Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

[musiikkia]

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat -podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä ja tämän jakson aiheena on Siilinjärvellä sijaitsevasta Tarinaharjun sairaalamuseosta löytyvät kauhistuttavan upeat vanhat esineet sekä tarinat. Sairaalamuseota ollaan sulkemassa lopullisesti ja Savonian opiskelijat tallentavat taiteen keinoin museon sisälleen sulkemat kiinnostavat tarinat. Savonian podcast-studion sijaan nauhoitamme tällä kertaa paikan päällä täällä Tarinan sairaalamuseon sisätiloissa, joten jos kuuluu jotain haamuääniä tai muuta niin sittenhän myö eletään niihen kanssa ja koetetaan olla säekähtämättä. Sairaanhoitoon liittyvää karmivan hienoa historiaa jaksossa raottaa Kuopion yliopistollisen sairaalan asiakkuuspäällikkö Merja Ålander, tervetuloa.

Merja Ålander: Kiitos.

Klaudia Käkelä: Ja museon taiteellisesta lopusta puolestaan meille kertoo Savonian tanssin opetuksen lehtori Eeri Pihlajakari.

Eeri Pihlajakari: Terve vaan.

Klaudia Käkelä: Me ollaan poimittu täältä museosta Merjan kanssa erilaisia esineitä ja Merja kertoo niistä hieman lisää. Näiden esineiden kuvat löytyvät samaan aikaan kun tämä jakso on julkaistu, niin laitan ne tuolle Savonian Instagram- ja Facebook-tileille tätä jaksoa koskevien julkaisujen yhteyteen, joten jos kuvat kiinnostaa, niin menkää seuraamaan Savoniaa Instagramissa ja Facebookissa, sieltäpä ne kuvat löytyvät. Voitte sitten ihmetellä samalla kun kuuntelette, miltä nämä esineet näyttää. Mutta vielä ennen ku mennään näihin itse esineisiin sekä museon taiteelliseen loppuun, niin Merja kertositko hiukan tän museon taustaa. Ymmärtääkseni tää toimi ihan alun perin ylilääkärin asuntona.

Merja Ålander: Aivan totta, kyllä vaan. Tämä Tarinan sairaalamuseo sijaitsee siis Tarinaharjun vanhan tuberkuloosisairaalan vieressä. Tämä on vanha ylilääkärin asuintalo ja tää on varmaan semmonen sata vuotta vanha, eli tää on funkkistyyliä. Ja tässä ylilääkäri sitten asui varmaan keittäjä mukanansa ja oma perhe. Tässä talossahan on siis kaksi kerrosta ja myös kellarikerros ja ullakko. Mutta itse museo, missä tällä hetkellä ollaan, sijaitsee ykkös- ja kakkoskerroksessa. Tää museohan perustettiin marraskuussa 9. päivä vuonna 1981 ja alussa museo sijaitsi tässä kakkoskerroksessa. Alakerrassa nimittäin sijaitsi silloin vielä sairaala-arkisto. 1990-luvun lopulla saatiin sitten kokonaan tämä sairaalan ykkös- ja kakkos-, eli tämän ylilääkärin entisen talon ykkös- ja kakkoskerros sitten sairaalamuseon käyttöön. Ja alakerrassahan meillä sijaitsee meidän erikoisalojen eri esineistöä, eli siellä löytyy muun muassa radiologian, sydänpuolen, leikkauspuolen, hammaslääketieteen, psykiatrian, tuberkuloosisairaalan mutta myös sotasairaalan aikasta esineistöä. Ja täällä kakkoskerroksessa sitten on taas erilaisia interiöitä, muun muassa leikkaussali ja hoitohuonetta, lääkärin tutkimushuonetta, talousjohtajan huonetta ja olipa täällä semmonen Savon läänin lastensairaalan tämmönen ikään kun pikkunen tila, missä on sen ajan esineistöä. Äärettömän paljon mielenkiintosia tavaroita. Tai itse asiassa pitäs sanoa esineistöä.

Klaudia Käkelä: Eikö niitä oo useita tuhansia yhteensä niitä esineitä?

Merja Ålander: Kyllä vaan, kaiken kaikkiaan esineistöä on 3000 ja valokuvia 2000. Tämä on yksi laajimmista esineistöistä Suomessa. Suurimmat kokoelmathan on tietysti Etelä-Suomessa ja Uudenmaan alueella. HUSilla on oikein toimiva sairaalamuseotoiminta, mutta täällä Sisä-Suomessa ei oo näin laajaa ku täällä meillä Kuopiossa ja KYSillä. Kuopion yliopistollinen sairaala, sillonen keskussairaala, lähti 70-luvulla miettimään tätä museotoimintaa ja millä tavalla he saisivat tallennettua sitä sairaalan ja terveydenhuollon historiaa jälkipolville. Siel oli monia uurakkaita ihmisiä, ylilääkäreitä, ylihoitajia ja työntekijöitä, jotka näkivät sen tärkeyden näistä esineistä, että nämä todellakin tallennetaan ja niiden historia kerrotaan meidän työntekijöille mutta myös meille kuntalaisille, asukkaille ja kaikille, jotka ovat kiinnostuneita terveydenhuollon toiminnasta vuosisatojen aikana. 2000-luvun alussa, taisi olla 2001, yliopisto lähti mukaan, koska nähtiin, että sairaalamuseon esineistö auttaa myös koulutuksessa, eli opetuksessa. Eli kuinka tärkeää on ymmärtää se menneisyys, jotta pystyy katsomaan tulevaisuuteen ja pystyy näkemään myös sen eri terveydenhuollon välineistön, koneiden, laitteiden kehityskaaren, et mistä ollaan lähdetty ja minne ollaan päädytty. Se auttaa myös tunnistamaan esimerkiksi, minkä takia kutsutaan sydänfilmiä sydänfilmiksi. Aikaisemminhan sydänfilmi tuli filminä ulos laitteesta. Tänä päivänä ei tule mitään filmiä, mutta meillä on jääny meidän sanastoon sana sydänfilmi. Ja se on menneisyyttä, eli historian tuoma sana, joka on jääny meidän nykykieleen myös.

Klaudia Käkelä: Savonialla ja Kuopion yliopistollisella sairaalalla on tosiaan parhaillaan tällainen yhteisprojekti, jossa tehdään tallenne Tarinaharjun sairaalamuseosta, koska sen tarina on loppumassa tänä vuonna. Huomaatteko mitä tein siellä, tarina. Rakennus otetaan ihan muuhun käyttöön ja tässä tallenteessa, jota nyt tämän vuoden aikana tehdään, niin sairaanhoidon ja lääketieteen historian polkua selvitetään sairaalamuseon tämän esineistön ja tilojen ja tunnelmien kautta. Savonian tanssin opetuksen lehtori Eeri Pihlajakari, sä olet ollut mukana tuottamassa tätä tallennetta. Kertositko sä, mitä kaikkia asioita tähän kokonaisuuteen on tulossa?

Eeri Pihlajakari: Joo. Tästä on itse asiassa tulossa muutamakin erillinen tarina. Me ollaan musiikin ja tanssin opiskelijoitten kanssa lähdetty tekemään tämmöstä yhteistä projektia, jossa musiikin opiskelijat laatii musiikkia tämän rakennuksen innoittamana ja sen esineistön innoittamana ja tää on käynnistyny jo tammikuussa tämä projekti. Ja sitte tanssijat on uinu mukaan myöhemmin vähän ja lähteneet sitten samoista teemoista ja musiikillisista aihioista rakentamaan sitä omaa tanssillista osuuttaan. Ja sitten tähän tarvitaan vielä kolmas opiskelijaryhmä, eli tuolta Design Centerin harjoittelusta on meille kolme muotoilun opiskelijaa lähteny tähän mukaan ja heidän tehtävä on valmistaa tästä musiikin ja tanssin kudelmasta sitte tanssielokuva, joka soi ja liikkuu sulavasti sitten ja itse asiassa tällä hetkellä ovat kuvaamassa tuolla Savonian kampussydämessä nyt sitten yhtä kohtausta, joka liittyy tänne sairaalamuseon syövereihin.

Klaudia Käkelä: Kerro vähän, mitä nyt voi vielä tässä vaiheessa ja saa kertoa, että millanen, minkä tyyppinen tästä tulee tästä elokuvasta? Miten te ootte ottanu tätä ite sairaalamuseota mukaan sinne?

Eeri Pihlajakari: No, me ollaan kaikki täällä käyty useampaan otteeseen tutkailemassa esineitä ja me ollaan ihan katsottu tietenkin sen esineen tarkotusperää, mikä siellä on, mutta sitten lähetty ihan abstrahoinnin tielle, eli et minkä muotonen se esine on tai minkälaista tunnelmaa joku tietty interiööri täällä meille viestii. Ja siitä ollaan lähdetty ihan rakentelemaan erilaisia tunnekomboja, eli meil on lähetty pelkistämään näitä teemoja, et meillä saattaa olla tunne pelko ja sitten meillä saattaa olla vaikka tunne toivosta. Ja tietenkin loppusilauksena sitten tunne semmosesta voimaantumisesta ja siitä, että mennään elämässä eteenpäin ja kevät saapuu, niin ku täällä tällä hetkellä konkreettisesti tää ihana sairaala miljöönä on puhjennut kukkaan tosiaan, kevät on saapunut. Ja, mitäs vielä?

Klaudia Käkelä: Mä just mietin, että tälle sisällölle oli tulossa käsittääkseni jopa kolme toteutustapaa, pitääkö tää vielä paikkaansa? Kertositko lisää näistä kolmesta toteutustavasta?

Eeri Pihlajakari: Joo, minäpä kerron. Eli tää tanssielokuva tosiaan on yks oma kokonaisuutensa. Ja siihen liittyen sitten sen jälkeen ollaan lähetty miettii sitten nimenomaan tätä Tarinan historiaa ihan sieltä tosiaan, matkaa sieltä 1800-luvun puolelta näihin päiviin ja sitten tavallaan tän historian kertomisen kautta ollaan päädytty sitten myös ihan draamallisiin elementteihin. Eli ihan käytännössä me ollaan kuvattu tämä koko museo 360-periaatteella, eli lopputuotosta sitten se, kuka sitä käyttää, pystyy itse ikään kuin surffailemaan täällä sairaalan sisällä ja 360-versioon tehdään sit sellasia hotspot-kohtia ja sitten kun ne klikataan auki tai avataan niin sieltä paljastuukin sitten sellainen fiktiivinen hetki sairaalamuseon historian tai sairaanhoidon historian ääriltä. Ja siihen me ollaan sitten ihan rekrytty näyttelijöitä tuolta KYSin puolelta, siel on oikeita neurologeja näyttelemässä vanhan ajan neurologia muun muassa ja ollaan tälläsiä tosiaan ihan näyteltyjä hetkiä tekemässä tän 360-surffailumateriaalin lisäksi. Ja jos hyvin käy, niin ehkä ens vuoden puolella päästään tämmösen VR-versioon sitten, josta saatas immersiivisyyttä lisää sitten loppukäyttäjälle, mutta se on vielä vähän semmonen, katsotaan miten käy.

Klaudia Käkelä: Ja VR siis tarkoittaa virtual reality, eli tämmönen tavallaan virtuaalitodellisuus, kokonaisuus, mutta sen teko on tosiaan vielä sen verran vaiheessa, että ette tiedä, tuleeko sitä?

Eeri Pihlajakari: Joo se on nyt vielä, niinku sanotaan meillä, niin sanotusti pöydällä. Että nyt se missä ollaan hands on, niin on todellakin tää tanssielokuva ja sitten tää 360-tallenne ja sen dramatisointi.

Klaudia Käkelä: Tarinaharjun taiteellisen tallenteen varsinaisen toteutuksen hoitavat siis Savonian opiskelijat hyvin monialaisesti. Mukana on tanssin, musiikin ja sosiaalialan opiskelijoita. Seuraavaksi opiskelijat kertovat, että millanen projekti tämä on ollut ja millaisia ajatuksia sairaanhoidon historia herättää tanssijassa, muusikossa ja sosionomissa.

[musiikkia]

Klaudia Käkelä: Seuranani ovat tosiaan tällä hetkellä täällä Annaleena Laurikkala, joka on sosionomiopiskelija, Katja Haapakoski, joka opiskelee tanssia sekä Jasmin Saarela, joka on musiikin opiskelija. Ja nyt on tarkoitus sukeltaa tähän mielenkiintosen sairaalamuseon taiteellisen lopun maailmaan teidän kanssa. Miten ku työ ootte kaikki eri alojen opiskelijoita, on sosionomiopiskelija, tanssi, musiikin opiskelija, niin miten te ootte kaikki tavallaan lähestyny ja katsonu sitä sairaalamuseota teidän omista lähtökohdista?

Jasmin Saarela: Vuoden alussa mä olin tämmösellä kurssilla kun Luovan tuottamisen kurssi, jota piti Pekka Toivanen ja mun mielestä oli ensinnäkin hirmu hienoa se, että päästiin tekemään semmosta aitoa oikeeta asiaa, joka tulee jonnekin käyttöön ja se jää elämään vielä sen tekemisen jälkeenkin. Ja oli tiedossa, että tää sairaalamuseo tullaan tyhjentämään ja sitten se haluttiin jollain tavalla taltioida. Ja en nyt muista keneltä tämä ajatus oli sitte syntyny tästä, että minkälainen siitä tullaan tekemään, että siihen kytkeytyy tanssia ja meidän oli tarkotus tehdä siihen musiikkia. Ja sitten me lähdettiin ihan ensimmäisenä sinne paikan päälle katsomaan sitä museota ja se oli todella vaikuttava, vanha, hieno rakennus ja sitten ne kaikki instrumentit siellä ja se pohdinta siitä, että mitä siellä on tapahtunu ja minkälaisia tunteita siellä on ollu. Vähän sitä kautta makustelemaan, että minkälaista tunnelmaa ja minkälaisia ääniä siellä vois kuulua ja miten ne vois kuulua siinä musiikissa. Et tämä oli se ensimmäinen purasu meidän muusikoitten puolelta.  

Katja Haapakoski: Ja samoin me tanssinopettajaopiskelijat, mentiin sinne paikan päälle ja me tietty sitten katsottiin paljon sitä tilaa, kun oli tiedossa, että tullaan tekemään sellanen teos, jota kuvataan siellä paikan päällä. Niin sitten me tietenkin katsoimme niitä esineitä sillä lailla, että mitkä on visuaalisesti kiinnostavia ja miten niitä vois sisällyttää siihen teokseen, miten tanssi vois liittyä ja linkittyä niihin, mitä tiloja vois käyttää, et me katsottiin hyvin visuaalisella silmällä sitä, et ai, onpa mielenkiintoisen näköinen tämä seinä ja tästä sais hienon oton. Ja näin. Ja sen jälkeen sitten lähdettiin tekemään sitä koreografiaa ja siinä vaiheessa te olittekin sitten jo säveltäny sitä musiikkia, eli oli työstetty tällaset teemat sitten sen teoksen pohjalle. Tällaset, mitenkä sanos, sairaalassa käymiseen liittyviä tunteita siihen teoksen pohjalle ja te olitte säveltäny niitten pohjalta ja sitten me alettiin tekemään sitä kaarta sille teokselle.

Annaleena Laurikkala: Ja me taas sosionomiopiskelijoina, niin me ollaan Päivin kanssa, eli Päivi Luomalan kanssa, tässä sairaanhoitajia peruskoulutukselta ja nyt kun ollaan sitten opiskelemassa niin pyydettiin vapaaehtosia sitten tähän työhön ja me lähettiin Päivin kanssa mukaan, eli me ollaan kerätty ihan taustatietoo tästä sairaalamuseosta ja yleensäkin terveydenhuollosta Suomessa, johonka sitten tässä nämä teidän tai meidänkin draamakohtaukset tulee sitten perustumaan. Ja tää on ollu kyllä todella mielenkiintosta, just sairaanhoitajankin näkökulmasta mennä sinne 1800-luvun loppuun, sota-aikaan, ja me myös käytiin tutustumassa sinne sairaala-alueelle ja se oli kyllä todella mielenkiintosta nähdä, tavallaan esimerkiks jos ajatellaan rullatuoliakin, niin periaatteessa se perusjuttu on ollu jo tiedossa sillon esimerkiks 1800-luvulla, totta kai se on kehittyny ja nykyään on kaikki sähkövempaimet ja muuta, mutta miten hienoo nähdä se historia ja se, että se nyt tallennetaan myös tähän, niin on kyllä todella jälkipolville ja tuleville sairaanhoitajille tai terveydenhuollon ammattilaisille, on se hieno nähdä.

Klaudia Käkelä: Mua kiinnostaa kun en oo ite yhtään tanssillinen henkilö, niin erityisesti kiinnostaa kuulla siitä muun muassa, että miten tanssi sairaalamuseosta tai tästä ympäristöstä ja näistä esineistä syntyy. Eli miten sä tanssijana tartuit niihin muotoihin, joita siellä sairaalassa on?

Katja Haapakoski: No, liikkeen kauttahan voi käsitellä ihan mitä tahansa asioita, et kehon kieli on hyvin runsas ja rikas. Ja tähän oli tosiaan tehty se käsikirjoitus niitten sellasten sairaalassa käymisen tai sairaalakokemuksiin liittyvistä tunteista, eli meillä oli tässä pohjalla sellaset kun pelko ja toivo, ahdistus ja helpotus, voimaantuminen, luottamus. Niin me lähdettiin sitten tuomaan niitä meidän kehoon ja liikkeeseen. Ja siinä vaiheessa sit oli jo toki tosi tärkeessä roolissa se musiikki, et näitten samojen teemojen ja tunteiden pohjalta musiikkipedagogiopiskelijat oli tehny omat sävellyksensä ja sitten me lähettiin toki sitäkin sovittaa yhteen. Nyt tässä on jo tällanen musiikki, joka jo ilmasee tällasta tunnetta, miten mä toisin tähän liikkeen keinoin esille sitä.

Klaudia Käkelä: Tosiaan, musiikki ja tanssi kulkee hienosti yhdessä, mut mites tää sosionomia-kulma, mikä on ollu Annaleena sun rooli tässä?

Annaleena Laurikkala: No minun rooli on ollu tässä juuri nimenomaan kerätä sitä taustatietoo eli ihan faktaa terveydenhuollosta, sairaanhoidosta Suomessa. Me ollaan kerätty sitä tietoo ihan 1800-luvun lopusta ihan tänne 1980-luvulle asti, eli ollaan kerätty tietoo siitä, miten KYS on syntynyt, me ollaan haastateltu Viljo Rissasta, joka on ollu tässä museoprojektissa aktiivisesti mukana ja saatu häneltä hyvin tärkeetä tietoo esimerkiks sairaalamuseon, miten se on lähteny, miten se on rakennettu sairaalamuseo, mistä on esineet tullu ja sitten näitten esineitten pohjalta me ollaan rakennettu tämmösiä erilaisia aihealueita, eli meillä on siellä esimerkiksi hammashuolto, meillä on neurologia, meillä on tuberkuloosi tietystiki, koska Tarinaharjun sairaala on ollu tuberkuloosisairaala, ni me ollaan siitä kerätty paljon tietoo. Ollaan myös haastateltu omia sukulaisia, koska siellä on, oma isäkin on sairastanu tuberkuloosin, niin on ollu tämmösessä sairaalassa niin sieltä on saanu semmosta käytännön tietoa ja sanontoja, ja millasta on ollu esimerkiksi byrokratia sairaanhoitajan ja lääkärin välillä. Eli ihan tämmöstä käytännönläheistä tietoo ollaan kerätty ja ollu kyllä todella mielenkiintonen projekti. Itsekin palannut sinne esimerkiksi sota-aikaan, minkälaista se on ollu ku on ollu oikeesti pulaa tarvikkeista ja mitä kaikkee on jouduttu keksimään siinä vaiheessa tai esimerkiks hammaslääketieteestä tämmöset jalkaporat, jotka on ollu käytössä jo 1800-luvun lopussa. Et miten, kuka on keksiny sen, että sitä kariesta täytyy poistaa sieltä hampaista. Et se on kyllä ollu monivivahteista ja mielenkiintosta ja tosissaan meillä on ollu lehtori Tuija Sairanen mukana tässä projektissa, et hän on ollu kyllä korvaamaton apu sitten taas luomaan tämmösiä draamakohtauksia, esimerkiksi tubi-potilaan kanssa tai hammashuollossa tai esimerkiks lastenhoidossa, minkälaista lastenhoito on ollu sillon. Ku me käytiin siellä sairaalamuseossa sillon tutustumassa, niin oli ihana kuulla niistä ihan jostain yksittäisistä esineistä sitä tarinaa, esimerkiksi tästä, missä lapsi kuljetettiin boksissa Helsinkiin tai keskonen kuletettiin, niin yöjunalla laitettiin hoitaja menemään vastasyntyneen kanssa, siellä laitettu hiekkaa lämmitteeksi sinne kaapin pohjalle, ku ei oo ollu mitään muuta. Tällanen.

Klaudia Käkelä: Kyllä ja juurikin muun muassa tästä keskoskaapista puhutaan juuri tässä Ålanderin Merjan ja Eeri Pihlajakarin kanssa. Sä oot esimerkiks Annaleena aiemmalta koulutukseltasi sairaanhoitaja ja nyt sit opiskelet sosionomiksi, ni miten se, mua kyllä kiinnostaa teidän kaikkien näkemykset tähän historiaan, mut sulla on se tietty ammatillinenki tausta tässä, niin millasia ajatuksia sulla on heränny suhteessa nykysairaanhoitoon kautta sosiaalialaan verrattuna siihen, mitä se on ollu 50 vuotta, 100 vuotta sitten mahollisesti?

Annaleena Laurikkala: Jaa. No kehitys on ollu siis valtavaahan se on ollu ja niinku mä just äsken sanoin, että tavallaan ne perusjutut on ollu jo sillon, mut niitä on vaan viety eteenpäin ja kehitetty, teknologia on kehittyny, vieny niitä eteenpäin. Mut esimerkiks neurologiasta, meil oli tämmönen esimerkki epilepsiapotilaasta, niin lääkkeenkehityksestäkin, niin kyllähän se on ollu, niitä samoja lääkkeitä on vaan viety eteenpäin, esimerkiks 1960-luvulta eteenpäin, et on ollu näitä tiettyjä lääkkeitä. Tai esimerkiks törmättiin tämmöseen, lapsilla on käytetty epilepsian hoitoon tämmöstä ketoosihoitoa, eli siis ihan ku nykypäivänä ketoosidieettiä käytetään. Että he syövät, että heillä jää se hiilihydraatti aika lailla poissa, ni sit luin, että itse asiassa nykypäivänä joillekin lapsille on kehotettu tätä samaa hoitoo, ja se on ollu jo sillon monta kymmentä vuotta sitten käytössä. En tiedä onko se ihan suositeltava hoito, mutta lääkäri on sitten suositellu ihan tässä 2000-luvullakin tämmöstä hoitoo ja on saatu sitten poissa näitä, se oli itse asiassa migreenistä, mistä mä puhuin. Mutta joo. Kehitys on ollu huimaa ja se, että mihinkä tämä vielä vie eteenpäin, niin se on kyllä, että onneksi, toivottavasti itse pystyy vielä näkemään sen, että kuinka paljon eteenpäin me mennään tässä terveydenhuollon kehityksessä. Mutta se, että muistaa sen, että mitä siellä on ollu, niin kyllä se on jälkipolvillekin todella tärkeetä, että mistä me ollaan tultu ja mihin me ollaan menossa, niin se semmonen jatkumo.

Jasmin Saarela: Ja itsellä on jotenki semmonen ajatus siitä, samaa mieltä todellakin, mut sit vielä tavallaan kun tullaan tähän taiteeseen, niin haluaa liittää siihen sen inhimillisyyden kokemukset ja ne tunteet ja just se, että miten ennen siihen sairaalakäynteihin on varmasti liittyny se kipu aika oleellisena osana, just tämmönen hammashoitokin, niin huhhuh. Voi vaan kuvitella. Ja omilta vanhemmiltakin kuulee vielä sellasia juttuja, että ei oo ollu niitä puudutteita esimerkiks. Ja nykyään otetaan huomioon se ihmisen mielikin semmosissa perustoimenpiteissä. Siis siinä mielessä tarkotan sitä, että jos jotakin pelottaa, niin siihen suhtaudutaan, että jotenkin, ainakin minulle on jääny siitä sellanen kuva, siitä sairaalamuseosta ja muutenkin kaikesta tämmösestä, mitä isovanhemmat on kertonu, että se lääkäri ja se sairaalahenkilökunta on ollu semmosia auktoriteetteja jollain tavalla vähän tämmösiä yli-ihmisiä ja sit niitä ih misen tunteita ei oo niin otettu niissä toimenpiteissä huomioon. Ni mä jotenki itse koen, että se on nykyään erilaista siinä mielessä.

Annaleena Laurikkala: Joo, mä oon ihan samaa mieltä, koska se potilaan osallisuus nykyään on kyllä semmonen näkyvä osa, eli potilasta kuunnellaan, asioita katsotaan potilaan kannalta. Aikasemmin se on ollu siltä kannalta, missä lääkäri ja hoitaja on ollu, eli heitä on toteltu ja tehty juuri niin kuin he ovat sanoneet ja myöskin ammattikunnassa on ollu se oma byrokratia, eli siellä on ollu perushoitajat ja sairaanhoitajat, ni heilläkin on ollu se oma byrokratiansa, ja nykyään tuntuu, et me tehdään kaikki samaa työtä ja me ollaan kaikki samaa tiimiä osastolla sairaalamaailmassa, että se on kyllä muuttunu.

Klaudia Käkelä: Mitä sä pystyt kertomaan tästä tanssipuolesta, että mitä siellä tapahtu tällä viikolla ja mitä vielä tapahtuu ja näin pois päin?

Katja Haapakoski: No kyllä nyt ollaan tosissaan päästy tähän vaiheeseen, että on alettu kuvaamaan tätä lopullista videoteosta, eli tästä tulee tanssielokuva, noin 12-minuuttinen. Ja upeat Design Centerin kolme kuvaajaa on tekemässä tätä ja alotettiin tosissaan täällä kampussydämessä. Että pääosin meidän kuvauslokaationa on tietenkin se sairaalamuseo, mutta sitten tähän käsikirjotukseen meillä synty semmonen unenomainen kohtaus, joka kuvastaa näitten henkilöitten, jotka on tässä teoksessa, ni heidän sellasta sisäistä maailmaa ja sellasta toivon heräämistä siellä ja voimaantumisen kokemusta, niin me tahdottiin siihen luoda vähän ku sellanen valkoinen illuusio ja etsittiin semmosta studiotilaa ja keksittiin, että kampussydän, siellähän on valkosta seinää ja teipattiin sieltä kaikki ylimääränen piiloon, tuotiin valkoset tanssimatot ja siellä valkosissa vaatteissa kuvattiin. Meillä on ihan monta kuvauspäivää myös vielä tiedossa, että ollaan alotettu siellä sairaalamuseolla myös, mutta useana päivänä tullaan jatkamaan.

Jasmin Saarela: Tästähän on jo aikaa jonkun verran, en muista paljonko, kun äänitettiin nämä teokset ja meitä oli tosiaan siis neljä opiskelijaa, Sulo Niiva, Milja Tikkanen ja Minka Kaartola ja minä. Ja me saatiin, niinku Katja tässä kerto, niin saatiin ne tunnetilat itse oikeestaan valita, että mitä lähdetään työstämään ja mulla oli se voimaantuminen. Sit se matkan varrella eli kuitenkin. Et oli ideoita ja sai palautetta. Mun mielestä se oli todella tärkeetä, ku itse on aina hirmu omaehtosesti päässy tekemään omaa musiikkia, niin sitten se, että tehdään jonkun kanssa yhteistyössä ja saadaan sitä palautetta ja sit ku tanssijat ja muusikot hyvin erilaisesti tarkastelee sitä musiikkia, ni sitten jos minä oon sitä mieltä muusikkona vaikka, että tämä on todella minimalistista tämä, niin se tanssijasta saattaa olla todella runsasta. Ku me ajatellaan sitä niin eri näkökulmista. Ja mulla itsellä sit oliki ehkä, toki se instrumentaatio oli hyvin suppea, kun oli meitä vaan viis henkeä siinä soittamassa ja laulamassa, mutta et hyvin minimalistisesti sitä lähestyin. Ja sit lähin vaan miettimään sitä, että minkälaisia, tämä tunne minkä minä sain, tää voimaantuminen, että minkälaisia ajatuksia, värejä ja tuoksuja ja kuvia se minussa herättää sen sairaalamuseon kautta. Ja siitä se sitten lähti elämään ja tosiaan sitten siitä tulikin, mä tein lopulta useamman osan tavallaan semmosia siltoja tai läpimenoja toisiin kappaleisiin ja vielä aika viime hetken muutoksiakin tein, mutta niistä tuli kyllä sitten todella hienoja niistä ja se on hieno se kokonaisuus kyllä.

Katja Haapakoski: Mä oon kans kokenu tosi antosana tän eri alojen opiskelijoiden yhteistyön. Eli kun meitä on musiikkipegadogiopiskelijoita, me tanssipedagogiikkaopiskelijat ja sitten nää muotoilun ihmiset, ja jokasella on se oma tulokulma tähän asiaan, niin sitten mä koen sen aivan valtavan antosana sen, et sit tulee jokasen se oma näkökulma siitä samasta aiheesta. Ja sitten se on niin rikasta sillon se yhteistyö myöskin ja se tällasen yhteisen tuotoksen tekeminen, niinku Jasmin myös sanoi, et jos tekisi yksin, ni olisi vaan se oma mielipide ja oma visio. Sit ku tulee toisten ihmisten näkökulmia, niin sit se muuttaakin sitä, sitä saa ite jonkun ajatuksen toisten ideasta ja sitte se, että se lopputulos, se valmis teos, se on näitten kaikkien eri ihmisten eri visioiden, yhteisten mietintöjen ja niitten sellanen yhteensulautuma, niin se on must tosi upeeta. Ja opiskelijana aivan äärettömän antoisaa ja myös sellasta ammatillisesti kehittävää päästä sekä musiikkipuolen että muotoilijoiden kanssa tekemään yhteistä teosta.

Jasmin Saarela: Kyllä. Ja jotenki se on hirmu semmosta inspiroivaa saada niitä erilaisia näkökulmia, että mitä tuosta voisi imeä jotain uutta, et kiitos teille vaan, että tää on hyvin sujuvasti menny tämä. Jälkeenpäin jos ajattelee, niin yhteisiä näkemiskertoja ois voinu olla enemmän. Et oltas vielä jotenki voitu velloo yhdessä siellä jossain.

Klaudia Käkelä: Nouseeks sulla Annaleena tästä sosionominäkökulmasta, oot sä miten paljon saanu olla yhteistyössä tän muun porukan kanssa vai ootteks te siellä enemmän puuhastellu sosionomit keskenään näitä teidän sisältöjä?

Annaleena Laurikkala: Joo, me ollaan oltu tavallaan tämmönen oma ryhmä täällä, eli minä ja Päivi Luomala ja sitte tää lehtori Tuija Sairanen, me ollaan pidetty tällasia yhteisiä tapaamisia ja ollaan mietitty näitä draamakohtauksia ja Päivin kanssa ollaan just puhuttu, että miten suuri apu Tuijasta on ollu luomaan sitä, että se yhteistyö luo sitä erilaista, tulee ideoita, voidaan pallotella ja mitä ei välttämättä tulis yksin tai edes kaksinkaan. Ku meitä on ollu tämä kolmen pieni ryhmä, niin me ollaan saatu yhdessä sitten just miettiä niitä. Esimerkiks näille draamakohtauksille, siinä on ihan henkilöhahmoja, niin miettiä sen ajan nimiä ihan ja tämmösiä ihan pieniä nippelinappelitietoja, niin näitä ollaan just mietitty yhessä ja etsitty. Se on ollu hirveen, yks on kirjottanu, yks on googlettanu, yks on lukenu kirjoja. Et semmonen kombonaatio, ja että se yhteistyö on ollu, tää tekeminen on ollu todella todella mukavaa ja antoisaa.

Katja Haapakoski: Meitä on siis kaksi tanssipedagogiopiskelijaa tekemässä tätä tanssielokuvaa, minä ja Mira Heiskanen, ja me ollaan saatu ihan itse tehdä tämä koreografia tähän ja toimitaan tanssijoina tässä. Ja tää prosessi jatku sitte sillä lailla, et kun me oltiin muusikoitten kanssa yhessä työskennelty ja he oli päässy äänittää nää omat sävellyksensä, ni me tavattiin näiden Design Center Savonian kuvaajien kanssa. Eli sieltä on Martta Holma, Olaus Hurtig ja Samuli Heikkinen tässä projektissa ja me mentiin myös yhdessä käymään siellä sairaalamuseolla. Ja silloin tuli sitten tää muotoilijoitten näkökulma vahvasti mukaan. Eli he vasta sitte todella tarkasti katsoo valoja, muotoja, niitä tiloja ja totta kai sitä esineistöä myös eri lailla. Ja siinä vaiheessa me päästiin sitten tuomaan yhteen niitä meidän ideoita ja alettiin yhdessä sitte tehä sitä semmosta kuvakäsikirjotusta, me tanssijoina ja tän teoksen koreografeina tuotiin sitten meidän ajatuksia siitä, meidän visioita, että mitä me haluttas että tässä tulis jotain esille. Sitten he toi sen heidän osaamisensa, kuvaamisen, editoimisen näkökulman, et miten se voitas toteuttaa. Ja se on ollu sitten tosi upeeta se yhteistyö ja jään kyllä itse todella suurella innolla jo tässä vaiheessa odottamaan sitä, että kuinka upea on se lopullinen teos, valmis sitten.

Klaudia Käkelä: Jäämme siis suurella mielenkiinnolla odottamaan, että mitä kaikkea tästä monialasesta yhteistyöstä sitten saadaan oikeesti hedelmäksi.   

[musiikkia]

Klaudia Käkelä: Ja nyt päästään tähän minua ainakin eniten jännittäneeseen osuuteen, eli Kuopion yliopistollisen sairaalan asiakkuuspäällikkö Merja Ålander, kertoisitko ensimmäisestä esineestä, jonka olet napannut tähän meidän podcast-jaksoon. Se on tommonen puinen laatikko.

Merja Ålander: Kyllä vaan. Se on itse asiassa keskoslapsen vanerinen kuljetuslaatikko. Tämä on yksi kiinnostavimmista esineistä täällä sairaalamuseossa. Ei oo pitkä aika siitä, kun vakavasti sairaita keskoslapsia ei voitu hoitaa täällä KYSissä tai silloisessa keskussairaalassa, vaan keskoslapset siirrettiin tällaisella vanerilaatikolla hoitajan kanssa, hoitajan avustamana, hoitajan kantamana Kuopiosta Helsinkiin. Vauva, keskonen, laitettiin tuonne laatikon sisälle, tietysti se oli pehmustettu laatikko. Laatikon alapuolella on liukuva alaosa, jonne lisättiin tämmösiä kuumavesipulloja pari kappaletta. Ne ovat sellasia muovisia tai tällaista kumimateriaalia olevia kuumavesipulloja ja näiden avulla pyrittiin siihen, että keskoslapsi pysyy lämpimänä. Keskoslapsi peiteltiin tietysti hyvin ja kun hänet oli aseteltu sinne laatikkoon, niin laatikko suljettiin. Laatikon päällä on neliönmuotoinen tämmönen, varmaan siihen aikaan ollu lasinen…

Klaudia Käkelä: Ikkuna.

Merja Ålander: Lasinen ikkuna, kyllä, jonka kautta hoitaja pystyy junamatkan aikana tarkkailemaan, kuinka lapsi voi ja tarvittaessa sitten hoivata, jos näyttäyty siltä, että sen pitkän junamatkan aikana esimerkiksi piti kuivittaa tai muuta tai syöttää. Vauva, keskoslapsi ei toki ollut missään nimessä ollut laatikossa ilman henkireikiä, eli laatikon päällähän löytyy tollasia, taitaa olla viisi kappaletta, joiden kautta sitten varmistettiin, että keskoslapsi sai ilmaa. Niin se hoitaja lähti sitten illansuussa sinne Helsinkiin päin ja hänet saateltiin sinne Kuopion rautatieasemalle ja hän kantoi sitä kädessään. Eli keskoskaapissa on nahkaiset remmit, ja hän kantoi sitä käsivarrellaan sinne junaan. Illalla juna lähti ja aamulla se oli Helsingissä. Ja kun elettiin sitä aikaa, niin ei tosiaankaan ollut ambulanssit vastassa, vaan hoitajan täytyi lähteä etsimään jatkokuljetusta sinne sairaalalle. Eli hän käytännössä kantoi sen vauvan, keskoslapsen, Kuopiosta junalle ja junalta Helsingistä rautatieasemalta sinne sairaalalle. Tänä päivänä, onneksi me täällä KYSissä hoidetaan keskoslapsia ja meillä on valmiuksia eikä tartte lähtee Helsinkiin ja ei tarvitse missään nimessä sijottaa keskoslasta vanerilaatikkoon.

Klaudia Käkelä: Kyllä ja mä oon nähny omin silmin tän KYSin tehohoidon tiimin laitteiston, jolla he siis lähtee, jos pieni vauva on hädässä jossain päin tätä sairaalan aluetta, tätä hoitoaluetta, erikoisvastuualuetta, niin se lähtee se porukka ambulanssilla pillit vinkuen ja todella hi-tech -laitteilla. Aika kauas on tultu, tosiaan tommonen vaaleesta puusta, mitähän koivua tuo saattaa olla, en tiedä yhtään, vaaleasta puusta tehty ja nahkaremmeistä sen saa kiinni ja semmosilla myös kannetaan. Aika tommonen iso siis, että jos mä ottasin, niin kyllä kädet väsyy aika nopeesti. Se on ainakin minun hartioita leveempi, että semmonen aika levee ote saa olla, ku tuota on kantanu, jos noista reunahihnoista sitä on kannettu.

Merja Ålander: Kyllä ja voi kuvitella, että mitähän muuta sillä hoitajalla on ollu mukana. Että onkohan sillä hoitajalla ollu tavaroita itselle. Että onko hän pystynyt edes kantamaan omia tavaroitaan, hänellä on ollu niin arvokas, niin sanotusti lasti mukana, joka on pitäny saada turvallisesti perille. Eli silloin ei ehkä hoitaja oo ajatellu niinkään enää itseään, vaan että mahdollisimman nopeasti saadaan vauva turvallisiin olosuhteisiin, että hoitaminen pystytään alottaa.

Klaudia Käkelä: Ja kerro vielä, mitä aikaa elettiin kun tämmösiä puisia laatikoita käytettiin, onko sulla mitään käryä?

Merja Ålander: Minäpä epäilen, että 1900-luvun alkupuolella, varmaan ihan 50-luvulla vielä on varmaankin käytetty. 60-luvulla on varmaan meillä ollu jo KYSissä ja sillosessa keskussairaalassa jo jonkinlaisia valmiuksia, mutta kyllä tämä menee sinne 50-luvulle ja sitä ennen, näin minä epäilen.

Klaudia Käkelä: Kyllä. Ja toinen kysymys myös heräs itselle, kun katoin tota laatikkoa. Mitä hyötyä tuosta on edes ollut, siinä on totta kai, siinä on kansi ja reunat, että se vauva on vähän siellä infektiolta, siis semmosilta, vaikka nyt kun eletään korona-aikaa, kaikki tietää pisaratartunnat ja tämmöset, hän on semmosilta suojassa, mutta eihän tuo nyt oo millään tavalla erityisen steriili esimerkiksi tuommonen puulaatikko.

Merja Ålander: No steriilitaso oli tietysti erilainen siihen maailman aikaan, mutta ehkä täytyy ajatella myös niitä junia. Junathan oli sellasia ne ryskytti ja mennä ja tulla ja se vauhtikaan ei ollu hirveen tasanen. Tällä varmaan pyrittiin, että se vauva pysy jollakin tavalla aika paikoillaan, eli hänet oli varmaan tuettu tosta ympäriltäki, että hän pysy aika kapaloissa aika tiukasti. Mehän tiedetään, että vaneri on semmonen luja materiaali, joka varmasti kestää sen matkan ajan. Eli minä ehkä luulen, että siinä on se hygienia tietysti ollu se yks, mutta tärkeintä on ollu että se vauva pysyy ehjänä sen matkan ajan. Koska omia paikkoja ei tainnu sillon olla, eikä paikkalippuja pystyny ostamaan, että nehän oli tämmösiä yleisiä ykkös- ja kakkosluokan vaunuja tais siihen aikaan olla, mutta että nehän oli penkkejä.

Eeri Pihlajakari: Ja eiks sitte kapalointi ollu tuohon aikaan?

Merja Ålander: Kapalointi, tiukka kapalointi, ja sitte ympärille tosiaan pehmusteet ja lämpöpullot. Mutta minä aattelen sitä hoitajan näkökulmaa myös tässä, että hänellä on ollut valtava vastuu. Valtava vastuu, että kun hän on lähteny yksin menemään yön selkään ja junaan. Ja siihen maailman aikaan ei aina tienny, että kuinka kauan aikaa se junamatka täältä Kuopiosta sinne Helsinkiin kestää ja mitä sen matkan aikana tapahtuu. Että kyllä sillon on ymmärretty se, että tärkeintä on turvallinen kuljetus. Että se kuljetuslaatikko on sen verran turvallinen ja jämäkkä ja jollakin tavalla semmonen, että se ei hajoo sen matkan aikana. Ja se, että minulla on kuitenkin se katsekontakti hoitajana siihen vastasyntyneeseen keskoseen, et mä nään, kuinka hän voi, alkaako hän esimerkiks sinertymään tai alkaako tulla hengittömyyttä tai alkaako tulla kipua tai muuta, että mä nään sen vauvan koko ajan. Ja myös se, että hengitystiet, tietyllä tavalla, että hengittäminen mahdollistuu, että vauvaa ei laitettu ihan vaan laatikkoon. Mutta kyllä minä aattelen, että sinä päivänä, kaikkihan tämmösen lääketieteen ja hoitotyön kehityshän on jostakin lähteny ja heillä on ollu hyviä ajatuksia. Perusasiat on pitäny olla kunnossa. Turvallisuus, mikä tänä päivänä terveydenhuollossa ja sairaanhoidossa erityisesti korostuu, eli potilaan turvallinen ympäristö siinä sairauden tilassa tai pulmassa, mikä hänellä on. Että ympäristö tehdään turvalliseksi, että potilas ei itse vahingoita itseään. Ja tässä tapauksessa tietysti pikkunen keskosvauva on laitettu tiukkaan kapaloon ja tuettu sitten laatikon sisälle.

Klaudia Käkelä: Laatikosta päästäänkin hyvällä aasinsillalla eräänlaiseen toiseen laatikkoon, jolla on hyvin poliittisesti epäkorrekti nimi. Me päätettiin Merjan kanssa, että me se tässä sanotaan, mutta tosiaan se on sen ajan termi ja me voidaan muuten käyttää siitä toisenlaista termiä. Eli tämmönen aikuisen ihmisen laatikko.

Merja Ålander: Kyllä vaan, eli nyt puhutaan hullunkuljetuslaatikosta. Ja tosiaan tän jälkeen käytän termiä psykiatrinen potilas, mikä tänä päivänä on sitten käytössä. Mutta sillon aikasemmin puhuttiin hulluista, hullujenhuoneesta, hullunhoidosta, mutta se ei tänä päivänä ole enää korrekti sana. Täällä sairaalamuseossa löytyy todellakin tämmönen, tämä taitaa olla varmaan kaks metriä pitkä ja oisko tuo tommonen puolitoista metriä korkea laatikko, puinen laatikko, jossa on metalliset rautaristikot päällä. Ja tää metallinen rautaristikko, joka peittää koko tämän laatikon…

Klaudia Käkelä: Niinku kansi, tosi raskas kansi.

Merja Ålander: Kyllä, juuri näin, niin se lukitaan lukoilla. Ja tässä laatikon sivuillahan löytyy kaks tämmöstä lukituspaikkaa ja minkä takia tämmönen sitte psykiatrisen potilaan kuljetuslaatikko sitten aikoinaan on ollu käytössä, ni sillonhan, myös silloin, ku tänäkin päivänä, hoidot oli keskitetty tiettyihin sairaaloihin ja lääneillä oli vastuu hoitaa oman lääninsä potilaita. Ja sitten, kun tuli tällasia psyykkisiä oireita, eli esimerkiks psykoosi, potilas haluaa vahingoittaa itseään tai haluaa vahingoittaa jotain muuta, niin häntä ei voinut pitää siinä omalla kylällä tai siinä omassa kunnassa, jolloin hänet piti saattaa hoitoon. No, sen aikaset kuljetusvälineet varmaan oli aikamoisia, ei tainnu ambulansseja hirveesti olla tai jos oli jonkinlaisia, niin miten sitten ihminen, joka ei oo enää tässä todellisuudessa ja on hyvinkin psykoottinen, niin kuinka hänet voi turvallisesti saattaa hoitopaikkaan, niin tämmösellä psykiatrisen potilaan kuljetuslaatikolla sitten tuotiin niitä potilaita tuolta omilta kyliltänsä psykiatriseen hoitoon tänne Kuopion alueelle. Tänä päivänähän tämmönen laatikko näyttää kyllä aika rajulta eikä todellakaan enää tälläsiä kuljetusvälineitä ole käytössä, mutta ehkä siihen aikaan se oli se paras mahdollinen tieto, mitä sillon oli. Eli sillon turvattiin tämä potilaan turvallisuus, mutta myös niiden henkilöiden turvallisuus, eli niiden terveydenhuollon henkilöiden turvallisuus, jotka olivat saattamassa, hakemassa sitte potilasta sinne hoitoon.

Klaudia Käkelä: Tästä laatikosta tulee mieleen mulle heti Rautanaamio, siis tämä vanha Leonardo DiCaprion elokuva, katsokaa kaikki, jos ette ole nähneet, jossa siis vangille, mikä on ollu ihan käytäntö aikoinaan, vangille on laitettu semmoinen rautanen ikään ku kypärä, joka on lukittu ja sit se on ollu semmonen rangaistusväline. Jotenkin tuli hyvin vahvat Rautanaamio-vibat ja mä kokeilin, vaikka tietenkin näitä museoesineitä ei saa hirveästi mitenkään hiplailla, mutta ihan hukina kokeilin sitä raskasta kantta vähän, että saanko mä sitä raotettua. Siis minä käyn salilla ja nostan rautaa, mutta se rauta oli ihan hitsin painavaa. Sitä ei oikeesti, ja sit siinä oli vielä, että sen sai lukkoon, mutta sitä ei kyllä lukottomanakaan ainakaan ihan heiveröinen saa hitkutettua yhtään auki. Että todellakin jykevä esine.

Merja Ålander: Kyllä ja tietysti tässäkin, niinku tässä puhuttiin tästä vastasyntyneen keskosen vanerilaatikosta, että siinä vauva on ollu kapaloissa, niin kyllä tässä psykiatrisen potilaan kuljetuslaatikossakin on sitten potilas ollu sillä tavalla, ei nyt köytettynä, mutta sanotaan näin että on kädet ja jalat sidottu, että ei pysty vahingoittamaan itseensä. Oishan se ollu aikamoinen riski, jos henkilö, joka syvästi haluaa vahingoittaa itseään syystä tai toisesta, eli se sisäinen, psyykkinen tila on niin huono, niin pystytään sitten kädet ja jalkoja sitomalla ja ehkä päätäkin vähän tukemalla varmasti turvallisesti saattamaan tämä potilas sen hoidon piiriin. Mutta maailma muuttuu ja luojan kiitos, että muuttuu myös tässä terveydenhuollossa, mutta silloin tehtiin sen ajan parhaimpia päätöksiä ja sen ajan parhaimman tiedon mukaan, jota ehkä tänä päivänä voi ihmetellä ja ehkä ajatella tätä inhimillisyyttä ja sellasta, että mitä me ollaan oikeesti sillon ajateltu. Että mikä on meidät saanu siihen, että ollaan laitettu hyvin vakavassa psyykkisessä tilanteessa oleva henkilö tällaseen laatikkoon, mutta se on ehkä ollut ainut keino.

Klaudia Käkelä: Ja tosiaan, kuten tossa keskoskuljetuskaapinkin yhteydessä puhuttiin, nykyään Kuopiosta pääsee junalla Helsinkiin noin neljässä tunnissa, mutta tosiaan niihin aikoihin ku tätä psykiatrisen potilaan ja myöskin tätä keskosen kuljetuskaappia on käytetty, niin ne matkat on tosiaan ollu, että se hullu, ennen aikaan mitä käytettiin tätä termiä, eli se psykiatrinen potilas, niin hän on saattanut olla siis tuntitolkulla varmasti siellä, jos miettii että mihin käyttöön, että on just saatettu hakea jostain peräkyliltä esimerkiks ihminen, jonka hoito on siellä täysin mahdotonta.

Merja Ålander: Kyllä, juuri näin. Mutta tietysti, jos lähdettäisiin miettimään sen ajan psykiatrisia hoitoja, niin silloinhan käytettiin myös insuliinihoitoa, kylmäkylpyjä ja tän tyyppisiä hoitoja, mitkä tänä päivänä on täysin kiellettyjä eikä niitä moneen vuosikymmeneen oo käytettykään. Tässäkin on hienoo, että lääketiede ja hoitotiede kehittyvät koko ajan ja ihmisen ja ihmisyyden ymmärtäminen koko ajan laajenee. Potilaan ja asiakkaan oikeudet mutta myös velvollisuudet tunnistetaan. Että kyllähän sillonkin pyrittiin tämmöseen asiakaslähtöiseen toimintaan, mutta ehkä tänä päivänä me ajatellaan sitä asiakaslähtöistä toimintaa ihan eri tavalla. Että jälleen kerran sanon, että he ovat kuitenkin tehneet sinä aikana oikeita ratkasuja, jotka ehkä vaan tänä päivänä ovat hieman arveluttavia.

Klaudia Käkelä: Kyllä ja eihän psyykkisiä ongelmia ymmärretty, jos miettii vaikka 50, 60, 70 vuotta taaksepäin, niin aika erilaista oli se ymmärrys, mitä siihen aikaan oli. Ei voi tavallaan sanoo huonompaa, koska se oli just sitä sen ajan uusinta uutta, varmasti oltiin ihan tiedon kärkipäässä Suomessakin ja oli sitä tietoa, mutta se oli niin paljon, se oli niin erilaista verrattuna tähän nykypäivään.

Merja Ålander: Kyllä ja ehkä se yhteiskuntakin oli erilainen. Aviomiehethän pystyivät omalla päätöksellään esimerkiksi ohjaamaan niin sanotut heikkohermoiset vaimot tai epävakaat vaimot…

Klaudia Käkelä: Hysteeriset naiset.

Merja Ålander: Hysteeriset naiset hoidon piiriin ja naisethan saatto sitte viettää siellä useamman vuoden, ehkä vuosikymmenenkin. Monet teistä varmaan tuntee Seilin saaren tarinan tai Kellokosken prinsessan tai näin, että maailma on muuttunut paljon, että tänä päivänä aviomies ei todellakaan voi ohjata puolisoaan mielisairaalaan ja psykiatriseen hoitoon ja niin että puoliso joutuisi suljetulle osastolle ilman että tehtäisiin tarkkoja tutkimuksia tai arvioita, onko tässä tilanteessa tosiaan psyykkisestä sairaudesta tai oireilusta kyse, joka tarvitsee suljettua osastohoitoa.

Klaudia Käkelä: Loistavaa. Merja, mikäs on meidän seuraava esineemme?

Merja Ålander: No mennään taas tuonne taaksepäin ja sota-aikaan ja tässä meidän edessä näkyy tämmönen iso lippu. Eeri, osaatko kertoa, minkä kokonen tämä lippu oikein on? Tää on valtava.

Eeri Pihlajakari: Varmaan ihan, onko kolme metriä, kolme metriä.

Merja Ålander: Kolme metriä kertaa kolme metriä, se on valtava valkonen lippu, varmaan alkuperin ollu, nyt tommonen vähän kellastunu. Mutta siinä on iso punainen risti. Ja tällä lipulla on semmonen tarina taustalla, eli sota-aikana ja täällä Kuopion alueella oli siis sotasairaala.

Klaudia Käkelä: Tarkennatko vielä mistä sodasta puhutaan?

Merja Ålander: Toisesta maailmansodasta varmaankin, eli sillon kun meillä oli lotatkin rintamalla. Minä oon ymmärtäny näin, että tämä on toisen maailmansodan aikaista esineistöä.

Eeri Pihlajakari: Joo, näin minäkin oon ymmärtäny tän.

Merja Ålander: Ja tää lippuhan on sillä tavalla merkityksellinen, no tietysti että se on punanen risti, se kertoo jo meille aika paljon, eli siellä on sairaanhoitoa, siellä on lääkäreitä, siellä saadaan terveydenhuollon apua, eli näille loukkaantuneille sotilaille ja en tiedä oliko siellä, ei ehkä ihan tällasia tavan kansalaisia ollu, että sotasairaalahan se on ollu. Ja siinä alkuvaiheessa ajateltiin, että laitetaanpas lippu sinne sairaalan katolle, että se vähän suojaisi sitä sairaalaa siltä, että pommikoneet ei nyt ensimmäisinä sinne ryntää, että olemme hyvän asialla, mutta tajuttiinpa aika nopeasti, että se olikin ihan toisinpäin. Että itse asiassa se punanen risti siellä sairaalan katolla oliki se kimmoke mikä sai sitten ehkä sen…

Eeri Pihlajakari: Napakymppi.

Merja Ålander: Napakymppi, että tuonne kannattaa sitten lähtee niitä pommikoneita ohjaamaan, eli aika nopeasti se lippu sieltä sairaalan katolta sitten laskettiin alas. Tämän lipun vieressähän löytyy myös lottapukuja ja sitten löytyy myös tämmösiä, varmaan tämmösille kenttälääkäreille, minä en oikein tätä sotatermistöö niin hirveesti tunne, varsinkaan lääketieteen puolelta, niin on tällasia ensiapulaukkuja. Ja niin ne on varmaan ne henkilöt, sotilasmiehet, joilla on ollu lääkinnällinen vastuu, niin kantaneet noita ensiapulaukkuja mukanansa kun ovat sitten auttaneet niitä rintamalla olijoita. Hyvin pienihän tämä tietysti on tämä sotasairaalaesineistö tässä, mutta hyvin merkittävä näin Suomen mittapuussa ja jotenkin tuo on aika sykähdyttävä tuo iso punainen lippu tuossa meidän edessä, tuo punainen risti. Että mitenkä hyvä tarkoitus ja tässä myös tää inhimillisyys voi tämmöisessä sotatilassa, poikkeustilassa, kääntyä vastaan. Että vihollinen ajattelee, että tuonne kannattaa sitten ne koneet suunnata, siellä löytyy ihmisiä.

Klaudia Käkelä: Oliko meillä myös tarkotus puhua tämmösestä kartasta, joka löytyy myös tästä seinältä?

Merja Ålander: No joo, tässä ku tullaan tänne sairaalamuseoon sisälle, niin heti oikealla puolella seinällä löytyy karttoja tai tämmösiä pohjapiirustuksia. Ja itse asiassa ne ovat niinkin vanhoja kuin 1700-luvulta, eli Kuopioon perustettiin Savon ja Karjalan läänin lääninlasaretti ja hospitaali. Ja se perustettiin 1794, eli nämä piirustukset ovat siis muutamia satoja vuosia vanhoja. Me Eerin kanssa kerran kateltiin niitä kovasti ja ihmeteltiin niitä huoneiden määriä, kun eihän se lasaretti, hospitaali, nyt niin hirveen iso ollu.

Eeri Pihlajakari: Joo, ja ihan mietittiin jo ylipäänsä, että minkälaisella kynällä tai kynän tapaisella ne on ylipäänsä piirretty. Mut todella, ihan jo sillein visuaalisesti hienoja, että ottasin ihan kodin seinälle vaikka. Tosi kauniita. Ja sitten mietittiin sitä huoneiden järjestystä, että miten lämmitys ja kaikki tämmönen on pitäny tapahtua. Ja sit olihan niin, et se oli vielä myös niin, et se oli myös vesistön äärellä täällä, että potilaat pesi itse pyykkinsä siihen aikaan, et se oli sen takii se lokaatio pakko olla veden äärellä.

Merja Ålander: Kyllä vaan, eli tämä Savon ja Karjalan läänin lääninlasaretti ja hospitaali siis rakennettiin Maljapuron viereen. Ja yksi syy oli se, että potilaat pystyisivät sitten pesemään omat vaatteensa sen sairaalahoidon aikana. Ja kun sitten miettii, että siihen sairaalaan ohjautui tämmösiä äkillisiä ja kroonisia sairauksia sairastavia potilaita, niin kyllä sitä aattelee sitä tilannetta, että on pitäny olla kuitenkin voimavaroja, että pystyn omat vaatteeni pesemään. Eli varmaan ei oo sairaalavaatteita ollu silloin 1700-luvulla, vaan ollaan oltu omissa vaatteissa. Semmonen mielenkiintonen tässä myös on, että alle 5-vuotiaita sairaalaanhan ei otettu. Ihan sen takia, että se ennuste oli niin huono, että mieluummin hoidettiin kuudesta ikävuodesta ylöspäin. Tässä lääninlasaretissa ja hospitaalissahan on viis potilashuonetta ku oikein lasketaan ja kuten Eeri tuossa sano, niin et miten lämmitys on hoidettu, niin tuossahan näyttää vähän tuommoset kakluunin paikat, eikö vaan, että lämmitys on että joka huoneessa on ollu kakluuni ja siihen on varmaan puita laitettu ja toivottavasti siinä on apumiehiä, etteivät potilaat itse ole joutuneet laittamaan pökköä sinne kakluuniin. Siellä näytti olevan myös tämmönen jonkinlainen keittiötila, mutta hämmästyttävän selkeästihän siinä on kerrottu, mitä ne huoneet ovat, ja hämmästyttävän suoria viivoja, että kyllä sillonkin on osattu rakentaa ja tehdä pohjapiirustuksia ja miettiä sitä arkkitehtuuria jollakin tavalla, että miltä se näyttää myös ulospäin, koska tuossa kuvassahan näkyy myös se ulko, et miltä se rakennus on näyttäny. Tänä päivänähän sitä ei enää ole, on vain säilynyt nämä arvokkaat pohjapiirustukset, mitkä löytyvät täältä sairaalamuseon aulasta.

Eeri Pihlajakari: Mut varmaan klassismista voidaan puhua arkkitehtuurisena tyylinä, et mitä se on ollu.

Merja Ålander: Totta, kyllä. Mutta siellä se on ollu Maljapuron vieressä, niin että potilaat pystyvät pesemään omat pyykkinsä.

Klaudia Käkelä: Merja sulla on vielä mielenkiintonen tarina tällasesta matkaavasta kätilöstä, joka ennen aikaan toimi täällä alueella. Varmasti niitä oli ympäri Suomen.

Merja Ålander: Kyllä vaan, puhutaan siis kunnankätilöistä, joiden vastuualue taisi olla tämä koko lääni. Ja näillä, kunnankätilöthän siis matkasivat läänin alueella ja menivät sinne, missä synnytyksiä oli tulossa. Ja tässä on itse asiassa meidän edessä erään kunnan kätilön välineistö. Ja hän oli käsittääkseni oman uransa aikana tehnyt yli 1000 synnytystä, eli ollut avustamassa yli 1000:nnessa synnytyksessä. Aika huima määrä, kun ajattelee, että kätilöhän hoiti nämä synnytykset sitten aivan yksin ilman synnytyslääkäriä, ilman synnytyssalia, vaan mentiin sinne, missä se odottava äiti, synnyttävä äiti on. Tässä nähdään tämmönen jännä tötterö, tää on ikään ku tämmönen torvi. Ni tämähän on itse asiassa sikiön sydänäänien kuuntelutorvi. Eli tää on tämmönen, onko tämä, ei tämä nyt ihan alumiinia oo, mut jotain metallia ja se on laitettu sitten siihen äidin vatsan päälle ja kätilö on kuunnellu torven toisesta päästä, minkälaiset sydänäänet siellä kuuluu.

Klaudia Käkelä: Näyttää enemmän joltain keittiössä käytettävältä suppilolta ku miltään lääketieteelliseltä tai hoitotieteelliseltä välineeltä.

Merja Ålander: Kyllä, tätähän vois vaikka käyttää piirakkamuottina, eli siinä on vaan sitten se otin, että saa sitten paineltua taikinaa. Ja tässä vieressä on sitten muovinen putki, jossa on sitten vähän lasinen pää. Tämähän on itse asiassa imulaite, jonka avulla kätilö imi vastasyntyneen hengitystiet auki. Ja ajatelkaa, tässäkin, ei ollu mitään moottoria tai aparaattia, vaan kätilö käytti itseänsä apuvälineenä, laitteena. Eli hän itse imi, auttoi imemään, siis puhdistamaan…

Klaudia Käkelä: Putkella tavallaan.

Merja Ålander: Putkella katto kaikki nämä hengitystiet auki. Että se on kyllä vaatinu aika paljon semmosta kutsumusta. Minä aattelen, että sen ajan kätilötyö on ollut todellakin kutsumusammatti. Itsenäinen ja joutunu tekemään hyvinkin vaikeita päätöksiä yksin ja minkä tahansa laisissa ympäristöissä ja minkä tahansa laisissa tiloissa. Majataloissa, saunassa, ulkona, ladossa, ehkä sisätiloissa joskus. Ja sitten täältä löytyy vielä tämmöset huimat pihdit, eli nää on aika hurjan näköset ja nää on synnytyspihdit, jotka on kuuluneet myös tälle kätilölle. Mutta tämän kätilön mukaan hän oli käyttänyt oman uransa aikana niitä vain kerran. Että hän oli varmaan aika taitava kätilö. Minä en hirveästi tiedä kätilön työstä, mutta voisi ajatella, että hänelle ehkä kävi tuuri tai sitten ei ollu sellasia komplikaatioita, joissa hän olisi tarvinnut synnytyspihtejä tai sitten hän osasi jollakin tavalla ne synnytykset toteuttaa niin, että pihtejä ei tarvittu.

Klaudia Käkelä: Oli vaan niin taitava. Tosta hengitysteiden putsausletkusta, niin en ole siis itse ikinä ollut läsnä kun vauva syntyy, mutta oon telkkarista nähny, että se hoidetaan nykyään semmosella, se on tavallaan pumpattava nokka, mikä ensin painetaan tyhjäksi kiinni ja sitten se alkaa imeä kun sen avaa, irrottaa sen otteen. Semmosella tavallaan ilma-, tyhjiösysteemillä toimiva. Ei tarvitse enää omaa suuta käyttää siihen imemiseen nykykätilöiden.

Merja Ålander: Kyllä. Mutta kotisynnytykset siihen aikaan olivat hyvin tavallisia. Ja välimatkat pitkiä, eli varmaan siinäkin se kätilön työ on ollu aikamoista reissutyötä, sen ajan matkatyötä. Mutta kilometrikorvauksia ei varmaan siihen aikaan saanu tai että omalla ajalla varmaan aika paljon joutui sitten menemään.

Klaudia Käkelä: Mistä vuosikymmenistä nyt suunnilleen puhutaan? Meillä on tän kätilön tarinaa tallennettu, mutta oliko meillä tiedossa mihin aikoihin tää kätilö eli?

Merja Ålander: No minä luulen, että hän on tossa 1900-luvulla toki on varmaan eläny, oisko 50-60-luvulla, näitä aikoja varmaan, sillon oli kunnankätilöitä. Ihan tarkalleen minulla ei aikaa oo tiedossa, mutta ei enää 60-70-luvulla. 70-luvulla alko keskittyä ja terveydenhuolto sillä tavalla kehittymään ja tämä meidän organisaatiojärjestelmä, terveydenhuollon järjestelmä alko kehittymään ihan uudella tavalla. Et varmaan siinä 60-luvusta taaksepäin, epäilisin näin. Sinänsä tässä on vähän harmi, että ne alkuperäiset, ketkä ovat olleet rakentamassa tätä sairaalamuseoo, niin meillä ei oikein heidän tarinoitaan ole enää käytettävissä. He ovat tehneet arvokasta työtä ja ainutlaatusta työtä, mikä me halutaan nyt tallentaa videoteitse, eli tekemällä näitä erilaisia tallenteita. Tää on yksi tapa antaa se kunnioitus ja se arvostus heidän ainutlaatuselle työlle, mitä he ovat tehneet sairaalan, terveydenhuollon, lääketieteen historian näkökulmasta.

Klaudia Käkelä: Tosiaan kaikki nämä esineet, joita tässä on käsitelty, niitten kuvat, muistutan vielä, löytyvät meidän Savonian Instagram- ja Facebook-sivuilta tämän podcast-jakson julkaisun yhteydestä, sieltä ne kannattaa käydä katsomassa. Ja nämä tilit kannattaa muutenkin ottaa seurantaan, koska varmasti sitten tämä tallenne, joka tehdään tästä sairaalamuseosta, jaetaan jossain muodossa, sitten kun se on jaettavassa muodossa, niin varmasti löytyy sitten meidän somekanavista, kun se valmistuu.

Eeri Pihlajakari: Joo, kyllä, siis Savonian käytössä ja KYSillä omassa asiakkuuskäytössä löytyy.

Merja Ålander: Niin, tää videohan tehdään meidän henkilökunnalle, tuleville opiskelijoille, mutta erityisesti meidän asiakkaille, eli lääketieteen, sairaanhoidon historiaa. Se on ainutlaatusta ja hienoa, missä ollaan. Tätä kautta pystyy näkemään, että olemme päässeet aika pitkälle aika lyhyessä ajassa.

Klaudia Käkelä: Sulla oli Merja siellä entisen ylilääkärin viisaita sanoja tähän loppuun.

Merja Ålander: Yhteisö on henkisesti kypsä, kun se osaa arvostaa omaa menneisyyttään.

[musiikkia]   

Savonian legendat, jakso 9: Sairaalan historian haamut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.