Mielenterveys- ja päihdeasiakkaan kohtaaminen ensihoidossa

Tämä on tekstivastine podcastille: Mielenterveys- ja päihdeasiakkaan kohtaaminen ensihoidossa. Voit kuunnella sen klikkaamalla tästä.

Marko Tolonen: Tervetuloa kuuntelemaan Savonia-ammattikorkeakoulun podcastia. Tänään keskustelemme mielenterveys- ja päihdepotilaan kohtaamisesta ensihoidossa. Keskustelemassa ovat opinnäytetyön aiheesta tehneet Aliisa Miettinen ja Anni Nykänen ja heidän lisäkseen tekijöinä opinnäytetyössä ovat Tommi Immonen ja Henna Lahikainen. Tervetuloa Anni ja Aliisa. Kiva kun pääsitte tänne podcastiin.

Aliisa Miettinen: Kiitos.

Anni Nykänen: Kiitos.

Marko Tolonen: Ja asiantuntijana meillä tässä podcastissa Aliisan ja Annin lisäksi on mielenterveystyön opettaja, lehtori Jukka Aho.

Jukka Aho: Kiitos.

Marko Tolonen: Ja minun nimeni on Marko Tolonen. Toimin myös Savonia-ammattikorkeakoulussa ensihoidon lehtorina. No niin, Anni ja Aliisa. Kertokaas vähän opinnäytetyöprosessista ja havainnoista, mitä tuloksia saitte aikaan.

Aliisa Miettinen: Joo, elikkä me lähettiin tämmöstä kyselylomaketta kyhäämään ja kyselylomaketta me sitten jaettiin eri internet-alustoilla, Facebook-ryhmissä ja muun muassa Mieli Ry:lle lähetettiin tämä meidän kyselylomake ja he sitten jakoivat sitä eteenpäin omissa kanavissaan. Me saatiin tosi kivasti kyselylomakkeen kautta vastauksia anonyymisti ja sitten kun lähdettiin käymään näitä vastauksia läpi, niin näiden meidän vastanneiden taustat oli tosi moninaisia. Osa oli tämmösiä pidempiaikaisia päihteidenkäyttäjiä ja osalla oli myös mielenterveysongelmia. Vastauksista huomas, että tosi usein nää mielenterveys- ja päihdeongelmat kulkeekin sitten käsi kädessä.

Anni Nykänen: Joo ja lisäks tosiaan syyt niihin ylipäätään ensihoidon kanssa kohtaamiseen, niin sieltä päällimmäisenä nous se itsetuhoisuus, et se oli tavallaan mikä sieltä isoimpana pomppas silmille. Lisäks siellä oli just päihteiden liikakäyttöä ja yliannostuksia niidenkin johdosta, mikä johti sitten siihen itsetuhoiseen käyttäytymiseen. Lisäks siellä oli mainintaa psykooseista ja paniikkikohtauksista, muun muassa.

Marko Tolonen: Täähän näkyy tilastoissakin siten, että viidenneksi yleisin hätäkeskuksen hälyttämä terveystoimen tehtävä on mielenterveyspotilas. Mitäs Jukka ajattelet tähän alkuun näistä havainnoista?

Jukka Aho: Ensimmäinen ajatus on se, että inhottavan laaja on ensihoidon työkenttä tässä mielenterveys-päihdeasiakkaiden kohdalla. Se on tietysti realismia, että eihän sille mitään voida. Se haastaa kyllä teitä ammattilaisina, koska just sanoitte vaikka noi psykoosit, niin se on niin kamalan laaja et mitä kaikkee se tarkottaa erilaisten ihmisten kohdalla ja mikä se avuntarve sillä hetkellä on siinä. Ja sitten esimerkiks tää itsemurha minkä nostitte, niin onhan sielläkin tietysti kauhean erilaisia tarinoita ja tarpeita ihmisililä jos he avun piiriin hakeutuu, eli ei voi ajatella että on tämmönen kovin selkeä malli itsemurhaa kohdanneen hoitoon, vaan kyllä se on inhottavan moninainen.

Anni Nykänen: Kyllä ja niin se oli sillonkin, kun mä muistan kun tällä opintojaksolla, tällä mielenterveys- ja päihdejaksolla oli, niin sillonkin sitä rupes miettimään että miten sitä kohdataan oikeesti, että rupee vähän silleen ajattelee et mitä se oma käytös pitää olla sit siellä kohteessa, jotta sen tavallaan heittomerkeissä voittaa sen ihmisen omalle puolelleen siinä asiassa. Ja just, kun tavallaan kun sä khoteeseen meet, niin et sä pysty suoraan sanomaan, etkä tiedäkään että mitä siellä on vastassakaan, niin se on kyllä todella haastavaa. Ja on edelleenkin. Kyllä sitä huomaa, että et sä aina… Ei tähän oo mitään oppikirjaa, että miten sä tavallaan kohtaat ylipäätään ihmisiä, oli nyt keikka mikä tahansa, mutta erityisesti nää mielenterveys ja päihde. Ne on todella haastavia kyllä, ainakin itelle.

Marko Tolonen: Ja just tosta yleisyydestä, että kun aattelee että se bertta 752 -koodi, se on myrkytys ensihoidossa. Tää on just se porukka, mikä on sen alla. Voi sanoa, että ainoastaan muutamia prosentteja koko joukosta on myrkytyksiä jotka ei olis tarkoituksellisesti aiheutettuja itellensä.

Aliisa Miettinen: Kyllä.

Marko Tolonen: Vaan ne on just niitä itsemurhan yrityksiä tai hätähuutoja.

Jukka Aho: Kyllä ja tossa toi mitä kerroit justiin, että tuntuu vähän epävarmalta jos näin rivien välistä luen, niin minusta se on aivan keskeistä tässä mielenterveys- ja päihdetyön oppimisessa ymmärtää, että se semmonen epävarmuuden sieto on älyttömän iso osa sitä ammatillisuutta siinä, koska edelleenhän, eihän meillä oo aukottomia selitysmalleja oikein millekään mielenterveys- ja päihdehäiriölle, siis näitä tavallaan syitä ja selityksiä kaiken kaikkiaan. Tietenkin tiedetään koko ajan enemmän ja enemmän, mut semmosia että olis joku taulukko tosiaan missä tää on selitetty miksi ihminen on alkoholiongelmainen tai yrittää itsemurhaa. Mä ajattelen, että se on jotenkin kauheen olennaista pitää mielessä koko ajan tää tämmönen laaja ja vähän semmonen filosofinenkin näkemys, että mitä kaikkea mielenterveys- ja päihdeongelma on ja mistä se juontaa juurensa ja mitä se merkitsee sille ihmiselle. Musta tää pyrkii katsomaan kovin tällä lailla selkeärakenteisesti ja jotenkin yksityiskohtaisesti ikään kuin vaan tilannetta, vaikka miten kohtaan itsemurhaa yrittäneen, niin mä pelkään että se jää vähän laihaksi se anti. On pakko vaan laventaa sitä näkemystä ja osaamista ja toivon mukaan meillä kursseilla tarjotaan ainakin mahdollisuuksia siihen, että se ei jää vaan semmoseks tilanteen hoidoksi.

Marko Tolonen: Jep. Toi on ihan keskeinen näkökulma, koska se tutkimustieto mitä vaikka maailmalta on ja mitä teillä tässä teidän opinnäytetyön raportissa on mainittu, niin on just se että oikeestaan niihin sitä opetusta tarvittais tosi paljon näille ihmisille jotka niitä kohtaa, mutta sitä ei vaan tule oikeastaan muuta kuin sen kokemuksen kautta. Sit se näyttäytyy siellä töissä silleen, että toinen ihminen kohtaa sen ihan eri tavalla kun toinen ihminen.

Aliisa Miettinen: Kyllä.

Marko Tolonen: Mäkin kävin tossa yhdellä tehtävällä, jossa oli tämmönen kaveri, just päihdehenkilö joka oli pankreatiitti sitten akuutisti hänellä päällä ja hyvin kipeä ihminen, mutta kaks päivää oli sitten käynyt ambulanssi sitä ennen ja siinä luki näin siinä Kanta-arkiston kirjauksessa, että potilas sanoo ensihoitajille että painukaa helvettiin ja sitten ensihoitajat oli siitä lähtenyt kävelemään. Kun sitten taas kun sitä ihmistä kohtas, niin mä sanoin sille että älä rupee ärhentelee siinä yhtään, että vaikka sä oot ite aiheuttanut tän tilanteen, niin me hoidetaan sitä, että sen takia suomalainen terveydenhuolto on olemassa – ja sitten kuljetettiin hänet. Se hänen suhtautuminen heti ensihoitajiin muuttu ihan eri tavalla, kun se kohtaaminen oli semmosta että hän pysty luottamaan siihen että tää johtaa nyt johonkin, koska tässähän on heti tällaset defenssi ihmisillä.

Aliisa Miettinen: Mitä Annin edellisessä ensihoidon harjoittelussa, niin oli sulla ollut sitä keskustelua sun ohjaajan kanssa siitä että mitenkä ensihoidon kohtaaminen tavallaan poikii eteenpäin.

Anni Nykänen: Kyllä, et tavallaan jos henkilöllä on yksikin negatiivinen kokemus ensihoidolta, niin se tavallaan jatkuu koko hoitopolun, sinne päivistykseen asti ja sieltä eteenpäin tavallaan se negatiivinen asenne. Ja se, että jos ensihoidossakin jaksaa olla maltillinen, niin tavallaan sit kun antaa sen hyvän kokemuksen sille potilaalle, että jos tosiaan sinne mennään ja annetaan semmonen huono kokemus tälle potilaalle siitä ensihoidon kohtaamisesta, niin tavallaan se huono asenne sillä potilaallakin hoitajia ja muita henkilökuntaa kohtaan voi jatkua just nimenomaan sinne päivystykseen ja muutenkin koko sen hoitopolun, että ei hyvä heilu.

Marko Tolonen: Just niinkun tässä mun kuvaamassa esimerkissä kävi.

Anni Nykänen: Kyllä, just tällä tavalla.

Marko Tolonen: Sen oikeesti pystyy muuttamaan sillä omalla käytöksellä ja kohtaamisella.

Anni Nykänen: Kyllä.

Marko Tolonen: Nythän me keskustellaan tästä ihan ydinasiasta tässä teidän opinnäytetyössä, että miks me tässä ollaan keskustelemassa.

Aliisa Miettinen: Kyllä.

Jukka Aho: Niinpä. Joo ja kyllä noi tommoset, niinkun kerrot, että tunnepitoiset tilanteet jää mieleen, et se on jotenkin kauheen välttämätöntä meidän sotealan ammattilaisten kunnioittaa sitä lausetta, että tunnepitoiset kokemukset jää mieleen. Oli se sitten hyvä tai heikko tai koskettava tai surullinen tai jännittävä tai mitä vaan, et se vaikutus tosiaankin voi jopa kertautua sitten jatkossa. Ja ideana siinä yhdeltä osaltaan on just se, että ymmärtää tunteiden merkitystä ja tietysti traumojen kohdalla sitä, että jos on kokenut tämmösen tosi voimakkaan kriisitilanteen josta on jäänyt pysyvät jäljet, niin se muokkaa sun aivoja ihan sanatarkastikin ja tarkottaa sitä että sä sillon reagoit tilanteissa jotka välillisestikin jotenkin muistuttaa siitä traumasta tai huonosta kohtelusta tai pahoinpitelystä, tai vaikka… Mä aattelin puhua vaikka itsemurhayrityksestä. Itsemurhayrityskin vaikka voi ajatella, että on jo ilman muuta itsessäänkin trauma. Ja tietenkin sen taustalla on muut traumat aina. On keskeistä jotenkin tajuta, et ne tunteet on valtavan isossa roolissa tämmösessä ensihoidon kohtaamisessa.

Anni Nykänen: Kyllä ja sit se vaatii tavallaan ensihoidoltakin semmosta rauhallisuutta ja kärsivällisyyttä, että malttaa kuunnella mitä sillä ihmisellä on sanottavaa ja vähän niinkun yrittää selvittääkin mitä siellä taustalla nyt oikeestaan on. Että meilläkin oli just tuossa kun vasta harjoittelusta tulin, niin oli että siellä oli ihminen ihan silleen… MT-puolen hoitajat olivat huolestuneita hänen voinnistaan ja siellä olivat käyneetkin kohteessa. Hänet oltiin käännytetty pois, ensihoidolle oltiin tehty tehtävä siitä. Kun me sinne kohteeseen mentiin, niin hyvin empaattisesti hänet kohdattiin ja yritettiin hänen asemaansa asettua siinä. Ja mainittiin, että kun meilläkin huoli herää hänestä, että hyvä siellä olis käydä siellä päivystyksessä. Silleen niinkun just vähän voivoteltiinkin tilannetta, et harmi että tässä on käynyt niän että tää on ajautunut tämmöseen. Vaikka siinä nyt hänellekin M1-lähete tuli, niin siinäkin voivoteltiin että harmi, et eipä mitään. Mutta hän siis koko tän meidän kohtaamisen ajan oli todella asiallinen ja eikä niinkun mitään, et se meni tosi hienosti meidän osalta se kohtaaminen, et siitä jäi itelle tosi hyvä mieli.

Marko Tolonen: Tää on just tää, kun tässä on niin laaja spektri, potilaita laidasta laitaan. Ajatelkaas niitä potilaita, vaikka yöaikaan jotain iäkkäämpiä muoreja jotka soittaa ensihoidon apua ja se tulee rintakipuna se tehtävä. Sehän oikeestaan, mitä ootte kirjottanutkin tänne raporttiin ahdistuneisuudesta, niin syyhän siinä on oikeastaan ahdistuneisuus eikä rintakipu, mutta ihminen kun on psykofyysinen kokonaisuus, niin monta kertaa ensihoitajaa harmittaa lähteä aina sille yölliselle rintakipukeikalle, koska he tietää että ei siellä mitään ole, vaan se ihminen on ahdistunut ja ite tavallaan kehittää sellasen oireiston siihen sen yön aikana. Ja jokainenhan sen tietää yön aikana kun rupee miettimään jotain, niin kuinka paljon ne paisuu ne asiat täällä omassa mielessä.

Anni Nykänen: Kyllä. Toikin on tosi haasteellista just pitää tommonen putkikatse jo ennen kun lähtee sinne, niin siinä on tosi vaikee ylipäätään siinä tilanteessa, et lähtee avaamaan sitä omaa näkökenttää uudelleen siellä kohteessa.

Marko Tolonen: Eiks vaan? Ja sit kun se toistuu joka yö.

Anni Nykänen: Kyllä. Se on just tosi haastavaa, kun monella… Ja nimenomaan, kun ne saattaa olla just niitä tismalleen samoja henkilöitä kenen luona käydään, niin se tavallaan ensihoidollekin tavallaan väkisinkin tuo semmosen asenteen vaikka ei pitäis, että se on hyvä semmonen asenne tavallaan että kohtaisit sen niinkun ensimmäistä kertaa. Vaikka sekin on niin yksinkertaisesti sanottu,mutta sekin auttaa niin paljon. Se auttaa sitä potilasta niin paljon. Se myös säästää sitä ensihoidonkin aikaa, kun se tavallaan asennekin sinne kohteeseen mennessä on ihan eri.

Jukka Aho: Minkälaisia tavallaan just syitä teillä on siihen ensihoidossa, että sitä joutuu vetämään henkeen ja miettimään uudestaan ja valjastamaan sitä jaksamista ja sietämistä? Mikä se on? Onks se ärsytystä tai turhautumista, tai mitä te ajattelette?

Anni Nykänen: No, ehkä se on monella mitä nyt tuolta kentältäkin kuullut, niin ehkä nimenomaan kun ne on ne samat henkilöt, niin se varmaan joillekin tavallaan nousee että taas tämä, tai jotain muita tämmösiä vastaavia, varsinkin kun on just ne tavallaan vakkarihenkilöt, ehkä… No, ei nyt rumasti sanottuna, mutta siis silleen. Mutta en nyt ite osaa tarkemmin sanoa.

Aliisa Miettinen: Niin ja mä veikkaan kans, et osa on myös ihan tavallaan semmosta hoitajien tietämättömyyttä tavallaan ja että ei oo ymmärrystä välttämättä, jos ei oo vaikka omakohtaista kokemusta, niin mielenterveys- ja päihdeongelmia kohtaan, et se sitten vaikeuttaa sitä kohtaamista.

Anni Nykänen: Kyllä ja just se, että ei välttämättä ota ihan tosissaan kaikkee. Ja sit, kun sekin kerta, jos siellä oikeesti siellä potilaalla onkin joku oikee hätä. Ja just tää mistä mainitsitkin Marko tossa, niin sitten sitä ei osaa ottaa tosissaan ja vähän semmosella hällä väliä -asenteella voi mahdollisesti olla sitten menossa sinne.

Marko Tolonen: Näin, mutta mä en usko että se kliininen hoito kuitenkaan kärsii, koska aina esimerkiks rintakipuisella potilaalla, sillä otetaan sydänfilmi ja tutkitaan, katotaan että se on OK.

Anni Nykänen: Kyllä.

Marko Tolonen: Mutta mun mielestä keskeistä on just se tavallaan oman tunteen sanoittaminen ja sen pystyminen puhumaan, että se aiheuttaa turhautuneisuutta ja näin poispäin. Mutta kun kyse onkin siitä asetuksista. Jos sä ite pystyisit kääntämään ne asetukset omassa päässä siihen kuntoon, että tää on se työn sisältö ja ainoastaan yks prosentti on niitä todella kriittisiä potilaita siitä työstä.

Aliisa Miettinen: Kyllä.

Jukka Aho: Varmasti auttaa meitä jokaista hoitotyöntekijää se, että tosiaan ymmärtää sen mielenterveys- ja päihdehäiriöiden luonteen, joka on erittäin monesti juuri semmonen, että se on harvoin, täysin, täydellisesti parantuva,  kuten taas aika monet muut sairaudet kuitenkin loppupeleissä on. Mutta että se auttaa jo sillä lailla tavallaan ihan tämmösen rationaalistamisen, järkeistämisen kautta, että mähän tajuan sen että ihminen joka on yrittänyt useita kertoja vaikka itsemurhaa, niin melko varmasti hänellä on jotain persoonallisuuteen liittyviä pulmia, jolloinka niinkun näin tän ikään kuin kuuluukin mennä. Että on itse asiassa vähän niinkun enemmän poikkeus, että tää loppuis meillä tässä hänen kanssaan asiointi, tulevina kuukausina. Mä ajattelen, te ootte jo väläytellyt, tässä on tullut näistä päihdeongelmista, niin mun mielestä se on kaikkein yleisin yksittäinen mielenterveys- ja päihdehäiriöistä sillä tavalla vajaasti ymmärretty asia, että päihdeongelma, vaikka se, ensinnäkin se että kun puhutaan päihdeongelmasta ja päihderiippuvuudesta, että millä tasolla ne kuitenkin voi eritellä eri asioiks, mutta molemmissa niissä että ymmärretään sitä että empatiakyky ja järjen käyttö, sitä ei ole sillä hetkellä kun olet päihteiden syöverissä. Ja eikä tarkoita sitä että oot humalassa, vaan muuten vaan että oot päihdeongelmainen. Näitä oon kuullut itsekin kurssilla ensihoitajaopiskelijoilta jotka on ensihoitotyössä jo ollut, että ilman muuta se ärsyttää semmonen provosoiva käytös tai vähättely tai välinpitämättömyys tai uhkailu tai jotenkin dissaaminen. Ja varmasti niinkun tää ilmiö, että näytät sen että oot taas seuraavalla kerralla humalassa kun kohdataan. Ja useita kertoja hoitoon tuleva ihminen samasta syystä, niin toki se nostaa vähän karvoja pystyyn, mutta siinä on mun mielestä yks perusvastaus, että tajua sen mielenterveyshäiriön luonne. Tämä harvemmin on täysin toipuva.

Aliisa Miettinen: Kyllä.

Marko Tolonen: Just tossa mennään hyvin lähelle sitä perusinhimillisyyttä ja sitä ajatusta siitä ihmisyydestä, että oonks mä samalla tasolla kun ihmiset ollaan. Ja tää on mun mielestä just ensihoitajan työssä, poliisin työssä ja ylipäätään ehkä terveydenhuollossa sellanen näkyvä ilmiö, että on asiakas, tai potilas, ja sitten me ollaan ihan omalla tasolla ja me arvioidaan sitä tilannetta. Kun jos me haluttais oikeesti kohdata, niin meidän pitäis olla samalla tasolla.

Aliisa Miettinen: Kyllä. Nimenomaan ja just kaikki tommonen moralisointi ja ennakoluuloisuus jättää pois. Täälläkin on ihan suora lainaus mitä joku on kirjoittanut, että hoitaja kirjoitti raporttiinsa että humalassa ja vielä maanantai-iltana, että ihan kuin hänen tehtävänsä olisi ollut moralisoida.

Anni Nykänen: Tämmösiä vastaavia vastauksia oli. Siitä ensihoitajan asenteesta selkeesti huomas, että hän pitää sitä potilasta tai asiakasta vähemmässä arvossa kuin itseään siinä.

Marko Tolonen: Kyllä. Tehdääs muutamia nostoja täältä, eli te keräsitte tän teidän kyselyn Mieli Ry:n kautta siten, että ihmiset sai anonyymisti vastata. Me ei siis tiedetä, että minkä ikäiset ihmiset tässä on vastannut tai minkä kuntoiset.

Aliisa Miettinen: Kyllä, Mieli Ry:llä ja sitten ite jaettiin sitä eri sosiaalisen median alustoilla. Mutta tosiaan täysin anonyymisti on ihmiset tähän vastannut. Anonymiteetti on säilynyt tässä kyllä.

Marko Tolonen: Kyllä ja täällä on paljon tullut positiivisia vastauksia ja on koettu että ensihoitajat kohtaa hyvin asiakkaita. Ja mä uskon, että se on usein niin.

Aliisa Miettinen: Kyllä. Pääasiassa se varmasti on just näin, mut sitten tietysti, niinkun…

Anni Nykänen: Tavallaan, et noikin oli aika silleen fifty-fifty loppupeleissä, et kun sieltä kuitenkin tuli niitä negatiivisia. Ja noikin on noin tommosia, niinkun kun ite noita luki, niin tuli vähän että miten voi olla tolleen, että en niinkun ite ikinä kirjottais mihinkään raporttiin tommosta että vielä maanantai-iltana, että se itelle jotenkin särähti niin korvaan.

Marko Tolonen: Joo, mä oon samaa mieltä. Täällä on esimerkiks tämmönen nosto, että ensihoitaja on sanonut näin että me tiedetään että sä et tee itelles kuitenkaan mitään, niin voisko tän huomionhaun jo lopettaa. Ja ihminen kirjoittaa että se sattui, koska ne oli hätähuutoa – ei huomionhakua. Täähän se just on tässä. Ajatelkaa niinkun yhteiskunnassa kuinka paljon meillä tipahtaa tästä yhteiskunnasta sellaselle harmaalle alueelle ja niillä ei oo mitään pintaa. Sit on tällasia hätähuutoja ja sitten ihminen tulee paikalle joka sanoo tämmöset sanat. Aika kova juttu.

Jukka Aho: Juu ja tohon pari vuotta sitten Duodecim yhteistyössä ja siinä oli muuten myös aika vankasti hoitotyön edustus mukana, niin teki Käypä hoito -suositukset tästä itsemurhan ehkäisystä ja itsemurhaa yrittäneen hoidosta. Siinähän on ensihoitajilla ihan eritelty rooli ja jos ajatellaan itsemurhan riskin vakavuuden arviointia, niin toki meillä on siihen monenlaisia. Meillä on työkaluja, meillä on ihan kyselyitä ja sanotaan että ihan tosi maalaisjärkisetkin asiat monesti antaa riittävän tiedon, että jos ihminen on selkeästi tällä hetkellä yrittämässä vaikka teräaseella, ampuma-aseella, niin totta kai se on hyvin vakava. Mutta sitten tällaset, että lähdetään tulkitsemaan sitä että tää nyt oli vähän niinkun huomionhakua ja muuta on äärettömän vaarallisia ja ne on ihan… Mun mielestä se on tärkeä puhua, että ne on epäammatillisia.

Aliisa Miettinen: Kyllä.

Jukka Aho: Meistä ei kukaan pysty, viralliset, viimeisen päälle ekspertitkään sitä sanomaan. Ja täytyis nähdä tässäkin taas tää ammattilaisen rooli siten, että nyt hoidetaan asiaa kunnialla eteenpäin ja se on toissijaista että oliks tää ikään kuin väärä call, tai viedään häntä eteenpäin tai muuta. Sen takia haluan sen sanoa, että jos ajatellaan ensihoidon näkökulmasta, tätä samaa tapahtuu mielenterveystyössä. Tekin tässä jo kerroitte, et sinne tämmösellä tarkkailulähetteellä ihmisiä laitetaan, niin totta kai sattuu tätäkin että siinä ikään kuin siinä hetkessä kun tämmönen tarkkailulähete tehdään, niin se näyttää ihan selvältä että tää tarvii luultavasti tahdosta riippumatonta hoitoa. Mutta heti kun sinne päästäänkin puhuman kolme varttia jossain eri ympäristössä tai muuta, niin se selviääkin että ei tässä oo mitään syytä sille.

Aliisa Miettinen: Kyllä.

Jukka Aho: Että kyllä tää nyt menee puhumalla ja yhteistyössä ja jopa että lähdetään jatkamaan elämää kotiin ja avohoidon turvin.

Aliisa Miettinen: Niinpä.

Jukka Aho: Ja myöskin tää huomionhakuisuus, ajattelin kääntää sen tähän, t sekin on aika monen mielenterveyshäiriön, varsinkin persoonallisuushäiriöpuolen keskeinen oire, että come on, se ihminen tarvii apua siihen.

Anni Nykänen: Kyllä ja monesti potilaiden suustakin kuulee, että anteeks nyt kun soitin tai anteeks nyt kun tilanne on tämä, mutta mä ite ainakin kun vasta tossa harjoittelussa olin, mutta otin niinkun tavallaan taktiikakskin sen, että jos oli itekin soittanut tai ihan kuka tahansa hälle apua, että tää on niinkun just se oikee asia, että ei oo yhtään väärää syytä soittaa tämmösestä, et tää on, niinkun… Kehuin niinkun tavallaan, että tää oli niinkun hyvä että soitit.

Jukka Aho: Näin niinkun meidän ammattilaistenkin, et samalla laillahan mekin joskus kysytään apua. Että sanotaan että jotkut AVI ja Valvira ja tämmöset, että jopa sieltä asti me saatetaan jotain joskus kysyä, niin sama idea että niinkun tavallaan ei tarvii tietää että onks tää oikea paikka tai muuta. Ja eiks niin, että teillä ihan sama että hätäkeskukseen saa soittaa ja kyllä sieltä sit selvitellään että onko tarpeen ja onko tää semmonen hätätilanne mihin tarvii ensihoitoa tai muuta.

Anni Nykänen: Kyllä ja kyllä myökin ensihoidon puolelta pyritään tavallaan selvittämään just et mitkä ne taustat on, et jos meillä on jotain aiempia kirjauksia, niin niitä luetaan lävitse ja pyritään just selvittämään et mikä se hoitokontaktikin sillä potilaalla on, että onko mahdollista vaikka seuraavana päivänäkin, jos ei nyt semmosta ihan akuutti-akuuttia tilannetta ois ollutkaan, tai mahdollisesti aikaistaa vaikka seuraavaa hoitajakäyntiä tai muuta.

Marko Tolonen: Mä luulen jotenkin, että se on semmonen itsetuntemukseen liittyvä. Mites mä sen sanoisin? Ettei altisteta itseään liikaa sille potilaan tai asiakkaan tragedialle, mikä hänellä sitten onkaan. Ensihoidon työ on sellasta niin moninaista, niin tuleekohan se joku sellanen ilmiö että ne rajaa tavallaan jotenkin, että siks se voi se kohtaaminen tuntua joskus kylmältä. Niinkun tässä joku kirjoittaa just sitä, että puhuivat alentavaan sävyyn ja kohtelu tuntui kylmältä vaikka olisin kaivannut lohtua. Tätä mä jäin miettimään just siinä, että monenlaisia ihmisiä kohtaamassa niitä potilaita ja totta kai se on aina niin, että sä et voi tietenkään mennä aina syvään päähän sen ihmisen ongelmiin. Yks mun ystävä, Risto Voutilainen, pappi, on sanonut näin että sä voit mennä sen verran vastaan sitä toista ihmistä, kun sä tunnet ittees. Se on minusta ihan mielettömän hyvin sanottu.

Jukka Aho: Tähän teemaan vois liittyä semmonen mitä traumatietoisessa hoidossakin paljon tuodaan esille, sen niinkun et sitä varmaan enemmän on syytäkin käyttää ite mielenterveyspalveluissa ja ymmärtää sitä, mutta ihan sama, mä ajattelen ensihoitoonkin liittyen, et siellä käytetään esimerkiks tämmösiä kysymyksiä että mitä sulle on tapahtunut tai miten sä luulet että voidaan tässä hetkessä sua auttaa. Tavallaan niinkun äärimmäisen yksinkertaisia, varmaan tämmösiä jotka moniammattilainen tietää ja käyttääkin, mutta tavallaan tietoisesti tajuais että kysyis juuri ehkä tällä tavalla että mitä sulle on tapahtunut, eikä lähde olettamaan ja tietämään liikaa.

Marko Tolonen: Just.

Jukka Aho: Että se vois ehkä auttaa ja mä luulen, että tosi moni ammattilainen kyllä kestää kuulla ja ottaa vastaan sitä. Ja uskon myös, että aika semmoset luontaisetkin rajat tulee vastaan siinä, jos esimerkiks kokee et nyt mä kuormitun ite liikaa, tai että mä en voi tähän auttaa kumminkaan enempää tässä roolissani, niin uskon että sieltä kuitenkin löytyy. Ja mä ajattelen, että tämmöstä asiaa on tosi vaikee harjotella esimerkiks koulutuksessa, koska tietenkin on… Niinkun ne tunnekertoimet on kertaa jotakin ja ne on niin autenttisia, plus vielä niin uniikkeja, ainutlaatuisia. Jos me harjoitellaan tietynlaisessa tilanteessa itsemurhaa yrittäneen kohtaamista, niin tuskin on samanlaista. Tää on mun mielestä niin huomionarvoista, että niitä on kauheen paljon. Ja yks mikä täällä kehitysehdotuksissa, joku asiakas on kertonut että kokemusasiantuntijoiden vielä voimakkaampi käyttö esimerkiks opetuksessa mielenterveys- ja päihdetyöstä olis hyvä juttu. Ja ihan suora kutakuinkin lainaus häneltä, että otetaan siis opetukseen mukaan mielenterveys-päihdepulmista kärsiviä ihmisiä, jotka on koulutettu siihen ja niistä kertomaan. Ja tässä hän sanoo, että se vois ehkä lähentää näitä hoitotyön opiskelijoita ja mielenterveys-päihdepulmaisia ihmisiä jotenkin toisiinsa ja tehdä tilanteesta molemmille ymmärrettävämpiä. Että tää on niinkun aivan kuin nenä päähän sanottu. Mitä ootte mieltä?

Aliisa Miettinen: Joo, ehdottomasti ja sieltä omalta opiskeluajalta, kun oli meillä toi mielenterveys- ja päihdehoitotyön kurssi, niin se oli kyllä ihan kurssin helmiä kun meilläkin oli se yks kokemusasiantuntija. Aivan älyttömän opettavainen, mielenkiintoinen. Ehdottomasti näitä pitäis olla vaan enemmän.

Anni Nykänen: Kyllä, komppaan. Ja siinäkin, kun se henkilö oli tavallaan tämmönen päihdepuolen enemmän. Se ois ihan tosi hyvä saada mielenterveyspuoleltakin joku, kuka suostuis. Ja varmasti uskon, että ihmisiäkin löytyy ketkä ois halukkaita tämmöseen.

Marko Tolonen: Tohon on pakko sanoa, että Teuvo Määttä, joka on toiminut Helsingin kaupungin ensihoitolääkärinä yli 30 vuotta, niin hän oli kuuluisa ihan siitä, että hän kohtas potilaat aina silleen, että aloitti just niinkun Jukka sanoi, että miten voisin auttaa teitä. Sitä vois muuten jokainen ensihoitaja kokeilla, että menis potilaan luokse ja sanois että miten voisin auttaa teitä.

Aliisa Miettinen: Ehdottomasti, kyllä. Ja mä luulen kans, et se on ehkä… Mä en tiedä liittyykö se tavallaan hoitajan kokemattomuuteen tai siihen että ei välttämättä tunne itseään vielä hoitajana niin hyvin ja ihmisenäkään välttämättä, että tavallaan uskaltaa kysyä niitä asioita, koska ei tiedä että mitenkä siihen sitten ite reagoi. Tavallaan toi on varmaan semmonen asia mikä sitten työkokemuksen mukaan ja mitä enemmän tämmösiä kohtaamisia tulee, niin sitä syvemmälle siihen uskaltaa tavallaan itsekin lähteä ja tarjota parempaa apua, jos näin voi sanoa.

Jukka Aho: Kyllä. Se semmonen osaamisen tarvehan on mun mielestä aika sisäsyntyinen meillä ihmisillä, että meidän pitää osata ja olla varmoja. Ja monesti koetaan, jos mä mietin itseäkin, valmistuin aikoinaan sairaanhoitajaks, niin mun mielestä aika pitkään mulla säily se, että tavallaan että osaaminen on sitä että oot varsin itsevarma ja tosi aukottoman osaava, että niinkun kyllä sitä vähän pelkäs sitä että mokaa tai ei tiedä ja muuta, joka on naurettavaa tietenkin, erityisesti mielenterveys- ja päihdeasiakkaiden kohtaamiseen, kun puhutaan tämmösestä teemasta. Miten sä voisit tietää ja olla varma miten kannattaa tehdä? Siitä on semmonen joidenkin mielestä vähän imelä sanonta, mutta sanotaan näin että ships are safe in harbour, but that’s not what the ships are for. Eli tarkoittaa sitä, että… Oon tän kuullut ainakin pari kertaa tämmösessä terveysalan koulutuksessa, että terveysalan ammattilaisetkin, niin ei teidän kannata olla koko ajan täydellisen itsevarmoja ja ikään kuin tämmönen laiva, pysytellä satamassa, että mitään ei voi tapahtua koska mä tiedän, vaan että menkää sinne merelle ja kohdatkaa ne. Mutta on aika keskeistä kun puhutaan mielenterveys-päihdehäiriöistä ja asiakkaiden kohtaamisesta. Liika tietäminen on aika paha juttu.

Aliisa Miettinen: Kyllä.

Marko Tolonen: Toi on just se ja sun pitää ite pystyä menemään tietylle alueelle.

Aliisa Miettinen: Kyllä.

Marko Tolonen: Eikä olla jonkun turvaseinän takana huutelemassa.

Jukka Aho: Joskushan siihen liittyy semmonen paradoksi, että justiin tää tämmönen esimerkiks että kun täydellisen avoimesti, me ollaan nyt kaikki tässä aika vaikeen hetken kohdalla, että ruvetaan yhdessä miettimään mitä ihmettä me tässä tehtäis, niin on monesti enemmän turvaa ja luottamusta luova kun se semmonen täydellisen itsevarma osaaja joka sanoo että miten me nyt tehdään tässä. Nyt me lähdetään sinne, tai nyt pysyt täällä tai muuta. Että hieman esimerkiks toi, jos potilas on sanonut että huomionhakua, niin on mun mielestä esimerkki tähän, että ikään kuin joku ihminen voi olla varma et tää oli huomionhakua, tää. Ja varmasti löytyy näitä perusteluita. No, täähän oli viides kerta kun hän teki vaikka näin ja joka mun mielestä tarkoittaa hän ei oikeesti yrittänyt, hän ei olis voinut kuolla tuohon tai muuta, mutta come on, nyt ei oo kyse siitä. Mut pitää se mielessä.

Aliisa Miettinen: Kyllä ja tavallaan ehkä että se ammattilainen on sitten se joka pystyy tarjoamaan niitä välineitä mitenkä tätä ongelmaa lähdetään ratkaisemaan. Et se on niinkun se rooli, kertoo mistä hankkia asia, mitenkä nää asiat nyt lähtee tästä etenemään.

Marko Tolonen: Tähän on hyvä lopettaa. Tänään keskustelimme mielenterveys- ja päihdepotilaan kohtaamisesta ensihoidossa ja melkeinpä missä tahansa ympäristössä. Keskustelemassa oli Aliisa Miettinen ja Anni Nykänen, jotka ovat tehneet opinnäytetyön aiheesta. Sekä Jukka Aho, mielenterveyskuntoutuksen lehtori. Ja minun nimeni oli Marko Tolonen. Kiitos kaikille kuuntelusta.

Aliisa Miettinen: Kiitos.

Anni Nykänen: Kiitos.