähän odottaa.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Miltä sun sosionomiopinnot on nyt tuntunu tähän mennessä? Sä olet tosiaan töiden ohella tehny monimuotoinen.
Kalle Saikkonen: Kyllähän mä mietin silloin, ja aina välillä mietimään nytkin, että mä teen kahta eri työtä, joista toinen on kolmivuorotyö. Ja sit mä opiskelen siinä sivussa. Mutta mä oon kaikesta huolimatta kokenu sen aika hyvänä voimavarana. Se tuo kivan katkon tänne töihin, kun meillä on ollut niitä lähipäiviä. Niitä on suurin piirtein kolme päivää kuukaudessa. Ja onneksi ollaan nyt päästy kampukselle, ettei ole tarvinnut etänä olla, koska se oli aika mälsää istua siellä ruutujen takana. Nyt pääsi tutustumaan luokkakavereihin ja se on alkanut ryhmäytymään hyvin mun mielestä se luokka. Sieltä on löytyny ne omat pienryhmänsä. Ja on sieltä sellaisia hyviä tuttavuuksiaki tullu, joitten kans jonku verran tulee pidettyä yhteyttä. Kyllä mä siitä alkujärkytyksestä kun pääsin yli, ja opin vähän, että miten sitä koulua siellä käydään ja mitkä ne vaateet sieltä koulusta on, ja näin poispäin, ni nyt se jotenkin tavallaan aika rutiininomaista. Toki edelleenkin se, mitä päätin joskus, että kalenteroin koulutehtävän jo hyvissä ajoin, nii ei pitäny tänäkään vuonna. Tässä on kohtuullisen kaaoksen täytteiset kolme viikkoa vielä edessä, vai neljä viikkoakohan tässä nyt on viimeisiin palautuksiin. Mutta eiköhän niistä selvitä. Kyllä niitä on tullu tehtyä jo tässä jonkun verran. Loppurutistus vielä ja sitten pääsee… Kesällä itse asiassa suoritan tuon harjoittelun, niin pääsee sitten harjoittelun kimppuun niin sanotusti. Yksi kesäkurssikin sieltä tais tulla valittua. Ei sitä malta olla kesälläkään olla lomalla. Se sen verran helpottaa sitten aina tulevaa, että jos yhden tai kaksi kurssia käy kesällä, niin se vähän kivasti keventää sitä tulevaa kevättä ja syksyä, että siellä ei ole niin montaa kurssia. Ainaki itellä viime syksynä oli kivaa, koska olin kesällä tehnyt kaksi kurssia jo alta pois. Se ei ollut ihan niin ruuhkaisa kuin mitä se oli sitten muilla.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Nii, sun on opinnot on myös edenny ihan aikataulussaan kuitenkin, että ei ole tavallaan, että sä oot saanu tosi hyvin niitä edistettyä sitte.
Kalle Saikkonen: Joo, ensimmäisenä vuonnahan, kun minä polkuopiskelijana alotin, niin mullahan oli se 60 opintopisteen vaade siinä, mikä mun tuli täyttää. Se oli itse asiassa aika hyvä, että ei ollu sellasta vaihtoehtoa, että jos mä tekisinki tän kurssin vasta ens vuonna. Ja mä uskon, että se loi itelle semmosen tavan opiskella siinä, että nyt vaan tietää, että nämä ovat ne tehtävät, mitkä täytyy tehdä ja kurssit, mitkä täytyy suorittaa. Eikä niistä tuu sillä tavalla annettuu aikaa sille ajatukselle, että entäs jos minä tekisin tän joskus tuonnempana. Mä oon vähän semmonen, että siinä mielessä mukavuudenhalunen, että jos mä pystyn valitsemaan noin, niin sit mä olisin valinnu ne sinne myöhemmin. Niin, se oli kyllä hyvä juttu ja tuli sitten valittua vähän enemmänki. Sain ensimmäisen vuoden 70 opintopistettä tehtyä, että mulla oli kaks kesäkurssia siinä vielä. Ja ne otin sitten Campus Onlinen kautta, että ne ei ollu ehkä suoraan tähän tutkintoon liittyviä, mutta ne oli taas tähän mun työhön liittyviä semmoisia mielenkiintoisia kursseja, mitkä halusin kesän aikana käydä.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: 70 lukuvuodessahan on aika hyvä tahti.
Kalle Saikkonen: Joo, ja kyllä siihen tuli eka vuonna tietysti tehtyä töitäkin. Se ensimmäisen vuoden epätietoisuus ja uuden oppiminen, koska siellä oli kuitenki semmosia tiettyjä vaatimuksia, mitä vaikka tuossa toisen asteen tutkinnossa ei sillä tavalla ollu kuin lähioitajaksi luin, että se oli enemmän sellasta käytännön tekemistä. Ja kun tässä on paljon teoriavoittosempaa, niin siinä oli ehkä se semmonen oppiminen. Ja se, että miten opittua teoriaa muunnetaan vaikka itse tekstiksi ja niitä lähteitä käytetään ja muuta, niin se oli kyllä itelle sellasta opiskelua, mutta kyllä tähän pikkuhiljaa alkaa jo päästä jyvälle.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Niin, siinä pitää vähän, tai voisin kuvitella, että se vaatii vähän sellasta aivojen niksautusta. Ensinnäkin, että on ollut työelämässä jonkun aikaa, ja sitten tosiaan, että ei ole korkeakouluopinnoista kokemusta, niin semmoinen, niinku se tavallaan opiskeluun opiskeleminen, niin se vaatii hetken, että siihen pääsee kiinni.
Kalle Saikkonen: Kyllä vaatii. Ja sitte oikeestaan se oli, muistan ku ensimmäistä kertaa, meillä oli ekat tunnit silloin koronan vuoksi vielä etänä, ja olikohan ne kolmannet lähijaksot vasta, mitkä päästiin ihan paikan päälle, niin sitte oli kiva huomata, että siellä oli reilu 50 henkeä, mitkä oli muutkin täysin yhtä pihalla kuin minäki. Että se oli niin kuin sillä tavalla, että ei vitsi, että nuo muut varmaan tietää, mitä pitää tehdä, mutta ei, kyllä siellä kaikki oli ihan yhdestä kujalla, että se oli jotenki helpottavaa. Ja sitte opettajat, muistaa vaan heiltä sitten vaatii sitä tukea ja ohjausta ja apua, niin kyllä sitä saa, mutta sitä on vain pitää osata kysyä, uskaltaa kysyä. Että mä oon ainaki saanu apua ja ohjausta, aina kun mä oon sitä tarvinnu. Että se on ollut mulle kyllä tärkeetä.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Tuntuuko susta, että sä olisit nyt jo tässä vaiheessa kahden vuoden sosionomiopintojen jälkeen saanu jotain vähän jo sellaista tukea tai ajatusta tähän nykyiseen työhön, mitä varten sä myös tavallaan oletkin korkeakoulussa tällä hetkellä?
Kalle Saikkonen: No ehkä se nyt on vahvistanu se, että semmoinen teoriaosaamisen vahvistaminen, ja vaikka nyt meillä on lainsäädännön kurssi menossa, niin kun täällä sosiaalipuolella työskennellään, niin se on vaan niin vahva se laki siellä taustalla, että miksi me tätä hommaa tehdään ja mitkä ne on ne asiakkaan oikeudet ja mitkä on meidän oikeusturva, miksi me tehdään tiettyä, miksi kirjataan ja miten kirjataan ja mitä kirjataan ja kaikki tämmöiset asiat, niin kyllähän se semmoinen teoriatiedon syventäminen on ollu se juttu. Että sitä on saanut kyllä siellä ihan jonkun verran. Nyt juuri käynnissä oleva tuo lainsäädännön kurssi esimerkiksi on se, mikä on pistänyt pohtimaan ja tutkimaan ja miettimään asioita monelta eri kantilta. Ei pidä asioita ehkä samalla… Se ei oo niin käytäntöä, vaikka se käytännöllistetään sitte kuitenkin, ja käytännössähän ne asiat toimii, mutta siellä on niin paljon sitä sellaista pykälää ja momenttia, että minkä mukaan asiat toimii niinku ne toimii. Sen ymmärtäminen ja hyväksyminenkin, että vaikka tämä on tosi mälsää tehä näin, mutta kun näin on säädetty, niin mun on toimittava tällä tavalla. Mä osaan myös perustella sen asian, että mä en tiiätkö, että mä en voi toimia noin, koska tässä sanotaan tällä tavalla, että mä en saa tehdä niin.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Niin, se kuulostaa jotenkin siltä, että se antaa ehkä vähän sellaista tietynlaista syvyyttä sinne tekojen taakse, vähintäänkin siihen omaan ymmärrykseen, että okei, että mitä tässä on taustalla nyt, kun toimitaan näin ja näin.
Kalle Saikkonen: Kyllä, omaan ymmärrykseen ja myös pystyy perustelemaan faktapohjaisesti asioita. Ja se on aina mun mielestä varmaan kuitenki myös asiakkaan etu. Että siellä sulle kerrotaan, että mihin ne päätökset perustuu ja mitkä sun oikeudet on ja mitkä sun velvollisuudet on myöskin. Eihän meillä oo pelkästään oikeuksia, meillä on myös velvollisuuksia, niin meillä työntekijöillä kuin asiakkaillakin. Ja niiden perusteleminen ja avaaminen ja kertominen, neuvominen ja ohjaaminen, sehän se on sitä meidän perustyötä, ja siinä se lainsäädäntö on isosti mukana, muun muassa.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Työnantaja ja työyhteisö on tässä tukena, ja siltähän se kuulostikin, kun sä kerroit, että miten te päädyitte opiskelemaan kollegan kanssa. Se on aina hyvän työnantajan merkki, että suhtautuu työntekijöidensä koulutukseen kannustavasti ja positiivisesti. Se kumminkin auttaa. Se tukee sitä koko porukkaa ja kaikkee jatkossa.
Kalle Saikkonen: Kyllä, ei oo ikinä ollu semmonen tunne, että se olisi ollut taakka työnantajalle. Vaikka oon ollu välillä pitkiäkin aikoja pois ohjaajan työstä. Ja nyt tarjottiin mahollisuutta lähteä tähän asumisneuvojan työhön, myöskin kesken opintojen, niin kyllä mä nyt näin, että nää oli työnantajalta vastaantuloja ja mahollisuuksia mulle kehittää itteäni, ja myöskin haastaa itteeni. Ei se ollu pelkästään, ei se nyt silleen niinku tullu ku Manuille illallinen, niin sanotusti, vaan kyllähän siinä on pitänyt osata tehäkin sitä. Ja näin mä haluan uskoa. Että tavallaan sillä tavalla ansainnu ne asiat, mitä on saanu. Mutta töitä se vaatii ja töitä olen valmis tekemään. Tosissaan, mut ei vakavasti. Silleen me ehkä tätä hoidellaan täällä.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Kuulostaa hyvältä. Eikä se, kun miettii muutaman vuoden opinnot koko työuran mittakaavassa, niin se on aika pieni aika loppuviimein.
Kalle Saikkonen: No on se joo. Ja sitten monimuoto-opiskelu on mun mielestä siinä mielessä hyvä, että siinä olisi ollut mahdollisuus, varsinkin jos työskentelet suurin piirtein sellaisessa työtehtävässä, mihin se voisi sinua valmistaa se koulu. Niin saat sitä kenttäkokemusta ja sitten saat sitä teoriapohjaa, sä pystyt yhdistelemään niitä. Meki on koulussa käyty monta mielenkiintoista keskustelua siitä, koska se oppitieto ja se kirjatieto tulee sellaisesta, millaisena se ala halutaan nähdä. Ja käytännön kokemukset tulee sieltä, millaisena se ala näyttäytyy. Ja ne valitettavan usein on hämmentävän kaukana toisistaan.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Teoria usein on vähän niin kuin se ideaali maailma. Ja sitten todellisuus on todellisuutta, joka ei välttämättä oo tavallaan aina ihan sitä.
Kalle Saikkonen: Niin, se on se ehkä se mihin pyritään ja mitkä on ne suunnitelmat. Ja sitte se käytäntö ja mitä tuo arki näyttäytyy tuolla työelämässä, niin se voi olla joskus tosi lähellä ja se on hyvinkin suuntaa antavaa, mutta toisinaan se voi olla todella kaukana.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Varsinki ku ollaan tosi tiiviisti ihmisten ja ihmisten elämien kanssa tekemisissä.
Kalle Saikkonen: Nii, ei näitä voi käsikirjoittaa näitäkään asioita mitä täällä. Kyllähän näistä varmaan joku leffakäsikirjotuksen joskus sais näistä asioista, kun siinä on niin montaa muuttuvaa tekijää aina ihmisellä, että hirvittää ajatellakin, että miten jotkut pysyy kasassa kun niin paljon asiat muuttuu. Niin se on kyllä ollut hyvä lisäarvo tuohon monimuoto-opintoon. Siinä missä se varmaan kuormittaa, niin siinä se tuo myös vastinetta sille, että se tuo vähän sitä… Ja [?? 00:25:47] ehkä, ku luokassa pystytään luottamuksella purkamaan asioita, käydään keskusteluita, niin sieltäkin saa hyviä näkökulmia. Joku ku aina ääneen pohtii, että miksi teette noin, tai mikä siinä on sellaista, että ei voisi tehdä toisella tavalla, niin sieltä joskus tarttuu aina jotakin mukaankin, ja sitten alkaa oikeasti miettimään, että hetkinen, että minkäs takia me ei ole nähty tätä asiaa tällä tavalla. Siellä on myös hyviä juttuja siinä. Joskin usein olemme opettajien kanssa hiukan eri mielestä tietyistä asioista, mutta mä oon ajatellu sen niin, että on mun mielestä hyvä, että meitä ku on jonkun verran siellä ketkä kenttätyötä tavallaan tekee, niin voidaan valottaa sitä, mikä se tilanne tällä hetkellä on. Vaikka nyt esimerkiksi hyvinvointialueiden muuttumisen jälkeen, kun asiat ei ole menny ihan elokuvissa, niin on ollu hyvä, että voidaan siinä missä he tuottaa meille sitä ajankohtaista teoriatietoa, niin me voidaan tuoda sitä ajankohtaista käytännön tietoa täältä kentältä. Se on semmoista mun mielestä positiivista vuorovaikutusta.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: No mitä sä sanoisit sellaiselle ihmiselle, joka tällä hetkellä on, kuin sinä vuonna 2020, että on syntyny semmoinen ajatus, että mitenkäs nämä korkeakouluopinnot, niin mitä sä sanoisit sellaiselle ihmiselle kannustavia sanoja?
Kalle Saikkonen: No mä sanoisin, että ole rohkea, kokeile, älä yliajattele. Jos se kiinnostaa, niin mikset menis ja koettas? Mun mielestä muokattavuutta näissä opiskeluissa on niin paljon ja niistä pystyy ottaa niin paljon asioita huomioon, että ne voidaan räätälöidä tosi yksilöllisesti ja ottaa niin paljon juttuja huomioon. Toki huomioikaa omat elämäntilanteenne, että älkää ajako itteenne piippuun. Se ei palvele ketään. Ei kannata ylisuorittaa, että jos sitä sun tuota ja tuntuu, että nytkään ei pysty, niin oottakaa hetki, tasatkaa tilanne ja hakekaa sitten, mutta älkää silloinkaan hylätkö sitä ajatusta. Mutta että, olkaa rohkeita, mutta älkää uhkarohkeita. Ehkä se olisi tiivistetysti noin. Huomioikaa oma jaksaminen. Kuunnelkaa lähipiiriä tarkasti, että mitä ne saattas sanoa, jos jollekin rohkenee tätä ajatusta avata, että mä oon tällaista suunnitellu, niin kysele vähän niitä lähimmiltä ihmisiltä, että minkälaista valoa ne näyttää. Jos siellä sanotaan, että no hei, ilman muuta haet, niin usko siihen, että he on nähnyt sut sellaisena, että sulla voimavarat siihen riittää. Ja jos ei riitä, niin se on koulu. Sen voi sitten pistää tauolle ja jatkaa sitten, kun voimavarat riittää. Eihän se ole mikään sellainen loppuelämän sitoumus, mihin lähtee. Niinku sanoin, niin ainakin itelle on kaikissa näissä HOPS-keskusteluissa tullu ilmi, että asioita voidaan niin suunnitella ja räätälöidä kyllä sopiviksi, että joustoa löytyy kyllä.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Nykyajan korkeakoulu on kumminkin aika semmoinen tavallaan opiskelijan näköinen, että tosi paljon niitä yleensä niitä ihan opintokokonaisuuksia, puhumattakaan siitä opiskelutahdista ja näistä, niin voidaan sitte säätää sen mukaan, että mikä se kiinnostus ja jaksaminen on.
Kalle Saikkonen: Kyllä ja sitten jos sattuu olemaan työelämässä, ja jos on sosiaalipuolella työskentely ja sosioemiksi nyt esimerkiksi opiskelee, niin tavallaan sieltä pystyy jotakin opinnollistamaan ehkä sieltä työelämästä ja pystyy hyödyntämään niitä. Sä pystyt harjoitteluja tekemään omalla työpaikalla ja hyödyntämään niitä jo kontakteja, mitä ehkä oman työn kautta on tullu. Ainaki niin oon ite toiminu, että se on osoittautunu hyväksi. Kyllä tässä pärjää, kun vaan pitää maltin mukana, että ei lähe ylisuorittamaan. Vaarahan siinä on, jos on sellainen ylisuorittava ihminen, että sitte ei uskalla nostaa kättä pystyyn, jos alkaa väsyä. Mutta tiivistän ehkä, että hakekaa, olkaa rohkeita, haastakaa vähän itteenne. Ei se aina oo kivaa, mutta kyllä se lopulta palkitsee, kun niistä pääsee yli. Mä oon joskus miettiny, että jos oisin tehny sellaisen videopäiväkirjan omasta opiskelusta vaikka siltä ensimmäiseltä vuodelta, niin mä ehkä naurahtaisin nyt, kun mä sen kattosin. Käytiin niin syvällä epätoivon aallonpohjaa. Ja sitten ne riemun kiljahdukset ja hymyt, mitä tuli, kun me toukokuussa käveltiin sieltä kampukselta pihalle ja tajuttiin, että me selvittiin siitä ekasta puolesta vuodesta. Onhan se kontrasti ihan älytön. Mutta se on myös ne tunteet. Ne onnistumisen tunteethan sitten ruokkii. Ja nehän motivoi. Myös niinku nyt, koska mä tiedän, että nyt on taas vaikeita tai haastavia juttuja ja mä joudun tosi paljon niihin tekeen hommia. Mutta mä tiedän, että kun mä saan sen tehtyä, niin sitten se tunne taas mikä siitä tulee. Se on semmoinen… Myöskin palkitsee kyllä. Tuo niitä onnistumisen tunteita.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Ja sitten kun se tutkinto toivottavasti varmasti jossain vaiheessa taskussa on, niin kuin sullakin on niin pitkällä, niin kun se tutkinto on tehty, niin varmastikkaan kukaan koskaan ei ole sanonu, että no voi harmi, että tuli tämä käytyä. Että kyllä se varmasti ruokkii sitten ja tuottaa hyötyä ja iloa pitkälle tulevaisuuteen ja työuraan.
Kalle Saikkonen: Kyllä. Ja mulla tuossa työkaveri, joka juuri valmistui, niin sano siinä ennen opparin palautusta ja kypsyysnäytteitä ja näitä, niin sanoi, että jos mä vielä jonnekin haen, niin sammuta mun näyttö. Ja ei tässä menny kauaakaan, kun hän oli saanu nää asiat palautettua ja jotakin Whatsappilla kirjoiteltiin. Tuli ensimmäinen linkki johonki toiseen kouluun, jota hän oli kattomassa. Sitte oli pakko palauttaa mieleen se aiemmin keskusteltu, että hei, eiks meillä ollu puetta, että mun pitäis tehdä tämmönen väliintulo, jos sä oot hakemas vielä jonneki kouluun. Niin äkkiä se sitten unohtuu tuommoiset päätökset, mitkä tulee tehtyä, niinku tavallaan semmoisen epätoivon vallassa.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Nälkä on kumminkin selvästi syttynyt siellä.
Kalle Saikkonen: On. Jotakinhan se on tuonu tonne palkitsemisjärjestelmään, jotakin hyviä signaaleja ja muistijälkiä siitä, että hei, mä oon onnistunu tässä. Ja mullakin kuitenki niin vähän aikaa noista aikaisemmista opinnoista, että mä oon vasta oikeastaan aikuisiällä heränny opiskelemaan. Ja niin hän sano, et nälkä kasvaa syödessä. Mutta että maltti pitää yrittää pitää kuitenki mukana.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Katotaan, niin sinä oot vielä jossain vaiheessa tekemässä jotain sosiaali- ja terveysalan tohtoritutkintoa tuolla.
Kalle Saikkonen: No jos juuri nyt sanoisin, että tämä kuulostaa todella kaukaiselta ajattelulta. Mutta mä sanoin mun läheisille tuossa taannoin, että jos joku olis sanonut mulle vuonna 2015, että vuonna 2023 sä oot toisen vuoden sosionomi-opiskelija ja sä oot opiskellu jo lähihoitajaksi, niin mä olisin saattanut sanoa, että hei, haittaisiko yhessä sulle apua?
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Aika kaukainen ajatus siinä vaiheessa oli.
Kalle Saikkonen: Todella. Ja tästä on vaan kahdeksan vuotta.
Klaudia Käkelä-Nuutinen: Kyllä. Niin se elämä kuljettaa ja muuttuu ja ajatukset vie.
Kalle Saikkonen: Kyllä. Että sen takia omien kokemusten pohjalta mä voinki sanoa, että kannattaa joskus vähän katsoa tuntemattomaankin rohkeasti. Ei sillä tavalla, en kannusta tekemään mitään päättämään uhkarohkeita päätöksiä, mutta olemaan rohkea ja kokeilemaan, koska ei voi ikinä tietää, että mitä hyviä juttuja sulta jää näkemättä, kun sä et ole uskaltanu kattoo sinne. Vain tää on mikä on vähän raollaan.
Outro: Jos tiedonjano iski, lisää tietoa jatkuvan oppimisen mahdollisuuksista löydät Savonian ja UEF:n verkkosivuilta, joihin löydät linkit tämän podcastin kuvaustekstistä. Muista kuunnella myös muut sarjan jaksot.