Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.
[Musiikkia]
Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat -podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä ja tänään aiheenamme on musikaalien maailma. Tarkemmin sanottuna se, miten musikaalien taika luodaan lavalla, miten musiikki ja tanssi sovitetaan yhteen, miten hahmoista tehdään todellisia, eläviä ja hengittäviä. Vieraanani studiossa on tänään Sirpa Möksy, jazztanssin lehtori eli meidän Savonian suurtuotanto West Side Storyn koreografi. Ja Veera Airas, West Side Storyn ohjaaja. Lämpimästi tervetuloa.
Sirpa Möksy: Kiitos.
Veera Airas: Kiitos.
Klaudia: Hypätään suoraan aiheen syvään päähän. Sirpa, sun käsialaa on tän tuotannon kaikki koreografia eli lavalla olevien ihmisten liikkeet. Kertoisitko vähän siitä, että miten sä alat luoda sitä koreografiaa tuotantoon ihan siinä alusta alkaen.
Sirpa: Joo no kaikki lähtee kyllä musiikista eli kuuntelen musiikkia todella paljon. West Side Storyn musiikki on tuttua, joten kun sitä kuuntelee vaan niin ensin saa sen fiiliksen että vau ja oi, se on tää kohtaus ja oi oi oi. Sitten kun sä alat tekee koreografiaa ja tarkemmin tarkastelemaan sitä musiikin rakennetta niin sit huomaan, että siellä onki, että okei mikäs tahtilaji, tässä muuttuu, mites tässä lasketaan, oi mitenkäs mä tähän näin, minkälaisia fraaseja. Tosiaan tutustun musiikkiin tosi huolella, kuuntelen tosi paljon musiikkia.
Klaudia: Niin eli tällaselle tavikselle, joka ei tanssista ymmärrä mitään, niin se ei lähdekkään suoraan siihen liikkeeseen vaan enemmän siihen mielen, tavallaan siihen mitä asioita se musiikki tuo sulle mieleen?
Sirpa: Kyllä. Musiikista kaikki äänet ja sit jos on tietenkin laulua, sanat, mikä on se tarina, mikä on se fiilis, mitä tapahtuu. West Side Storyssa meillä on tuttu rakkaustarina, niin tietenkin nää henkilöt ketä siinä on valittu meille musikaaliin, niin he myös vaikuttavat siihen mielikuvaan, että mitä sitten, samalla kun kuuntelee musiikkia niin mitä alkaa näkemään, että miten he liikkuisivat, mitä jännitteitä esimerkiks on. Meillä on kaksi jengiä Sharksit ja Jetsit elikkä todella selkeet karaktäärit näillä jengeillä, elikkä lähtee hyvin paljon myös niistä kulttuureista liikkeelle.
Klaudia: Teillä on tosiaan niin kun puhuit jo näistä hahmoista ja tässä tarinassa on tosiaan jengejä ja semmosta konfliktia, niin myös tässä tuotannossa on mukana opiskelijoita tosiaan hyvin eri taustoista ja eri koulutuslinjoista, miten näiden eri tyyppien kanssa työskentely eroaa toisistaan? Mua kiinnostaa sekä sun Sirpa että Veeran näkemys tästä aiheesta.
Sirpa: Itse henkilökohtaisesti on todella mukavaa työskennellä eritaustaisten kanssa eli mä tykkään tuoda esille kaikkien omia persoonallisuuksia, vahvuuksia, ja hyödyntää niitä. Sitten kun meillä oli tässä musiikinopiskelijoita ja tanssinopiskelijoita, no valtaosa oli tanssinopiskelijoita, mutta sitten oli myös paljon musiikinopiskelijoita, jotka oli mukana ihan yhtä lailla tansseissa, niin mä tykkään lähtee siitä liikkeelle että mä ajattelen et ne kaikki lähtee samalta viivalta, eli laitan heitä improvisoimaan, annan yksinkertaisia tehtäviä miten liikutaan ja jokainen hakee silleen omia rajojaan ja vähän että mitä pystyy tekemään. Samalla mä nään, että mitä mä pystyn teettämään. Samalla kun ne on samassa tilassa tekemässä samoja juttuja, niin he näkevät toisiaan tekemässä ja samalla inspiroituu, tai että vau ai voi tehdä noin, hei mäkin voin kokeilla, sitten tanssin opiskelijat he näkivät kuinka muusikot lähti liikkumaan ihan tosi rohkeesti niin se silleen tuo yhdessä semmosta voimaa.
Klaudia: Niin luulis, että siinä saa vähän potkua pehvalle jos ite opiskelee vaikka tanssin opettajaksi ja sitten joku muusikko joka taas on ihan eritaustainen ja ihan eri uralle pyrkii, niin vetää siellä viimisen päälle ja kovalla tarmolla, niin varmasti se inspiroi sit tosiaan niitä tanssijoitakin.
Sirpa: Kyllä. Se mikä oli kans tosi kiva huomata harjoituksissa, niin tanssinopiskelijat opasti sitten musiikoita ihan henkilökohtaisesti, joku saattoi niin kun että okei tälleen näin, tee tälleen näin, joo hyvä hyvä, että siellä semmosta lisäopetusta mun ohjauksen ohella ihan automaattisesti lähti tapahtumaan.
Klaudia: Mites Veera. Miten sä oot nähny tän hyvin erityyppisten ihmisten ohjaamisen?
Veera: No siis sehän on kaikissa projekteissa, että eihän se oo vaan tässä projektissa, että siis jokainen meistähän on yksilö. Mulle projektikohtaisesti se on aina se, että mä lähden rakentamaan sitä niistä ihmisistä, että mä en yritä heidän päälle präntätä jotain mikä tulee mun päästä, että nyt minä haluan että te olette tämä ihminen, et niin kun, tää on hyvä kun mä puhun aina käsilläni ja teen jotain niin se ei ihan täällä äänimaailmassa tule esille [naurua]. Mut just se että saa sen hahmon elämään siitä ihmisestä itsestään on se kaikkein tärkein asia, koska muuten se ei oo aito lavalla ja sillon se tunne ei välity myöskään yleisölle. Se on hirveen tärkeetä, että se tehdään sillä tavalla, että se kasvaa siitä ihmisestä itsestään ja sen ihmisen sisältä itsestään se hahmo ja se on orgaaninen se kasvu, eli jos siellä on joku tunnetila niin tavallaan löytää sen lukon ja löytää sen asian millä se saadaan siitä esiintyjästä esille sieltä omista voimavaroista, ilman kuitenkaan, kun sit on niitä ohjaajia jotka menee sit mun mielest vähän, jos ajatellaan surua varsinkin, niin mennään mun mielest vähän tiettyihin äärirajoihin jotka on tosi kuluttavia esiintyjille, elikkä ajattele vaikka että olet äitisi haudalla tai jotain jotta sä pystyt itkemään tässä kohtauksessa, niin se on todella kuluttavaa, että sun pitäis joka esitys olla siel haudalla seisomas, niin sehän on hirveen psykologisesti vaurioittavaa kenelle tahansa ja sen takia mä pyrin hakemaan sen jotain toista kautta jotta se työ itessään pysyy mielekkäänä.
Klaudia: Tosiaan tässä on kumminkin kyse uransa alussa olevista ihmisistä, niin varmasti ei oo pedagokisesti kauheen kestävää rikkoa heitä ihan täysin henkisesti jo tässä ekassa produktiossa.
Veera: Ei ja mun mielestä se mikä on hirveen tärkee on just se, että se pysyis mielekkäänä se tekeminen, et sä löytäisit itsestäs sen pienen tulevan esiintyjän joka haluais tehdä tätä uudestaan. Musikaali itessään on todella haastava lavalaji eli sun pitää esiintyjänä pystyy tekee niin monia asioita, että paljonhan löytyy näyttelijöitä jotka ei laula nuottiakaan, sitten on niitä jotka laulaa todella hyvin, ja musikaaleissa sun pitää pystyä tehdä molempia, ja sitten musikaaleissa sun pitää pystyä myös tanssimaan, eli sun pitää samanaikaisesti pystyä laulamaan ja tanssimaan ja sit myös replikoimaan siellä välissä, niin se on oikeesti todella todella vaativaa, se ei oo mikään helppo asia, ja sen äänen vaaliminen ja sen äänen käyttö ja kaikki tämmöset asiat on ihan oma osuutensa siinä, ja sillon myös se, että se vaatii myös tanssijoilta paljon enemmän, et koska tanssijat yleisesti, jos sä menet vain tanssiesityksiin niin ethän sä tee muuta kun tanssit, kuulosti ehkä pahalta ”ethän sä tee muuta kun tanssit”, se ei todellakaan nyt tarkota sitä vaan että tanssihan itessään on haastavaa, mutta sit kun sä lisäät siihen päälle et sun pitäis samaan aikaan laulaa, niin kuka tahansa joka sitä on tehnyt pystyy sanomaan et ne kaksi yhdessä on haastavampaa kun molemmat erikseen.
Klaudia: Kyllä ja musikaaleista suhteellisen perillä olevat ihmiset tietää tän kolminkertainen uhka -käsitteen eli sillon kun näyttelijä tai tanssija tai laulaja kykenee myös niihin kahteen muuhun asiaan loistavasti, ja täähän on se kultainen täydellisyyden kolmio johon varmasti semmoset huipputekijät pyrkii, jotka sitten toivoo että olis uraa mahdollisesti myös musikaalialalla. Mua myös aina kiinnostanut, koska itsekin teininä haaveilin näyttelijänurasta, onko mahdollista olla esittävä taiteilija näyttämölavalla ilman että osaa laulaa oikeesti hirveen hyvin yhtään?
Veera: Sanotaan näin, että semmosta joka ei yhtään osais pitää minkäänlaista nuottia niin ei oo hirveesti tullut vastaan, et kyl teattereissa varsinkin niin piirit on kuitenkin silleen pienet ja siel pitää ne jotka ovat palkkalistoilla varsinkin vakituisena niin niitten pitää pystyä tehdä niitä kaikkia kolmee, ja senhän takia Teatterikorkean jo sisäänhaussa sun pitää laulaa ja tanssia ja näytellä, jotta sä ees pystyt hakemaan sinne. Tiedän semmosia jotka ovat päässeet Teatterikorkeeseen ja valmistuneetkin sieltä jotka eivät osaa laulaa, sitä ei tarina mulle sit taas kerro et kuinka hyvä ura niillä on sen jälkeen ollut. Sit on paljolti sellasia laulajia jotka tekevät musikaaleja, näyttelee päärooleja, joilla ei ole mitään, he ei ole koskaan käyny teatterialan koulutusta, eli sitä taas sit löytyy paljonkin. En tiedä Suomessa onko semmosia tanssijoita jotka ois sit tehny sen breikin tavallaan myös, että he ovat koulutukseltaan tanssijoita mutta tekevät musikaalipäärooleja, sehän on tietysti jos sä olet opiskellut tanssijaksi niin se on niin haastava itessään jo, et se että sä siihen sitten opiskelet myös sitten laulua sivutoimisesti siinä vieressä niin se on sit oma taas, kun taas tanssiminen tulee monelle harrastuksien kautta jo, jonka takia se että sä olet laulaja joka tekee musikaaleissa sitten isoja rooleja ja osaa tanssia niin se tuntuu jotenkin, en mä sano helpompi tie vaan semmonen loogisempi tie, koska varsinkin naisilla niin jostain syystä meidän äidit tuppaa jossain vaiheessa viemään meidät jonkinlaisiin tanssiharrastuksiin, en tiedä mistä mahtaa moinen johtua [naurua], mut se on joku sellanen et naisilla, mut sit taas esimerkiksi on miehissä myös samaa et ne tulee muista aloista.
Klaudia: Sä oot Sirpa kans tosiaan paljon nimenomaan uransa aloittelevien tanssijoiden kanssa sitten tehnyt töitä, niin oot sä havainnut et onks siel paljonkin sellasta toivetta, että vois tän tanssin yhdistää sitten johonkin muuhun taiteenlajiin, kuten vaikka laulamiseen?
Sirpa: Kyllä. Jokaisella vuosikurssilla kyllä löytyy niitä jotka toivoo, haluaa laulutunteja ja on unelmana että pääsis musikaaliin esiintymään, mutta yleisesti ottaen tanssijat, niin kun jos sä tunnillakin pyydät heitä käyttää ääntään, niin on paljon niitä jotka pelkää, se ei oo luonnollista, sitä ei oo käytetty, mutta sitten kun sitä rohkaistaan ja aletaan tekemään niin sittenhän sieltä lähtee tulee vaikka mitä, mutta tanssissa me keskitytään yleensä siihen liikkeeseen ja miltä se tuntuu, sun ilmaisuun kokonaisvaltaisesti ilman ääntä, äänenkäyttöä, mutta ehdottomasti ääni ja liike kuuluu yhteen. Ite käytän opettaessa, kun mä opetan, niin mä käytän, no mun oppilaat tietää, mä käytän tosi paljon kaikkea [ääntelee 00:14:02], kaikkia ääniä mikä tuo fiiliksen, koska mun mielestä ääni tuo liikkeeseen laadun ja jos sä käytät sitä omaa ääntä ja teet samalla liikettä niin siitä tulee paljon kokonaisvaltaisempi, et ehdottomasti, eli siis kyllä löytyy näitä tanssijoita jotka haaveilee musikaaliurasta ja haluaa ottaa laulutunteja, haluaa kehittyä siinä.
Veera: Se mikä on kaikkein tärkeintä, esiinnyt sä millä alalla tahansa esiintyvänä taiteilijana, on asenne. Se itsensä herjaaminen ja pelkääminen ja epävarmuudet ja kaikki nää, niin ne on ne mitkä on kaikille esiintyjille ja taiteilijoille se suurin halla. Mä oon yhteen päärooliin kerran [castannyt? 00:15:03] musikaalissa miehen joka ei osannut laulaa nuottiakaan oikein, mutta kun se oli rakkauslaulu, jossa se laulaa kuinka hän rakastaa tätä naista ja se laulo sen sillä asenteella niin kun [wipii? 00:15:17] upea nainen, niin se ei haittaa, koska se tavallaan se koko juju siinä roolissa olikin se, että mä oon niin rakastunut et mä haluun laulaa sulle ja sen takia häntä ei koskaan herjattu lehdistössäkään siitä et se ei nyt menny laulullisesti niin nappiin, et kyl siel saatettiin mainita se mut sit mainittiin myös samassa lauseessa se kuinka hänen asenne voitti sen kohtauksen. Sen takia se on niin hirveen tärkeetä se, että ei tois niitä epävarmuuksia mukana, mikä on tosi helposti sanottu ja todella vaikeesti tehty.
Sirpa: Ehdottomasti tuo asenne on mun mielestä ihan älyttömän tärkee ja sen takia, no ite huomaa et mä kannustan tosi paljon justiinsa sitä kun mä nään että yrittää ja kannustaa sitä että näkee että hyvä, vau, just noin, tee tälleen hei, et alkaa poimii heti paikalla niitä vahvuuksia mitä näkee että ihmiset tekee, koska se tuo heti sitä itsevarmuutta, et mua justiin kans ärsyttää toi kun ihmisillä on niin paljon sitä semmosta epävarmuutta, että näkee se että siellä on niin paljon lukkoja, näkee että hei tossa ihmisessä on niin paljon potentiaalia, että millä tavalla se kaivetaan esille, ja sitten kun se lähtee avautuu niin vau.
Veera: Ja just se, että tuetaan toisiamme, niin se on hirveen iso osa sitä kokonaisuutta, et me emme ole tässä yksin ja meillä on kaikilla omat epävarmuutemme, niin tavallaan se että ne lukot mitä mulla tulee mukana, ne seinät, niin muilla on myös sellaset, me olemme kaikki ihmisiä ja jonka takia me olemme kaikki virheellisiä, koska sehän on nyt vaan elämän tosiasia, ja usko siihen omaan tekemiseen on ihan huipputärkeetä.
Klaudia: Kyllä. Mä tosiaan aikasemmin tossa jo Sirpalta tiedustelin tätä, että mistä se lähtee se koreografian luomisprosessi, niin mistä se lähtee se ohjausprosessi sun päässä ja sun mielessä?
Veera: Mun päässä ja mun mielessä se lähtee siitä, että kun mä luen sen tekstin niin mä nään sen jaloillani ja mä nään sen mimmonen se ns. voisi olla, mutta se miten mä sen nään niin mä en sementoi sitä et se pitää mennä just näin, sen takia et ne jotka sitä lähtee tekemään mun kanssa niin he ovat se joka sen loppujenlopuks muodostaa, et mä ajattelen sitä niin kun tyhjää tilaa, empty stage, eli vaikka mä olen nähnyt sen mikä mul on semmonen mitä mä haluaisin siellä tapahtuvan ja mihin mä haluaisin että se viedään, niin sit kun mä tuun aina et mä otan sen, mä paloittelen sen palasiksi sen ison kokonaisuuden ja mä teen sen yleisesti en kronologisesti vaan mä teen tiettyjen hahmojen kanssa nyt tänään töitä ja sit tiettyjen hahmojen kanssa huomenna töitä, ja nyt osun koko ajan näihin…
Sirpa: [naurua]
Veera: Niin mä palastan sen sillä tavalla et ei tulis hirveesti sitä odotus- ja norkoiluaikaa kenellekkään vaan että se on ytimekkäästi laitettu järjestykseen. Sitten mä lähden ihan yksinkertaisesti harjoitustilanteessa siitä et mä sanon, että mistä ihmiset tulevat sisälle, sit vaan puhutte sanojanne ja lähdetään siitä, et kaikkien pitää olla tietoisia mitä kohtauksessa tapahtuu ennen kun harjoitukset alkaa ja sit se lähtee rakentumaan heistä, eli sit he sanovat niitä sanoja ja sit mä annan heille ajatuksia et kokeile sitä sillä tavalla tai yritä tätä kautta tai hei toi meni tosi hienosti jatka samaa rataa, ja sieltä lähdetään kasvattaa sitä heidän tyylistään tehdä. Ainut tavallaan minkä mä tuon siihen draaman koreografiaan on just se, että mistä ne tulee ja mihin ne on menossa, se on se lähtökohta mitä mä tuon sinne.
Klaudia: Ihan tarkennuksena, että nyt ei puhuta siis siitä, että mistä ovesta vaikka musiikkikeskukseen tullaan sisään vaan on kyse siitä kohtauksen fyysisestä liikeradasta, että mistä kohdasta liikutaan ja myös sitten siitä henkisestä. Eikö vaan?
Veera: No on se tavallaan myös fysiikkaakin, että sinä tulet lavan vasemmalta sisälle…
Klaudia: Niin siis sitä tarkotin just, että missä kohtaa lavalla liikutaan, eikä silleen isommassa mittakaavassa, että A-ovesta kiitos.
Veera: Kyllä joo, että puhuin siitä lavatilasta, että mistä tämä hahmo tulee tähän kohtaukseen ja sitten mihin hän poistuu siitä kohtauksesta, mutta se tulee sit vasta myöhemmin, et mä en siinä alussa sano että nyt sä meet paikasta A paikkaan B, vaan että me lähdetään paikasta A ja katsotaan miten sä päädyt sinne paikkaan B.
Klaudia: Aivan eli paljon myös semmosta tiettyä improvisointitilaa…
Veera: Kyllä.
Klaudia: Jätät vähän siihen sitten. Mun mielestä tästä on tainnu olla Sirpanki kanssa puhetta, että improvisointi on aika tärkeä työväline näissä produktioissa, jotka on kumminkin viimeisen päälle harjoiteltu ja hirveesti nähty vaivaa sen harjoittelun eteen, mut sille improvisaatiollekin pitää jättää tavallaan varsinkin siinä alussa varmasti tilaa.
Veera: Improvisaatiolle pitää jättää tilaa varsinkin sillon kun tehdään aloittelevien tai opiskelevien ammattilaisten tai harrastajien kanssa, elikkä sillon kun sä oot ammattilainen niin mä niihin harjoituksiin lähden vähän erilailla sen takia et niillä on se kokemustausta, elikkä niitä ei tarvii sillä tavalla, mä oon ite ihminen joka ei tykkää siitä että oletetaan et mä en tiedä jotain, jonka takia mä en tee sitä myöskään muille, mutta sillon kun ihminen on vasta aloittava tai harrastaja niin mahdollista on että hän ei tiedä, jonka takia mä haluun antaa heille uusia avaimia jolla löytää se tie sinne, ja sen takia heidän kanssa, kuten nyt Westiksessäkin harjoitusten alussa me pysäytettiin välillä harjoituksia ja otettiin siihen ihan improvisaatiotekniikoita, jota mä en tee ammattilaisten kanssa harjoituksissa koskaan, sen takia että he tekevät sen sitten omalla ajallaan ja koska he löytävät sen omien lukkojen avaamisensa sit sieltä, mut sillon kun tehdään uusien tekijöiden kanssa niin ne saattaa tulla niin monen lukon kanssa, et ne on jo ennen ovesta sisään tullessaan puhunut ittensä lukkoon niin et niistä ei saa mitään irti siellä harjoitustilanteessa, ja sillon se improvisaatio on niin tärkee että he rentoutuvat siihen tapahtumaan. Joskus se voi olla silleen, että kun ne ajatukset, mitä mä sanoin aikasemmin et mä annan sitten niille esiintyjille jotain ajatuksia, niin joskus se ajatus minkä mä annan sille on todella kaukana siitä mitä ne on oikeesti tekemässä tai sanomassa siinä kohtauksessa, mutta jostain syystä se ajatus avaa sen lukon heille, eli yhdelle esiintyjälle esimerkiksi mä sanoin että tee se irlantilainen merirosvo humalassa ja tämä avasi sen et hän rentoutui siihen hahmoon, kun se oli tosi dramaattinen kohta mitä hän on tekemässä siinä kohtaa, niin tavallaan sillon kun sä mietit et nyt mun pitää olla tosi vakava ja mun pitää olla tosi paljon sitä ja tätä, niin sä oot tieks vetäny ittes ihan jo jäykäks ja sit sä oot silleen et no niin minä tulin nyt tänne tekemään, ja mun pitää saada se rentoutumaan siitä, sit kun mä sanoin sille tän et no niin ajattele et sä oot irlantilainen merirosvo kännissä ja nyt vedät sen ja sit se oli yhtäkkiä silleen et heeei [naurua] mikä tapahtu, ja sit se toimi se mitä se teki, ja just tää että vaikka se ei ole oikeasti siinä hahmossaan irlantilainen merirosvo kännissä niin se autto sitä sen psykologiaa tavallaan avaamaan ne lukot pois sieltä, ja se on sama myös improvisaatioissa, et siis esiintyminenhän lähtee jaloista jonka takia hyvin useat esiintyjät aloittaa sen, okei jotkut sanoo et se lähtee polvista ja eri kuppikuntia on vähän et mistä se oikeesti lähtee, toisten mielestä se lähtee aivoista, mutta mun mielestä se fysiikka on aina hirveen tärkee, ja sen takia mä lähden monesti, improvisaatiot mistä mä lähden, lähden kasvattamaan sieltä et sä löydät sen miten sun hahmo kävelee, ja kun sä löydät sen tyylin millä tyylillä tämä tyyppi kävelee niin sieltä se tyyppi alkaa yhtäkkiä elää, se hahmo, kuka se on, koska sä oot löytänyt sen miten se kävelee, ja senhän takia sanotaan monesti että, niin kun Stanislavskin metodissa on just se, että sinä astut sen hahmon kenkiin, tätähän se on.
Klaudia: Harjoitteletteks te Sirpa paljon kävelyä tanssitunneilla?
Sirpa: Joo kävely on tosi tärkeetä ja itse asiassa se on aika vaikeeta lavalla. Joo elikkä kyllä kävely on tosi tärkeetä ja toi mitä Veera just sano, niin tää oli mukava nähdä tässä kun mulla oli koreografioita paljon jossa oli sitten ihan tarkkaa materiaalia mitä olin ensin, kun mä lähden tekee koreografiaa mä lähden improvisoimaan ite et mä saan sitä liikemateriaalia mitä mä haluun ja tarkkuutta just siihen musiikkiin, sitten kun mä välitän tän materiaalin esiintyjille niin ensin he ottaa tavallaan ne askeleet ja liikkeet ja ajotuksen, mutta sitten nähdä se että kuinka se roolihahmo, että se on hypänny niihin kenkiin ja se oikeesti on se olemus, että miten se tuokin siihen mun annettuun materiaaliin se tuo justiin sen kaivatun lisän, et sillon siitä tulee aitoo ja oikeeta, niin se on kyllä ihan tosi tärkeetä. Sitten myös noissa koreografioissa kun mulla on paljon sitä annettua materiaalia että miten tehdään, niin mä haluun aina jättää jotain pientä osaa, joku pieni juttu missä jokainen lähtee improvisaation kautta ensin hakemaan että mikä se mun juttu on ja sitten lukitsee sen, että se ei oo pelkkä improvisaatio lavalla vaan se on lähteny improvisaation kautta niin kun se oma osuus tehdään ja sitten pointataan sieltä että vau hyvä just pidä toi hyppy, joo pidä toi pyörintä, just noin mee lattialle alas, pidä toi, et sieltä löytyy se oma pieni osuus. Samoiten tässä oli myös paljon tällasia pareittain tehtäviä tansseja tai osioita, niin sitten jokaiselle parille semmonen pieni, sama tehtävä, mutta miten se pari ratkaisee sen tehtävän, että sillä tulee sitä persoonallista kädenjälkee ja saa myös tuotua sitä hahmoa, karaktääriä minkä kenkiin on päässyt sitten tuomaan esille.
Klaudia: Me päästiin jo sisään tähän hahmon luontiin, siihen että miten tärkeetä inspiraatio on tanssissa ja myös siinä näyttelemisessä ja laulamisessa, ihan kaikessa. Millasia pohdintoja te ootte käyny tavallaan niin kun lavan ulkopuolella? Semmosta oikeesti henkistä työtä. Miten paljon semmosta päänsisäistä työtä on menny siihen et te ootte saanu nää hahmot luotua ja et ne näyttelijät ja tekijät on päässyt niitten hahmojen sisään?
Veera: Mun mielestä vähän väärin sanottu, että me olemme saaneet luotua, koska…
Klaudia: Yhdessä siis tarkoitan koko produktion kanssa.
Veera: Joo mut silti, koska mun mielestä se luoja on se ihminen joka siinä sillä hetkellä on siinä hahmossa, eli mun tehtävä on saada se siitä henkilöstä ulos, niin mä katon sen vähän eri tavalla, mä käytän siin ehkä eri terminologiaa. Täs tulee just nää omat sisäiset epävarmuudet ja lukot hirveesti just käsittelyyn, et varsinkin jos se on hahmo joka on hyvin erilainen siihen kuka sinä olet, niin siihen pitää löytää joku juju millä sä pääset sisälle siihen hahmoon. Siel on ollu sit erilaisia, et yks kysy multa että miten mä jätän taakseni tavallaan sen että tää on niin ilkee tää henkilö, niin se just että on se sit joku vaatekappale vaik minkä sä tuot mukaas harjoituksiin, vaik nyt ei siin alkuvaiheessa tietysti ei oo puvustus viel valmis, et monellehan se on tavallaan sit sen puvustuksen kautta helppo et sä laitat sen vaatteen päälle ja sit kun sä otat sen pois niin sinä tulet uudestaan esille sieltä, mutta alkuvaiheessa yks mikä on monille helpottava tekijä niin sul on joku, on se sitten kengät tai huivi tai hattu tai joku, mut joku semmonen joka kuuluu tavallaan sille hahmolle, se ei saa sit olla kauheen rakas esine koska sitten jos sä käytät sitä tulevaisuudessa niin siin on paha tapa sit et siihen on jääny se muistikuva, koska nää asiat jää lihasmuistiin ja sen takia se on tavallaan vaikeempi jättää taakse. Sit on semmosia esiintyjiä jotka tuo kokonaan itsensä siihen hahmoon, et ne elää sinä hahmona koko sen ajan kun ne tekee sitä projektia ja se on kans todella psyykkisesti hajoittava näyttelijöille, jonka takia ne jotka mä tiedän jotka ovat niin tehneet eivät siis ole näyttelijöitä ammatiltaan vaan he ovat muiden alojen ihmisiä ja kerrankin tekevät jonkun, se voi olla upea rooli mut se saattaa oikeesti viedä jopa vuosia että sä ns. paranet siitä pois, sen takia se on tosi tärkeetä just nuorten esiintyjien kanssa lähteä sieltä et miten ne löytää sen ulospääsyn myös siel lopussa.
Klaudia: Liittyyks tää hahmona eläminen tähän metodinäyttelemisen käsitteeseen joka on varmasti monelle myös tavikselle tuttu?
Veera: Kyllä. Stanislaviskin metodi on just tätä et sinusta tulee se hahmo. Metodeja on monia, on erilaisia. Stanislavski on varmaan se kaikkein tunnetuin ja siinä sinä astut tämän hahmon olemukseen ja sinusta tulee se hahmo. Joillekkin se on pidempi prosessi, että sitä työstetään. Joillekkin se on hyvin automaattinen prosessi, elikkä kirjaimellisesti laitat takin päällesi ja sinä olet sitten se sihteeri ja se oli siinä. Joillekkin se on sitten et sun pitää löytää se, sä ihan kirjoitat tavallaan oman taustaelämänkerran itsellesi josta sä sit löydät sen hahmon joka sul on, se auttaa myös siinä pois jättämisessä sillä tavalla että jos, ja se pitää olla hyvin kaukana siitä kuka sinä olet omassa elämässäsi, niin se tausta, meillä yks opiskelija esimerkiks teki että hänellä oli että hän on ollut siellä koulussa ja hän on tehnyt ja hänellä oli semmonen ja tämmönen ystävä siellä, en nyt muista oikeesti mitä hän oli sinne kirjoittanut, hän kyllä kävi ne läpi ja näin, mutta se on yksityisasia muutenkin se mitä ihminen siihen prosessiinsa laittaa sisälle, mutta just että sä löydät tavallaan sen hahmos sitä kautta kun sä teet sille taustatarinan.
Sirpa: Esimerkiksi nää Sharksin tytöt, että kun niille mä tarvitsin paljon sellasta liikettä jossa käytetään kehoa eritellen, rintakehää, lantiota käytetään paljon, pyöritellään olkapäitä, löytyy se semmonen sensuelli olemus, niin sitä pitää ihan fyysisesti tehdä et se lähtee tuntumaan, et ihan fyysisesti laita polvet koukkuun, jalat koukkuun, lantio liikkuu näin, pyöritellään, miten sun rintakehä liikkuu, mites sä voisit tehdä, vähän heiluttaa olkapäitä, miten sun kädet, millä tavalla, et korostaa vaan tehden, saada sitä liikettä sinne kehoon.
Klaudia: Joudutteko käymään ihan sit keskusteluja et jos siel on joku semmonen tavallaan lukko päässä, et mä en nyt hiffaa tätä et miten tää liike liittyy tähän ja tähän kohtaan. Miten paljon semmosta käytte tanssijoiden kanssa?
Sirpa: No kyllä toki mielikuvia paljon voi käyttää. Sitten ihan justiin esimerkiksi tässä musikaalissa, että mikä se tarina on, mikä se kohtaus on, mitä siinä tapahtuu, että miten kuvataanko jotakin justiin, mitä siinä sanotaan, et se olemus on kokonaisvaltaista, että heti tulee se mielikuva, että hei mikä ajatus. Esimerkiksi justiin [Jet songissa? 00:32:59] nää Jetsit, että sitten saa semmosen rentouden ja jouston, [bouncen? 00:33:06] ja sitten että siihen tulee se mieli mukaan että mikä on se, meidän jengi, me ollaan parhaita, semmonen ajatus ja yhdessä, et tosi tärkeä mitä sun mielessä liikkuu.
Klaudia: Millä tavalla nää opiskelijat on suhtautunu siihen, että he saa tai joutuu, miten sen nyt ottaa, näyttelemään niin hyvin eritaustaista ihmistä todennäköisesti mitä siinä alkuperäisteoksessa on ku mitä he on, että on rotueroja ja myös sellasta selvää luokkaeroa, koska West Side Story kumminkin kertoo hyvinkin sellasesta New Yorkilaisen värikkäästä kulttuurista.
Sirpa: No suurimmalle osalle se oli ihan ok, että ei ollu mitään ongelmaa, ja semmosella uteliaisuudella ja avoimuudella tätä kohti, mutta kyllä oli ainakin yksi oli sellanen jolle tää tuli kynnyskysymykseksi ja hän jättäytyi sitten pois tästä musikaalista juuri tän takia.
Veera: Ja siitä piti tosiaan, että meillä oli ihan keskustelu, koska siellä oli huoli aiheesta monella, että miten kyseistä aihetta sitten käsitellään. Se mikä tässä kyseisessä asiassa on tosi iso ja tärkeä asia, mitä monet aloittavat taitelijat eivät välttämättä tiedä tai ymmärrä, on tekijänoikeuslait, eli vaikka tarina itsessään pystyisi tapahtua muillakin etnisillä hahmoilla ja muissa olosuhteissa niin me tehtiin kuitenkin Leonard Bernsteinin West Side Storya ja se on se mitä myös yleisö on tulossa katsomaan, ja siinä on tekijänoikeuslakirajat todella tarkat, mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Ihan esimerkkinä sanon, että mulla oli siellä kovasti toiveena, että siellä on semmoset tietyt aikuishahmot jotka minun mielestä voi oikein hyvin olla naisia, me sitten kysyttiin että saadaanko tehdä näistä henkilöistä naisia, niin vastaus tuli tekijänoikeuspuolelta että emme saa, koska sen ajan 1950-luvun New Yorkissa naiset eivät olleet poliiseja, naiset eivät omistaneet kahviloita, eli emme pystyneet tehdä sitä. Sen takia myös muut tämmöset eettisyyskokonaisuudet mitkä ovat niin iso osa tän tarinan kokonaisuutta, niin meillä taiteilijoina ei ole oikeutta koskettaa niihin, meidän on pakko tehdä se mitä paperilla on.
Klaudia: Kyllä. Mä oon monta kertaa nimittäin miettiny kun oon nähny livenä täysin niin kun kaukaa sellaisen suomalaisen laulajan laulavan esimerkiksi näitä Marian lauluja, joissa on tää aksentti, nykykäsityksen mukaan se että ihminen jolla ei ole aksenttia tekee vaikka aksentin niin se ei ole aina ihan [kosher? 00:36:24], mutta tässäkin asiassa ne ei oo täysin mustavalkoisia, et se teos edellyttää sitä että Maria puhuu tietyllä tavalla, laulaa tietyllä tavalla, joten sillon se täytyy olla siinä itse teoksessa myös.
Veera: Kyllä. Maria on puertoricolainen ja se kuuluu siihen hänen hahmoonsa se asia. Et vaik se joskus tuntuu väärältä tai ei itselle oikealta ois ehkä se oikeampi sana, niin se on vaan valitettavasti se, että jos sinä haluat olla Maria niin sinun pitää hyväksyä ne raamit jossa hän tulee. Me pystytään joillain tavoilla just tuoda sitä omaa tekemistä ja omaa olemista siihen, mutta se on rajattu niihin raameihin jotka on ennalta tehty.
[Musiikkia 00:37:21]
Klaudia: Istumme täällä musiikkikeskuksella Veronika Hailun ja Markus Kalliokosken kanssa. Tarkennetaan vielä, että Veronika sä oot siis tanssijana tässä West Side Story -tuotannossa, mutta mitä sä opiskelet silleen päätoimisesti?
Veronika Hailu: Joo opiskelen siis tanssinopettajaksi nyt toista vuotta ja tosiaan tanssijana produktiossa. Jos olis tullu toi oikee esitys niin oltais myös laulettu sit siel tanssijat myös.
Klaudia: Niin just eli sulla olis myös ollu sitten sitä lauluosuutta siinä.
Veronika: Joo pikkusen.
Markus Kalliokoski: Mä olisin esittänyt Dieselin roolin tässä musikaalissa. Mä oon siis pääaineena sähköbasisti, mutta myös sivuaineena laulaja. Olisi ollut mahtava mahdollisuus kehittää tätä sivuainehommaa eteenpäin, mutta no kyllä siitä vähän jäi jäljelle kun meillä tuo konserttikin on tulossa.
Klaudia: Kertokaa vähän lisää siitä, että mitkä oli ne teidän alkuperäiset roolit tässä West Side story -tuotannossa.
Veronika: Mun roolinimi oli Tiger, joka oli siis Jets mies. Tanssijana oli se päärooli siinä olla, niin kun meillä nyt tanssinopettaja opiskelijoilla tossa produktiossa yleisestikin, mut sitten niissä muutamissa lauluissa joissa kaikki Jetsit oli sitten mukana niin niissä olin ollut kans sitten laulamassa ja näin. Nyt se tietysti pikkusen sitten muuttu, kun ei tullut sitä oikeata esitystä.
Klaudia: Markus, kerro vähän lisää siitä sun roolista tässä tuotannossa.
Markus: Mun rooli ois ollu Diesel, joka on tämän Jets jengin johtajan Riffin ikään kuin luutnantti tai semmonen vähän niin kun oikea käsi, semmonen vähän mörssärimies, semmonen porukan suojelija joka ois lähetetty sinne ikään kuin tappelemaan niiden puolesta, sen jengin tässä näin.
Klaudia: Vähän niin kun lihakset.
Markus: Vähän semmonen kaveri kyllä joo.
Veronika: Meillä siis lähtökohtaisesti, tää oli meidän produktio 2 -kurssi, johon kaikki tanssinopettaja opiskelijoista ykköset ja kakkoset osallistu. Meil oli tosiaan koelaulut joihin ei ollu pakko osallistua, että kun joka tapauksessa me oltiin mukana tanssijoina, mut sit jos halus hakee näihin laulurooleihin myös niin sitten niissä oltiin. Mä alun perin itse asiassa en saanu tätä Tigerin roolia ja olin tanssija nimenomaan Jets poikana sitten, mutta sit se muuttu tossa kun muutamia vetäyty pois sitten henkilökohtaisista syistä tai koronan takia tai muista, niin sitten päädyin Tigeriksi sitä kautta.
Klaudia: Minkä takia sä halusit tanssijana myös sitten päästä laulamaan? Onko se sulla ollu pitkään harrastuksena myös?
Veronika: Mä en oo varsinaisesti sitä harrastanu. Mä oon lukiossa ollu kuorossa hetken aikaa ja oon soittanut pianoa kyllä, et sillain musiikkia on tullu tehtyä, mutta laulua varsinaisesti ei. Se on tanssijoillakin just jos musikaaleihin aikoo myöhemmin hakee niin ihan hirveen hyödyllistä että on tehnyt tanssia ja laulua silleen samaan aikaan, ja totta kai haluaa saada opinnoista mahdollisimman paljon irti ja uusia ja silleen erilaisia kokemuksia, mitä ei välttämättä muuten sit sais.
Klaudia: Voi sitten kertoo tulevaisuudessa mahdollisesti vaikka työnantajille, että tämmöstäkin tullut tehtyä. Markus tosiaan sä saat tässä tuotannossa tehdä tosi monipuolisesti, niin minkä takia sä halusit tavallaan avata sitä repertuaaria tällä kertaa?
Markus: No minä perkule mikspä ei [naurua]. Ei tämmösiä tilaisuuksia silleen, kun miettii miten valtava porukka, sinfoniaorkesteri, tanssijoita monta, laulajia monta, yli satahenkinen produktio, niin jos on vain tilaisuus tämmönen niin kyllä mä haluan olla avoin sille, että jos vaan siihen pääsee mukaan niin aivan huippua. Mitä mä ehkä ite saisin, niin nimenomaan tavallaan se minua alun perin tähän hakiessa kiinnosti se oma kehittyminen laulajana, mutta sitten mitä tässä on tullu myös muuta mukana, niin kaikki tämä tanssillisuus mikä tuli ensin vähän yllätyksenä, ensin vähän kauhistuksena myöskin, mutta sitten myöhemmin siitäkin tuli sellanen aivan upee kokemus kyllä silleen.
Klaudia: Tulkitsen, että sinä et siis ole varsinaisesti hirveän tanssillinen ihminen ollut ennen tätä tuotantoa?
Markus: Joo en ole ollut tosiaan, mutta kyllä siinä vaan moovit rupes lähtemään kun tarpeeks jakso viihtyä siellä tanssiharjoituksissa. Sitten mä olin myös sillä tanssivideolla mukana sitä myöten, koska nyt ollaan treenattu niin mennään sitten loppuun asti.
Klaudia: Tanssivideolla viitataan juurikin tähän tällaseen videokuvattuun tanssitaideteokseen, jopa voisi puhua tällaisesta, niin joka tulee sitten tässä toukokuun loppupuolella, toivottavasti todennäköisesti samoihin aikoihin kun tämä jaksokin sitten ilmestyy, niin voitte kuuntelijat sitten mennä senkin katsomaan. Kerro vielä vähän Markus siitä, että millanen kokemus se nyt sitten oli tavallaan lähteä sinne tanssinmaailmaan ja löytää sitä kautta sitä muotokieltä? Oliko se alussa mahdottoman epämukavaa?
Markus: No tavallaan kyllä ja kaikki se kieli ja se millä tanssista puhutaan, vaikka tavallaan rytmiikkahan on muusikoille ja tanssijoille sillä lailla yhteinen tekijä ja sitä kautta mä halusinkin sitä lähteä lähestymään, että mä mietin niitä rytmejä mitä siinä tulee ja miten ne suhteutuu siihen musiikkiin ja sitä kautta ne liikkeet, mut sitten kaikki se terminologia ja siin oli kaikkee ihan vierasta mulle ja ylipäätään se kehollisuus siinä hommassa, meidän muusikoiden homma on enempi vähän semmosta näpertelyä kuitenkin verrattuna näihin tanssihommiin.
Veronika: Ja siis pakko sanoa oikeesti Markuksesta ja kaikista muista silleen muusikko-opiskelijoista jotka oli tanssimassa mukana, että aivan huikeen hyvin on ottanu kiinni ja pärjänny, ja niin silleen jotenkin kunnon tsemppi ja semmonen ilo päällä koko ajan, et se on ollu ihan huippuu nähdä. Sit toi oli kans hauska jotenkin et molemmat meni vähän silleen vieraisiin vesiin, et tosiaan me tanssijatkin oltiin noissa laulutreeneissä ja meille taas kaikkia tällaset terminologiat oli silleen vieraita mitä siellä käytettiin. Molemmat pääs vähän silleen kattoo et mitä meno on siellä toisel puolella, niin se oli hauskaa.
Klaudia: Mä ymmärsin just kun juttelin tässä koreografin ja ohjaajan kanssa, että aika hyvä semmonen tsemppihenki teillä oli siellä, että tuettiin toista, että just nimenomaan tanssijat joille se puoli on tutumpi niin sitten aina pysty tsemppaa niitä joille se ei oo niin tuttua.
Veronika: Joo siis just näin. Must tuntuu et molemmin puolin. Me aina niistä nuoteista mentiin kyselee muusikoilta ja muusikot taas ehkä joistan kuvioista mitä askeleista tuli.
Markus: Siellä kävi aina semmonen pieni supina siellä taustalla, mikä toi on, miten nää jalat menee, kaikkee tällasta pientä, miten ne meni, mikä tuo on, kaikkee tommosta koko ajan.
Klaudia: Niin just, että ei ollu lainkaan aina kaikki selvää ihan kaikille, että mikä homma. No nyt on tosiaan kaikki sitten muuttunu, niin kun tossa jo mainittiinkin, itse tuotanto se teatteriversio jossa on kaupungin orkesteri omassa montussaan ja tanssijat ja näyttelijät ja kaikki lavalla ja se koko produktio, niin sitä ei nyt tule tapahtumaan ikävä kyllä. Tässä on ehtinyt tulla hirveesti muutoksia tässä välissä, mutta jotain sentään tosiaan saadaan ulos. Mitkä on teidän fiilikset nyt tällä hetkellä tästä, että mitä sitten loppuviimein saadaan ulos?
Veronika: No siis toki silleen harmittaa, kun tosi pitkä prosessi ollu kyseessä ja ois ollut varmasti hieno teoskokonaisuus tulossa, mutta onhan se tässä pandemiatilantees ihan selvä että ei sitä oltais voitu nyt pitää, mutta kyl mä uskon et tosta tanssivideostakin tulee silleen hieno ja on mahtavaa et saatiin edes sellanen tehtyy, et ei kaikki työ silleen me hukkaan, ja just sit se konsertti mikä tulee niin varmasti on myös silleen upee. Jotenkin on aika semmonen kokonainen olo kuitenkin tästä silleen ja kiva että se on omalta osalta saatu päätökseen, ja sitten voi olla tyytyväinen siihen osaan mitä on ite silleen ollu mukana tekemässä ja mitä ollaan saatu aikaan.
Klaudia: Niin kyllä sitä yleisön reaktiota ja sitä tavallaan kanssakäymistä ei tähän saatu, mutta muita osio kuitenkin.
Markus: Nyt kun siitä on jo vähän aikaa siitä peruutuspäätöksestä, niin ehkä siihen on tullu vähän semmosta perspektiiviä, että sitä kun tehdään tommosta isoa produktiota niin sitä matkaa on paljon ja tää päämäärä on aika vähän loppujenlopuks, matka kerettiin kuitenkin jo kulkea tässä. Toki pettymys ja hyvä että tehdään jotakin. Eka fillis oli kyllä sellanen, että aika semmonen lohdutuspalkinto tämä on kyllä, mutta niin mä sen näkisin että ne taidot ja kaikki opitut jutut mitä tästä niin nehän ne jää tästä jäljelle ihan samalla lailla mitä ne ois jääny siitä vaikka oltais saatu tehdä se iso juttu.
Klaudia: Joo tossa Markuskin äsken mainitsi vähän tavallaan ohimennen sitä, että hirveesti on kuitenkin jo tullu sitä uutta asiaa, ja on tässä jo siitä puhuttu että mitä kaikkea ootte jo ehtiny tekemään, niin kertokaa vielä siitä, että mitä teille on konkreettisesti nyt sitten jääny tästä käteen, tästä kokemuksesta mikä on saatu tänne asti, ei ihan näytöksiin asti mutta melkeen.
Markus: No siis tosi paljon. Siis kaikki tuo, että on saanu vähän avata päätä tuohon tanssilliseen, liikkeelliseen semmoseen ilmaisuun, ja ylipäätään, no mä nyt oon muutenkin paljon vieraissa vesissä kun sivuinstrumentilla, laululla, oon tässä hakemassa, ja siihen oon saanu ihan älyttömän paljon kokemusta. Sit ylipäätään näkemystä siihen, että sitten kun tehdään tämmöstä valtavaa produktiota, jossa on yli sata henkee tekemässä sitä, niin miten se toimii, miten siellä ne rattaat pyörii, niin siinä on aika paljon kokemuksia jo kyllä.
Klaudia: Veronika, millaisia asioita sulla on jäänyt konkreettisesti tästä käteen?
Veronika: Just toi sama mitä Markus tos viimisenä sano, että millasta se on silleen kun tehdään isoo produktioo, että aikatauluissa on säätöö ja harjoituksissa tapahtuu kaikenlaista ja vaatii jokaiselta silleen venymistä ja sellaista että jaksaa olla läsnä vaikka onkin pitkiä ja rankkoja harjoituksia välillä. Sitten ehkä silleen tanssillisesti ja esiintyjällisesti, niin mulle aika iso haaste oli se että kun esitin miestä, niin miten sen miehisyyden ja maskuliinisuuden saa kehoon, jonkin verran oon kyllä aikaisemmin kun oon aika pitkä niin mut on usein laitettu mieheks, mutta jotenkin tää vielä silleen ehkä vaati vielä enemmän. Sitten myös just se laulun ja tanssin yhdistäminen, et se oli kyl vaikeeta ja hengästyi kuitenkin aika paljon, ja muutenkin se laulun tekniikka ei oo millään tavalla ollu tuttua, et se on ollu semmonen mitä on kans päässy kehittää. Totta kai silleen mitä nyt muutenkin tanssitreenissä tulee, mut aina tämmösis esitysproduktioissa vielä enemmän, sellasta ilmaisullisuutta ja jotenkin vahvuutta kaikkeen silleen liikkumiseen, ja tällasissa se elehtiminen ja semmonen on myös tosi merkittävää, niin siihen.
Klaudia: Puhuttiin muun muassa tän ohjaaja Veeran kanssa siitä, että miten hirveen fyysistä se on laulaa ja tanssia samaan aikaan. Voin vaan kuvitella, että sen kaiken opettelu on varmasti vienyt oikeesti aika paljon energiaa.
Veronika: Joo kyllä ja just kun se laulaminen muutenkin vaatii viel keskittymistä ja pitää silleen muistaa ne sanat ja näin, ja sitten yrittää samaan aikaan silleen jotenkin liikkuu fyysisesti ja tavallaan täysillä, niin kyl se yllättävän rankkaa, ei uskoiskaan.
Markus: Se ehkä harmittaa tuossa, että se kokonaisuus tavallaan peruuntu, että sitä ei tavallaan päästy sillain testaamaan kokonaisuutena käytännössä, et just tätä näin että saadaan se kaikki liike ja laulu yhdistettyä ja vielä sillä lailla kun se jatkuu koko showna, että se ois ollu vielä se seuraava aste.
Klaudia: Kertokaa vielä lopuksi, että mikä on ollut ehdottomasti parasta.
Veronika: No en mä tiedä, mun mielestä ehkä jopa hauskinta on ollut se, että meillä on ollut tosiaan kakkosen tanssijat ja ykkösen tanssijat ja sitten muusikoita [Konsalta? 00:52:23] ja Savonialta. Se et on tutustunu silleen vähän paremmin niihin kanssaopiskelijoihin ketä on täällä samassa talossa pyörimässä, niin mun mielestä se on ehkä ollu silleen jopa kaikkista antosinta, koska kuitenkin taidepiirit on silleen sen verran pienet loppujen lopuks, että on kiva silleen tutustua kanssataiteilijoihin. Ja just ehkä toi aluevaltaus musiikin ja tanssin sekoittamisen puolelle, niin se on kans ollu antosinta.
Markus: No mulla oikeestaan sama, siis tämä hyvällä porukalla yhdessä tekeminen ja se uusiin ihmisiin tutustuminen tässä produktion edetessä ja kaikki se läpän heitto ja muu hauska siinä treenien ohessa…
Klaudia: Oheistoiminta.
Markus: Oheistoiminta, kaikki tämmönen. Siis ei varmasti ois tutustunu näin hyvin näihin huipputyyppeihin mitä täällä on, tanssijoita, klassisia muusikoita, rytmimuusikoita.
[Musiikkia 00:53:28]
Klaudia: Millasta hyötyä te koette, että tästä produktiosta voi olla opiskelijoille? Paitsi tietysti ihan opintojen suorittamisen osalta, mutta myös tulevan osalta.
Veera: Siis ihan mielettömästihän tämmösestä voi olla. Siis sehän potentiaali on tosi suuri eli itsevarmuus lavalla, lavaesiintyminen itessään, et kun sä saat siitä, okei nyt valitettavasti kun tämä produktio peruuntui niin se kokemus jäi saamatta, että mitä on olla ison yleisön edessä lavalla. Se on semmonen asia mitä sä et voi opettaa. Se on pakko kokea ja se nyt jäi saamatta. Se on niin iso osa musikaalin tekemistä, että kun se jäi pois, niin se on saattanut jopa aiheuttaa negatiivisen tunnetilan musikaalin tekemistä kohtaan monelle, koska tää on niin työläs prosessi ja se vaatii niin paljon ja sen takia sen lopun ns. palkinto on niin tärkeä. Sit kun sä et saakkaan sitä vaan sun pitää…
Klaudia: Keksittäiskö me vaikka semmonen vertaus, että on tehny ruokaa tosi pitkään ja sit ei saa ite maistaa sitä tekemäänsä ruokaa?
Veera: Joo. Et sä oot oikeesti tehny ja nauttinut siitä tai joskus jopa joutunut puskemaan sitä ateriaa vastaan että sä saat sen tehtyä valmiiksi ja sitten se viedään sulta pois ennen kun sä saat ite sitä maistaa. Toi oli ihan hyvä. Ei mun mielestä ihan niin sama [naurua], mut sitä ei ehkä voi tässä ohjelmassa käyttää.
Klaudia: Niin kyllä tosiaan Veera keksi tähän paremman vertauskuvan, mutta me emme nyt sitä laita tänne kaikkien kuultavaksi. Mennään nyt kun tässä on hyvä tällanen segway silta, niin kertokaa vähän siitä, että mitä tälle produktiolle nyt siis kuuluu. Voidaan ihan kiertelemättä, kun kaikki tietää et ollaan edelleen, ollaan keväässä 2021, korona on edelleen päällä ja ensi-ilta piti olla tässä kuussa, mutta ei ole.
Sirpa: Me käytimme koko päivän musiikkikeskuksen konserttisalissa. Lavalla meillä oli black box ja sitten meillä oli tanssimatto ja sit meillä oli ihana valaistus ja me kuvasimme kaikki nämä koreografiat mitä olimme tehneet, olimme harjoitelleet, niin kuvattiin monella kameralla, ja meillä oli puvut mitkä oli suunniteltu tähän produktioon ja oli meikit ja kaikki oli niin kun esityksessä olisi ollut, ja kuvattiin ne. Jäi kyllä ihan semmonen mielettömän ihana fiilis siis mulle, että kaikki jotka olivat lavalla tanssimassa tekivät aivan täysillä, pistivät itsensä aivan täysillä likoon, kaikki tunne, kaikki se semmonen mitä tähän tarinaan kuului, minkälainen fiilis, ja se roolityöskentely myös ketkä oli sitä pitkälle tehny niin heijastu kyllä näissä tansseissa, et he saivat kyllä mun mielestä sellasen tosi positiivisen kokemuksen ja päätoksen tästä harjoitteluprosessista. Mä oon niin kiitollinen, että me saatiin tehdä näinkin, että ne kuvattiin oikeesti. Odotetaan innolla nyt, että minkälainen tanssielokuva tästä sitten loppujen lopuks tulee, materiaalia on paljon.
Veera: Mun ohjaajan rooli tavallaan muuttu just siinä, että mä vaihdoin elokuvan puolelle, että tästä tehdään nyt sitten tämmönen tanssikokonaisuus, elokuva. Missä se näytetään ja missä se tulee esille niin se on sitten toinen. Sen tulee leikkaamaan ja tekemään sitten yksi Savonian opiskelijoista, joka oli tekemässä sitä videolavastetta mikä siihen piti tulla, että täs on sitten osa meistä joutunut vaihtamaan vähän sitä tekemisen roolia, että mitä me tehdään ja hyödynnetään kuitenkin semmosia asioista tekemisessämme et otetaan uudet voimavarat käyttöön niin sanotusti. Jussi joka tän elokuvan leikkaa, hänellä oli siis työharjoitteluna, opiskelun yksi työharjoitteluista oli tää hänen työnsä mikä oli tulossa tähän West Side Storyyn, jonka takia se laajeni aika lailla se hänen tekemisensä ja siitä tulee nyt aika paljon isompi asia kun mitä tavallaan se pelkkä, tai no pelkkä ja pelkkä, se on vähän miten lavasteesta ajatellaan taas, elikkä se ei ole enää vain se lavaste vaan nyt se on isompi kokonaisuus, mut sit samalla taas hän saa siitä sitten hienon kokonaisuuden portfolioonsa, opiskelut päättyy. Toiveena olis, että tässähän on vain ne tanssit jotka oli jo valmiina ja sitten ne hiottiin timanteiksi ja ihan mielettömän upeita tansseja, siis aivan älyttömän upeita tansseja. Se oli hyvä kun siellä sitten toiset esiintyjät, jotka oli sit muissa tansseissa, pääsi sit näkemään niitä ekoja kertoja ja siellä oli kyyneleitä yleisössä ja muuta. Et itse yleisöhän sinne ei saanut tulla, mikä on se tosi surullinen ja se että kukaan ei pääse näitä, koska on se ihan eri asia nähdä se livenä kun nähdä se videolta, sitä vaan ei pysty, se vaan on täysin erilaista ja sen kaikki tietää jotka livetaidetta käy katsomassa, mutta näin me saadaan ees jollain tavalla se upea asia mitä nämä tanssijat ja mitä Sirpa on saanut aikaseks, niin se saadaan jollain tavalla esille. Valitettavasti se koko näyttelijän työ mitä me olemme tehneet, niin se jää kokonaan pois, sitä kukaan ei pääse näkemään.
Klaudia: Niin eli tässä mediatuotteessa, miksi tätä nyt sit kutsuis, video joka tästä tulee, niin se keskittyy siis tähän tanssiin ja onko siinä sitten musiikki kuitenkin myös mukana?
Veera: Ei. Siinä on musiikki, mutta ei West Side Storyn musiikki, jos tämä auttaa yhtään. West Side Storyn saa tehdä vain kokonaisuudessaan tai konserttiosuutena, ja siellä konsertissa ei saa olla minkäänlaista lavastusta elikkä siellä ei saa olla puvustuksia tai repliikkejä tai roolihahmon olemuksia, mitään ei saa, et se on vaan laulua ja soittoa.
Klaudia: Eli mennään taas näihin tekijänoikeusasioihin. Eikö vaan?
Veera: Kyllä. Mun mielestä se et kun mä katoin siellä niitä tansseja, okei olin kameroiden takana, et jouduin kuvaamaan enkä päässyt niin istumaan ja vaan nauttimaan niistä, mikä mua myös harmitti hirveesti, koska kyl mä nyt olisin halunnut ne päästä niissä valoissa kokonaisuutena näkemään, mut mun piti olla siel, mutta ei se mitään, elämä on, mun mielestä tärkeintä on just se että jollain tavalla projektin ulkopuolella olevat ihmiset pääsisivät myös nauttimaan niistä, koska se oli oikeesti siis huikea työ mitä tanssijat ja solistit jotka siellä vielä tansseihin jäivät mukaan, ja Sirpa, on saanut aikaseks, et se on todella todella upeat kokonaisuudet mitä siel on ja toivon että pystymme tekemään niille kunniaa sillä elokuvalla, mediatuotannolla, mikä siitä nyt on tulossa. Solisteille, valitettavasti ei kaikille, mutta jotkut solistit pääsee nyt sitten esiintymään Kuopion kaupunginorkesterin kanssa sit siinä konsertissa.
[Musiikkia]