Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

[musiikkia 00:00:01]

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat -podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen [Claudia Käkälä? 00:00:30] ja tässä jaksossa keskustellaan ensihoitajien kohtaamista uhkatilanteista. Päällekarkaavat potilaat tai potilaiden omaiset ovat ikävä kyllä alalla arkipäivää. Miten toimitaan tilanteissa, joissa ihmisiä auttamaan tullut henkilö joutuu itse uhriksi ja ikävään tilanteeseen? Studiossa kanssani minulla on kaks Markoa. Marko Kolula ja Marko Tolonen. Lämpimästi tervetuloa.

Marko Kolula: Kiitoksia kutsusta.

Marko Tolonen: Kiitos.

Klaudia Käkelä: Selvyyden vuoksi taidamme jatkaa tästä nimillä Kolula ja Tolonen, ettei mene aivan sekaisin. Kolulan Marko, sä olet tosiaan ensihoitaja ja kouluttaja ja sun opinnäytetyön pohjalta on luotu tämmönen ensihoitajien uhkatilannekoulutus. Tällä koulutuskokonaisuudelal koulutetaan ennaltaehkäisemään tämmösissä arkisissa työtehtävissä ensihoidossa esiintyviä uhka- ja väkivaltatilanteita. Ja sitten taas Tolosen Marko puolestaan on niin ikään ensihoitoalan ammattilainen, mutta hänellä on tässä enemmän roolina tämä Savonian lehtori. Sinä opetat meillä ensihoitajia. Ensihoidon henkilökunnan kohtaamien uhkatilanteiden määrä on viime vuosina lisääntynyt. Samalla on alettu kiinnittää enemmän huomiota myös hoitoalalla työskentelevien työturvallisuuteen. Ensihoitajiin kohdistuu väkivaltaa ja se on ihan globaali ilmiö ja niihin on kautta aikain suhtauduttu vähättelevällä tavalla, eikö vaan, että väkivalta ja uhkaavat tilanteet, ne nyt vaan kuuluu työnkuvaan kun olet ensihoitaja. Kertoisitteko hiukan siitä, että mitä me tiedetään näistä ensihoidon kohtaamista uhkatilanteista konkreettisesti? Millasia tilanteita siellä kentällä kohdataan?

Marko Kolula: No, niinkun tuossa sanoit, niin näitä ensihoitoon, oikeestaan modernin ensihoidon aikakautena jos puhutaan, elikkä ehkä aikaa sen jälkeen kun sairaankuljetusta on tehty muilla kuin hevoskärryillä, niin tähän työnkuvaan on liittynyt tämmöset uhka- ja väkivaltatilanteet ja niinkun sanoit, niin se on ihan globaali ilmiö. Sanotaan, että vielä viime vuosiin asti sitä on pidetty osana työnkuvaa ja se on ikään kuin hyväksytty ja vasta nyt 2000-luvulla siihen ollaan suhtauduttu tällasella  nollatoleranssilinjalla. Siihen on olemassa nyt sitten valtakunnallisesti ja globaalisti erinäköisiä koulutusmenetelmiä mihin itse omalta osaltani halusin sitten laittaa korteni kekoon, kun huomasin että meidän omalla alueella ei oikein minkäännäköisiä työkaluja näiden tilanteiden ennaltaehkäisemiseks ollut olemassa.

Marko Tolonen: Tähän voisin lisätä vielä, että aikaisemminhan ensihoito tai sairaankuljetustoimi on ollut, usein liitetty pelastustoimeen hyvin voimakkaasti. Nyt sitten oikeestaan siitä lähtien kun se on enemmän liitetty tähän terveydenhuollon ensihoitopalveluun, niin siitä lähtien voisi ajatella että tää nollatoleranssiajattelu on enemmänkin mielletty osaksi terveydenhuollon työtä, jota se todellakin on, eikä kenenkään pitäisi sietää tai joutua kohtaamaan fyysistä tai henkistä ahdistelua tai sen uhkaa työssään.

Klaudia Käkelä: Oon itekin huomannut vaikka en oo alalla, että viime vuosina on noussut toki ihan yleisesti… Se ei oo vain ensihoitajien työhön liittyen, vaan niinkun justiinsa Tolosen Markokin mainitsit, että tavallaan laajemmin koko terveydenhoidon alalla on ruvettu kiinnittämään huomiota siihen että hetkinen, että ei tää voi olla lähtökohtaisesti näin. Että vaikka psykiatrisellakin puolella, missä luonnollisesti se potilas voi usein olla semmosessa tilanteessa että hän ei ihan ymmärrä niitä tekojensa seurauksia, niin et se ei siltikään oo OK että se ihminen joka tekee siinä tilanteessa työtään, niin joutuu sit tämmösen uhriksi.

Marko Tolonen: Kyllä ja ehkä myöhemmin tänään puhutaan siitä viranomaisstatuksesta vielä, mutta aiemmin kun tavallaan ensihoitotyötäkin on tehnyt palomiehet, palomiehen virkastatuksella, niin sitten siihen on ehkä mielletty enemmän jotenkin semmosta ajatusta siitä että on voitu rajoittaa enemmän sitä potilaan käyttäytymistä. Esimerkiks Marko Kilpi, joka on kansanedustaja ja poliisi tästä Pohjois-Savosta, niin Markon kanssa juteltiin tossa joku aika sitten, niin aiemmin saatto olla niin että kun poliisi meni kohteeseen, niin siellä oli jo laitettu asiakas nippuun ensihoitopalvelun toimesta ja sehän ei oo tänään enää arkipäivää, vaan poliisi rajoittaa ja terveydenhoitopalvelu tekee sitten oman työnsä.

Marko Kolula: Joo, mä oon kuullut itse asiassa ihan samanlaisia tarinoita pitkän uran tehneistä palomiehistä ja se asia on ratkaistu, sanotaanko ehkä ei niin sivistyneellä tavalla aiemmin siellä kohteessa. Mutta haluan vielä mainita tuosta, että omien havaintojen perusteella nää tämmöset uhka- ja väkivaltatilanteet ei kosketa ainoastaan ensihoitoa eikä terveydenhuoltoalaa, vaan kyllähän voidaan varmaan puhua ihan yhteiskunnallisista ilmiöistä. On se toimipaikka sitten kaupan kassa tai peruskoulun opettaja, tai muuta. Taitaa olla joissakin peruskouluissa jo vartijat käytössä, mikä tietysti sitten indikoi ehkä meidän yhteiskunnallisesta hyvinvoinnista ja tilasta aika paljon.

Klaudia Käkelä: Kyllä. Sieltä tuli jo kolmas Marko. Musta tuntuu, että meillä alkaa nyt olla jo Kilven Markonkin kanssa tässä tarpeeksi Markoja paikalla. Kertokaa vielä niistä konkreettisesti, että millasia ne on ne tilanteet joita ensihoidossa kohdataan, joissa tulee semmonen konkreettinen vaara sille hoitohenkilökunnan terveydelle.

Marko Kolula: No, heti alkuun varmaan pakko mainita, että tämmönen vaaran tunne, niin sehän on subjektiivinen käsite ihan täysin. Se mikä minulle voi olla vaarallista ei välttämättä ole sinulle vaarallista ja siten ehkä tämmöstä absoluuttista määrää ei esimerkiks voida sanoa. Nää perustuu kaikki tämmösiin haittatapahtuma, tai laatupoikkeamailmoituksiin, jotka sitten ensihoitajat ilmoittaa sen subjektiivisen kokemuksensa perusteella. Mutta pääsääntöisestihän nää tapahtumat on just nimenomaan uhkaavia, eli verbaalisia, suusanallisia. Suusanallista käyttäytymistä, aggressiivista käyttäytymistä ensihoitajia kohtaan. Sitten vähenevissä määrin… Tai ei vähenevissä määrin, mutta vähemmän on sitten tämmösiä fyysisiä päällekarkauksia ja sitten kaikista pienin osuus siellä on sitten tämmösiä aseellisia uhkauksia tai aseellisia päällekarkauksia. Mutta niitäkin valitettavasti on. Ja mitä vakavampi tapahtuma, niin sen vakavammasta kokonaisuudestahan tässä on kysymys. Kyllähän lähtökohta pitää meidän alalla ja kaikilla muillakin aloilla olla että töihin tullaan terveenä ja töistä lähdetään terveenä. On pelkästään hyvä asia, että tämä ala on nyt herännyt tähän ongelmaan ja sitä vastaan sitten tehdään työtä ja koulutetaan ensihoitajia.

Marko Tolonen: Esimerkiks yks semmonen tilannekuvaus tulee mieleen jossa itsekin olin mukana sillon, eli tuli tällanen aivohalvaustehtäväkoodi, bertta 706. Sitten kerrostaloasuntoon siinä mentiin ja mies istui siellä keittiössä pöydän ääressä ja valitti puheen puuromaisuutta ja toispuolihalvausta. Siinä sitten ensihoitajaparin kanssa kun ruvettiin tutkimaan, niin selvisi aika nopeesti se että hän näytteli tämmöstä tilannetta ja sitten kohta ottikin puukon siitä pöydältä ja sitten jouduttiin tekemään tällanen hätäpoistuminen tilanteesta. Tää on harvinainen tilanne, mutta näin on itsellekin sattunut, että semmosia sattuu. Ja oikeestaan ennen tätä tilannetta mä itekin olin hyvin skeptinen että sattuuko semmosia tilanteita koskaan, mutta näin on myös omalle kohdalle sattunut.

Marko Kolula: Joo ja tää on hyvä esimerkki siitä, että nää tapaukset on jopa niin pitkälle vietyjä että nää meidän potilaat, niin aivan siis laskelmoidusti, kuten edelläolevassa esimerkissä, laskelmoidusti ja suunnitellusti on siis soittanut ambulanssin ja esittänyt oireita ja sitten ottanut puukon esille. Elikkä, ellei siellä sitten taustalla – en tietenkään tarinaa tunne – ole jotain muuta motiivia, mutta ihan tämmösiä esimerkkejä olen kuullut muiltakin.

Marko Tolonen: Ja kyllä ne liittyy just semmosiin lääkevarkauteen ja näiden… Ambulanssissahan on näitä huumaavia lääkkeitä, hyvin pieni määrä mutta joka tapauksessa. Monet tapausesimerkit mitä Suomesta on on liittynyt siihen, että sitten on anastettu niitä lääkkeitä siitä. Kuopiossakin tapahtu tossa joku vuosi sitten ihan tutuille työkavereille semmonen tapaus jossa ensihoitajat oli sitten joutuneet ambulanssilla lähtemään karkuun ajamaan. Kyse oli tämmösestä uhkatilanteesta jossa niitä läkkeitä haluttiin anastaa.

Klaudia Käkelä: Ja tommosessa tilanteessa tosiaan jos joutuu sinne paikalle hoitamaan ihmistä joka oletettavasti tarvitsee apua ja sitten tilanne kääntykin niin, että pitää hylätä se tässä tapauksessa lainausmerkeissä potilas, koska sitä hätää ei todellisuudessa ollut, mutta eikö pidä paikkaansa että mahdollinen uhkaaja, tai uhkaava henkilö voi olla myös potilaan omainen, tai joku siinä tilanteessa mahdollisesti täysin ulkopuolinenkin henkilö.

Marko Kolula: Kyllä ja en tiedä ihan tilastollisia tunnuslukuja, mutta se on hyvin mahdollista. Nää tämmöset, sanotaan tämmöset suunnitellut, vaikka lääkevarkaudet ja suunnitellut uhkatilanteet, ne on pieni osa noita tapahtumia. Aika tyypillistä on, että tilanne siinä paikanpäällä kehkeytyy sitten väkivaltaseks syystä tai toisesta. Aika tyypillistä on, että potilas tai omainen on tyytymätön ensihoidon palveluun siinä paikanpäällä ja sitten se tilanne eskaloituu. Kaikennäkösiin asioihin tässä täytyy varautua ja aika, sanotaanko laajasta ongelmasta on kysymys.

Marko Tolonen: Just näin ja sitten tähän tulee tietenkin jokaisen ensihoitajan ja työntekijän persoonalliset ominaisuudet, jotka liittyy siihen provokatiiviseen aktiivisuuteen, eli tilanteesta saadaan kyllä tietysti provosoitua semmonen tilanne jossa sitten potilas kokee jotenkin jäävänsä alakynteen, tai ei tuu kohdatuksi ja sittenhän se on omiaan eskaloimaan. Mutta tämmöset tilanteet on varmaan aika harvinaisia nykyään, tai ainakin vähentymässä, tai siihen on kiinnitetty huomiota, mutta esimerkiks poliisin puolella on tutkittu, että joillekin poliiseille sattuu enemmän semmosia tilanteita joissa joutuu painiotteita käyttämään, kun taas toisille ei satu niitä. Se johtuu monesti tästä yksilön persoonallisista ominaisuuksista.

Marko Kolula: Joo ja viestintä on hirveen isossa roolissa. Oikeestaan ratkaisevassa roolissa. Se mihin ite paneudun hyvin voimakkaasti tossa, sanotaanko ton opinnäytetyön koulutuksen perusteissa, on se että puolin ja toisin täytyy saavuttaa luottamus ensihoitajien ja potilaan tai ja omaisten välillä. Ja viestintähän on siinä hyvin ratkaisevassa roolissa. Mutta sitten se, että minkälaista tämmöstä viestintää ensihoitajille esimerkiks opetetaan, niin mun käsittääkseni se on vähintäänkin kirjava ja vaihtelevaa ja lopputuloksena sitten hyvin pitkälti sen yksittäisen ensihoitajan persoonallisuuden varassa, kun mitään tämmösiä viestinnällisiä perusteita ei oo ensihoitajalle missään opetettu. Ja mun käsittääkseni esimerkiks poliisilla, jossa tää viestinnällinen vaikutus ja viestinnän merkitys on hyvin isossa roolissa näiden eskaloitumisten ennaltaehkäisemiseks, niin taas sitten poliiseille opetetaan omassa oppilaitoksessa että, tota… Tahdon sanoa, että tanssiin tarvitaan aina kaksi, että sille voi olla ihan hyvä syy minkä takia potilas tai omainen on pettynyt tai tyytymätön ensihoidon palveluun. Se on oikeestaan ihan inhimillistä. Mä haluan sanoa, että ensihoitajilla täytyy olla puhtaat jauhot pussissaan jos he joutuu tämmösen hyökkäyksen kohteeksi, eli ensihoitopalvelun ei pidä antaa mitään syytä omalla toiminnallaan aiheuttaa sitä potilaan päällekarkaamista. Siitäkin huolimatta ne voi sattua. Mä en tarkoita sitä, että se ois missään tapauksessa oikeutettua, tämmönen päällekarkaaminen, mutta ei voi olla niin että ensihoitajat antais omalla toiminnallaan aihetta siihen. Just niinkun Tolonen puhu tästä provokatiivisesta käytöksestä. Sitäkin valitettavasti meidän alalla jonkun verran näkee.

Marko Tolonen: Ja tästä päästään oikeestaan aika hyvin niihin juurisyihin, et jos tehtäis tämmöstä juurisyyanalyysiä, niin kyllä varmasti yks iso tekijä on se että 10 ensihoitajaa käyttäytyy 10:llä eri tavalla. Ja jos verrataan vaikka poliisiorganisaatiota tai vaikka pelastustoimea, niin poliisit ja pelastajat näyttää aika lailla samanlaisilta ulkoapäin katsottuna ja he käyttäytyy aika lailla samalla lailla erilaisissa tilanteissa, mutta ensihoidossa on aika suuri variaatio ja mukaan mahtuu erilaisia henkilöitä. Ja jos nyt mennään vaikka tällaseen somekulttuuriin, niin kyllä me ollaan oltu Marko Kolulan kanssa aika järkyttyneitä välillä, kun me luetaan minkälaisia postauksia ihmiset laittaa ja miten he viestii somessa meidän koko alan puolesta. Se on kyllä minun mielestä erittäin suuri ongelma tällä alalla ja siks tätä alaa ehkä leimaa vähän liikaa tällanen liian suuri variaatio ja yksilön valinnat. Yksilöllä on paljon vapauksia, mutta ei oo tarpeeksi vastuuta.

Marko Kolula: Joo, juuri näin ja mä luulen että tää osaltaan selittyy, niinkun viittasit tuohon viranomaistoimintaan, että me ollaan kuitenkin viranomaiskentällä ja tehdään yhteistyötä monen eri muun viranomaisen kanssa, mutta sitten tämmöstä viranomaistoiminnan tunnusmerkistöä vaikka viestinnän osalta, niin ei oo ensihoitopalvelulle säädetty, vaan periaatteessa sä voisit olla ensihoitajan työtehtävillä Petri Nygårdin festaripaidalla ja sä et tee siinä mitään väärää, sen sijaan kun taas esimerkiks muille viranomaisille on säädetty mitenkä he pukeutuvat. TVoisisin, että tällä alalla tulevaisuudessa ois muun muassa tän viestinnän osalta tehty ihan säädökset ministeriötasolta, niinkun sisäministeriö on omalle sektorilleen tehnyt, mutta… Näyttää kyllä itse asiassa ihan hyvältä, että me kohti sitä viranomaisstatusta ollaan menossa ja sisäministeriöhän on ensihoitopalvelun viranomaistoiminnaksi käsittääkseni jo määritellyt, mutta varsinaisesti ensihoitaja ei ole viranomainen. Tässä ois mun mielestä valtakunnallisesti tämmönen säätelyn paikka.

Marko Tolonen: Ehdottomasti. Ja tähän liittyy sitten se lain tuoma suoja viranomaista vastaan, jos joku hyökkää, ja tällaset asiat. Ja jos nyt sitten katsotaan vaikka laajempaa perspektiiviä maailmalta, minkälaisia ensihoitajia eri puolilla maailmaa on, niin esimerkiksi Etelä-Afrikassa ensihoitajalla on pistooli vyöllä ja hän työskentelee aika erilaisessa olosuhdeympäristössäkin, mutta… Mutta hänellä on tietynlainen status, mitä meillä ei oo eikä kukaan toivo Suomeen että tämmösiä ensihoitajia tulis, mutta… Mutta ongelma on just se, että meidän ensihoitajilla ei oo viranomaisstatuksen antamaa suojaa vielä ja se on ollut iso ongelma tässä koko uhkatilannenäkökulmassa.

Klaudia Käkelä: Ja toi on varmaan semmonen asia, mikä potilaalle tai asiakkaalle, tai miksi sitä haluaa sanoa… Tavan ihmiselle, kansalaiselle ei näyttäydy, koska meille ehkä aika usein, niin poliisit, palomiehet, ensihoitajat, ne on semmosta yhtä könttää.

Marko Tolonen: Toi on hyvä pointti. Jos mä saan tähän jatkaa, niin täähän liittyy myös hyvin syvälle tutkintokoulutusrakenteeseen. Nykyäänhän meillä Suomessa on semmonen tutkintorakenne ensihoitajilla, että he opiskelee sairaanhoitajatutkinnon samalla ja valmistuu sairaanhoitajaksi ja ensihoitajaksi siitä tutkinnostaan. Ja kun meillä ei oo omaa laillistettua asemaa ensihoitajalla, niin ei oo voinut syntyä semmosta omaa sektoria, vaikka niinkun Iso-Britanniassa on, että siellä on oma yliopistokoulutuslinjansa tää paramedic-puoli ja nurse-puoli on sitten erikseen. Mutta koska meillä nää on samassa, niin se tuottaa lähtökohtaisesti täntyyppisiä ongelmia sitten sinne kentälle ja niitä sitten pitää paikkailla sillä erilaisella lainsäädännöllä siellä tulevaisuudessa ja kenties tämmösellä viranomaisstatuksella, mutta katsotaan nyt mihin tääkin tutkintokoulutus sitten tästä kehittyy, mutta et nää on sellasia ehkä lieveilmiöitä mitkä sitten juurisyistä johtaa tämmösiin rakenteisiin.

Marko Kolula: Ensihoidolla ei, tai ensihoitajalla ei ole mitään toimivaltuuksia, elikkä käyttää julkista valtaa. Oikeestaan tänä päivänä me ollan just näissä tämmösissä arkitodellisuuden kanssa pienissä ongelmissa, että esimerkiks Poliisihallitus tulkitsi uudestaan virka-apuun liittyvää lainsäädäntöä tässä vuoden alussa, joka tarkottaa sitä että jos meillä on mielenterveysongelmista kärsivä potilas, niin poliisi ei anna virka-apua ellei tämä potilas ole aggressiivinen itselleen tai muille. Ja jos siellä paikanpäällä ei oo ketään kenellä on oikeus murtaa tämän potilaan itsemääräämisoikeus. Ja me ollaan siinä tilanteessa nyt, että itsekin tässä ihan joutunut pari kertaa ihan viime aikoina omassa työssäni todistamaan, että meillä on selkeästi hoitoa tarvitseva potilas, psyykkisesti sairas. Hän ei ole vaaraksi itelle eikä muille, kieltäytyy hoidosta, niin sinne ei saada poliisia koska poliisi ei tämän tulkinnan mukaan sinne paikalle enää tule ja ensihoito ei voi tämän potilaan vapautta riistää, koska ensihoidolla ei ole mitään toimivaltuuksia. Lopputuloksena on sitten, että nää potilaat jää ilman hoitoa. Mun mielestä tää on hyvin huolestuttava kehityssuunta, joka olis tietysti ratkaistavissa sillä että ensihoitajilla olis toimivaltuuksia ja käyttää julkista valtaa tämänkaltaisiin tilanteisiin, mutta en tiedä miten herrat ministeriössä meinaa asian ratkaista. Joka tapauksessa omaa tämmöistä ammattietiikkaa vastaan vähän sotii se, että meillä on selkeästi hoitoa tarvitseva potilas joka on vielä oikeutettu siihen hoitoon, niin sitten meillä ei oo mitään pelinappuloita tämän potilaan oikeutta toteuttaa. Riippumatta nyt siitä onko hän hoitomyönteinen vai ei, mutta jos on sairaudentunnoton eikä ymmärrä omaa tilaansa eikä etuaan, niin nää on vähän hankalia paikkoja.

Marko Tolonen: Ne on monimutkaisia tilanteita kaiken kaikkiaan, mutta esimerkiks tossa Marko Kolulan kuvaamassa tilanteessa se toimivalta, tai se päätös jolla esimerkiks se ovi murrettaisiin, niin se tulee sieltä lääkäriltä, jonka jälkeen poliisi voi tehdä tämmösen toimenpiteen yhteistyössä esimerkiks pelastusviranomaisen kanssa, joka sitten toteuttaa sen tilanteen. Mutta ne ei oo lainkaan yksinkertaisia eikä yksiselitteisiä tilanteita, vaan pikemminkin jokainen tilanne on yksilöllinen.

Klaudia Käkelä: Tästä päästään aika mukavasti, kun voisin kuvitella että mikäli ensihoidolle tämmösiä tavallaan laajempia virkaoikeuksia jossain vaiheessa tulee, niin voisin kuvitella että se edellyttää myös koulutuksen lisäämistä tavallaan siihen suuntaan. Ja tosiaan vaikka tää ongelma, eli nää uhkatilanteet on tunnustettu alalla jo pitkään, niin ensihoidon oppilaitosten opetussuunnitelmissa tämä ei ole näkynyt sit koulutuksena, niin miten ambulanssin henkilökuntaa on aiemmin sitten valmisteltu näihin tilanteisiin, kun semmosta selkeetä koulutuskokonaisuutta ei tossa opetussuunnitelmassa oo ollut.

Marko Tolonen: No, Marko Tolonen vois tähän tietysti vastata Savonia-ammattikorkeakoulun edustajana, että voisko sanoa että huonosti valtakunnallisesti. Ja johtuen myös siitä, että ensihoitaja-statuksen takana voi olla monia eri tutkintonimikkeitä. Siellä voi olla lähihoitajia. Siellä voi olla ensihoito-ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneita henkilöitä. Siellä voi olla sairaanhoitajia ja jopa vanhan mallin koulutuksen omaavia henkilöitä. Kyllähän tää varioi niin paljon sitä alaa mistä mä jo kerroin, että 10 ihmistä tekee eri tavalla sitä työtä. Mutta siitä olen kyllä vakuuttunut myös, että tulevaisuudessa meidän pitäisi lisätä tämmösiä asioita ilman muuta opetussuunnitelmaan. Mutta ehkä ongelmaksi tulee tää näkökulma mistä mainitsin, että kun tässä opiskellaan muutakin kuin ensihoitoa. Tässä opiskellaan sairaanhoitajan ammattikorkeakoulutasoinen tutkinto, joka ei oo ihan vähän, ja sillä on omat laatustandardit jotka pitää täyttyä täysin. Ja silloin ehkä se optimi mikä voisi ensihoitoon valmistaa, niin ei tuu tällä tutkintorakenteella koskaan toteutumaan, mutta jos ensihoitajasta tulisi tällanen laillistettu oma tutkintonsa ja oma tutkintorakenteensa, niin silloin tämmösiin asioihin olis mahdollisuus enemmän ottaa kantaa ja opetussuunnitelma voitaisiin rakentaa sentyyppiseksi että se palvelis paremmin.

Marko Kolula: Joo ja tuohon kysymykseen, niin työturvallisuushan on työntekijän työoikeutta ja sanotaan, että tähän on ensimmäisenä herännyt tietysti työnantajan edustajat. Mutta se koulutus mihin ite kiinnitin huomiota, niin oli ehkä aika vajavaista sillä tavalla että se keskitty aika pitkälti esimerkiks tiettyihin tehtävälajeihin, milloin ensihoitajien pitäis aktivoitua, elikkä kategorisesti että jos on mielenterveysongelmainen, niin siellä voi olla uhkatilanne, mutta sitten jos on vaikka tämmönen raajakipuinen, niin siellä ikään kuin ei olis sitä. Se oma tulokulma oli, että ensihoitajan täytyy olla hereillä ihan kaikilla tehtävillä ja ihan koko työpäivän aikana, itse asiassa. Ja mitä tarkastelin noita tilastoja, niin tämmösiä päällekarkauksia ja uhkatilanteita oli tullut siis sellasilla tehtävillä missä ei ikinä vois maalaisjärjellä ajateltuna uhkatilannetta syntyä. Siellä oli esimerkiks liikenneonnettomuus yks semmonen mistä oli raportoitu ja jos nyt niinkun ajatellaan, niin lähtökohtaisesti vois olettaa että siellä ei mitään tämmöstä aggressiivista käytöstä olis odotettavissa, mutta se on kuitenkin mahdollista. Eli tämmönen kategorinen ajattelu pitäis jättää pois ja pitää pitää mieli valppaana ja ajattelu aktiivisena ihan ympäri vuorokauden, tai koko työpäivän. Se on ehkä se mihin tässä ollaan nyt valtakunnallisesti, niinkun… Ehkä se merkittävin ero mihin valtakunnallisessa tämmösessä ensihoitajien uhka- ja väkivaltatilannekoulutuksessa ollaan panostettu, elikkä kaikki lähtee sieltä ensihoitajan omasta ajattelutyöstä ja omasta ympäristön tarkkailusta ja oman toiminnan suunnittelusta ja parityöskentelystä ja tämmösestä, eli sitä ympäristöä sun pitää tarkkailla oikeastaan koko ajan.

Klaudia Käkelä: Kyllä ja tästä  päästään juuri seuraavaan ajatukseen tai kysymykseen, mitä olisin ollut kysymässä, eli mitkä ne on sitten ne keinot millä tavalla ensihoitaja menee sellasiin tilanteisiin joissa mahdollisesti voi olla uhkatilanne, vai otetaanko se mahdollinen tilanne huomioon jo ennenkö edes mennään vaikka rakennukseen tai astutaan sieltä ambulanssista ulos, että mitä siellä voi olla vastassa.

Marko Kolula: Kyllä se lähtee ihan jo oikeastaan siitä, että kun ensihoitaja aloittaa työpäivänsä niin hän tunnustelee omia fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia vahvuuksiaan siltä työpäivältä. Voi olla, että jostain syystä joku harmittaa, niin on ihan selvää että sä et sitten oo välttämättä työpäivän aikana viestinnällisesti kaikkein parhaimmillasi. Tai voi olla, että sulla on vaikka käsi kipeä tai muuta, niin se rajoittaa sun fyysisiä toimintoja. Eli sen pitäis alkaa siitä ja muidenkin myös tämmösten turvallisuustekijöiden kartoittamisesta. Sulla on varusteet kunnossa, sulla on auto kunnossa ja niin edelleen. Tietysti myös keskustella näistä asioista työpäivän aikana myös sen työparin kanssa, et mitenkä uhka- ja väkivaltatilanteisiin kyetään varautumaan ja mitkä ne omat valmiudet on. Mut sitten sen jälkeen, niin aina kun tulee ensihoitotehtävä, niin se on potentiaalinen uhka. Ihan sama niinkun sanoin tossa aiemmin. Sillä tehtävälajilla ei oo merkitystä, mutta sillon potentiaalinen riskitekijä tulee aina kun meille tulee tehtävä ja me joudutaan jonnekin lähtemään. Se mitä opetan ja mikä on ehkä ensihoitajille ollut uutta, niin on kohteen tämmönen profilointi, eli ruvetaan keräämään kaikilla mahdollisilla keinoilla tietoa siitä että mitä siellä vois olla odotettavissa. Siihen on olemassa erilaisia  menetelmiä, mitä kyllä tänä päivänä ensihoitajat on alkanut käyttämään hyvin ansiokkaasti. Ja sitten tämän profiloinnin perusteella ensihoitoyksikkö tekee itselleen suunnitelman ja sen profiloinnin perusteella tietysti arvioi sen uhka-asteen mikä siellä kohteessa on. Sitten tehdään suunnitelma ja noudatetaan sitä sovittua suunnitelmaa ja tämmösiä taktisia menetelmiä joilla minimoidaan se päällekarkaamisen riski. Ne on ihan tämmösiä yksinkertaisia tapoja, mutta… Eikä siihen sisälly mitään tämmöstä mitä vois helposti olettaa, että jonkinnäköistä painimista lähtökohtaisesti, vaan ihan yksinkertaisia menetelmiä joilla voidaan estää toisen ihmisen hyökkäys itseä kohti. Tai hidastaa. Välttämättä, vaikka tehdään asioita kuinka hyvin tahansa, niin ei voida 100-prosenttisella varmuudella estää, mutta… Mutta tämmösiä ihan pieniä juttuja.

Marko Tolonen: Marko Kolula hyvin kerto tossa, mut ehkä ne konkreettiset keinot on just jotain semmosia että ovea avattavassa jalka on estämässä sen oven kokonaan aukeamista ja sitten sellanen taktinen näkökulma, kenttien havainnointi. Lähestytään tiettyjä nurkkia tietyllä taktiikalla ja katsotaan esimerkiks asunnossa ollessa muiden huoneiden sisältä, avataan ovet ja varmistetaan ikään kuin se selusta, jätetään ovi. Ynnä muita tämmösiä taktiikoita ensihoitaja käyttää, mutta vois sanoa silleen että sellasen, viisaasti toimiva, taktisesti… Taktisesti, viisaasti toimiva ensihoitaja ei ulkomuodoltaan poikkea juuri mitenkään, eikä sitä ulkoapäin pysty ehkä kovin voimakkaasti huomaamaan mitenkään, mutta se prosessi käydään siellä oman pään sisällä.

Marko Kolula: Joo, kyllä. Tämmönen ensihoitaja on rento ja valpas siinä omassa työtehtävässään ja toiminta on semmosta johdonmukaista ja määrätietoista. Ja näiden nyt edellämainittujen, konkreettisten toimien lisäksi oon painottanut että etäisyyden pito on kaikkein paras. Se antaa turvan kaikkea muuta paitsi ampuma-asetta kohtaan. Luotia nyt kukaan ei osaa tai kerkeä juosta karkuun, mutta niinkun sanoin, niin onneksi näiden väkivaltamuotojen osuus on aika vähäinen ja kaikista suurin osuus on sitä suusanallista tai sitten tavaroiden heittelemistä, tai nyrkeillä lyömistä tai potkimista. Mutta kun meillä on se etäisyys, niin sillon me ollaan hyvin suojassa näiltä edellämainituilta uhilta. Ja se mikä tossa on ollut kanssa, tämmönen niinkun, sanotaanko tämmönen aika iso orientaatiomuutos tai kulttuurinmuutos. En tiedä miten Tolonen on kouluttanut ensihoitajia, mutta oon kuullut että joissakin nimenomaan ensihoitajia kouluttavissa oppilaitoksissa ollaan asetettu aikapaineita siitä, että kun tullaan kohteeseen niin puolessa minuutissa pitäis olla jo verenpaine mitattu ja muuta. Se ohjaa siis ensihoitajia orientoitumaan siihen kliiniseen puoleen ihan täysin, koska se aikapaine on tietysti näissä asioissa. Ja se kaikki on nyt siitä työturvallisuudesta ja siitä havainnoinnista pois. Eli pikkasen jarrua siihen kliiniseen puoleen ja muutaman sekunnin tauko ihan vaan siihen ympäristön havainnointiin ja siihen onko tää tila turvallinen työskennellä. Kun tutkin tätä asiaa, niin Yhdysvalloissa koulutetaan lähtökohtaisesti, ihan alusta asti, että ensimmäinen asia mikä pitää olla, niin scene safe, eli ympäristö pitää olla ensihoitajalle turvallinen. Sitä vähän samaa orientaatiota oon näissä omissa koulutuksissa pyrkinyt tuomaan ensihoitajille, eli ei semmosta kliinistä ja kiire, kiire, kiire, vaan katotaan että onko täällä ylipäätään turvallista työskennellä. Se on aika jännä, että jos meillä on vaikka liikenneonnettomuus tai joku tämmönen pelastusjohtoinen tehtävä, niin siellä kyllä painotetaan sitä työturvallisuutta, että ensihoitaja ei voi mennä heikoille jäille vaikka siellä potilas onkin, mutta sitten tää tämmönen uhka- ja väkivaltatilanteessa, niin sitten se jää jotenkin silleen sivuun. Toivoisin, että Suomessa koulutuksissa, niin nimenomaan tämä riski tuotais voimakkaammin esille, ihan yhtä arvokkaana kun näissä liikenneonnettomuuksissa tai tulipaloissa tai heikolla jäällä tai muutenkin.

Klaudia Käkelä: Jälleen, kun mä edustan nyt tässä huonessa kahden ensihoitoalan ammattilaisen rinnalla tämmöstä rivikansalaista, niin toi on tosi mielenkiintoinen tavallaan. Se tuntuu jotenkin vähän paradoksaaliselta puhua ensihoidon yhteydessä siitä että otetaan aikaa ja otetaan etäisyyttä, kun mielikuva siitä ensihoitajasta on se että se menee tuhatta ja sataa tilanteeseen ja välittömästi on siinä potilaassa kiinni, niin tää on tosi mielenkiintoista tavallaan kuulla tälleen rivikansalaisen näkökulmasta, että niitä asioita vois ehkä miettiä toisellakin tapaa ja se todellinen työ ei välttämättä oo sitä että ollaan ihan saman tien siinä iholla, vaan pitää ottaa se hetki ja välillä se etäisyys myös.

Marko Tolonen: Tähän vois kertoo, että minkälaisia ne olosuhteet on ensihoidossa. Sitä ei kukaan voi tietää, joka ei oo ensihoitotyötä tehnyt, tai poliisin tai pelastustyötä tehnyt, minkälaisissa olosuhteissa ihmiset voi elää suomalaisessa yhteiskunnassa. Sellaseen pimeeseen kämppään kun menee sisälle missä on roskia metrin kerros molemmilla sivuilla ja menee vaan semmonen pikkuinen polku siitä käytävän keskeltä jonnekin eteenpäin, niin siinä ei es tuu mieleen mennä kovin nopeesti sinne potilaan luokse, vaan tekee mieli tehdä tällaset ennakoivat toimenpiteet ja selvittää missä ollaan. Onks täällä aseet? Onks täällä jotain ansoitusta? Voiks tänne mennä ja millaisella taktiikalla? Tai sitten jos mennään vaikka jonnekin maataloon tuolla 50 kilometrin päässä maaseudulla tai 100 kilometrin päässä ja on täysin pimeetä ja sinä oot yksin siellä ja vielä radio lopettaa toimintansa, koska on sellasia katvealueita missä ei toimi, niin sillon kyllä kaikki taktiikat tekee jo mieli ottaa käyttöön ennen kun sinne menee sisälle. Nää on semmosia asioita mitä ei varmasti voi tietää käymättä niissä sellasissa tilanteissa.

Marko Kolula: Joo. Vitsi, mulla oli nyt joku tosi hyvä esimerkki. Niin, Tolonen tuossa mainitsi nimenomaan tästä toimintaympäristöstä, niin jos me ajatellaan terveydenhuoltoalaa, niin ensihoito poikkeaa monesta muusta tyypillisestä terveydenhuoltoalasta sillä, että ensihoidossa se toimintaympäristö on aina vieras. Meillä ei oo ikinä kotikenttäetua, paitsi ehkä ambulanssin sisällä voi olla kotikenttäetu, koska sillon me tunnistetaan ja tunnetaan se ympäristö. Toki sekään ei välttämättä mikään hirveen hyvä toimintaympäristö oo tilojen ahtauden takia, mutta muutoin, niin jokaiselle tehtävälle lähtiessä sä oot vieraassa ja tuntemattomassa ympäristössä ja kun ympäristö on tuntematon ja vieras, niin sillonhan se on aina potentiaalinen uhka. Ihan eri tilanne on, jos me ollaan jossakin sairaalan ensiavun akuuttihuoneessa. Se on tuttu ja turvallinen, sulla on vartijat lähellä. Sulla on työkavereita lähellä. Sä tiedät missä mitäkin on, sä tiedät mistä pääsee pois. Se tekee tässä tän muutoksen. Ja tuosta tämmösestä hoitovietistä haluan kertoa sellasen esimerkin ja tää kuvastaa sitä mihin ainakin jossain vaiheessa hoitajia on kasvatettu, justiinsa tähän tämmöseen aikakriittiseen ja tämmöseen hoitopaineeseen oikeestaan, niin muistan, olin rauhanturvaaja-rotaatiokoulutuksessa, lääkintäkoulutuksissa. Siellä oli tämmönen rasti. Meillä oli siellä muitakin lääkinnällisen koulutuksen siviilissä saaneita henkilöitä koulutuksessa ja sit meillä oli sellanen rasti missä tultiin paikalle ja siinä oli ajoneuvo joka oli miinakentällä ja ajoneuvosta oli sitten jalkautunut meidän oma, tai tämä maalimies ja astunut tietysti miinaan. Siihen kun me tultiin, niin osa hoitajista lähti juoksemaan suoraan sinne miinakentälle vaan, koska ne näki nyt sen kriittisesti vammautuneen, verta vuotavan, hengenvaarassa olevan taistelutoverin siellä miinakentällä. Jotenkin, et se putkinäkö meni suoraan vaan siihen potilaaseen ja unohtu se toimintaympäristö siitä. Se oli itelle semmonen, että miten tää voi olla mahdollista. Mä en keksi siihen muuta selitystä kun semmosen, että meidät kasvatetaan siihen semmoseen aikapaineessa ja aikakriittiseen toimintaan ja jos sä et nyt heti toimi, niin joku kuolee. Mutta siinä on just vastapainona se, että jos sä nyt heti toimit, niin sä voit ite kuolla, niin tää täytyis saada semmoseen oikeeseen balanssiin meidän työssä.

Klaudia Käkelä: Ja jälleen maallikon näkökulmassa, tuohan on se juuri hyvin lainausmerkeissä oikea ensihoitaja joka juoksee miinakentän läpi, mutta musta on tosi tervettä että sitä on ruvettu haastamaan että onko se kuitenkaan oikein, vai pitäisikö löytää jonkinnäköinen kultainen keskitie siitä itsensä vaarantamisesta ja potilaan hoitamisen välillä. Marko Tolonen, sä osaat kertoo enemmän siitä että miten tähän uhkatilanteiden huomioimiseen ollaan paneuduttu sitten Savonian ensihoitajakoulutuksessa. Ainakin Kolulan Marko on käynyt täällä meillä kouluttamassa porukkaa tästä aiheesta.

Marko Tolonen: Joo. Valtakunnallisesti meillä on tällanen opettajaverkosto ja Marko Kolula on käynyt opettajaverkostossa puhumassa tästä aiheesta. Osa kouluitsa on tarttunut siihen enemmän ja osa kouluista sitten vähemmän. Ja minä oon ite vastannut nyt pitkään tosta ensihoidon täydennyskoulutuksesta ja siellä Marko Kolula on kyllä aktiivisesti ollut mukana, mutta tutkintoon johtavassa koulutuksessa vähemmän. Tulevaisuuden näkökulmasta ajattelisin, että yhä enenevissä määrin tällasta Marko Kolulan tyyppistä henkilöä ja sitä tietotaitoa mitä hänellä on, niin pitäis myös tänne tutkintoon johtavaan koulutukseen saada. Mutta se on resurssikysymys ja niinkun kerroin aikaisemmin, niin se on painotuskysymys että millä tavalla tätä viedään eteenpäin. Mutta keskiarvollisesti, kyllä meiltä ihan hyviä ensihoitajia varmasti valmistuu ja sitten tää mitä me tässä nyt on puhuttu, niin meillä on molemmilla kohta 20 vuoden kokemus tästä ensihoitotyöstä ja semmosta kokemusta ei voi saada millään muulla kun ajamalla  niitä kaikkia keikkoja ja ajattelemalla niitä asioita. Vaikka kuinka hyvin uhkatilanteisiin koulutettais täällä koulussa, niin ne kaikki tulee kuitenkin sitten ensimmäistä kertaa vastaan siellä työssä. Ajattelisin niin, että siellä työssä on tämmösiä Marko Kolulan tyyppisiä hyviä mentoreita jotka pystyy sitten siellä ohjaamaan, mutta… Mutta yhteenvetona, niin tulevaisuudessa vielä enemmän sitä minusta pitäisi lisätä näihin tutkintoon johtaviin koulutuksiin, eikä yksin ensihoitajakoulutukseen, vaan myös sairaanhoitajakoulutukseen myös.

Marko Kolula: Joo ja sen verran haluan sanoa, että mä en oo toki ainoa joka Suomessa on havahtunut tähän haasteeseen. Asiantuntijoita on muitakin. Mutta se mikä huomattiin ongelma, että se koulutus ei oo yhteneväinen, elikkä ei voi olla niin että meillä on ensihoitoyksikössä kaks erilaista uhka- ja väkivaltatilannekoulutuksen saanutta ensihoitajaa, koska jos niissä koulu… No, tyypillisesti niissä nyt ei mitään isoja eroja oo, mutta jos siellä on eroja niin ei voi olla silleen että toinen juoksee vasemmalle ja toinen oikealle, kun pitäis molempien juosta samaan suuntaan esimerkiks. Niin, ettei siellä koulutusten sisällä oo ristiriitoja. Ja tämän oman työni myötä, niin mä oon just tämmösessä valtakunnallisessa työryhmässä joka on itse asiassa ministeriön rahoittama ja jossa on tarkoitus tehdä koko valtakuntaan yhdenmukainen koulutusjärjestelmä koko maahan, jolloinka näistä eroista ja mahdollisista ristiriidaista toimintatapojen ja taktiikoiden osalta vältyttäisiin. Sen eteen on kovasti duunia. Jotenkin tuntuu, että kaikkien isojen virkamiestenkin puheissa ja ihan oikeastaan Suomen korkeinta päätäntävaltaa omaavien puheissa tää kyllä on hirveen tärkeä asia ja muuta, mutta sitten kun pitäis oikeesti tehdä niitä konkreettisia toimia, justiinsa varata niitä resursseja niinkun Tolonen tuossa edellä sanoi, niin sitten niitä ei yhtäkkiä löydykään. Että jotenkin mun mielestä, tää ei oo semmonen asia mitä pitäis kantapään kautta meidän alana tai yhteiskuntana oppia, vaan ois hyvä varautua tähän ennalta. Mutta niinkun tuossa edellä on todettu, niin tän alan sisällä on aika paljon kehitettävää muutenkin, niin jos tämä tulis nyt sitten siellä kaiken muun kehityksen mukana. Toivottavasti.

Marko Tolonen: Ja ehkä se on kuitenkin tärkeetä muistaa, vaikka tässä nyt on peloteltu kaiken maailman uhkatilanteilla, niin meidän ensihoitopalvelun peruspotilas on 83-vuotias ihminen, joka ei kyllä uhkaa ensihoitopalvelua mitenkään eikä hänestä koidu uhkaa, mutta nää tilanteet mitä tässä nyt on kerrottu, niin on sellasta kuitenkin todellisuutta ja semmosta mihin täytyy varautua, mutta ei ne oo jokapäiväistä uhkaa lainkaan ensihoidolle, eikä ensihoitajille.

Marko Kolula: Tässä just korostuu se profiloinnin merkitys, että jos sä saat tehtävälle lähtiessä tiedon että siellä on 90-vuotias rollaattoria työntävä vanhus sulla potilaana eikä ketään muita oo siellä, niin se uhan tai väkivaltauhan riski on aika pieni. Se ei oo missään tapauksessa poissuljettu, kyllä 90-vuotiaskin voi saada vahinkoa aikaseks, mut se todennäköisyys siihen on aika pieni. Sen sijaan jos ajatellaan että siellä on 38-vuotias kehonrakentaja steroidipäissään teitä vastassa, niin se tulema on vähän erilainen. Mutta painotan kyllä ja just niinkun Tolonen tuossa sano, niin valtaosa näistä tehtävistähän menee varsin turvallisesti ja rauhallisesti. Iso merkityshän sillä on tietysti sillä ensihoitajan omalla viestinnällä, että kyllä sä saisit varmasti, jos ensihoitajan viestintä on vääränlaista, niin sä saat varmasti jokaisen potilaan suuttumaan ja aggressiviiseksi itseäsi kohtaan. Näihin asioihin kun kiinnittää huomiota, niin varmasti kaikki menee ihan hienosti.

Marko Tolonen: Ja sellasen näkökulman haluaisin tuoda esiin, että tässä tehdään nyt Savonia-ammattikorkeakoululle ylemmän ammattikorkeakoulun opinnäytetyötä juuri tänä vuonna tästä asiasta, että miksei niitä ilmoiteta tarpeeksi näitä tilanteita. Hypoteesi on se, että niitä ei ilmoiteta sen takia että työntekijä ajattelee että se ei kuitenkaan johda mihinkään. Ja tavallaan vaikka esiintyvyyttä on, niin työntekijätkin on turtunut tietyllä tavalla siihen tilanteeseen ja niin se ei tietenkään sais olla. Mutta kehitystyötä tehdään myös sen asian eteen.

Klaudia Käkelä: Ja aika surullinen tilanne, jos työntekijästä tuntuu siltä että hän kohtaa työssään uhkatilanteen ja sitten ei unohda sitä koska ajattelee että ei ketään kiinnosta. Se ei varmasti missään työssä oo semmonen tavoiteltava tilanne. Tosiaan niinkun Tolosen Marko tossa äsken mainitsi, niin teillä on molemmilla 20 vuotta takana tätä ensihoitouraa. Teillä on varmasti jos jokinmoisia tilanteita takana, ootte kokenut. Millaset tilanteet, millaset keikat on jäänyt parhaiten mieleen?

Marko Kolula: Mun täytyy tunnustaa itse asiassa, että mä en itse muista nyt semmosta tilannetta että mun päälle ois karattu. Totta kai sellasia tehtäviä on ollut missä ilmapiiri on ollut vähän jännittynyt ja ehkä sillä tavalla uhkaava. Ja toki sellasia keikkoja ollut, että ite joutunut kattoo että mihinkähän tää tästä etenee. Mut mä en itse henkilökohtaisesti oo koko uran aikana tämmöstä väkivaltaista, minuun kohdistuvaa väkivaltaista hyökkäystä kohdannut. Mä ajattelen vähän niin, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu, että mä en laske tähän lukuun sitä että jos joku on sanonut että mä oon huono ensihoitaja tai muuten alatyyliseen tapaan muhun kohdistunut jotain verbaalista hyökkäystä, niin mä en… Ne on mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mut niinkun mä sanoin, niin se justiinsa minkä sä koet uhkaavaks, niin se on ihan subjektiivisesta tuntemuksesta kiinni. Mut semmosen mä muistan ihan tosta… No, just melkein sieltä 20 vuoden takaa. Yks työkaveri kerran sano, että hänen koko uran ensimmäinen työtehtävä oli semmonen että ne meni kerrostaloon ja tämä kaveri oli ihan siis vastavalmistuneena keltanokkana, voi sanoa, niin koputtanut kerrostalohuoneiston ovea. Ovi aukee ja sieltä ensimmäinen asia minkä kaveri näkee on ysimillinen mitä se tuijottaa siinä ovella. Siinä sitten potilas kysyy, että, tota… Hän pohtii, että ampuuko hän ensin tämän ensihoitajan ja sen jälkeen vasta itsensä. Mä en muista mitenkä siitä tilanteesta selvittiin. Puhumallahan siitä varmaan selvittiin, mutta aika hurja koko työuran ensimmäiseks työtehtäväks.

Marko Tolonen: Kyllä. Joo, ei mullekaan oo sattunut kun se yks ainut tällanen tilanne jonka kuvasin tossa edellä. Mutta ehkä sellasia tilanteita on ollut, jotka ois saattanut eskaloitua, mutta ne on pystytty deaktivoimaan siinä sitten matkan varrella. Ja tällasia varmasti monella ensihoitajalla on kokemuksia.

Marko Kolula: Kyllä ja se korostaa just sitä omaa semmosta viestinnällistä taitoa, että mihinkä suuntaan se tilanne lähtee kehittymään. Kyllähän nää muut turvallisuusviranomaiset, ihan järjestyksenvalvojista sinne poliiseihin, niin koulutetaan justiinsa että kaikkein paras voitettu tilanne on semmonen mikä ei oo koskaan alkanutkaan. Kyllähän tämäkin varmasti meidän alan sisällä ymmärretään, mutta justiinsa se että se kuuluis jonkinnäköiseen koulutussisältöön ehkä tiiviimmin, niin sitä mä ite toivoisin.

Marko Tolonen: Se on hyvin… Mitenkäs sen sanois? Eli tää on hyvin tapauskohtaista ja vähän sellasta arpapeliä. Tossa yhden 12 vuotta kentällä toimineen poliisikouluttajan kanssa juttelin, joka oli uhkatilannekouluttaja. Hänellä oli vyöllä pistooli ja pippurisumute ja sitten tällanen sähköase, taser, ja se patukka ja ynnä muita. Hän kerto, että 12 vuotta on ollut tässä töissä ja kouluttanut, mutta kertaakaan ei oo käyttänyt näistä yhtäkään. Ja se kertoo aika paljon siitä, että…

Marko Kolula: Ammattitaidosta.

Marko Tolonen: Jep.

Marko Kolula: Kyllä. Tähän kontekstiin ja tähän koulutuskokonaisuuteen mitä mä ite myös kaipaisin, niin tietysti Tolonen voi täydentää tai korjata, mutta me liikutaan tässä työssä hyvin paljon tämmösten perustuslaillisten kysymysten ääressä. Meidän työympäristö on hyvin usein kotirauhan suojaamassa tilassa. Me kajotaan ihmisen koskemattomuuteen, vapauteen. Tätä meidän työtä vallitsee tai hallitsee nippu erilaista lainsäädäntöä. Se mitä mä oon ite kokenut, niin ensihoitajien tämmönen juridinen osaaminen on aika vajavaista. Se mitä mä haluaisin, niin että ensihoitajakoulutuksessa käytäis paljon seikkaperäisemmin läpi erilaista lainsäädäntöä, mitä esimerkiks vaikka tämmösen päällekarkaamistilanteen osalta säädetään. Mitä hätävarjelulainsäädäntö sanoo? Mitä pakkotilalainsäädäntö sanoo? Jotta niissä tilanteissa ensihoitajilla ois se juridinen ymmärrys siitä mitä hän voi tehdä ja mitä ei. Näissä koulutuksissa muun muassa, niin kyllä mä oon sanonut, että kun sit kun ensihoitaja kysyy että mitäs sit mä teen kun se tulee päälle, niin se vastaus on ollut että sit sulla on oikeus puolustautua. Mut mä en anna vastausta siihen mikä on se oikee tapa, koska sen päättää oikeuslaitos. Onks se ollut hyväksyttävä tapa puolustautua vai ei? Mutta se mikä se säädösperusta siellä taustalla, että sulla on oikeus hätävarjeluun, niinkun sillä potilaallakin on muuten oikeus hätävarjeluun – sekin täytyy tässä muuten muistaa. Tämänkaltaista tietoisuutta ja ymmärrystä mä tälle alalle kaipaisin kovasti lisää.

[musiikkia 00:58:31]

Savonian legendat, jakso 16: Mitä jos ensihoitajaa uhataan haulikolla?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *