Podcastit

Tämä on Suuntana Savonia -podcastin jakson tekstivastine. Kaikki jaksot löydät SoundCloudista klikkaamalla tästä.

Jasmiina: Tervetuloa kuuntelemaan Suuntana Savonia -podcastia. Tätä podcast-sarjaa kuuntelemalla pääset tutustumaan tarkemmin Savonia-ammattikorkeakoulun koulutusaloihin. Jaksoissa on luvassa opiskelijoiden ääntä eri aloilta. Podcastin hosteina toimii kolmannen vuoden liiketalouden opiskelijat Anu ja Jasmiina.

Anu: Tervetuloa ensimmäisen Suuntana Savonia -podcast-jakson pariin. Tässä jaksossa me nostamme meidän top kolme tärppiä opiskelijan eduista ja mahdollisuuksista Savonialla sekä Kuopiossa. Myöhemmin tässä jaksossa päästään myös kuulemaan urheilijaopiskelija Jesse Pääkkösen mietteitä urheiluakatemiasta. Minä olen Anu, ja täällä studiossa kanssani on Jasmiina. Kertoisitko Jasmiina tähän alkuun ihan sun ensimmäisen noston?

Jasmiina: Mulla on ensimmäisenä SYKETTÄ-liikuntapalvelut elikkä SYKETTÄ on tällänen järjestö, joka tarjoaa opiskelijoille muun muassa ryhmäliikuntoja ja saadaan käyttää noita Kuopion kaupungin kuntosaleja tai kahta niistä, mitä on näissä kampuksien yhteydessä tuolla yliopiston puolella. Nää on siks, että esimerkiks se ryhmäliikuntakalenteri on tosi kattava ja siellä on tosi paljon kaikkia erikoisiakin lajimahdollisuuksia, ja sitten tää on tosi halpaan hintaan, opiskelijaystävällisesti.

Anu: Kyllä. Mä taas nostin myöskin hyvinvointiin liittyvän jutun eli tuon Savonian tiloista löytyvän Wellness Centerin. Ehkä paremmin tunnettu nimellä Viretori, ja tää sen takia, että tää toimii tosi monelle opiskelijalle harjoittelupaikkana ja sen lisäks täältä saa opiskelijaystävälliseen hintaan kaikkia esimerkiks fysioterapeutin palveluita yms. Viretorihan ei oo pelkästään siis Savonian opiskelijoille, et ihan kuka tahansa pystyy heidän varauskalenteristaan varaamaan ajan ja sitten käyttämään heidän palveluitaan.

Jasmiina: Kyllä. Mä voin kertoo mun kakkosen seuraavaks. Mä jatkan vähän tälläsellä liikunta-aiheella eli mun seuraava on Vilkku-pyörät elikkä Kuopion kaupungin sähkökäyttöiset kaupunkipyörät. Tässähän tosiaan ihan kampuksen vieressä on pysäkki näille pyörille ja muutenkin Kuopiossa on tosi hyvät pyöräilymahdollisuudet, oli se sitten oma pyörä tai tämmönen Vilkku-pyörä. Lisäksi näissä on vielä ainakin aiempina vuosina ollut Savonian opiskelijoille ilmainen kuukauden käyttöoikeus aina syksyisin, niin se on kyllä ollut tosi kiva ja hyvä, että pyörän saa tuosta pihasta, kun lähtee. Kovassa käytössä on ollut.

Anu: Hyötyliikunta on kyllä opiskelijoiden keskuudessa suosittua nytten. Tosi kiva. Mulla toisena nostona oli Business Center. Business Center löytyy myös tästä Savonia ammattikorkeakoulun kanssa samoista tiloista. Sinne voi opiskelijat mennä, mikäli saa opintojen aikana jonkun yritysidean tai muuten vaan yrittäjähenkisyyttä löytyy tai kiinnostaa yrittäjyys, niin sieltä saa kyllä monipuolisesti apua. Ehdottomasti kannattaa sen puoleen kääntyä sitten.

Jasmiina: Tohon vielä lisäisin Savonian kurssitarjonnasta löytyvän yTiimin. Se vähän liittyy tuonne business-maailmaan. Sekin on hyvä mahdollisuus päästä tuonne yrittäjämaailmaan. Mutta mun kolmas tärppi on hyvä julkinen liikenne. Ainakin omalla kohdallani oon kokenu tosi toimivaks ja varsinkin tälleen päiväsaikaan, kun koulut alkaa ja koulut loppuu, niin menee tosi tiheästi busseja ja tosi monipuolisesti.

Anu: Mulla viimeisenä nostona on nämä Kuopion alueen opiskelijaravintolat elikkä tästä Savonian kampuksen läheisyydestä löytyy monipuolisesti eri lounasravintolavaihtoehtoja, mistä löytyy tämä opiskelijahintainen lounas, niin saa sitten mieluisen lounaspaikan itselleen valittua. Myös tuolta keskustasta löytyy Musiikkikeskukselta opiskelijalounas, että jos vaikka etänä opiskelee ja siellä päin asustelee, niin voi sitten käydä syömässä. Toki näissä ravintoloissa on take away -mahdollisuus, niin sekin on kätsy ja suosittu. Toki ei kannata unohtaa myöskään ihan Savonian omaa henkilöstöä ja täältä löytyviä kuraattoreja, kampuspappia yms. tukihenkilöitä, jotka on aina opiskelijoitten saatavilla, kun vaan uskaltaa kysyä apua. Heidän puoleen kannattaa rohkeesti kääntyä, mikäli mikään mietityttää.

Jasmiina: Kyllä, ja tietenkin terveyspalvelut on tarjolla myös tuolta YTHS:n kautta, että apu on kyllä saatavilla.

Anu: Kyllä, ja mikä meidän näissä top kolmessa ei ollu, niin Savonialla on mahdollisuus myös tähän Kuopion alueen urheiluakatemiaan ja siitä meille täällä studiossa onkin kertomassa yhdistetyn urheilijaopiskelija Jesse Pääkkönen. Tervetuloa Jesse.

Jesse: Kiitoksia.

Jasmiina: Haluisiksä kertoo nopeesti, että mitä sä opiskelet täällä Savonialla?

Jesse: Joo. Mä opiskelen liiketaloutta ja oon suuntautunu tuohon taloushallintoon.

Jasmiina: Ootsä monetta vuotta?

Jesse: Nyt on toinen vuos alkanu.

Jasmiina: Okei. Sä oot tosiaan tuolla urheiluakatemiassa, niin haluutko kertoo vähän sun urheilutaustasta?

Jesse: Joo, mä oon akatemiassa ja oma laji on yhdistetty. Siinä kilpailen ihan kansainvälisellä tasolla ja pyrin pääsemään ihan kansainväliseen huippuun siinä. Se on tässä… Pikemminkin ehkä opiskelu sen ohessa, mutta semmonen pääjuttu.

Jasmiina: Onko menestystä jo tullu?

Jesse: Jonkun verran kyllä, että maailmancupeja oon kiertäny jonkun verran ja SM-mitaleita on, mutta ei oo semmosta kansainvälistä menestystä korkeimmalta tasolta, mitä vois tähän sanoo.

Jasmiina: No niin, eli sitä kohti. Jos mennään tälleen ihan kronologisesti tässä, niin minkälainen prosessi se urheiluakatemiaan hakeminen on tai mitä se vaatii opiskelijalta?

Jesse: Ensimmäisenä sun tarvii päästä kouluun Kuopioon eli esimerkiks just Savoniaan tai vaikka yliopistoonkin. Sitten meet Kuopion urheiluakatemian nettisivuille. Löytyy kuopionalueenurheiluakatemia.fi ja sieltä sitten löydät, minkälaisia valintaperusteita tarvii ja siellä on myös hakemus sitten, että kun oot tosiaan päässy kouluun ja saanu hyväksytyn merkinnän siitä, niin sitten voit hakee siihen akatemiaan.

Jasmiina: Okei. Onko siinä mitään tälläsiä vaatimuksia, et minkä tason urheilija sun pitää olla vai voiko sinne hakee kuka tahansa?

Jesse: Pääasiassa on, että kansalliselle tai kansainväliselle huipulle tavoittelevia urheilijoita elikkä ei nyt ihan jokainen lenkkeilijä sinne pääse, mutta jos ihan tavoitteellisesti urheilee, niin kyllä sinne pitäis päästä sisälle.

Anu: Kyllä, ja Savonialle opiskelemaan päässeet voi olla yhteydessä omaan tutkinto-ohjelman opinto-ohjaajaan tai ryhmänohjaajaan. He osaa neuvoo näissä urheiluakatemia-asioissa sitten eteenpäin.

Jesse: Kyllä. Ainakin omalla kohalla, omalla alalla on tosi hyvin opot neuvonu ja auttanu noissa akatemiahommissakin, ja sitä kautta on myös tullu infoo siitä, että… Heti ensimmäisellä viikolla tais olla, että jos on urheilijoita, niin sitten hakekaa akatemiaan, että kyllä siitä aika avoimesti ainakin omalla alalla kerrottiin heti.

Jasmiina: Sä sanoitkin tossa, että opiskelu on ehkä sen urheilun rinnalla. Ennemmin niin päin, niin vaikuttiko urheiluakatemiamahdollisuus sun hakemiseen Savonialle?

Jesse: Joo. Kyllä. En oikeestaan muualle hakenutkaan kuin Kuopioon. Just sen akatemian tiiän jo lukioajoilta täältä Kuopiosta. Se toimii tosi hyvin ja täällä on myös harjoitusolosuhteet sen verran omalle lajille hyvät, että löytyy hyvät mäet, hiihtolatua ja metsää, missä lenkkeillä. Oli ihan selkee, että tänne Kuopioon ja just Savoniaan sitten hain.

Jasmiina: Mitenkä siellä urheiluakatemiassa käytännössä toimii ne treenit? Onko teillä jotkut tietyt ajat, milloin treenataan vai miten se toimii?

Jesse: Lukiossa oli hyvinkin just sillä tavalla, että aamutreenit oli, mutta totta kai ei oo enää semmosta läsnäolopakkoa tai tämmöstä, mitä korkeakoulussa yleisesti ollaan. Toki joillakin aloilla on enemmän sitä läsnäoloa. Se pääasiassa toimii silleen, että akatemian kautta… Minullakin oma mäkihyppyvalmentaja on akatemian valmentaja ja sitä kautta on työllistetty tähän. Mitenkä meillä tavallaan siinä lajin sisällä ne harjoitukset on, niin sen mukaan sit siellä käydään ja akatemiavalmentajat valmentaa. Näin se tietääkseni menee monessa muussakin akatemian alla olevassa lajissa, mutta ei oo mitään semmosta, että on vaikka maanantaiaamuna kaheksalta tai tiistaiaamuna kaheksalta treenit.

Jasmiina: Eli on hyvin yksilöitävissä kuitenkin siihen omaan aikatauluun?

Jesse: Kyllä. Todella paljon. Sitten on just itelläkin ollu semmosia tilanteita, että on vaikka ollu joku tentti tai läsnäolopakollinen luento, missä on pitäny olla, niin sitten oon siirtäny ja sanonu, että en pääse ja sitten tehny itekseen tai käyny muuna ajankohtana valmentajan kanssa tekemässä. Riippuen totta kai, että minkälainen treeni on, että tarviiko siihen valmentaja välttämättä olla läsnä vai ei.

Jasmiina: Eli niitä voi olla myös ihan tämmösiä itsenäisiä harjoituksia?

Jesse: Ainakin minun lajissa kyllä. Välttämättä jos käyt juoksulenkillä, niin siinä ei sitä valmentajaa tarvii siihen viereen, että pystyy itekin juoksemaan. Mutta esimerkiks jos on vaikka joku testitilanne tai mäkihyppytreenit, niin siellä aina tarvii sen valmentajan, joka sitten valvoo sitä suoritusta ja suorituspaikat laittaa kuntoon ja tämmöstä.

Jasmiina: Onko niitä sitten miten usein? Onks ne monesti viikossa tai lasketaanko niitä erikseen sitten urheiluakatemiaan, että pitää olla joku tietty määrä?

Jesse: Korkeakoulussa ei oo enää semmosta, että ne on ihan periaatteessa omasta halusta ja mitenkä treenaa kukakin, mutta sitten on mahdollista saada myös… Kun on olemassa tämmösiä opintoihin liitettäviä akatemiaopintoja, niin siellä esim. taitaa ensimmäisessä akatemiakurssissa olla, että sinun pitää pitää treenipäiväkirjaa ja sitten tavallaan sillä sä todistat, et sä harjoittelet ja kilpailet, niin sillä tavalla sä saat opintopisteitä, et se voi helpottaa sitä opiskelua pikkusen.

Anu: Mainitsitkin tuossa tuon, että noilla akatemiakursseilla voi kerryttää opintopisteitä, mutta miten muuten tää urheiluakatemia näkyy sun opiskeluarjessa, kun kuitenkin päiväopetuksessa olet?

Jesse: Kyllä, päiväopetuksessa oon. Toki joillakin kursseilla on nauhoituksia, mutta sillä tavalla opettajat ei rupee tavallaan livenä, vaikka jos mä oon jossain reissussa, niin tekemään niitä luentoja vaikka Zoomin kautta, mutta sillä tavalla pystyy… Esimerkiks monesti kielissä on läsnäolopakollisia, että vaikka 70 pinnaa pitää olla paikalla, niin tämä akatemia vähän auttaa sillä tavalla, että jos et pysty… Ainakaan ite en oo pystyny olemaan lähellekään sitä 70 pinnaa paikalla. Sitten kun niissä normaalisti tippuu arvosana tai menee keskeytetyks se kurssi, et se pitää käydä uudestaan, niin on pystyny neuvottelemaan, että sen saa pois ja pystyy sitten olemaan reissussa. Totta kai pitää tehä tarvittavat hommat ja sillä tavalla se ei muuta sitä kurssin vaativuutta, mutta sitten sun ei välttämättä tarvii olla siellä tunnilla läsnä niin usein, että pystyy treenaamaan, kilpailemaan ja leireilemään paremmin, että ei tarvii aina olla siellä koulussa. Ei sido sua niin paljon.

Jasmiina: Ootko sä yhtään miettiny tämmösiä opinnäytetyö- tai harjoitteluasioita vielä?

Jesse: Kauhulla. Joo.

Jasmiina: Usein noilla urheilijoillahan on, että se sitten voi liittyä siihen omaan uraan tai tälleen, niin onko sulla toiveita, että löytyis sieltä joku aihe?

Jesse: En tiiä kyllä, että vähän on oma… Silleen ei urheilu ihan helposti oo suoranaisesti ainakaan rinnastettavissa, mutta mahdollisesti oon miettiny, et jonkun tämmösen yhteistyökumppanin kautta jos ois vaikka mahdollista päästä harjoitteluun tai sillä tavalla, et pystyy pikkusen soveltamaan sitä jollain tavalla. Mutta se on vähän semmonen, että pitää ehkä opon kanssa ens syksynä jutella vähän enemmän, että miten sen saa suoritettua. Ne on aika kovat kuitenkin, että mitenkä paljon pitäis tehä niitä töitä ja sitten jos vielä tosissaan siinä treenaa ja leireilee, niin se voi olla, että ne ei työnantajat ihan kovin hyvällä kato sitä, että jos ois puolet kuusta jossain ulkomailla.

Jasmiina: Se on kyllä totta. Toisaalta on hyvä toi justiin, mitä sanoit, että yhteistyökumppaneiden kautta voi saada niitä kontakteja ja sitten sitä kautta niihin yrityksiin jotakin opinnäytetyö- tai harkka-aiheita.

Jesse: Kyllä. Sepä just, mut se asia on mullekin vielä hyvin auki ja tämmönen, että en tiedä, että mitenkä se tapahtuu. Kyl mä nyt uskoisin, et aika hyvin se järjestyy sitten loppuunsa.

Jasmiina: Kyllä, ja ei tässä vaiheessa vielä mikään kiire oo tietääkään.

Jesse: Joo, ei vielä. Sitten vuoden päästä voi panikoida.

Jasmiina: Niin, kyllä. Tuossa puhuitkin, että saat esimerkiks olla pois joiltain tai pystyt korvaamaan jollain muulla tavalla kuin sillä läsnäololla, niin koetko sä, että se urheiluakatemia on helpottanu sun opintoja?

Jesse: On se. On se just tuolla tavalla tosi paljon, että se antaa just sen vapauden olla poissa ja näin. Se muuten ois aika mahdotonta neuvotella opettajien kanssa. Opettajille se akatemia on myyty vähän semmosena sertifikaattina, et sä todistat opettajalle, et sä tavallaan tosissaan harjoittelet. Sä et tavallaan yritä sen urheilun verukkeella päästä helpommalla kuin muut, vaan se on sulle tavallaan täyspäiväistä hommaa ja sä oot tosissaan siinä. Se auttaa opettajillekin, et he ymmärtää, et he joustaa vähän siinä ja pikkusen tulee vastaan, että ei oo niin ehdottomia just sen läsnäolon kanssa.

Jasmiina: Haluutsä kertoo meille, että minkälainen on sun semmonen normaali urheilijaopiskelijan päivä Savonialla?

Jesse: Se vaihtelee hyvin, hyvin paljon, mutta monesti… Toki se ehkä on muuttunutkin tässä. Ensimmäinen vuosi oli tosi paljon sitä, että se oli kaheksasta neljään tai kaheksasta, yheksästä neljään, yheksästä kolmeen luentoja, mutta… Silloin se oli viime vuonna semmosta, että kävin millä kerkesin. Varmaan alle puolella kerkesin käydä. Tänä vuonna on paljon vähemmän ollu luentoja, et on enemmän muuttunu itsenäiseks se opiskelu, mikä ainakin mulle sopii tosi hyvin. Aina oon tykänny ja tottunu tekemään itsenäisesti. Normaalipäivä ehkä nyt mitä tänä syksynä on ollu, on ollu semmonen, että aamulla treenit, sitten siinä monesti oon käyny suihkussa ja tullu koululle syömään. Yks tai kaks luentotuntia siinä oon ollu koululla. Yleensä melko monesti oon jopa kerenny ne molemmat luennot olemaan, mitä siinä on. Tai sitten jos ei, niin sitten oon jättäny jonkun pois. Sitten kotiin ja uudestaan vähän syömään. Toiset treenit ja sitten taas vähän syömään ja nukkumaan. Se on aika hyvinkin simppeliä se mun päivä. Toki sitten jos on semmonen, et on vaikka yhen harjoituksen päivä tai lepopäivä sattuu, niin sitten mä kyllä pyrin olemaan kaikki mitä siellä koulussa on. Tai sitten tekemään jotain rästihommia, mitä ei oo kerenny vaikka edellisenä päivänä tai edellisellä viikolla tehä.

Jasmiina: Kyllä, eli ihan urheilijan päivä.

Jesse: Joo. Niin kuin sanoin, niin on se vähän semmosta, että urheilet mahdollisimman paljon ja sitten käyt koulussa tai teet kouluu, kun kerkee, mutta ainakin omalla kohallani se on… Mitä nyt tämä vuosi on kokemusta, nii toiminu aika hyvin. Ei oo kyllä ollu ongelmia, että aika hyvin oon saanu yhdistettyä ja ei oo jääny kursseja rästiin, ja oon saanu ihan samassa aikataulussa tehtyä kuin kaikki muutkin, mitä tossa minun alalla on ollu.

Jasmiina: Kyllä, ja toihan on varmasti tosi alakohtaista. Jos miettii, että joku nyt opiskelee vaikka sairaanhoitajaks, niin varmasti on tosi vaikee joitakin kursseja, mitä pitää olla läsnä, niin sitten pitää mitenkään etämuodossa, mutta tuolla liiketalouden alalla varmasti pystyy ihan toimimaan.

Jesse: Kyllä, siis tosi alakohtaista. Omalla alalla just on, että pystyy tosi hyvin. Mulla on kavereita, jotka on akatemiassa muillakin aloilla. Yks esimerkiks on fysioterapeuttina, niin hänen kanssa oon jutellu just tästä asiasta ja hän sanoo, että hänelle on kans onnistunu kyllä aika hyvin. On käyny hyvä tuurikin, että sitten on ollu sillä tavalla, että ei oo ollu päällekkäin vaikka joittenkin kilpailuitten kanssa tai tälleen. Toki se tuo haasteita, että siellä on enemmän niitä, et sun pitää olla läsnä ja näin. On simulaatioita ja muita tämmösiä käytännön tunteja, niin se haastaa, mutta hänellä on ainakin onnistunu ihan hyvin. Terveisiä vaan [Reetalle? 00:18:18].

Jasmiina: Se on hyvä. Onko sulla jotain terveisiä, mitä sä haluaisit sanoa sellaiselle ihmiselle, joka hakee Savonialle ja mahdollisesti miettii urheiluakatemiaa?

Jesse: Ensimmäisenä ehkä, että hae ainakin. Ei siinä menetä mitään. Jos sulla on vaan yhtään semmosta paloa ja kiinnostusta, vaikka ois myöhemminkin aloittanu, niin ihan siis kokeilla omaa urheilu-uraa ja mitenkä siinä pärjää. En jäis oottelemaan. Kannattaa todellakin hakee, että ne kyllä auttaa siellä paljon muillakin tavoilla kuin pelkästään koulujuttuja. Siellä on asiantuntijoita ja ihmisuraohjausta ja kaikkee tämmöstä. Sinne kyllä kannattaa hakee. Siellä on hakemuksessakin ”muuta”-kohta, niin sinne kertoo itsestään ja tämmöstä, niin se aina lisää niitä pisteitä, et miten helpompi on päästä sisälle.

Jasmiina: Kyllä, eli rohkeesti vaan mukaan urheiluakatemiaan. Kiitos Jesse sulle, että pääsit tänne meidän vieraaks.

Jesse: Kiitoksia.

Anu: Kiitos, että kuuntelit Suuntana Savonia -podcastia. Seuraavaan jaksoon. Moikka.

Jasmiina: Moikka moi.

Tämä on tekstivastine podcastille: Mielenterveys- ja päihdeasiakkaan kohtaaminen ensihoidossa. Voit kuunnella sen klikkaamalla tästä.

Marko Tolonen: Tervetuloa kuuntelemaan Savonia-ammattikorkeakoulun podcastia. Tänään keskustelemme mielenterveys- ja päihdepotilaan kohtaamisesta ensihoidossa. Keskustelemassa ovat opinnäytetyön aiheesta tehneet Aliisa Miettinen ja Anni Nykänen ja heidän lisäkseen tekijöinä opinnäytetyössä ovat Tommi Immonen ja Henna Lahikainen. Tervetuloa Anni ja Aliisa. Kiva kun pääsitte tänne podcastiin.

Aliisa Miettinen: Kiitos.

Anni Nykänen: Kiitos.

Marko Tolonen: Ja asiantuntijana meillä tässä podcastissa Aliisan ja Annin lisäksi on mielenterveystyön opettaja, lehtori Jukka Aho.

Jukka Aho: Kiitos.

Marko Tolonen: Ja minun nimeni on Marko Tolonen. Toimin myös Savonia-ammattikorkeakoulussa ensihoidon lehtorina. No niin, Anni ja Aliisa. Kertokaas vähän opinnäytetyöprosessista ja havainnoista, mitä tuloksia saitte aikaan.

Aliisa Miettinen: Joo, elikkä me lähettiin tämmöstä kyselylomaketta kyhäämään ja kyselylomaketta me sitten jaettiin eri internet-alustoilla, Facebook-ryhmissä ja muun muassa Mieli Ry:lle lähetettiin tämä meidän kyselylomake ja he sitten jakoivat sitä eteenpäin omissa kanavissaan. Me saatiin tosi kivasti kyselylomakkeen kautta vastauksia anonyymisti ja sitten kun lähdettiin käymään näitä vastauksia läpi, niin näiden meidän vastanneiden taustat oli tosi moninaisia. Osa oli tämmösiä pidempiaikaisia päihteidenkäyttäjiä ja osalla oli myös mielenterveysongelmia. Vastauksista huomas, että tosi usein nää mielenterveys- ja päihdeongelmat kulkeekin sitten käsi kädessä.

Anni Nykänen: Joo ja lisäks tosiaan syyt niihin ylipäätään ensihoidon kanssa kohtaamiseen, niin sieltä päällimmäisenä nous se itsetuhoisuus, et se oli tavallaan mikä sieltä isoimpana pomppas silmille. Lisäks siellä oli just päihteiden liikakäyttöä ja yliannostuksia niidenkin johdosta, mikä johti sitten siihen itsetuhoiseen käyttäytymiseen. Lisäks siellä oli mainintaa psykooseista ja paniikkikohtauksista, muun muassa.

Marko Tolonen: Täähän näkyy tilastoissakin siten, että viidenneksi yleisin hätäkeskuksen hälyttämä terveystoimen tehtävä on mielenterveyspotilas. Mitäs Jukka ajattelet tähän alkuun näistä havainnoista?

Jukka Aho: Ensimmäinen ajatus on se, että inhottavan laaja on ensihoidon työkenttä tässä mielenterveys-päihdeasiakkaiden kohdalla. Se on tietysti realismia, että eihän sille mitään voida. Se haastaa kyllä teitä ammattilaisina, koska just sanoitte vaikka noi psykoosit, niin se on niin kamalan laaja et mitä kaikkee se tarkottaa erilaisten ihmisten kohdalla ja mikä se avuntarve sillä hetkellä on siinä. Ja sitten esimerkiks tää itsemurha minkä nostitte, niin onhan sielläkin tietysti kauhean erilaisia tarinoita ja tarpeita ihmisililä jos he avun piiriin hakeutuu, eli ei voi ajatella että on tämmönen kovin selkeä malli itsemurhaa kohdanneen hoitoon, vaan kyllä se on inhottavan moninainen.

Anni Nykänen: Kyllä ja niin se oli sillonkin, kun mä muistan kun tällä opintojaksolla, tällä mielenterveys- ja päihdejaksolla oli, niin sillonkin sitä rupes miettimään että miten sitä kohdataan oikeesti, että rupee vähän silleen ajattelee et mitä se oma käytös pitää olla sit siellä kohteessa, jotta sen tavallaan heittomerkeissä voittaa sen ihmisen omalle puolelleen siinä asiassa. Ja just, kun tavallaan kun sä khoteeseen meet, niin et sä pysty suoraan sanomaan, etkä tiedäkään että mitä siellä on vastassakaan, niin se on kyllä todella haastavaa. Ja on edelleenkin. Kyllä sitä huomaa, että et sä aina… Ei tähän oo mitään oppikirjaa, että miten sä tavallaan kohtaat ylipäätään ihmisiä, oli nyt keikka mikä tahansa, mutta erityisesti nää mielenterveys ja päihde. Ne on todella haastavia kyllä, ainakin itelle.

Marko Tolonen: Ja just tosta yleisyydestä, että kun aattelee että se bertta 752 -koodi, se on myrkytys ensihoidossa. Tää on just se porukka, mikä on sen alla. Voi sanoa, että ainoastaan muutamia prosentteja koko joukosta on myrkytyksiä jotka ei olis tarkoituksellisesti aiheutettuja itellensä.

Aliisa Miettinen: Kyllä.

Marko Tolonen: Vaan ne on just niitä itsemurhan yrityksiä tai hätähuutoja.

Jukka Aho: Kyllä ja tossa toi mitä kerroit justiin, että tuntuu vähän epävarmalta jos näin rivien välistä luen, niin minusta se on aivan keskeistä tässä mielenterveys- ja päihdetyön oppimisessa ymmärtää, että se semmonen epävarmuuden sieto on älyttömän iso osa sitä ammatillisuutta siinä, koska edelleenhän, eihän meillä oo aukottomia selitysmalleja oikein millekään mielenterveys- ja päihdehäiriölle, siis näitä tavallaan syitä ja selityksiä kaiken kaikkiaan. Tietenkin tiedetään koko ajan enemmän ja enemmän, mut semmosia että olis joku taulukko tosiaan missä tää on selitetty miksi ihminen on alkoholiongelmainen tai yrittää itsemurhaa. Mä ajattelen, että se on jotenkin kauheen olennaista pitää mielessä koko ajan tää tämmönen laaja ja vähän semmonen filosofinenkin näkemys, että mitä kaikkea mielenterveys- ja päihdeongelma on ja mistä se juontaa juurensa ja mitä se merkitsee sille ihmiselle. Musta tää pyrkii katsomaan kovin tällä lailla selkeärakenteisesti ja jotenkin yksityiskohtaisesti ikään kuin vaan tilannetta, vaikka miten kohtaan itsemurhaa yrittäneen, niin mä pelkään että se jää vähän laihaksi se anti. On pakko vaan laventaa sitä näkemystä ja osaamista ja toivon mukaan meillä kursseilla tarjotaan ainakin mahdollisuuksia siihen, että se ei jää vaan semmoseks tilanteen hoidoksi.

Marko Tolonen: Jep. Toi on ihan keskeinen näkökulma, koska se tutkimustieto mitä vaikka maailmalta on ja mitä teillä tässä teidän opinnäytetyön raportissa on mainittu, niin on just se että oikeestaan niihin sitä opetusta tarvittais tosi paljon näille ihmisille jotka niitä kohtaa, mutta sitä ei vaan tule oikeastaan muuta kuin sen kokemuksen kautta. Sit se näyttäytyy siellä töissä silleen, että toinen ihminen kohtaa sen ihan eri tavalla kun toinen ihminen.

Aliisa Miettinen: Kyllä.

Marko Tolonen: Mäkin kävin tossa yhdellä tehtävällä, jossa oli tämmönen kaveri, just päihdehenkilö joka oli pankreatiitti sitten akuutisti hänellä päällä ja hyvin kipeä ihminen, mutta kaks päivää oli sitten käynyt ambulanssi sitä ennen ja siinä luki näin siinä Kanta-arkiston kirjauksessa, että potilas sanoo ensihoitajille että painukaa helvettiin ja sitten ensihoitajat oli siitä lähtenyt kävelemään. Kun sitten taas kun sitä ihmistä kohtas, niin mä sanoin sille että älä rupee ärhentelee siinä yhtään, että vaikka sä oot ite aiheuttanut tän tilanteen, niin me hoidetaan sitä, että sen takia suomalainen terveydenhuolto on olemassa – ja sitten kuljetettiin hänet. Se hänen suhtautuminen heti ensihoitajiin muuttu ihan eri tavalla, kun se kohtaaminen oli semmosta että hän pysty luottamaan siihen että tää johtaa nyt johonkin, koska tässähän on heti tällaset defenssi ihmisillä.

Aliisa Miettinen: Mitä Annin edellisessä ensihoidon harjoittelussa, niin oli sulla ollut sitä keskustelua sun ohjaajan kanssa siitä että mitenkä ensihoidon kohtaaminen tavallaan poikii eteenpäin.

Anni Nykänen: Kyllä, et tavallaan jos henkilöllä on yksikin negatiivinen kokemus ensihoidolta, niin se tavallaan jatkuu koko hoitopolun, sinne päivistykseen asti ja sieltä eteenpäin tavallaan se negatiivinen asenne. Ja se, että jos ensihoidossakin jaksaa olla maltillinen, niin tavallaan sit kun antaa sen hyvän kokemuksen sille potilaalle, että jos tosiaan sinne mennään ja annetaan semmonen huono kokemus tälle potilaalle siitä ensihoidon kohtaamisesta, niin tavallaan se huono asenne sillä potilaallakin hoitajia ja muita henkilökuntaa kohtaan voi jatkua just nimenomaan sinne päivystykseen ja muutenkin koko sen hoitopolun, että ei hyvä heilu.

Marko Tolonen: Just niinkun tässä mun kuvaamassa esimerkissä kävi.

Anni Nykänen: Kyllä, just tällä tavalla.

Marko Tolonen: Sen oikeesti pystyy muuttamaan sillä omalla käytöksellä ja kohtaamisella.

Anni Nykänen: Kyllä.

Marko Tolonen: Nythän me keskustellaan tästä ihan ydinasiasta tässä teidän opinnäytetyössä, että miks me tässä ollaan keskustelemassa.

Aliisa Miettinen: Kyllä.

Jukka Aho: Niinpä. Joo ja kyllä noi tommoset, niinkun kerrot, että tunnepitoiset tilanteet jää mieleen, et se on jotenkin kauheen välttämätöntä meidän sotealan ammattilaisten kunnioittaa sitä lausetta, että tunnepitoiset kokemukset jää mieleen. Oli se sitten hyvä tai heikko tai koskettava tai surullinen tai jännittävä tai mitä vaan, et se vaikutus tosiaankin voi jopa kertautua sitten jatkossa. Ja ideana siinä yhdeltä osaltaan on just se, että ymmärtää tunteiden merkitystä ja tietysti traumojen kohdalla sitä, että jos on kokenut tämmösen tosi voimakkaan kriisitilanteen josta on jäänyt pysyvät jäljet, niin se muokkaa sun aivoja ihan sanatarkastikin ja tarkottaa sitä että sä sillon reagoit tilanteissa jotka välillisestikin jotenkin muistuttaa siitä traumasta tai huonosta kohtelusta tai pahoinpitelystä, tai vaikka… Mä aattelin puhua vaikka itsemurhayrityksestä. Itsemurhayrityskin vaikka voi ajatella, että on jo ilman muuta itsessäänkin trauma. Ja tietenkin sen taustalla on muut traumat aina. On keskeistä jotenkin tajuta, et ne tunteet on valtavan isossa roolissa tämmösessä ensihoidon kohtaamisessa.

Anni Nykänen: Kyllä ja sit se vaatii tavallaan ensihoidoltakin semmosta rauhallisuutta ja kärsivällisyyttä, että malttaa kuunnella mitä sillä ihmisellä on sanottavaa ja vähän niinkun yrittää selvittääkin mitä siellä taustalla nyt oikeestaan on. Että meilläkin oli just tuossa kun vasta harjoittelusta tulin, niin oli että siellä oli ihminen ihan silleen… MT-puolen hoitajat olivat huolestuneita hänen voinnistaan ja siellä olivat käyneetkin kohteessa. Hänet oltiin käännytetty pois, ensihoidolle oltiin tehty tehtävä siitä. Kun me sinne kohteeseen mentiin, niin hyvin empaattisesti hänet kohdattiin ja yritettiin hänen asemaansa asettua siinä. Ja mainittiin, että kun meilläkin huoli herää hänestä, että hyvä siellä olis käydä siellä päivystyksessä. Silleen niinkun just vähän voivoteltiinkin tilannetta, et harmi että tässä on käynyt niän että tää on ajautunut tämmöseen. Vaikka siinä nyt hänellekin M1-lähete tuli, niin siinäkin voivoteltiin että harmi, et eipä mitään. Mutta hän siis koko tän meidän kohtaamisen ajan oli todella asiallinen ja eikä niinkun mitään, et se meni tosi hienosti meidän osalta se kohtaaminen, et siitä jäi itelle tosi hyvä mieli.

Marko Tolonen: Tää on just tää, kun tässä on niin laaja spektri, potilaita laidasta laitaan. Ajatelkaas niitä potilaita, vaikka yöaikaan jotain iäkkäämpiä muoreja jotka soittaa ensihoidon apua ja se tulee rintakipuna se tehtävä. Sehän oikeestaan, mitä ootte kirjottanutkin tänne raporttiin ahdistuneisuudesta, niin syyhän siinä on oikeastaan ahdistuneisuus eikä rintakipu, mutta ihminen kun on psykofyysinen kokonaisuus, niin monta kertaa ensihoitajaa harmittaa lähteä aina sille yölliselle rintakipukeikalle, koska he tietää että ei siellä mitään ole, vaan se ihminen on ahdistunut ja ite tavallaan kehittää sellasen oireiston siihen sen yön aikana. Ja jokainenhan sen tietää yön aikana kun rupee miettimään jotain, niin kuinka paljon ne paisuu ne asiat täällä omassa mielessä.

Anni Nykänen: Kyllä. Toikin on tosi haasteellista just pitää tommonen putkikatse jo ennen kun lähtee sinne, niin siinä on tosi vaikee ylipäätään siinä tilanteessa, et lähtee avaamaan sitä omaa näkökenttää uudelleen siellä kohteessa.

Marko Tolonen: Eiks vaan? Ja sit kun se toistuu joka yö.

Anni Nykänen: Kyllä. Se on just tosi haastavaa, kun monella… Ja nimenomaan, kun ne saattaa olla just niitä tismalleen samoja henkilöitä kenen luona käydään, niin se tavallaan ensihoidollekin tavallaan väkisinkin tuo semmosen asenteen vaikka ei pitäis, että se on hyvä semmonen asenne tavallaan että kohtaisit sen niinkun ensimmäistä kertaa. Vaikka sekin on niin yksinkertaisesti sanottu,mutta sekin auttaa niin paljon. Se auttaa sitä potilasta niin paljon. Se myös säästää sitä ensihoidonkin aikaa, kun se tavallaan asennekin sinne kohteeseen mennessä on ihan eri.

Jukka Aho: Minkälaisia tavallaan just syitä teillä on siihen ensihoidossa, että sitä joutuu vetämään henkeen ja miettimään uudestaan ja valjastamaan sitä jaksamista ja sietämistä? Mikä se on? Onks se ärsytystä tai turhautumista, tai mitä te ajattelette?

Anni Nykänen: No, ehkä se on monella mitä nyt tuolta kentältäkin kuullut, niin ehkä nimenomaan kun ne on ne samat henkilöt, niin se varmaan joillekin tavallaan nousee että taas tämä, tai jotain muita tämmösiä vastaavia, varsinkin kun on just ne tavallaan vakkarihenkilöt, ehkä… No, ei nyt rumasti sanottuna, mutta siis silleen. Mutta en nyt ite osaa tarkemmin sanoa.

Aliisa Miettinen: Niin ja mä veikkaan kans, et osa on myös ihan tavallaan semmosta hoitajien tietämättömyyttä tavallaan ja että ei oo ymmärrystä välttämättä, jos ei oo vaikka omakohtaista kokemusta, niin mielenterveys- ja päihdeongelmia kohtaan, et se sitten vaikeuttaa sitä kohtaamista.

Anni Nykänen: Kyllä ja just se, että ei välttämättä ota ihan tosissaan kaikkee. Ja sit, kun sekin kerta, jos siellä oikeesti siellä potilaalla onkin joku oikee hätä. Ja just tää mistä mainitsitkin Marko tossa, niin sitten sitä ei osaa ottaa tosissaan ja vähän semmosella hällä väliä -asenteella voi mahdollisesti olla sitten menossa sinne.

Marko Tolonen: Näin, mutta mä en usko että se kliininen hoito kuitenkaan kärsii, koska aina esimerkiks rintakipuisella potilaalla, sillä otetaan sydänfilmi ja tutkitaan, katotaan että se on OK.

Anni Nykänen: Kyllä.

Marko Tolonen: Mutta mun mielestä keskeistä on just se tavallaan oman tunteen sanoittaminen ja sen pystyminen puhumaan, että se aiheuttaa turhautuneisuutta ja näin poispäin. Mutta kun kyse onkin siitä asetuksista. Jos sä ite pystyisit kääntämään ne asetukset omassa päässä siihen kuntoon, että tää on se työn sisältö ja ainoastaan yks prosentti on niitä todella kriittisiä potilaita siitä työstä.

Aliisa Miettinen: Kyllä.

Jukka Aho: Varmasti auttaa meitä jokaista hoitotyöntekijää se, että tosiaan ymmärtää sen mielenterveys- ja päihdehäiriöiden luonteen, joka on erittäin monesti juuri semmonen, että se on harvoin, täysin, täydellisesti parantuva,  kuten taas aika monet muut sairaudet kuitenkin loppupeleissä on. Mutta että se auttaa jo sillä lailla tavallaan ihan tämmösen rationaalistamisen, järkeistämisen kautta, että mähän tajuan sen että ihminen joka on yrittänyt useita kertoja vaikka itsemurhaa, niin melko varmasti hänellä on jotain persoonallisuuteen liittyviä pulmia, jolloinka niinkun näin tän ikään kuin kuuluukin mennä. Että on itse asiassa vähän niinkun enemmän poikkeus, että tää loppuis meillä tässä hänen kanssaan asiointi, tulevina kuukausina. Mä ajattelen, te ootte jo väläytellyt, tässä on tullut näistä päihdeongelmista, niin mun mielestä se on kaikkein yleisin yksittäinen mielenterveys- ja päihdehäiriöistä sillä tavalla vajaasti ymmärretty asia, että päihdeongelma, vaikka se, ensinnäkin se että kun puhutaan päihdeongelmasta ja päihderiippuvuudesta, että millä tasolla ne kuitenkin voi eritellä eri asioiks, mutta molemmissa niissä että ymmärretään sitä että empatiakyky ja järjen käyttö, sitä ei ole sillä hetkellä kun olet päihteiden syöverissä. Ja eikä tarkoita sitä että oot humalassa, vaan muuten vaan että oot päihdeongelmainen. Näitä oon kuullut itsekin kurssilla ensihoitajaopiskelijoilta jotka on ensihoitotyössä jo ollut, että ilman muuta se ärsyttää semmonen provosoiva käytös tai vähättely tai välinpitämättömyys tai uhkailu tai jotenkin dissaaminen. Ja varmasti niinkun tää ilmiö, että näytät sen että oot taas seuraavalla kerralla humalassa kun kohdataan. Ja useita kertoja hoitoon tuleva ihminen samasta syystä, niin toki se nostaa vähän karvoja pystyyn, mutta siinä on mun mielestä yks perusvastaus, että tajua sen mielenterveyshäiriön luonne. Tämä harvemmin on täysin toipuva.

Aliisa Miettinen: Kyllä.

Marko Tolonen: Just tossa mennään hyvin lähelle sitä perusinhimillisyyttä ja sitä ajatusta siitä ihmisyydestä, että oonks mä samalla tasolla kun ihmiset ollaan. Ja tää on mun mielestä just ensihoitajan työssä, poliisin työssä ja ylipäätään ehkä terveydenhuollossa sellanen näkyvä ilmiö, että on asiakas, tai potilas, ja sitten me ollaan ihan omalla tasolla ja me arvioidaan sitä tilannetta. Kun jos me haluttais oikeesti kohdata, niin meidän pitäis olla samalla tasolla.

Aliisa Miettinen: Kyllä. Nimenomaan ja just kaikki tommonen moralisointi ja ennakoluuloisuus jättää pois. Täälläkin on ihan suora lainaus mitä joku on kirjoittanut, että hoitaja kirjoitti raporttiinsa että humalassa ja vielä maanantai-iltana, että ihan kuin hänen tehtävänsä olisi ollut moralisoida.

Anni Nykänen: Tämmösiä vastaavia vastauksia oli. Siitä ensihoitajan asenteesta selkeesti huomas, että hän pitää sitä potilasta tai asiakasta vähemmässä arvossa kuin itseään siinä.

Marko Tolonen: Kyllä. Tehdääs muutamia nostoja täältä, eli te keräsitte tän teidän kyselyn Mieli Ry:n kautta siten, että ihmiset sai anonyymisti vastata. Me ei siis tiedetä, että minkä ikäiset ihmiset tässä on vastannut tai minkä kuntoiset.

Aliisa Miettinen: Kyllä, Mieli Ry:llä ja sitten ite jaettiin sitä eri sosiaalisen median alustoilla. Mutta tosiaan täysin anonyymisti on ihmiset tähän vastannut. Anonymiteetti on säilynyt tässä kyllä.

Marko Tolonen: Kyllä ja täällä on paljon tullut positiivisia vastauksia ja on koettu että ensihoitajat kohtaa hyvin asiakkaita. Ja mä uskon, että se on usein niin.

Aliisa Miettinen: Kyllä. Pääasiassa se varmasti on just näin, mut sitten tietysti, niinkun…

Anni Nykänen: Tavallaan, et noikin oli aika silleen fifty-fifty loppupeleissä, et kun sieltä kuitenkin tuli niitä negatiivisia. Ja noikin on noin tommosia, niinkun kun ite noita luki, niin tuli vähän että miten voi olla tolleen, että en niinkun ite ikinä kirjottais mihinkään raporttiin tommosta että vielä maanantai-iltana, että se itelle jotenkin särähti niin korvaan.

Marko Tolonen: Joo, mä oon samaa mieltä. Täällä on esimerkiks tämmönen nosto, että ensihoitaja on sanonut näin että me tiedetään että sä et tee itelles kuitenkaan mitään, niin voisko tän huomionhaun jo lopettaa. Ja ihminen kirjoittaa että se sattui, koska ne oli hätähuutoa – ei huomionhakua. Täähän se just on tässä. Ajatelkaa niinkun yhteiskunnassa kuinka paljon meillä tipahtaa tästä yhteiskunnasta sellaselle harmaalle alueelle ja niillä ei oo mitään pintaa. Sit on tällasia hätähuutoja ja sitten ihminen tulee paikalle joka sanoo tämmöset sanat. Aika kova juttu.

Jukka Aho: Juu ja tohon pari vuotta sitten Duodecim yhteistyössä ja siinä oli muuten myös aika vankasti hoitotyön edustus mukana, niin teki Käypä hoito -suositukset tästä itsemurhan ehkäisystä ja itsemurhaa yrittäneen hoidosta. Siinähän on ensihoitajilla ihan eritelty rooli ja jos ajatellaan itsemurhan riskin vakavuuden arviointia, niin toki meillä on siihen monenlaisia. Meillä on työkaluja, meillä on ihan kyselyitä ja sanotaan että ihan tosi maalaisjärkisetkin asiat monesti antaa riittävän tiedon, että jos ihminen on selkeästi tällä hetkellä yrittämässä vaikka teräaseella, ampuma-aseella, niin totta kai se on hyvin vakava. Mutta sitten tällaset, että lähdetään tulkitsemaan sitä että tää nyt oli vähän niinkun huomionhakua ja muuta on äärettömän vaarallisia ja ne on ihan… Mun mielestä se on tärkeä puhua, että ne on epäammatillisia.

Aliisa Miettinen: Kyllä.

Jukka Aho: Meistä ei kukaan pysty, viralliset, viimeisen päälle ekspertitkään sitä sanomaan. Ja täytyis nähdä tässäkin taas tää ammattilaisen rooli siten, että nyt hoidetaan asiaa kunnialla eteenpäin ja se on toissijaista että oliks tää ikään kuin väärä call, tai viedään häntä eteenpäin tai muuta. Sen takia haluan sen sanoa, että jos ajatellaan ensihoidon näkökulmasta, tätä samaa tapahtuu mielenterveystyössä. Tekin tässä jo kerroitte, et sinne tämmösellä tarkkailulähetteellä ihmisiä laitetaan, niin totta kai sattuu tätäkin että siinä ikään kuin siinä hetkessä kun tämmönen tarkkailulähete tehdään, niin se näyttää ihan selvältä että tää tarvii luultavasti tahdosta riippumatonta hoitoa. Mutta heti kun sinne päästäänkin puhuman kolme varttia jossain eri ympäristössä tai muuta, niin se selviääkin että ei tässä oo mitään syytä sille.

Aliisa Miettinen: Kyllä.

Jukka Aho: Että kyllä tää nyt menee puhumalla ja yhteistyössä ja jopa että lähdetään jatkamaan elämää kotiin ja avohoidon turvin.

Aliisa Miettinen: Niinpä.

Jukka Aho: Ja myöskin tää huomionhakuisuus, ajattelin kääntää sen tähän, t sekin on aika monen mielenterveyshäiriön, varsinkin persoonallisuushäiriöpuolen keskeinen oire, että come on, se ihminen tarvii apua siihen.

Anni Nykänen: Kyllä ja monesti potilaiden suustakin kuulee, että anteeks nyt kun soitin tai anteeks nyt kun tilanne on tämä, mutta mä ite ainakin kun vasta tossa harjoittelussa olin, mutta otin niinkun tavallaan taktiikakskin sen, että jos oli itekin soittanut tai ihan kuka tahansa hälle apua, että tää on niinkun just se oikee asia, että ei oo yhtään väärää syytä soittaa tämmösestä, et tää on, niinkun… Kehuin niinkun tavallaan, että tää oli niinkun hyvä että soitit.

Jukka Aho: Näin niinkun meidän ammattilaistenkin, et samalla laillahan mekin joskus kysytään apua. Että sanotaan että jotkut AVI ja Valvira ja tämmöset, että jopa sieltä asti me saatetaan jotain joskus kysyä, niin sama idea että niinkun tavallaan ei tarvii tietää että onks tää oikea paikka tai muuta. Ja eiks niin, että teillä ihan sama että hätäkeskukseen saa soittaa ja kyllä sieltä sit selvitellään että onko tarpeen ja onko tää semmonen hätätilanne mihin tarvii ensihoitoa tai muuta.

Anni Nykänen: Kyllä ja kyllä myökin ensihoidon puolelta pyritään tavallaan selvittämään just et mitkä ne taustat on, et jos meillä on jotain aiempia kirjauksia, niin niitä luetaan lävitse ja pyritään just selvittämään et mikä se hoitokontaktikin sillä potilaalla on, että onko mahdollista vaikka seuraavana päivänäkin, jos ei nyt semmosta ihan akuutti-akuuttia tilannetta ois ollutkaan, tai mahdollisesti aikaistaa vaikka seuraavaa hoitajakäyntiä tai muuta.

Marko Tolonen: Mä luulen jotenkin, että se on semmonen itsetuntemukseen liittyvä. Mites mä sen sanoisin? Ettei altisteta itseään liikaa sille potilaan tai asiakkaan tragedialle, mikä hänellä sitten onkaan. Ensihoidon työ on sellasta niin moninaista, niin tuleekohan se joku sellanen ilmiö että ne rajaa tavallaan jotenkin, että siks se voi se kohtaaminen tuntua joskus kylmältä. Niinkun tässä joku kirjoittaa just sitä, että puhuivat alentavaan sävyyn ja kohtelu tuntui kylmältä vaikka olisin kaivannut lohtua. Tätä mä jäin miettimään just siinä, että monenlaisia ihmisiä kohtaamassa niitä potilaita ja totta kai se on aina niin, että sä et voi tietenkään mennä aina syvään päähän sen ihmisen ongelmiin. Yks mun ystävä, Risto Voutilainen, pappi, on sanonut näin että sä voit mennä sen verran vastaan sitä toista ihmistä, kun sä tunnet ittees. Se on minusta ihan mielettömän hyvin sanottu.

Jukka Aho: Tähän teemaan vois liittyä semmonen mitä traumatietoisessa hoidossakin paljon tuodaan esille, sen niinkun et sitä varmaan enemmän on syytäkin käyttää ite mielenterveyspalveluissa ja ymmärtää sitä, mutta ihan sama, mä ajattelen ensihoitoonkin liittyen, et siellä käytetään esimerkiks tämmösiä kysymyksiä että mitä sulle on tapahtunut tai miten sä luulet että voidaan tässä hetkessä sua auttaa. Tavallaan niinkun äärimmäisen yksinkertaisia, varmaan tämmösiä jotka moniammattilainen tietää ja käyttääkin, mutta tavallaan tietoisesti tajuais että kysyis juuri ehkä tällä tavalla että mitä sulle on tapahtunut, eikä lähde olettamaan ja tietämään liikaa.

Marko Tolonen: Just.

Jukka Aho: Että se vois ehkä auttaa ja mä luulen, että tosi moni ammattilainen kyllä kestää kuulla ja ottaa vastaan sitä. Ja uskon myös, että aika semmoset luontaisetkin rajat tulee vastaan siinä, jos esimerkiks kokee et nyt mä kuormitun ite liikaa, tai että mä en voi tähän auttaa kumminkaan enempää tässä roolissani, niin uskon että sieltä kuitenkin löytyy. Ja mä ajattelen, että tämmöstä asiaa on tosi vaikee harjotella esimerkiks koulutuksessa, koska tietenkin on… Niinkun ne tunnekertoimet on kertaa jotakin ja ne on niin autenttisia, plus vielä niin uniikkeja, ainutlaatuisia. Jos me harjoitellaan tietynlaisessa tilanteessa itsemurhaa yrittäneen kohtaamista, niin tuskin on samanlaista. Tää on mun mielestä niin huomionarvoista, että niitä on kauheen paljon. Ja yks mikä täällä kehitysehdotuksissa, joku asiakas on kertonut että kokemusasiantuntijoiden vielä voimakkaampi käyttö esimerkiks opetuksessa mielenterveys- ja päihdetyöstä olis hyvä juttu. Ja ihan suora kutakuinkin lainaus häneltä, että otetaan siis opetukseen mukaan mielenterveys-päihdepulmista kärsiviä ihmisiä, jotka on koulutettu siihen ja niistä kertomaan. Ja tässä hän sanoo, että se vois ehkä lähentää näitä hoitotyön opiskelijoita ja mielenterveys-päihdepulmaisia ihmisiä jotenkin toisiinsa ja tehdä tilanteesta molemmille ymmärrettävämpiä. Että tää on niinkun aivan kuin nenä päähän sanottu. Mitä ootte mieltä?

Aliisa Miettinen: Joo, ehdottomasti ja sieltä omalta opiskeluajalta, kun oli meillä toi mielenterveys- ja päihdehoitotyön kurssi, niin se oli kyllä ihan kurssin helmiä kun meilläkin oli se yks kokemusasiantuntija. Aivan älyttömän opettavainen, mielenkiintoinen. Ehdottomasti näitä pitäis olla vaan enemmän.

Anni Nykänen: Kyllä, komppaan. Ja siinäkin, kun se henkilö oli tavallaan tämmönen päihdepuolen enemmän. Se ois ihan tosi hyvä saada mielenterveyspuoleltakin joku, kuka suostuis. Ja varmasti uskon, että ihmisiäkin löytyy ketkä ois halukkaita tämmöseen.

Marko Tolonen: Tohon on pakko sanoa, että Teuvo Määttä, joka on toiminut Helsingin kaupungin ensihoitolääkärinä yli 30 vuotta, niin hän oli kuuluisa ihan siitä, että hän kohtas potilaat aina silleen, että aloitti just niinkun Jukka sanoi, että miten voisin auttaa teitä. Sitä vois muuten jokainen ensihoitaja kokeilla, että menis potilaan luokse ja sanois että miten voisin auttaa teitä.

Aliisa Miettinen: Ehdottomasti, kyllä. Ja mä luulen kans, et se on ehkä… Mä en tiedä liittyykö se tavallaan hoitajan kokemattomuuteen tai siihen että ei välttämättä tunne itseään vielä hoitajana niin hyvin ja ihmisenäkään välttämättä, että tavallaan uskaltaa kysyä niitä asioita, koska ei tiedä että mitenkä siihen sitten ite reagoi. Tavallaan toi on varmaan semmonen asia mikä sitten työkokemuksen mukaan ja mitä enemmän tämmösiä kohtaamisia tulee, niin sitä syvemmälle siihen uskaltaa tavallaan itsekin lähteä ja tarjota parempaa apua, jos näin voi sanoa.

Jukka Aho: Kyllä. Se semmonen osaamisen tarvehan on mun mielestä aika sisäsyntyinen meillä ihmisillä, että meidän pitää osata ja olla varmoja. Ja monesti koetaan, jos mä mietin itseäkin, valmistuin aikoinaan sairaanhoitajaks, niin mun mielestä aika pitkään mulla säily se, että tavallaan että osaaminen on sitä että oot varsin itsevarma ja tosi aukottoman osaava, että niinkun kyllä sitä vähän pelkäs sitä että mokaa tai ei tiedä ja muuta, joka on naurettavaa tietenkin, erityisesti mielenterveys- ja päihdeasiakkaiden kohtaamiseen, kun puhutaan tämmösestä teemasta. Miten sä voisit tietää ja olla varma miten kannattaa tehdä? Siitä on semmonen joidenkin mielestä vähän imelä sanonta, mutta sanotaan näin että ships are safe in harbour, but that’s not what the ships are for. Eli tarkoittaa sitä, että… Oon tän kuullut ainakin pari kertaa tämmösessä terveysalan koulutuksessa, että terveysalan ammattilaisetkin, niin ei teidän kannata olla koko ajan täydellisen itsevarmoja ja ikään kuin tämmönen laiva, pysytellä satamassa, että mitään ei voi tapahtua koska mä tiedän, vaan että menkää sinne merelle ja kohdatkaa ne. Mutta on aika keskeistä kun puhutaan mielenterveys-päihdehäiriöistä ja asiakkaiden kohtaamisesta. Liika tietäminen on aika paha juttu.

Aliisa Miettinen: Kyllä.

Marko Tolonen: Toi on just se ja sun pitää ite pystyä menemään tietylle alueelle.

Aliisa Miettinen: Kyllä.

Marko Tolonen: Eikä olla jonkun turvaseinän takana huutelemassa.

Jukka Aho: Joskushan siihen liittyy semmonen paradoksi, että justiin tää tämmönen esimerkiks että kun täydellisen avoimesti, me ollaan nyt kaikki tässä aika vaikeen hetken kohdalla, että ruvetaan yhdessä miettimään mitä ihmettä me tässä tehtäis, niin on monesti enemmän turvaa ja luottamusta luova kun se semmonen täydellisen itsevarma osaaja joka sanoo että miten me nyt tehdään tässä. Nyt me lähdetään sinne, tai nyt pysyt täällä tai muuta. Että hieman esimerkiks toi, jos potilas on sanonut että huomionhakua, niin on mun mielestä esimerkki tähän, että ikään kuin joku ihminen voi olla varma et tää oli huomionhakua, tää. Ja varmasti löytyy näitä perusteluita. No, täähän oli viides kerta kun hän teki vaikka näin ja joka mun mielestä tarkoittaa hän ei oikeesti yrittänyt, hän ei olis voinut kuolla tuohon tai muuta, mutta come on, nyt ei oo kyse siitä. Mut pitää se mielessä.

Aliisa Miettinen: Kyllä ja tavallaan ehkä että se ammattilainen on sitten se joka pystyy tarjoamaan niitä välineitä mitenkä tätä ongelmaa lähdetään ratkaisemaan. Et se on niinkun se rooli, kertoo mistä hankkia asia, mitenkä nää asiat nyt lähtee tästä etenemään.

Marko Tolonen: Tähän on hyvä lopettaa. Tänään keskustelimme mielenterveys- ja päihdepotilaan kohtaamisesta ensihoidossa ja melkeinpä missä tahansa ympäristössä. Keskustelemassa oli Aliisa Miettinen ja Anni Nykänen, jotka ovat tehneet opinnäytetyön aiheesta. Sekä Jukka Aho, mielenterveyskuntoutuksen lehtori. Ja minun nimeni oli Marko Tolonen. Kiitos kaikille kuuntelusta.

Aliisa Miettinen: Kiitos.

Anni Nykänen: Kiitos.

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat -podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä ja tässä jaksossa käsittelemme hyvin kuumaa ja ajankohtaista aihetta, nimittäin polttoainetta. Maailmassa eivät liiku ihmiset eikä ruoka, mikäli meillä ei ole tarjolla polttoainetta moottoreille, jotka niitä vehkeitä liikuttaa. Polttoaineen hinnannousun myötä ja Ukrainan sodan alettua Suomessa on tänä keväänä puhuttu vielä entistäkin enemmän polttoaineesta ja siitä miten ja mistä me sitä polttoainetta saadaan. Biokaasu, jota voidaan tuottaa vaikka lehmänlannasta tai kotitalouden biojätteistä on yks vaihtoehto jolla me voitais yrittää ratkoa tätä uusiutumattomiin luonnonvaroihin liittyvää haastetta energian suhteen. Studiossa aiheesta ovat kanssani keskustelemassa loistavat asiantuntijat, nimittäin Savonian luonnonvara-alan yritystalouden lehtori Seppo Mönkkönen ja Luonnonvarakeskuksen johtava tutkija biokiertotalouden saralla – Saija Rasi. Lämpimästi tervetuloa.

Seppo Mönkkönen: Kiitoksia.

Saija Rasi: Kiitos.

Klaudia Käkelä: Tää aihehan on varsinainen termiviidakko. Jos me alotetaan nyt selkeyden vuoksi vaikka siitä, että me käytetään tässä nyt termejä biokaasu ja biometaani. Avaisitko sä Saija vaikka alkuun vähän näitä termejä ja niiden eroja?

Saija Rasi: Joo, biokaasu on siis se, kun orgaaninen aines hajoaa hapettomissa olosuhteissa ja syntyy metaanin ja hiilidioksidin seosta. Siinä on myös jotain muita aineita pienemmissä määrin, mutta pääosin metaania ja hiilidioksidia. Tästä puhutaan biokaasu-termillä. Sitten, jos me halutaan käyttää sitä kaasua liikenteen polttoaineena meidän tarvii poistaa se hiilidioksidi. Käytetään erilaisia puhdistusmenetelmiä, jonka jälkeen se metaanin prosentti nousee yli 95 prosenttiin ja tätä kaasua kutsutaan sit yleensä biometaaniksi.

Seppo Mönkkönen: Joo, tuo se prosessi on. Tietysti se vielä täytyy huomata, että kaikki tämmöset prosessit vaatii investointeja ja laitteita ja teknologiaa, että se ei itsessään tapahdu tämä prosessi. Vaikka biologinen prosessi on sinällään, siihen ei tarvii mitään lisätä, mutta se teknologia on se mitä siihen aika paljon tarvitaan.

Klaudia Käkelä: Viimeisessä hankkeessa jossa ootte työskennellyt, joka on nimeltään Kohti biokaasutuotannon käyttöönottoa lypsykarjatiloilla Pohjois-Savossa 2 tutkittiin sitä miten saadaan suurempia määriä biokaasua jakeluun. Minkä takia lypsykarjatilojen erityisesti sitten kannattaisi tuottaa tätä biokaasua?

Seppo Mönkkönen: Jos mä alotan, niin tietysti se biokaasun tuotanto liittyy siihen, että maatilat on aika energiaintensiivisiä toimijoita ja sillon tää biokaasu liittyy… Ensisijaisesti tutkitaan sitä, et voisko sitä käyttää tilan omaan energiantuotantoon, lämpöön, sähköön. Ja sitten mahdollisesti jalostettuna, kun Saija sano että tehdään siitä biometaania, niin sitä biometaania tietysti voidaan käyttää myöskin maatilan omissa koneissa. Tää se peruslähtökohta on. Toinen kysymys on se myöskin että tiloilla on raaka-ainetta, eli nautojen lanta on hyvä biokaasun semmonen perusraaka-aine. Sen lisäksi siihen todennäköisesti tarvitaan myös joitakin muita biokomponentteja, et siitä se biokaasun tuotanto ois tehokkaampaa. Et tää raaka-aine ja sit se käyttö on ehkä se ydinasia tässä.

Saija Rasi: Ja tässä hankkeessa kun toimitaan erityisesti tässä Pohjois-Savon alueella ja tämä alue on vahvasti maitoaluetta, niin sieltä ehkä kumpuaa se miksi hankkeen nimessä ja hankkeessa katsotaan niitä lypsykarjatiloja, mutta toki ollaan katsottu myös muita maatiloja ja mietitty myös heidän näkökulmasta.

Klaudia Käkelä: Niin. Kannattaako maatilan sitten tuottaa tätä biokaasua omaan käyttöönsä, vai voisko ne mahdollisesti tehdä siitä vielä lisäbisneksen, että ne vois jaella sitä esimerkiks kuluttajille?

Saija Rasi: Tää on se kysymys johon me on tässä hankkeessa nimenomaan yritetty pureutua, eli minkälainen maatila on sellanen minkä kannattaa itse tuottaa. Se tarvii aika suuren energiamäärän mitä siellä maatilalla kulutetaan, ettei sitä tuotettua kaasua mene hukkaan. Erityisesti kesäaikaan siinä on ongelma, että lämpöä ei välttämättä saada hyödynnettyä, jolloin herää kysymys että kannattaisko sitä tuottaa sitten liikennepolttoaineeksi niin ei ois tätä kesä-talviajan vaihtelua siinä energiantarpeessa. Siinä liikennepolttoainepuolella on taas se haaste, että maatilat yleensä on vähän syrjässä ja hankalia sitten liikenteen kannalta olla sitten, et missä ne on ne tankkauspaikat, että onko ne kaukana sieltä pääteistä. Tätä ongelmaa on lähdetty tässä hankkeessa miettimään siltä kannalta, että jos ne maatilat tuottaa, mutta on sitten yksi jakelija joka kerää sen kaasun ja jakelee sen semmosessa liikenteen solmukohdassa. Ja yritetty miettiä, että minkälaisessa tilanteessa maatilan kannattais lähteä tämmöseen yhteisjakeluun mukaan ja minkälaisessa tilanteessa heidän kannattais käyttää itse. Nää on yleensä aika tapauskohtaisia.

Seppo Mönkkönen: Joo, tää tapauskohtaisuus on kyllä tosi tärkee kysymys ja ei voida sanoa kategorisesti että kumpaa kannattaa tehdä. Tää tilan oma käyttö on ollut ehkä tähän mennessä se pääasiallisin minkälaisia laitoksia Suomessa on tehty. Se prosessi on toiminut siellä sillä lailla, että siellä on tuotettu sitä biokaasua, eli siitä ei ole vielä otettu pois sitä hiilidioksidikomponenttia. Sitä biokaasua on sitten johdettu tämmöseen sähkögeneraattoriin, eli moottoriin joka polttaa sitä biokaasua. Ja siitä on sitten tehty sähköä. Tän prosessin haaste on se, että se generaattorin hyötysuhde sille sähkölle on vähän huono, eli karkeasti noin yks kolmasosa sähköä ja kaks kolmasosaa lämpöä. Niinkun Saija just tuossa kuvas, niin sille lämmölle on vähän huonosti kesäaikana käyttöä. Talvella sille voi olla. Maitotiloilla voi olla aika paljonkin lämpimälle käyttövedelle käyttöä maitojärjestelmien pesua varten, mutta se hyötysuhteen heikkous tässä, niin se on tossa CHP-laitoksessa, eli semmosessa jossa sitten generaattorilla tehdään sähköä, niin on… Ei oo paras mahdollinen. Se on muuten aika yleinenkin tapa mitenkä sähköä tehdään tuolla Euroopassa, Keski-Euroopassa, että maakaasusta on tehty sähköä ja nyt siellä ollaan aika isoissa ongelmissa kun Venäläisen kaasun saatavuus ja poliittiset kysymykset siihen liittyy, niin se näkyy sit tuolla Euroopassakin. Suomessa sitä kaasusta sähkön tekemistä ei niin paljoo oo.

Klaudia Käkelä: Väännän vielä rautalangasta kaltaiselleni ihmiselle jotka ei ihan hahmota ehkä tätä koko prosessia, kun ei oo tietysti alan ihminen. Väännän vielä rautalangasta, sä puhuit tästä generaattorista ja että lämpöä menee hukkaan, niin siinä on siis se ajatus, että kun se ruksuttaa se generaattori, tuottaa sitä biokaasua, niin sitten siinä sivussa se lämpenee se generattori. Eikö vaan näin?

Seppo Mönkkönen: Niin, tai niin että generaattoria pyörittää tämmönen moottori joka käyttää biokaasua ja se generaattori muodostaa sähköä. Ja siitä tosiaankin tulee hukkalämpöä. Siitä tulee sitä. Siitä toki suoraa kaasuakin voidaan polttaa erillisessä kaasukattilassa, mutta se tavallaan se moottorin hyötysuhde, siitä niin pieni prosentti tavallaan muuttuu sähköks, et se on se haaste siinä. Ja sillon jos sillä ei sillä lämmöllä oo käyttöä, niinkun yleensä kesällä ei oo, niin se hyötysuhde heikkenee. Tää on se perusasia, eli se biokaasu, se puhdistamaton biometaani voidaan ajaa tosiaan moottoriin ja se tekee generaattoreiden avulla sähköä. Nää prosessit on tosi, pitää hahmottaa että mitä missäkin käytetään. Sit kun puhutaan liikennepuolella, niin tosiaankin siellä puhutaan sitten biometaanista ja se on sitten tästä biokaasusta puhdistettua ainetta. Sitä voidaan käyttää vaikka rekoissa, henkilöautoissa, traktoreissa tai missä tahansa.

Klaudia Käkelä: Tämähän kuulostaa nyt erinomaiselta, koska jokainen joka varsinkin täällä Pohjois-Savossa asuu tai on liikkunut, tietää että täällä on lypsykarjatiloja vähän siellä sun täällä, niin mehän voidaan nyt tällä ratkaista koko Suomen energiaongelma luonnollisestikin, vai onko se ihan niin helppoa. Millaisia haasteita tähän liittyy, että näitä lypsykarjatiloja nyt saataisiin tuottamaan meille kaikille sitä biokaasua?

Saija Rasi: No, ensinnäkin täytyy muistuttaa että me ei kaikkea energiaa mitä Suomessa käytetään pystytä korvaamaan biokaasulla, vaikka ihan joka ikinen orgaaninen aines otettais käyttöön. Se ei ole kestävää, eikä taloudellista. Mutta yksi osa ratkaisua biokaasu on, yhdessä muiden uusiutuvien kanssa. Se miten niitä saatais sitten enempi liikkeelle on yhteistyö. Tarvitaan todella paljon yhteistyötä erilaisten yritysten kanssa ja sen koko ketjussa toimivien yritysten kanssa, että ne maatilat ei jää sen ison investoinnin kanssa yksin.

Seppo Mönkkönen: No joo, sä hyvin sanoit, että niitä tiloja on tosiaankin ympäri ämpäri, niin sepä siinä onkin tosiaan se haaste, että se kaasun tuotanto onkin siellä tiloilla ja kaikki ymmärtää että kaasu, mikä olomuoto on, niin sehän on harvaa perustilassaan. Jotta sitä voidaan logistisesti siirtää ja varastoida, niin se vaatii sen puhdistusprosessin, mut se vaatii myöskin sitä et se paineistetaan, eli pistetään jonkinnäköiseen painepulloon, isompiin tai pienempiin. Ja se onkin sitten oma juttunsa, logistinen juttu, että miten sitä kaasua A varastoidaan, B miten sitä siirretään paikasta A paikkaan B. Että semmoset kaasu… Esimerkiks semmosilla rekoilla siirrettävät kaasukontit, niin ne on aika kalliita systeemejä ja sitten toisaalta se puhdistaminen ja paineistaminen on aika energiaintensiivistä juttua, eli aina kun sitä jalostusta tekee, niin se vaatii aina sitä A teknologiaa, B se vaatii investointeja ja se vaatii työtä. Eli aina kun se olomuoto muuttuu, niin se on oma jalostusprosessinsa. Tässä voidaan vaikka vertailla, kaikki ehkä ymmärtää raakaöljyn jota pumpataan maasta ja sitten siitä tehdään bensaa, dieseliä ja mitä tahansa liuottimia tai muovikuppeja, niin biokaasukin, se raakakaasu on se lähtökohta ja sitten siinä on jalostusprosessi ja voidaan tehdä biometaania ja tää paineistettu biometaani voidaan sitten jopa nesteyttää, eli se jäähdytetään tosi kylmään ja se sitten on aika mielenkiintoinen se jäähdytetty, nesteytetty aine. Sitä raskaassa liikenteessä on. Et sanoisin tossa, et voiko kaikki käyttää, niin minun henkilökohtainen näkemykseni on että kyllä se tulevaisuus on raskaan liikenteen työkoneiden, isojen diesel-koneiden korvaaminen. Siellä se on se lupaavin näkökulma. Kyllä toki henkilöautojakin on, mutta että kyllä niihin liittyvä kehitystyökin tällä hetkellä on aika lailla vähäistä. Raskaassa liikenteessä ei oikein tuo sähkö- ja akkusysteemi, ei… Ne tehot on niin valtavia ja sitten akkujen koot kasvais niin isoks, et siellä ei se sähköistäminen onnistu, et kyllä se painopiste on tulevaisuudessa tässä biokaasussa minun mielestäni rekkaliikenteessä, työkoneissa. Sieltä se löytyy se markkina ja sitä myöskin tässä hankkeessa mitä Saijan kanssa ja muiden Savonian ja Luken henkilöstön kanssa on selvitetty, niin siellä se se pääpainopiste on. Ja ehkä siellä myöskin tämmösiä signaaleja teollisuuden puolelta on ja esimerkiks elintarviketeollisuus, jos te katsotte vaikka Valion maitopurkkeja, niin siellähän taitaakin lukemaan kyljessä että biokaasulla tulee tulevaisuudessa maitoautot kulkemaan, niin se ehkä on tällä hetkellä täällä Pohjois-Savossa se tärkein näkymä minnekä sitä ehkä sitten tuotettais tilalla.

Klaudia Käkelä: Onks tänkaltainen, iso vihreän siirtymän osa, jos näin voi ajatella, niin onks se sit kovastikin riippuvainen isoista firmoista, kuten vaikka Valio jolla on paljon raskasta liikennettä ja tämmöstä.

Saija Rasi: Kyllähän niitä käyttäjiä tarvitaan. Ei sitä kaasua kannata tuottaa, jos ei ole käyttäjiä. Siinä mielessä kyllä. Tarvitaan yhteistyötä niiden tuottajien ja käyttäjien välillä, että se löytyy se tasapaino sen tuotannon ja käytön välillä ja kaikille on sitten… Sekä se on kannattavaa sille tuottajalle ja sit toisaalta sille käyttäjälle. Pitää olla varmuus että sitä kaasua on tarpeeksi, ettei jää autot välille.

Seppo Mönkkönen: Kyllä ja toisaalta myöskin niin, että sille tuotteelle on semmonen vakaa, tasainen kysyntä, eli tämmöset kuljetuskalustot pyörii jatkuvasti, tasaisesti. Kaasu on hirmu hyvä muuten polttoaine, mutta aika haasteellinen varastoitavat pitkäks aikakaudeksi tai siirrettävä. Semmonen yksikkö joka käyttää päivittäin, aika rutiininomaisesti käy tankkaamassa tietyissä pisteissä, niin luo sen markkinan. Jos yksi rekka käyttää yhtä paljon kuin 200 henkilöautoa sitä polttoainetta, niin on hyvin ymmärrettävää että sen 200 eri asiakkaan autonkäyttö ja investoinnit on eri kuin yks rekka joka pyörii sit käytännössä 24 tuntia, niin totta kai sellaset asiakkaat sen tuotannon pohjalta on… Mutta täytyy sanoa, että tämä markkinahan on tosi uusi ja niinkun biokaasu, tämmöstä kunnollista markkinaa ei vielä täällä Pohjois-Savon alueella juurikaan oo. Eteläisimmässä Suomessa on jonkin verran, mutta tavallaan että olis tämä vasta muodostumassa. Tosi paljon sen ympärillä tapahtuu, paljon muutakin kuin Valio, että löytyy… Vaikka esimerkiks Vieremän kunnalla tällä hetkellä on semmonen projekti jossa lämpöä tuotetaan ja sitten kaikkea muutakin teollisuuden hyötykäyttöö. Et sitähän voidaan sitä kaasua käyttää myös muissakin kuin ajoneuvoissa.

Klaudia Käkelä: Niin, tosiaan näitä biokaasun tankkauspisteitä on meillä Pohjois-Savossa ja ylipäätään ehkä Itä-Suomessa vielä aika vähän, niin mistä tää nyt sit johtuu. Miks me ollaan jääty täällä Etelä-Suomesta takamatkalle? Toki täällä asuu vähemmän ihmisiä, mutta se suhdeluku on aika suuri, kun Pohjois-Savossa taisi olla vain yks tankkauspiste, jos oikein ymmärsin.

Saija Rasi: Joo, kyllä se Etelä-Suomen ero muuhun Suomeen on ihan puhtaasti siitä kiinni, että siellä on maakaasuverkko jota voidaan käyttää tämän kaasun, myös tämän biometaanin jakeluun. Sitä kautta siellä on sitten tiheämpi tankkausverkosto. Muut alueet on sitten yksittäisiä, missä on ollut semmonen tahtotila että lähdetään edistämään. Vaasassa, Jyväskylässä esimerkiksi, siellä on kunta ollut vahvasti mukana luomassa sitä markkinaa, että on biometaanilla toimivia busseja esimerkiksi. Niin, on tämmösiä yksittäisiä tavallaan pisteitä siellä Suomen kartalla missä on sitten vähän tiheämmin niitä tankkausasemia, sit sen maakaasuverkon ulkopuolella. Et nyt ehkä sit tarvittais tämmönen samantyyppinen tänne Pohjois-Savoon, että tulee se boosti että tulee tarpeeksi tuotantoa ja tarpeeksi kysyntää, niin tulee sitten myös niitä tankkausasemia.

Seppo Mönkkönen: Iso osa tämän hetken biokaasustahan mitä markkinoilla on, niin sehän tuotetaan yhdyskuntajätteestä, elintarviketeollisuuden sivuvirroista, että maatiloilta peräisin olevaa kaasuahan on todella vähän, ihan muutamia yksittäisiä yksiköitä. Se markkina myöskin sitä kautta, et missä niitä massoja on, niin löytyy siihen biokaasun puolelle, mutta tosiaankin tämä infra, että sehän on rakennettu se kaasuinfra siihen maakaasuun aika pitkälti. Se selittää kyllä pitkälti tämän nykytilanteen Etelä-Suomessa. Ei sitä Etelä-Suomen kaasuinfraa oo rakennettu nimenomaan biokaasun vuoksi, vaan maakaasun vuoksi. Maakaasu sinällään polttoaineena on hyvin lähellä samanlainen tuote, kuin biologisesti tuotettu kaasu. Erot on aika pieniä siinä.

Klaudia Käkelä: Jotain hyötyä pitkällä aikavälillä voi olla mahdollisesti myös näistä uusiutumattomien energioiden käyttöönotosta, koska se on luonut sitten tämmöstä vähän infrastruktuuria myös meille tänne ihmisille tavallaan, että sit pystytään hyödyntämään myös uusiutuvien energialähteiden käytössä tolla tavalla.

Seppo Mönkkönen: Joo, Etelä-Suomen osalta tämä nimenomaan on näin, että tosiaankin kaasuverkko ei tänne Pohjois-Savoon asti ylety.

Klaudia Käkelä: Nyt keväällä tässä syttynyt tämä Ukrainan sota on herättänyt tosi paljon lisää keskustelua energiasta ja tässä juuri Seppokin aikaisemmin mainitsi, että kun maakaasuputket Venäjältä menee kiinni, niin sitten tuolla Keski-Euroopassa ollaan vielä enemmän pulassa. Miten tää Ukrainan sota vois mahdollisesti ajatuksen tasolla vaikuttaa vihreään siirtymään, kun vois kuvitella että jos on vaikeampaa saada näitä uusiutumattomia energianlähteitä tässä tulevaisuudessa, niin vois tälleen maalaisjärjellä ajatellen kuvitella että no, sitten varmasti uusiutuvia energianlähteitä lähdetään kehittämään ja viemään eteenpäin ja tuottamaan entistä enemmän. Vai toimiiko se näin ja mistä kaikesta se on sitten kiinni käykö niin?

Saija Rasi: Ehdottomasti kiinnostus on noussut ja halu tuottaa sitä paikallista energiaa on ehdottomasti noussut tässä kevään aikana. Haasteena siinä on, että kun hinnat yleisesti nousee, niin ne samalla nousee myös siellä uusiutuvien puolella. Investointikustannukset, kaikki osat mitä tarvitaan, niin kustannukset myös siellä nousee, että se ei ihan käsi kädessä mene niin että uusiutumaton on kallista, niin uusiutuva ei olisi. Mutta ehdottomasti tässä paljon työtä tehdään ja täytyy muistaa että biokaasun tuotannossa on… Biokaasu on aina yksi kahdesta tuotteesta. Toinen tuote on se jäännös missä on paljon ravinteita. Suomeen tuli vielä ennen tätä sodan alkua suurin osa, tai iso osa lannotteista Venäjältä ja nyt tämä pula näistä lannotteista myös yhtä lailla kuin energia, niin aiheuttaa sen että biokaasun tuotantoon on suuri kiinnostus.

Seppo Mönkkönen: Joo, tähän liittyykin hyvin mielenkiintoinen asia. Se, että maatilalla jos siitä lannasta prosessoidaan biokaasua, niin se lannan muoto tosiaankin, eli se mädätejäännös, puhutaan myöskin termillä rejekti, niin se on parempi lannoite kuin se lanta joka ennen sitä biokaasulaitosta… Eli se tavallaan se biokaasulaitos muuttaa. Lähinnä se tärkein muutos siinä on, et hyvin tärkeä kasvien elementti, typpi. Sen liukoisuus, sen kasvien käyttökelpoisuus paranee. Myöskin siellä tapahtuu sellasia, et se on helpompaa logistisesti. Siitä tulee juoksevampaa, limaisuus vähenee, hajuhaitat vähenee. Sitä voidaan pumpata helpommin ja tämmösiä kustannussäästöjä ja hyötyjä sitten maatilalle tulee. Sinänsä se lanta ei häviä mihinkään, mut siitä tulee vähän paremmin hyödynnettävää. Ja se pitää muistaa sitten kun ehkä mietitään että tehdäänkö jotain isoja, keskitettyjä laitoksia, niin se lanta on sinällään tosi arvokas aine ja se on tavallaan suhteessa tällä hetkellä vielä arvokkaampi aine, et siellä tiloilla sen kasvien kasvamisen kannalta, eli se on ravinne ja jos sitä tila luovuttaa, niin kyllä se haluaa sen rejektin takaisinkin tilalle. Tämä on sitten yks haaste ollut näissä, että jos tehtäis isoja, keskitettyjä laitoksia, niin se lannan siirtäminen paikasta A paikkaan B ja sitten sieltä B-paikasta vielä takaisin sinne paikkaan A on aika huonosti kannattavaa, koska se lannan energiasisältö ei oo kauheen korkee. Eli sinne kuskataan niin sanotusti vettä, eli se ei oo kauheen tehokkaaks osoittautunut aiemmissakaan selvityksissä. Sen takia tämmösiä isoja, massiivisia lantalaitoksia ei ehkä oo järkevää perustella. Tässäkin hankkeessa päädyttiin siihen, että ehkä just tämmönen että tilat tuottaa sen kaasun, puhdistaa ja paineistaa ja sit tämmönen jakelija liikuttaa sitä kaasua. Sen kaasun energiatiheys kuutiossa on helposti, Saija muistaa, niin monikymmenkertainen. En muista sitä ulkoa, mutta monikymmenkertainen. Se tavallaan yksi kuutio sitä paineistettua kaasua on energiatiheydeltään monikymmenkertainen, kun verrataan lantaan. Lannan energiatiheys on niin alhainen. Tää aika pitkälti kulminoituu tää ketju semmosiin logistisiin kustannuksiin, että mitä komponentteja kannattaa siirtää. Sit se vaan se komponenttien muuttaminen vaatii prosessointia, investointeja ja aika tarkkaakin kustannuslaskentaa. Semmonen iso kuvahan tässä näiden maatilojen näkökulmasta on myöskin, et nää investoinnit on aika kalliita. Semmosia pieniä minilaitoksia toistaiseks ei vielä oo ja puhutaan halvimmillaankin puolesta miljoonasta ja siitä ylöspäin olevista investoinneista. Se tarkoittaa, että se tilayksikkö jolleka tämmönen tehdään on aika iso ja helposti se voi olla että se on siellä 200 lehmää tai sitä enemmän. Tämmösiä yksiköitä Pohjois-Savossa ei oo kauheen paljon. Jos Pohjois-Savossa on vähän alle 1000 kotieläintilaa, niin puhutaan ehkä 5-10 prosentista, 50-100 tilasta, joille tämän hetken teknologialla ehkä vois olla mahdollisia. Tää on myöskin yks aika iso rajoita, että se 90 prosenttia tiloista on tavallaan liian pieniä. Mutta tähän pitää sanoa että teknologia kehittyy koko ajan ja tulee uusia mahdollisuuksia. Että tämän hetken tieto on näin, mutta kyllä on selvästi havainnut että kun tämä teema kiinnostaa myöskin teknologiateollisuutta, niin se teknologia kehittyy, että nyt ehkä ollaan näissä maatilamittakaavan laitoksissa siirrytty semmosesta Pelle Peloton -vaiheesta ensimmäiseen teolliseen, eli et sä voit ostaa kokonaisen paketin. Sun ei tarvii itse ruveta rakentamaan sitä laitosta, eli sä voit ostaa sen. Se on jo iso askel, koska sit se on rahoituksellisesti ja muuten järkevä juttu ja sun ei tarvii olla tämmönen Pelle Peloton, keksijä, vaan sä saat ostaa sen. Mut nyt ollaan vasta ensimmäisessä teollisessa sukupolvessa, että sit kun seuraavat sukupolvet tulee ehkä, niin sit tääkin mikä ehkä tää kokoluokkaongelma, niin voi olla sitten jatkossa toisenlainen. Et siinä mielessä tää teknologian kehityskin luo mahdollisuuksia. Mitä tulee tähän Ukrainan sotaan ja hintakysymyksiin, niin tavallaan vois sanoa sen, että tän biokaasun tai tämmösten uusiutuvien energioiden suhteellinen kannattavuus paranee tavallaan, eli kun aiemmin se fossiilinen energia oli niin halpaa, niin se yksinkertaisesti ei ollut kustannuskilpailukykyistä se biologisesti tuotettu. No, nyt kun se energian hinta on hypännyt paljon, niin se sen suhteellinen kannattavuus on parantunut, mutta myöskin niinkun Saija sano, sen biokaasun tai minkä tahansa biotuotteen, senkin tuotantokustannus nousee. Se ei oo jäänyt sinne alemmaks, mutta se ei oo noussut tietysti niin rajusti, eli se suhteellinen kilpailukyky on parantunut. Se näkyy vaikka jos käy tuolla, jos kuka tahansa googlettaa Gazumin sivuille, niin katsoo että minkä hintaista on biokaasu ja minkä hintaista on maakaasu. Maakaasun hinta ohitti, nousi sen biokaasun edelle, kun se oli jossain vaiheessa toisin päin.

Klaudia Käkelä: Eli yks just näistä haasteista on tosiaan se, että joudutaan miettimään kun ne lehmät kakkii, ne tuottaa sitä lantaa, niin tavallaan hyödynnetäänkö se lanta siellä missä se syntyy, eli siellä maatilalla, vai onko sitä järkevää kuljettaa sitten jonnekin muualle käsiteltäväksi ja näin poispäin. Nää kaikki asiat muodostaa sitten sen tavallaan ketjun ja sit se, että miten paljon maatiloilla on varaa investoida sitten siihen tekniikkaan mahdollisesti, että jos he tuottaisivat sen ja kuka sen sitte jakelee ja näin poispäin. Eli vähän rautalangasta yksinkertaistaen.

Seppo Mönkkönen: Kyllä. Hyvän pointin otit, tämän että onko varaa investoida. Ehkä kaikki tietää, että kustannuskriisi on maatiloilla ja ehkä ne potentiaaliset tilat on aika velkaantuneita myöskin. Ne jotka on isoja yksiköitä, niin ne on investoineet ja niillä on velkaa. Ihan tässä hankkeessa kyllä keskeinen tulos oli se, että vaaditaan erityisrahoitusjärjestelyjä, takauksia, muita vastaavia, jopa niin että joku toinen omistaa sen biokaasuyksikön. Et tiloilla ei oo resursseja tällasiin. Jos sanotaan että pistä puoli miljoonaa tai miljoona tohon laitokseen, niin vaikka yrittäjä haluais niin pankki voi sanoa että ei kuule onnistu. Et ne kapeikot täytyy löytää sieltä. Meillä on kyllä kannustavia investointitukijärjestelmiäkin ja muuta. Niissäkin on omia haasteita kyllä, määräaikaisuudet ja sit ne rajaa vähän silleen että toinen investointituki on vaan tilan omaan käyttöön ja toinen sitten tämmöseen myyntiin ja semmosta tavallaan puolivälin mallia ei ookaan sitten. Myöskin nää kannusteet on aika tärkee juttu ja näitäkin tarkasteltiin tässä hankkeessa.

Klaudia Käkelä: No, miten te nyt asiantuntijoina näkisitte, että miltä tää biopolttoainemaailma näyttää vaikka viiden vuoden päästä? Tässä on jo varsinkin Sepon suunnalta tullut hyvin semmosta optimistisen odottavaa puhetta, että tässä kuulkaa nyt vaan odotellaan ja vasta on päästy Pelle Peloton -vaiheesta, niin miltä tää teollisuus tai miltä tää energiateollisuus vois näyttää vaikka viiden vuoden päästä.

Saija Rasi: Viisi vuotta on aika lyhyt aika, koska pelkästään jo lupaprosessit vie vuodesta jopa kahteen. Eli jos nyt lähdetään isosti investoimaan, niin menee parikin vuotta ennen kun ne näkyy siellä energiantuotannossa. Mut kyllä mä uskon, että kuitenkin tää kaasuntuotanto tästä koko ajan kasvaa. Ei välttämättä räjähdysmäisesti, mutta kasvaa kuitenkin ja ehkä sit 10 vuoden päästä voi olla jo isompi ero tänhetkiseen tilanteeseen.

Seppo Mönkkönen: Minun näkemys on kanssa hyvin samantyyppinen, eikä niinkun voi… Ei nyt tapahdu niin, että yhtäkkiä hanasta kääntää, ens vuonna, nyt kun se… Nyt kun se öljyn tai kaasun tulo sieltä Venäjältä loppuu, niin ens viikolla sitten alkaa tätä tulla. Ei tämä tapahdu kyllä tosiaankin näin, että kyllä se kuitenkin on kysymsy aika isosta teknologisesta murroksesta. Se on myös siellä loppukäyttäjäpäässä, että minkälaisesti käytetään. Minkälaisiin rekkoihin tai ajoneuvoihin investoidaan, tai työkoneisiin? Nyt vaikka hyvä esimerkki on, että nyt Suomessa on ensimmäinen täysin biokaasulla toimiva traktori, yksi kappale on nyt tällä hetkellä New Holland -konserni tuonut Suomeen koeajettavaksi. Toki on semmosia muunnoksia, niin sanottuja dual fuel, että siinä on sekä dieselillä että biokaasulla käyvää, tai biometaanilla käyviä koneita on olemassa. Tää niinkun vaatii myös siellä loppukäyttäjäpäässä, että sillon kun se kysyntä on olemassa, sille on taattu hinta, niin sillonhan se bisnes syntyy. Jos ihan mitä tahansa bisnestä tehdään, niin jos sille on A kysyntä, B taattu hinta, niin kyllä se C, se toiminta sinne perään löytyy. Mutta nämä on vielä ne A ja B vielä niinkun semmosia. Sieltähän se löytyy ja vois sanoa että sehän se ratkaisee sen koko jutun. Jos on asiakas ja siitä ollaan valmiita maksamaan niin että se on järkevää liiketoimintaa, niin kyllä sitä tulee. Aivan varmasti tulee.

Klaudia Käkelä: Kyllä ja tämmösissä monimutkaisissa prosesseissa se on jotenkin vähän niinkun semmonen häntäänsä syövä käärme, että kumminkins ille kuluttajille tarvii sitten olla järkevä hinta justiinsa ja jotta se järkevä hinta syntyy, niin sen teknologia, logistiikan ja muun täytyy olla järkevän hintaista ja tehokasta ja näin. Näin se menee ja pyörii ja kehittyy sitten.

Seppo Mönkkönen: Niin. En tiedä kuinka moni seuraa, mutta jos se biokaasun… Sitähän myydään kiloissa, niin jos sitä vertaa vaikka bensan hintaan tällä hetkellä, niin se sama energiasisältö, niin sen, tota… Jos tällä hetkellä bensan hinta on pyöreesti kaks ja puoli euroa, niin biokaasulla se on puolitoista euroa. Eli siinä on euron hintaero jo tällä hetkellä, niin minun mielestä se olis aika houkutteleva. Ainakin minusta tuntuis aika houkuttelevalta. Saijahan ajeli tässä tänään biokaasuautolla tänne, niin sähän se tiedät ehkä tämän päivän hinnan ja muuta, mutta tavallaan se ero on huomattava jo. Mä sanoisin, että tähän mennessä yks ongelma onkin ollut, sen biokaasutuotannon tai biometaanituotannon haaste, se että se hintaero on vähän liian iso, että se olis houkutteleva bisnes. Että jos se on kaks ja puoli euroa ja toisessa on puolitoista euroa, mutta jos se ero ois vaikka et se biometaani ois kaks euroa ja bensa kaks ja puoli euroa, niin se bisnes syntyy siinä. Se 50 senttiä on aika iso ero liiketoiminnan kannattavuuden näkökulmasta.

Klaudia Käkelä: Te ootte nyt tosiaan tässä hankkeessa hyvin syväluotaavasti perehtynyt tähän aiheeseen ja pohtinut tätä miten biokaasua voidaan tuottaa järkevästi ja miten saadaan maatiloja mukaan ja näin poispäin. Mitä te toivotte, että tavallaan tän hankkeen hedelmä sitten vois olla ehkä Suomelle ja maailmalle? Tällanen kaunis ajatus, että mitä tästä voisi seurata.

Saija Rasi: Me tietysti jatketaan tän hankkeen ja vastaavien aiheiden parissa ja yritetään edelleen kannustaa ja auttaa niitä maatiloja jotka aidosti on kiinnostuneita tästä biokaasun tuotannosta, biometaanin tuotannosta ja tuoda yhteen niitä yrityksiä, kuljetusyrityksiä, jakelijoita. Ja tietysti meidän toiveena on, että me tässä onnistutaan. Me saadaan ne oikeat tahot löytämään toisensa ja pystytään tukemaan heitä siinä matkalla ja sitten tästä tulee uusi tämmönen biomaakunta.

Seppo Mönkkönen: Joo, tuo on varmaan hyvä semmonen meille tavoite, mutta töitä vaatii. Se, mikä täytyy sanoa, et tosi paljon yhteydenottoja. Siis sekä tiloilta, mut sitten vaikka asiantuntijayrityksistä jotka neuvoo vaikka maatiloja. He haluaa, koska se on heillekin… He laskee ja suunnittelee, tekee töitä. Myöskin nämä teknologiatoimittajat, mahdolliset ne kaasujen käyttäjät. Se semmonen positiivinen hyrinä on. Se on enempi ehkä vielä sitä tiedon hakemista ja askelmerkkien hakemista. Osa, pisimmällä olevat yritykset on jo tehnyt tai joku firmakunta on jo tehnyt investointipäätöksiä, tai Valiolla on menossa aika iso projekti täällä Pohjois-Savossa kanssa, että St1:n kanssa on tämmönen Suomen Lantakaasu Oy, joka tekee semmosta että nyt vaan mihin tämä tämmönen iso, keskitetty yksikkö tehdään. Tässä tapahtuu kyllä tosi paljon ja se jo itsessään luo sen uskon, että ei tämä sammu. Ei tämä ole vain tämmönen hypetysjuttu, vaan kyllä tässä selkeesti semmonen uusi vaihde on olemassa.

Saija Rasi: Niin, aina voi ottaa yhteyttä. Jos tästäkin herää kysymyksiä, niin mielellään vastaillaan lisää.

Seppo Mönkkönen: Ja tosiaankin me ei olla ainoita, että me oltiin tässä vaan kaks haastattelussa. Sekä Lukella että Savonialla on iso määrä asiantuntijoita ja myöskin Lukella ja Savonialla on useita muitakin hankkeita. Että ei me olla ainoita, että kyllä tässä ympärillä tapahtuu ja myöskin sitten meillä on hyviä asiantuntijayrityksiä, pitkään jo toimineita. Ja nyt myöskin maatilamittaluokan investointejakin on liikkeellä Pohjois-Savossa, että nekin kannattaa huomioida että näitä esimerkkikohteita on nyt tulossa. Täällä Pohjois-Savossa on ollut vaan tuo Luken tutkimusyksikkö reilut 10 vuotta jossa biokaasua on tuotettu, mut nyt myöskin maatilat ovat tehneet investointeja ja näyttää siltä että tavallaan se koko ketju lähtee toimimaan. Hyvä niin.

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

[musiikkia 00:00:01]

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat -podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen [Claudia Käkälä? 00:00:30] ja tässä jaksossa keskustellaan ensihoitajien kohtaamista uhkatilanteista. Päällekarkaavat potilaat tai potilaiden omaiset ovat ikävä kyllä alalla arkipäivää. Miten toimitaan tilanteissa, joissa ihmisiä auttamaan tullut henkilö joutuu itse uhriksi ja ikävään tilanteeseen? Studiossa kanssani minulla on kaks Markoa. Marko Kolula ja Marko Tolonen. Lämpimästi tervetuloa.

Marko Kolula: Kiitoksia kutsusta.

Marko Tolonen: Kiitos.

Klaudia Käkelä: Selvyyden vuoksi taidamme jatkaa tästä nimillä Kolula ja Tolonen, ettei mene aivan sekaisin. Kolulan Marko, sä olet tosiaan ensihoitaja ja kouluttaja ja sun opinnäytetyön pohjalta on luotu tämmönen ensihoitajien uhkatilannekoulutus. Tällä koulutuskokonaisuudelal koulutetaan ennaltaehkäisemään tämmösissä arkisissa työtehtävissä ensihoidossa esiintyviä uhka- ja väkivaltatilanteita. Ja sitten taas Tolosen Marko puolestaan on niin ikään ensihoitoalan ammattilainen, mutta hänellä on tässä enemmän roolina tämä Savonian lehtori. Sinä opetat meillä ensihoitajia. Ensihoidon henkilökunnan kohtaamien uhkatilanteiden määrä on viime vuosina lisääntynyt. Samalla on alettu kiinnittää enemmän huomiota myös hoitoalalla työskentelevien työturvallisuuteen. Ensihoitajiin kohdistuu väkivaltaa ja se on ihan globaali ilmiö ja niihin on kautta aikain suhtauduttu vähättelevällä tavalla, eikö vaan, että väkivalta ja uhkaavat tilanteet, ne nyt vaan kuuluu työnkuvaan kun olet ensihoitaja. Kertoisitteko hiukan siitä, että mitä me tiedetään näistä ensihoidon kohtaamista uhkatilanteista konkreettisesti? Millasia tilanteita siellä kentällä kohdataan?

Marko Kolula: No, niinkun tuossa sanoit, niin näitä ensihoitoon, oikeestaan modernin ensihoidon aikakautena jos puhutaan, elikkä ehkä aikaa sen jälkeen kun sairaankuljetusta on tehty muilla kuin hevoskärryillä, niin tähän työnkuvaan on liittynyt tämmöset uhka- ja väkivaltatilanteet ja niinkun sanoit, niin se on ihan globaali ilmiö. Sanotaan, että vielä viime vuosiin asti sitä on pidetty osana työnkuvaa ja se on ikään kuin hyväksytty ja vasta nyt 2000-luvulla siihen ollaan suhtauduttu tällasella  nollatoleranssilinjalla. Siihen on olemassa nyt sitten valtakunnallisesti ja globaalisti erinäköisiä koulutusmenetelmiä mihin itse omalta osaltani halusin sitten laittaa korteni kekoon, kun huomasin että meidän omalla alueella ei oikein minkäännäköisiä työkaluja näiden tilanteiden ennaltaehkäisemiseks ollut olemassa.

Marko Tolonen: Tähän voisin lisätä vielä, että aikaisemminhan ensihoito tai sairaankuljetustoimi on ollut, usein liitetty pelastustoimeen hyvin voimakkaasti. Nyt sitten oikeestaan siitä lähtien kun se on enemmän liitetty tähän terveydenhuollon ensihoitopalveluun, niin siitä lähtien voisi ajatella että tää nollatoleranssiajattelu on enemmänkin mielletty osaksi terveydenhuollon työtä, jota se todellakin on, eikä kenenkään pitäisi sietää tai joutua kohtaamaan fyysistä tai henkistä ahdistelua tai sen uhkaa työssään.

Klaudia Käkelä: Oon itekin huomannut vaikka en oo alalla, että viime vuosina on noussut toki ihan yleisesti… Se ei oo vain ensihoitajien työhön liittyen, vaan niinkun justiinsa Tolosen Markokin mainitsit, että tavallaan laajemmin koko terveydenhoidon alalla on ruvettu kiinnittämään huomiota siihen että hetkinen, että ei tää voi olla lähtökohtaisesti näin. Että vaikka psykiatrisellakin puolella, missä luonnollisesti se potilas voi usein olla semmosessa tilanteessa että hän ei ihan ymmärrä niitä tekojensa seurauksia, niin et se ei siltikään oo OK että se ihminen joka tekee siinä tilanteessa työtään, niin joutuu sit tämmösen uhriksi.

Marko Tolonen: Kyllä ja ehkä myöhemmin tänään puhutaan siitä viranomaisstatuksesta vielä, mutta aiemmin kun tavallaan ensihoitotyötäkin on tehnyt palomiehet, palomiehen virkastatuksella, niin sitten siihen on ehkä mielletty enemmän jotenkin semmosta ajatusta siitä että on voitu rajoittaa enemmän sitä potilaan käyttäytymistä. Esimerkiks Marko Kilpi, joka on kansanedustaja ja poliisi tästä Pohjois-Savosta, niin Markon kanssa juteltiin tossa joku aika sitten, niin aiemmin saatto olla niin että kun poliisi meni kohteeseen, niin siellä oli jo laitettu asiakas nippuun ensihoitopalvelun toimesta ja sehän ei oo tänään enää arkipäivää, vaan poliisi rajoittaa ja terveydenhoitopalvelu tekee sitten oman työnsä.

Marko Kolula: Joo, mä oon kuullut itse asiassa ihan samanlaisia tarinoita pitkän uran tehneistä palomiehistä ja se asia on ratkaistu, sanotaanko ehkä ei niin sivistyneellä tavalla aiemmin siellä kohteessa. Mutta haluan vielä mainita tuosta, että omien havaintojen perusteella nää tämmöset uhka- ja väkivaltatilanteet ei kosketa ainoastaan ensihoitoa eikä terveydenhuoltoalaa, vaan kyllähän voidaan varmaan puhua ihan yhteiskunnallisista ilmiöistä. On se toimipaikka sitten kaupan kassa tai peruskoulun opettaja, tai muuta. Taitaa olla joissakin peruskouluissa jo vartijat käytössä, mikä tietysti sitten indikoi ehkä meidän yhteiskunnallisesta hyvinvoinnista ja tilasta aika paljon.

Klaudia Käkelä: Kyllä. Sieltä tuli jo kolmas Marko. Musta tuntuu, että meillä alkaa nyt olla jo Kilven Markonkin kanssa tässä tarpeeksi Markoja paikalla. Kertokaa vielä niistä konkreettisesti, että millasia ne on ne tilanteet joita ensihoidossa kohdataan, joissa tulee semmonen konkreettinen vaara sille hoitohenkilökunnan terveydelle.

Marko Kolula: No, heti alkuun varmaan pakko mainita, että tämmönen vaaran tunne, niin sehän on subjektiivinen käsite ihan täysin. Se mikä minulle voi olla vaarallista ei välttämättä ole sinulle vaarallista ja siten ehkä tämmöstä absoluuttista määrää ei esimerkiks voida sanoa. Nää perustuu kaikki tämmösiin haittatapahtuma, tai laatupoikkeamailmoituksiin, jotka sitten ensihoitajat ilmoittaa sen subjektiivisen kokemuksensa perusteella. Mutta pääsääntöisestihän nää tapahtumat on just nimenomaan uhkaavia, eli verbaalisia, suusanallisia. Suusanallista käyttäytymistä, aggressiivista käyttäytymistä ensihoitajia kohtaan. Sitten vähenevissä määrin… Tai ei vähenevissä määrin, mutta vähemmän on sitten tämmösiä fyysisiä päällekarkauksia ja sitten kaikista pienin osuus siellä on sitten tämmösiä aseellisia uhkauksia tai aseellisia päällekarkauksia. Mutta niitäkin valitettavasti on. Ja mitä vakavampi tapahtuma, niin sen vakavammasta kokonaisuudestahan tässä on kysymys. Kyllähän lähtökohta pitää meidän alalla ja kaikilla muillakin aloilla olla että töihin tullaan terveenä ja töistä lähdetään terveenä. On pelkästään hyvä asia, että tämä ala on nyt herännyt tähän ongelmaan ja sitä vastaan sitten tehdään työtä ja koulutetaan ensihoitajia.

Marko Tolonen: Esimerkiks yks semmonen tilannekuvaus tulee mieleen jossa itsekin olin mukana sillon, eli tuli tällanen aivohalvaustehtäväkoodi, bertta 706. Sitten kerrostaloasuntoon siinä mentiin ja mies istui siellä keittiössä pöydän ääressä ja valitti puheen puuromaisuutta ja toispuolihalvausta. Siinä sitten ensihoitajaparin kanssa kun ruvettiin tutkimaan, niin selvisi aika nopeesti se että hän näytteli tämmöstä tilannetta ja sitten kohta ottikin puukon siitä pöydältä ja sitten jouduttiin tekemään tällanen hätäpoistuminen tilanteesta. Tää on harvinainen tilanne, mutta näin on itsellekin sattunut, että semmosia sattuu. Ja oikeestaan ennen tätä tilannetta mä itekin olin hyvin skeptinen että sattuuko semmosia tilanteita koskaan, mutta näin on myös omalle kohdalle sattunut.

Marko Kolula: Joo ja tää on hyvä esimerkki siitä, että nää tapaukset on jopa niin pitkälle vietyjä että nää meidän potilaat, niin aivan siis laskelmoidusti, kuten edelläolevassa esimerkissä, laskelmoidusti ja suunnitellusti on siis soittanut ambulanssin ja esittänyt oireita ja sitten ottanut puukon esille. Elikkä, ellei siellä sitten taustalla – en tietenkään tarinaa tunne – ole jotain muuta motiivia, mutta ihan tämmösiä esimerkkejä olen kuullut muiltakin.

Marko Tolonen: Ja kyllä ne liittyy just semmosiin lääkevarkauteen ja näiden… Ambulanssissahan on näitä huumaavia lääkkeitä, hyvin pieni määrä mutta joka tapauksessa. Monet tapausesimerkit mitä Suomesta on on liittynyt siihen, että sitten on anastettu niitä lääkkeitä siitä. Kuopiossakin tapahtu tossa joku vuosi sitten ihan tutuille työkavereille semmonen tapaus jossa ensihoitajat oli sitten joutuneet ambulanssilla lähtemään karkuun ajamaan. Kyse oli tämmösestä uhkatilanteesta jossa niitä läkkeitä haluttiin anastaa.

Klaudia Käkelä: Ja tommosessa tilanteessa tosiaan jos joutuu sinne paikalle hoitamaan ihmistä joka oletettavasti tarvitsee apua ja sitten tilanne kääntykin niin, että pitää hylätä se tässä tapauksessa lainausmerkeissä potilas, koska sitä hätää ei todellisuudessa ollut, mutta eikö pidä paikkaansa että mahdollinen uhkaaja, tai uhkaava henkilö voi olla myös potilaan omainen, tai joku siinä tilanteessa mahdollisesti täysin ulkopuolinenkin henkilö.

Marko Kolula: Kyllä ja en tiedä ihan tilastollisia tunnuslukuja, mutta se on hyvin mahdollista. Nää tämmöset, sanotaan tämmöset suunnitellut, vaikka lääkevarkaudet ja suunnitellut uhkatilanteet, ne on pieni osa noita tapahtumia. Aika tyypillistä on, että tilanne siinä paikanpäällä kehkeytyy sitten väkivaltaseks syystä tai toisesta. Aika tyypillistä on, että potilas tai omainen on tyytymätön ensihoidon palveluun siinä paikanpäällä ja sitten se tilanne eskaloituu. Kaikennäkösiin asioihin tässä täytyy varautua ja aika, sanotaanko laajasta ongelmasta on kysymys.

Marko Tolonen: Just näin ja sitten tähän tulee tietenkin jokaisen ensihoitajan ja työntekijän persoonalliset ominaisuudet, jotka liittyy siihen provokatiiviseen aktiivisuuteen, eli tilanteesta saadaan kyllä tietysti provosoitua semmonen tilanne jossa sitten potilas kokee jotenkin jäävänsä alakynteen, tai ei tuu kohdatuksi ja sittenhän se on omiaan eskaloimaan. Mutta tämmöset tilanteet on varmaan aika harvinaisia nykyään, tai ainakin vähentymässä, tai siihen on kiinnitetty huomiota, mutta esimerkiks poliisin puolella on tutkittu, että joillekin poliiseille sattuu enemmän semmosia tilanteita joissa joutuu painiotteita käyttämään, kun taas toisille ei satu niitä. Se johtuu monesti tästä yksilön persoonallisista ominaisuuksista.

Marko Kolula: Joo ja viestintä on hirveen isossa roolissa. Oikeestaan ratkaisevassa roolissa. Se mihin ite paneudun hyvin voimakkaasti tossa, sanotaanko ton opinnäytetyön koulutuksen perusteissa, on se että puolin ja toisin täytyy saavuttaa luottamus ensihoitajien ja potilaan tai ja omaisten välillä. Ja viestintähän on siinä hyvin ratkaisevassa roolissa. Mutta sitten se, että minkälaista tämmöstä viestintää ensihoitajille esimerkiks opetetaan, niin mun käsittääkseni se on vähintäänkin kirjava ja vaihtelevaa ja lopputuloksena sitten hyvin pitkälti sen yksittäisen ensihoitajan persoonallisuuden varassa, kun mitään tämmösiä viestinnällisiä perusteita ei oo ensihoitajalle missään opetettu. Ja mun käsittääkseni esimerkiks poliisilla, jossa tää viestinnällinen vaikutus ja viestinnän merkitys on hyvin isossa roolissa näiden eskaloitumisten ennaltaehkäisemiseks, niin taas sitten poliiseille opetetaan omassa oppilaitoksessa että, tota… Tahdon sanoa, että tanssiin tarvitaan aina kaksi, että sille voi olla ihan hyvä syy minkä takia potilas tai omainen on pettynyt tai tyytymätön ensihoidon palveluun. Se on oikeestaan ihan inhimillistä. Mä haluan sanoa, että ensihoitajilla täytyy olla puhtaat jauhot pussissaan jos he joutuu tämmösen hyökkäyksen kohteeksi, eli ensihoitopalvelun ei pidä antaa mitään syytä omalla toiminnallaan aiheuttaa sitä potilaan päällekarkaamista. Siitäkin huolimatta ne voi sattua. Mä en tarkoita sitä, että se ois missään tapauksessa oikeutettua, tämmönen päällekarkaaminen, mutta ei voi olla niin että ensihoitajat antais omalla toiminnallaan aihetta siihen. Just niinkun Tolonen puhu tästä provokatiivisesta käytöksestä. Sitäkin valitettavasti meidän alalla jonkun verran näkee.

Marko Tolonen: Ja tästä päästään oikeestaan aika hyvin niihin juurisyihin, et jos tehtäis tämmöstä juurisyyanalyysiä, niin kyllä varmasti yks iso tekijä on se että 10 ensihoitajaa käyttäytyy 10:llä eri tavalla. Ja jos verrataan vaikka poliisiorganisaatiota tai vaikka pelastustoimea, niin poliisit ja pelastajat näyttää aika lailla samanlaisilta ulkoapäin katsottuna ja he käyttäytyy aika lailla samalla lailla erilaisissa tilanteissa, mutta ensihoidossa on aika suuri variaatio ja mukaan mahtuu erilaisia henkilöitä. Ja jos nyt mennään vaikka tällaseen somekulttuuriin, niin kyllä me ollaan oltu Marko Kolulan kanssa aika järkyttyneitä välillä, kun me luetaan minkälaisia postauksia ihmiset laittaa ja miten he viestii somessa meidän koko alan puolesta. Se on kyllä minun mielestä erittäin suuri ongelma tällä alalla ja siks tätä alaa ehkä leimaa vähän liikaa tällanen liian suuri variaatio ja yksilön valinnat. Yksilöllä on paljon vapauksia, mutta ei oo tarpeeksi vastuuta.

Marko Kolula: Joo, juuri näin ja mä luulen että tää osaltaan selittyy, niinkun viittasit tuohon viranomaistoimintaan, että me ollaan kuitenkin viranomaiskentällä ja tehdään yhteistyötä monen eri muun viranomaisen kanssa, mutta sitten tämmöstä viranomaistoiminnan tunnusmerkistöä vaikka viestinnän osalta, niin ei oo ensihoitopalvelulle säädetty, vaan periaatteessa sä voisit olla ensihoitajan työtehtävillä Petri Nygårdin festaripaidalla ja sä et tee siinä mitään väärää, sen sijaan kun taas esimerkiks muille viranomaisille on säädetty mitenkä he pukeutuvat. TVoisisin, että tällä alalla tulevaisuudessa ois muun muassa tän viestinnän osalta tehty ihan säädökset ministeriötasolta, niinkun sisäministeriö on omalle sektorilleen tehnyt, mutta… Näyttää kyllä itse asiassa ihan hyvältä, että me kohti sitä viranomaisstatusta ollaan menossa ja sisäministeriöhän on ensihoitopalvelun viranomaistoiminnaksi käsittääkseni jo määritellyt, mutta varsinaisesti ensihoitaja ei ole viranomainen. Tässä ois mun mielestä valtakunnallisesti tämmönen säätelyn paikka.

Marko Tolonen: Ehdottomasti. Ja tähän liittyy sitten se lain tuoma suoja viranomaista vastaan, jos joku hyökkää, ja tällaset asiat. Ja jos nyt sitten katsotaan vaikka laajempaa perspektiiviä maailmalta, minkälaisia ensihoitajia eri puolilla maailmaa on, niin esimerkiksi Etelä-Afrikassa ensihoitajalla on pistooli vyöllä ja hän työskentelee aika erilaisessa olosuhdeympäristössäkin, mutta… Mutta hänellä on tietynlainen status, mitä meillä ei oo eikä kukaan toivo Suomeen että tämmösiä ensihoitajia tulis, mutta… Mutta ongelma on just se, että meidän ensihoitajilla ei oo viranomaisstatuksen antamaa suojaa vielä ja se on ollut iso ongelma tässä koko uhkatilannenäkökulmassa.

Klaudia Käkelä: Ja toi on varmaan semmonen asia, mikä potilaalle tai asiakkaalle, tai miksi sitä haluaa sanoa… Tavan ihmiselle, kansalaiselle ei näyttäydy, koska meille ehkä aika usein, niin poliisit, palomiehet, ensihoitajat, ne on semmosta yhtä könttää.

Marko Tolonen: Toi on hyvä pointti. Jos mä saan tähän jatkaa, niin täähän liittyy myös hyvin syvälle tutkintokoulutusrakenteeseen. Nykyäänhän meillä Suomessa on semmonen tutkintorakenne ensihoitajilla, että he opiskelee sairaanhoitajatutkinnon samalla ja valmistuu sairaanhoitajaksi ja ensihoitajaksi siitä tutkinnostaan. Ja kun meillä ei oo omaa laillistettua asemaa ensihoitajalla, niin ei oo voinut syntyä semmosta omaa sektoria, vaikka niinkun Iso-Britanniassa on, että siellä on oma yliopistokoulutuslinjansa tää paramedic-puoli ja nurse-puoli on sitten erikseen. Mutta koska meillä nää on samassa, niin se tuottaa lähtökohtaisesti täntyyppisiä ongelmia sitten sinne kentälle ja niitä sitten pitää paikkailla sillä erilaisella lainsäädännöllä siellä tulevaisuudessa ja kenties tämmösellä viranomaisstatuksella, mutta katsotaan nyt mihin tääkin tutkintokoulutus sitten tästä kehittyy, mutta et nää on sellasia ehkä lieveilmiöitä mitkä sitten juurisyistä johtaa tämmösiin rakenteisiin.

Marko Kolula: Ensihoidolla ei, tai ensihoitajalla ei ole mitään toimivaltuuksia, elikkä käyttää julkista valtaa. Oikeestaan tänä päivänä me ollan just näissä tämmösissä arkitodellisuuden kanssa pienissä ongelmissa, että esimerkiks Poliisihallitus tulkitsi uudestaan virka-apuun liittyvää lainsäädäntöä tässä vuoden alussa, joka tarkottaa sitä että jos meillä on mielenterveysongelmista kärsivä potilas, niin poliisi ei anna virka-apua ellei tämä potilas ole aggressiivinen itselleen tai muille. Ja jos siellä paikanpäällä ei oo ketään kenellä on oikeus murtaa tämän potilaan itsemääräämisoikeus. Ja me ollaan siinä tilanteessa nyt, että itsekin tässä ihan joutunut pari kertaa ihan viime aikoina omassa työssäni todistamaan, että meillä on selkeästi hoitoa tarvitseva potilas, psyykkisesti sairas. Hän ei ole vaaraksi itelle eikä muille, kieltäytyy hoidosta, niin sinne ei saada poliisia koska poliisi ei tämän tulkinnan mukaan sinne paikalle enää tule ja ensihoito ei voi tämän potilaan vapautta riistää, koska ensihoidolla ei ole mitään toimivaltuuksia. Lopputuloksena on sitten, että nää potilaat jää ilman hoitoa. Mun mielestä tää on hyvin huolestuttava kehityssuunta, joka olis tietysti ratkaistavissa sillä että ensihoitajilla olis toimivaltuuksia ja käyttää julkista valtaa tämänkaltaisiin tilanteisiin, mutta en tiedä miten herrat ministeriössä meinaa asian ratkaista. Joka tapauksessa omaa tämmöistä ammattietiikkaa vastaan vähän sotii se, että meillä on selkeästi hoitoa tarvitseva potilas joka on vielä oikeutettu siihen hoitoon, niin sitten meillä ei oo mitään pelinappuloita tämän potilaan oikeutta toteuttaa. Riippumatta nyt siitä onko hän hoitomyönteinen vai ei, mutta jos on sairaudentunnoton eikä ymmärrä omaa tilaansa eikä etuaan, niin nää on vähän hankalia paikkoja.

Marko Tolonen: Ne on monimutkaisia tilanteita kaiken kaikkiaan, mutta esimerkiks tossa Marko Kolulan kuvaamassa tilanteessa se toimivalta, tai se päätös jolla esimerkiks se ovi murrettaisiin, niin se tulee sieltä lääkäriltä, jonka jälkeen poliisi voi tehdä tämmösen toimenpiteen yhteistyössä esimerkiks pelastusviranomaisen kanssa, joka sitten toteuttaa sen tilanteen. Mutta ne ei oo lainkaan yksinkertaisia eikä yksiselitteisiä tilanteita, vaan pikemminkin jokainen tilanne on yksilöllinen.

Klaudia Käkelä: Tästä päästään aika mukavasti, kun voisin kuvitella että mikäli ensihoidolle tämmösiä tavallaan laajempia virkaoikeuksia jossain vaiheessa tulee, niin voisin kuvitella että se edellyttää myös koulutuksen lisäämistä tavallaan siihen suuntaan. Ja tosiaan vaikka tää ongelma, eli nää uhkatilanteet on tunnustettu alalla jo pitkään, niin ensihoidon oppilaitosten opetussuunnitelmissa tämä ei ole näkynyt sit koulutuksena, niin miten ambulanssin henkilökuntaa on aiemmin sitten valmisteltu näihin tilanteisiin, kun semmosta selkeetä koulutuskokonaisuutta ei tossa opetussuunnitelmassa oo ollut.

Marko Tolonen: No, Marko Tolonen vois tähän tietysti vastata Savonia-ammattikorkeakoulun edustajana, että voisko sanoa että huonosti valtakunnallisesti. Ja johtuen myös siitä, että ensihoitaja-statuksen takana voi olla monia eri tutkintonimikkeitä. Siellä voi olla lähihoitajia. Siellä voi olla ensihoito-ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneita henkilöitä. Siellä voi olla sairaanhoitajia ja jopa vanhan mallin koulutuksen omaavia henkilöitä. Kyllähän tää varioi niin paljon sitä alaa mistä mä jo kerroin, että 10 ihmistä tekee eri tavalla sitä työtä. Mutta siitä olen kyllä vakuuttunut myös, että tulevaisuudessa meidän pitäisi lisätä tämmösiä asioita ilman muuta opetussuunnitelmaan. Mutta ehkä ongelmaksi tulee tää näkökulma mistä mainitsin, että kun tässä opiskellaan muutakin kuin ensihoitoa. Tässä opiskellaan sairaanhoitajan ammattikorkeakoulutasoinen tutkinto, joka ei oo ihan vähän, ja sillä on omat laatustandardit jotka pitää täyttyä täysin. Ja silloin ehkä se optimi mikä voisi ensihoitoon valmistaa, niin ei tuu tällä tutkintorakenteella koskaan toteutumaan, mutta jos ensihoitajasta tulisi tällanen laillistettu oma tutkintonsa ja oma tutkintorakenteensa, niin silloin tämmösiin asioihin olis mahdollisuus enemmän ottaa kantaa ja opetussuunnitelma voitaisiin rakentaa sentyyppiseksi että se palvelis paremmin.

Marko Kolula: Joo ja tuohon kysymykseen, niin työturvallisuushan on työntekijän työoikeutta ja sanotaan, että tähän on ensimmäisenä herännyt tietysti työnantajan edustajat. Mutta se koulutus mihin ite kiinnitin huomiota, niin oli ehkä aika vajavaista sillä tavalla että se keskitty aika pitkälti esimerkiks tiettyihin tehtävälajeihin, milloin ensihoitajien pitäis aktivoitua, elikkä kategorisesti että jos on mielenterveysongelmainen, niin siellä voi olla uhkatilanne, mutta sitten jos on vaikka tämmönen raajakipuinen, niin siellä ikään kuin ei olis sitä. Se oma tulokulma oli, että ensihoitajan täytyy olla hereillä ihan kaikilla tehtävillä ja ihan koko työpäivän aikana, itse asiassa. Ja mitä tarkastelin noita tilastoja, niin tämmösiä päällekarkauksia ja uhkatilanteita oli tullut siis sellasilla tehtävillä missä ei ikinä vois maalaisjärjellä ajateltuna uhkatilannetta syntyä. Siellä oli esimerkiks liikenneonnettomuus yks semmonen mistä oli raportoitu ja jos nyt niinkun ajatellaan, niin lähtökohtaisesti vois olettaa että siellä ei mitään tämmöstä aggressiivista käytöstä olis odotettavissa, mutta se on kuitenkin mahdollista. Eli tämmönen kategorinen ajattelu pitäis jättää pois ja pitää pitää mieli valppaana ja ajattelu aktiivisena ihan ympäri vuorokauden, tai koko työpäivän. Se on ehkä se mihin tässä ollaan nyt valtakunnallisesti, niinkun… Ehkä se merkittävin ero mihin valtakunnallisessa tämmösessä ensihoitajien uhka- ja väkivaltatilannekoulutuksessa ollaan panostettu, elikkä kaikki lähtee sieltä ensihoitajan omasta ajattelutyöstä ja omasta ympäristön tarkkailusta ja oman toiminnan suunnittelusta ja parityöskentelystä ja tämmösestä, eli sitä ympäristöä sun pitää tarkkailla oikeastaan koko ajan.

Klaudia Käkelä: Kyllä ja tästä  päästään juuri seuraavaan ajatukseen tai kysymykseen, mitä olisin ollut kysymässä, eli mitkä ne on sitten ne keinot millä tavalla ensihoitaja menee sellasiin tilanteisiin joissa mahdollisesti voi olla uhkatilanne, vai otetaanko se mahdollinen tilanne huomioon jo ennenkö edes mennään vaikka rakennukseen tai astutaan sieltä ambulanssista ulos, että mitä siellä voi olla vastassa.

Marko Kolula: Kyllä se lähtee ihan jo oikeastaan siitä, että kun ensihoitaja aloittaa työpäivänsä niin hän tunnustelee omia fyysisiä, psyykkisiä ja sosiaalisia vahvuuksiaan siltä työpäivältä. Voi olla, että jostain syystä joku harmittaa, niin on ihan selvää että sä et sitten oo välttämättä työpäivän aikana viestinnällisesti kaikkein parhaimmillasi. Tai voi olla, että sulla on vaikka käsi kipeä tai muuta, niin se rajoittaa sun fyysisiä toimintoja. Eli sen pitäis alkaa siitä ja muidenkin myös tämmösten turvallisuustekijöiden kartoittamisesta. Sulla on varusteet kunnossa, sulla on auto kunnossa ja niin edelleen. Tietysti myös keskustella näistä asioista työpäivän aikana myös sen työparin kanssa, et mitenkä uhka- ja väkivaltatilanteisiin kyetään varautumaan ja mitkä ne omat valmiudet on. Mut sitten sen jälkeen, niin aina kun tulee ensihoitotehtävä, niin se on potentiaalinen uhka. Ihan sama niinkun sanoin tossa aiemmin. Sillä tehtävälajilla ei oo merkitystä, mutta sillon potentiaalinen riskitekijä tulee aina kun meille tulee tehtävä ja me joudutaan jonnekin lähtemään. Se mitä opetan ja mikä on ehkä ensihoitajille ollut uutta, niin on kohteen tämmönen profilointi, eli ruvetaan keräämään kaikilla mahdollisilla keinoilla tietoa siitä että mitä siellä vois olla odotettavissa. Siihen on olemassa erilaisia  menetelmiä, mitä kyllä tänä päivänä ensihoitajat on alkanut käyttämään hyvin ansiokkaasti. Ja sitten tämän profiloinnin perusteella ensihoitoyksikkö tekee itselleen suunnitelman ja sen profiloinnin perusteella tietysti arvioi sen uhka-asteen mikä siellä kohteessa on. Sitten tehdään suunnitelma ja noudatetaan sitä sovittua suunnitelmaa ja tämmösiä taktisia menetelmiä joilla minimoidaan se päällekarkaamisen riski. Ne on ihan tämmösiä yksinkertaisia tapoja, mutta… Eikä siihen sisälly mitään tämmöstä mitä vois helposti olettaa, että jonkinnäköistä painimista lähtökohtaisesti, vaan ihan yksinkertaisia menetelmiä joilla voidaan estää toisen ihmisen hyökkäys itseä kohti. Tai hidastaa. Välttämättä, vaikka tehdään asioita kuinka hyvin tahansa, niin ei voida 100-prosenttisella varmuudella estää, mutta… Mutta tämmösiä ihan pieniä juttuja.

Marko Tolonen: Marko Kolula hyvin kerto tossa, mut ehkä ne konkreettiset keinot on just jotain semmosia että ovea avattavassa jalka on estämässä sen oven kokonaan aukeamista ja sitten sellanen taktinen näkökulma, kenttien havainnointi. Lähestytään tiettyjä nurkkia tietyllä taktiikalla ja katsotaan esimerkiks asunnossa ollessa muiden huoneiden sisältä, avataan ovet ja varmistetaan ikään kuin se selusta, jätetään ovi. Ynnä muita tämmösiä taktiikoita ensihoitaja käyttää, mutta vois sanoa silleen että sellasen, viisaasti toimiva, taktisesti… Taktisesti, viisaasti toimiva ensihoitaja ei ulkomuodoltaan poikkea juuri mitenkään, eikä sitä ulkoapäin pysty ehkä kovin voimakkaasti huomaamaan mitenkään, mutta se prosessi käydään siellä oman pään sisällä.

Marko Kolula: Joo, kyllä. Tämmönen ensihoitaja on rento ja valpas siinä omassa työtehtävässään ja toiminta on semmosta johdonmukaista ja määrätietoista. Ja näiden nyt edellämainittujen, konkreettisten toimien lisäksi oon painottanut että etäisyyden pito on kaikkein paras. Se antaa turvan kaikkea muuta paitsi ampuma-asetta kohtaan. Luotia nyt kukaan ei osaa tai kerkeä juosta karkuun, mutta niinkun sanoin, niin onneksi näiden väkivaltamuotojen osuus on aika vähäinen ja kaikista suurin osuus on sitä suusanallista tai sitten tavaroiden heittelemistä, tai nyrkeillä lyömistä tai potkimista. Mutta kun meillä on se etäisyys, niin sillon me ollaan hyvin suojassa näiltä edellämainituilta uhilta. Ja se mikä tossa on ollut kanssa, tämmönen niinkun, sanotaanko tämmönen aika iso orientaatiomuutos tai kulttuurinmuutos. En tiedä miten Tolonen on kouluttanut ensihoitajia, mutta oon kuullut että joissakin nimenomaan ensihoitajia kouluttavissa oppilaitoksissa ollaan asetettu aikapaineita siitä, että kun tullaan kohteeseen niin puolessa minuutissa pitäis olla jo verenpaine mitattu ja muuta. Se ohjaa siis ensihoitajia orientoitumaan siihen kliiniseen puoleen ihan täysin, koska se aikapaine on tietysti näissä asioissa. Ja se kaikki on nyt siitä työturvallisuudesta ja siitä havainnoinnista pois. Eli pikkasen jarrua siihen kliiniseen puoleen ja muutaman sekunnin tauko ihan vaan siihen ympäristön havainnointiin ja siihen onko tää tila turvallinen työskennellä. Kun tutkin tätä asiaa, niin Yhdysvalloissa koulutetaan lähtökohtaisesti, ihan alusta asti, että ensimmäinen asia mikä pitää olla, niin scene safe, eli ympäristö pitää olla ensihoitajalle turvallinen. Sitä vähän samaa orientaatiota oon näissä omissa koulutuksissa pyrkinyt tuomaan ensihoitajille, eli ei semmosta kliinistä ja kiire, kiire, kiire, vaan katotaan että onko täällä ylipäätään turvallista työskennellä. Se on aika jännä, että jos meillä on vaikka liikenneonnettomuus tai joku tämmönen pelastusjohtoinen tehtävä, niin siellä kyllä painotetaan sitä työturvallisuutta, että ensihoitaja ei voi mennä heikoille jäille vaikka siellä potilas onkin, mutta sitten tää tämmönen uhka- ja väkivaltatilanteessa, niin sitten se jää jotenkin silleen sivuun. Toivoisin, että Suomessa koulutuksissa, niin nimenomaan tämä riski tuotais voimakkaammin esille, ihan yhtä arvokkaana kun näissä liikenneonnettomuuksissa tai tulipaloissa tai heikolla jäällä tai muutenkin.

Klaudia Käkelä: Jälleen, kun mä edustan nyt tässä huonessa kahden ensihoitoalan ammattilaisen rinnalla tämmöstä rivikansalaista, niin toi on tosi mielenkiintoinen tavallaan. Se tuntuu jotenkin vähän paradoksaaliselta puhua ensihoidon yhteydessä siitä että otetaan aikaa ja otetaan etäisyyttä, kun mielikuva siitä ensihoitajasta on se että se menee tuhatta ja sataa tilanteeseen ja välittömästi on siinä potilaassa kiinni, niin tää on tosi mielenkiintoista tavallaan kuulla tälleen rivikansalaisen näkökulmasta, että niitä asioita vois ehkä miettiä toisellakin tapaa ja se todellinen työ ei välttämättä oo sitä että ollaan ihan saman tien siinä iholla, vaan pitää ottaa se hetki ja välillä se etäisyys myös.

Marko Tolonen: Tähän vois kertoo, että minkälaisia ne olosuhteet on ensihoidossa. Sitä ei kukaan voi tietää, joka ei oo ensihoitotyötä tehnyt, tai poliisin tai pelastustyötä tehnyt, minkälaisissa olosuhteissa ihmiset voi elää suomalaisessa yhteiskunnassa. Sellaseen pimeeseen kämppään kun menee sisälle missä on roskia metrin kerros molemmilla sivuilla ja menee vaan semmonen pikkuinen polku siitä käytävän keskeltä jonnekin eteenpäin, niin siinä ei es tuu mieleen mennä kovin nopeesti sinne potilaan luokse, vaan tekee mieli tehdä tällaset ennakoivat toimenpiteet ja selvittää missä ollaan. Onks täällä aseet? Onks täällä jotain ansoitusta? Voiks tänne mennä ja millaisella taktiikalla? Tai sitten jos mennään vaikka jonnekin maataloon tuolla 50 kilometrin päässä maaseudulla tai 100 kilometrin päässä ja on täysin pimeetä ja sinä oot yksin siellä ja vielä radio lopettaa toimintansa, koska on sellasia katvealueita missä ei toimi, niin sillon kyllä kaikki taktiikat tekee jo mieli ottaa käyttöön ennen kun sinne menee sisälle. Nää on semmosia asioita mitä ei varmasti voi tietää käymättä niissä sellasissa tilanteissa.

Marko Kolula: Joo. Vitsi, mulla oli nyt joku tosi hyvä esimerkki. Niin, Tolonen tuossa mainitsi nimenomaan tästä toimintaympäristöstä, niin jos me ajatellaan terveydenhuoltoalaa, niin ensihoito poikkeaa monesta muusta tyypillisestä terveydenhuoltoalasta sillä, että ensihoidossa se toimintaympäristö on aina vieras. Meillä ei oo ikinä kotikenttäetua, paitsi ehkä ambulanssin sisällä voi olla kotikenttäetu, koska sillon me tunnistetaan ja tunnetaan se ympäristö. Toki sekään ei välttämättä mikään hirveen hyvä toimintaympäristö oo tilojen ahtauden takia, mutta muutoin, niin jokaiselle tehtävälle lähtiessä sä oot vieraassa ja tuntemattomassa ympäristössä ja kun ympäristö on tuntematon ja vieras, niin sillonhan se on aina potentiaalinen uhka. Ihan eri tilanne on, jos me ollaan jossakin sairaalan ensiavun akuuttihuoneessa. Se on tuttu ja turvallinen, sulla on vartijat lähellä. Sulla on työkavereita lähellä. Sä tiedät missä mitäkin on, sä tiedät mistä pääsee pois. Se tekee tässä tän muutoksen. Ja tuosta tämmösestä hoitovietistä haluan kertoa sellasen esimerkin ja tää kuvastaa sitä mihin ainakin jossain vaiheessa hoitajia on kasvatettu, justiinsa tähän tämmöseen aikakriittiseen ja tämmöseen hoitopaineeseen oikeestaan, niin muistan, olin rauhanturvaaja-rotaatiokoulutuksessa, lääkintäkoulutuksissa. Siellä oli tämmönen rasti. Meillä oli siellä muitakin lääkinnällisen koulutuksen siviilissä saaneita henkilöitä koulutuksessa ja sit meillä oli sellanen rasti missä tultiin paikalle ja siinä oli ajoneuvo joka oli miinakentällä ja ajoneuvosta oli sitten jalkautunut meidän oma, tai tämä maalimies ja astunut tietysti miinaan. Siihen kun me tultiin, niin osa hoitajista lähti juoksemaan suoraan sinne miinakentälle vaan, koska ne näki nyt sen kriittisesti vammautuneen, verta vuotavan, hengenvaarassa olevan taistelutoverin siellä miinakentällä. Jotenkin, et se putkinäkö meni suoraan vaan siihen potilaaseen ja unohtu se toimintaympäristö siitä. Se oli itelle semmonen, että miten tää voi olla mahdollista. Mä en keksi siihen muuta selitystä kun semmosen, että meidät kasvatetaan siihen semmoseen aikapaineessa ja aikakriittiseen toimintaan ja jos sä et nyt heti toimi, niin joku kuolee. Mutta siinä on just vastapainona se, että jos sä nyt heti toimit, niin sä voit ite kuolla, niin tää täytyis saada semmoseen oikeeseen balanssiin meidän työssä.

Klaudia Käkelä: Ja jälleen maallikon näkökulmassa, tuohan on se juuri hyvin lainausmerkeissä oikea ensihoitaja joka juoksee miinakentän läpi, mutta musta on tosi tervettä että sitä on ruvettu haastamaan että onko se kuitenkaan oikein, vai pitäisikö löytää jonkinnäköinen kultainen keskitie siitä itsensä vaarantamisesta ja potilaan hoitamisen välillä. Marko Tolonen, sä osaat kertoo enemmän siitä että miten tähän uhkatilanteiden huomioimiseen ollaan paneuduttu sitten Savonian ensihoitajakoulutuksessa. Ainakin Kolulan Marko on käynyt täällä meillä kouluttamassa porukkaa tästä aiheesta.

Marko Tolonen: Joo. Valtakunnallisesti meillä on tällanen opettajaverkosto ja Marko Kolula on käynyt opettajaverkostossa puhumassa tästä aiheesta. Osa kouluitsa on tarttunut siihen enemmän ja osa kouluista sitten vähemmän. Ja minä oon ite vastannut nyt pitkään tosta ensihoidon täydennyskoulutuksesta ja siellä Marko Kolula on kyllä aktiivisesti ollut mukana, mutta tutkintoon johtavassa koulutuksessa vähemmän. Tulevaisuuden näkökulmasta ajattelisin, että yhä enenevissä määrin tällasta Marko Kolulan tyyppistä henkilöä ja sitä tietotaitoa mitä hänellä on, niin pitäis myös tänne tutkintoon johtavaan koulutukseen saada. Mutta se on resurssikysymys ja niinkun kerroin aikaisemmin, niin se on painotuskysymys että millä tavalla tätä viedään eteenpäin. Mutta keskiarvollisesti, kyllä meiltä ihan hyviä ensihoitajia varmasti valmistuu ja sitten tää mitä me tässä nyt on puhuttu, niin meillä on molemmilla kohta 20 vuoden kokemus tästä ensihoitotyöstä ja semmosta kokemusta ei voi saada millään muulla kun ajamalla  niitä kaikkia keikkoja ja ajattelemalla niitä asioita. Vaikka kuinka hyvin uhkatilanteisiin koulutettais täällä koulussa, niin ne kaikki tulee kuitenkin sitten ensimmäistä kertaa vastaan siellä työssä. Ajattelisin niin, että siellä työssä on tämmösiä Marko Kolulan tyyppisiä hyviä mentoreita jotka pystyy sitten siellä ohjaamaan, mutta… Mutta yhteenvetona, niin tulevaisuudessa vielä enemmän sitä minusta pitäisi lisätä näihin tutkintoon johtaviin koulutuksiin, eikä yksin ensihoitajakoulutukseen, vaan myös sairaanhoitajakoulutukseen myös.

Marko Kolula: Joo ja sen verran haluan sanoa, että mä en oo toki ainoa joka Suomessa on havahtunut tähän haasteeseen. Asiantuntijoita on muitakin. Mutta se mikä huomattiin ongelma, että se koulutus ei oo yhteneväinen, elikkä ei voi olla niin että meillä on ensihoitoyksikössä kaks erilaista uhka- ja väkivaltatilannekoulutuksen saanutta ensihoitajaa, koska jos niissä koulu… No, tyypillisesti niissä nyt ei mitään isoja eroja oo, mutta jos siellä on eroja niin ei voi olla silleen että toinen juoksee vasemmalle ja toinen oikealle, kun pitäis molempien juosta samaan suuntaan esimerkiks. Niin, ettei siellä koulutusten sisällä oo ristiriitoja. Ja tämän oman työni myötä, niin mä oon just tämmösessä valtakunnallisessa työryhmässä joka on itse asiassa ministeriön rahoittama ja jossa on tarkoitus tehdä koko valtakuntaan yhdenmukainen koulutusjärjestelmä koko maahan, jolloinka näistä eroista ja mahdollisista ristiriidaista toimintatapojen ja taktiikoiden osalta vältyttäisiin. Sen eteen on kovasti duunia. Jotenkin tuntuu, että kaikkien isojen virkamiestenkin puheissa ja ihan oikeastaan Suomen korkeinta päätäntävaltaa omaavien puheissa tää kyllä on hirveen tärkeä asia ja muuta, mutta sitten kun pitäis oikeesti tehdä niitä konkreettisia toimia, justiinsa varata niitä resursseja niinkun Tolonen tuossa edellä sanoi, niin sitten niitä ei yhtäkkiä löydykään. Että jotenkin mun mielestä, tää ei oo semmonen asia mitä pitäis kantapään kautta meidän alana tai yhteiskuntana oppia, vaan ois hyvä varautua tähän ennalta. Mutta niinkun tuossa edellä on todettu, niin tän alan sisällä on aika paljon kehitettävää muutenkin, niin jos tämä tulis nyt sitten siellä kaiken muun kehityksen mukana. Toivottavasti.

Marko Tolonen: Ja ehkä se on kuitenkin tärkeetä muistaa, vaikka tässä nyt on peloteltu kaiken maailman uhkatilanteilla, niin meidän ensihoitopalvelun peruspotilas on 83-vuotias ihminen, joka ei kyllä uhkaa ensihoitopalvelua mitenkään eikä hänestä koidu uhkaa, mutta nää tilanteet mitä tässä nyt on kerrottu, niin on sellasta kuitenkin todellisuutta ja semmosta mihin täytyy varautua, mutta ei ne oo jokapäiväistä uhkaa lainkaan ensihoidolle, eikä ensihoitajille.

Marko Kolula: Tässä just korostuu se profiloinnin merkitys, että jos sä saat tehtävälle lähtiessä tiedon että siellä on 90-vuotias rollaattoria työntävä vanhus sulla potilaana eikä ketään muita oo siellä, niin se uhan tai väkivaltauhan riski on aika pieni. Se ei oo missään tapauksessa poissuljettu, kyllä 90-vuotiaskin voi saada vahinkoa aikaseks, mut se todennäköisyys siihen on aika pieni. Sen sijaan jos ajatellaan että siellä on 38-vuotias kehonrakentaja steroidipäissään teitä vastassa, niin se tulema on vähän erilainen. Mutta painotan kyllä ja just niinkun Tolonen tuossa sano, niin valtaosa näistä tehtävistähän menee varsin turvallisesti ja rauhallisesti. Iso merkityshän sillä on tietysti sillä ensihoitajan omalla viestinnällä, että kyllä sä saisit varmasti, jos ensihoitajan viestintä on vääränlaista, niin sä saat varmasti jokaisen potilaan suuttumaan ja aggressiviiseksi itseäsi kohtaan. Näihin asioihin kun kiinnittää huomiota, niin varmasti kaikki menee ihan hienosti.

Marko Tolonen: Ja sellasen näkökulman haluaisin tuoda esiin, että tässä tehdään nyt Savonia-ammattikorkeakoululle ylemmän ammattikorkeakoulun opinnäytetyötä juuri tänä vuonna tästä asiasta, että miksei niitä ilmoiteta tarpeeksi näitä tilanteita. Hypoteesi on se, että niitä ei ilmoiteta sen takia että työntekijä ajattelee että se ei kuitenkaan johda mihinkään. Ja tavallaan vaikka esiintyvyyttä on, niin työntekijätkin on turtunut tietyllä tavalla siihen tilanteeseen ja niin se ei tietenkään sais olla. Mutta kehitystyötä tehdään myös sen asian eteen.

Klaudia Käkelä: Ja aika surullinen tilanne, jos työntekijästä tuntuu siltä että hän kohtaa työssään uhkatilanteen ja sitten ei unohda sitä koska ajattelee että ei ketään kiinnosta. Se ei varmasti missään työssä oo semmonen tavoiteltava tilanne. Tosiaan niinkun Tolosen Marko tossa äsken mainitsi, niin teillä on molemmilla 20 vuotta takana tätä ensihoitouraa. Teillä on varmasti jos jokinmoisia tilanteita takana, ootte kokenut. Millaset tilanteet, millaset keikat on jäänyt parhaiten mieleen?

Marko Kolula: Mun täytyy tunnustaa itse asiassa, että mä en itse muista nyt semmosta tilannetta että mun päälle ois karattu. Totta kai sellasia tehtäviä on ollut missä ilmapiiri on ollut vähän jännittynyt ja ehkä sillä tavalla uhkaava. Ja toki sellasia keikkoja ollut, että ite joutunut kattoo että mihinkähän tää tästä etenee. Mut mä en itse henkilökohtaisesti oo koko uran aikana tämmöstä väkivaltaista, minuun kohdistuvaa väkivaltaista hyökkäystä kohdannut. Mä ajattelen vähän niin, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu, että mä en laske tähän lukuun sitä että jos joku on sanonut että mä oon huono ensihoitaja tai muuten alatyyliseen tapaan muhun kohdistunut jotain verbaalista hyökkäystä, niin mä en… Ne on mennyt toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Mut niinkun mä sanoin, niin se justiinsa minkä sä koet uhkaavaks, niin se on ihan subjektiivisesta tuntemuksesta kiinni. Mut semmosen mä muistan ihan tosta… No, just melkein sieltä 20 vuoden takaa. Yks työkaveri kerran sano, että hänen koko uran ensimmäinen työtehtävä oli semmonen että ne meni kerrostaloon ja tämä kaveri oli ihan siis vastavalmistuneena keltanokkana, voi sanoa, niin koputtanut kerrostalohuoneiston ovea. Ovi aukee ja sieltä ensimmäinen asia minkä kaveri näkee on ysimillinen mitä se tuijottaa siinä ovella. Siinä sitten potilas kysyy, että, tota… Hän pohtii, että ampuuko hän ensin tämän ensihoitajan ja sen jälkeen vasta itsensä. Mä en muista mitenkä siitä tilanteesta selvittiin. Puhumallahan siitä varmaan selvittiin, mutta aika hurja koko työuran ensimmäiseks työtehtäväks.

Marko Tolonen: Kyllä. Joo, ei mullekaan oo sattunut kun se yks ainut tällanen tilanne jonka kuvasin tossa edellä. Mutta ehkä sellasia tilanteita on ollut, jotka ois saattanut eskaloitua, mutta ne on pystytty deaktivoimaan siinä sitten matkan varrella. Ja tällasia varmasti monella ensihoitajalla on kokemuksia.

Marko Kolula: Kyllä ja se korostaa just sitä omaa semmosta viestinnällistä taitoa, että mihinkä suuntaan se tilanne lähtee kehittymään. Kyllähän nää muut turvallisuusviranomaiset, ihan järjestyksenvalvojista sinne poliiseihin, niin koulutetaan justiinsa että kaikkein paras voitettu tilanne on semmonen mikä ei oo koskaan alkanutkaan. Kyllähän tämäkin varmasti meidän alan sisällä ymmärretään, mutta justiinsa se että se kuuluis jonkinnäköiseen koulutussisältöön ehkä tiiviimmin, niin sitä mä ite toivoisin.

Marko Tolonen: Se on hyvin… Mitenkäs sen sanois? Eli tää on hyvin tapauskohtaista ja vähän sellasta arpapeliä. Tossa yhden 12 vuotta kentällä toimineen poliisikouluttajan kanssa juttelin, joka oli uhkatilannekouluttaja. Hänellä oli vyöllä pistooli ja pippurisumute ja sitten tällanen sähköase, taser, ja se patukka ja ynnä muita. Hän kerto, että 12 vuotta on ollut tässä töissä ja kouluttanut, mutta kertaakaan ei oo käyttänyt näistä yhtäkään. Ja se kertoo aika paljon siitä, että…

Marko Kolula: Ammattitaidosta.

Marko Tolonen: Jep.

Marko Kolula: Kyllä. Tähän kontekstiin ja tähän koulutuskokonaisuuteen mitä mä ite myös kaipaisin, niin tietysti Tolonen voi täydentää tai korjata, mutta me liikutaan tässä työssä hyvin paljon tämmösten perustuslaillisten kysymysten ääressä. Meidän työympäristö on hyvin usein kotirauhan suojaamassa tilassa. Me kajotaan ihmisen koskemattomuuteen, vapauteen. Tätä meidän työtä vallitsee tai hallitsee nippu erilaista lainsäädäntöä. Se mitä mä oon ite kokenut, niin ensihoitajien tämmönen juridinen osaaminen on aika vajavaista. Se mitä mä haluaisin, niin että ensihoitajakoulutuksessa käytäis paljon seikkaperäisemmin läpi erilaista lainsäädäntöä, mitä esimerkiks vaikka tämmösen päällekarkaamistilanteen osalta säädetään. Mitä hätävarjelulainsäädäntö sanoo? Mitä pakkotilalainsäädäntö sanoo? Jotta niissä tilanteissa ensihoitajilla ois se juridinen ymmärrys siitä mitä hän voi tehdä ja mitä ei. Näissä koulutuksissa muun muassa, niin kyllä mä oon sanonut, että kun sit kun ensihoitaja kysyy että mitäs sit mä teen kun se tulee päälle, niin se vastaus on ollut että sit sulla on oikeus puolustautua. Mut mä en anna vastausta siihen mikä on se oikee tapa, koska sen päättää oikeuslaitos. Onks se ollut hyväksyttävä tapa puolustautua vai ei? Mutta se mikä se säädösperusta siellä taustalla, että sulla on oikeus hätävarjeluun, niinkun sillä potilaallakin on muuten oikeus hätävarjeluun – sekin täytyy tässä muuten muistaa. Tämänkaltaista tietoisuutta ja ymmärrystä mä tälle alalle kaipaisin kovasti lisää.

[musiikkia 00:58:31]

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä ja tänään puhumme opiskelusta. Mikä siinä on parasta, mikä kurjinta ja miten valita itselleen sopiva ala. Studiossa kanssani ovat Savonialta restonomiksi hiljattain valmistuneet Anju Nevalainen ja Anttoni Tikkunen. Tervetuloa.

Anju Nevalainen: Kiitos.

Anttoni Tikkunen: Kiitos.

Klaudia Käkelä: Myöhemmin meidän seuraan podcastissa liittyy myös tradenomiopiskelija, joka on tällä hetkelläkin vielä Savonialla opiskelemassa ja sitten pari restonomiopettajaa. Mutta mennään teidän kanssa itse aiheeseen, eli lähdetään alussa. Miksi te lähditte opiskelemaan matkailu- ja ravitsemusalaa Savonialle?

Anju Nevalainen: Mulla ajatus lähti siitä, että meillä oli maatila ja todettiin, et se ei enää kannata ja ruvettiin siitä sitten pohtimaan, että kumpi kouluttautuu ja miten kouluttautuu. Mies oli jo kouluttautunut kokiksi, niin sitten oli mun vuoro. Ajatus matkailualasta lähti siitä, että missä mä oon hyvä. Mulla on hyvä kielipää, mä opin nopeasti kieliä. Missä alalla tarvitaan kieliä? Matkailussa. Se oli niinkun lyhyesti tää uranvalintapolku.

Klaudia Käkelä: Eli aika semmonen helpon kuuloinen valinta. Oliko se helppo?

Anju Nevalainen: Oli se loppuunsa aika helppo ja sitten pääsykokeisiin lukiossa vahvistu hyvin vahvasti ja sit kun aloitin, niin oikeastaan joka viikko vahvistu se, että olen oikealla alalla ja valinnut oikean tutkinnon.

Klaudia Käkelä: Aivan. Mites Anttoni, miten sä päädyit opiskelemaan restonomiksi?

Anttoni Tikkunen: Mulla se on ollut semmonen hauska uratarina, voin ite tähän heittää. Mä oon sen tavallaan ite kehitellyt, että autoasentajasta restonomiks. Kaikki voi sitten päätellä loput. 2016 valmistuin autoasentajaksi, sitten pari vuotta tein alan hommia ja jossain vaiheessa tajusin että autot kiinnostaa ihmisiä vähemmän, niin sit rupesin miettimään että mitähän sitä oikeesti haluaa elämällään tehdä ja mikä kiinnostaa, niin sitten hain reston kouluun siinä muiden alojen ohessa ja huomasin jo pääsykokeessa, että pääsykoe noi matskut kiinnostaa eniten, et sitä on helpoin tulkita ja se on helpoin mulle materiaalina lukea, niin tajusin siinä et se on mulla se oikee sitten. Tässä ollaan paperit kourassa, vähän niinkun kolme ja puoli vuotta meni aika nopeesti.

Klaudia Käkelä: Te molemmat päätitte lähtee uudelle uralle vähän vanhempana, jos nyt otetaan vertailukohdaksi semmonen että suoraan ammattikoulusta, tai vaikka lukiosta lähtee. Koitteks te, että siinä oli vaikeuksia tai helppouksia, verrattuna… Teillä oli varmasti semmosia opiskelukavereita, jotka oli tullut suoraan sieltä edelliseltä asteelta.

Anju Nevalainen: Kyl mulla ainakin se… Kyllä mä luen sen elämänkokemuksen ja kaikki aiemmat työt vahvuudeks vahvasti, et ite jos oisin tavallaan siinä parikymppisenä lähteny ammattikorkeeseen, niin ois kyllä pikkasen muut asiat kiinnostanu kun se opiskelu ja en tiiä mitä siitä ois tullut. Mulla ainakin motivaatio oli sit kohdillaan, että tavallaan sit heti ekassa HOPS-keskustelussa vielä meidän ryhmänohjaaja sano, että äiti-ihmiset monesti hyvin tehokkaasti suorittaa tän koulutuksen. Niinhän siinä kävi, että sitten valmistuin pikkasen alle tavoiteajan. Et jotenkin puolensa ja puolensa, mutta kyllä mä ainakin, että ei siitä haittaa oo ollut yhtään.

Anttoni Tikkunen: Millon sä valmistuit?

Anju Nevalainen: Lokakuussa.

Klaudia Käkelä: No, Anttoni, sä et ollut äiti-ihminen, mutta silti ihan hyvin meni nuo opinnot, niin miten sä koet että tavallaan toiko se ikä jotain. Väsyttikö enemmän?

Anttoni Tikkunen: No ei, ihan hyvin jakso ton kolme ja puoli vuotta kyllä painaa, mutta sen voin sanoa kanssa, että vaikka vielä nuori oon, niin sit ehkä tässä iässä jo tietää että mitä haluaa tehdä. Et jos oisin lähtenyt vaikka viis vuotta aikasemmin tai suoraan ammattikoulusta ammattikorkeeseen, niin ehkä se ois… En ois välttämättä tässä. Että siinä mielessä oppii tietämään, mitä haluaa.

Klaudia Käkelä: Kyllä. Mä taas oon ehkä teistä se semmonen just toinen versio, että mä menin suoraan lukiosta, tai ainakin aika suoraan puolikkaan välivuoden kautta ammattikorkeakouluun ja mä rakastin sitä. Mä olin hirvee hikipinko. Musta oli aivan ihana opiskella. Toisaalta musta oli myös aivan ihana elää sitä opiskelijaelämää ja keskittyä siihen. Mutta siis niinkun just, että tää on mun mielestä hieno esimerkki siitä, että sillä ei oikeestaan oo väliä et mikä se polku on, et kunhan lähtee opiskelemaan ja lähtee kattomaan. Te opiskelitte siis restonomeiksi. Millaisia asioita te kävitte niissä opinnoissa läpi?

Anttoni Tikkunen: No, aika monipuolisesti. Sillon alkutaipaleellahan me käytiin sekaisin matkailu- ja ravitsemusalaa, keittiö- ja matkailupuolen opintoja, mut sitten me oltiin vielä sitä vuosikurssia et saatiin valita omat polut mitenkä haluaa, matkailu- tai ravitsemuspainotteisesti. Sit mulla rupes kiinnostamaan matkailupuolen kurssit tosi vahvasti siinä jossain vaiheessa, et mä kun lähdin opiskelee, niin sillon mä aattelin vielä että saatan ihan hyvin lähteä keittiöhommiinkin, mut sit jossain vaiheessa tajusin et se matkailupuoli on mulle semmonen monipuolisempi, mistä mä saan ite räätälöityä itelle niitä kiinnostuksenkohteita enempi, niin, tota… Mut Anju taitaa kans olla… Mites sulla on se?

Anju Nevalainen: No, hyvin samalla tavalla, tai mulla oli alusta asti se matkailu ja koen kyllä tosi hyvänä ja rikkautena ne kaikki kurssit mitä käytiin. Just keittiötunnithan oli ihan best of the best. Ja tavallaan se, et muutenkin se monipuolisuus ja ehkä siinä just sit pysty vähän hakee sen ekan vuoden aikana, et mitä haluaa tehdä ja mikä kiinnostaa. Mulle ne kieliopinnot on ollut semmonen iso juttu, että pysty, niinkun… Ois… Mulla ei vaan riittänyt sit aika, et mä oisin kaikkia kieli mitä mä oisin halunnu, niin ottanu, mutta on niinkun just sit kaikki asiakaspolut, niinkun asiakaspalvelujutut ja tämmöset johtamiset ja nää, niin on ollut mulle ainakin tosi semmosia mielenkiintosia ja mä oon tykännyt niistä, et ehkä se…

Anttoni Tikkunen: Mulla kans kiinnosti ne ihan alusta asti, mut sit tietysti se rohkeus lähteä ehkä haalimaan niitä kursseja on se eri juttu. Muistan ite kun sillon suuntautumista piti valita, niin mähän vaihdoin vielä… Viittä vaille keskiyön tais olla sillon, kun vaihdoin vielä ravitsemuspuolelta matkailuun äkkiä, et, et… Siinä ois voinut käydä ihan hyvinkin toisin vielä.

Anju Nevalainen: Onneks tulit meidän kaa matkailupuolelle.

Klaudia Käkelä: Niin, et just… Tai tavallaan välttämättä kaikki asiat ei oo päätetty siinä vaiheessa kun päättää hakea johonkin kouluun, johonkin koulutukseen, ja vielä siinäkin vaiheessa kun saa sen opiskelupaikan, niin sun tulevaisuus ei oo täysin kiveen kirjotettu, vaan ainakin Savonialla pystyy tekemään tosi paljon valintoja ja on tosi paljon just esimerkiks tässä restonomin koulutuksessa niitä valinnaisia aineita sitten.

Anju Nevalainen: Joo, siis se on mun mielestä ja ristiinvalittavia eri koulutuslinjoilta mitä vaan sit opo hyväksyy siihen, et sopii siihen tutkintoon, niin niitä on tosi paljon. Ja Campus Online -opinnot oli kans.

Anttoni Tikkunen: Joo.

Anju Nevalainen: Siellä oli ihan tosi paljon mielenkiintosia kursseja ja sit niinkun just se, et meitäkin kannustettiin siihen, et kuulostelkaa, niinkun… En mä tiedä kultaako aika muistot. Onko Anttoni samaa mieltä?

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Anju Nevalainen: Mut mun mielestä meitä kyllä kannustettiin tosi paljon, että tehkää sitä mikä teitä kiinnostaa, et mikään opiskelu ei oo turhaa. Meiltähän lähti sillon eka vuonna, lähtikö pari. Vaihtoivat ihan alaa muualle, että huomasivat jo ekan syksyn aikana et tää ei ookaan heidän juttu. Musta sekin on hienoa, että se on mahdollista. Varmaan, jos ois itelläkin tullut se, että mä haluan kuitenkin sittenkin tradenomiks, niin sekin ois aika kivuttomasti Savonian sisällä onnistunut. Et se joustavuus on mun mielestä ollut ja just sitä korostetaan sitä omaa kiinnostusta ja halua, että pakolla ei tavallaan opita oikein mitään, et pitää olla oma kiinnostus hommiin.

Anttoni Tikkunen: Niin ja ehkä se monipuolisuus siinä just, et vaikka lähdet opiskelee restoks tai oli se tradenomi tai mikä ikinä, niin siitä tutkinnosta saa tosi omannäköisen. Mä tajusin tän ite sillon vasta joskus tosi… Ehkä vähän liian myöhään, niinkun viimeisen vuoden aikana, et otin kanssa johtamisen kursseja, hyvinvointi, työhyvinvointi, et niinkun just semmoset asiat mitkä ittee kiinnostaa, niin pystyy kyllä räätälöimään sen tutkinnon silleen.

Klaudia Käkelä: Viime vuoden valmistumisvaiheen opiskelijapalautekyselyssä, eli AVOP:ssa, Savonia sai jälleen erinomaisen opiskelijatyytyväisyyden tason. Tämä asteikko on siis 1-7 ja koko Savonian tulos oli 5,3. Savoniasta valmistuneet restonomit puolestaan olivat Suomen tyytyväisimpiä opintoihinsa ja heidän tuloksensa oli 5,5. Mistä te uskotte, että tämä hieno tulos johtuu?

Anttoni Tikkunen: En mä tiiä. Se on varmaan osaltaan just se, että meitä kuunnellaan ja…

Anju Nevalainen: Se tuli mullakin eka mieleen.

Anttoni Tikkunen: Palautetta otetaan vastaan ja sitä ainakin käsitellään ja on niitä asioita paljon tehtykin, että ne on kyllä muuttunut hirveesti ne asiat kyllä, mitä on… Ainakin mitä myö nostettiin pöydälle sillon, niin on…

Anju Nevalainen: On ja just sit meilläkin ehkä vielä toi poikkeustilanne ja pandemia-aika, joka sattu just siihen meidän toisen opiskeluvuoden, niinkun… Oikeestaan kun oltiin ruvettu erikoistumaan syksyllä ja sit pamahti pandemiat päälle ja etäopetus, niin me oltiin vähän semmosia koekaniineja ja me kyllä annettiin hyvin paljon palautetta siitä, että miten näitä… Ja opettajat kysykin tietty, et miten näitä tehdään.

Anttoni Tikkunen: Niin, aika suoraan.

Anju Nevalainen: Aika suoraa palautetta.

Anttoni Tikkunen: Aika suoraan sanottiin, että mitkä toimi ja mitkä ei ja sitä kauttahan ne lähti aika paljon muokkaamaan seuraavien aloittavien kyllä.

Anju Nevalainen: Ainakin meidän ryhmälle. Niin, ja seuraavia aloittavia. Toisaalta vähän harmittaa, et saatto olla semmosia et me sanottiin että hei, tää ei ihan oikeesti toimi, et tälle pitää tehdä jotain, niin sit opettajan vastaus oli että jos se teitä lohduttaa, niin seuraavana vuonna alottavilla tää on erilailla. Eihän se meitä tavallaan lohduta, mut kuitenkin se, että jotain muutosta saatiin aikaan niillä meidän huomioilla.

Anttoni Tikkunen: Kaikki mitä myö sanottiin, niin sanottiin aina vaan että joo, seuraavana vuonna kaikki on paremmin, niin mä tajusin sit siinä vaiheessa kun aina tulee toi kommentti, niin mä oon koulusta valmistunu ennen kun pääsee siihen parempaan, mutta toisaalta en mä kadu päivääkään tota etäaikaakaan.

Anju Nevalainen: Ei.

Anttoni Tikkunen: Et siitä jollain tavalla otti eri tavalla irti sitten.

Anju Nevalainen: Joo ja kun pääs siihen etärutiiniin tavallaan, et se… Muistan itekin jonkun luennon, kun makasin sohvalla silleen jalat sohvan selkänojalla ja läppäri oli vieressä ja kuuntelin toki koko ajan, mut just ajattelin että on tää opiskelu ihan kivaa, et niinkun jotenkin sit kun tajus, et ei tarvii välttämättä olla oikeesti siellä tietokonepöydän ääressä jatkuvasti, vaan voi mukautua ja muokata sitä.

Anttoni Tikkunen: Laittaa ruokaa ja kuunnella [Zoom-videota? 00:12:06].

Anju Nevalainen: Pestä pyykkiä ja mitä kaikkia oheistoimintoja siinä nyt tehtiin.

Anttoni Tikkunen: Kyllä ja itekin siitä sain siitä etäajasta jollain tavalla, oppi löytämään sen positiivisen puolen, että sit kun mä oon tehnyt töitä koulun ohessa koko opiskeluajan, niin sitten tavallaan oppi myös sen, että… Tai sai myös sen semmosen, että ei tartte koulusta juosta töihin, vaan voit rauhassa chillailla kotona ennen kun lähdet töihin ja kuunnella samalla sitä luentoa, et se on niinkun paljon… Sait paljon rennomman siitä opiskelusta.

Anju Nevalainen: Mutta oli se ihana mennä takas, sit päästä lähitunneille.

Anttoni Tikkunen: Oli.

Anju Nevalainen: Se oli niinkun energia aivan käsin kosketeltavaa, kun päästiin.

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Anju Nevalainen: Mä muistan sen jotenkin, et aurinko paisto ja linnut laulo, kun oltiin taas kaikki täällä.

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Anju Nevalainen: Et on se siinä se vertaistuki ja se kavereiden läsnäolo on kyllä tosi semmonen tärkee. Varsinkin mä oon semmonen, et mä oon ihmisten ihminen ja mä tarviin ihmisten seuraa ja muuta, niin aika yksinäiseks käy se, tavallaan.

Anttoni Tikkunen: Tykkää heittää luennolla jerryä.

Anju Nevalainen: No, kyllä sinä ainakin.

Anttoni Tikkunen: Aina välillä.

Klaudia Käkelä: Äsken puhuttiin vähän siitä, että molemmille on jäänyt mieleen se hetki kun päästään koronakurimuksen ainakin yhden vaiheen jälkeen sitten takaisin sinne lähiopetukseen. Kertoisitteko muita tällasia parhaita puolia opiskelusta? Semmosia asioita, mitkä on jäänyt kirkkaimmin mieleen.

Anju Nevalainen: Mun tekis melkein sanoa että tauot ja Kimblet, mutta, tota, ne on kyllä jääny…

Anttoni Tikkunen: Intensiiviset Kimble gamet.

Anju Nevalainen: On kyllä, joka tauko yhessä kohtaa hyödynnettiin, vedettiin Kimble-turnaukset. Varmaan Savotassakin on Kimblet pistetty sen takia piiloon, että oli yks opiskelijaporukka joka niitä käytti vähän huolettomasti, mut… Mut siis kyllä mulla, niinkun… Meillä oli ai… Siis yllättäävn paljon vierailijaluentoja ja ne oli kyllä semmosia, mitkä mua ainakin virkisti. No, riippu vähän tietty luennoitsijasta, mut silleen että suurin osa oli kuitenkin just tää työelämä… Työelämäyhteistyö tuotiin siihen meidän näköiselle ja vieraat kerto omia uratarinoitaan ja tälleen, et se anto mulle ainakin paljon semmosta virtaa sitten ja ehkä uusia ideoitakin mihin vois lähteä töitä hakemaan ja mikä vois olla semmonen mielenkiintonen juttu.

Anttoni Tikkunen: Mäkin huomasin niistä… Alukshan ne oli silleen, että niistä ei oikein ehkä osannut ottaa tarpeeks irti, mut sitten jossain vaiheessa tajus, että niinkun alko poimia niistä vierailuista kaikkea, että mitä mä voisin tehdä vähän samanlaista kun mitä vierailija on kertonut omaa uratarinaa. Sitä kautta rupes räätälöimään ehkä myös sitä omaa polkua sitten.

Anju Nevalainen: Ja mulle itse asiassa yks vierailija oli semmonen, että mä olin havitellut että pääsisin harjoitteluun tiettyyn paikkaan ja tietynlaisiin tehtäviin ja sitten kun sieltä tulikin vierailija meille ja kertoi sen työn sisällöstä ja minkälaista se on, niin mä tajusin et se ei oo yhtään mun juttu, että mä en oo valmis semmosiin uhrauksiin asuinpaikan ja perheen puolesta, mitä sellanen työ sitten vaatis, että pitää olla valmis muuttamaan jos työnantaja näin sanoo ja muuta. Sekin oli ihan hienoa, koska sit mä lähdin ihan muuhun suuntaan keskittämään sitä energiaa. Mä aika vahvasti olin halunnut sitä ja tavallaan menin sitä polkua pitkin et mä pääsen sinne harjotteluun, mut sit katkasin tavallaan saksilla sen polun.

Klaudia Käkelä: Seuraavaksi kuullaan kahden restonomiopettajan ajatuksia tästä koulutuksesta.

Klaudia Käkelä: Me hyppäämme tässä välissä juttelemaan restonomiopetuksen lehtorien kanssa, eli minulla on studiossa kanssani Merja Vehviläinen sekä Petra Laakso. Oikein lämpimästi tervetuloa.

Merja Vehviläinen: Kiitos.

Petra Laakso: Kiitos.

Klaudia Käkelä: Restonomit on saanut AVOP-tuloksissa, eli näissä opiskelijatyytyväisyyskyselyissä äärimmäisen hyviä tuloksia. Mistä te uskotte, et se johtuu? Te ootte ne henkilöt, jotka sitä opetusta tekee.

Merja Vehviläinen: Varmaan siis tämmönen yhteistyö koko koulutuksen ja opiskelijoiden ja henkilökunnan kanssa ja tietenkin, et siinä on mukana myös muut kuin meidän niin sanottu reston porukka, että kaikki myöskin opintotoimiston väki, viestinnän väki. Kaikki ansaitsee sen osansa, mutta va… Että me tehdään tosi paljon yhdessä, opiskelijat pääsee paljon vaikuttamaan ja henkilökunnalla on ehkä jonkinlainen semmonen hospitality mindset päässä. Me ollaan moni työskennelty matkailu- ja ravitsemisalalla esihenkilötehtävissä ja asiakaspalvelun kanssa, et me halutaan varmaan sitä kulttuuria heti alusta asti, kun opiskelija tulee meille, niin olla luomassa, että hei, teistä tulee alalle tärkeitä tekijöitä. Mä luulen, että se on ainakin semmonen iso ikkuna, mikä on varmasti se yks hyvä ajatus tähän, että miksi me ollaan onnistuttu siinä.

Petra Laakso: Kyllä ja me ollaan kuitenkin aika pieni koulutusala. Meillä on pienehkö tiimi. Meillä tieto liikkuu hyvin. Me myös tunnetaan meidän opiskelijat aika hyvin, että kun päästään tutuiksi heidän kanssa ja, tuota… Toki meille hakeutuu myös opiskelemaan sellasta porukkaa, jotka tykkää olla vuorovaikutuksessa keskenään ja yhteisöllisyys on tosi vahva, siellä restonomikoulutuksessa.

Merja Vehviläinen: Ja me pyydetään paljon palautetta, et ihan opintojaksotasolla, ja ylipäänsä opetetaan jo heidät siinä alussa kun he tulee meille opiskelemaan et hei, kertokaa jos joku on semmonen juttu mitä me voitais tehdä, tai mitä te toivotte. Opintomatkoihin pääsee opiskelijat vaikuttamaan, esittämään toiveita, ja sit kun ehkä ollaan sitä kulttuuria muokattu, tai niinkun luodaan sitä kulttuuria, niin kyllä sit myös opiskelijat tulee aika vaikeistakin asioista kertomaan et hei, nyt on tämmönen haaste tullut vastaan, että on semmonen luottamuksen kulttuuri myös.

Petra Laakso: Kyllä ja halutaan olla hyvin helposti lähestyttäviä opiskelijoille ja ollaan siitä saatukin palautetta, että me ollaan helposti saatavilla, me vastataan nopeesti ja meille on helppo tulla tosiaan puhumaan asiasta kuin asiasta.

Klaudia Käkelä: Te kerroittekin tossa tavallaan jo niitä semmosia elementtejä mitkä teidän mielestä tekee viihtyisän opiskeluympäristön, mutta onks jotain semmosia tiettyjä asioita, mihin te ootte erityisesti halunnut kiinnittää huomiota teidän työssä, jotta te loisitte semmosen ympäristön että opiskelijat viihtyis siellä hyvin.

Merja Vehviläinen: Ehkä se yhteisön, yhteisöllisyyden rakentaminen, tai jotenkin siitä hetkestä kun he ekapäivänä tulee, niin meidän opinnothan aloitetaan aina kuohuviinillä, et se on niinkun semmonen, et tavallaan se meidän ala on semmonen spesiaaliala johon kuuluu paljon elämyksiä ja yhdessä tekemistä ja tällasta onnellistamista asiakkaan näkökulmasta, niin ehkä me halutaan sitä samaa meidän opiskelijoille, et he ois ylpeitä siitä että tulee se semmonen me-henki. Ja sehän näkyy, et meillä on tosi tärkeessä roolissa toki myös ne edellisten vuosikurssien opiskelijat. Meidän tutorit on kauheen aktiivisia ja he vie sitä kulttuuria kans omalta osaltaan eteenpäin. Meille kuuluu semmonen asioiden juhlistaminen, ihan niinkun me henkilökuntanakin juhlittiin esimerkiks tänään kakkukahveilla meidän Great place to work -tuloksia, niin sitä samaa juhla me halutaan tavallaan meidän opiskelijoille olla opettamassa. Mä luulen, et se on semmonen mihin me ollaan oikeesti panostettu paljon, et kyllähän me mietitään aika tarkkaan just että millä tavalla… Mitä me tehdään tavallaan vaikka meidän opintojaksoilla, et se opiskelija saa siitä itselleen jotain, ja et me oikeesti nähdään aika paljon vaivaa siihen, että miten me suunnitellaan meidän tunteja ja ollaan puhuttukin siitä henkilökunnankin kesken paljon, että täytyyhän sen opetuksen olla tietyntasoista, että se opiskelija tulee ylipäänsä Kampukselle. Ja näinä aikoina tietenkin vielä erityisen paljon ollaan puhuttu siitä, kun on ollut koronaa ja on ollut etäopetusta ja muuta, että… Että jollain tavalla ehkä semmonen laatu. Ja sitten me ollaan puhuttu myös siitä ja saatu palautetta siitä, että opettajat on innoissaan työstään ja ylpeitä alastaan, et se on ehkä semmonen mistä ite oon tosi tyytyväinen, et se on välittynyt opiskelijoille. Et monta kertaa on et ihana, että te ootte innostuneita asiasta.

Klaudia Käkelä: Te ootte siinä opiskelijoiden kanssa tekemisissä päivittäin, niin mitkä on teidän näkökulmasta ne asiat jotka tekee tyytyväisen opiskelijan, niinkun kokonaisuuden.

Petra Laakso: No, varmasti se opiskelijayhteisö. Se, että on ryhmässä hyvä olla, on hyvä porukka niin sanotusti. Sitten, että on tosiaan mutkattomat, helpot välit niihin opettajiin. Saa tukea aina kun sitä tarvitsee. Saa ohjausta. Se, et opiskelija huomioidaan yksilönä ja huomioidaan näitä yksilöllisiä tarpeita. Me ollaan myös saatu hyvää palautetta siitä, et me pyritään olemaan mahdollisimman joustavia, et me tosiaan mennään sen opiskelijan tarpeet edellä mahdollisimman pitkälle.

Merja Vehviläinen: Joo ja opiskelijalla pitää aina olla turva siitä, et sillä on niinkun vastaus… Et vaikkei se saiskaan vielä valmista vastausta johonkin ongelmaan, mut joku oikeesti kiinnittää huomiota siihen, et jollakin on hätä jonkun asian suhteen, tai joku asia mietityttää, niin meillä on ainakin, kun meidän tutor-opettajat on aina saatavilla ja sähköpostiin vastataan ja kannustetaan, et no, lö… Et jos et mulle halua kertoa, niin kerro jollekin opettajalle, et jokainen voi löytää sen oman turvasatamansa sitten kaiken keskelle, että ei aina vaan sanota että mene Reppuun ja etsi sieltä tieto, tai mene nettiin ja näin, vaan et me oikeesti halutaan auttaa ja olla siinä hetkessä. Ja just toi minkä sanoit, toi erilaisuuden ehkä semmonen arvostaminen, et kyl meillä arvostetaan ja yritetään löytää aina varsin yksilökohtaisia ratkaisuja, että meidän opiskelijat on tosi erilaisia, heidän tavoitteensa on hyvin erilaisia, niin jokaiselle löytyy sit aina se semmonen oma tie kyllä varmasti.

Petra Laakso: Ja meillä hyvin vahvasti pyritään tiiminä yhdessä tukemaan opiskelijaa koko sen polun ajan, eli me lähdetään tosiaan sieltä opiskelijalähtöisesti ja opiskelijanäkökulmasta pyritään huolehtimaan siitä hänen kasvustaan ja niistä tarjoutuvista mahdollisuuksista täällä meillä opiskellessa.

Klaudia Käkelä: Minkä takia teidän mielestä opiskeleminen kannattaa?

Merja Vehviläinen: Opiskelu kyllä kannattaa siinä mielessä meidänkin alalla, että esimerkiks tällä hetkellä meillä on huutava työvoimapula ja uramahdollisuuksien tämmönen kirjo on aivan valtava. On yrittäjyyttä, on esihenkilötyötä, on vaikka minkälaista asiantuntijatehtävää. Et erityisesti tämmösenä aikana on mahdollisuus tehdä nopeita urapolku-etenemisiä. Ja sit toisaalta, mikä on ehkä tärkeintä opiskelussa on mun mielestä verkostoituminen, et sähän verkostoidut elinkeinoon, sä verkostoidut eri matkailualueisiin, eri yrityksiin, eri asiantuntijoihin keitä meillä käy vierailuilla ynnä missä käydään vierailuilla. Tehdään opintomatkoja ja tehdään oppimistehtäviä ja muita yrityksiin, niin kyllä mä näkisin että se verkostoituminen on semmonen, että ilman sitä ei nykyään oikein pärjää. Ja sit toisaalta inspiroituu, että ainahan se uusi luo jotain uutta näkökulmaa, kuitenkin.

Petra Laakso: Kyllä ja näistä opinnoista saa valmiuksia hyvin monentyyppisiin tehtäviin ja tosiaan sitten niiden yksilöllisten toiveiden ja tavoitteiden mukaisesti sitä pystyy sitten täydentämään. Harjoittelut esimerkiks on hyvin tärkeässä roolissa. Samoin muut erilaiset työelämäprojektit, joita voi opintojen aikana tehdä. Mutta, tota, opintojen kautta saa tosiaan sitä pohjaa hyvin monenlaisissa rooleissa työskentelylle.

Merja Vehviläinen: Ja tietenkin kansainvälisyyshän on yks, että pääsee aika iisisti ja kivasti sit vaikka vaihtoon tai lyhyempiin harjoittelujaksoihin ihan minne päin maailmaa tahansa ja se näyttää CV:ssä tosi hyvälle ja tuo sitten taas semmosia elämyksiä, mitä on tosi kiva mummona, pappana muistella.

Petra Laakso: Kyllä, siitä saa monenlaisia valmiuksia kyllä sitten.

Merja Vehviläinen: Restonomitutkinto on… Siis itsekin ollaan Petran kanssa valmistuttu restonomiksi ja mä oon ainakin törmännyt siihen, että aika monta kertaa joutuu korjaamaan, et se ei oo pelkästään sitä että sä oot ravintolassa tai hotellissa töissä. Se on matkalippu moneen, sillä voi tehdä todella valtavan erilaisia työtehtäviä ja sä voit olla hyvin erilainen ihminen, eli sopii hyvin monenlaiselle persoonalle ja pääset tekemään erilaisia työtehtäviä. Se on semmonen monitoiminen ammattinimike.

Petra Laakso: Kyllä. Ala on laaja ja tarjolla on hyvin monenlaisia, tosi mielenkiintoisia mahdollisuuksia.

Merja Vehviläinen: Niin ja pelikenttänä on koko maailma, niin se on mun mielestä aika hienoa. Siis totta kai sä voit olla vaikka sairaanhoitajana ympäri maailmaa töissä, mut silti se tarvitsee aina jonkun koulutuksen, kurssituksen, mut me voidaan vaan lähtee lentokoneella, et soronoo, nyt mä meen niinkun Kiinaan töihin, tai näin, että se on niinkun mun mielestä se ihana juttu et sitä pystyy tekemään kaikkialla. Ja sitten voi elämän muutosten myötä laajentaa ja vaihtaa tavallaan toimintaympäristöä, et pystyykin lähtemään sitten, kun en et enää jaksa olla iltatöissä tai viikonlopputöissä, niin voit vaihtaa työtehtävää ja toimipaikkaa ja opiskella lisää. Et jatko-opintojahan tästä on helppo lähteä tekemään aika moneen suuntaan ja niinkun moni lähteekin.

Petra Laakso: Kyllä ja tosiaan se yksilöllinen urapolku rakentuu sit näiden erilaisten muutosten ja kokemusten myötä hyvinkin monipuolisesti.

Klaudia Käkelä: Me on tässä jo vähän sivuttu sitä, että mitä te teette nyt molemmat tällä hetkellä. Te ootte tosiaan vamlistunut, Anju jo sillon aiemmin syksyllä ja Anttoni joulukuussa, niin mitä sä Anttoni esimerkiks tällä hetkellä teet.

Anttoni Tikkunen: Mä teen sitä samaa duunia mitä mä oon tehny koko kouluajan, et edelleen aspan hommissa, myyntihommissa ja kovasti kattelen sitä unelmaduunia. Muutamia hakemuksia… No, pari hakemusta viikossa oon saattanu tehdä silleen, asiakaspalveluhommia edelleen, tai ehkä enempi semmosta ihmisten parissa työskentelyä. Ja kouluaikana huomasin just, niinkun noi HR-puolen ja rekryhommat kiinnostaa, niin niitä oon tossa nyt hakenut kanssa. Saa nähdä millon tärppää.

Anju Nevalainen: Musta toi on hauska, kun mulla on itellä kans koko ajan vähän takaraivossa kans toi HR kautta rekryhomma. Henkilöstön hyvinvointi, henkilöstöjohtaminen.

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Anju Nevalainen: Tällaset on, niinkun pyörii takaraivossa, et niinkun… Kyl me varmaan opiskeluaikanakin näistä puhuttiin, mutta jotenkin se on kiva havaita, että…

Anttoni Tikkunen: Mut mulla tää tuli ehkä vasta just koulun loppupuolella tai jopa koulun jälkeen, et mä havahduin siihen et siitä vois olla itelle semmonen mikä kiinnostaa, missä vois ehkä olla omat vahvuudet silleen hyvin käytettävissä.

Klaudia Käkelä: Niin ja sähän oot Anju tällä hetkellä… Oliks se sun titteli ravintolapäällikkö?

Anju Nevalainen: Ei onneks oo, että vuoropäällikkö.

Klaudia Käkelä: Ei, kun vuoropäällikkö, niin olikin.

Anju Nevalainen: Joo. Vuoropäällikkönä lounasravintolassa ja on kyllä… Siis, kun olen ihmisten ihminen, niin on ihan parasta joka päivä olla ihmisten keskellä ja sitten nähdä niitä vakioasiakkaita ja heittää läppää niiden kanssa ja tavallaan se, että meilläkin on palvelu keskitasoa parempi jatkuvasti asiakastyytyväisyyskyselyissä ja se on meidän työpaikalla tärkee. Musta se on hienoa, että pystyy antaa siihen. Ja sit toisaalta myös, kun nyt ite matkailuun erikoistun ja olen lounasravintolassa, niin kyllä sit niistä ekan vuoden opinnoistakin on ollut hyötyä, että vähän muistutella itelle että mites nää jutut menikään ja niinkun opinnäytetyönhän mä tein lounasravintolan palveluiden parantamisesta, niin sit jotenkin hauska sekin, et sieltä ne kaikki tutkimustiedot ja kirjat ja kaikki mitä mä siihen luin, niin pystyy hyödyntää sit omassa työssä. Mut et onhan se, et just niinkun itellä myös se, et kun tämmöset kehittämishommat ja ehkä just se henkilöstöpuoli ja tällaset kiinnostaa, niin pitää sit katsoa että mitä tulevaisuus sit tuo tullessaan. Tällä hetkellä olen hyvin tyytyväinen työssäni, mutta en sulje mitään ovia sitten, että jos tilaisuuksia tulee eteen. Mun mielestä on kans tosi tärkeet, se työ on semmonen missä viihtyy ja et sä voit antaa sille työlle, mut se työ antaa myös takaisin sulle. Et on ehkä sit just tossa, iästä kun puhuttiin ja elämänkokemuksesta, niin sitten kesälläkin silloisessa työssäni, niin sanoin nuorille, että mulle… Niinkun tee vaan mun sunnuntaivuoro, et mulle nyt se aika on tärkeempää kun se raha. Et just sitä, että omaa palautumista kuuntelee ihan eri tavalla ja nyt syksyn jälkeen… Oli aika haipakka syksy meillä töissä, niin jotenkin sit korostuu vielä se, et pitää tykätä työstään, mut sit myös pitää osata palautua siitä ja osata myös sanoa ääneen työpaikalla, jos kokee kuormittavuutta ja muuta, et asiat kyllä ratkee sit puhumalla niistäkin.

Anttoni Tikkunen: Ja vähän ehkä nykyisessä duunissa tossa, niin oon tajunnut ite sen, että jos työ on mielekästä, niin se ei välttämättä edes tunnu työlle. Siinä vaiheessa ollaan aika hyvällä tolalla, jos se työ ei tunnu työlle, vaikka sä käyt siellä tekemässä siellä sen kahdeksan tuntia.

Anju Nevalainen: Joo, mä allekirjotan ton kanssa, et jos tulee työpäivän aikana se olo et hei, tää on kivaa ja saanko mä tästä palkkaakin. Wau.

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Anju Nevalainen: Se on niinkun semmonen, oikeestaan suurin osa työpäivistä on just niitä.

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Klaudia Käkelä: Se on aika monelle varmasti semmonen tavoitetila. Mä ehkä sitoisin tän myös siihen opiskeluun, koska mä ainakin muistan… Mä vähän teitä ennakkohaastattelin aikaisemmin ja Anttonin kanssa puhuttiin muun muassa siitä, että opinnoissa myös, sillon kun se oikeesti tuntuu omalta alalta, niin se antaa tosi paljon.

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Klaudia Käkelä: Mä oon teidän puheista päätellyt, että teillä molemmilla oli semmonen samanlainen kokemus.

Anju Nevalainen: Joo, siis kyllä oli, että vaikka ois ollut vähän semmonen ei niin miellyttävä, mielenkiintoinen kurssi, niin kyllä sen veti läpi. Ja mullakin oli sit, semmosiin ääh-kursseihin laitoin riman alemmas, et kunhan vaan saa alta sen pois ja kunhan saa hyväksytysti.

Klaudia Käkelä: Armollisuus.

Anju Nevalainen: Joo, et kunhan saa hyväksytysti läpi ja sit niihin panostin, mitkä oli oikeesti, niinkun… Koin tärkeeks.

Anttoni Tikkunen: Mitkä kiinnostaa ittee ja sit just mitä haluaa ottaa kaiken irti.

Anju Nevalainen: Joo. Mikähän kurssi se oli? Yks oli semmonen, mistä mä tein eniten muistiin… Siis mä en ollut tehnyt koko opiskelun aikana muistiinpanoja melkein mistään, niin oliks se just tää henkilöstöjohtamisen kurssi, mitä Memmu piti? Oisko ollu? Mut siis yks kurssi on… Mua naurattaa vielä, mä katon, mun tietokoneella on tiedostoja, niin siellä on niinkun yks kurssi, hervoton määrä sivuja ja muistiinpanoja. Ja sitten, jos laittaa kaikki muut muistiinpanot yhteen, niin ne on ehkä yks sivu.

Anttoni Tikkunen: Mulla se menee toisin päin, että mitä hankalampi ja haastavampi kurssi itelle, niin sitä enemmän joutuu kirjottaa, mut sitten kun on mielekäs kurssi, niin sit siitä vaan ottaa itelle niinkun takaisin.

Klaudia Käkelä: Millasia asioita te koette oppineenne tiedän korkeakouluopinnoissa, semmosia jotka ei suoraan liity niihin itse opintoihin, kuitenkaan?

Anttoni Tikkunen: Paha kysymys.

Anju Nevalainen: Joo, kyllä syvä hiljaisuus nyt tuli.

Klaudia Käkelä: Ainakin Kimble-taidot kehitty.

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Anju Nevalainen: Joo, siis Kimble-taidot kehitty ja ehkä se vihanhallinta myös sen Kimblen peluun yhteydessä.

Anttoni Tikkunen: Kärsivällisyys.

Anju Nevalainen: Kärsivällisyyttä oon oppinut siinä. Mutta kyllä mä niinkun ryhmätyötaidot, ainakin itsellä on se, että vaikka aina on osannut toimia ryhmässä, mut että kyllä se vaan just kun meitäkin reston puolella, niin aivan äärilaidasta toiseen ihmisiä ja erilaisia ja niinkun pitää ollakin, niin hienoa oppia huomaamaan ihmisten vahvuudet. Mä ainakin just ryhmätöissä sitten, kun teki jonkun ihan uuden kanssa, niin siinä meni hetki ennen kun oppi sen ihmisen vahvuudet, mutta sit huomas että sä osaat ton hyvin, tee sä toi, niin mä osaan tän hyvin, mä teen tän. Just semmonen yhdessä toimiminen ja…

Anttoni Tikkunen: Mä en muista mikä kurssi se oli, jossain puhuttiin siitä että oppii tunnistamaan ihmisissä just erilaiset luonteet. Tehtiin vielä joku testi. Mä en muista millä kurssilla se oli. Muistats sä?

Anju Nevalainen: Mäkin… Mä muistan sen.

Anttoni Tikkunen: Ja sitten jakauduttiin ryhmiin.

Anju Nevalainen: Niin tehtiin.

Anttoni Tikkunen: Sit kun oltiin samanhenkisten ihmisten kanssa siinä ryhmässä, niin sit se oli…

Anju Nevalainen: Niin tehtiin, se oli aika alussa vielä.

Anttoni Tikkunen: Joo, niin ehkä on oppinut sen huomaa just, että työelämässä on hirmu erilaisia ihmisiä ja kaikilla on erilaiset luonteet, et sitten oppinut huomaa just ne vahvuudet, että missä, niinkun…

Anju Nevalainen: On ja toi, mä… Nyt tuli semmonen flashback tosta, että kun me tehtiin se ryhmäytyminen siinä.

Anttoni Tikkunen: Me oltiin samassa.

Anju Nevalainen: Niin, niin tavallaan sit ehkä tajus myös sen, että työyhteisössä kun on erilaisia ihmisiä, niin se on hyvä, koska esimerkiks jos olis kaikki tämmösiä kun mä ja Anttoni, niin eihän siitä tulis yhtään mitään, koska tarvii sit myös niitä semmosia erilaisia tyyppejä. Sit siellä oli jotkut ketkä oli niitä…

Anttoni Tikkunen: Intensiivisiä, jotka potkii eteenpäin.

Anju Nevalainen: Kyllä, just niitä. Me ehkä ollaan niitä vähän rennompia ja vähän semmosia… Ei voi sanoa leväperäsempiä, mutta ehkä vähän kuitenkin, että tarvii just sen joka tunnollisesti sanoo, että nyt aikataulutetaan ja mennään ja tehdään.

Anttoni Tikkunen: Niinkun stressi ei näy päällepäin ainakaan omassa tekemisessä.

Anju Nevalainen: Niin, kyllä. Hyvä kun muistutit tosta, se oli oikeesti ihan…

Klaudia Käkelä: Niin, et ainakin semmonen tietynlainen ymmärrys tai ainakin muistutus siitä, että tavallaan niinkun teidänkin työssä puhuitte, että HR-hommat vois kiinnostaa, tavallaan tämmönen työyhteisötyö, niin se, että miten tärkeetä se onkaan että oikeesti on erilaisia tyyppejä siinä työyhteisössä ja et kaikkea erilaisuutta voi arvostaa.

Anju Nevalainen: Joo ja mun mielestä meille vielä korostettiin sitä aika… Musta tuntuu, että erityisesti Memmu oli se joka sano et hei, että restonomit on… Luovuuden ja hulluuden raja on häilyvä, että restoja on tosi monenlaisia, mut et kaikkia tarvitaan. Me tarvitaan työpaikalla se, joka tykkää tehdä yksin töitä ja on ehkä vähän introvertti koska se hoitaa ne tietyt hommat, ja me tarvitaan niitä jotka on tosi ekstroverttejä ja äänekkäitä ja me tarvitaan sit niitä keskitien kulkijoita ja… Et just se, että…

Anttoni Tikkunen: Siellä piti olla jokaista tyyppiä tyyliin yks.

Anju Nevalainen: Joo, et se toimii se dynamiikka.

Anttoni Tikkunen: Pyörii, kyllä.

Klaudia Käkelä: Seuraavaksi kuullaan yhden tradenomiopiskelijan ajatuksia opiskelusta.

Klaudia Käkelä: Ollaan täällä Kampussydämen lähistöllä Laura Tuohimaan kanssa. Sä valmistut welness-tradenomiksi nyt tässä keväällä ja teet parhaillaan opinnäytetyötäkin, niin millaset fiilikset on tästä pian lähestyvästä valmistumisesta.

Laura Tuohimaa: Hyvät fiilikset on, että paljon on tehty töitä, niin toki tuntuu hyvältä et se palkitaan ja pääsee sitten kesän kynnyksellä valmistumaan, niin kyllä se tuntuu hyvältä ja hyvät on fiilikset sen osalta.

Klaudia Käkelä: Kerro, et mikä on ollut sun mielestä parasta nyt näissä welness-tradenomin opinnoissa.

Laura Tuohimaa: Monikin asia on ollut mielekästä. Varmasti niinkun kaverit. Paljon on saanut uusia kavereita. Ja toki tää tutkinto-ohjelma on ollut miellyttävä, et se on vastannut odotuksia ja Savonia kaiken kaikkiaan kouluna tosi mukava. Paljon hyviä kokemuksia on jäänyt täältä, että oon tosi tyytyväinen kaiken kaikkiaan tähän opiskeluaikaan.

Klaudia Käkelä: Joo. Savonian tradenomit sai tässä AVOP-kyselyssä tosi hyvät tulokset, niinkun noi meidän restonomitkin, että ollaan, niinkun… Ihan tutkitusti ootte silleen tyytyväisiä. Mistä sä uskot, että se vois mahdollisesti johtua? Mikä olis sun arvio?

Laura Tuohimaa: No, niinkun sanoin, siihen vaikuttaa tosi moni asia ja se on varmaan yksilöllistäkin, mutta ihan varmasti koulun opetus ja opettajat, kaikki se ilmapiiri. Opetussuunnitelmat, miten ne on rakennettu, että se on niinkun opiskelijalle tarpeeks haastavaa, mutta jaksaminen on huomioitu siellä. Mä koen, että ainakin tossa welness-liiketalouden tutkinnossa se on se opetussuunnitelman rakentaminen onnistunut, koska siinä on ollut tarpeeks haastetta ja sit kuitenkin jaksaminen on pysynyt hyvällä tasolla kuitenkin. Sitten, koulun tilat, kun ne on tässä munkin opintojen aikana saanut uutta ilmettä ja remontoitu, niin ne on tukenut myöskin sitä opiskelua, et hyviä ryhmätyötiloja. Sitten toi kirjasto, Kampussydän, ravintolat mitä tässä on ja näin, niin ne on ollut tosi mielekkäitä, että on niinkun mielellään tullut kouluun. Totta kai, tossa oli toi etäopetus korona-aikana, mutta sekin hoidettiin tosi kivasti, että, tota… Joo.

Klaudia Käkelä: Miten sä kuvailisit, että millanen yhteishenki teillä oli esimerkiks teidän opiskelijaryhmässä?

Laura Tuohimaa: Mun mielestä meillä oli hyvä yhteishenki ja semmonen mukava, rento ilmapiiri kaiken kaikkiaan. Ja paljon löytyy kavereita myöskin ihan toisilta aloilta, että sillä tavalla verkostoituu täällä opiskelijoidenkin kanssa, tavallaan oman luokan ulkopuoleltakin. Mut meillä oli tosi kiva ilmapiiri, mukavia ihmisiä meidän luokalla ja… Joo.

Klaudia Käkelä: Opiskeleminenhan itsessään on tosi inspiroivaa ja innostavaa, mutta kyllähän siihen kuuluu tietysti myös sosiaalinen puoli, niin koitko sä että sä sait tavallaan paljon lisäpontta niistä opiskelukavereista.

Laura Tuohimaa: Siis ehdottomasti, kyllä. Ja nyt tuli heti mieleen tossa kun puhuit siitä yhteisöllisyydestä, niin Y-tiimi, jossa olin mukana, eli tää tämmönen yrittäjähenkinen, projektiluonteinen kurssi, 10 opintopisteen, niin siellä jotenkin vielä konkretisoitu se yhteisöllisyys, että kun tehtiin noita erilaisia projekteja, toimeksiantoja yrityksille, niin siellä tehtiin tosi tiiviisti yhteistyötä opiskelijoiden kesken ja sit meillä oli nää ihanat valmentajat, eli opettajat, niin siellä se yhteisöllisyys jotenkin vielä konkretisoitu kun oltiin esimerkiks Matkuksen jouluvaloja asentamassa kolme yötä, niin se oli kyllä aivan mahtavaa aikaa ja sit totta kai kaikki muut opiskelukaverit, että mitä kurssikavereita ja muita, niin ehdottomasti tosi tärkee asia opiskelussa kyllä.

Klaudia Käkelä: Se Y-tiimihän on tosiaan semmonen käytännön harjottelu, tai pääsee niinkun käyttämään niitä opiskeltuja asioita sitten käytännössä, niin onks se yks niistä asioista mitkä on jäänyt mieleen opiskelun parhaimpina juttuina?

Laura Tuohimaa: On ehdottomasti, että se käytännönläheisyys ja ne verkostoitumismahdollisuudet, että se on ollut kyllä tosi tärkeä. Kun miettii vaikka työelämää, niin semmonen käytännönläheisyys ja et se tavallaan se koulutuksen ja työelämän tavallaan se harppaus voi olla joskus aika iso, niin siinä niinkun sai paljon oppia siitäkin, tavallaan projektin johtamisesta ja mitä se ihan käytännössä on. Joo, et se vaikuttaa kyllä siihen siirtymään ja anto valmiuksia siihen kyllä.

Klaudia Käkelä: Mitkä on sit sellasia asioita opiskeluajassa, mitkä ei oo niin kivoja, et mitkä ois sit ehkä semmosia ikävämpiä puolia?

Laura Tuohimaa: No, totta kai välillä se kuormittavuus on semmonen asia mitä ei tietenkään toivo, mut se kuuluu tähän. Ja totta kai tossa oli toi korona-aika mikä aiheutti sitä etäopiskelua mullakin puolitoista vuotta, mitä sitä tuli, niinkun tosi paljon, niin se oli ehkä semmosta aikaa kun se opiskelu ei ollut niin mielekästä. Mut siinäkin näin kehittämismahdollisuuden, että nuo etätyöskentelymenetelmät ja kaikki on paljon ottanut askeleita eteenpäin, et jos niitä hyödynnetään vaan oikein niin se on mielekästä se etäopiskelukin. Se oli ehkä sellanen asia ja sit mitä tulee… Vielä palaan tohon jaksamiseen, niin Savoniassa kuitenkin opinto-ohjauksella, uraohjauksella, niin tuetaan sitä jaksamista ja siihen on saatavilla apua ja, tota… Mikä vaikuttaa positiivisesti mun mielestä siihen jaksamiseen on, että ne ihmiset on tavoitettavissa, että meilläkin ope-tutor ja opinto-ohjaaja on ollut tosi hyvin tavoitettavissa ihan koko tän opiskeluajan, niin siitä erityiskiitos kyllä.

Klaudia Käkelä: Meillä on myös korkeakoulukuraattori kans semmonen vielä lisäpalvelu näiden lisäks, mikä sitten voi auttaa semmosessa tilanteessa, että jos tuntuu että tarvii nyt vähän lisäboostia tai jutteluapua siihen hommaan, niin sekin sitten auttaa, mutta toi kuulostaa kyllä just siltä että kumminkin apuakin on siihen ajoittain hyvinkin kuluttavaan opiskelijaelämään.

Laura Tuohimaa: Kyllä ja tavallaan annetaan vinkkejä myöskin siihen ajanhallintaan, mikä on kaiken A ja O ja muistutetaan myös siitä, että pitää yllä kaikkia muitakin asioita sen opiskelun rinnalla.

Klaudia Käkelä: Kyllä. Itelle tuli ehkä järkytyksenä, muistan, sillon kun siirtyy yläasteelta lukioon ja tajus tavallaan sen, että miten tärkeetä on osata opiskella, et sekin on tärkeetä et sä opit opiskelemaan, niin se on myös semmonen juttu, mikä ei… Et voi olla, että jos ei oo ennen korkeakouluun tuloa tarvinnut sillä tavalla, että on vaikka pysynyt aina kaikki asiat mielessä ja sitten yhtäkkiä tarviikin opetella opiskelemaan silleen tavallaan vähän järjestelmällisemmin, niin sekin voi olla aika haastavaa, niin siihenkin saa sitten apua just noista tavallaan opintojen tukipalveluista.

Laura Tuohimaa: Kyllä, ehdottomasti. Se on just näin niinkun sanoit, että apua on saatavilla ja ehkä mulla oli se tilanne… Haluan nyt rohkaista kaikkia jotka vaikka lukiosta on hakemassa ammattikorkeakouluun, niin mulla oli YO-merkonomipohja, itelläni oli ehkä vähän astetta helpompi siirtyä tänne liiketalouden maailmaan, koska oli tavallaan sitä pohjatietoa, pohjakoulutus siellä. Mutta ehdottomasti kaikki jotka hakeutuu tälle alalle lukiosta tai toiselta alalta, niin täällä lähetään liikkeelle kuitenkin ihan niistä perusasioista ja opetetaan myöskin niitä hyviä opiskelumenetelmiä ja näin, että ihan tosiaan rohkeasti voi lähteä vaihtamaan alaa tai tulla sitten lukiosta. Tukea on saatavilla kyllä.

Klaudia Käkelä: Miten sä Laura näät, että millaset työllistymisnäkymät teillä on nyt welness-tradenomeilla?

Laura Tuohimaa: Mä nään, että meillä on erinaomaiset työllistymismahdollisuudet ja näkymät, että tradenomit löytää hyvin töitä, ja sitten kun meillä on tää erityis tavallaan osaaminen hyvinvointialalta, niin näen kyllä tosi valoisana ne mahdollisuudet mitä on tarjolla. Savonialla on paljon yhteistyökumppaneita keiden kautta sitten tarjotaankin harjoittelupaikkoja ja työpaikkoja opiskelijoille ja kesätöitä, niin sieltä on moni kaveri löytänyt mielekästä työtä, niin senkin puolesta pystyn sanomaan, että mahdollisuuksia on tarjolla.

Klaudia Käkelä: Saa hyvin jo opintojen aikana mahdollisesti jalkaa vähän oven väliin.

Laura Tuohimaa: Siis kyllä, ehdottomasti. Nimenomaan opiskeluaikana varmasti pystyy verkostoitumaan ja se on paljon itsestä kiinni.

Klaudia Käkelä: No, sulla tosiaan valmistuminen häämöttää, niin minkälaisia tulevaisuuden haaveita tai ajatuksia sulla nyt on sitten.

Laura Tuohimaa: Mulla on silleen suunnitelmat vielä avoinna, niinkun tässä ihan vaikka seuraavan vuoden ajalta, mutta kesältä mä odotan golf-kautta. Mä pelaan golfia ja kilpaurheilen siinä lajissa, et se on sellanen asia mitä mä kesällä tosi paljon odotan. Siinä golfin lomassa mä teen meidän perheyrityksessä töitä, eli meillä on tuolla majoitusliiketoiminta Tahkovuorella ja siinä on haaveissa myöskin, että mä joku päivä jatkaisin sitä, niin tämmöset lähitulevaisuuden haaveet, mutta, tota, mä oon aika semmonen tekevä ja välillä vähän impulsiivinenkin, että suunnitelmat saattaa muuttua ja, tota… Mutta tällä mennään tällä hetkellä ja tosi vahvasti näen sen, että yrittäjäksi olen ryhtymässä ja sitä kohti mennään.

Klaudia Käkelä: Kyllä ja kun nyt kun saa ton opintorutistuksen tehtyä, niin se ei ehkä haittaa, että vaikka yhden kesän ottaa siihen päälle pikkusen rauhallisemmin, eikä ihan heti paahda sata lasissa seuraavaan.

Laura Tuohimaa: Täysin samaa mieltä.

Klaudia Käkelä: Kyllä.

Klaudia Käkelä: Mitä te sanoisitte sellaselle henkilölle, joka pohtii että hakisko nyt opiskelemaan, tai mahdollisesti että mitä opiskelis?

Anttoni Tikkunen: Totta kai pitää hakea ja restoks. Ei oo vaihtoehtoja.

Anju Nevalainen: Ja Savonian restaks vielä, että se on niinkun ainoo.

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Anju Nevalainen: Mä oon sitä mieltä, että opiskelu kannattaa aina. Ja vaikka tuntuis puolen vuoden jälkeen että äh, ei ollu mun juttu, niin sit voi heittäytyä pois tai vaihtaa alaa tai näin, et nykyään…

Anttoni Tikkunen: Kattelee rauhassa sitä, mikä tuntuu kiinnostavalle.

Anju Nevalainen: Niin ja just jos ei ihan tiedä tarkkaan, niin vähän toi mitä Anttoni teki, että haki vähän eri aloja. Pääsykoemateriaaleista sit nouskin semmonen oma, kiinnostava juttu. En mä… Ei mulla oo semmosta ehdotonta, että tee näin niin onnistut. Oon vielä vähän liian nuori siihen. Et vähän… Ja jos tuntuu siltä että haluais pitää välivuoden, niin kyllä mä sanoisin että kannattaa silti hakee, et sit jos saakin sen opiskelupaikan, niin mun mielestä nekin on aika joustavia, että voikin alottaa sit vähän myöhemmin, et jos on päässyt sisään ja näin, et kannattaa ehdottomasti.

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Anju Nevalainen: Rohkeesti vaan. Ja ainakin pääsykokeet, niin ei niitä kannata jännittää.

Anttoni Tikkunen: Kiitos näistä sanoista. Minä nimittäin oon miettinyt, että hakisin opiskelemaan.

Anju Nevalainen: Ai.

Anttoni Tikkunen: Mut en… Ehkä hetken tässä maltan, että, tota, hirveesti kiinnosti kun katoin siis noita yliopiston maisteripuolen opintoja, niitä mistä kouluaikana on puhuttu. Eikö myö puhuttu, että myö mentäis [vaihtarikouluun? 00:50:07]?

Anju Nevalainen: Mä en, mä oon…

Anttoni Tikkunen: Oliks sun kanssa puhetta? Kenenkä kanssa…

Anju Nevalainen: Ei oo mun kanssa ollu. Eerikan kanssa varmaan, koska mä en… Mä oon todennut, että yliopisto ei oo mua varten, että mä en, niinkun…

Anttoni Tikkunen: Niin oli, joo. Se oli varmaan Eerikan kanssa.

Anju Nevalainen: Joo.

Anttoni Tikkunen: Se oli silleen et joo, et nähdään parin vuoden päästä [maisteri kaulassa? 00:50:19]. Joo, kyllä.

Anju Nevalainen: Joo, niin ja itse asiassa… Niin tais… Joo, nyt mä muistan. Niin oli, joo.

Anttoni Tikkunen: Kyllä.

Anju Nevalainen: En mä… Musta ei oo yliopistomaailmaan, mä en oo… Mulle sano harjottelupaikan ohjaajakin, että Anju, susta ei tuu tutkijaa ikinä. Mä sanoin että joo, ei tuu, kyllä mä tiedostan sen.

Anttoni Tikkunen: Ehkä mulla on just se tutkija sitten, että kun mä en tiedä sitten, jos itteeni… Oon aina vähän miettinyt että onko musta esimiesrooliin välttämättä oman luonteen puolesta, tai niinkun tälleen et mitä tykkää tehdäkin ylipäätään, niin sitten se vois olla just joku tutkija-asiantuntijapuoli ehkä enempi.

Klaudia Käkelä: Niin, eli olennaista ois kuitenkin se, että hakee, kattoo sen kortin ja kokeilee. Toki ymmärrän, asiat on muuttunu esimerkiks siitä kun ite ekan kerran haki opiskelemaan. On tullut näitä pisteytyksiä ja näitä.

Anju Nevalainen: Niin on, joo.

Klaudia Käkelä: Että jos ensimmäisen kerran hakee ja näin, niin sitä asiaa on, niinkun…

Anttoni Tikkunen: Saa enemmän pisteitä.

Klaudia Käkelä: Joo, sitä on, niinkun… Se on erilainen systeemi. En arvota sitä nyt tässä sen enempää, mutta jos et tunne ketään ihmistä joka tekee sitä alaa joka kiinnostais, tai ei ole riittävästi rohkeutta lähestyä tuntematonta, niin meidän Savonian verkkosivuilta, osoitteesta Savonia.fi, jos sinne hakuun kirjoittaa vaikka että uratarinat, niin sitten se antaa vastaukseksi meidän opiskelija- ja uratarinoita. Siellä on ihmiset, ihan oikeat ihmiset kertoneet, että millaista on opiskelu ja millaista on sitten tehdä sitä työtä.

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä ja tässä jaksossa puhumme somevaikuttajuudesta. Kanssani studiossa ovat opintojaan tänä vuonna viimeistelevä restonomiopiskelija Teo Karvonen ja terveydenhoitajaksi kolmatta vuottaan opiskeleva Laura Harakka. Oikein lämpimästi tervetuloa.

Laura Harakka: Kiitos.

Teo Karvonen: Kiitos.

Klaudia Käkelä: Te ootte tosiaan molemmat toimineet nyt… Eikö vaan, teillä on toinen lukuvuosi nyt tätä somelähettilyyttä menossa?

Laura Harakka: Joo, kyllä. Me ollaan oltu sieltä alusta asti mukana tässä.

Teo Karvonen: Joo. [Oz? 00:00:59]-tyyppejä Lauran kanssa.

Klaudia Käkelä: Nimenomaan. Kertokaa vähän alkuun siitä, että minkä takia te päädyitte ylipäätään somelähettiläiksi.

Teo Karvonen: Millonhan se nyt? Oliks se 2020, sillon syksyllä kai. Sillon jostain Repusta, tai jostain Savonian instasta bongasin että hei, hae Savoniaan somevaikuttajaks. Sit kun mä ite tykkään kuitenkin vähän silleen läpälläkin tehdä omaa somea silleen vähän pilke silmäkulmassa, niin ajattelin että vois nyt kokeilla hakea. Ja just tää perus, että hain läpällä ja pääsin. Sit viime vuoden jälkeen, niin Jade, tai miten häntä nyt kutsuttiinkaan, niin kysy että haluaisinko mä tulla seuraavalle vuodelle kans. Mä sanoin että mikä ettei, että ihan kivaa pientä taskurahaa ja postaukset on kuitenkin ihan silleen suht helppo tehä ja mukava tehä, niin tässä sitä nyt ollaan.

Laura Harakka: Joo, mä lähin ihan vaan siitä, kun mä tykkään kokeilla kaikkee uutta. En aikasemmin tykännyt, mutta nykyään se on parasta oppia kun lähtee omalta mukavuusalueelta pois ja tää nyt oli semmonen, koska some ei itelle oo ollut kun semmonen ihan hupikäyttöön. Kyllähän se, tota… Alkuunhan me ei taidettu edes saada tästä kunnollista palkkaa, mutta lähti ihan puhtaasti siitä mielenkiinnosta siihen hommaan ja tykkään kuitenkin… Oon jokseenkin visuaalinen ihminen ja tykkään tuottaa sitä jonkinlaista tekstiä ja kertoa omasta opiskelusta myöskin sen takia ehkä, et tulee itelle niitä… Vähän niinkun päiväkirjaa tekis siitä omasta opiskelusta.

Teo Karvonen: Joo, toi on kyllä aika hyvin sanottu, et se on vähän semmonen kiva sit kattoo myöhemminkin et minkälaisia postauksia sitä on tehny ja mistä asioista sitä on kertonu ja jutellu ja tälleen, et katotaan sitten muutaman vuoden päästä tai valmistumisen jälkeen tai muuta, et se on just semmonen… Jää sinne Instaan elää ja tavallaan, mitä sillon on ajatellu vaikka koulusta ja opiskeluista ja miten se on muuttunu, niin se on ihan kiva nähdäkin tavallaan myös päiväkirjamuodossa. Se on hyvin sanottu kyllä.

Klaudia Käkelä: Tää on ollu nyt vähän erikoinen tilanne siinä mielessä, että te ootte tosiaan tehny somejulkaisuja rahaa vastaan, niin miltä se on tuntunut olla tämmösen ison organisaation vähän niinkun sanansaattaja ja justiinsa tehdä sitä somea, niinkun ette nyt ihan ammatiksenne, mutta ammattimaisemmin.

Teo Karvonen: Onks Laura nyt vastaa eka?

Laura Harakka: Mä voin vastata. Mä en oo ottanu siitä minkäänlaista stressiä tai muuta. Mä oon tehny sitä mun omaa juttua, omalla tyylillä. Kyllähän se siis on kiva, että siitä sen taskurahan saa ja sit tulee semmonen olo, että sitä arvostetaan mitä tekee ja tulee itelläkin vielä semmonen boosti tehdä kivempia postauksia ja ihan, niinkun… Se on kiva, et se menee sinne Savonian sivuille se meidän postaus, koska sit se tavoittaa vielä enemmän just niitä jotka miettii että onks tää se mun juttu ja mä toivon et joku on nähnyt sen silleen et ei hitsi, tota mä haluan tehdä.

Teo Karvonen: Joo, ihan siis samoja ajatuksia ja mukavaa puuhaa silleen. Toistaseks mulla ei oo ollut itellä mitään kaupallisia yhteistöitä tai mitään tämmösiä diilejä aiemmin, et tää oli hyvä oppi itsellekin. Savonia on ollut kuitenkin yllättävän helppo partneri, positiivisessa mielessä, et jos on tullut jotain juttuja, niin yleensä vastauksen on saanu tosi nopeesti ja aikataulut on matchanny tosi helposti, että ei oo tarvinnu stressata siitä, niin tavallaan se sujuu silleen erinomaisesti. En mä myöskään ehkä ajattele silleen että uu, mä oon joku Savonia Oy:n somelähettiläs, vaan mä ajattelen että mä oon opiskelija ja mä kerron siitä mun omasta opiskelusta. Ei mua niinkun ohjailla, ei mulla tunnu et mua manipuloidaan mitenkään. Mä kerron aika pitkälti mitä mä ite haluun. Toki on ne tietyt raamit, et ensimmäinen postaus, esittele ittes, kerro mitä opiskelet ja nää, ja me ollaan saatu semmosia valmiita aiheita, et sä voit kertoa näistä jos sä haluat, mutta on ollut kyllä tosi vapaat kädet toteuttaa, et ei mulle oo tullut ainakaan mitään palautetta silleen, että olipas huono aihe, että voitko kertoa enemmän tästä. On se… Ja kivaa, kun saa nyt sit vähän fyrkkaa. Opiskelijana kaikkihan tietää, että kivaa syödä välillä muuta kun makaronia.

Klaudia Käkelä: Millä tavalla te ootte hakenu sitä tasapainoa, että te puhutte rehellisesti mutta sillä tavalla, että se on kumminkin sit jollain tapaa positiivisen puolella? Ootteks te miettiny tällasia asioita?

Teo Karvonen: Siinä on hyvä löytää jotenkin se raja silleen, ettei halua rakentaa liikaa semmosia pilvilinnoja, mut haluaa olla kuitenkin realistinen esimerkiks omaa koulutusta ja tutkintoa kohtaan myöskin. Mä yritän mun omassa… Mä koitan tehdä silleen, et se… Kun mä… Kun multa tulee Savonia-postaus, niin se myötäilis mahdollisimman paljon sitä omaa, mitä mä teen. Mä en halua, että… Esimerkiksi taas tänään 28. päivä, kun mulla on toi oma postauspäivä, et sitten kun mä postaan tavallaan sen Savonia-postauksen, niin sit se on ihan yö ja päivä, et sit ne kaikki se mun yleisö, niin on silleen että aa, tää on nyt taas tää kaupallinen postaus – ei kiinnosta yhtään. Et mä koitan kuitenkin olla samanlainen. Mut sit vastaus sun kysymykseen, niin kyllä siinä välillä vähän kamppailee, koska mä oon aika suorasanainen, mutta sit taas tietää, että kun on vielä olemassa tää cancel-kulttuuri, mikä on aika toksinen homma, niin sit tavallaan jos erehdyt sanomaan jotain, tai jos erehdyt olemaan voimakkaasti ehkä jotain omaa mieltä, niin somekansa saattaa cancelaa sut, niin siinä pitää koittaa löytää tavallaan se tasapaino. Vähän ehkä semmosta positiivisuushöttöö ja realismiin sekoitettuna, niin sillä mä oon ite menny.

Laura Harakka: Joo, itellä on ehkä se, että kun mä tykkään käydä jotenkin tosi positiivisen kautta mun elämää ja koitan löytää aina ne positiiviset asiat, niin sit mä ehkä käytän sitä tohon mun sometyöhön, jos sitä voi silleen sanoo. No, aina vieläkin niin hassua, mutta, tota… Joo, kyllä positiivisuuden kautta ja mä myös aika paljon kattelen mitä muut julkasee ja mikä se boogie sit siellä sivustolla on. Esimerkiks Teo joskus julkas etäopiskelusta, niinkun et kun se on rankkaa ja tälleen, niin mulla tuli semmonen fiilis että hei, mäpä nyt mietin että mitä kivaakin tässä on, et kun ei tarvii olla kahdeksalta koululla, vaan et sä voit avaa tietokoneen näytön kahdeksalta omasta sängystä. Mutta niinkun, että löytää myös sen positiivisen, mutta mä en myöskään tykkää siitä että hypetetään asiaa mikä ei oo sen arvonen, et se on tosi tärkee että on se realismi, koska myöskin sitten, ettei kukaan hae tälle alalle sen takia että uu, että pääsee leikkaussaliin ja pääsee avaa ihmisiä ja ompelemaan siellä, koska se ei oo sitä realismia. Siinä on niin paljon muutakin, joka kuuluu siihen opiskeluun.

Teo Karvonen: Et kolikolla on aina kaks puolta, totta kai, mut sitten ehkä siinä postauksessa mä mietin, kun valtakunnallisesti oli paljon keskusteltu tavallaan siitä etäopiskelun haitasta, niin mä ehkä sitä kautta halusin nostaa myös omaa, niinkun tavallaan et juu, minulla on jonkin sortin lainausmerkeissä vaikutusvaltaa, kun olen tämmönen somevaikuttaja, ainakin nimellisesti, että mä nyt haluan ottaa tavallaan kantaa siihen. Se oli ehkä enemmän semmonen kannanottopostaus, että hei, vitsi, mekin halutaan päästä kampukselle, mut se on ihan totta mitä Laura sano, et siinä on hyviä juttuja. Mä muistan sillon kun koronakin alko, niin oli tosi mukavaa herätä just silleen viis minuuttia ennen luentoa ja olla himassa. Varsinkin jos kattoo että ulkona sataa mummoja vaakatasossa, niin on se, siinä on hyviä puolia totta kai, mutta silleen, niinkun… No, realistisesti. Hyviä ja huonoja juttuja.

Laura Harakka: Siis musta se on hienoa et tuodaan niitä asioita esille ja mä uskon, että tosi moni opiskelija on pystynyt samaistumaan just siihen sun postaukseen. Se on tosi tärkeetä, et tuodaa niitä erilaisia asioita ilmi ja eri näkökulmia, koska me kaikki koetaan niin eri tavalla.

Klaudia Käkelä: Mua kiinnostais myös tietää, että ootteks te törmännyt miten paljon sit semmoseen negatiiviseen palautteeseen sosiaalisessa mediassa näistä teidän sisällöistä.

Teo Karvonen: Laura, haluuts sä alottaa?

Laura Harakka: Mulla tulee taas tämmönen positiivinen vastaus, että en oo törmännyt. Mä oon enemmän taas sit saanut kontakteja ja hyvää palautetta ja ihania kommentteja joko yksityisviesteillä tai muutamaan postaukseen. Se on niinkun positiivista. Ehkä vähän semmosta kaverillista kettuilua joskus on saanut kun tällaseen on lähtenyt, mutta se on ihan hauskaa ja ymmärrettävää. Onhan tää vähän uus juttu tai silleen. Ei kukaan mun kavereista tee tämmöstä.

Teo Karvonen: Joo, en mäkään, niinkun… Tuntuu… Tai en oo saanut suoraan, ja kuka uskaltaa tulla sanomaan suoraan että hei, tää oli ihan tyhmä postaus, tai silleen. Yleensä sit se voi olla esimerkiks se cancel-kulttuuri, et sit se vaan se ihminen cancelataan. Tää on niinkun ääriesimerkki, et tavallaan et en mä saa sit koskaan tietää, mut sit voi olla… Niinkun jos ei oteta tätä nopee… Mä vähän meen sivuraiteille. Jos ei ajatella tätä Savonia-postausta, niin mä teen oman postauksen tai jonkun, joka on kohtuu vaikka kantaaottava postaus, niin mulla on vaikka X määrä seuraajia, mä postaan sen, niin sieltä lähtee seuraajia. Aina lähtee muutama. Mutta sit mä taas mietin, että… Mä mietin sitä mun ihanne tavallaan lainausmerkeissä asiakasta somessa ja sitä joka haluaa seurata sitä hommaa, niin jos ihmisille tulee se tunne että ei tää nyt palvelekaan yhtään sitä mitä mä haluan kattoo, mun mielestä se on vaan hyvä että lähdet sit pois. Et tavallaan, ei se seuraajamäärä… Okei, onhan meillä se palkkioportaikko silleen, että tietty määrä seuraajia, tietty palkkio per postaus, niin totta kai sitä on hyvä tavoitella vähän kasvattaa, että onhan se hyvä mittari jos se tili kasvaa, mutta toisaalta kyllähän sekin kertoo jotain, et jos tavallaan sulta lähtee… Tai jos on semmonen et se on plus-miinus nolla, et sulta lähtee viis, mut sulle tulee viis, niin sit sä saat semmosia… Sit taas se sitoutuneisuus kasvaa tilillä. Mutta en oo saanut suoraan semmosta negatiivista palautetta, tästä hommasta.

Laura Harakka: Joo, siis mä mietin silleen, että omassa elämässänikinhän mä käytän sitä, että jos sä tykkäät mun seurasta ja olla mun kaa ja kuulla tätä mun kovaa ääntä, niin sillon sä oot mun seurassa. Jos ei kelpaa, niin sit ei kelpaa, et se on somen hienouskin et sit voi lopettaa seurauksen tai scrollata ohi, jos ei oo sitä sun juttua, et täähän on elämässä ihan täydellisintä, että kun sä saat just ite päättää että mitä sä katot ja mitä sä teet ja mitä sä otat sun elämään.

Teo Karvonen: Jotkut avaa tosi paljonkin sitä omaa elämää ja siinähän syntyy heti semmonen illuusio tai harhakuva että hei, mä tunnen ton ihmisen ja mä oon oikeutettu jopa kysymään häneltä henkilökohtaisia juttuja ja sit ne saattaa kokea että hei, toi on mun ystävä, tai kaveri, mikä on ihan kiva ajatus, mutta sitten kuitenkin mun on vaikee uskoa et kukaan oikeesti avaa somessa täydellisesti omaa elämäänsä, niin siinäkin on just se raja. Ja sit se saattaa mennä jopa pahimmillaan semmosen häirinnän ja ahdistelun puolelle, että oikeesti sitten aletaan jo miettiä että missä tää ihminen asuu. Tää menee nyt vähän deepiks, mutta kuitenkin, että tavallaan sitten jotkut vaikuttajat… Yleensä vielä nykymaailmassa ne on nuoria naisia, jotka sit tämmöstä kohtelua saa, et koska hei, mä oon seurannut sua somessa ja tavallaan sit etitään missä menee, katotaan storyista ja hyvä ettei ulkona seurata, niinkun tälleen. Et sekin on aika raadollinen tavallaan se somen puoli, pahimmillaan.

Klaudia Käkelä: Ootteks te miettiny miten paljon sit just sitä, että mitä te uskallatte kertoa, mitä ehkä ette uskalla kertoa sosiaalisessa mediassa.

Laura Harakka: Mä oon tosi avoin ihminen ja kaikki mun läheiset tietää että mulla ei kauheesti filtteriä oo, mutta kyllä mä sosiaalisessa mediassa pidän sen silleen että se on vähän kauempana musta, myöskin sen takia kun mä en halua että se sosiaalinen media imaisee mua sisäänsä myöskään. Et se on semmonen toinen näkökulma siihen, mutta en myöskään halua… Että kun ei voi tietää kuka sitä myöskään kattoo ja et paljonhan sitä on mediassa esillä että mitä jaat ja sit varsinkin, kun itelläkin on haave omasta perheestä, niin sit siinä että mitä mä jaan ja mitä mun… Myöskin miettii, et mitä mun läheiset haluaa et heistä jaetaan. Et kyllähän he ovat isoin osa mun elämää, mutta se on tosi semmosta minä-minä-minä, se somen tekeminen kuitenkin.

Teo Karvonen: Joo, kyl toi on, niinkun… No, mitä sinne nyt postaa ja mitä ei. En mä oo kirjannut itelleni mitään juttuja, mutta kyllä mäkin oon aika semmonen avoin ja kyllä mä sitä kautta haluan kompata Lauraa siinä, että haluan luoda semmosen realistisen kuvan siitä omasta elämästä ja siitä koulusta ja siitä tutkinnosta ja siitä opiskelusta mitä se on, mutta sit on tiettyjä juttuja kuitenkaan mitä ihmisten ei vaan tarvii tietää, niinkun oma henkilökohtainen elämä saattaa olla, tai ihmissuhteet, tai… Jokainen arvottaa omia juttujaan ite. Joku kertoo ihan täysin vaikka parisuhteestaan tai avioliitostaan tai mistä ja joku on tosi pidättäytyväinen – kauheen vaikee sana – tavallaan siitä asiasta, että kertoo sit oikeesti vaan enemmän töistä tai harrastuksistaan, mutta jokainen tekee oman päätöksen. Mut se on ihan sikahyvä pointti mitä Laura sano, että et ikinä voi tietää kuka sitä kattoo. Ja varsinkin kun vaikuttajina toimii, niin sit Insta-tili on kuitenkin julkinen. Eri asia jos se on semmonen privatili, et sinne pitää tehdä se pyyntö et mä voin seurata, niin sit sinne voi postata periaatteessa ihan mitä vaan, kun sä tiedät että sulla on se tietty yleisö vaan. Tai pahimmillaan, ei sitä tiedä, joku ottaa screenshotin sun postauksesta ja levittää sitä eteenpäin, sit sä oot jossain Yodelissa tai jossain. Mut niinkun että se kannattaa pitää takaraivossa, että kun postaat someen ja kun laitat internetiin jotain, niin se ei välttämättä sieltä ikinä poistu. Tää on joku tämmönen oman internet, tämmösen… Mikä tää sana on? Apua, siis tämmönen, kun on opetettu että mitä internetissä saa tehdä ja tämmöstä, niin varmaan se kulmakivi.

Laura Harakka: Etiketti.

Teo Karvonen: Kyllä, etiketti, että kun sinne laitat jotain, niin se ei välttämättä ikinä lähde sieltä pois. Mut se on ihan totta ja se pysyy kyllä takaraivossa.

Klaudia Käkelä: Sä oot Teo näistä suomenkielisistä lähettiläistä, vaikuttajista, ainoa mies. Mistä sä luulet, et se johtuu? Meillä ei tosiaan… Mä tiedän, meille ei mahdottomasti tullut hakemuksiakaan. En muista tuliko ainuttakaan hakemusta mieheltä, muuta kun sulta.

Teo Karvonen: Niin. Mä en osaa tarkkaan oikein sanoa mistä se johtuu. Voisko se enemmän johtua sit tavallaan omien havaintojen perusteella siitä, et tämmöset erilaiset vaikuttajaprojektit, kaupalliset yhteistyöt kiinnostaa sit enemmän ehkä naisia? Et mitä nyt omassa feedissa, tai kun on somea kuluttanut, niin pitkälti ne yhteistyöpostaukset on naisilta. En tiiä, mutta tämmöset projektitkin vaatii vähän tämmöstä käsikirjottamista ja tavallaan semmosta tietynlaista valmistautumista ja ettei voi ihan suorilta käsiltä lähteä kuitenkaan postaamaan, kun siinä kuitenkin ollaan tietynlaisessa suhteessa siinä että hei, että yritys X, tässä tapauksessa Savonia maksaa meille tietyn korvauksen, meidän pitää postata heidän toivomiensa raamien sisällä aikataulut ja tekstit tietyllä tavalla, niin että onks sitten naisilla tai naisoletetuilla enemmän kiinnostusta suunnitella esimerkiks sitä omaa feedia ja tiliä vaikka, kun vaikka tälleen karkeesti yleistäen, kun miehillä. Että onhan se tavallaan tosi visuaalista peliä myöskin. Tosi monet on tarkkoja siinä, että feedin pitää näyttää hyvältä, haluaa että ne värit kohtaa ja sit, onks sitten enemmän tälleen suomalainen mies vähän semmonen, että minä en nyt postaa, olen täällä mökillä ja paistan makkaraa ja saunon. En tiiä. Karkee yleistys, mut tämmönen ajatus.

Klaudia Käkelä: Niin, on se ehkä ihan mahollista että binäärimaailmassa naisoletetuilla on semmonen tietty tarve ilmaista itseään visuaalisesti ja olla siinä visuaalisessa maailmassa. Sulla on Laura jotain lisättävää.

Laura Harakka: Joo, siis jos mä omaa somekäyttäytymistä ja muutenkin katon sitä miten mun somessa näkyy, niin ei siellä kauheesti loppuunsa miehiä näy ihan perus-somenkäyttäjissäkään silleen, että ois aktiivisesti vaikka julkaisemassa tai tälleen, että niinkun että kyllähän sen eron näkee jo siinä, niin en ihmettele et se sitten korrelisoituu tähän vaikuttajaan.

Teo Karvonen: Niin. Toi on ihan hyvä pointti. Itse asiassa kun miettii omaakin, niin pitkälti on just, että ne ketkä aktiivisesti postaa on enemmän sitten naisia, muutenkin, että ei pelkästään kaupallinen, vaan se että tykkää ehkä jakaa sitä omaa elämää ja toimia ehkä silleen päiväkirjana, niinkun alussakin, ja jäbät saattaa sit olla vaan silleen että lähetetään snapeja kaverille. Ja en todellakaan voi pitää kaikkien puolesta, mutta jos pitää jonkin sortin tämmönen yleistys heittää, mikä on nykymaailmassa vähän vaarallista, niin ehkä johtuu siitä.

Klaudia Käkelä: Kyllä. Puhumme tässä huom. vähän tälleen yleistäen, koska se nyt tätä meidän keskustelua helpottaa. Kerro vaikka Laura ensin, että miten paljon sä käytät esimerkiks vaikka aikaa yhden julkaisun tekemiseen.

Laura Harakka: Joo. Se aika mitä mä käytän vaihtelee kyllä suuresti ja mä yleensä teen silleen, että kuviin menee eniten aikaa ja se teksti tavallaan tulee semmosessa flowssa siinä ennen sitä postausta. Onhan mulla semmonen vähän niinkun runko siihen jo mietitty aikasemmin ja mulla on aina varapostausta ja semmosta, et jos vaikka sattuu et mua ennen oleva vaikuttaja julkaisee samasta aiheesta mistä ite meinasin, niin en halua sit laittaa suoraan samaa, niin sitten on aina niitä varapostauksia. Yhden postauksen tekemiseen, ehkä kirjalliseen tuottamiseen mulla menee se puolisen tuntia. Sitten siihen kuuluu ne kaikki varmistamiset ja tälleen. Sitten on näitä, että ollaan saatettu olla vaikka viis tuntia kaverin kanssa kuvailee yhteensä pariin postaukseen kuvia, mutta ne on toisaalta semmosia mitkä jää mulle itelleni ja muistoiks ja siihen kuuluu se, et me mennään vaikka jonnekin Valkeiselle kuvaamaan kun mä pitelen Puijon tornia, tai muuta. Voi käydä kattoo – hirveen hieno kuva. Niin kyllä se vaikuttaa ja sit täällä oli hyvä, kun me kasuaalisti kuvailtiin koululla kun mä makoilen tuolla vatsallani sohvalla, kun silleenhän mä aina opiskelen, niin… Mut ne on semmosia kivoja hetkiä ja kivoja muistoja sit myöskin ystävän kanssa.

Teo Karvonen: Joo, kyllä, tota… Non, sillon ekana vuonna totta kai mietti että wau, uus jännä juttu ja nyt mä saan tästä rahaa, et nyt pitää tehdä niinkun kunnolla. Siis teen vieläkin kunnolla, mut se on muuttunut hyvin paljon siihen, että mä mietin ehkä sitten… Mä merkkaan kalenteriin ne päivät kun ne tulee kerralla, et okei. Sit mä laitan itelleni muistutuksia et okei, hei, nyt se tulee, voi sitten alkaa vähän miettimään postausta, koska haluan olla taas semmonen vähän, niinkun et ne mun postaukset myötäilee sitä mun sen hetken fiilistä mikä mulla on, niin tavallaan sit se on semmonen luontainen jatkumo, se feedi ja story ja kaikki. Jos mä oon silleen että no niin, mäpä teen puolen vuoden postaukset samalla ja ajastan ne Creator Studion kautta, niin no joo, se on helpompaa, se on kerralla tehty, mut sit tavallaan se saattaa olla, että mitä mä oon sillon ajatellu tai vaikka syksyllä ja sit se postaus tulee maaliskuussa, niin mä en välttämättä oo sitä mieltä enää, niin tavallaan siks mä teen ne sit oikeesti ehkä parin päivän etukäteen, alan miettii sitä että mikähän mua nyt mietityttää, mitä mä oon nyt tekemässä, ja sen perusteella ehkä teen ne postaukset. Ja ehkä joku sama mitä Laura, että joku puoli tuntia ehkä menee kirjotustyöhön, sit koittaa miettii, et… Eniten menee siihen tavallaan ehkä sen kuvan ottamiseen ja vähän käsittelyyn ja semmoseen, mutta sit se teksti tulee silleen tavallaan yhdeltä istumalta, koska mun mielestä se on sit semmosta aitoa taas.

Laura Harakka: Kyllä ja ehkä Instagramissa se, että se teksti myöskään ei voi olla ihan mahdottoman pitkä. Et sekin, että mun tekstit taita olla suht koht pitkiä, mutta mä haluan pitää sen kuitenkin semmosena, et ihmiset ei sit suoraan vaan scrollaa myöskään sen ohi, et kukahan hitsi tätä oikeesti lukee, pitkää. Et semmonen ytimekäs, hyvä, mutta kumminkin et sä saat sen sun ajatuksen siinä ilmoille.

Teo Karvonen: Joo. Varsinkin, kun miettii että ihmisen keskittymisjänne nykyään on seitsemän sekuntia, vai kahdeksan sekuntia, niin sit tavallaan että se pitää myöskin se huomio saada tehtyä heti, se hook siihen heti että okei, miks mun pitäis jäädä lukemaan tätä postausta, niin tavallaan sekin on oikeesti, et… Et sä et vaan voi kirjottaa silleen et liirum-laarum, silleen kiertelen, kaartelen ja kaikkea, vaan sun pitää mennä tavallaan asiaan ja herättää se mielenkiinto, koska siellä somessa on niin paljon muuta sisältöä ja voin oikein sanoa toisen somen, et kiitos TikTokin ihmisten, tää attention span on tosi lyhyt, koska et jos sieltä ei tuu heti semmosta mikä kiinnostaa, niin sit vaan mennään eteenpäin. Sama pätee varmaan näissä feed-postauksissa myöskin, että jos ei kiinnosta heti alkuun niin sit vaan scrollataan poispäin, etitään sitä mielenkiintoisempaa sisältöä vielä alkuun. Ja sit siinä on kuitenkin ehkä sekin, että ihminen ei tykkää tulla mainostetuksi, niin tavallaan mä ymmärrän tän… Sopimuksessa se pitää mainita et tää on kaupallisessa yhteistyössä, mut senkin mä oon huomannut ilmiönä, että reach ja tommonen levikki on… Voi olla pienempi, tai onkin, ainakin itsellä pienempi semmosissa postauksissa missä on että tää on kaupallisessa yhteistyössä, koska seuraajat saattaa ajatella että no niin, nyt tää vaan postaa tän rahan takia, tai tää postaa tän koska tän pitää, et onks sillä mitään aitoa sanottavaa, niin siks mä koitan kuitenkin pitää sen mahdollisimman aidon puolen siinä, ettei tuu silleen että mä oon vaan joku Savonian kätyri, tälleen.

Laura Harakka: Joo. Mä oon huomannu ite kyllä saman, että ei ne postaukset saa sitä samanlaista vaikka tykkäysmäärää tai muuta. Et kyllähän se siinä, että kun vähän niinkun myy itseään siinä samalla, niin se niinkun menee ja sit ehkä läheiset ihmiset ei niin paljoo jopa kiinnostu sitten siitä, et sit ne muut ihmiset saattaa enemmän kiinnostua, mutta sit Savonian omassa sosiaalisessa mediassa huomaa et ne saa kuitenkin sit sitä näkyvyyttä.

Teo Karvonen: Joo ja sit ehkä se, mikä on Instagramissa tosi hyvä… Onks se tullut joku pari vuotta sitten, vai viimesen puolen vuoden tai vuoden aikan Suomeenkin, on että nää tykkäysmääräthän saa piilotettua. Mä oon tehnyt ite sen.

Laura Harakka: Joo, mä oon tehnyt saman.

Teo Karvonen: Koska tosi moni… Se saattaa vaik… Siis jotkut saattaa kattoo että aa, tällä on tosi vähän tykkäyksiä, tää on varmaan ihan huono postaus, niin mä piilotan kaikki, siis aina, niin siiän näkyy tavallaan se et joku kaveri ja muut tykkää siitä, niin se antaa mulle mielenrauhan, kun mun ei tarvii oikeesti vaan seurata sitä, koska mun mielestä se on aika kälynen mittari, että miten paljon sä saat tykkäyksiä. Enemmän kattoo sitä muuta analytiikkaa enemmänkin, jos seuraa, niin se on mun mielestä tosi hyvä juttu vaan, koska sit se vähän helpottaa.

Laura Harakka: Joo. Mä oon täysin samaa mieltä. Mulla on itelläkin tykkäykset piilotettuna ja mun mielestä se, että kuitenkin jos lähtee miettimään sosiaalista mediaa, niin jos sä haluat seuraajia, jos sä haluat tykkäyksiä, niin sä voit ostaa niitä, kirjaimellisesti. Sä voit tehdä tosi helposti sitä haalimista. Mä oon nähnyt tän läheltä yhdeltä entiseltä tutulta, että miten helppoa se loppuunsa on saada sitä seuraajakuntaa, niin ei se tykkäyksien määrä loppujen lopuks kerro mitään. Mä toivon, että ihmiset pysähtyy ja kattoo että onks tää aihe mikä mua kiinnostaa ja sit lähtee lukemaan, et sehän se on se tärkein.

Teo Karvonen: Jep. Siinä oon ihan samaa mieltä kyllä. Älkää ostako seuraajia, eikä tykkäyksiä.

Klaudia Käkelä: Kertokaa vähän sitten siitä, et mitkä on teidän mielestä sellasia asioita mitkä toimii siellä sosiaalisessa mediassa. Kerro vaikka Teo ensin.

Teo Karvonen: Mitkä toimii? No, ainakin ehkä omalla tilillä on varmaan just se semmonen, mitä on monta kertaa toistanut, just se aitous ja semmonen tavallaan vähän rosoinenkin meininki. Joku pari vuotta sitten ehkä mietittiin tosi paljon sitä, että miltä se feed näyttää ja panostettiin enemmän siihen visuaalisuuteen. Totta kai sitä pidetään tärkeenä nytkin. Tää on mun omia havaintoja, en voi sanoa tietenkään silleen kaikkien puolesta, ettei Laura kato mua pahasti silleen, että soo-soo Teo, tuo ei pidä paikkaansa, mutta ehkä se että kun nykyään on niin paljon sitä matskua, siis tulee niin paljon postauksia, storyja, reelseja, TikTok sit siihen mukaan ja Snap ja kaikki nää, niin tavallaan, et joo, puhutaan et laatu ennen määrää. Tiettyyn suhteeseen joo, mut nyt mä oon melkein vähän kääntynyt sitä mieleen, että kunhan sä pysyt ihmisten top-of-mindissa, niin enemmän… Kunhan suollat ikävästi sanottuna sitä matskua, niin se on ehkä parempi tavallaan sen saavutettavuuden kannalta kun se, että sä hiot yhtä postausta tosi pitkään ja postaat kaks kertaa vuodessa hyvää juhannusta ja hyvää joulua -postauksen, niin se ei ehkä välttämättä toimi. Et sitä matskua on niin paljon. Jos sä haluat pysyä mukana, niin sun pitää itekin tavallaan näkyä siellä feedissa, koska IG:n ja kaikki nää algoritmit on sit ihan oma case kanssa, miltä se näyttää ja kaikkea, niin huh-huh.

Laura Harakka: Joo. Mä oon huomannut kyllä saman, että jossain vaiheessa itekin tein sitä kun mietin enemmän tota sosiaalista mediaa ja tykkäyksiä ja semmosia, niinkun nuorempana, niin kyllä sitä kun vaan enemmän laitto ja ehkä vähän semmosia niinkun kiv… Sanotaanko, että visuaalisesti semmosia muita kiinnostavia kuvia silleen kivasti, niin siis huomas et kyllä ne tykkääjämäärät nous sillon. Mut sitten ite päästin siitä irti, koska huomasin et se ei tee toisaalta yhtään hyvää pääkopalle. Et kyllä tossa oot tosiaan ihan täysin oikeessa, et sun pitää tavallaan suoltaa sitä contentia sinne, mut myöskin mä oon huomannut että monet sosiaalisen median vaikuttajat sillä, että he on koko ajan myös pinnalla, mutta heissä on joku semmonen mikä ihmistä kiinnostaa ja nykymaailmassa ehkä siinä on jotain semmosta helppoutta, myöskin semmonen et saa vähän aivot narikkaan, kun monella se sosiaalinen media voi olla myös sitäkin. Et nyt kuitenkin maailmantilanne on niin karu, et se sosiaalinen media täyttyy myös tosi rankoista asioista, niin sitten se että siellä on se joku jonka storyt hirveesti pistää naurattaa tai piristää, niin… Ite oon kyllä visuaalinen ihminen, et mä kyllä just mitä sanoit, et sun mielipide ja mun mielipide on se, että kyllä kivat kuvat on kivoja, mutta ne kyllä häviää sinne massaan tosi helposti myöskin.

Teo Karvonen: Niin, et siihen pitää koittaa löytää semmonen tasapaino sitten, että ei ota siitä liian isoa työtaakkaa itelleen, että hioo sitä hyvännäköstä kuvaa, koska siis totta kai hyvät kuvat on hyviä ja näyttää kivalta ja istuu feediin ja se miellyttää silmää, mut sit ei… Toivottavasti siitä ei tuu liian isoa mörköä kellekään, että ei vitsi, että en mä nyt voi postata kun tää ei ihan nyt sovi, et kuitenkin uskaltaa sit vähän olla silleen että no, okei, niinkun, koska se saattaa unohtuu. Tai siis, se unohtuu se postaus aika nopeeta sen alun jälkeen kun se on postattu ja se huippu-reach on tullu.

Laura Harakka: Kyllä ja se ei oo niin vakavaa. Se on kuitenkin sosiaalinen media, et se ei oo elämän se toivottavasti kellekään ihan tärkein osa.

Klaudia Käkelä: Mä olin kans sanomassa, että kun ei se oo onneks kumminkaan niin vakavaa, et vaikka somessa, siis… Se on iso media ja se on tosi merkittävä, sillä voi olla paljon vaikutusta, mutta ehkä se joku yksittäisen ihmisen tietynlainen kuva, niin ehkä sillä ei oo niin hirveästi merkitystä.

Laura Harakka: Jos ei hirveen provosoivia kuvia rupee laittaa, niin sitten tuskin on.

Klaudia Käkelä: Niin, kyllä. Jos ei riko ihan internetiä, niin…

Laura Harakka: Kyllä.

Klaudia Käkelä: Minkä verran te ylipäätään seuraatte sitä analytiikkapuolta tavallaan, että miten justiinsa seuraajamääriä ja tykkäysmääriä ja tällasta ja miten paljon se vaikuttaa sit toisaalta osaltaan niihin teidän julkaisuihin, vai vaikuttaako. Laura?

Laura Harakka: Mä teen silleen, et mä aina sillon tällön käyn kattoo että miten ne Savonian omassa mediassa ne mun julkaisut sit toimii ja että saako se porukkaa tykkäämään ja tälleen. Että sen verran ihan vaan sillä, että mä kuitenkin koen et tää on mun työtä, mulle maksetaan tästä, niin mä haluan että sitten se on myöskin semmosta mikä herättää mielenkiintoa, mutta muuten mulla ei tykkäykset näy missään mallissa ja en halua myöskään vertailla hirveesti muiden kanssa, että paljonko toisella on tykkäyksiä ja paljonko toisilla, koska siihen vaikuttaa niin moni asia ja ihan pelkästään se, että moneltako se on julkaistu se julkaisu.

Teo Karvonen: Joo, en mäkään oikein silleen hirveesti seuraa sitä dataa. Välillä saattaa käydä vähän niinkun huvikseen kattomassa vähän että miten tää toimii ja sit käy kattoo silleen, että seuraajamäärät miinus 50 prosenttia punaisella huutaa. Sit sä oot no joo, jotain mä oon ehkä tehny, mut, no… Mutta, tota, se on hyvä pointti, sieltä Savonian tililtä… Mä en oo itse asiassa tota tajunnutkaan. Mä harvoin seuraan sitä, et voisin käydä vaikka kattoo miten se toimii siellä, että aiheuttaako se tunteita ja tuoksuja, että tykkääkö jengi siitä, koska sehän kertoo kuitenkin tosi paljon, koska nyt ollaan Savonialle tavallaan niitä lähettiläitä ja meidän pitäis kertoa Savonialle hyödyllisiä ja relevantteja tietoja koulutuksesta ja opiskelusta, niin et jos siellä on sit silleen niinkun et omaan someen tulee triljoona tykkäystä ja meet kattoo mites tää Savonian postaus ja siellä on kolme, niin se ei oo ehkä tarkoituksenmukaista sit kuitenkaan.

Klaudia Käkelä: Millasia asioita te ootte huomannu, että mitkä kiinnostaa ihmisiä opiskelusta Savonialla? Mitä asioita kannattaa kertoa?

Teo Karvonen: Joo, no, ehdottomasti mä oon ottanu vähän semmosen lähestymistavan, että mä koitan kertoa tavallaan just siitä hetkestä missä mä meen opiskelussa. Tällä hetkellä mulla on oppari mielen päällä ja mä koitan kertoa siitä, että en mä… Alussa, viime vuonna mä tein ehkä, tai sillon ekana vuonna mä kirjotin silleen että joo, että meillä on siisti kampus täällä, mutta en mä nyt oo kuitenkaan semmonen kävelevä mainos silleen että hei, kato, meillä on siisti Kampussydän tai kirjasto, et mä koitan sitä enemmän viedä oikeesti silleen siihen minuun ja mitä minä ja mun tutkinto ja mun resto-opinnot, niinkun mitä ne on, koska se on tosi ehkä niche-meininkiä, mut sit tavallaan jos siellä somessa on varmasti ihmisiä jotka oikeesti miettii, niin sit ne toivottavasti saa vastauksen niihin kysymyksiin mikä niitä askarruttaa, että hei, että tämmöstä on tää resto-opiskelu nimenomaan, justiinsa. Mä koitan ehkä semmosta tehdä, mä uskon et se kiinnostaa.

Laura Harakka: Siis ihan mahtavaa, kun me ollaan ihan erilaisia tyyppejä, niin tästä tulee täydellinen tästä podcastista. Mut siis mä oon tällä hetkellä justiinsa miettimässä… Just viime postauksen tein Pohjois-Savossa opiskelusta, et mistä mä tykkään. Ja sit kuitenkin, kun miettii et tänne muuttaa paljon sit porukkaa opiskelee ja sitten seuraava postaus on juurikin tästä meidän ihanasta kampuksesta, mut se on tehty myöskin silleen, koska mä tykkään hirveesti meidän opiskelutiloista, ne auttaa mua keskittymään. On paljon erilaisia tiloja missä voi opiskella, niin se on mulle niinkun se tärkee. Mut samaistun myös tohon, että mä oon tehnyt paljon postauksia myös siitä mitä harjotteluita mulla esimerkiks on, koska se on meidän alalla just tosi laaja. Mä oon ollu leikkaussalissa, mä oon ollu lastensuojelussa, mä oon ollu sisätautien osastolla, mä oon ollu vaikka missä, niin ne on varmasti myös paljon semmosia mitkä kiinnostaa just sitä meidän alaa hakemaan, et tosi tärkee miettiä just sitä. Mä mietin sitä, että mitä terveydenhoitajaksi pohtivat, et lähdenkö opiskelemaan, niin mitä hän vois haluta tietää niistä opiskeluista. Meillä on ihan mahtavat tilat Savonialla myös, meidän esimerkiks nää simulaatiotilat ja tällaset, mitä ei vissiin kauheen monessa muussa AMK:ssa oo, mitä oon kuullut kun on tullut sitten porukkaa juttelemaan, niin sitäkin haluan sitten tuoda esiin että meillä on kyllä ihan oikeesti tosi hyvä kampus ja tosi hyvät tilat oppia, et sellastakin haluan tuoda sit esille, mut se tosi paljon just liittyy siihen mitä mä just opiskelen ja mitä mä millonkin oon. Harjotteluissa tein harjoittelupostauksia. Se oli sillon mielenpäällä.

Teo Karvonen: Niin ja siis totta kai, mä niinkun ymmärrän, siis mä fiilaan tätä meidän kampusta. Onhan tää nyt tosi moderni, niinkun et kyllä mäkin oon tehnyt siis semmosen postauksen et hei, meillä on siisti kampus. Se tais olla sillon ekana vuonna. Enkä mä nyt ala dissaamaan lauraa siitä, että miks sä teet tämmösen jutun.

Laura Harakka: Dissaa vaan rauhassa.

Teo Karvonen: Niin, että tulee sit takaisin jollain muulla tavalla sitten. Mutta just pitää miettiä sitä, että ehkä se on ollut varmaan se Savonian idea, että saatais eri tutkintoaloilta niitä vaikuttajia, niin me saatais sitten mahdollisimman laajaa sitä hommaa, että Laura kertoo siitä terkkarihommasta, mä kerron restohommista ja joku kertoo muotoilijan ja näin. Jokainen kertoo omalla. Me ollaan kuitenkin ihmisiä kaikki, niin jokainen kertoo omaa tarinaa omalla tavallaan.

Klaudia Käkelä: Ootteks te… Onks kumpikaan teistä harkinnut, että tästä sosiaalisesta mediasta vois tulla teille ura myös jatkossa?

Laura Harakka: Mä oon miettiny silleen, et mulla on ehkä tullut viime vuosina semmonen pieni sosiaalisen median ähky, et mä en haluais että se sosiaalinen media tulis enää yhtään lähemmäksi mun ihoa ja elämää. Mutta toisaalta, nykymaailma menee koko ajan siihen suuntaan, että myös sosiaali- ja terveysalalla hyödyttäis tosi paljon siitä, että käytettäis sosiaalista mediaa ja oma, pieni haaveeni jonkinlaisesta yrityksestä, joka sitten tukeutuiskin siihen sosiaaliseen mediaan, niin siltä kantilta, mut niinkun yksityishenkilönä en usko että koskaan lähden semmosta yrittämään, mut sitten jos mun yritys ja mun ura sitä vaatii, niin todellakin, koska mähän nyt nauttisin vaikka jostain seksuaaliterveydestä höpöttää tuolla podcastii, tai tehdä jonkun somealustan et nuoret sais sitä tietoo helpommin, koska se on mulle sitä tärkeetä ja sitä kehittämistyötä mitä just terveydenhoitajat tekee.

Teo Karvonen: Joo. Tuo on aika hyvä toi someähky-homma, koska sit se helposti saattaa mennä silleen että se ottaa roolia tavallaan siitä omasta elämästä ja jaksamisesta, että oikeesti jos sun pitää miettiä vaan sitä että aa, nyt mulla on taas tämmönen postaus, tai jos sun oma feed on pelkästään yhteistyöpostauksia, niin sit se on just silleen… Joo, sillon se menee ammattimaisempaan suuntaan, mut sit kuitenkin haluaa että se some on semmonen et siitä pystyy irtautumaan jos se alkaa ahdistaa. Sit jos sä tavallaan sitoudut siihen, niinkun tekemään jotain uraa sen kanssa, niin sit se on vaan silleen että jos saat jonkun burn-outin, niin sit sä oot silleen että sori, voi-voi, tavallaan, et se voi olla aika kovakin maialma. Meillä on diili, sun pitää postata näin monta kertaa, niin sit sun on vaan tehtävä, niin ei halua antaa tavallaan itseään panttivangiksi sille. Että jos tulee että ei vitsi, nyt mä en halua tehdä somea, mä haluan hävitä Malediiveille kuukaudeksi, niin sit mä voin tehdä sen. En mä nyt opiskelijana voi minnekään Malediiveille lähteä näillä, niinkun… Savonia ei ihan niin paljon maksa, älkää hakeko ihan sen puolesta, mutta pointtina se.

Klaudia Käkelä: Sä mainitsit Laura äsken, että te ootte jossain vaiheessa saanut palkkion paistinpannuina. Nyt vaadin tähän lisäselvitystä myös ihan mikrofoniin.

Laura Harakka: Joo, siis se oli ehkä vähän kärjistetty, mutta mun muistaakseni meillä oli semmonen alussa, että me pystyttiin tuotepalkintoina tavallan meidän palkkiot sitten lunastamaan, tai tähän sosiaalisen median tai tämmöseen videoiden, kuvien tekemiseen liittyvillä lahjakorteilla esimerkiks, niin, tota, et se on siitä muuttunut, et jossain vaiheessa tulikin tää että me saadaan ihan oikeeta palkkaa. Me ollaan lähetty puhtaasti siitä mielenkiinnosta ainakin tähän hommaan ja siihen mä kannustan, jos joku miettii, et kun tää tulee jatkumaan luultavasti tää vaikuttajaprojekti, niin hakekaa mielenkiinnosta ja älkää rahan tai muun takia. Tää on kiva projekti ja tää antaa paljon, mutta ei niinkään sitä palkkaa.

Teo Karvonen: Ei oo maksettu mainos silleen, että Claudia kattoo tuolta silleen, että nyt sanot sit tälleen. Mä tarkennan ite tota casea. Siis joo, mä muistan ton tuotepalkintohomman, mut itellä oli se et mä toimin yrittäjän ite, mulla oli Y-tunnus, niin mä laskutin jo ekan vuoden jälkeen mun palkkion, niin mä sain… Mulla oli tavallaan se, siis, sain sitten rahana sen alkuun, ja kyllä Laurakin sit sai sen rahana – vai miten se meni?

Laura Harakka: Joo, se muuttu siinä kesken sen kauden ja mä en ollut ennen sitä näitä tuotepalkintoja vielä nostanut, kun ei ollut hirveesti tarvetta paistinpannulle tai muulle. Ei oo varaa niihin nakkeihin, mitä paistella. Kuitenkin se muuttu siinä, että se oli kyllä kiva yllätys ja positiivinen lisä sitten siihen.

Teo Karvonen: Ja kyllä se vie vähän kuitenkin ammattimaisempaan suuntaan, kun saat kuitenkin sitä oikeeta rahaa silleen, vaikka se ei oo paljoa, mutta kuitenkin tavallaan et sä saat siitä sen oman palkkion ja sä voit ostaa sillä sitten mitä saat ja käyttää sen miten sä haluut. Et tuotepalkinnot on aina vähän silleen, että sitoudutko lukuvuodeksi ja saat kärjistettynä paistinpannun, niin onhan se vähän nihkeetä, niin tavallaan siitäkin respect kuitenkin Savonialle, että pystyy maksaa sit kuitenkin ihan rahana ja nytkin tänä vuonnakin tuli paljon enemmän tavallaan jotain… Mä en nyt muista ulkoa, mutta jotain muutoksia ja helpotuksia tavallaan siihen palkkionkin maksuun, meille vaikuttajillekin.

Klaudia Käkelä: Mä laitan vaikka tän jakson show noteseihin, eli sinne mistä palvelusta, Spotifysta ja SoundCloudista ikinä kuunteletkaan, niin siellä jakson tiedoissa laitan tietoa sitten siitä, että mitä kautta voi hakea tai ilmoittaa kiinnostuksensa tätä somelähettiläs-hommaa kohtaan, jos se kiinnostelee. Kertokaa vielä tähän loppuun, että mistä teidät löytää, mistä somekanavista, ja millä handlella missäkin.

Teo Karvonen: Meikä löytyy, tota… Tää on vaikee selittää aina, koska jengillä voi olla vaikeuksia, tai itellä on vaikeuksia selittää Q:n ja G:n eroa, mutta [Teoq? 00:36:49] Instagramista ja ne on Q-kirjaimia ja taitaa löytyä mahdollisimman monesta paikasta, että koitan käyttää samaa tagia monessa mestassa. TikTokissa se taitaa olla Teodorantti, mutta seuratkaa Instagramissa mieluummin. Ja oikee nimi on ihan Teo Karvonen, et jos LinkedInissa haluaa etsiä, niin sieltäkin löydyn, ja sinnekin ainakin taisin Claudian [DMS laidata? 00:37:09], kun joku kerto et hei, että siellä Savonia ettii jotain tarinoita, et hei, nyt vois saada Koti-Pizzan lahjakortin, että voinko mä tehdä vaikka mä olen jo somevaikuttaja. Mut joo, [Teoq? 00:37:20] Instagramissa, se on ehkä se. Go to some.

Laura Harakka: Joo, mäkin suosittelen tota Instagramia. Mulla on tämmönen kun Laurakas. Tulee yhdistelmästä Laura ja rakas. Sieltä löytyy. Vielä kerkee ennen kun sit mä lopetan nää vaikuttajahommat, niin katotaan lähdenkö sitten yksityiseks tilin laittamaan ja sit jos haluaa vähän rennompaa sisältöä ja nähdä mun suloista koiraa videoilla, niin semmonen TikTok kun [Fabulosolare? 00:37:48] löytyy myöskin ja siellä on tehty tämmösiä vähän epätoivoisia opiskeluvideoitakin muutama, että ne ei oo kauheen hyvii, mut ne koiravideot on, koska mun koira nielasee siellä kinkun palasen silleen, että se ei edes nielase sitä. Se on tosi, tosi hämmentävää. Mut hei, ihan mahtavaa jos seuraat ja jos ei kiinnosta, niin älä seuraa.

Teo Karvonen: Ei oo pakko. Jos ei sovi, niin tossa on ovi.

Klaudia Käkelä: Se on ehkä hyvin tiivistetty, tää jakson aihe myöskin. Mä lisään nää tilit myös sinne show noteseihin, ihmiset voi sieltä seurata jos kiinnostaa. Oikein paljon kiitoksia teille molemmille. Tää oli hyvin kiinnostavaa.

Teo Karvonen: Kiitos, Klaudia. Kiitos, Laura.

Laura Harakka: Kiitos teille molemmille ja seuratkaa myös Savonia AMK:ta, sehän on se tärkein meidän media.

Teo Karvonen: Kaupallisessa yhteistyössä tämä podcast tehty.

Klaudia Käkelä: Oi, oi, oi. Pitäiskö… Oisko tää nyt viestintäasiantuntijan pitäny muistaa tässä. Hyvä, että se tuli teiltä.

Laura Harakka: Ei, ihan mahtavaa. Siellä on kivaa sisältöä.

Teo Karvonen: Se vaan testas. Laura saa nyt palkankorotuksen, kun muisti tän.

Laura Harakka: Kyllä, kyllä.

Klaudia Käkelä: Yes.

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat -podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä ja seuranani studiossa on Maikki Asikainen sekä hänen miniänsä Essi Keto. Oikein lämpimästi tervetuloa.

Maikki Asikainen: Kiitos.

Essi Keto: Kiitos.

Klaudia Käkelä: Jakson aiheena on yksi maatilallisen ihmisen ja ehkä ylipäätään ihmiselämän kurjimmista tilanteista, nimittäin kuolema, ja erityisesti läheisen kuolema. Maikki Asikaisen puoliso Timo oli päävastuussa Asikaisten maitotilan toiminnasta, kun mies yllättäen menehtyi sydänkohtaukseen.
Me puhumme siitä, että mitä on tehtävissä, kun sen suuren surun keskellä tulee myös perheyrityksen raha-asiat, voi mennä vähän solmuun ja säppiin, ja mitä sitten tehdään. Maikki, tosiaan sun puoliso kuoli sydänkohtaukseen, eikö vaan, 2007.

Maikki Asikainen: Joo, kyllä.

Klaudia Käkelä: Kertoisitko vähän siitä päivästä, että mitä siinä oikein tapahtui.

Maikki Asikainen: No minä lähdin aamulla navetalle ja kävin siinä välillä pihassa ja katsoin, että kaikki on ihan kunnossa. Sitten kahdeksan aikaan lehmät sain laitumelle ja tulin sinne, ja hän oli sitten lattialla. Oli siinä vaiheessa, oli jo kuollut. Sitten vaan soitin ambulanssin ja herätin Herkon, Herkko ei ollut kuulunut mitään vaikka on kaatunut lattialle. Herätin Herkon ja siitä se vaan sitten päivä lähti soljumaan.

Klaudia Käkelä: Niin, kyllä. Maatila ei pysähdy, vaikka isäntä tuupertuisi lattialle. Hommat on hoidettava, se on näissä maatilan katastrofeja käsittelevissä jaksoissa kyllä havaittu, että eläimet tarvitsee hoitoa. Tuota, teillä nousi heti siinä taloudelliset asiat pinnalle, koska tietysti Timo oli päävastuussa tilan toiminnasta ja myös raha- ja talousasioista. Millaisia asioita siinä nousi heti pintaan ja millaisia ongelmia te kohtasitte?

Maikki Asikainen: No siinä meillä oli tilit sillä lailla, että mulla oli käyttöoikeus ja ne oli Timon nimissä. Ja sitten siinä meni muutama päivä, kun rupesin laskuja maksamaan tietokoneella ja siinä oli vaan, että ottaa pankkiin yhteyttä. Ja minä otin, ja ne oli suljettu ne tilit. Sitten minä lähdin pankkiin ja sieltä sanottiin, että pitää olla valtakirjat pojilta, että se saadaan aukaistua, ne tilit. Ja siinä meni tietysti muutama päivä, kun toinen poika asuu Kotkassa. Sitten saatiin pankin välityksellä valtakirjat sieltä. Ja siinä meni semmoinen, ehkä 4-5 päivää ennen kuin saatiin tilit auki ja voitiin jatkaa sitten siitä.

Klaudia Käkelä: Niin. Se on aika pitkä aika, saitteko te mitään, nostettua rahaa tai mitään ulos sieltä?

Maikki Asikainen: Ei ollut muuta kuin muutama kymppi oli rahallisesti, seteleitä. Vaan että niillä piti sitten pärjätä.

Klaudia Käkelä: Kerro Maikki vielä vähän siitä ajasta silloin 2007, teidän molemmat pojat oli jo lähempänä 30 ja sinänsä pieniä lapsia ei pyörinyt jaloissa, mutta se oli silti varmasti tosi raskasta menettää puoliso sillä tavalla aika yllättäen.

Maikki Asikainen: No olihan se tietysti, että se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja siinä vaan piti lähteä miettimään. Onneksi mulla oli sitten mieheni sisarukset, tuli aika äkkiä siihen. Ne oli kolme viikkoa siellä, aina joku ulkopuolinen. Tai siis perheenjäseniä, ulkopuolinen ihminen, että tuota, ja sitten siinä vaan piti lähteä ettimään apuja muualta. Uskaltaa lähteä kysymään mitä tehdään ja millä lailla tehdään, että onneksi Kiuruvedellä oli silloin ja on tietysti vieläkin, vaan silloin oli ihmisiä, jotka lähti ja saattoi tulla päiväksi tai kahdeksi neuvomaan niin kuin rahaliikenteessä ja olihan ne jollain lailla tuttuja, ainahan siellä on semmoisia oppimisen paikkoja. Että ei ihan, kaikkea ei tiennyt, mehtäpuoleltakin oli aika hatarat tiedot mulla silloin. En tiiä, on vieläkin.

Klaudia Käkelä: Mutta että semmoinen, tuli kuitenkin semmoinen fiilis, että apua saa, kun sitä uskaltaa pyytää ja on ympärillä semmoista tukiverkkoa, että.

Maikki Asikainen: Joo, kyllä. Sitä vaan piti lähteä rohkeasti, vaikka välillä tuntui, että ei halua lähteä mihinkään. Niin se on vaan lähdettävä.

Klaudia Käkelä: Niin. Kyllä. Tuntuiko susta se, että se kun oli tuollaisessa tilanteessa, että on maatila, jossa tosiaan eläimistä pitää kumminkin pitää huolta, vaikka mitä tapahtuisi, niin tuntuiko susta, että se oli sillä hetkellä hyvä asia vai huono asia, että tavallaan oli pakko nousta sieltä sängystä?

Maikki Asikainen: No pakko oli. Se oli kyllä hyvä asia, että sitä oli kyllä pakko lähteä lähteä. Sitä ei voinut jäädä sinne. Eläimet piti hoitoo joka päivä ja silleen sitä vaan sieltä noustiin pikkuhiljaa.

Klaudia Käkelä: Joo. Kyllä. Löytyikö sieltä navetasta sitten lohtua yhtään, ainakin lehmät on niin symppiksiä eläimiä.

Maikki Asikainen: Löytyi, löytyi. Monenlaista.

Klaudia Käkelä: Niin. Kyllä. Kerro vähän tästä teidän maitotilasta, miten isosta tilasta on kyse?

Maikki Asikainen: Meillä oli silloin 30 lypsyä, ja sitten nuorkarja siihen päälle. Niitä oli ehkä, olisiko ollut kolmisenkymmentä nuorta karjaa ja meillä oli just silloin konehallin teko sinä kesänä, se oli kutakuinkin valmis, vaan oli siinä vielä yksi työmies tekemässä sitä konehallia. Ja silleen.

Klaudia Käkelä: Kyllä. Ja sitten tämä oli tosiaan 2007, kun kuolema tapahtui ja suunnilleen vuoden päästä semmoinen Essi hypähteli kuvioihin. Mä oon ymmärtänyt, että teillä on oikein lämpimät miniä-anoppi-välit.

Maikki Asikainen: Kyllä on.

Essi Keto: Kyllä.

Klaudia Käkelä: Kerro vähän Essi siitä miten te Herkon kanssa tapasitte.

Essi Keto: Nojoo, mehän tavattiin Savonialla. Eli aloitettiin molemmat opinnot silloin 2008 syksyllä ja siitä me sitten tutustuttiin ja mulla oli siinä kanssa meneillään vähän sellainen surutyö, kun oma isä oli sairastunut eikä ollut paranemassa, oli syöpä, niin sitä kautta tuli juteltua näistä ja se vähän yhdisti siinä vaiheessa.

Klaudia Käkelä: Niin. Kyllä varmasti. Ja sinähän olit tosiaan aika keltanokka näissä maatilan asioissa, että lähdit agrologiksi opiskelemaan vähän sattuman kautta, eikö vaan?

Essi Keto: Kyllä, juuri näin. Ei ollut, olenhan mä aina eläimistä tykännyt ja hevosia on, olen ratsastanut ja hevosista tykkäsin. Ja siihen aikaan oli Savonialla Iisalmessa hevostalouden puoli yhtenä suuntautumisvaihtoehtona, ja mä sitten sinne hakeuduin, kun Iisalmeen tulin takaisin sen isän sairauden takia.

Klaudia Käkelä: Tosiaan sitten hyppäsit Essi aika nopeasti hommiin ja sait anopilta vähän niin kuin perehdytyksen tähän hommaan, että mitenkä nämä maatilan työt oikeasti sujuu.

Essi Keto: Kyllä. Ihan mahtava opettaja oli mulla siinä alussa ja me tultiin heti alusta Maikin kanssa tosi hyvin juttuun. Minähän muutin tilalle sitten 2010 ja siitä asti sitten navettavuoroja jaettiin ja tehtiin yhdessä. Hän opetti ja minä sitten kuuntelin.

Klaudia Käkelä: Niin just. Ja nyt olet jo, ihan teet siellä vanhana tekijänä. Tässä on kuitenkin mennyt reilu kymmenen vuotta, kun olet siellä toiminut ihan täysin muina emäntinä.

Essi Keto: Kyllä. Tässä me laajennettiin sitten miehen kanssa tilaa, Herkon kanssa laitettiin robottinavetta 2014 ja hommat muuttui sitten ihan toisenlaiseksi sitä myötä. Mutta vieläkin, ainahan sitä oppii uutta, että kun lähti tälleen ettei ole omaa tilaa tai perhekokemusta, tai perheellä ei ole tilaa eikä ole sellaista mitään maatilakokemusta niin onhan tämä ollut aikamoinen opintie.

Tunnusmusiikki

Klaudia Käkelä: Asiantuntija Elina Vehviläinen-Liikka maatilojen varautumisen työkalut -hankkeesta, kerro vähän siitä millaisia asioita maatilallisen tai maatilan ihmisten täytyy ottaa huomioon siinä tilanteessa, jos omainen kuolee ja pahimmassa tapauksessa juurikin tämä tilan omistaja.

Elina Vehviläinen-Liikka: Näissä henkilöriskiasioissa erityisen tärkeää on se, että niihin olisi varauduttu ennakkoon, koska siinä tilanteessa, että puoliso kuolee tai menettää toimintakykynsä, ongelmat alkaa kasautua tosi nopeasti. Eli siellä on paljon sellaisia asioita, mihin kannattaisi jo etukäteen varautua ihan pienemmistä asioista, kuten siitä, että onko pankkitilin käyttöoikeudet molemmilla, eli sekin voi olla haastavaa, että tilit napsahtaakin kiinni ja sitten ei ole käteistä, koska korttia ollaan totuttu käyttämään. Eli tämmöistä niin sanotusti, pienempiä asioita, mutta jotka vaikuttaa siihen elämiseen.

Lisäksi sitten ihan edunvalvonta-asiat ja esimerkiksi testamentti olisi tärkeä. Että mietitään sitä, että jos puoliso kuolee ja on vaikka alaikäisiä lapsia, että mitä silloin tapahtuu. Välttämättä ei tule ajatelleeksi sitä, että näille lapsille tullaan määräämään edunvalvoja, joka voi sitten, tai onkin yleisesti ottaen vanha maistraatti. En edelleenkään muista nimeä, väestö- ja rekisteritietokeskus, ehkä se on näin. Pitkä nimi. Sieltä silloin ulkopuolinen taho huolehtii lasten, perillisten omaisuudesta ja käytännössä se voi tarkoittaa esimerkiksi sellaista, että sä olet hankkimassa lannoitteita tai jotain muuta yhtään isompaa hankintaa, vaihtamassa traktoria, niin kaikkeen tällaiseen pitää hakea se päätös ja hyväksyntä lasten edunvalvojalta.

Ja niin kuin tiedetään, virastot voivat olla aika ruuhkaisia, eli tässä voi kestä kuukausia, voidaan puhua puolesta vuodesta ennen kuin tällainen päätös saadaan, ja virasto voi myös katsoa, että ei ole oikeutettua tehdä näin, esimerkiksi vaihtaa kalliimpaan traktoriin. Se on lasten omaisuuden tuhlaamista. Joten hyvin tällaisia käytännön ongelmia voi tulla siihen tilan pyörittämiseen mukaan, nämä kannattaisi huomioida ja myös edunvalvonnassa se, että jos toisen toimintakyky alkaa heiketä, niin olisi sitten se mahdollisuus tehdä niitä päätöksiä tehokkaasti, koska ei yritystoiminnan pyörittämisessä voi kuukausia odotella.

Klaudia Käkelä: Teidän hankkeessahan on myös tehty töitä juuri näiden asioiden parissa, niin kerro vähän siitä.

Elina Vehviläinen-Liikka: Joo, meidän tässä maavara-hankkeessa henkilöriskit on tosi tärkeä osa. Ja verkkosivuilta maavara.savonia.fi löytyykin online-opas, jossa henkilöriskit on yksi osa-alue mikä käydään läpi. Sieltä löytyy tosi kattavasti tätä testamenttia, edunvalvontaa, avioehto esimerkiksi myös. Tämäkin on sellainen asia, mitä monet ei välttämättä ajattele, mutta avioliittohan päättyy aina eroon lopulta. Joko erotaan, tulee avioero, tai se että toinen kuolee, mutta se päättyy joka tapauksessa, se avioliitto. Eli myös tämä asia kannattaa huomioida ja miettiä niitä juttuja, myös yhtymäsopimuksia on käyty siellä läpi.

Lisäksi löytyy kevyesti kuunneltavaa materiaalia, Youtube-videoita. Siellä on asiantuntijoita, joita on haastateltu näiden asioiden puitteissa, he tekevät töitä päivittäin näiden turvaavien asiakirjojen parissa, että suosittelen kyllä käymään niitä sieltä katsomassa ja sitten miettiä omalle tilalle ne keinot, mitkä parhaiten turvaa sitä yrityksen toimintaa, omaa itseään ja ennen kaikkea kyllähän näissä henkilöriskeissä pitää ajatella niitä läheisiä, että se on ennen kaikkea se, että ei niin, että mitä minä itse vaan miten läheiset selviää tämmöisessä tilanteessa. Suosittelen lämpimästi, että niitä lähtisi miettimään ja näihin kyllä apua saa nykyisin tosi helposti, on neuvontapalveluita, joissa on asiantuntijoita jotka pystyvät auttamaan. Samoin myös tänä päivänä esimerkiksi pankit on sellainen taho, joka kyllä kannustaa näitä tekemään ja ottaa yleisesti ottaen esille esimerkiksi lainaneuvottelujen, sukupolvenvaihdosten tai osakeyhtiöittämisen yhteydessä. Eli näiden tärkeys on tiedostettu ja muutamilla tunneilla, saat muutamassa tunnissa laitettua näitä asioita hyvälle mallille. Lämpimästi suosittelen, että kaikki omalta kohdaltaan miettisi näitä.

Klaudia Käkelä: Ja kaikkiin näihin materiaaleihin pääsee käsiksi linkistä, joka on myös tämänkin jakson lisätiedoissa. Eli maavara.savonia.fi.

Elina Vehviläinen-Liikka: Kyllä. Just näin.

Tunnusmusiikki

Klaudia Käkelä: En ole aikaisemmin saanut Savonialta valmistunutta agrologia, joka on myös niitä hommia tehnyt, niin en ole saanut aikaisemmin tänne studioon, kun aikaisemmat maatilan katastrofi -caset on ollut sellaisia, että ei ole Savonialta ainakaan agrologitutkintoa. Toki sun opiskeluajoista on pitkä aika ja Savonia on varmasti ehtinyt muuttua sinä aikana, mutta kerro vähän millaisia muistoja ja hyviä asioita sulta jäi käteen agrologiopinnoista Savonialla.

Essi Keto: Se oli jo silloin minusta tosi joustava, että nykyään se on vielä enemmän kehittynyt varsinkin koronan takia ja kun on mahdollisuutta monimuotona opiskella ja näin, mutta se oli jo silloin, tein kuitenkin molemmat lapset siinä opintojen aikana niin tein ihan reilusti vuoden taukoa, että pääsin opiskelemaan jopa kolmessa ryhmässä, tai aloittamaan aina sinä aikana. Se oli tosi hieno juttu silloin, ja muutenkin, toki kun lähti, että ei mistään mitään tiennyt, kun tähän agrologipuolelle lähti niin olihan se alkuun aikamoista, kun se kuitenkin on jo syventäviä opintoja tälle alalle, mutta kyllä siinäkin koin, että sain aika hyvin tukea. En jäänyt yksin enkä sillä tavalla ulkopuoliseksi siitä, että vaikka en tosiaan ole maatilalta lähtöisin ja perustiedot oli täysi nolla niin siltikin. Eli hyvä opetus on ollut, kun on tähän päässyt.

Klaudia Käkelä: Niin ja tosiaan se on aika poikkeuksellista, että ihminen päätyy agrologiksi opiskelemaan, jos ei ole sitä vähän niin kuin omaa tilaa jo siellä ja sukupolvenvaihdosta ajatuksissa, että jatkaisi oman perheen tilalla. Sinänsä olet hyvin erikoinen tapaus, mutta kaikesta päätellen et jäänyt mitenkään huonommaksi, vaikka tulit vähän pystymetsästä, että anoppikin voi olla siitä varmasti samaa mieltä.

Maikki Asikainen: Kyllä. Ihan varmasti. Meillä on niin hyvät välit.

Klaudia Käkelä: Hyvin ottautui heti nuori sieltä.

Maikki Asikainen: Oli kyllä. Tehtiin töitä ihan rinta rinnan.

Tunnusmusiikkia

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen.
Minä olen Klaudia Käkelä ja tässä jaksossa vedetään epäonnistumista turpaan. Masennuksen mudissa rypenyt Henni Kinnunen on hieno esimerkki modernista sankarista joka on puhtaalla tahdonvoimalla voittanut häntä piinaavia mielenterveysongelmia. Sankaritarinoissa piilee kuitenkin myös vaara. Vaikeuttavatko ne ongelmien kanssa kamppailevien ihmisten toipumista jos ei itse koe millään tavalla olevansa niin sanotusti super? Tuleeko supersankareiden tarinoista vaan lannistunut olo? Studiossa kanssani on Henkinen Kovis yrityksen perustaja Henni Kinnunnen, tervetuloa.

Henni Kinnunen: Wau, kiitos, kuinka mahtava sisääntulo, ai että. Kiitos, ihana olla täällä, kiitos Klaudia.

Klaudia Käkelä: Noin kuus vuotta sitten sä olit sellasessa tilanteessa jossa olit kärsiny synnytyksen jälkeisestä masennuksesta sun ensimmäisen lapsen jälkeen ja tullut sit aika pian sen jälkeen heti siihen päälle raskaaksi ja olit sit kahden pienen lapsen kanssa kotona ja huomasit, että sulla ei oo niinkun yhteyttä niihin lapsiin. Sellasta ainakaan mitä sä olit niinku kuvitellu, että sulla vois olla. Kertoisiks sä vähän tuosta ajasta?

Henni Kinnunen: Joo. Se oli tosiaan kuus vuotta sitten. Mul oli sillon tota vuoden ikänen ja sitte just syntyny vauva ja mä huomasin sen, että mä tota niin mä päivisin saatoin vaan tuijotella niitä lapsia ja miettiä, että miten näiden kanssa niinku ollaan. Että miten tässä niinku kuuluu olla ja tota pitkään oli ollu vähän sellasta, että pärjäänkö mä nyt äitinä ja mitä tää oikeen tarkottaa ja aloin tunnistamaan sellasia nuoruudesta tuttuja masennusoireita. Itketti hirveesti ja mikään ei oikein tuntunu miltään ja tota sit varsinki jotenki sellanen aivan niinku murskaava hartioilla painava epäonnistumisen tunne siit äitiydestä, et minkä takia tää ei tunnukka kivalta ja minkä takia tää ei tota, minkä takia tää ei tunnu siltä mitä mä aina ajattelin, että tää tuntuis. Ja se oli aika, se oli raskasta aikaa sen. Sillon mä olin pohjamudissa ja tota nyt en enää oo. Mutta sillon koin, että kävin kyllä varmaan elämäni vaikeimpia aikoja läpi sillon.

Klaudia Käkelä: Nii ja sulla oli tosiaan jo siis niinku lapsuudestaki tällästä niinku masennushistoriaa, että olit, käviksä ihan terapiassaki sillo lapsena?

Henni Kinnunen: Joo kävin ja olin ihan psykiatrisella osastollaki pari kertaa, että ne meni sillon ne tilanteet niinku todella syviin myös joita aloin tietysti just niinku sanoin ni tunnistaa sillon myös niitten lasten kans, että sillon lapsena se alko varmaan siitä, et mä olin esi-teini ku mun vanhemmat eros ja sillo mä olin ollu pitkään koulukiusattu ja mistään ei oikein niinku mistään en oikee pystyny sillee tarttuu kiinni, että olin tietysti nuori ja just murrosiän kynnyksellä ja kaikki oli muutenki uutta ja ei ollu oikein kiintyneitä kavereita, me muutettiin tosi usein ja sitte siihe päälle vielä se vanhempien ero ja siihen liittyvä koulukiusaaminen ja kaikki ni sillon päädyin ihan osastohoitoon asti, että olin tota, koitin tehdä itselleni pahaa ja tota ja sillon olikin ihan tarpeellista pistää minut suojaan itse itseltäni. Jopa kaksi kertaa. Ja tota sitte sillon sit se sellanen varhaisaikuisuus parikymppisenä sillon ennen ku sitte lapsethan mä oon saanu sillee suht koht nuorena, et mä olin 24 ku ensimmäinen synty ja 25 ku toinen synty ni sillon ennen heitä ni jotenkin siinä sillee jonglööras siinä elämässä, että sillon ei todellakaan niinkun ajatellu vielä sitä, en osannu ajatella vielä sitä, että miten tollanen lapsuudessa niinkun tapahtuneet tapahtumat tai mun päässä olleet ajatukset vielä sillonkin niinku vaikutti tosi paljon mun arkielämään ja sitten siinä kohdassa kun sitten totesin niitten lasten kanssa, että hei eihän tän kuulunukka mennä tällee, että munhan piti olla maailman onnellisin äiti näitten kahen lapsen kanssa ja miten mä en ollenkaa saa kiinni tästä äitiydestäni. Siitä lähti sit sellanen, että hei mun tarvii tehdä jotain ajatustyötä tälle, että tää asia muuttuu.

Klaudia Käkelä: Kyllä ja sit sä päädyit, sä oot kuvaillu, että sellanen niinku käänteentekevä hetki oli sitte syksy ilta tai -yö ku sä sit istuit ja itkit sun makuuhuoneen lattialla ja sit sun puoliso hyvin viisaasti niinku siinä tilanteessa sit rupes asettamaan niinku itselleen rajoja mikä sit tavallaan niinku herätteli sua myös siihen tilanteeseen ni kerro tästä käännekohdasta?

Henni Kinnunen: Joo kyllä, mä oon tässä huomannu nyt sitte pari vuotta ihmisten kanssa työskennelleenä ja varsinkin viimeset puol vuotta nytten tän yrityksen kautta, että ihminen tosi usein tarvii semmosen pohjamutakokemuksen. Sellasen kokemuksen, että jumaliste, että täst ei niinku pohjemmaks enää pääse. Et täst ei oo niinku niin sanotusti suunta ku ylöspäin. Ja sillon se oli sellanen yö, kello oli varmaan 3.30 yöllä, mä aina kerron tätä, tää on ihan järkyttävää, mul oli niinku räkä poskella ja tukka sekasin ja kyynelet poskilla ja meikit levinny, varmaan en ollu sinä päivänä meikkejäkää jaksanu pestä ja itkin siellä makuuhuoneen lattialla jonkun riidan päätteeksi sitten ja se oli semmosta aikaa, et mä en jaksanu tehdä mitään. Mun puoliso hoiti sillon kaiken, meiän kotihommat, meiän lasten viennit ja tuonnit ja ruoat ja kaikki ja tota hän oli sillon menossa, oiskohan hän ollu menossa si kahdeksaan töihin ja sitä ennen lasten pukemiset ja muut ja hän sit siinä kohdassa sano, se oli ehkä sellanen ensimmäinen kerta ku mä jotenki tajusin sen, et hei, että se ei auta, että mua vaan loputtomiin vaan lohdutetaan tai loputtomiin vaan taputellaan päätä, et kyllä tää tästä. Et se oli sellanen hetki, et hän sit sano, et nyt sulla on Henni kaks vaihtoehtoo, et joko sä nouset siitä tai mä tuon sulle tosta lasin vettä ja sä juot lasin vettä ja tuut mun viereen nukkumaan tai sit mä soitan sulle ambulanssin ja sä lähet Niuvaan ja sit sua niinku hoitaa joku toinen, et nyt sul on niinku päätös, et lähetkö sä tästä ite tätä tekemään vai, että mulle, mä en enää pysty sua auttamaan. Ja tota välillä ku mä puhun tästä ni ihmisten ensireaktiot on sillee, et osa saattaa ensin olla sillee, et oho kylläpäs hän sano sulle tosi kovasti, et kylläpäs mä varmaan loukkaantuisin tosta jos joku sanois mulle tollee, mut todellisuudessa oikeesti se tilanne oli se, et jos mä en ois ite sitä käännöstä tehny ni sit mä oisin päätyny sinne osastolle taas. Joka ois sitte taas aiheuttanu sen, että taas ollaan siinä epäonnistumisen kierteessä ja taas ollaan siinä, et mä ajattelen, et emmä vieläkään oo parantunu tai emmä vieläkään oo päässy näist ongelmista eroon. Ja sillon mä otin sitten sen toisen vaihtoehdon ja join sen lasin vettä ja ensimmäistä kertaa tosiaan sillon ite tajusin, että joku asettaa omat rajansa silleen, että hei, että hänkin niinku sano, että mulle on ihan ok, että sä et jaksa tällä hetkellä tehdä mitään se on aivan fine mä voin hoitaa nää. Mutta jotta mä jaksan hoitaa tän talouden ja nää lapset ni se tarkottaa sitä, et mä tarviin unta ja nyt mul on kolme tuntia aikaa nukkua, koska me ollaan riidelty puolet täst yöstä. Ja sillon tota valitsin sen vesilasillisen ja seuraavana aamuna muistan, että tota lähdin sitten kävelylle ja tää tarina on niinkin kliseinen, että menin YouTubeen ja otin sieltä ensimmäisen jonkun tosi kliseisen motivational-videon 2016 vai mitähänlie se onkaa sillon ollu ja päätin, että perhana kävelen 15 minuuttia tohon suuntaan ja 15 minuuttia takasin ja kuuntelen sen ja niinku esitin, ajattelin niinku, että mä esitän että tää on maailman tärkein video ja asia minkä mä kuuntelen ja sit yhtäkkiä joku klikkaski sillee, että totta totta, että kukaan ei oo mua tulossa pelastamaan, mun mies ei voi mua pelastaa, mun äiti ei voi mua pelastaa, mun lapset ei voi mua pelastaa, eikä lääkkeet voi mua pelastaa eikä lääkäri voi mua pelastaa vaan tota vaan kyl se vaatii perslihaksia, että mä istun alas ja harjottelen nää asiat, että miten tää asia muuttuu.

Klaudia Käkelä: Esimerkiks jos ihmiset menee naimisiin niin siinä vannotaan, että myötä ja vastamäessä, mut mun mielestä toi on tosi hieno ajatus myös, että niillä vastamäilläkin on tietyt tavallaan rajansa, et sä voit sanoo sun puolisolle siinä vaiheessa jos asiat menee niinku yli semmosen tavallisen ihmisen käsittelykyvyn ni tavallaan, että hei sä tarviit nyt apua ja mä en pysty enää tän pisteen, täst pisteest eteenpäin sua auttamaan. Mun mielestä toiki on niinku inspiroiva ajatus.

Henni Kinnunen: Joo ja se onki sellanen, se onki sellanen juttu mistä mä niinku, mitä mä jotenki niinku en nyt sano, että kamppailen siitä puhumisen kanssa, mutta kamppailen sen kanssa, että koska mulla on masennushistoriaa ja masennustaustaa ja mielenterveystaustaa ja sit me tiedetään kaikki, et me taistellaan sitä ajatusta vastaan, et joku vaan sanoo, että no otat vaa ittees niskasta kiinni, niinku että et siihen on todella helppo sanoo, et ei se oo niin helppoo. Mutta kun tässä esimerkiks tässä mun tarinassa ni se, et se toinen vaihtoehto ois si ollu se, että mä oisin ollu niinkun jossain osastolla pohtimassa niit asioita ja jos ei siellä sit kukaan ois sanonu mulle sillee, et Henni, et tää lähtee sun korvien välistä, et me ei voida niinku, et se et me voidaan niinku terveydenhuoltonaki ja terveydenhuollon ammattilaisinaki tulla tiettyyn pisteeseen asti sua vastaan, mut et kukaan ei tätä sun puolesta tee. Ja mä oon tosi onnellinen siitä, että se tilanne oli niin tiukka, että musta tuntu niinku siltä, että mulla on kaks vaihtoehtoo, molemmat vaihtoehdot kuulostaa tällä hetkellä ihan todella paskalta ja tota molemmat vaihtoehdot kuulostaa hirveeltä, mut ainakaan sinne osastolle mä en mee. Et se oli niinku se, et nyt jos se kohta oli se, et täst pohjemmalle et enää voi mennä ni en niinku, et jotkut tarvii sen osastohoidon, minäki olen siellä kaks kertaa käyny, se ei ole mulle minkäänlainen häpeän aihe eikä minkäänlainen, mä en pidä sitä enää minään, koska sitä aikaa ei enää oo olemassa, nyt on vaan tämä hetki ja tässä missä mä nyt oon. Mutta, että sillon se valinta oli sellanen, että ehdottomasti mä valitsen sen vesilasin. Ja sehän siinä oliki sit hauskaa, että tota mä olin aivan hirveessä tunnemylläkässä, mua ahdisti ja mua sattu ja mä itkin ja mä tärisin ja musta tuntu, että tää ei niinku lopu koskaan. Ja sit varmaan toinen niist asioista niistä niinku asioista mitkä mä tajusin siinä, toinen oli se, että kukaan ei mua pelasta, mut toinen oli sit se kans, että ku mä join sitä vesilasia ihan rauhassa siinä ja mä tiesin, et tää oli se valinta minkä mä nyt tänä iltana valitsin, et mä en voi enää muuttaa tätä valintaa, että tässä mä nyt juon tätä vettä ja mä tajusin sen ekaa kertaa, et hei ku mä ihan rauhassa vaan oon tän kaa, ku mä hyväksyn tän, että mul on nyt tällänen olo ni se menee ohi. Ja se vaan niinku laantuu se tunne, koska sehän on vaan tunne ja se pysyy sun kehossa, se on fyysinen tunne. Ja sillon mä en enää sitte niinku sen edellisen kolme tuntia mä olin rakentanu sen tunteen ympärille kauheesti tarinoita ja narratiiveja ja kaikkee minkä takia mulla on tällänen tunne. Mul on tällänen tunne sen takia, että mä oon huono tai epäonnistunut tai mä en ansaitse tätä perhettä tai mä en ansaitse noita lapsia koska mä en osaa hoitaa niitä ja sit ku mä istun siinä sen vesilasin kanssa ja juon vaan sitä vettä ja keskityn vaan siihen, et nyt tää vaihtoehto oli se, et mä juon tätä vettä ja mä tajusin, et se tunne laantuu. Ja se oli yks sellanen oppimisen kohta. Ja seuraavana päivänä mä muistin, että okei tää nyt ainakin on sellanen asia jolla sen fyysisen olon saa pois. Joka sit johti siihen, et mä lähdin opettelee kaikkia tunteidenkäsittelytaitoja ja muita. Ja menin terapiaan ja hain muutenki tukea siihen tilanteeseen sillon.

Klaudia Käkelä: Mediassa näkyy nyt viime vuosina on näkyny tosi paljon sellasii sankaritarinoita joissa joku on ultrajuossut itsensä työuupumuksesta ja puhtaalla tahdonvoimalla noussut taloudellisesta ahdingosta. Nää on tarinat joita niinku myös tavallaan sinä niinku edustat omalla tavallas. Ne voi olla tärkeitä ja antaa ihmisille toivoa sinne tunnelin päähän ja niinku valoa, et nää asiat voi vielä niinku parantua, mut sit se varjopuoli voi olla se, että just, että vaikka siellä masennuksessa tällä hetkellä niinkun oleva ihminen ni, et hän kokee, et emmä pysty tohon, et mä oon varmaan sit ihan tosi huono ihminen ja aikaansaamaton ja laiska ja miks edes yrittää, et jos ei löydy semmosta samaistumispintaa, mut tavallaan niinku tää sunkin viesti tässä on niinkun enemmän ehkä se, että ei vaan se, että no masennuksesta tai mielenterveysongelmistahan nyt ylipäätään selviää kun vaan ottaa itseään niskasta kiinni vaan pointti on nimenomaan se, että tavallaan kun, et sitä apua pitää hakea, mutta ku sekään ei voi niinku tehdä kaikkea. Et just niinku se terapia ja ne lääkkeet ja ne ni neki voi viedä vaan niinku tiettyyn pisteeseen asti ja sit on niinku on tavallaan pakko myös hakea itestään sitä voimaa.

Henni Kinnunen: Kyllä. Tässä tullaan ehkä siihen mitä sanoit siitä jos kattoo niitä niin sanottuja sankareita ja sit ajattelee, et no toi on tollanen tai tol on tota tai tol on ollu helpompi lapsuus ehkä tai sil on ollu erilaisia ongelmia. Ni siinä astuu itse sellaseen ansaan, että tekee siitä toisesta jotenki erityislaatusen. Ja mä koitan sen takia mahollisimman paljon, mä haluan olla näistä asioista avoin, koska mul ei oo mitään hävettävää. Mulle on aaivan sama mitä joku ajattelee siitä, että mul on ollu tälläsia haasteita. Mä en ees usko, että sellasia ihmisiä on olemassa, me ollaan oikeesti läpikotasin kaikki lähtökohtaisesti kaikki hyviä ja toivotaan toisillemme tosi paljon hyvää ja me voidaan niinku inspiroitua tälläsistä tarinoista. Mutta siinä kohdassa sitten jos kamppailee näiden asioiden kanssa ja sitten lukee niitä tarinoita ja asettaa heidät niinku jonkinlaiselle podiumille jonkunlaiselle niinku korkeemmalle pallille, et tol on tota tai tol on paljon rahaa ni hän pystyy tekemään sen. Ni se on ihan hevonkukkua. Minusta ei niinkun kannata tehdä minkään, niinku et mä oon ihan tavallinen ihminen. Ja sen niinku aivan tavallisesta duunariperheestä kotosin, niinku suurin osa mun ikäsistä ihmisistä ja mitä vähemmän mä niinkun, mitä vähemmän, koska siinä tapahtuu nopeesti se, että me vähänniinku sahataan itteemme jalkaan. Että kuin mulla ois jotenki olllu paremmat lähtökohdat jo niinku masennuksesta selviytymiseen, ni ei ole! Mä yritän puhuu sitä niinku mahdollisimman jotenki, mahdollisimman selkeästi, että meistä niinku meistä niinku jokainen vaikka me ollaan uniikkeja, ihania, upeita yksilöitä ni me ollaan samaa lihaa ja verta ja me ollaan samanlaisia ihmisiä kaikki ja vaikka me lähetään niinku erilaisista, me ei voida koskaan tietää mitä se toinen käy läpi tai mitä se on käyny läpi tai kuinka paljon, mut jossainhan se sitten on. Et jokuhan se on klikannu siinä vaiheessa ku joku menestyy, sellasista lähtökohdista pääsee jonnekkin huippu ylös. Ni jossain vaiheessa se on klikannu se ajatus, että hitto vie, että mä oon tästä omasta elämästäni, näissä nahkoissa itse vastuussa. Se on aivan äärimmäisen, se oli se varmaan se mun niinku käänteentekevä sellanen niinku, et jos mä jään tähän enkä itse ota itsestäni vastuuta ni mulle käy huonosti. Ja sen päätöksen pystyy tekemään ihan jokainen. Sen päätöksen pystyy tekemään sekin joka niinku on siellä todella syvissä mudissa. Ja siihen on ihan turha kenenkää ainakaa minulle väittää vastaan koska mä olen fyysinen todiste siitä. Sen päätöksen pystyy tekemään ja sitte ku siinä pysyy ja sitte ku ne asiat niinkun asiat niinkun pohtii, käy läpi, hirveesti vaatii ajatustyötä. Kuulostaa yksinkertaiselta, ei todellakaan ole helppoa, mutta se ei tarkota sitä, etteikö sitä pystys tekemään.

Klaudia Käkelä: Nii ja niinkun tää sunkin esimerkki todistaa sen, et se tapahtuu tosi pienistä asioista, että käytännössä se ensimmäinen oli se vesilasin valitseminen ja sit sä kävelit 15 minuuttia suuntaansa niinku ne pienet asiat, et sä valitsit sen ni kerty sitte. Ja varmasti niitä niinku setbackkeja, semmosia takaiskujaki varmasti on siinä matkan varrellaki tullu koska se kuuluu yksinkertaisesti siihen, että toipuu, on se nyt sitte trauma tai mikä tahansa niinku tavallaan mielen ongelma ni tavallaan, et se ei oo helppoo, mut siihen pystyy niinku ku haluaa tehä sitä tavallaan työtä pikkuhiljaa ja askel askeleelta ni se on mahollista.

Henni Kinnunen: Kyllä ja seki on sellanen ymmärrettävä asia. Niinku mulle ihan kauheesti on niinku tässä niinku varmaan semmonen isoin asia on tässä ollu se, että mä oon pitäny hirveen tarkkana ja selvänä sen vision, että kuka mä haluan olla. Minkälainen mä haluan olla. Mä oon kirjottanu sitä ylös ja mä oon tehny siitä kaikenlaisia kuvakarttoja ja miellekarttoja siitä, että kuka mä haluan olla, emmä ees tiiä millon se on viiden vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä, kuka mä haluan olla? Miten tää ihminen kuka mä haluan olla reagoi tiettyihin asioihin? Ja sitten minä vaan nousen sängystä joka aamu kuin mä olisin jo se ihminen. Ja se just ku tulin tähän nauhotuksiin aamulla ni sanoin sitä, että kun me opetellaan se, kun me opetellaan tietämään ja uskomaan siihen, et sit ku se meidän iso visio on tosi tarkka, ni me tiedetään, että meidänhän on pakko, sillon jos se iso visio tulee olemaan todellisuutta ni sillon tulee olemaan todellisuutta kaikki ne pienet stepit siellä välissä niinku sä sanoit. On se sitten joku sellanen, että jos sä haluat juosta maratonin ni sitte tulee olemaan todellisuutta myös se päivä kun sä jaksat juosta 10km pysähtymättä, se tulee olemaan se päivä. Ja sitten sitä ennen tulee vielä olemaan se päivä, että sä jaksat juosta 5km ja sitte tulee jossain vaiheessa se puolimaratoni ja sitte ku me juhlitaan niitä hetkiä kuin me oltais jo saavutettu se meiän iso tavote, ni ei oo mitään rajaa etteikö, ei oo mitään estettä sille etteikö se iso tavote vois tulla todeksi. Samalla tavalla ku niinku sillon ku mä päätin, että mä en ole enää päivääkään tämä ihminen. Tää joka on näin mudissa, joka ajattelee tällee ittestään, että mä kaivan jostain niinku kivien alta ja jostain tiekkö, et mä teen ihan mitä vaan, että mä kaivan niinku ne taidot mitä mä tarviin, ettei mun ikinä tarvi herätä enää tälläsel ololla. Ni se oli niinku ihan liikaa. Ja sitten kun sitä työtä alko tekemään ni mä vaan niinku pedantisti päätin, että aina ku mä opin jotain uutta ni mä juhlin sitä ku mä olisin niinku jo siellä missä mä haluan olla ja eheytynt ja terve ja tämä ei sitten tarkoita sitä, huom. toim. huom., tämä ei tarkoita sitä, etteikö minulla ikinä olisi paha mieli tai etteikö mulle ikinä tulis ahdistavaa oloa, mutta se mitä mä oon oppinu on se, että mä tunnistan kun se tulee ja mä tiedän mitä mä teen sillon ku se tulee ja sit se lähtee minuutissa pois. Kun aikasemmin mä saatoin olla siinä kolme tuntia tai puol päivää tai päivän siinä olossa, et mä en saanu sitä kierrettä katki. Nyt mä tiedän sen, että okei, että nyt alkaa tulla tällänen tunne, onks tää sellanen tunne minkä mä tarviin? Mä hyväksyn tän, että tää tulee ja mulla on työkaluja siihen, että se menee pois. Ja se menee pois. Aikasemmin sillon niinku sanoin, että pieniä steppejä ni aikasemmin saatto käydä sillein, että mulle saatto tulla se, sanotaan vaikka ahdistuskohtaus, ja mä saatoin todeta siinä niinku lannistua ja todeta siinä, et noni emmä oo vieläkään parantunu. Kunnes mä ymmärsin sen, et se idea ei siinä oo se ettei mua ikinä ahdista. Ahdistuminen ja paha mieli ja niinku ketutus kuuluu elämään ja, mut sen ei kuulu olla semmonen olo mikä niinku kaappaa sun koko päivän. Se ei oo niinku, se ei oo, noh en haluais sanoa, et se ei oo normaalia koska en halua määritellä normaalia, mut se ei oo tervettä ja siihen on mahdollisuus, et siitä voi oppia pois silleen ettei se kaappaa sun koko päivää. Mutta tota, mut ehdottomasti avain asiassa aina on se, että et ollaan sillee läsnä niitten tavotteiden saavuttamisessa, että kun sä huomaat, että okei, että tämä hetki on nyt yks steppi matkalla sinne minne mä oon menossa ni juhli sitä ku sä olisit jo maalissa.

(välimusiikkia)

Klaudia Käkelä: Hypätään Hennin seurasta hetkeksi toisen supertyypin, supermieheksi tituleeratun Janne Hellströmin seuraan. Moikka Janne!

Janne Hellström: Morjens.

Klaudia Käkelä: Sä olet saanut aika paljon aikaan nuoresta iästäsi huolimatta. Olet siis tosiaan nyt, sanoiks sä et sä oot 20?

Janne Hellström: Niin 20.

Klaudia Käkelä: Sulla on siis kaksoistutkinto alla ja nyt olet suorittamassa Savonian agrologin tutkintoa vielä niinku tavallista ripeämmällä tahdilla ja sit siinä vielä samalla pyörität omaa firmaa. Miten sä ihan alunperin päädyit tekemään kaksoistutkintoa sen sijaan, että oisit menny ammattikouluun tai lukioon jompaan kumpaan?

Janne Hellström: No itseasiassa tähän kaksoistutkintoon ajoi takaa vain tämä, että lukio tulee käydä. Että halusin käydä lukion. Mutta samalla halusin päästä myös tai saada ammatillisen perustutkinnon alle, että saan pohjat tulevalle ammatille. Ja samalla sitten sain siinä paljon työnläheistä kokemusta yrittämiseen ja tuota ei siinä, kai se sosiaalinen paine suvussa, että on kaikki lähes tulkoon käyny lukion ja sitten tämä maatalousyrittäjyys on tosi läsnä meiän suvussa, että meillä on suvussa kovin monta maatalousyrittäjää ja itsekkin olen ollut sellainen tässä vaiheessa ja nyt itse onko ne urakointihommia harrastan ja vähän vaihtoehtoisia yritysmuotoja kanssa tässä tulevaisuutta kohti.

Klaudia Käkelä: Miten sä koet, että ne kumpikin tavallaan valmisti sua sitte taas ammattikorkeakouluun?

Janne Hellström: No lukion puolelta teoriaa tai teorian tutkiminen tuli niin läheiseksi, mutta tuota ammatillisen koulutuksen puolesta taas tämä käytännönläheisyys korostui. Ja ammattikoulunhan minä kävin käytännössä, että olin puolisen vuotta tuolla Peltosaaren maatalousoppilaitoksella ja sitte lähin kahdeksi vuotta oppisopimukselle, että kävin työn ohessa ammattikoulutuksen ja sitten lukion kävin osaltaan etälukiona elikkä ennen koronaa kävin lukiota etänä ja suoritin lähestulkoon yhen kurssin viikkoa kohti tai kahta viikkoa kohti ja sitä rataa eteenpäin ja onhan niitä kursseja kertynyt kasaan huomattavasti vähemmän kun koko lukion oppimäärää suorittaneilla, mutta pääasia, että on mennyt läpi. Ja ylioppilastutkinto tuli suoritettua.

Klaudia Käkelä: Aivan. Ja viihdyit kumminki sitte molemmissa kouluissa kaikesta päätellen?

Janne Hellström: Tottakai viihdyin.

Klaudia Käkelä: Miten sä sitten päädyit lukemaan agrologiksi? Sulla tosiaan vähän on tämmönen sukurasite tässä taustalla.

Janne Hellström: Nii no maatalaousala on kiinnostanu lapsesta saakka. Oon ollu lapsena heinätöissä mukana ja siinä se sitte varmaa lähti se palo sitte maatalouden harjottamiseen, meil on Siilijärven seudulla mummon veljen hallinnassa oleva maatalousyritys joka ollu meiän suvussa yli kolme-neljäsataa vuotta ni siin on hyvin pitkä historia maatalousalasta ja sitten tuota taasen näkee sitte maatalouden historiaa, mutta tällä hetkellä vielä vain muilla pystyy perehtymään maatalouden tulevaisuuteen, että jospa meilläkin jossakin vaiheessa.

Klaudia Käkelä: Yrittäminen oli sulle tosiaan myös aika selkee valinta koska oot tosiaan todistanu sitä pienen ikäsi, nähny kun sukulaiset on yrittäjinä niin mitä sä sanoisit ihmiselle joka ehkä jolla ei ehkä oo samanlaista taustaa jolla olis kiinnostusta, mutta vähän ehkä pelottaa se oman yrityksen perustaminen. Sä oot kumminkin tosi nuorena ite lähteny siihen.

Janne Hellström: No aina kannattaa yrittää. Yrittänyttä ei laiteta. Jos et yritä niin no mitä siinä voit sitte saavuttaa. Minä alotin yrittämisen 16 vuotiaana sillä, että tein vähän lumihommia eli henkilöstövuokrauksena käytännössä vuokrasin itseäni yrityksille, jotka tekivät lumiurakointia ja nyt sitten tässä vaiheessa niin vähän omaa kalustoo on kertyny, mahollisena vuokrakalustona oon myös käyttäny mikäli tarve on vaatinu ja sitte ohessa valkosipulin viljelyy oli tuossa vähän aika sitte, mutta koronan johosta se loppu kokonaan, mutta opiskelujen tässä aikana ni tuota pittää niihin opiskeluihinki keskittyä vähän, että pystyy perehtymään täysin siihen opetettavaan aineistoon.

Klaudia Käkelä: Millasia tulevaisuuden haaveita tai tavotteita sulla on? Sulla on varmastikki ajatuksena, että olisit yrittäjänä vielä jonku aikaa, mutta onks sulla jotain muita semmosia tavoitteita mitä haluaisit saavuttaa?

Janne Hellström: No pitkän viivan tähtäimenä tai tavoitteena voisin kuvailla semmosta mitä esimerkiksi minun isän isälläni on ollut, että yrittäjänä oltiin lähes 4-50 vuotta, pitkän uran yrittäjänä tehnyt ja menestynyt yrittäjänä. Esimerkiksi tämä valokuvaamo-alan yrittäjä Kuopiossa mikä nyt lopetti toimintansa yritys 2007, mutta kuitenkin, että pitkän linjan tavoitteena on päästä vakavaraiseksi yritykseksi ja mahdollisesti toimia tulevaisuudessa jonkinlaisena konsulttipalveluna tai mitkä auttaa toisia aloittamaan vaikka esimerkiksi sieltä tyhjästä mistä minäkin aloitin tuossa 17-vuotiaana, 16-vuotiaana.

Klaudia Käkelä: Niin aivan eli sä voisit myös toimia sitte vähän niinku mentorina muille mahdollisesti?

Janne Hellström: Ikään kuin. Jos mahollisuus aukenee.

Klaudia Käkelä: Nii. Kyllä kyllä. Mutta niin tosiaan sulla on nytte tämä Savonian agrologitutkinto on niinkun lähes tulkoon paketissa, kerro vähän niistä opinnoista?

Janne Hellström: No en vielä sanoisi lähestulkoon jos 40% on jäljellä, mutta hyvinhän nuo on sujuneet, että tuota esimerkiksi viime talvena kun tein lumitöitä pyöräkuormaajalla niin tuota minä asensin pyöräkuormaajaan puhelintelineen ja olin luennolla paikalla pyöräkuormaajasta käsin, että hands-free oli korvalla ja luento pyöri eessä ja kaikki muu tapahtu ikkunan ulkopuolella. Lumi siirty ja ihmiset pääsivät töhin sitte. Minä yleensä aamulla neljän aikoihin aloitin työt ja sitten 14 taikka 12 aikoihin lopetin, mutta siinä välissä kerkesin hyvin koulua seurata sieltä pyöräkoneesta käsin.

Klaudia Käkelä: Niin.

Janne Hellström: Ja muutenhan tämä on ollut kanssa, että sillon kun ei ole ollut töitä niin on ollut mukava olla etäilynä tuolla koulussa tietokoneelta omasta toimistosta käsin tai sitten sieltä pellolta tai mistä rantasaunalta tai mistä ikinä käsin, että se on mukava ja paikan päällä on ollu myös mukava käydä, että sillon kun on ollut tosissaan aikaa, että on kerinnyt käymään paikan päällä. Itseasiassa tänä syksynä oon käyny vasta kaks-kolme kertaa paikan päällä, mutta neki on ollu kyllä sen arvosia, että on ollu hyvä käydä.

Klaudia Käkelä: Nii, mutta toi kuulostaa aika semmoselta tasapainoselta, että sul on ollu mahollisuus tehä sitte niinku tämmöstä ku tää sun yrittäjän työ on aika semmosta fyysistä työtä ja sitte tasapainona on semmonen opiskelu mikä sitte enemmän ehkä on semmosta ajatustyötä niin on tavallaan semmonen tasapaino siinä?

Janne Hellström: Kyllä ja pitäähän tasapaino aina säilyttää, ilman tasapainoa ei voi luistella.

(välimusiikkia)

Klaudia Käkelä: Sähän oot tosiaan valmistunu meiltä Savonialta wellness-tradenomiksi ja tota tavallaan siltä pohjalta perustanu tän sun yrityksen ni kerro vähän siitä?

Henni Kinnunen: Joo. Mä valmistuin wellness-tradenomiksi nyt viime toukokuussa eli 2021 toukokussa ja tätä yritystä mä aloin sillon tosiaan kun mä aloin näitä itse harjoittelemaan, tunteiden käsittelytaitoja ja sieltä semmosesta jopa itsetuhoisesta kasvoin sitten tosi tosi itsevarmaksi ja kasvatin ittelleni sellasen oikeen niinku vahvan identiteetin ja selkärangan niinni tota sillon ku mä aloin aina oppii noita uusia taitoja ni mä aloin sit opettaa niitä samantien mun kavereille ketkä sattu sitte jostain kysymään ni saatoin vaan sanoo, et hei muuten luin tämmösen kirjan ja siellä oli tämmönen juttu ja testasin tätä ja tää oli älyttömän hyvä ja testaappa säki ja äkkiä huomasin sitte sen, että he alko antaa palautetta mulle, että hitsi, että näähän toimii, että mitä ihmettä, että mikä tää, että anna mulle se kirja mä haluun lukee sen kanssa. Ja jaoin tätä omaa niinkun kasvutarinaa ni sit mun ystävien kanssa ja sit alko yhtäkkiä tulee sellanen olo, että hei, että täähän ois, että jos tää toimii mulle ja jos tää toimii noille mimmeille ni ehkä tää vois toimii jollekki toisellekki. Sillee tietääköhän kukaan näistä kirjoista ja missä tätä opetetaan ja tota sit siitä alko tota kehkeytyä sellanen, et sain hirveesti kannustusta, et sun pitäis puhuu näistä enemmän ja perustaa joku firma ja ala valmentaa ihmisiä ja tota se vähän siinä kypsy ja sit mä vielä viimesenä ajattelin, että hei että tota mä tykkään opiskella tosi paljon ja että yrittäjyyttä varten sit varmaan niinku tekis hyvää käydä tämmönen hyvinvointialan laaja-alainen tutkinto ja sitte sattu napsahtamaan, että hitsi vie, että wellness-tradenomeja täällä koulutetaan ja lähin tänne opiskelee ja sit sen kaks vuotta mitä opiskelin wellness-tradenomiksi niin sillon valmensin siis yksilöasiakkaita toiminimellä ja tota viimesenä keväänä tein sitten ammatillisen harjoitteluni omaan firmaani. Suunnittelin oman tulevaisuuteni toimintoja ja perustin osakeyhtiön heti seuraavassa kuussa ku olin valmistunu. Ja nyt sitten tota puolisen vuotta suurin piirtein pyöritetty ja tota työpajoja oon pitäny, identiteetti-itsetuntotyöpajoja, niist oon saanu hirveen hyvää palautetta ja yks verkkovalmennus on tällä hetkellä, ensimmäisen verkkovalmennuksen pilotti on tällä hetkellä menossa mis on 13 henkee ja sieltä kanssa tulee hyvää palautetta ja sitte se ei oo ku etiäppäi. Mutta valmennan siis itsetuntoa ja sellasta vähän kovistelu asennetta naisille, että jokaiselle vähän sellasta potkua persauksiin, et meis on oikeesti mä tykkään sanoo aina, et meis on jokaisessa niinku ydinpommin verran energiaa sisällä ku me saadaan se valjastettuu ni taivas on rajana jos sekään.

Klaudia Käkelä: Me myös aikasemmin kun keskusteltiin tästä sun tarinasta ni sä myös kuvailit tavallaan sun asiakkaita tälläsiksi kypsiksi omeniksi joita pitää tavallaan, et ne sieltä puusta putoaa ni vähän pitää ravistella.

Henni Kinnunen: Joo kyllä, mä ajattelen sillee, et sit varsinki ku mä ajattelen, et mun semmonen oikee unelma-asiakas on niinku minä 4-5 vuotta sitten, sellanen joka on jo pikkusen ehkä vähän hokannu, et jotain täytyy nyt tehdä ja se on minä joka sen siis hän itse joka sen työn sitten niinku tekee ja sit mä oon se sellanen farmeri joka sitte tälläsen oikeen niinku hedelmällisen omenapuun jossa kasvaa sellaset mehukkaat omenat ni ravistelee sieltä rungosta, että saadaa pikkusen sitä taakkaa keveämmäksi ja tota ni uusia omenoita sinne syntymään ni sitä ajattelen ja se on varmaan ihan kuvaava myös, koska tota mun asiakkaat sanoo, et vitsi onpas mulla niinku helpompi olo ku mä päästän irti siitä, et mä en ookkaa vastuussa muiden tunteista tai mä en ookkaa vastuussa muiden elämästä ku mä oon vaan ihan ittestäni vastuussa ja mä vihdoin ymmärrän sen, et mun ei tarvii niinku ottaa kaikkee skeidaa vastaan kantaakseni ja sitte taas toisaalta, et se skeida mikä on mun skeidaa ni mä joudun niinku siivomaan sen ite lapioimaan ni tota varmaan kuvaa ihan hyvin.

Klaudia Käkelä: Millä tavalla sä suhtaudut sit sellasiin tilanteisiin, et jos sulla on vaikka asiakas tai kuka tahansa ihminen päivittelee kaikkee sitä mitä sä oot saanu aikaan ja sit just ehkä antaa ymmärtää, että ei minusta ole siihen, mutta että kun sinä olet tuolla tavalla itse itsesi valmentanut niin miten sä tavallaan suhtaudut sellaseen asenteeseen jos joku lähestyy sua sillä tavalla?

Henni Kinnunen: Hmm… Hyvä kysymys. No tota tässä ensimmäisenä ehkä vähän kuulostelisin sitä, että no sanotaanko vaikka ensin, että ihan, että tää henkilö ois sellanen joka ei vielä ole mun asiakas, koska se joka on jo mun niinku joka on tullu mun asiakkaaksi jo ni se tietää, että mä aion kovistella sitä vähäsen. Se tietää, et mun seurassa ei kannata niinku mä aina välillä sanon, että mun seurassa kenelläkään ei oo tota ei oo lupa vähätellä itteään, mutta tälläsiä keskusteluja on paljon ja sillon siihen ei oikeestaan mun niinku ku mähän en voi päättää toisen puolesta mitä he tekee, mutta mä voin kertoa sen, että mä en ole millään niinku millään tavalla just niinkun yhtään, yhtään missään paremman luokan, paremmassa luokassa tai mä en ole yhtään mitenkään älykkäämpi tai mä en ole yhtään mitenkään niinku mulla ei ole mitään erikoistaitoja, mä olen vaan käyny niinku niin pohjalla ettei mulla ollu toista vaihtoehtoa. Ja se tuntuu olevan vähän niinku sellanen, myös sellanen tarina, että sellasten selviytyjien tai sellasten niinku itsensä pelastaneiden menestyjien taustalla ni aina on vähän niinku tarina joka ei antanu toista vaihtoehtoo, sillo mä lähtisin ehkä niinku juttelemaan ehkä enemmänki siitä, että avaamaan niitä mahdollisuuksia mitä tällä kyseisellä henkilöllä esimerkiks on, koska se on mulle tosi helppoa, mä nään ne jutut tosi nopeesti. Vaikka, et mikä on sulle sellanen niinku, et mikä on se asia mitä sä väität, että sä et pystyis muka tekemään ja sitte lähtis siel, ja sit se saattaa olla siinä hetkessä vielä sille ihmiselle tosi kaukanen haave ja sitte lähettäs pohtimaan sitä, että mitkä ne on ne niinku mitkä ne on ne välijutut mitä sun pitäis tehdä jotta sä pääsisit tonne ja sit saatettais pohtia sitä, mä myös saattaisin käydä sellasen tehdä sellasen tehtävän heidän kanssa ihan keskustellen vaikka, että käytäs läpi asioita mistä he on jo selvinny. Mistä he on jo mitä he on jo saavuttaneet ja sen jälkeen vaikka kolme asiaa mikä on niinku mitä on vaadittu häneltä, että hän on saavuttanu sen yhen ison asian. Se on esimerkiks sellanen mitä monet niinku monet kokee niinku, että se helpottaa tälläseen huijarisyndroomaan, et jos niinku käyt vähän niinku sellasen kertauksen siitä, että hei että mitäs kaikkee skeidaa oikeesti munki elämässä on ollu ja edelleen mä vaan istun tässä, edelleen mä vaan porskutan eteenpäin. Okei välillä vähän ehkä puoliteholla, mutta tota edelleen mä oon tässä ja mä oon menossa eteenpäin ni et kertais vähän sitä, että mistä säki oot niinku selvinny oikeesti isoista asioista. Meil on niinku mun sukupolvella meillä kolmekymppisillä ni meil on ihan hirveesti lapsuudessa semmosia asioita mitä me edelleen ajatellaan niinku että, no kaikkia koulukiusaamista ja kaikkee sitä oli ihan hirveesti. Ja sit jokainen meistä vaan tässä me vaan istutaan, ja tässä me mennään eteenpäin. Ni sit, et se et kertais vähän niitä ni sit sen jälkeen pystyis vaikka yhessä käydä läpi sellasia juttuja, että mikään sellanen iso vaikka mul on vielä todella paljon isoja haaveita, mun esimerkiks vaikka toi verkkovalmennusasia ni se oli kaks vuotta kolme vuotta sitte vasta ajatus ja nyt ne ihmiset niinku, et okei se otti kolme vuotta mutta että emmä luovuttanu siitä kolmeen vuoteen siitä ajatuksesta, että jossain vaiheessa mulla on tällänen verkkovalmennus ja nyt se pyörii. Ja sit nyt mä koitan iloita siitä yhtälailla kun, että aivan kuin olisin jo valmentanut tuhansia ja tuhansia naisia, mutta tota joo. Kyllä sillon jonkun tälläsen henkilön kanssa ni käytäs ehkä eka läpi sitä, että okei, että mitä sä oot jo saavuttanu ja mitä se on vaatinu. Se on vaatinu pikku juttuja et sä oot saavuttanu isoja juttuja ja sit se, että minkälaisia mahdollisesti pieniä juttuja sun tarvii tehä, että sä saavutat jotain isompaa. Ja sit vaan sellasen niinku uskon valaminen siihen, että ei meitä niinku ihmisiä oo jaettu mihinkää lokeroihin, että koska sul on tollanen menneisyys ni sä et voi missään tapauksessa saavuttaa sitä, tätä tai tota. On ihmisiä jotka on siis kiivenny mount Everestille ilman jalkoja. Mä välillä katon niitä videoita sillee, että okei että niinku kahella kädellä ne niinku, jos ne pystyy tekee sen ni mihin kaikkeen meistä on. Että sellasen niinku uskon luominen ja sit sen jotenki näkyväksi tuominen, että mä oon ihan tavallinen tyttö Kontionlahelta. Ja tota joka on rypeny vaikka missä ja nyt mä tiedän sen niinku ja se on ihan mahtava ja hieno tunne, että nyt mä oon tehny niinku sitä työtä niin pitkään ja niin paljon ja niin pedantisti ja niin sinnikkäästi, että mun ei tarvi mennä sinne enää, et mä voin ittelleni jopa sanoo, joku saattais sanoo tässä, et älä sano, et voi tietää jos masennut joskus. Joo okei en voi tietää, mut emmä siihen fokusoikkaan. Mihin me fokusoidaan meidän energia se kasvaa. Emmä sinne fuksoikkaan, en voi tietääkkään mut siihen on huomattavasti pienemmät riskit nyt kun mulla on niin paljon tietoa ja taitoa. Jonka mä oon hankkinu ihan ite. Jonka mä niinku työllä tehny ja siihen pystyy ihan kuka vaan, siitä mä oon ihan varma.

Klaudia Käkelä: Sä mainitsit tossa äsken, et sä koulutat erityisesti naisia tai valmennat niin miten tää päätös tavallaan synty, että he ois sitä sun ydin tavallaan kohderyhmää nimenomaan naiset?

Henni Kinnunen: Koska mä olen nainen. Varmaan sen vuoksi. Ja koska mul ei ole sellasta niinkun koska mä oon kaiken sen tiedon vaikka ne kirjat mitä mä oon lukenu ja kaikki ne ni ne ei ole mitenkään sukupuolisidonnaisia eikä niitä mitenkään ohjata, että samat asiat varmasti niinku tälläsessä mindset ja asenne-ajattelussa varmasti pätee kaikkiin sukupuoliin, mutta kyllä se tulee siitä sellasesta, että mä niinkun, minä olen naisille samaistuttavampi henkilö ja mä haluan olla mahdollisimman samaistuttava ja koska mä tiedän, että sillon viis vuotta sitten, viis kuus vuotta sitten sillon ku tää alko ni mä tiedän, että mä en todellakaan ollu yksin. Niitä ihmisiä on ihan hirveesti ja niitä oli mun ympärillä ihan hirveesti ja vielä sellasta niinku sellasta äitiyden jotenki selviytymis-stigmaa edelleen pidetään jotenki yllä, et pitäis jotenki niinku olevinaan selvitä yksin. Kuka sen määrittää, ei yhtään kukaan. Mut koska mä tiedän, että niitä ketä kuka minä olin viis vuotta sitten ni niit on nii paljon ja sillon mä oisin tarvinnu niinku just tätä ja sit onneks mä löysin sen niinku sielt kirjoista ja tajusin sen, et okei mä en voi ikinä luovuttaa tän asian kanssa. Mä en oo edelleenkään valmis enkä mä koen niinkun, mä koen, että kasvuasnenne ja ikuisen oppimisen asenne ja semmone ikuinen uteliaisuus vaan auttaa mua. Emmä niinkun mä haluan jotenkin tehdä sen elämäni ittelleni sellaseks, että mulla pysyy koko ajan semmonen tiedonjano. Mutta se, että ne oli naiset ni kyllä se tuli siitä, että mä huomasin, että mä oisin tarvinnu sitä sillon ku mulla oli kaikist vaikeinta.

Klaudia Käkelä: Niin, et ehkä se on, ehkä se on ylipäätään aika sillee universaalia, että suurella osalla ihmisistä voi olla helpompi tavallaan samaistua siihen kumpaan sukupuoleen itse identifioituukaan niin tavallaan sitte sen edustajaan tavallaan joka puhuu niistä omista lähtökohdistaan ni sit pystyy itekki ajattelee sitä omaa elämäänsä, et mulla on samanlaisia kokemuksia niinku nyt vaikka tommonen, että jos on itekki äiti ja sit kuuntelee näit sun juttuja ni voi varmasti monessa asiassa sitte tavallaan samaistua siihen.

Henni Kinnunen: Kyllä ja sit vielä mul ei oo niinkun, kiinnostais kauheesti tietysti tulevaisuudessa lukee vaikka niinkun miesten, niinkun enemmän tutustua siihen, että miten vaikka miehet kokee yhteiskunnan paineet ja kaikki semmoset, mistä he kokee epävarmuutta. Tottahan se on, että miehet on isinä ja työntekijöinä ja ylipäätään kansalaisina aivan yhtä epävarmoja ku kaikki naisetki, mutta tota mutta että tiedetäänhän me se, että miten yhteiskunnan rakenteet toimii ja molemmille tai kaikille sukupuolille asetetaan erialisia paineita, mutta joskus ehkä tulevaisuudessa jopa sit varsinki tietysti sit ku pääsee puhumaan tai niinku nytki oonhan mä puhunu tietysti opiskelijaryhmille ja muille ni sielläki on ollu siis niinku tota ei pelkkiä naisia ni sitte varsinki joskus kun saavutan niitä tavoitteita mitä mulla on ni toki siellä on sitte tota, enkä mä oo tälläkään hetkellä jotenki niinku rajannu sitä, että kuka vaikka mun verkkovalmennukseen vois ottaa niinku osaa, mutta tota kyllä se helposti ohjautuvat ne naiset sinne. Mulla taitaa olla jotakin ehkä 94% mun vaikka someseuraajista naisia.

Klaudia Käkelä: Nii aivan. He ehkä niinkun vaan sitten löytää ja gravitoituu tällästä finglishhiä käyttäen. Tota nyt ku me ollaan tässä niinkun manifestoituu unelmia tai niinku puhuttu ainakin siitä niin kerro vielä tähän loppuun tää sun tavallaan suuri visio, että mihin Henkinen Kovis ja sinä ootte niinku menossa?

Henni Kinnunen: Wau. Mä tota ni mä pitkään puhuin aina siitä, että tota mä haluaisin puhua Tampere-talolla 3000:lle ihmiselle sillai, että he nousee seisomaan kun mä lopetan, et tää oli tämmönen mun niinku iso jotenki tapahtuma, et mä odotin jotenki sitä, että okei sit ku se tapahtuu ni sit mä voin sanoo niille ihmisille, että mä oon kuvitellu tän asian niinku viis vuotta joka aamu. Siis se on ensimmäinen ajatus mitä mä ajattelen.

Klaudia Käkelä: Mehän ei nyt tosiaan tiedetä mahtuuks sinne Tampere-talolle niin paljon ihmisiä mut se ei oo nyt olennaista tässä.

Henni Kinnunen: Siis me itseasiassa tiedetään, koska…

Klaudia Käkelä: Tiedetäänkö?

Henni Kinnunen: Kyllä me tiedetään. Siis yks mun valmennettava ku mä olin puhunu tästä mä olin sanonu, et mä en ees tiedä, et mahtuuko sinne niin paljon ihmisiä niin hän kaivoi sen ison salin istumapaikkamäärän ja sehän oli jotain sitten jotain 2000 paikkeilla kai, että pitää alkaa unelmoimaan isommin vissiin, mut se idea oli siis siinä tosiaan, että mä toivoisin niinkun, että joskus mä puhun niin vaikuttavasti, että ihmiset oivaltaa jotain ja kokee, et iso massa ihmisiä kokee, että he saa jotain siitä mitä mä kerron niin jotenki, että mä voin näyttää niille, että se että sä ajattelet ja fokusoit vaan siihen mitä sä haluut ni se tarkottaa sitä, että täl universumilla ei ole mitään muuta mahdollisuutta ku niinku tarjoilla se sulle ja sillon must ois siisti niinku ajatella, että mä kävelen sinne lavalle ja ajattelen, et nyt se oli tässä. Et tää otti kuus vuotta tai otti viis vuotta tai tää otti 10 vuotta, et mä päädyin tänne, mut nyt mä oon tässä. Ja sit mä voin niinku todistaa itselleni niinku tähänki asti niinku, että joku tällänen podcast nauhotus ni tää on niinku yks sellanen pikku-steppi ja joskus kaks vuotta sitte mä oon saattanu pari kertaa ajatella, et vitsi ku pääsis joskus jonnekki podcastin nauhotuksiin ja sitte poof. Nyt mä oon tässä. Otti kaks vuotta, mutta ne asiat tapahtuu. Mutta minne mä niinkun minne mä oon menossa ni mä haluaisin olla siis Suomen viihdyttävin ja samaistuttavin life coach tai puhuja, esiintyjä. Ja tota mä tiedän siksi, että ihmiset sanoo sitä mulle usein, että se mun tarina on sellanen, että, et se on varmaan tosi samanlainen ku tosi monella muullakin, mut sit, et se on ehkä sillee erilainen et niistä ei puhuta ehkä niin sillee avoimesti tai niinku, että nii. Ni sit mä jotenki haluaisin inspiroida ihmisiä siihen niinku ymmärtämään sen, et ikinä ei oo liian myöhäistä ottaa vastuuta omasta elämästään ja muuttaa niinku ajattelumalleja. Ne on hirveen juurtuneita ihan lapsuudesta asti mut ne pystyy muuttamaan. Ne pystyy muuttamaan ja sillon elämä muuttuu.

Klaudia Käkelä: Nii ja eikä se, että vaikka sanoo jonkun unelman ääneen ja vaikka se ei siinä muodossa si koskaan tapahtuiskaan ni sä et oo hävinny mitään. Sä oot vaan sanonu sen asian ja tehny töitä sen eteen ja haaveillu siitä ja sit tapahtuu se tai ei ni sä oot kumminki halunnu ja yrittäny sitä ja sanonu sen niinku itelles myös ääneen tavallaan.

Henni Kinnunen: Kyllä ja sit eihän sitä koskaan, mistäs sitä voi tietää, että mitä tässä niinku tapahtuu. Emmä oo vaikka, no mä en usko siihen kauheen paljoo, mut emmä oo kieltäny vaikka sitäkään, etteikö niinku jossain vaiheessa mulle kävis niinku Cheekit ja Jare Tiihoset, et mä en enää jaksakkaan sitä tehdä ja sit mä vaihdanki vaan alaa tai sit mä vaan meen jonnekki tota pitkälle lomalle, tauolle, muutan Maltalle myymään jotain lehtiä puhelimitse. En tiedä. Mut just se, että ku antaa vaan niinku, antaa vaan niinkun toteaa sen, että maailma on avoin, kaikki on mahdollista, mitä kohti mä oon menossa ni sinne mä fokusoin mun energian. Jaksaa niinkun jaksaa joka aamu jotenkin ajatella, että okei, että tämäkin päivä, et koska mä heräsin tänä päivänä ni se tarkottaa, että mä en oo vielä valmis tän elämän kanssa. Ja että mulla on vielä taas uus mahdollisuus, taas uus aamu ja taas uus mahdollisuus tehdä jotain siistejä muutoksia tai elää jotain täysin erilaista elämää. Ja tota ja sit kans se, että se et kukaan ei niinku, koska me ollaan ite ittemme semmonen pahin epäröijä ja sellanen este niinkun kaikkien niiden tavotteiden välissä on oikeesti vaan se mitä meil on korvien välissä eikä mitään muuta, ni sit, että me niinku luovuttais, mä toivoisin, että ihmiset luopuis sellasesta niinku unelmien vähättelystä tai ittensä vähättelystä tai ylipäätään kaikesta vähättelystä, minkään asian vähättelystä, koska kaikki asiat sit jos me niinku herätään aamulla sillee, että tota että me uskotaan siihen, että tänäki päivänä jotain ihmeellistä voi tapahtuu ni se on niinku se niinku sifti sellasessa elämänilossa ja sellasessa niinkun yleisessä olossa jopa siellä arjen pakerruksessa ni on aivan erilainen.

Klaudia Käkelä: Kiitos oikein paljon tästä.

Henni Kinnunen: Kiitos.

Klaudia Käkelä: Tästä inspiroivasta hetkestä.

Henni Kinnunen: Ihanaa, kiitos Klaudia kun sain tulla vieraaksi.

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat-podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen.
Minä olen Klaudia Käkelä ja tässä jaksossa sukellamme tietoisuuden tuolle puolen. Joku voisi jopa ajatella, että siirrymme yliluonnolliseen maailmaan. Intuitio, telepatia, flow-tila, tässä on tän jakson aiheita. Ja jos sinä hyvä kuulija et tämän jakson jälkeen ole ihan tyylipuhdas selvännäkijä, mystikko niin ainakin olet oppinut hieman lisää intuition voimasta ja telepatiasta. Mutta ennen kun asetetaan kuvainnolliset silmälasit meidän kolmannen silmämme päälle, niin esittelen vielä tämän jakson vieraat. Seuranani studiossa ovat, teitä voisi kutsua jopa ihmekaksosiksi, Harri ja Ilkka Virolainen, oikein lämpimästi tervetuloa.

Harri Virolainen: Paljon kiitoksia.

Ilkka Virolainen: Joo, kiitos.

Klaudia Käkelä: Te ootte molemmat töissä täällä Savonialla, sä oot Harri liiketalouden lehtori AMK-tutkinnoista ja Ilkka puolestaan saman alan lehtori, mutta tuolla YAMK:n puolella. Ootte kirjottanut lukuisia kirjoja aiheesta, teillä on yhteensä melkeen enemmän tutkintoja kun minulla on sormia niiden laskemiseen. Ja tässä ootte kaiken lisäks tosiaan identtiset kaksoset. Kertokaa vähän tästä teidän koulutustaustasta?

Harri Virolainen: Jo aikoinaan meillä oli tosi kova opiskelumotivaatio molemmilla ja tota eipä siinä. Heti kun alotti maisterin tutkintoja tekemään niin ei ollut ajatuksena, että tehdääs tässä monta tutkintoa. Meni yhtä tutkintoa tekemään, mutta sitten innostui tosiaan opinnoista. Oli kova halu oppia ja oppimisessa kehittyi, niin neljä maisterin tutkintoa, siihen meni sellanen viis ja puol vuotta aikaa. Sitten piti muutaman välivuoden, oli töissä ja sit alkoi työn ohella tehdä väitöskirjaa. Liikuntatieteen, terveystieteen, kasvatustieteen ja kauppatieteen maisterin tutkinnot ja sitten tohtorin tutkinto kauppatieteestä. Molemmilla samat tutkinnot.

Klaudia Käkelä: Ennen kun mennään jakson muihin aiheisiin, niin onko teillä antaa mitään henkilökohtaisia vinkkejä nyt jos miettii ihmistä joka tällä hetkellä opiskelee jotain tutkintoa? Jotain ihan yksittäistä vinkkiä, että mihin kannattaa tarttua, miten niistä opinnoista saa kaiken irti?

Harri Virolainen: Kyl semmonen, että heti alkaa miettii et miten tätä voi soveltaa käytännössä. Se motivoi, mut myös edistää sitä et ne asiat paremmin jää mieleen. Siin tulee se käytännön ymmärryskin ja alkaa viemään niitä käytäntöön siinä, kun se on mahdollista. Et jos opiskelee johtamista ja ei oo johtamis-tehtävissä, niin kaikkea ei aina toki suoraan voi soveltaa. Mut voi miettiä ja soveltaa omia kokemuksia ja havaintoja eri johtamistilanteissa missä on vaikka itsekkin ollut johdettavana. Et hei tänhän ois voinut tälleen tehdä paremmin. Itse opiskelusta sitten, ajanhallintaan liittyvät, et aikatauluttaa sitä opiskelua ja alkaa tunnistaa kuinka paljon tietyn paksuisen kirjan lukemiseen menee. Ihan kalenteroi sitä, että se ei oo silleen, että no olin töissä ja harrastuksia, enpä nyt taaskaan ehtinyt opiskella. Kaverit kutsu kylään ja näin, vaan et arvostaa sitä opiskeluun panostamista, niin silloin sitä myös kalenteroi. Totta kai elämässä on muutakin ja hyvää vastapainoa. Sitten oman opiskelutyylin tunnistaminen, että hyödyntää sitä. Jollain se on lukeminen, joku kuuntelemalla ettii, joku tekemällä parhaiten. Usein näiden yhdistelmä, tunnistaa sitä mikä tapa itselleen sopii ja mahdollisuuksien mukaan kun se on aina kussakin tilanteessa kurssilla mahdollista, niin soveltaa sitä.

Ilkka Virolainen: Joo. Sit tollasta ihan perus settiä, et kertaa sitä opittua. Monesti se unohtuu. Saatetaan päntätä tenttiin tai olla luennolla, mut sitten jos ei sitä kertaa niin se muistijälki alkaa himmetä. Mahdollisimman nopeasti kertais sitä aina tietyn väliajoin niin alkaa tulla pysyvämpi muistijälki. Opettamalla opimme eli vaikka olis opiskelijan roolissa, ei siin tarvi tulla tänne lehtoriks. Tarkotan tällä viitteellä sitä, että alkais kavereille kertoo mitä opin tänään. Ihan ruokapöydässä, kahvipöydässä kertoo niistä asioista. Oli mielenkiintoinen luento, siellä käsiteltiin tätä. Niin silloin kun menee siihen opettajarooliin niin se jää paremmin mieleen. Monenlaisia tekniikoita sit on olemassa toki. Yks on se, että näkee itsensä hyvänä oppijana, et jos ajattelen et tää asia on vaikee ja en oo koskaan ollut hyvä matikassa ja muuta, niin sit ite vahvistaa sitä mielikuvaa siitä et enhän mä taaskaan oppinut. Alkaa muuttaa sitä mielikuvaa, että opin helposti. Ja sitten totta kai myös opiskelee ahkerasta. Se mielikuva alkaa itsestään muuttuu positiivisemmaks ja sit se alkaa vahvistaa sitä oppimista. Se on yks ydintekijöitä tässä.

Klaudia Käkelä: Tosi hyvät pointit. Mennään itse aiheeseen eli intuitioon. Psychology Today-lehden mukaan intuitio ilmenee tietoisuutena ilman ilmeistä pohdintaa. Se on kyky, jossa tiedostamaton mieli synnyttää aavistuksia nopeasti seulomalla aiempia kokemuksia ja tietoa sieltä ihmisen mielestä. Tutkijat on, te tiedätte hyvinkin paljon näistä aihepiirien tutkimuksista, mutta tutkijat on ilmeisesti toistuvasti osoittaneet, että tietoa voi rekisteröidä aivoihin ilman tietoista ajattelua ja se voi vaikuttaa päätöksentekoon ja muuhun käyttäytymiseen. Meillä kaikilla on siis varmasti jonkin näkösiä kokemuksia intuitiosta, mutta kaikki ei oo tietoisia siitä, että se on taito muiden joukossa ja sitä voi kehittää. Ja tästä tekin ootte paljon puhunut. Harri, Ilkka, miten oman intuition vois valjastaa avuks omassa arkielämässä?

Harri Virolainen: Yks on että alkaa luottaa siihen, ei pidä sitä mitenkään yliluonnollisena tai pelottavana asiana vaan just niinku sanoit niin se on taito muiden joukossa jota voi kehittää, oppia ja hyödyntää. Sit alkaa harjotella. Yks olis se, että me hiljennyttäis. Jollain se on meditaatio, jollain se on kävelyluonnos, lämmin suihku. Pointtina on, että rentoudutaan, ollaan kiireettömässä tilassa ja silloin usein me kuullaan intuitiota paremmin. Ja sit me alettais herkistyä sen viesteille, se voi olla ajatus, tunne, tunne kehossa, et vatsan pohjassa tuntuu ihan fyysisesti. Tai se voi olla joku tietty tunne, että tulee huono olo, hyvä fiilis jostain ihan odottamatta. Ja sitten me alettais toimia sen mukaan, saadaan vahvistusta sille. Et me uskallettais jättää paikoitelleen analyyttista mieltä vähemmälle. Se ei tarkota sitä, että me unohdettais sitä kokonaan. Edelleen on hyvä lukea taustatietoja, tilastoja, kerätä informaatiota, mutta tää olis myös lisänä siihen. Et se ei olis joko tai, että joko on intuitiivinen tai analyyttinen vaan molempia puolia voi hyödyntää päätöksen teossa ja mitä aikoo tehdä ja muussa.

Ilkka Virolainen: Sitten ihan, alkaa kysellä kysymyksiä iteltään. On arjen tilanteita, ne voi liittyy työhön tai muihin elämän osa-alueisiin ja niihin liittyviin haasteisiin mitä ei oo saanut ratkastuu. Alkaa ratkaisukeskeisiä kysymyksiä kysyy iteltään, että miten tää saatais parhaalla tavalla ratkaistua ja mitä meidän kannattais ensin tehdä. Ja niinku Harri sano, niin välillä se tulee luonnossa kävellessä, sit se ahaa-oivallus, että näinhän tää ratkeekin vaikka sitä on pähkäillyt sitä ennen hyvinkin pitkään. Sit se yhtäkkiä onkin selkeenä mielessä. Sit tosiaan toi, että sen sijaan että on hirveessä ajatusvirrassa ja hälinässä, niin kyllä sen intuition kuulee selkeemmin silloin kun mieli on tyhjä. Tossa tuli Harrilta useita hyviä keinoja siihen miten sitä voi edistää. Päätekirja on yks, tunnistaa niit omia onnistumisia. Mullahan oli selkeästi tämmönen intuitiivinen tunne tai selkeä ajatus siinä ja toiminko sen mukaan, et missä tilanteissa nää tulee. No nehän on aina ollut täs kävelyl luonnossa, no mitä muita keinoja mulla olis, mitkä mul toimii paremmin. Huomaa niitä onnistuimisia ja tulee niistä omista keinoista, mitkä itellä toimii, tietosemmaks. Yks tapa siihen on tolleen, että tekee pieniä päiväkirjamerkintöjä itelleen.

Klaudia Käkelä: Päiväkirja vois olla tapa kerätä itelleen tietoa siitä, miten oma intuitio toimii. Toi oli itelle ihan uus ajatus.

Harri Virolainen: Joo. Laittaa vähän ylös niitä, varsinkin alkuvaiheessa. Et kun alkaa tätä harjottaa, et minkälaisia tuntemuksia. Voi olla ihan ranskalainen viiva siinä. Ja sit alkaa pikku hiljaa myös sitä intuitiota erottaa muista tunteista. Meillähän tulee hyvin paljon erilaisia tunteita, se voi olla tunne, että hei nyt äkkiä suklaata. Se ei välttämättä oo intuitio, se saattaa olla ihan siitä et on verensokeri alhaalla ja nälkä ja haluaisin nopeasti sen ylös. Mut sitten saattaa olla intuitio esimerkiks, et just jotain tärkeetä päätöstä on tekemässä ja on kerännyt tietoa, mut vastoin sitä kerättyä tietomäärää saattaakin tulla ihan päin vastainen sisäinen tunne hyvin voimakkaasti. Ja se viestii, että teekkin toisenlainen päätös. Jos intuitiota kuuntelee niin näkee, että hei ehkä tää olikin hyvä ratkasu. Välil sitä ei kuunnella niin sit opitaan kantapään kautta sitä, että… Mut et välillä me sekotetaan se intuitio pelkoon, että me ollaan jännittyneessä stressin tilassa ja sitten me siitä pelosta sotketaan se, että no intuitiivinen päätös vai.

Ilkka Virolainen: Yleensä se intuitio on, että kun me ollaan rentona, mutta se voi tulla myös joku, että meillä tulee hyvin voimakas fiilis että älä tee noin. Oikeestaan saattaa jopa säikäyttää. Kerron esimerkin, yks mun entinen opiskelija oli pääkaupunkiseudulla ajamassa, se aikoi mennä kauppakeskukseen ja oli sinne just matkalla autolla. Ja sit sille tuli voimakas tunne vatsaan, että hei, älä mene. Se tulkitse sen niin, että nyt ei kannata mennä tonne ja meni kaverinsa luo sen sijaan. Otti yhteyttä kaveriin, että voinko tulla kylään. Sit loppu illasta palas kotiin sieltä ja tää kauppakeskus oli siinä matkan varrella. Ja näki siinä, saatatte muistaakin, siin kauppakeskuksessa oli tämmönen pommiuhka ollut ja hirveä määrä poliiseja ja paloautoja ja muita. Tässä hänen intuitio oli ollut niin voimakas, että hän oli sitten jättänyt sen aiotun kauppareissun väliin. Oli vaara, niin intuitio varotti siitä vaarasta. Mutta tää intuitio ei oo läheskään aina näin dramaattinen, et tää intuitio voi tulla meillä pienemmissäkin päätöksenteoissa liittyen työhön, terveyteen, ihmissuhteisiin, muihin. Tai mulla tulee intuitiivinen fiilis, että miepäs meen tonne ja sit siellä saattaa tavata jonkun tutun. Et se voi tuottaa mukavaa iloa, ei aina et siel olis joku maailmaa mullistava juttu tulossa. Mut siinä harjaantuu kun sitä alkaa tehdä. Ainahan myö ei tiedetä, että kun me valitaan se intuitiivinen tunne ja me toimitaan sen mukaisesti, niin eihän me aina tiedetä mitä olis käynyt jos ei olis toiminut. Eli eihän siinä aina tuu ilmi se, että niinku täs nyt mun kertomassa esimerkissä siel oli se pommiuhka ja poliisit ja paloautot paikalla. Niin siin se nähtiin, että okei, tolleen sit ois käynyt jos oisin mennyt tonne. Mut välillähän se voi olla, että me oltais vältetty vaara mut me ei olla edes tietosia siitä että se meidän intuitiivinen ohjaus on ohjannut meitä välttämään sen vaaran. Me ei saada palautetta siitä toisesta skenaariosta, että miten olis käynyt. Mut niinku sanoin, niin ei ne läheskään aina oo… Suureks osaks ne ei liity vaaraan vaan se on ihan muihin asioihin. Just niinku Ilkka sano, että me voidaan esittää kysymyksiä eri elämän osa-alueisiin ja voidaan saada niitä intuitiivisia vastauksia.

Klaudia Käkelä: Oliko siihen löytynyt mitään selitystä tommosille tilanteille, jotka ei perustu välttämättä suoraan aiempaan tietoon vaan tulee vaan jostain ja sit sä tiedät? Oliko sille jotain, onko sille löydetty mitään selitystä, että mistä sellanen intuitiivinen tunne ja tieto tulee?

Harri Virolainen: No tästä on erilaisia selityksiä. Yks on ykseys, että me ei olla erillisiä ihmisiä vaan me ollaan yhtä kaiken kanssa. Tästä eri uskonnot puhuu, mut ei oo pelkästään uskonnot vaan on kvanttifysiikka tänä päivänä. Löytyy esimerkiks selityksiä tai tutkimuksia, että vaikka laitetaan kaks atomia tuhansien kilometrien päähän toisistaan ja pyöräytetään sitä toista atomia, niin se toinen atomi alkaa välittömästi saman aikaisesti pyörii samaan suuntaan. Eli siinä on yhteys vaikka ne atomit ei oo missään fyysisessä kontaktissa. Mut joku yhteys siin sit on, tällanen ykseys. Et tämmösestä on puhuttu kvanttifysiikassa, että me ollaan yhtä kaiken kanssa niin silloin me ollaan yhtä sen tiedonkin kanssa. Sitten toinen on local, siitäkin kvanttifysiikassa puhutaan. Että ei oo aikaa, ei paikkaa, niin silloin meillä on myös aistimus tällasesta mahdollisesta skenaariosta. Mut tätä tutkitaan nyt lisää, tieteessäkin ollaan saatu tästä nyt jo löydöksiä. Mut tiedekkin tutkii tätä lisää sitten, että kyl tästä tieteestä löytyy, esimerkiks kvanttifysiikasta näistä. Ja intuitiosta on tehty paljon tutkimuksia Suomessakin, Asta Raami on tehnyt esimerkiks väitöskirjan aiheesta ja muuta.

Klaudia Käkelä: Me ollaan tässä jo, muun muassa Harri jossain välissä sivus tätä pelon, tavallaan intuition ja pelon sekoittamista toisiinsa. Et sit toimitaan sillä pelkoenergialla, ihminen kohtaa sen tilanteen, että on pakko tehdä päätöksiä tai eteen tulee joku toivottomalta vaikuttava tilanne niin sit se ajattelu ohjaantuu enemmänkin pelkoon kun siihen ratkasukeskeisyyteen. Niin minkä takia pelko on sitten niin rajoittava tunne?

Ilkka Virolainen: Pelko tulee esiin usein meil elämän eri osa-alueilla, just päätöksissä mut just toiminnoissa, et sehän lamaannuttaa. Ikään kuin jähmetytään ja se estää meitä toimimasta meidän päämäärien, unelmien eteen. Esimerkiks on kiinnostunut toisesta ihmisestä parisuhdemielessä, mut ei sit kuitenkaan kysy häntä ulos, koska pelkää. Tilastojen valossa kun on kysytty pelon vaikutuksesta työpaikan hakemiseen niin ne on aika isoja prosentteja. Ihmiset on jättänyt hakematta sellasta työpaikkaa mistä ne on todella kiinnostuneita, koska ne on kattonut et tässä vois olla joku pelkoihin liittyvä työtehtävä. Täs on vähän esiintymästä, pitäis pitää yritysesittelyjä tai tiimipalavereita pitäis vetää, minua pelottaa tää esiintyminen. Esiintymispelko on erittäin yleinen. Sama sit toki monilla muillakin elämän osa-alueilla, harrastuksissa ei lähetä yrittää ihan uutta. Et näytäks mie ihan hassulta jos mie nyt täs uutta sulkapallolyöntiä kokeilisin tässä pelissä, että eiköhän pitäydytä tutussa ja turvallisessa. Et ihan tämmösissäkin harrastuksissa rajottaa meitä. Sitten terveydelle riskitekijä, yks pelon muoto, stressi. Mut ihan pelko tunteena, niin kyllähän se supistaa, vetää kasaan meitä. Et oltais rentoina. Moninaisesti rajottaa meidän toimintaa, kokemusta elämästä. Ei nautita niin paljoa ja sitten toki jos mietitään oppimistakin niin tossa aikasemmin sivuttiin sitä, että miten ne omat uskomukset et en oo hyvä tässä näin, et turhaan mä varmaan tässä yritänkään. Et en pärjää tässä. Jos ihan mietitään stressi-tilanteessa oppimista, niin ihan fysiologisesti meidän aivoja katotaan, niin haastavaks tulee. Et kyl se hirveen monella elämän osa-alueella meitä rajottaa.

Harri Virolainen: Joo, aika hyvä vastaus. Muutama sana tosta stressistä, et jos työpaikalla on vaikka YT-neuvottelut tai työpaikkakiusausta tai pelottava pomo, niin sithän siel työpaikalla vallitsee pelon ilmanpiiri ja siel on kroonistunutta stressiä jo henkilöillä. Sit se vaikuttaa ihan, että lihasjännitystä alkaa tulla, verisuonet supistuu, siel alkaa ihmisille tulla sairauksia. Et se on havaittu ihan tutkimuksissa, että työpaikoissa joissa on pelon ilmapiiriä niin siel on enemmän sairaspoissaoloja ja kroonisia sairauksia. Et vaikka kuinka harrastais liikuntaa ja söis terveellisesti, mut jos siel on ihminen stressitilassa sen pelon takia, niin tosi haitallista terveydelle. Mut ylipäätään jo elämästä nauttiminenkin ja muu, se pelko ottaa valtaa. Sit me aletaan menettää yhteyttä itseemme, että me aletaan siitä pelosta toimia niin me ei enää tehdä niin paljon niitä mihin mä ite uskoisin ja mikä minusta tuntuisi hyvältä. Saman tavoin sitten intuition kuuntele, vähän niinku laumasielu alkaa ottaa valtaa. Et aletaan kattoa mitä muut ihmiset tekee ja mennään sen mukaisesti, kadotetaan yhteyttä siihen et mikä olis mulle hyväks.

Klaudia Käkelä: Joo. Mua kiinnostaa kovasti tää kun intuitio mielletään usein just vähän ehkä maagiseks ja vähän ehkä höpö höpö-jutuksi. Pelko taas on, ihmiset pitää, se on ihan fakta, että ihminen pelkää. Mut todellisuudessahan nää on ihan, saman kolikon eri puolet, koska sekä pelko että intuitio periaatteessa perustuu suurilta osin aiempiin kokemuksiin ja tuntemuksiin, ajatuksiin. Sitten yritetään, tavallaan ennustetaan vähän tulevia tapahtumia siihen pohjautuen. Mutta siinä missä intuitio voi viedä eteenpäin ja toimimaan niin pelko ehkä sitten enemmänkin pitää tavallaan kiinni ja sitten, että ihminen vetäytyy asiasta koska pelkää. Ihan niinku vaikka tässä työpaikka-esimerkissä, että kun en mä saanut sitä yhtäkään työpaikkaa silloin niin ei mun nyt tätäkään kannata hakea.

Ilkka Virolainen: Joo, monet asiat jotka pelkoon liittyy niin tulkitsevat nimenomaan tätä maailmaa menneisyyden silmälasien kautta. Sitten kun on ne pelon silmälasit, niin silloin näkee uhkia eri puolilla. Osille ihmisistä se aamu kun herää, niin se saattaa jo alkaa näyttää pelottavalta jo heti herätyksestä alkaen. Et okei, siel on se palaveri, ai että kun alkaa jännittää. Mut toinen ihminen tulkitsee sen saman palaverin, että hei hienoa se on se palaveri, pääsen esiintymään. Eli tulkitaan maailmaa tiettyjen silmälasien kautta. Pelollakin on oma tehtävä meille ihmisille, että ei se täysin ole sellanen et se olis meille riesa. Et jos ajan vaikka kovaa vauhtia autolla ja sit alkaa mutka, kurvi lähestyä ja mulla on liikaa nopeutta niin mulle saattaa tulla pelko. Se suojaa minua, että hei, hiljennäs vauhtia. Et kyl meil ihmisellä sellanen eloonjäämisvietti tähän kehoon liittyen on ja tollasissa tilanteissa se pelko voi olla meille hyväks. Mut me ollaan sitten tulkittu, tehty vääriä tulkintoja, että joku esiintyminenkin, niin me sitäkin aletaan tulkita et nyt mie kuolen. Parempi et jätän esiintymättä. Eli on tehty väärin tulkintaa ja sitten sellasta ihmisen eloonjäämisviettiä viety liikaa sit tällasiinkin tilanteisiin tulkintana ja silloin se kahlitsee meitä tosi paljon.

Klaudia Käkelä: Pysytään intuitiossa vielä ihan hetken aikaa. Mua kiinnostais kovasti kuulla, että mitä te ajattelette siitä et miten intuitiota voi käyttää liike-elämässä? Te ootte kuitenkin molemmat täällä, opetatte liiketaloutta Savonialla.

Ilkka Virolainen: Joo. Tätäkin on tutkittu, kansainvälisiä tutkimuksia, on yrityksiä, johtajia tutkittu. Ylimmässä johdossa kyvyt intuition käyttöön on yleisempää kun sitten esimerkiks keskijohdossa tai tässä lähijohtajilla. Se johtuu siitä, että siellä tulee päätöksiä paljon ja niihin päätöksiin ei oo niin paljon aikaa tehdä. Kuitenkin, tai tietoa, ei oo aikaa niin paljon kerätä tai välillä voi olla liikaa tietoa ja sit kuitenkin päätökset pitää tehdä. Se on yks syy siin ikään kuin, että pakotetusti sitten on. Et nyt päätän näin, mutta se on sama myös niinku useamman kerran todettu tässä keskustelun aikana että mitä voi kehittää. Ja tosiaan on tutkittu, johtajia on tutkittu, yrittäjiä ja osa ihan tunnetuistakin koulutusorganisaatioista kouluttaa johtajia tässä intuition käytössä. Hyödyllinen taito, koska on monenlaisia päätöksiä. On henkilöstöpäätöksiä, rekrytointitilanteita, voi olla aika samanlaiset henkilöt paperilla. Molemmilla voi olla hyvä esiintyminen, haastattelu, mut sit tulee intuitiivinen tunne et tää vois olla tässä parempi. Sit on tuotepäätöksiä, että mikä tässä olis asiakkaalle sopiva. Eri vaihtoehtoja ja hyvin monenlaisia, uusille markkinoille menemistä ja tämmöstä. On tutkittu myös tuotekehityksessä just intuition käyttöä ja päätöksenteossa ja yrittäjillä ja tämmösessä. Mietitään tulevia ratkasuja, että minne suuntaan menee. Et kyl sitä on usealla eri liiketalouden osa-alueella tutkittu, esimerkiks just johtajia ja yrittäjiä ja miten sitä voi kehittää ja hyödyntää siin arjen työssä. Hyvin hyödyllinen väline tossa työssä.

Klaudia Käkelä: Telepatian voi määritellä muun muassa niin, että se on kahden henkilön sanatonta kommunikaatiota ja se on teidän mukaan ihan tilastollisestikkin todistettavissa oleva asia jota mä en ollut aikaisemmin tiennyt. Onko teillä omakohtaisia kokemuksia telepatiasta?

Harri Virolainen: No on vuosien varrella erilaisia tilanteita ja sit ei aina edes miellä, että tässä oli nyt telepatia. Välillä sit taas on selkeä, että on se sitten intuitiota tai telepatiaa. Et vaikka ajattelet toista ihmistä ja sit se soittaa ja sulla on ollut ajatuksissa jo, että voisin tästä puhua sille. Sit se toinenkin alkaa puhua, ikään kuin se olisi poiminut sen ajatuksen jo. Varsinkin jossain puheluissa, kun siinä ei oo nähnyt ees sitä non verbaalista viestintää. Onhan non verbaalinen viestintäkin, eleet, ilmeet, nekin on sitten sanatonta viestintää, mut niistä voidaan tehdä tulkintaa. Mut täs telepatiassa niin se ei liity siihen non verbaaliseen viestintään. Se on ikään kuin viesti, joka on mennyt radioaaltomaisesti, toinen on poiminut sen. Läheskään aina me ei poimita niitä viestejä mitä lähetetään ja toiset ihmiset on herkempiä kun toiset. Ja varsinkin läheisten ihmisten kanssa se telepatia toimii paremmin, samoiten jos on joku lemmikkieläin. Se ei oo pelkästään ihmisten välillä vaan voi olla myös ihmisten ja eläinten välillä, varsinkin tämmöset eläimet joihin me saadaan kunnon kontakti, esimerkiks koira. Sehän on hyvin ihmisläheinen ja kommunikointia tulee sanallisesti sen koiran kanssa, niin sitten tapahtuu myös telepaattista viestintää. Tääkin on taito jota voidaan kehittää. Sitten taas teknologia on ohjannut meitä vähän pois tästä, että se ei oo ollut niin motivoivaa kehittää tätä telepatiaa kun tänä päivänä on kännykät ja videopuhelut, SnapChatit sun muut. Et eihän me tarvita telepatiaa kehittää, mä voin yhtä hyvin laittaa tosta WhatsApp-viestin. Se ei kuitenkaan poissulje sitä, että voinhan mä kuitenkin laittaa viestiä sinne telepaattisesti. Lähetänkin, mut en aina oo tietoinen. Kylhän ajatukset ja muut on jo, tunteet ja muut, sitä viestin lähettämistä. Mut että se on sellanen taito, että siitä on vielä vähemmän puhuttu kun tosta intuitiosta tai siitä, että miten sitä kehitettäis niin yleisesti turhan vähän puhuttu.

Klaudia Käkelä: Oliko sulla Ilkka jotain lisättävää tähän?

Ilkka Virolainen: Joo, tutkimuksellisestihan se asetelma on yleensä sellainen niinku Harri tossa sanoi, että esimerkiks just täs kun [?? 00:28:11] niin nähdään toisten ilmeitä ja eleitä, et näistä tekisin tulkintoja tai muita. Mut tutkimuksessahan se tyypillinen asetelma on, että ollaan eri huoneessa jolloin ei nähdä toisiamme. Samoin sitten jos on tämmösiä, esimerkiks puhelinsoittoja on ollut et on ollut useampia ihmisiä ja näistä pitää tietää, että kuka nyt seuraavaksi soittaa. Sitten kun katotaan tilastollisesti, kun se toistetaan monta kertaa niin siinä pystytään sulkemaan se arvausvaikutus pois. Että jos on neljä eri soittajaa niin niistähän sitten arvaamalla saisin yhden neljäsosan oikein, mut sitten kun se alkaa olla hyvinkin korkea osumatarkkuus niin voidaan siitä sanoa, että ei tää ihan arvailuun perustu.

Klaudia Käkelä: Tähän kaikkeen oikeastaan mistä nyt ollaan puhuttu, niin liittyy olennaisesti meditaatio ja flow-tilan löytyminen. Eli semmonen termi mitä me ollaan käytetty on koherenssi tai sen voi suomentaa tasapainoksi. Kertokaa vähän siitä mikä tää mielen tasapaino tai koherenssi on ja miten siitä vois hyötyä ihminen elämässä?

Ilkka Virolainen: Joo, jos lähetään eka päin vastaisesta tilasta, on hyvin analyyttinen mieli, meil on paljon ajatuksia päässä. Me mietitään vaan päässä, mut meil ei välttämättä oo tunnetta, sydäntä siinä mukana. Sit me ollaan vielä stressitilassa, meil on kiire ja me stressataan et pärjäänkö. Sydän ja aivot ei oo koherenssissa tasapainotilassa, meidän aivotkin käy jo ihan ylikierroksilla, et nyt vaan ajatusta toisen perään. Silloin me ollaan menetetty yhteyttä siihen intuitioon ja meidän sisimpään. Ylipäätänsä tehdään enemmän virheitä kun ollaan stressi-tilassa. Silloin meil on myös hyvin rajallinen mieli siihen, että ollaan hyvin siinä meidän omassa minässä, persoonassa kiinni, et mikä mulle on mahdollista. Se perustuu siihen aikasempaan suoriutumiseen, tän olen aikasemmin kyennyt ja näin paljon mulla menee aikaa tähän. En kykene, en ehdi tehdä. Sitten kun me ollaan harmonisessa tilassa, me voidaan siihen tietenkin päästä hyvin erilaisin keinoin. Voidaan istuu alas, meditoida, mennä luontoon kävelee, voidaan mennä saunaan, kylpylään rentoutumiseen. Me rentoudutaan, meil alkaa sydänyhteys muodostua, meil tulee nautinnon tunnetta, kenties rakkautta, kiitollisuutta. Sit kun me ollaan siinä rentoutuneessa tilassa tai voidaan olla ihan suorittavassa tilassa, kiipeillä kalliolla, niin me ollaan kadotettu yhteys siihen persoonalliseen rajalliseen minään. Tarkotan sitä, että nyt me ei enää mietitä mikä mulle aikasemmin on ollut mahdollista, mikä on ollut mahdotonta vaan nyt olen kiinnittynyt niin siihen tekemiseen. En mieti tulevaisuutta vaan seuraavaa askelta kun otan sieltä kalliolta. Yhtäkkiä ne, mitä olen aikasemmin pitänyt mahdottomana niin olenkin unohtanut ne ja olen hyvin harmonisessa, läsnäolevassa tilassa ja saatankin huomata, että pärjäänkin paljon paremmin. Pystyn suorituksiin mihin en aikasemmin kyennyt, saan enemmän aikaan. Eikä pelkästään puhuta kalliokiipeilystä vaan ihan toimistotyöstäkin. Päivä tuntuu menevän nopee, jolloin on saanut lukuisia juttuja hoidettua enkä oo kuitenkaan stressaantunut eli olen ollut flow-tilassa, hyvin harmonisessa tilassa, suuressa nautinnollisessa tilassa. Se on yks mikä kuvaa sitä harmonista tilaa, että mulla on nautinnon tunne. Ei stressin ja epäharmonian tila. Huikeita suorituksia ollaan saatu urheilussa, mutta ihan myös työelämässäkin. Turhan vähän on työelämään liittyen puhuttu tästä flow:sta ja harmoniasta niin on tehty paljon parempia päätöksiä ja paljon enemmän saatu aikaseks kun meillä on hyvin keskittynyt ja rajaton mieli. Eli monestihan me ollaan siinä kiireessä ja stressissä ja sit meillä tulee se persoona siihen, että et sä pysty. Tulee tollasia ajatuksia ja sit kun me samaistutaan niihin niin ei me lähetä kunnolla pinnistelee. Tää on sellanen mikä on kans ihan opittavissa oleva. Eikä vaikka puhutaan meditaatiosta ja harmoniasta, niin ei tarkota sitä, että olis joku buddhalais-munkkien saavutettavissa vaan ihan täällä länsimaissa ja ihan työelämässä, voi olla pienten lasten äiti tai isä. Ei tarkota sitä, että viittä tuntia päivässä meditoidaan vaan siinäkin alkaa harjaantua. Ne ajatukset alkaa jäädä vähän vähemmälle ja keskittyminen tehtävään alkaa lisääntyä ja siihen alkaa tulla enemmän tunnetta, kiitollisuutta, rakkautta, siihen tekemiseen mukaan. Siinä alkaa pikku hiljaa kehittyy myös. Entistä vähemmän alkaa äänet, kiireet tai muut stressata. Entistä vähemmän tulee riitoja, entistä enemmän tehdään hyviä päätöksiä töissä. Elämä alkaa harmonisoitua. Sit kun meillä alkaa harmonisaatio lisääntyä, se heijastuu myös meidän terveyteen eli kun stressi alkaa vähentyä niin kehonkin terveys alkaa voimaan paremmin.

Klaudia Käkelä: Onko teillä molemmilla selkeä meditaatio joka päivä hetki? Vai onko teillä enemmän tommosta työn, urheilun lomassa kun löytyy niitä hetkiä?

Ilkka Virolainen: Ite alotan päivän meditaatiolla, se antaa siihen päivään hyvän vireen. Toki se meditaatio on muutakin kun vaan se istuminen. Kyl se meditaatio vaikuttaa siihen päivään. On harmonisempi olo, mutta viel paremman saa siihen et kun se meditaatio ei lopu siihen et kun siin istuessa avaa silmät ja nousee tuolista ylös vaan pyrkii ottamaan sen mukaan siihen päivän askareisiin. Eli ei lähde siihen ajatusvirtaan mukaan ja varsinkaan identifoitumaan niihin ajatuksiin ja ruokkimaan semmosia toimimattomia ajatuksia. Silloin se koko elämä on ikään kuin meditaatiota. Mut totta kai se alussa vaatii vähän enemmän tsemppaamista, että pyrkii panostaa läsnäoloon kävellessä, läsnäoloon keskusteluissa toisten kanssa sen sijaan että pyörittelee mielessä et mitäs mie nyt tohon vastaan ja mites toi ton kommentti nyt istuu mun maailmankuvaan. Vaan pyrkii olemaan siinä läsnä kun toinen puhuu ja silloin siinä kuulee myös niitä omia intuitioita tarkemmin. Sieltä tulee sitten usein tilanteeseen sopivia kommentteja, kysymyksiä. Itekkin välillä hämmästyy et hei, täähän olikin hyvä, mistäs tää tuli. Eihän mulla tämmöstä ennen ollutkaan tullu, mut se just tulee siitä harmonisesta tilasta ja läsnäolosta, niin toisen henkilön kun itsensäkin arvostamisesta. Niinku Harri puhui tossa harmonisesta rakkaudesta. Tässä on niinku, itse viittasin esimerkiks noissa liiketalouskontekstissa juuri et yrittäjiä on valmennettu tähän. Sul on enemmän sitä koherenssia, se pystytään esimerkiks bio feedback-palautelaitteella jos sä saat välitöntä palautetta, esimerkiks teet pitkiä hengityksiä, keskityt positiivisiin tunteisiin kuten kiitollisuuteen, rakkauteen, meditoit. Saat heti palautetta, et nyt alkaa sydän, aivot olla koherenssissa, tasapainosemmassa tilassa eli se antaa sulle itelle palautetta et hei tätä mun kannattaa jatkaa. Vastaavasti toiseen suuntaan saat heti palautetta, et hei nyt mennään vähän väärään suuntaan, palaanpa tähän rauhallisempaan hengitykseen, palaanpa tähän positiivisempaan tunnetilaan mikä mulle tuo tasapainoa, koherenssia. Se on yks tapa oppia siihen ja kiinnittää huomiota, tulla tietosemmaks siitä et missä tilassa ite olen kunakin hetkenä. Mut aluks tommonen on ihan hyviä välineitä, tommoset laitteet ja palautteet, valmennukset ja sitten ite oppii paremmin ja paremmin siinä arjessa ite hyödyntää eri elämän osa-alueilla, eri tilanteissa ja sitä kautta sitten just yrittäjällä, tämmöselläkin se päätöksenteko paranee. Ja niinku Harri tossa toi esille niin valtavasti sitten työn teho paranee, saat päivässä paljon enemmän aikaa. Yleensä toimet tulee tuloksellisemmaks, ratkaisukeskeisemmäks ja näin. Sitten palveluhalukkuus, yhteisöllisyys tiimityössä ja asiakaspalvelutilanteissa, kyllä se siinäkin tulee esille et on halukkuutta enemmän auttaa muita sen sijaan, että olet niin itsekäs.

Klaudia Käkelä: Oliko sulla Harri jotain lisättävää tähän?

Harri Virolainen: Joo, kyllä itellä, elänyt kakskytkuus vuotta suunnilleen, lähes joka päivä meditoinut. Et välillä sit on jossain reissussa tai jossain niin on jäänyt, mut yleensä se aamu alkaa meditaatiolla. Itelle tein erilaisia meditaatioita, välillä vaan istun hiljaa. Se mun mieli on hyvin hiljanen, siin ei tuu niitä ajatuksia tai jos niitä tulee niin ne on hyvin hiljasia, kevyitä ne ajatukset, ne menee hyvin nopeasti pois. Sit teen paljon ohjattuja meditaatiota, ihan Youtubesta löytyy ilmaseksikin. Sit saa ostettua meditaatiota, ohjattuja, niitä teen välillä. Välillä teen kävelymeditaatiota, että kävelen luonnossa välillä hiljaa, välillä sitten on kuulokkeet korvilla ja siinä joku ohjattu meditaatio. Et siinä on se liike. Ja just toi oli hyvä pointti mitä Ilkka sano, että se ei olis tällanen et teen nyt tän meditaation ja sitten on taas kiire päällä vaan et meillä olis päivän aikana myös se harmoninen tila. Me ei mentäis liikaa sinne stressin tilaan. Me ollaan ihmisiä, kyl meillä tulee stressiä ja välillä hermostutaan, mut et sit me mahdollisimman nopee katkaistais se. Et tää harmonia tuottaa enemmän mulle mielihyvää kun toi stressi.

Ilkka Virolainen: Nää mistä puhuttiin, ne on kuitenkin hyvin arkisia. Se on luonnollinen tila, että sitten taas sellanen kovan stressin ja jännitys, pelko ja tämmönen, se vie energiaa. Se harmonia, se on se luonnollinen tila joka elämän eri osa-alueilla heijastuu siihen toimintaan ja ratkasuihin. Flow-tapa, flow, harmonia, useille nää on elämäntapa. Näin tästä elämästä nauttii enemmän, näin olen tuloksekkaampi työssä. Se ei oo vaan joku yksittäinen hetki, että kerran viikossa meditoin tai hei mul oli kerran kuussa huippusuoritus, flow-tila, onnistuminen. Tai kerran vuodessa kylpylässä koen harmonisen olon vaan kyl se voi olla arjessa päivittäin ja silloin toiminta ja elämän kokeminen on myöskin hyvin erilaista. Niin hyvinvoinnin osalta ylipäätänsä kun elämästä nauttimisen osalta.

Harri Virolainen: Joo, samoilla linjoilla. Ja sitten just tälleen, että ihan tätä arkista elämää voi elää. Ihan olla perheen isä tai äiti ja käydä töissä ja harrastaa, mut siitä huolimatta voi olla harmonisessa flow-tilassa. Se ei tosiaan tarkota sitä, että elämä passivoituis tääl sohvalla, rentoudun. Vaan kyllä voi olla hyvin aktiivista elämää ja saada paljon aikaa, mut sitten voi olla siin flow ja harmonisessa tilassa, se ei kuluta. Se, että me tehdään paljon tai ollaan monessa mukana niin se antaakin meille energiaa kun me ollaan siin flow-tilassa. Moni ihminen kokee sen suorittamisena ja sit siinä on stressi ja kiire ja se rajallinen mieli, että mihin kykenee sanelemassa niitä. Silloin se vie meiltä paljon energiaa ja ei saada niin paljon myöskään aikaan ja meidän terveys alkaa myös heikentyä.

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat -podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen.
Minä olen Klaudia Käkelä, ja vieraanani studiossa on tänään Ursula Arsiola. Ursula valmistui Savoniasta viime syksynä wellness tradenomiksi, oikein lämpimästi tervetuloa.

Ursula Arsiola: Kiitos paljon.

Klaudia Käkelä: Sä teit yhdessä sun ystäväsi Kaisa Purmosen kanssa tämmösen aika poikkeuksellisen opinnäytetyön Savonian mittakaavassa, teidän korkeakouluopintoihin. Te teitte podcastin.

Ursula Arsiola: Joo. Me päästiin podcastia yhteistyöyritykselle Ropo Capitalille. Ja kun me opiskeltiin wellness tradenomeiks niin siinä tietenki täyty olla se liiketoiminnan näkökulma, ja sit haluttiin siihen myös tää hyvinvointinäkökulma. Niin me tehtiin sisäinen työhyvinvointipodcast.

Klaudia Käkelä: Meillä on tosiaan tässä tänään tällanen podcast inception. Ja jotta kuulija nyt ei mee ihan sekasin, niin tehdään heti selväks, että tää meidän podcast-studio… Studio, kun kuvio… Eli ihan ensin te päätitte pari vuotta sitten tehdä opinnäytetyönne podcastin muotoon. Ja tämä podcast meni tosiaan juurikin tälle firmalle, josta äsken puhuit. Heidän käyttöönsä. Se käsitteli sitä työhyvinvointia, niin ku sanoit. Ja sitte tästä opinnäyteprosessista teitte vielä viime vuonna oman podcastin, jossa puhutte sitte sen podcastin ja sen opinnäytetyön tekemisestä. Ja nyt olet täällä Savonian legendat -podcastissa puhumassa näistä teiän podcasteista. Ja puhutaan myös siitä opinnäytetyöprosessista ylipäätään.

Ursula Arsiola: Joo. Tosiaan se opinnäytetyö, itse asias tää oli se podcast joka tuotettiin siis sisäiseen käyttöön tälle yritykselle. Mut sit me innostuttiin siitä podcastin tekemisestä paljon. Ja sen vuoksi me haluttiin sitte vielä tehdä toinen podcast. Ja siihen aikaan kun me sitä mietittiin, niin meille tärkeeks jotenkin nous se, että minkälainen se meiän opinnäytetyöprosessi oli ollu kokemuksena. Ja me päätettiin sitte, et no hei, tehdään siitä meidän kokemuksesta sitten toinen podcast.

Klaudia Käkelä: Kyllä, ja te siis valmistuitte syksyllä 2020. Ja pari vuotta ennen valmistumista sitten, 2018, aloitte valmistautua jo tähän opparintekoprosessiin. Ja sitten 2019 löysitte tämän, tai löysitte tavallaan toisenne, tämän aiheen tiimoilla, ja keksitte tän podcast-idean. En halua nyt liikaa spoilata kuulijoilta tätä teidän Onnistunut opinnäytetyöprojekti -podcastin sisältöä, mutta avaisitsä vähän silti tätä prosessia, että miten tää podcast-opinnäytetyön tekeminen sun kohdalla eteni?

Ursula Arsiola: Joo. Tosiaan ku mainitsit tuon Onnistunut opinnäytetyö -podcastin, niin sieltä me käyään tosi yksityiskohtasesti se koko opinnäytetyöprosessi alusta loppuun läpi. Ja sieltä kuulette myös minun parini Kaisan kokemuksia tästä opinnäytetyöstä. Mut mulla itellä se alko silleen, et sillon 2018 syksyllä ku tultiin toista vuotta opiskelemaan Savoniaan, niin lähettiin puhumaan jo siitä opinnäytetyöstä. Että pikkuhiljaa ois niinku aika alkaa ehkä miettimään sitä, että mistä aiheesta sen haluaa tehhä, tekeeks sen yksin vai yhdessä. Ehkä onko joku yritys, minne sen haluaa tehhä. Ja mä ite lähin miettimään sit sitä silleen kevyesti ja rauhallisesti et okei, että nyt mä rupeen pitämään mun silmät auki niille mahollisuuksille, et mikä mua kiinnostaa työelämässä.

Mä esimerkiks kävin muun muassa e-urheilumessuilla. Ja aluks aattelin että mä haluaisin tehdä opinnäytetyön liittyen e-urheiluun ja heidän työhyvinvointiinsa. Ja kävin jopa keskusteluja siitä. Ja se oli mun yks vaihtoehto alkuun. Mut sitten vahvemmaks mulle alko nousemaan kuitenki se, että mä haluan tehdä parin kanssa sitä aihe-, tai sitä opinnäytetyötä. Jotenka mun täyty sitte ruveta ensin ettimään sitä paria, jonka jälkeen sitte niinku löytää se yhteinen aihe, josta molemmat on kiinnostuneita. Jotenka tää puhu-, pysy siinä 2018, 2019-vuoden alussa, niin tää e-urheilu ja työhyvinvointi niinku mukana ajatuksissa. Mutta sit ku mä huomasin, että ei ehkä sellasta paria nyt tuu löytymään, joka ois yhtä kiinnostunu siitä aiheesta ku minä, niin sit se pikkusen jäi.

Ja sitten mä rupesin ettimään 2019 keväällä sitä paria, mä olin ite vaihdossa Hollannissa jo. Ja siihen aikaan täällä Savonialla, täällä Suomessa, niin mun opiskelukaverit kävi sellasta kurssia, jossa tätä opinnäytetyötä pohdittiin enemmän. Ja siellä he jo löysivät toisistaan pareja, tai niitä aiheita ja muuta. Ja mä sit vähän niinku sieltä etänä sitten kuulostelin, että miten se kurssi etenee. Ja me Kaisan kanssa aika sattumalta silleen niinku ehkä ruvettiin juttelemaan muista asioista ja aiheista Instagramin kautta. Ja ruvettiin soittelemaan tietyistä yhteisistä mielenkiinnon kohteista. Ku mä olin siellä vaihossa. Ja sit jossain vaiheessa, jossain keskustelussa, mä muistan ku me oltiin kävelyllä molemmat, ja hän sano et ois kiva tehdä yhdessä podcast. Ja sit olin silleen et ”joo, nii ois”. Et no laitetaan tavallaan pöytälaatikkoon ja katotaan jos se aika jossain vaiheessa tulee.

Ja lyhyesti selitettynä, mul on tapana [nauravat 00:06:04] kertoa tosi pitkästi kaikki asiat, mutta että sit jossain vaiheessa tuli se, et ”hei, tehhäänkö yhessä opinnäytetyö, hei, mites podcast-idea”. Ja sit tavallaan lähettiin keskustelemaan meiän opettajan kanssa, et miten me saadaan liitettyä se podcast siihen liiketoiminta- niinku koulutukseen, ja siihen wellness-liiketoimintakoulutukseen erityisesti. Ja sit lähettiin pyörittämään, et voiks se liittyä työhyvinvointiin, ja miten se tavallaan edistää työyhteisön hyvinvointia ja sitä kautta liiketoimintaa ja näin ja näin ja näin. Ja sitte se muotoutu tietenki viimeisimpään muotoonsa se opinnäytetyön aihe, kun me löydettiin 2019 vuoden lopulla meidän tää toimeksantaja, tai yhteistyöyritys. Ja tietenki heiän kanssaan sit vielä tarkennettiin sitä, että mikä se heiän tarve ja toive sille podcastin sisällölle on. Ja sitte oikeestaan se 2010, niin me tehtiin sitä podcastia. Ja kirjotettiin opinnäytetyötä. Ja sen jälkeen sit lokakuussa molemmat valmistuttiin, kun oltiin saatu arviot.

Klaudia Käkelä: Niin ja te teitte tosiaan tiivistä yhteistyötä sitte tän firman kanssa. Ropo Capitalhan oli sen nimi…

Ursula Arsiola: Kyllä.

Klaudia Käkelä:…niin sitten kävitte siellä palavereissa ja katoitte vähän niitä heidän tarpeita, kartotitte, ja sit se lähti siitä tavallaan se sisältö muotoutumaan.

Ursula Arsiola: Joo, kyllä. Että meillä tavallaan oli se, ne raamit sillä tavalla, et ois kiinnostavaa tehdä se podcast ja puhua siinä työhyvinvoinnista. Mutta ehdottomasti sen yhteistyökumppanin kanssa käytiin sitä keskustelua, että mistä näkökulmasta se podcast luodaan, minkälaisia aiheita siihen valitaan. Ja niinku oikeestaan sitte kaikki oli yhteistyön ja vuorovaikutuksen tulosta.

Klaudia Käkelä: Kerro vielä sellasille kuuntelijoille, joille ehkä ei oo tuttu wellness tradenomi -tutkinto, se on aika sellanen… Uudehko asia. Niin mimmosia asioita te opiskelitte siinä wellness tradenomiksi kun opiskelitte?

Ursula Arsiola: Vaikee kysymys, mutta yritän parhaani mukaan vastata. Ja ehkä kannattaa kysyä useammalta wellness tradenomilta…

Klaudia Käkelä: [nauraa 00:08:24]

Ursula Arsiola:…miten he kokevat tavallaan sen koulutusohjelman. Tosiaan sillon ku mä alotin tän koulutusohjelman 2017, niin tää oli täysin uus Suomessa. Jotenka sen jälkeen varmasti se koulutusohjelma on tavallaan kehittyny ja muotoutunu, koska aina ensimmäiset on ensimmäisiä ja kaikki niinku kokeillaan, et mikä toimii. Mut ensimmäinen vuos opiskeltiin ihan perus liiketaloutta ja liiketoimintaa. Kaikesta taloudesta ja markkinoinnista, ja viestinnästä, yritystoiminnan perustamisesta ja palveluiden luomisesta ja tämmösestä. Et se oli sitä niinku pohjaa, koska tradenomikoulutus tosiaan on liiketoimintakoulutus. Ja sit oikeestaan kakkos- ja kolmosvuosi ja siitä eteenpäin, niin meillä oli hyvin laaja mahdollisuus valita valinnaisia opintoja, jollonka tavallaan pysty sitä omaa opintokokonaisuuttaan eriyttämään sellaseks, mikä itseä kiinnostaa. Ja mä itse opiskelin aika paljon… No mä oon niinku mielenterveyshoitaja aikasemmalta koulutukseltani, niin sit mielenterveyteen, työhyvinvointiin, viestintään, johtamiseen, ehkä tämmöseen monimuotosuuteen ja kansainvälisyyteen liittyviä aiheita. Ja se tosiaan johtu niistä mun omista valinnoista sitten, minkälaiseks se mun wellness tradenomi -koulutus tavallaan muotoutui.

Klaudia Käkelä: Niin, kyllä. Ja voisin kuvitella, että vaikka tosiaan kumpikaan meistä ei tarkkaan tiedä, mitä se on tällä hetkellä siellä opiskelevien ihmisten arki. Mutta voisin kuvitella, että varmasti vaikuttaa pystyy edelleen, koska se kuuluu siihen tutkintoon.

Ursula Arsiola: Joo, ja ehkä jos saan vielä sanoa yhen asian, niin jotenki mun mielestä mikä väritti sitä wellness tradenomi -koulutusohjelmaa verrattaen vaikka johonki toiseen erikoistumisalaan, oli se että me katottiin sitä liiketoimintaa mun mielestä hyvin voimakkaasti hyvinvoinnin kautta. Et jos me puhuttiin markkinoinnista, me mietettiin kaikkee, et miten sitä markkinointia voidaan tehdä sillä tavalla, et se huomioi jotenki sen hyvinvoinnin. Ja hyvinvointiahan voiaan katsoa eettisyydestä, tai sit sitä voidaan kattoo vaikka selkokielestä, että onks se ymmärrettävää se markkinointi. Et jotenki mulle jäi semmonen olo, et ainakin mä koin et mä pystyin hahmottamaan liiketoimintaa ja liiketoiminnan eri osa-alueita hyvinvoinnista käsin.

Klaudia Käkelä: Ja jotenki itellä tulee tosta semmonen fiilis, että aika sellasta myös vähän niinku ehkä vastuullisuudesta käsin tavallaan, et se ois vastuullista toimintaa.

Ursula Arsiola: Joo, mun mielestä toi on hyvä kanssa sen hyvinvoinnin rinnalle. Että niinku vastuullinen liiketoiminta.

Klaudia Käkelä: Sitten tämä opinnäytetyöaihe, eli siis opinnäytetyöt, ne on semmosia päättötöitä, jotka tehdään ammattikorkeakoulussa, yliopistossa tehdään myös tämmönen kanditutkielma tai maisteritutkielma. Ammattikorkeakoulussa ja yliopistoissa tehdyt nämä opparit aiheuttaa aina lähestulkoon opiskelijoissa semmosta tasapuolista ahdistusta ja kauhua. Onko tää oppariahdistus sulle tuttua?

Ursula Arsiola: Hmm. No ehkä niinku jossain määrin on. Kyllähän siihen opinnäytetyöprosessiin liittyy semmosia työtehtäviä, jotka ei oo niitä mieluisampia. Ja niitä pystyy ehkä tietyllä tavalla taklaamaan ku löyti sellasen työparin, jolleka ne mun epämieluisat työtehtävät oli niitä mieluisampia työtehtäviä. Että sillä tavalla ehkä sitä ahdistusta pysty jollain tavalla tasottamaan. Mutta kyl mä ite näin, et se opinnäyte kokonaisuudessa oli tosi miellyttävä ja mielekäs oppimiskokemus. Että ne keskustelut mitä mäki oon käyny mun ystävien kanssa, jotka on aikasemmin valmistunu, tai jotka teki opinnäytetyötä samaan aikaan, niin mä en kaikkien kokemukseen pystyny samaistumaan, koska musta tuntu että se opinnäytetyö oli yks mielekkäimmistä tavallaan niinku opintotehtävistä ammattikorkeekoulutuksen aikana.

Klaudia Käkelä: Joo, mun täytyy sanoa, et mä samaistun kyllä just tähän positiivisempaan ajatteluun. Että itekin alemman ja ylemmän korkeakoulututkinnon yhteydessä oon tämmösen päättötyön tehny, ja mä oon molemmissa tilanteissa nauttinu siitä ihan suunnattomasti, ja uskon että se vaikuttaa myös paljon se, tai tosi tosi paljon se aihe. Et oikeesti valitsee sellasen aiheen mikä itseä kiinnostaa, ja sen kanssa jaksaa pusertaa sen kuukausitolkulla.

Ursula Arsiola: Joo, tätä keskustelua käytiinki viime viikolla Kaisan kanssa, ku palauteltiin mieleemme tätä prosessia. Ja just mitkä oli tavallaan niitä elementtejä, miks se meistä tuntu mielekkäältä, niin yks tärkeimmistä oli se aihe. Et se aihe oli sellanen et se kiinnostaa meitä molempia. Se tuo meille semmosta osaamista ja kykyjä, joita me halutaan työelämässä päästä sit vielä syventämään. Ja tavallaan me nähtiin se sellasena hyvänä mahollisuutena just niinku oppia jotain sellasta tai jotain enemmän sellaisesta, mikä on meille tosi kiinnostavaa.

Klaudia Käkelä: Eli tästä voidaan vetää johtopäätöksiä ainaki tässä huoneessa oleville ihmisille tämmönen oppari, niinku semmonen suurempi oppariahdistus on ehkä vähän vieras käsite. Että ollaan molemmat kuitenki viihdytty tavallaan sen työn parissa.

Ursula Arsiola: Joo, kyllä mä näin aattelisin. Ehkä mua niinku just eniten jännitti ennen kun mä olin päättäny, et mä teen parityön, tai ennen ku mä olin löytäny näin sopivan parin itselleni, niin se että miten mä esimerkiks selviydyn jostain lähdeviittauksista. Koska se on hyvin semmosta teknistä ja tavallaan toistoo. Ja mä…

Klaudia Käkelä: Aika myös pikkutarkkaa tietyllä tapaa.

Ursula Arsiola: Todella pikkutarkkaa. Ja sit ku mä enemmän oon semmonen kokonaisuuksien hahmottaja, ja luova, ja ideoija. Niin sit tavallaan se on mulle raskaampaa ja puuduttavampaa tehdä sitä pikkutarkkaa työtä. Mut sit Kaisa on aivan niinkun, ei aivan, mutta monessaki asiassa, erilainen ku minä ja jotenki aivan huikee siinä, et hän taas nauttii semmosesta tarkasta työstä. Jollonka tavallaan mä pystyin huokasemaan siinä vaiheessa ku me lähettiin keskustelemaan sitä, et no minkälaisia tehtäviä sä tykkäät tehhä ja mitkä on sun vahvuuksia. Ja tavallaan lähettiin tutustumaan toisiimme, et ollaanko sopivat parit toisillemme ensinnäkin. Ja mitä me odotetaan toisiltamme, tai siltä opinnäytetyöltä. Ja sit jotenki ku hän sano, et hän nauttii tän tyyppisistä tehtävissä, missä pääsee jotenki niitä yksityiskohtia selkeyttämään, ja jotenki rakentamaan ja tekemään ja toistamaan, niin mä olin silleen, että ”huh, et ihana, et se on sulle mielekästä”. Koska mä taas enemmän sit teen jotain toisia tehtäviä tosi mielelläni.

Klaudia Käkelä: Nii, kyllä. Ja toki tää nyt on, kaikki ei tee silleen parina näitä opinnäytetöitään. Mutta ehkä tossakin vois, jos miettii semmosia tavallaan mitä vois antaa ehkä vinkeiks tai ohjeeks ihmisille, joilla nää hommat on vielä edessä. Niin ainaki se, et ensinnäki aihe, et oikeasti käyttää aikaa ja pohtii sitä aihetta, et tää on varmasti kiinnostava. Ja sitten, kyl mä silti voisin ajatella, että miettiä et mitkä on ne omat vahvuudet, vaikka tekis yksin. Ja pyrkii keskittymään niihin. Ja sit ku tulee se, että jos vaikka se lähdeviitteitten rustaaminen ja niitten oikein kirjottaminen ja pilkut on oikeassa kohissa, niin se ei oo niin miellyttävää. Nii tavallaan, mä ehkä ainaki toivosin, et tavallaan semmonen oppariahdistus vähenis sillä, että vois niinku antaa ittelleen armoa sit siinä, että tekee sitä vaikka pienemmissä osissa tai käyttää siihen vähän enemmän aikaa sillä tavalla. Tai että on sit itelle armollinen siinä.

Ursula Arsiola: Joo, mun mielestä toi on tosi tärkee näkökulma niinku se armollisuus ja itsemyötätunto. Ja sitte myötätunto sitä paria kohtaan, jos sellainen on. Mut paljon joutu itseään muistuttelemaan, ja ehkä myös tässä meidän tilanteessa paria, että ollaan myötätuntosia ja tavallaan armollisia, ja me ollaan riittäviä siinä, mitä me ollaan tekemässä [yskäisee 00:17:00] anteeks… Ja miten me ollaan tekemässä, ja niillä voimavaroilla me tehdään parhaamme. Niinku siinä hetkessä. Et se oli myös tosi tärkeetä keskustelua sen prosessin edetessä. Ja mä tiedän, että kyllä mä oisin selvinny niistä lähdeviittauksista yksinkin, mut se ois vaatinu vielä enemmän just sitä tavallaan armollisuutta itseään kohtaan ja sitä että sen työn järjestää tietyllä tavalla. Ja ehkä se ois myös vaatinu sitä, et sit ois tarvinnu sitä tukee tavallaan sen oppariprosessin ulkopuolelta, oisko se sit ollu se ohjaaja, tai sitten joku toinen kaveri, joka tavallaan pystys siinä auttamaan ja tsemppaamaan. Että nii.

Klaudia Käkelä: Joo, toi on mun mielestä kans hyvä pointti tuoda esiin tässä, et eihän opinnäytetyö, tai tämmöset työt, niin eihän ne oo ikinä, kukaan ei niitä oikeasti tee yksin, siinä on aina ohjaaja, siinä on aina muut opiskelijakaverit, jotka on todennäkösesti edes joku samassa tilanteessa ja näin, ja sitä tukea voi hakea. Et vaikka ei oiskaan sitä paria, niin sitä kannattaa ehottomasti aina hakee sitä tukea, edes sen verran että laittaa Whatsappissa viestiä, että niinku ”nyt kyllä kyrpii tää vaihe [naureskelevat 00:18:08] että käyäänkö kahvilla välillä”, tai jotain.

Ursula Arsiola: Joo, oon ehottomasti ihan samaa mieltä. Ja sitä me haluttiin korostaa siinä meiän opinnäytetyöprosessissa, että mehän kirjotettiin sille meiän opinnäytetyölle esipuhe, tai tämmönen kiitossivu, mitä yleensä tehdään ehkä enemmän yliopistossa. Että kun esimerkiks väitöskirjoissa ja muissa tavallaan on se, että kiitetään niitä osallistujia, jotka on tukenu siinä prosessissa. Ja se oli kuulemma epätavallista, et sellanen tehhään, mut me haluttiin tehhä, koska me haluttiin tehä näkyväks se, että meidän, niinku mun ja Kaisan lisäks siinä prosessissa on ollu monia ihmisiä, jotka on henkisesti tai tälleen psyko- psyykkisesti tukenu meitä. Tai sitte jotka on ihan konkreettisesti antanu apua ja neuvoja ja vaikka äänitystilat sille meiän tekemiselle. Että me ollaan päästy niin upeeseen lopputulokseen, ja opittu niin paljon.

Klaudia Käkelä: Millasii asioita sinä kautta sinä ja ehkä Kaisa toivoisitte opiskelijoille kerrottavan tästä oppariprosessista, jotta se ei olis niin valtavan massiivinen ja pelottava asia?

Ursula Arsiola: No ehkä mä lähtisin jossain määrin korostamaan sitä mahdollisuus-näkökulmaa. Ja tukemaan siihen keskusteluun jotenki, että minkälaisia mahdollisuuksia se opinnäytetyö voi antaa. Et niinku että tosiaan mitä käytiin läpi, et se aihe mahdollisimman semmonen itseä kiinnostava tai miellyttävä. Ehkä sitten se että puhuttiin niist vahvuuksista, ja heikkouksista. Tai tavallaan ehkä niistä haasteista. Että tunnistaa niitä. Jollonka on mielekkäämpää ehkä lähtee tekemään sitä opinnäytetyötä, ku hyväksyy sen, että no tää ei oo ehkä se mun vahvuus, et miten mä kompensoin sitä. Tai sitten että teenkö mä sen sitte tavallaan niin hyvin ku mä pystyn, jollonka se ei välttämättä oo se täydellinen, ja onko mikään täydellistä.

Klaudia Käkelä: Nimenomaan.

Ursula Arsiola: Ja sit ehkä se, mitä me puhuttiin viime viikolla Kaisan kanssa, oli se, että jotenki et ku lähtee sitä opinnäytetyöprosessia pohtimaan, niin ensin pohtis, että mitä henkilökohtasesti toivoo siltä prosessilta. Et toivotko sä uusia verkostoja ja toivotko sä että sä pääset sen opinnäytetyön varjolla käymään eduskunnassa tai toivotko sä että sä opit äänittämään podcasteja. Tavallaan et ensin kävis sitä keskustelua ittensä kanssa, tai läheisten kanssa, että mitä mä toivon. Ja sen jälkeen lähtis asettamaan niitä tavotteita, et okei, no jos mä toivon että mä pääsen käymään eduskunnassa sen opinnäytetyöprosessin avulla, niin minkälaisen tavotteen mä asetan. Et asetanko mä jonku tavotteen että mä pääsen tekemään opinnäytetyötä vaikka kansanedustajien työhyvinvoinnista. Et tavallaan et sitte kun ne toiveet on itelle selkeet, niin sitten niitä konkreettisia tavotteita pystyy ehkä paremmin asettamaan.

Klaudia Käkelä: Joo, siis toi on mun mielestä äärimmäisen hyvä näkökulma. Mä en oo ikinä ajatellu sitä tolla tavalla. Ja toihan on myös se, ku iteki oon hokenu ihmisille, jotka on vaikka gradutustaan mulle purkanu, niinku ennen ku siihen ite tekemiseen päästään, just sitä aiheen tärkeyttä. Mut sehän voi olla aika vaikee, mut toihan tavallaan on kans semmonen työkalu myös sen aiheen löytämiseksi ehkä. Että tavallaan asettaa myös niitä, että mitä sä ihan oikeasti siltä prosessilta haluat, konkreettisesti. Niin ehkä sitä kautta vois myös löytyä just sitä, et tavallaan se aihe ja just just ne, ehkä ne työtavat, kaikki semmoset konkreettiset asiat voi löytyä sieltä tommosten kysymysten asetteluiden kautta.

Ursula Arsiola: Joo, ja me, mä oon itse asiassa kirjottanuki tähän muistiinpanoon, että keskustele, kerro ja haaveile. Et tavallaan et lähe haaveile-, mistä sä haaveilet? Just toi, että mitä toivoo. Mitä haluais oppia. Ja sit kerro siitä ihmisille sun ympärillä, ja keskustele siitä. Koska mä kävin esimerkiks henkilökohtasesti useita keskusteluja mun läheisten ja tuttujen kans, et mulla alkaa opinnäytetyöprosessi, mua ehkä kiinnostas tää, tää, tää ja tää. Ja nous monia eri työmai- tavallaan toimeksiantajavaihtoehtoja niistä keskusteluista, ja sieltä, no, tavallaan siinä koko ajan ku mä pääsin puhumaan siitä aiheesta, ja sain niitä uusia näkökulmia, niin se niinku kirkastu ja kirkastu, mitä mä todellisuudessa haluan tehhä. Esimerkiks haluanko mä tehä yksin vai parin kanssa. Ja mistä syistä. Ja sit myös se, että minkä aiheen parissa mä haluaisin toimia. Ja joskus ne mahollisuudet tavallaan sit nousee sieltä, että ei oo ees aatellu että vaikka joku isän sedän serkku saattaaki toimia jossain, vaikka siellä eduskunnassa, ja sit se osaa neuvoa sulle että ota yhteyttä tähän, et sä voisit sitä kautta lähtee purkamaan sitä prosessia ja päästä vaikka tutkimaan sitä kansanedustajien työhyvinvointia.

Klaudia Käkelä: Niin, toi on just hyvä vinkki, että oikeesti avaa suunsa, vaikka se voi olla että, tai tavallaan että mä uskon, että moni ei ehkä haluu liikaa semmosia epävarmuuksia vaikka sanoa ääneen. Vaikka just että en oo ihan varma mistä mä sen opparin nyt teen, ja sukulaistädit kyselee, että ”no mitenkäs se valmistuminen sieltä”. Nii tavallaan, mutta että se kyllä kannattaa oikeasti erilaisissa tilanteissa ottaa puheeksi, koska sitä ei koskaan tiiä mistä se tulee se setä, joka on vaikka siellä eduskunnassa töissä, että.

Ursula Arsiola: Joo, siis tää eduskuntajuttu nyt on sen takia mun mielessä, kun mä tein siis työharjottelun Mielenterveyspoolille ja pääsin usean kerran eduskuntaan, koska se on ollu mun haaveena. Ja just tavallaan sen kautta, että mitä mä toivon, minkälaiset tavotteet mä asetan, ja minkälaiseen työharjotteluun mä sitten itseni jotenkin… Tai että mä saavutan tavallaan sen mitä mä haluan, niin siellä taustalla oli paljon tavallaan aktiivista ajattelua.

Klaudia Käkelä: No me on tässä puhuttu ja teillä on myös siellä Onnistunut opinnäytetyöprojekti -podcastissa puhetta tästä, että opparissa kannattaa juurikin hyödyntää näitä omia vahvuuksia. Sä jo tossa vähän avasitki, että millasia vahvuuksia tavallaan sulla on. Niin kerro vähän niistä sun vahvuuksista, ja miten sä sit pääsit hyödyntämään niitä?

Ursula Arsiola: No ehkä selkein vahvuus, mitä mä pääsin hyödyntämään, oli verkostoituminen ja tavallaan sosiaalisten suhteitten luominen ja kohtaaminen ihmisten kanssa. Ja se oli tosi hyödyllistä siinä alkuvaiheessa, ku me etittiin toimeksantajaa ja niitä tyyppejä, jotka ois kiinnostuneita siitä meiän aiheesta. Niin mun on helppo lähtee kertomaan ja kysymään, ja sen takia ehkä mä annankin tällasia neuvoja, tai me annetaan, että niinku puhukaa ääneen. Eihän se kaikille oo luontasta tai ei kaikista tunnu hyvältä, ja tietenki suosittelen tekemään sellasia toimia, jotka tuntuu itselle sopivilta. Ja löytää itelleen ne sopivat tavat tehhä ja toimia. Ja nää on mulle, ja on ollu meille sopivia tapoja. Mut et se verkostoituminen oli selkee, että mä olin kaikenlaisissa tapahtumissa kertomassa ääneen, että tämmösessä prosessissa mä oon, ja tämmöstä oisin vailla, ja löytysköhän kiinnostunutta tai osaisko joku kertoo että mistä löytys kiinnostunutta. Ja se, sieltä se sitten niinku löyty, se meiän toimeksantajaki.

Klaudia Käkelä: Joo, ja tuli muuten tässä nyt kesken kaiken mieleen, että tosiaan Kaisa on siis sun työpari tässä, ja hän ei nyt ole tässä studiossa lähinnä sen takia, että tässä on aika paljon etäisyyttä meidän ja hänen välillä, että tämä matkajärjestelyt eivät nyt sitten järjestyneet, ja päätettiin tehä sen takia Ursulan kanssa kahdestaan tämä jakso. Mutta Kaisa on ehottomasti hengessä ja paperilla myöskin mukana.

Ursula Arsiola: Joo, kyllä, viime viikolla muistuteltiin mieleemme, että minkäslainen se opinnäytetyöprosessi meillä olikaan. Ja käytiin esimerkiks näitä vahvuuksia, ja toinen ehkä sellanen vahvuus, mitä mä pääsin, no syventämään niinku ja harjottelemaan, mut mikä mulla jo jossain määrin aikasemmasta koulutuksesta ja työkokemuksesta oli jossain määrin hallussa, niin tunne- ja vuorovaikutustaidot. Että meille siinä parityössä hyvin tärkeetä oli, et me tutustutaan toisiimme ja toistemme toimintatapoihin, ja hyväksytään toistemme erilaisuus. Ja käyään semmosia haastaviakin keskusteluja ehkä niist meiän epävarmuuksista. Tai jos tulee niitä tunteita, että ei jaksa, ja pitää tavallaan käsitellä niit tunteita, ja kokee tulevansa kuulluks niittenki kanssa, ja sit suhteuttaa jotenki sitä toimintaa ja muuttaa ehkä odotuksiaki pitkin matkaa. Et se on koko ajan semmosta aktiivista vuorovaikutusta sen parin kanssa. Jotta tavallaan pysytään, tai et ne odotukset pysyy samanlaisina, ja ehkä siinä oli myös se mun vahvuus, että ne keskustelut pysy koko ajan siinä rinnalla sen lisäksi, että käytiin keskustelua siitä, että miten tää opinnäytetyö etenee ja mitä me tehdään sen eteen. Nii sit myös se, että miten me voidaan ja jaksetaan ja miltä meistä tuntuu, ja sopiiko nää toimintatavat meille.

Klaudia Käkelä: Teillä on nyt tosiaan kokemusta kahden podcast tämmösen niinku sarjan tuottamisesta, niin kertoisitsä vähän siitä, että millasia työvaiheita teillä siihen podcastiin tekemiseen kuului?

Ursula Arsiola: Kaikkihan lähtee liikenteeseen eh- ideoinnista, ja siitä että löytyy tavallaan se, esimerkiks se aihe, mistä haluais sitte sen podcastin tehdä. Ja sitte ku on löytyny se aihe, niin sit siinä ideoinnissaki, tai sen jälkeen, tulee tavallaan se suunnitelma, niin siihen kuuluu paljon työvaiheita, kuten tiedon etsiminen, jos se on… Esimerkiks siinä työhyvinvointipodcastissa, et ku me puhuttiin vaikka jostain kognitiivisesta ergonomiasta, niin siihen taustalle tehtiin paljon työtä. Et luettiin tutkimuksia ja asiantuntija-artikkeleita, että mitä se tarkottaa ja mihinkä voidaan ehkä sitten siinä puheessamme viitata. Suunnitelmaan kuuluu myös tietenki se, että mietitään sitä kohderyhmää, kenellekä sitä podcastia ollaan tekemässä. Mietitään sitä, että minkä pitunen se on, onko se sisäinen vai ulkonen. Jos se on tämmönen ulkonen tai julkinen, niin sit et miten se tavallaan sitten julkaistaan. Milloin se julkaistaan.

Hyvin tällasia, ehkä niinku sitte markkinointiin ja viestintäänki liittyviä asioita, et esimerkiks meillä erityisesti siinä ensimmäisessä podcastissa kuulu myös siihen ja siihen opinnäytetyöhön, että me brändättiin sitä podcastia. Et mietittiin, no tietenki nimi, ja värimaailmat, ja tämmöstä visualisointia, jota sit pystyttiin toistamaan siinä markkinointiviestinnässä. Jos se idea menee siihen, että tuntuu siltä että siinä podcastissa haluaa haastatella jotain, tai sen haluaa tehdä yhteistyössä jonku kanssa, niin sit tietenki siihen kuuluu se vaihe, että etsitään yhteistyökumppani ja käydään keskustelua sen yhteistyökumppanin kanssa siitä, tai sen haastateltavan kanssa siitä, että mitä odotetaan ja mitä tullaan yhdessä tekemään ja mikä on kenenkin vastuu ja kenenkin roolit siinä projektissa.

Sitten meillä molemmissa podcasteissa, koska meillä ei ollu mitään omia tiloja tai välineitä, niin se kuulu siihen osaksi, että mistä tavallaan löydetään ne tilat ja välineet, että päästään sitä konkreettisesti sitte sitä podcastia tekemään ja tuottamaan. Ja meiän opinnäytetyössä me saatiin sitte LinkedIn-verkostojen kautta niinku tämä, niinku sanoin, niin se verkostossa toimiminen on mulle hyvin luontaista. Niin sit sitä kautta saatiin mahdollisuus siihen, että päästiin äänittämään sitä podcastia ihan studiossa. Mikä oli tosi upeeta, meiän ei tarvinnu käyttää aikaa ja energiaa siihen, että miten nää laitteet toimii. Vaan tavallaan joku toinen huolehti siitä. Ja sit sitä toista podcastia tehdessä se olikin sitte vähän eri juttu, ku meillä itsellämme oli ne laitteet taas lainattuna, kiitos siitä. Niin ne ei toiminukaan ihan niin helposti, ja siihen meni paljon aikaa ja energiaa, kun niitten kanssa piti säätää. Että silleen etukäteen jo vinkkinä, et jos on mahdollista tavallaan jonkun ammattilaisen kanssa työstää, niin se aina vie sitten, tai et tavallaan hän, siis et sit sä pystyt keskittymään siihen sun osaamisalueeseen paremmin, jos sä pystyt ulkoistamaan jotain tällasia juttuja. Mut ei ole missään nimessä myöskään mahdottomuus äänittää itse, ja tehdä, ja niistä tulee sit myös ainaki meiän tapauksessa hauskoja kokemuksia.

Klaudia Käkelä: Niin ja ehkä myös jollain tavalla voi tulla vielä lisää tekijänsä kuulosia, tavallaan sillä tavalla että sitte siellä ei välttämättä oo, voi olla että kuuluu vähän se semmonen tietyllä tapaa hyvä oman käden jälki.

Ursula Arsiola: Jep, joo. Ja kyllähän siis, nyt me taas, meillä on nää kokemukset, ja nyt me ymmärretään tästä prosessista enemmän. Ja tavallaan on oppinut myös enemmän ehkä niistä teknisistä laitteistakin niitten haasteiden kautta. Sitte meiän erityisesti siihen ensimmäiseen podcastiin kuulu se, että me harjoteltiin hyvin voimakkaasti sitä sisältöö, et mitä me sanotaan ja miten me sanotaan ja äänen käyttämistä harjoteltiin. Ja jotenki sitä, että miten me sitten, vähän ku ois menty johonki näytelmään, niin vähän niinku sitä että mitä ne vuorosanat on. Mut sit siinä kakkospodcastissa, siinä Onnistunut opinnäytetyöprojekti, niin se oli enemmän semmosta ku se tuli meiän kokemuksista, niin se oli enemmän sitä, että me käytiin sit semmosta keskustelua yhdessä. Ja sitä me ei oltu niin paljon harjoteltu. Mut toki oltiin etukäteen suunniteltu rajat sille keskustelulle. Ja jos harjottelussa tulee jotain sellasta, että okei, tää ei toimikaan, niin sit tietenki suunnitelmia muutetaan ennen sitä äänittämistä. Ja sit tulee ihan se konkreettinen äänittäminen. Ja äänittämisen jälkeen tulee editointi. Ja sitte se julkasu. Ja tää loppupää ainaki näissä meiän podcasteissa on ollu aina Kaisan vastuulla enemmän, jotenka mulla ei oo semmosta insightia sitten näihin antaa.

Klaudia Käkelä: Joo, sä tossa jo nostitki esiin kans näitä vähän niinku eroavaisuuksia, että ku te ootte nyt kaks podcastia tehny, niin et millä tavalla ne prosessit eros toisistaan. Niin ainakin nää, niinku sanoit, tosiaan laitteitten osalta, että toisella kertaa pääsitte ite enemmän sitte kädet saveen sinne niitten laitteittenki kanssa.

Ursula Arsiola: Joo. Joo, meillä oli muutamia kohtia siin, tai mitkä niinku eros niistä toisistaan. Yks oli toki tää, just tää äänittäminen, mikä eros hyvinkin voimakkaasti toisistaan, et saatiin kaks hyvin erilaista kokemusta. Sit ehkä se toimintatapa. Et se ensimmäinen oli yhteistyössä tehty, jollonka se tavallaan anto tietyt sisällölliset esimerkiks määritelmät, se yhteistyö. Ja muita raameja sille tekemiselle. Kun taas sit se toinen podcast oli täysin meiän omatoiminen, jollonka ehkä se oli rajattomampaa tai meidän piti itse luoda ne rajat tavallaan sille, selkeemmin. Sit sisällöllinen ero oli tietenki, et se ensimmäinen, se opinnäytetyöpodcast sinne Ropo Capitalille oli enemmän tämmönen tiedollinen, kuten sanoin, niin siihen oltiin tehty paljon taustatyötä. Kun taas sitte tää sisältö tässä Onnistunut opinnäytetyö -podcastissa, niin oli kokemustiedollinen. Jollonka tavallaan siihen ei niin tarvinnu perehtyä etukäteen, koska se tuli meidän tiedoistamme.

Se äänittäminen myös siinä eros, että se meiän opinnäytetyö, niin me äänitettiin kahessa tunnissa studiolla, kaikki putkeen, viis jaksoo. Kun taas sitten se Onnistunut opinnäyteprojekti -podcast, me äänitettiin sitä kolme päivää mökillä. Et tavallaan siinäki tuli sit eri tavalla ehkä semmosta palautumista ja vireystilojen huomioimista ja tällasta, ku oli enemmän aikaa tavallaan tehä sitä podcastia. Ja kohderyhmä oli jossain määrin eri, koska tää oli, tää ensimmäinen oli sisäiseen käyttöön, jollonka se oli tavallaan se työyhteisö ja se organisaatio, joka oli se kohderyhmä. Kun taas sitte se meiän toinen podcast, niin sen kohderyhmä on enemmän ehkä korkeekouluopiskelijat jotka, ja opettajat ja ohjaajat ja ehkä yhteistyökumppanit, jotka tän opinnäytetyön tai opinnäytetöiden ympärillä sitte työskentelee.

Ja sitte se julkaseminen oli hyvin erilainen prosessi tavallaan niitten podcastien välillä, mitä me tehtiin, koska se ensimmäinen tuli sisäiseen käyttöön, jotenka se ei niinku oo julkisesti kuultavissa missään. Ja me jaeltiin se vaan tavallaan sille organisaatiolle. Mut sitte taas se toinen, kun se julkaistiin, no, Savonian kautta Savonian Spotify-tilillä. Niin siinäki ehkä meille jäi myös vähemmäks se, ku me tavallaan toimitettiin se meiän yhteistyökumppanille, joka oli nyt Savonia-ammattikorkeakoulu. Mut me kuitenki ollaan perehdytty siihen et miten se julkaseminen tavallaan tapahtuu konkreettisesti. Jos me tehtäs se Spotifyhin, että mitä kaikkea työkaluja tai alustoja siinä sitten täytyisikään käyttää.

Ja ehkä joku semmonen yleinen niinku tästä kaikesta, että se mikä muuttu, sen ensimmäisen ja toisen podcastin teon välillä. Ja mikä ehkä tulee kasvamaan, jos tekee, tai nyt ku esimerkiks on tässä puhumassa, niin on se rentous. Et ku on kerran tehny jotain, ja sit ku sitä pääsee toistamaan, niin sit tavallaan tietää mitä tulee tapahtumaan, jossain määrin ainaki, toki on tilannekohtasia. Ja ku juttelee eri ihmisten kanssa, niin ne aina vaikuttaa, mut tavallaan se prosessi on tuttu, nii sit sitä on jotenki rennompi, ainaki itsellä, nii lähtee niinku tekemään.

Klaudia Käkelä: Täytyy kysyä, koska itellä ei oo kokemusta tämmösestä parityönä tehdystä opinnäytetyöstä, niin että pääseekö siitä helpommalla kun ottaa parin mukaan?

Ursula Arsiola: Joo, toi on itse asiassa tosi hyvä kysymys. Ja mä ajattelen silleen, että tavallaan siinä parityössä, mitä me puhuttiin siinä alkuun, niin ehkä mä aattelen, et jossain määrin pääsee vähemmällä, koska pystyy jakamaan niitä tehtäviä. Erityisesti siitä näkökulmasta et mitä oli ne vahvuudet, ja sitte jos jotkut työtehtävät on itselle haastavampia, niin sit sen parin kanssa tavallaan pystyy niitä jakamaan. Jollonka ehkä voi olla se kokemus, että pääsee vähemmällä. Mut sitte taas toisaalta, se parityö itsessään vaatii mun mielestä aika paljon. Et tavallaan kun sä teet yksin, niin sä ehkä tunnet ne sun omat toimintatavat ja tiedät millonko, mihinkä aikaan tai millä tavoilla sun on mielekkäintä työskennellä. Eikä sun tarvii kertoo siitä kellekään. Tai sovittaa sitä niinku jonku toisen toimintatapoihin tai vireystiloihin tai elämäntilanteeseen.

Et siinä mielessä mä aattelen, et siinä, siitä parityöstä ei silleen pääse vähemmällä. Että meillä se ei ainakaan menny sillä tavalla, että me ois niinku jaettu, että ”tee sä nuo, ja mä teen nuo, ja tavataan sitte ja yhistetään ne”. Vaan et me haluttiin, meillä oli myös ihan konkreettisesti tavotteena se että me halutaan tulla paremmiks vuorovaikuttajiks, ja me halutaan oppia tunnetaitoja ja me halutaan oppia viestintä-, vuorovaikutus- ja parityöskentelystä enemmän. Jollonka tavallaan me harjoteltiin sitä siinä rinnalla, niinku mä jo aikasemminki sanoin, jollonka se vei enemmän aikaa. Ja enemmän energiaa. Mut se oli myös hyvin tärkeetä, koska me tultiin todella paljon paremmiks siinä. Ja me saavutettiin niitä meiän tavotteita. Ja jotenki se siitä parityöstä, mitä mä haluaisin vielä sanoa, on se että on tärkeetä et sitoutuu siihen yhteistyöhön. Ja se sit tavallaan näkyy siinä, että kuunnellaan toista ja tutustutaan toiseen ja käyään läpi niitä tapoja ja muita, joita sillä toisella on. Ja luodaan ne yhteiset odotukset, onpa se sitte numeron suhteen tai ajankäytön suhteen tai minkä tahansa.

Et tästä voi sitte ehkä tälleen savolaisesti ku vastasin, niin päätellä [nauravat 00:39:19] jokainen oman kokemuksensa pohjalta, että pääseekö siinä vähemmällä vai eikö pääse. Mut ehkä siinä on tärkeintä se, et jos sulla on pari, niin te yhessä käytte sen keskustelun, että mitkä odotukset teillä on sille parityöskentelylle. Et jos se on se odotus molemmilla se, että tee sä noi, ja sä noi, ja sitte tavataan ja kootaan yhteen, ja et molemmat hyväksyy sen, niin sit siinä ehkä voi päästä vähemmällä. Riippuen sitte taas seki, että miten kukaki sitä ajattelee.

Klaudia Käkelä: Niin, kyllä. Joo. Eli tämä Onnistunut opinnäytetyöprojekti -podcast löytyy siis Savonian Spotify-tililtä, ja myös SoundCloudista, jos SoundCloudia tykkää käyttää. Ei muuta ku kannattaa kuunnella se vaikka heti tämän jakson perään. Siellä on, ne on tosi mukavia semmosia, eiks ne oo about noin, kaikki noin 15-minuuttisia ne jaksot, jos muistelisin oikein, kun itse niitä kuuntelin. Mutta semmosia aika napakoita kuunneltavia.

Ursula Arsiola: Hyvä kysymys, nyt en kyllä osaa vastata tuohon, täytyy… [nauravat 00:40:22]

Klaudia Käkelä: Pitää käyä lunttaamassa.

Ursula Arsiola: Nii!

Klaudia Käkelä: Mutta sieltäpä ne löytyy, käykää ihmeessä kuuntelemassa, kiitos paljon sulle, Ursula.

Ursula Arsiola: Kiitos että pyysit, oli oikein mukavaa.