Kuivan ja kuuman kesän jälkipuinti osa II: Lämpö helli ikäviä kasvivieraita

Lämmin kesä suosi erityisesti eteläisiä rikkakasvilajeja. Viime kesänä jopa ilmiöksi nousi rikkakananhirssi: Siitä kertyi runsaasti uusia havaintoja ympäri maata. Lisäksi edellisvuosista poiketen sitä oli paikoitellen peltolohkoilla runsaasti.

Ruotsinkielisen neuvontajärjestön NSL:n kasvinsuojelututkija Lotta Poikolainen piti Kasvinsuojeluseuran Syyspuinti-tapahtumassa esityksen rikkakananhirssistä ja kokonaisvaltaisesta rikkakasvien hallinnasta. Terho Hyvönen Luonnonvarakeskus Lukesta puolestaan kertoi hiljattain meille saapuneista koisokasveista kehtokoisosta ja mustakoisosta, jotka niin ikään nauttivat pitkästä lämpimästä kasvukaudesta.

Yksivuotinen rikkakananhirssi on maailmalla yksi pahimmista rikoista, ja se hyötyy ilmastonmuutoksesta, sillä se on C4-kasvi, eli se kykenee yhteyttämään tehokkaasti lämpimässä. Suurin osa viljelykasveista kuin myös rikkakasveista kuuluu C3-kasveihin, joilla yhteyttämisen tehokkuus laskee radikaalisti kuivalla ja kuumalla säällä. Rikkakananhirssi on monella tapaa ikävä rikkakasvi: se on vahva ja kookas kilpailija, jolla on suuri siementuotanto ja jopa kymmenen vuotta maassa säilyvät siemenet.

Viime kesän ennätysmäinen havaintomäärä selittyy Poikolaisen mukaan maan poikkeuksellisella lämpenemisellä. Siemeniä on todennäköisesti ollut maassa jo pitkään, mutta kasvi vaatii korkean itämislämpötilan. Helteiden kuumentamassa maassa siemenet itivät runsain mitoin. Kun kuivuus vielä vaivasi viljelykasveja pitäen kasvustot harvoina, rikkakananhirsillä oli tilaa kasvaa. Siemenet tulevat pellolle alun perin siemenseoksien mukana, työkoneissa sekä lannan mukana, mutta kerran pellolle päädyttyään rikkakananhirssi tuottaa valtavat määrät siementä maaperän siemenpankkiin. On erittäin todennäköistä, että rikkakananhirssistä tulee meilläkin merkittävä riesa.

Rikkakananhirssi tuottaa valtavat määrät maassa pitkään säilyviä siemeniä.

Myös kehtokoiso ja mustakoiso ovat yksivuotisia, ja ne tarvitsevat korkean lämpötilan taimettumiseen, joskaan ei yhtä korkeaa kuin rikkakananhirssi. Ne eivät pärjää kilpailussa viljoille, mutta rivikasvien, kuten porkkanan ja perunan, viljelyssä ne ovat ongelmallisia. Etenkin kehtokoiso valloitta tilaa tehokkaasti. Ne aiheuttavat ongelmia myös tuoreherneen viljelyssä: myrkylliset marjat muistuttavat herneitä. Koisokasveina ne voivat toimia isäntäkasvina myös useille muille perunan taudeille. Kehtokoison tiedetään toimivan perunaruton isäntäkasvina ja mahdollistavan perunanviljelyssä erityisen ongelmallisten munaitiöiden tuotannon. Toisin kuin rikkakananhirssi mustakoiso ja kehtokoiso eivät onneksi ehdi kovin hyvin kypsyttämään siemeniään meidän kasvukaudellamme. Ilo voi jäädä kuitenkin lyhyeksi. Luonnonvalinta voi jalostaa oloihimme sopivan kannan nopeastikin, ja kasvukausien ennustetaan meillä pitenevän ilmaston muuttuessa.

Ilmaston muuttuminen tulee siis näkymään rikkakasveissakin. Entistä pidemmät ja lämpimämmät kasvukaudet tarkoittavat nykyään eteläisten rikkakasvien levinneisyysalueiden ja menestymisvyöhykkeiden siirtymistä kohti pohjoista. Uusia lajeja tulee ja osa harvalukuisista tulokkaista runsastuu. Jo mainittujen lisäksi rikkapuntarpää, pantaheinät sekä viherrevonhäntä todennäköisesti tulevat valtaamaan alaa. Ilmastonmuutos voi vaikuttaa myös sään ääri-ilmiöinä: viime kesänä kuivuus näivetti viljelykasveja ja antoi ikävästi tilaa rikkakasveille, mutta yhtä lailla liiallisten sateiden vaivaama kasvusto mahdollistaa rikkojen riehaantumisen. Uusien rikkakasvien torjunnassa on luonnollisesti aina omat niksinsä.

Rikkakananhirssi itää myöhään ja kehittää helposti resistenssin torjunta-aineille. Koisoihin tarvitaan tarkkaan valitut aineet. Yksi osa ilmastoturvaa tilalla on opetella tunnistamaan tulokaslajit, jotta torjuntakeinot osataan valita ja ajoittaa oikein. Toki oikein noheva saa havainnoinnilla myös ainakin hidastettua tulokaskasvien asettumista pellolleen.

Nyt on puhuttu paljon kasveista. Seuraavassa ja viimeisessä osassa siirrytään toisenlaisten elävien pariin, sillä vuorossa on asiaa kasvitaudeista ja -tuholaisista.

Tämä on toinen osa kolmiosaisesta artikkelisarjasta, jossa käsitellään viime kesän sääolosuhteiden vaikutuksia sadon laatuun ja määrään. Artikkeli on julkaistu osana Ilmastoturvallisuuden liiketoimintaverkosto -hanketta. Artikkelin tausta-aineistona on Kasvinsuojeluseuran Syyspuinti-tapahtuma, joka järjestettiin yhteistyössä Savonia-ammattikorkeakoulun kanssa 2.11.2021. Tapahtuman tallenne on katsottavissa kokonaisuudessaan klikkaamalla tästä.

Inka Nykänen
inka.nykanen@savonia.fi
TKI-asiantuntija, luonnonvara-ala
Savonia-ammattikorkeakoulu

Kuivan ja kuuman kesän jälkipuinti osa I: Kevätviljat kärsivät eniten

Nyt talvella on aikaa katsoa taaksepäin kuluneeseen kasvukauteen. Kesäkuun loppu ja koko heinäkuu olivat tavanomaista vähäsateisempia ja lämpimämpiä lähes koko Suomessa, eikä Pohjois-Savo ollut poikkeus. Sateiden suhteen tosin pienipiirteistä alueellista vaihtelua oli paljon, sillä paikallisia kuuroja saatiin jonkin verran. Monin paikoin koettiin kuitenkin puolentoista kuukauden sateeton jakso yhdistettynä helteisiin.

Viileään kasvukauteen sopeutuneet viljelykasvimme olivat kovilla viimeistään siinä vaiheessa, kun maa kuivui ja kasvi joutui sulkemaan lehtiensä ilmaraot: kun haihdunta on minimissä, lehtien lämpötila nousee liiaksi. Myös ravinteiden otto häiriytyy, kun vesi ei liiku. Sillä, mihin kasvin kasvuvaiheeseen kuiva ja lämmin jakso ajoittuu, on kuitenkin iso merkitys. Samoin eri viljelykasvilajien ja -lajikkeiden kuivuuden- ja kuumudenkesto vaihtelee. Miten kesän säät näkyivät sadon määrässä ja laadussa? Mitkä kasvit olivat viime kesän häviäjiä? Entä voittajia?

Kasvinsuojeluseuran Syyspuinti-tapahtumassa Mikko Saastamoinen ja Rauno Savolainen ProAgria Itä-Suomesta kertoivat viime kesän satokuulumiset Pohjois-Savosta. Varsinkin kevätviljat kärsivät kuivuudesta ja sadot jäivät vaatimattomiksi, joskin laadultaan ne olivat hyviä. Kokonaisuutena arvioiden sato oli viime kesänä arviolta 40–60 % normaalista. Kevätviljojen sadoissa oli kuitenkin suurta vaihtelua: osa lohkoista jätettiin suosiolla puimatta, kun taas jossain saatiin normaali sato. Maalaji ja kuurosateiden osuminen kohdalle vaikuttivat, mutta myös kylvöajankohta. Ensimmäisten ja viimeisten kylvöjen välille tuli sadejakson vuoksi pitkä väli. Epätavallisen myöhään kylvetyistä ohrista saatiin parhaimmillaan erittäin hyvä sato. Samoin syysviljat kärsivät kevätviljoja vähemmän epätavallisesta kesästä.

Kuivuus osui noilla kasveilla kehityksen kannalta parempaan jaksoon. Syysviljojen lisäksi kuivuudesta selvisivät parhaiten syväjuuriset sekä monivuotiset viljelykasvit. Esimerkiksi timotein ja nurminadan siemensadot olivat hyvät ja puna-apila tuotti seosnurmissa hyvin.

Syväjuurisista rypsi tosin oli poikkeus: kukinta eteni liian nopeasti ja sato jäi heikohkoksi.Monivuotisista kasveista suurin viljelyala on nurmilla, joista Saastamoinen kertoi tarkemmin. Vaikka nurmet yleisestikin pärjäsivät viljoja paremmin, nimenomaan monilajiset nurmet tuottivat parhaiten. Sadot olivat parhaita multavilla mailla.

Ensimmäinen säilörehusato oli vielä erittäin hyvä määrältään ja laadultaan. Toinen sato oli kuivuuden vuoksi heikko, mutta kolmannesta saatiin jopa normaalia parempi sato. Siinä missä vakiintuneet nurmet selvisivät kuivuudesta kohtuudella, tänä vuonna perustetut nurmet kärsivät kuivuudesta. Nekin onneksi näyttivät syksyyn mennessä paremmilta. Etenkin suojaviljan alle perustetut nurmet olivat toipuneet hyvin kesän koettelemuksista.

Syväjuurista puna-apilaa eivät vähäiset sateet juuri haitanneet.

Ilmastonmuutoksen vaikutuksesta hellejaksot todennäköisesti yleistyvät ja pidentyvät. Lisäksi kesällä sateet todennäköisesti ajoittuvat nykyistä epätasaisemmin, vaikka keskimääräisen sademäärän ennustetaan jonkin verran nousevan. Viime kesän ilmiö, jossa kuuden viikon sateettoman kauden jälkeen saatiin paikoitellen muutamassa päivässä kuukauden sademäärä, voi siis tulevaisuudessa olla entistä yleisempi.

Syväjuuriset sekä monivuotiset kasvit ja syyskylvöiset tuottivat viime kesän oloissa parhaiten. Suomen kasvukauden säille on kuitenkin tyypillistä myös tulevaisuudessa suuri vuosien välinen vaihtelu. Kun etukäteen ei voi tietää tuleeko kesästä kylmä ja sateinen, kuuma ja kuiva vaiko jotain ihan muuta, monipuolinen viljelykierto on hyvä keino varautua epävarmuuteen. Monipuolisessa kierrossa todennäköisesti aina jokin kasveista tai lajikkeista menestyy.

Tavanomaisesta poikkeava sää näkyi myös rikkakasveissa. Siitä lisää tämän jälkipuinnin seuraavassa osassa.
Tämä on ensimmäinen osa kolmiosaisesta artikkelisarjasta, jossa käsitellään viime kesän sääolosuhteiden vaikutuksia sadon laatuun ja määrään.

Artikkeli on julkaistu osana Ilmastoturvallisuuden liiketoimintaverkosto -hanketta. Artikkelin tausta-aineistona on Kasvinsuojeluseuran Syyspuinti-tapahtuma, joka järjestettiin yhteistyössä Savonia-ammattikorkeakoulun kanssa 2.11.2021.

Tapahtuman tallenne on katsottavissa kokonaisuudessaan klikkaamalla tästä.

Lähteenä käytetty myös ilmasto-opasta, jonne pääset klikkaamalla tästä.


Inka Nykänen
inka.nykanen@savonia.fi
TKI-asiantuntija, luonnonvara-ala
Savonia-ammattikorkeakoulu

Vasikoiden pitopaikkoihin panostaminen tuo hyvinvointia ja säästöä

Vasikoiden olosuhteisiin panostamalla varmistetaan suomalaisen maidontuotannon jatkuminen kilpailukykyisenä ja turvataan terveet lähtökohdat myös kasvavalle lihanaudalle. Vasikoiden kasvuun ja terveyteen vaikuttavat oleellisesti vasikalle tarjottava ravinto ja hyvä hoito, mutta myös vasikkalan olosuhteet. Olosuhteisiin kuuluvat ilmastoinnin säätö, ilman liikenopeus, lämpötila, kosteus, kaasut, pöly, melu ja valaistus. Siinä missä hyvälaatuinen ja tarpeeksi suuri annos ternimaitoa heti syntymän jälkeen antaa vasikalle immuniteetin, hyvät olosuhteet tukevat vasikan terveenä pysymistä.

Vasikka saa ensimmäisen kosketuksensa ympäristöön poikimatilanteessa. Poikimisympäristön tulisi olla hyvin ilmastoitu, kuivitettu, puhdas ja tilava. Vasikka pitäisi siirtää ensimmäisiksi viikoiksi puhtaaseen ja desinfioituun yksittäiskarsinaan ja sieltä ryhmäkarsinaan viimeistään kahdeksan viikon ikäisenä. Vasikoiden ryhmäkoko on hyvä pitää tarpeeksi pienenä, ja onkin tutkittu, että vasikat sopeutuvat parhaiten 6–9 vasikan ryhmiin. Liian suuret ryhmäkoot lisäävät tautipainetta. Sopivan ryhmäkoon lisäksi vasikat tarvitsevat tarpeeksi makuutilaa. Tilan on oltava hyvin kuivitettu ja pintojen helposti puhdistettavat.

Tutkimuksissa suositellaan, että alle kahden kuukauden ikäinen vasikka tulisi kasvattaa täysin erillisessä ilmatilassa, koska vanhemmista eläimistä peräisin olevat ilmavälitteiset infektionaiheuttajat altistavat vasikoita sairauksille. Monella maitotilalla vasikat kuitenkin vielä kasvavat lehmien kanssa samassa tilassa. Vasikoiden vaatimat olosuhteet eivät myöskään täysin vastaa olosuhteita, joissa aikuisia nautoja pidetään. Esimerkiksi aikuisen naudan sisälämpötilan optimi on 5–15 astetta, kun taas pienelle vasikalle paras sisälämpötila on 15–25 astetta.

Sisäilman laadulla on suuri vaikutus varsinkin juottoikäisten terveyteen. Hyvä ilmanlaatu vasikkatiloissa vähentää hengitystietulehduksia ja riittävä ilmanvaihto poistaa ilmassa olevaa pölyä, kosteutta, lämpöä ja ummehtunutta ilmaa. Suuri veto ja liiallinen ilmankosteus heikentävät lämmön tunnetta ja altistavat vasikoita sairauksille. Ilmanvaihtoon on monia erilaisia ratkaisuja rakennuksesta riippuen, ja vanhempiin rakennuksiin voi investoimalla saada paremman ilmanvaihdon, kunhan ilmanvaihdon ongelmat tunnistetaan.

Tekstin lähteenä on käytetty Vasikkatilat kuntoon -hankkeen aikana laadittua kirjallisuuskatsausta, jonka voit käydä lukemassa osoitteesta https://vasikkatilat.savonia.fi/vasikoiden-olosuhteet. Kirjallisuuskatsauksesta löydät lisää tietoa vasikoiden pitopaikan olosuhdevaatimuksista ja tarkemmista olosuhteiden viitearvoista. Vasikkatilat kuntoon -hanke on Savonia-ammattikorkeakoulun hallinnoima hanke, jossa ovat osatoteuttajina Centria-ammattikorkeakoulu ja Luonnonvarakeskus. Hanketta rahoittaa Manner-Suomen maaseudun kehittämisohjelma 2014–2020.


Fiia Ritvanen
Projektiasiantuntija
Savonia-ammattikorkeakoulu

ISOBUS-väylän hyödyntäminen Pohjois-Savon alueella

ISOBUS-väylä on ISOBUS-standardia noudattava tiedonsiirtoväylä, jonka avulla traktori ja työkone kommunikoivat keskenään, yleensä jopa riippumatta siitä, ovatko koneet samanmerkkisiä vai ei. Tämä mahdollistaa sen, että työkonetta voidaan ohjata traktorin omalta näytöltä. Mutta paljonko tätä tekniikkaa hyödynnetään Pohjois-Savon alueella? Entä mitkä asiat ovat esteenä ISOBUS-väylän laajemmalle hyödyntämiselle?

Osana SavoFarm-hanketta agrologiopiskelijat tekivät vuoden 2021 alussa selvityksen ISOBUS-väylien käytöstä Pohjois-Savon alueella. Tavoitteena oli kartoittaa ISOBUS-väylällisten koneiden käytön laajuutta ja käyttökohteita. Lisäksi tavoitteena oli selvittää maatiloiden ja urakoitsijoiden valmiutta hankkia ja käyttää ISOBUS-väylää hyödyntäviä työkoneita. Selvitys tehtiin Webropol-kyselynä, joka jaettiin eri kanavien kautta Pohjois-Savon maatalousyrittäjille ja niiden työntekijöille.

Kyselyyn vastasi 34 henkilöä, joista suurin osa oli Pohjois-Savon alueelta. Vastauksia tuli kaikista ikäluokista, ja suurin osa vastaajista oli 46–50-vuotiaita. Isoin osa vastaajista oli päätoimisia maaseutuyrittäjiä, joiden tilakoko oli yli 50 eläinyksikköä. Noin kolmasosa vastaajista teki urakointia sivutoimisena tai päätoimisena. Suurimmalla osalla vastaajista ei ollut traktoria, jossa on ISOBUS-väylä. 4–7 vuotta vanhoissa nurmityökoneissa, kuten paalaimissa ja noukinvaunuissa, oli eniten käytössä ISOBUS-väyliä. Nurmityökoneissa oli myös ollut pisimpään käytössä ISOBUS-väylä verrattuna muihin työkoneisiin. Seuraavaksi eniten ISOBUS-väyliä on ollut käytössä kasvinsuojelu- ja lannoituskoneissa.

KUVIO 1. ISOBUS-väylällisen työkoneen käyttötarkoitus ja ikä. Palkit ilmaisevat prosenttiosuuden vastaajista.


Vaikka tällä hetkellä väylän hyödyntäminen ei ollut suurta, ISOBUS-väylän tarjoamat mahdollisuudet kuitenkin kiinnostivat suurinta osaa vastaajista. Lannoitus- ja kasvinsuojelutyökoneissa ISOBUS-väylän hyödyntäminen kiinnosti suurinta osaa vastaajista joko paljon tai huomattavasti. Näissä koneissa väylästä onkin etua, sillä väylää voi hyödyntää esimerkiksi täsmälevitykseen. Toisaalta sen avulla kone tunnistaa, mihin lannoitetta tai kasvinsuojeluainetta on jo levitetty, ja kone siten osaa katkaista näissä kohtaa levityksen. Nosto- ja istutuskoneissa kiinnostus hyödyntää ISOBUS-väylää oli vähäisintä. Hyvin harvaa vastaajaa ei kiinnostanut käyttää ISOBUS-väylää missään laitteessa.

KUVIO 2. Kiinnostus ISOBUS-väylällisiin työkoneisiin. Palkit ilmaisevat prosenttiosuuden vastaajista.


Suurin osa vastaajista koki hinnan suurimmaksi esteeksi hankkia ISOBUS-väylää hyödyntävää tekniikkaa. Seuraavaksi suurimmiksi esteiksi nousivat eri-ikäisten päivitysten yhteensopivuusongelmat sekä yhteensopivuusongelmat traktorin ja työkoneen kanssa. Esimerkiksi joidenkin merkkien laitteiden näytöllä ei voi ohjata toisen merkkistä työkonetta, vaan kaikkien laitteiden ja koneiden tulee olla samaa merkkiä, ISOBUS-väylästä huolimatta.

Selvityksen perusteella ISOBUS-väylän hyödyntäminen traktoreissa ja työkoneissa kiinnostaa maatalousyrittäjiä ja muita työntekijöitä Pohjois-Savon alueella. Väylä ei toistaiseksi ole laajassa käytössä alueella, mutta väylää hyödyntävien käyttäjien kokemukset olivat pääosin positiivisia. Mikäli ISOBUS-väylällisten laitteiden ja koneiden hinnat laskevat tulevaisuudessa, yhä useampi saattaisi väylää hyödyntää.


Iida Pulkkinen
Testausinsinööri
SavoFarm 4.0 -hanke
Savonia-ammattikorkeakoulu

Nurmentuotanto Pohjois-Savossa kasvukaudella 2021 ja kokemuksia nurmen perustamisesta

Terve nurmikasvusto tuottaa hyvän sadon, sitoo hiiltä ja lisää pellon kasvukuntoa. Viljelijän kannattaa tavoitella mahdollisimman tiheää ja tervettä kasvustoa maan päällä ja pyrkiä takaamaan juuristolle hyvät olosuhteet, jolloin myös pellon kasvukunto paranee. Oheisessa blogissa käydään läpi vuoden 2021 havaintoja Pohjois-Savon nurmikasvustoista sekä annetaan vinkkejä hyvän nurmikasvuston perustamiseen. Havainnot kasvukauden nurmikasvustosta Pohjois-Savossa ovat tehneet ProAgrian kasviasiantuntijat.

Nurmikasvustoista parhaiten vuonna 2021 tuotti satoa monilajiset seokset sekä peltolohkot, joilla oli riittävästi kosteutta. Kasvustoissa oli jonkin verran rikkakasveja, ja havaitut rikat vaihtelivat osittain maalajista ja osittain kasvuston iästä riippuen. Vasta perustetut lohkot kärsivät mm. jauhosavikasta sekä kuivuudesta. Suojaviljan alle kylvetyt nurmet saattoivat selviytyä kuivuudesta paremmin.

Vanhemmista kasvustoista löytyi mm. voikukkaa, kylänurmikkaa ja juolavehnää. Torjunnan ajoitusta viljelijä joutui harkitsemaan peltolohkon ja sääolosuhteet huomioiden.

Nurmikasveilla kuivuus vaivasi osaa lohkoista. Etenkin juuri perustetut nurmilohkot saattoivat palaa kesän kuumuudessa. Ensimmäinen nurmisato oli Pohjois-Savossa hyvä, mutta toinen sato kärsi kuivuudesta. Toinen nurmisato jäikin ensimmäistä satoa heikommaksi, kun taas kolmas sato oli hyvä.

Vinkkejä nurmen laadukkaaseen satoon

Nurmen perustaminen kannattaa tehdä hyvin. Riittävä siemenmäärä ja tasainen kylvöjälki ovat perusta tiheälle kasvustolle. Täystiheä kasvusto kilpailee tehokkaasti rikkakasveja vastaan, ja sato on mahdollista saada lajikkeen satopotentiaalin mukaisesti. Kasvuolosuhteet vaihtelevat vuosittain, ja nurmiseoksilla voi parantaa edellytyksiä selviytyä eri olosuhteissa. Esimerkiksi apila nurmiseoksessa sitoo typpeä ja lisää maan kasvukuntoa. Apila on vaativa kasvinsuojelun suhteen, eli apilakasvusto kannattaa huomioida torjunta-aineita valittaessa. 

Mikäli rikkakasveja on torjuttava, kasvinsuojelu kannattaa tehdä mieluiten myöhään illalla, yöllä tai aikaisin aamulla. Tuuli ja sade heikentävät torjunta-aineiden vaikutusta, ja torjunta-aine voi kulkeutua kohdekasvista pois. Kuumuus lisää kasvinsuojelun aiheuttamaa stressiä ja voi aiheuttaa tuhoja kasvustolle. Huomioi pölyttäjät tekemällä ruiskutus silloin, kun pölyttäjät eivät lennä. Ilmoita ruiskutuksista lähialueen tarhaajille. Näin vältetään kasvinsuojelun mahdolliset tuhot.

Kannattaa tarkkailla talvehtimisen onnistumista heti keväällä ja valmistautua täydennyskylvöön tarvittaessa. Täydennyskylvö kannattaa tehdä, kun olosuhteet ovat hyvät. Mikäli pellon kasvukunto on huono tai on hyvin kuivaa, täydennyskylvö ei välttämättä onnistu.

Piia Kekkonen
VarmaNurmi-hankkeen työntekijä ja kasvintuotannon tuntiopettaja
Savonia-ammattikorkeakoulu

Blogi tuotettu VarmaNurmi-hankkeelle.

FarmGas-PS 2 – biokaasua maatiloilta liikenteeseen

Miten biokaasua voidaan tuottaa hajautetusti maatiloilla ja hyödyntää keskitetysti paineistettuna tai nesteytettynä? – FarmGas-PS 2 -hanke luo siihen pohjoissavolaisen toimintakonseptin. Hankkeessa testataan myös biokaasumädätteestä ja raakalietteestä separoidun kuivajakeen käyttöä lypsylehmien kuivikkeena.  

FarmGas-PS 2:ssa luodaan toimintakonsepti, jossa biokaasu tuotetaan hajautetusti maatiloilla tai maatilojen yhteisissä biokaasulaitoksissa. Konseptissa raakabiokaasu tai jalostettu biokaasu myydään ajoneuvokaasun (biometaanin) jakelijalle. Silloin ajoneuvokaasun jakelupisteen kapasiteettia voidaan lisätä myös raskaan liikenteen tarpeisiin.

Toimintakonsepti huomioi taloudellisten näkökulmien lisäksi biokaasulaitoksen tekniset ratkaisut, kuten biokaasun erilaiset jalostus-, nesteytys- ja kuljetusvaihtoehdot.

Toimintakonseptia verrataan tilanteeseen, jossa mukana ei olisi ulkopuolista ajoneuvokaasun jakelijaa. Biokaasulaitos toimisi silloin tilan tai tilojen yhteisenä laitoksena ja tuottaisi lämpöä, sähköä tai ajoneuvokaasua, mutta liikennekaasu myytäisiin laitoksella toimivasta jakelupisteestä.

Tilakohtaisten biokaasulaitosten liiketoimintamallit luodaan olemassa olevien pohjoissavolaisten maatilayritysten tietojen avulla. Pilottiyrityksille lasketaan biokaasulaitoksen tuottojen lisäksi laitoksen investointi- ja käyttökulut. Myös ravinteiden kierrätys huomioidaan.

Laskelmien pohjalta luotava toimintakonsepti julkaistaan kevään 2022 aikana. ”Pohjois-Savossa on oltu kiinnostuneita biokaasun tuotannosta jo pitkään. Hankkeessa tehtäviä skenaarioita voidaan hyödyntää maatilojen biokaasuinvestointien tukena sekä Pohjois-Savossa että muualla Suomessa”, sanoo johtava tutkija Saija Rasi Luonnonvarakeskuksesta.

Paikalliset näkemykset esille

Toimintakonseptin lisäksi hankkeessa tutkitaan biokaasun kasvuedellytyksiä Pohjois-Savossa.  Biokaasun tuotanto ei yksinään riitä. Myös kaasun jakelijoiden, ostajien ja hallinnon näkemykset biokaasupolitiikasta ovat tärkeitä sekä tuotannon vakiinnuttamisessa että kysynnän luomisessa. FarmGas-PS 2 pyrkii tuomaan näitä näkemyksiä yhteen ja selvittämään, miten biokaasun käyttöä olisi mahdollista kasvattaa. Hankkeessa haastatellaan viljelijöitä, biokaasun käyttäjiä ja hallinnon edustajia.

Tilatestauksia separoidun kuivajakeen kuivikekäytölle

Hankkeessa kehitetään biokaasuntuotannossa syntyvästä mädätteestä ja raakalietelannasta separoidun kuivajakeen kuivikekäyttöä. Kuivajakeen lisämateriaalina testataan muun muassa biohiiltä, metsäteollisuuden sivutuotteena syntyvää kuitupuristetta ja pajuhaketta.  Selvitettäviä kohteita on kuivikemateriaalin käytettävyys ja vaikutus eläinterveyteen. Kokeet tehdään aluksi Savonian laboratoriossa ja Luke Maaningan tutkimusnavetassa, ja myöhemmin myös pohjoissavolaisilla nautatiloilla.  Erityisesti mielenkiinnon kohteena on kuivikekonseptin soveltuvuus uusien navetoiden kestokuivikealueille.

Lisätietoja FarmGas-PS 2 -hankkeesta löydät verkkosivuilta https://www.luke.fi/projektit/farmgas-ps-2/ tai projektipäälliköltä Saija Rasilta (saija.rasi@luke.fi). Projektin etenemistä voit seurata myös Luke Maaninka- ja Agrologiksi Savoniassa -Facebook ja Instagram-tilien kautta sekä Twitterissä aihetunnisteella #FarmGasPS. FarmGas-PS 2 – Kohti biokaasutuotannon käyttöönottoa lypsykarjatiloilla Pohjois-Savossa II -hanke toimii ajalla 1.6.2021–30.8.2023.

Luonnonvarakeskuksen ja Savonia-ammattikorkeakoulun toteuttamaa hanketta rahoittaa Euroopan unionin aluekehitysrahasto Pohjois-Savon liiton kautta. Mukana kehitystyössä ovat myös Kiuruvesi, Kuopio, Iisalmi, Vieremä, Pielavesi, Lapinlahti, Sonkajärvi ja Siilinjärvi sekä Valio Oy, MTK Pohjois-Savo, SKAL Itä-Suomi ry, Savon Voima ja Stora Enso.

Kirjoittajat :
Salla Ruuska, Savonia-ammattikorkeakoulu
Saija Rasi, Elina Virkkunen, Auvo Sairanen, Kalle Aro ja Ville Pyykkönen, Luonnonvarakeskus

Tavalla ja toisella lehmät laitumelle

Laiduntamistapojen kirjo on maitotiloilla laajempi kuin takavuosina, jolloin laiduntaminen tarkoitti koko kesäajan ruokinnan perustaa. Kun lehmiä nyt on kahdenkymmenen sijaan kaksikin sataa, ei laiduntaminen tarkoita samaa kuin ennen.

Siilinjärveläisellä Tiina Nyyssösen ja Jari Eskelisen tilalla laidunnus tarkoittaa tilan sadalle lehmälle kesäisin avoinna olevia navetan ovia vuorokauden ympäri. Käytössä on noin viisi hehtaaria kolmeen lohkoon jaettuna. Laitumella ei juuri ole ruokinnallista merkitystä: seosrehua on tarjolla navetassa jatkuvasti.

Lehmät kulkevat laitumelle vapaasti navetan sivuovesta, laidunporttia ei ole käytössä eikä sille koeta olevan tarvetta. Nykyisen navetan valmistuttua tilalla kokeiltiin ensin ovien avaamista laitumella aamutöiden aikana, mutta se aiheutti ruuhkan lypsyrobotille myöhemmin päivällä. Ovien auettua koko karja säntäsi ulos ja tuli yhtä aikaa sisälle muutaman tunnin kuluttua. Kun ovi jätettiin auki ympäri vuorokauden, käynnit laitumella tasoittuivat eikä lypsylle ole ruuhkaa tai viiveitä.

Kuva: Eeva-Kaisa Pulkka

Kaavilla, Virpi ja Pauli Tirkkosen tilalla puolestaan toimii paremmin juuri rajoitettu pääsy laitumelle. Ovi avataan aamutöiden päätteeksi noin yhdeksältä ja lehmät pääsevät vapaasti ulos. Päivätarkastuksen yhteydessä yhden maissa iltapäivällä laiduntajat ovat tulleet sisälle ja ovi laitetaan kiinni. Haettavia on yksittäisiä vain syksyn viileinä, kuivina päivinä.

Laiduntamisessa seurataan säätä – yksittäinen sateinen päivä ei haittaa, mutta laidunten säästämiseksi ovi pidetään kiinni pidempien sadejaksojen aikana. Keväällä laidunnus aloitetaan heti pellon kuivuttua toukokuussa ja jatketaan syksyllä mahdollisimman pitkään säitä seuraten.

Molempien karjojen maitotuotos on korkea, eikä laidunnuksen ole havaittu sitä ainakaan vähentävän. Solumäärien nousut laidunnuksen takia ovat hetkellisiä ja lieviä. Keskisiteen repeämiä voi sattua, mutta nekin ovat harvinaisia.

Yksi keino ehkäistä näitä riskejä on varmistaa, että ovien avautuessa on edellisestä lypsystä kulunut mahdollisimman vähän aikaa. Laiduntavan robottitilan emäntä pitää rajana kymmentä tuntia.

Kuva: Eeva-Kaisa Pulkka

Pielavetinen Janne Pietikäinen ja vieremäläiset Laura Kauhanen ja Henri Remes lypsävät lehmänsä lypsyasemalla. Pietikäisellä ovi laitumelle on auki lypsyaikoja lukuun ottamatta ja laitumet lähtevät säteittäin navetan päädystä, jotta kulku eri lohkoille on lehmille helppoa. Umpilehmät kulkevat vapaasti omalle laitumelleen toisesta ovesta.

Vieremällä navetta on uusi eikä kaikkia pihatöiden järjestelyjä ole vielä ehditty tehdä. Lehmät joutuvat toistaiseksi vielä hieman kiertämään, mutta suunnitelmissa on järjestää laidunnus siten, että lehmillä on vapaa kulku laitumelle.

Kuva: Eeva-Kaisa Pulkka

Laitumen nurmella on varsin pieni merkitys lehmien ruokintaan kyseisillä tiloilla, mutta tilat kokevat tärkeänä lehmien pääsyn ulos laitumelle kesällä. Eläimet oppivat laiduntamiseen jo vasikkana ja hiehona, jolloin ne lehmänä ovat tottuneita eikä opettamista siinä vaiheessa enää tarvita. Umpilehmät ovat kaikilla tiloilla omilla laitumillaan.

Työnkäytön kannalta laiduntamista ei pidetä merkittävänä lisänä, sillä lehmien ollessa ulkona esimerkiksi parsien puhdistus ja kuivitus ja muut vastaavat työt onnistuvat helposti. Laiduntaminen vähentää kuivituksen tarvetta ja siten kuivituskustannuksia kesäaikana.

Toki aitojen tekeminen ja kunnostus vievät keväällä jonkin verran aikaa, mutta pysyvät laidunlohkot ja niiden aidat ovat käytössä melko pienellä työmäärällä.

Kaikilla tiloilla kulkuväylä laitumelle on navetan ovella kovapohjainen: betonilaatta, hiekkapäällysteinen murske tai maahan upotetut ylijäämäbetonipalkit. Varsinaiselle kulkuväylälle on tarvittaessa laitettu hiekkaa tai haketta pitämään kuja siistinä ja kestävänä.

Kulkuväyliin panostamalla lehmät kulkevat laitumelle halukkaammin ja jalat sekä utareet pysyvät siistinä eikä sisälle kulkeudu maata sorkissa.

Kaikilla tiloilla vesi on tarjolla vain navetassa, ja tilat pitävät sitä yhtenä keinona houkutella lehmät takaisin navettaan ja lypsylle. Ruokinta navetassa pysyy melko samanlaisena, ja hyvä rehu ruokintapöydällä on varsinkin automaattilypsytiloilla tärkeä navettaan ja lypsylle houkutteleva tekijä.

Uuden rehuseoksen jakamisen ajankohdalla ja rehun määrällä vaikutetaan myös lehmien laitumelle menemiseen ja sieltä palaamiseen. Jos tarjolla on syötävää ulkona, rehua laitetaan pöydälle vähemmän hukan vähentämiseksi ja lämpenemisen ehkäisemiseksi.


Laitumen laidalla -päivien aikana Jalaka-hanke tarjosi mahdollisuuden tutustua nykyaikaisten lypsykarjojen laidunnusratkaisuihin. Laidunnustaan esitelleille tiloille laidunnus on tärkeä osa eläinten hyvinvointia ja järjestetty siten, kuin se tilan karjamäärällä ja vallitsevissa olosuhteissa on mahdollista. Siitä on tehty sekä eläimille että niiden hoitajille mahdollisimman helppoa.

Lisää laidunnuksesta jalaka.savonia.fi.

Eeva-Kaisa Pulkka
TKI-asiantuntija
Savonia-ammattikorkeakoulu

Maitomäärät eivät pysy tasaisina ympäri vuoden

Lypsyjärjestelmien ja maidon hinnoittelun muutosten vuoksi on entistä tärkeämpää, että lypsykarjatilan maitomäärät pysyvät tasaisina eri kuukausina ympäri vuoden (kuva 1). Automaattisissa lypsyjärjestelmissä poikimisten ja maitomäärän tasaisuus mahdollistaa kapasiteetin täysimääräisen hyödyntämisen. Vastapoikineita pitää olla tasaisesti ympäri vuoden, jotta niiden heruminen ei hidastu siitä, että ne joutuvat odottamaan vuoroa lypsylle ruuhkan takia. Meijereillä on tasainen kysyntä maitotuotteista, joten sielläkin on tavoite tasaisesta maitovirrasta ympäri vuoden.

Kuva 1. Lypsykarjoissa tavoitteena on tasainen maitomäärä ympäri vuoden. (Kuva: Leena Kärkkäinen)

Savonia-ammattikorkeakoulun kahdessa hankkeessa ryhdyttiin tutkimaan, miten poikimiset ja maitomäärät vaihtelevat eri kuukausina tuotosseuranta-aineiston perusteella. Aineistossa ovat mukana vuosien 2017, 2018 ja 2019 poikimiset ja niitä seuranneet mittalypsyt. Aluksi asiaa tutkittiin Maaseuturahaston rahoittamassa Umpi – hyvinvoiva umpilehmä -hankkeessa, ja nyt asiaa pidetään esillä Euroopan sosiaalirahaston rahoittamassa Maatila 2030 -hankkeessa.

Syyspoikivuuteen on kannustettu pitkään, ja kuviosta 1 selviää, että syksyllä poikii enemmän lehmiä kuin keväällä. Poikimisten kokonaismäärä on alentunut noiden vuosien aikana niin, että vuonna 2017 poikimisia on ollut 218 385, vuonna 2018 yhteensä 214 747 ja vuonna 2019 puolestaan 207 205. Vuoden 2019 poikimisia on vähentynyt nimenomaan kevätpoikivista. Erityisesti toukokuun poikivien määrä on ollut selvästi alempi kuin aiempina vuosina. Eniten poikimisia on ollut kaikkina näinä tarkasteluvuosina heinä-elokuussa ja joulu-tammikuussa. Poikimisten ajoittumisen perusteella voisi olettaa, että syksystä alkukeväälle asti maitomäärät olisivat korkeimmillaan. Lokakuussa meijeriin tulevat maitomäärät ovat kuitenkin alhaisimmillaan, joten nämä seikat eivät täsmää.

Aineistossa ovat mukana tuotosseuranta-aineiston vuosina 2017, 2018 ja 2019 poikineet. Kyseiset vuodet ovat olleet sääolosuhteiltaan hyvin erilaisia, ja sen vuoksi myös karjojen rehutilanteet ovat olleet erilaisia. Vuonna 2017 kesä oli normaalia viileämpi ja syksy sateinen. Vuoden 2018 kesä taas oli helteinen ja vähäsateinen. Syksykin oli normaalia lämpimämpi. Vuoden 2019 kesä oli normaalia hieman lämpimämpi mutta erityisen vähäsateinen. Syksy oli puolestaan silloin kylmä ja runsassateinen. Vuonna 2019 keväällä vähennettiin eläimiä huonon rehutilanteen takia, ja siksi sinä vuonna poikimisten määrä oli keväällä alhainen.

Maitomäärien vaihtelusta mittalypsykuukausittain löytyy tietoa kuviosta 2. Aineistoon on poimittu kyseisen kuukauden keskimääräinen mittalypsytulos kerran kuukaudessa mittalypsyyn osallistuneilta lehmiltä. Vuosittain tuotokset nousevat, tosin vuosina 2017 ja 2018 vuosien välillä ei ole kovin suurta eroa alkuvuotta lukuun ottamatta. Vuonna 2019 tuotokset ovat selvästi korkeammat kuin kahtena aiempana vuonna. Näinä kolmena vuonna tuotokset noudattavat lähes samanlaista käyrää kuukausien välillä. Alkuvuoden mittalypsyjen keskiarvo on tasainen ja korkeampi kuin loppuvuonna. Viimeistään heinäkuussa keskimääräinen mittalypsytulos laskee, ja laskeva trendi jatkuu lokakuuhun saakka, jolloin maitomäärä on kaikkina tarkasteluvuosina kaikkein alhaisin. Tämä havainto tukee meijereiden viestiä lokakuun alhaisesta maitomäärästä.

Mikä kuukausi olisi sitten tilastojen mukaan optimaalisin poi’ittaa lehmiä ja hiehoja? Kuviosta 3 selviää, että loppusyksyn ja alkutalven poikijat lypsävät keskimäärin parhaiten. Kuviossa maitomäärä on poikimisen jälkeisten kymmenen mittalypsyn keskiarvo. Mukana ovat sellaiset lehmät, joilla on mittalypsy neljän viikon välein eli kerran kuukaudessa. Vuoden 2019 tilastoihin vaikuttaa todennäköisesti heikko rehutilanne ennen uutta satokautta, koska toukokuun poikivat ovat sinä vuonna lypsäneet heikoimmin. Muina vuosina on selvä laskeva trendi elokuulle saakka. Vaikka maitomäärät käyvät lokakuussa alempana (kuvio 2), nämä vastapoikineet toipuvat siitä ja lypsävät paremman tuloksen kuin kevään ja kesän poikijat.

Kesäkuukaudet ovat selvästi haaste pitää maitomäärä tasaisena ympäri vuoden, ja laskeva trendi maitomäärissä jatkuu lokakuulle asti. Kesäkuukausina vaihtuu ruokinta. Osassa karjoista lehmät käyvät laitumella, ja sisäruokinnassa oleville lehmille rehujen laatu on jo heikentynyt talveen verrattuna. Olosuhteet vaihtuvat kesällä. Erityisesti helteisenä kesänä lehmien hyvinvointi on koetuksella, olivatpa ne laitumella tai sisällä. Uuden sadon säilörehun syöttö alkaa vasta myöhään syksyllä, jotta siilossa oleva rehu ei ala pilaantua. Maidontuottajat ovat kiireisiä kesällä kerätessään rehuja tulevaa talvea varten. Näitä syitä olemme pohtineet maitomääräaineiston äärellä. Syy voi toki olla jokin muukin.

Maatila 2030 -hanke on kiinnostunut maitomääriä koskevasta ilmiöstä ja haluaa olla mukana kehittämässä maidontuotantoa niin, että päästäisiin selvittämään ongelman syitä ja hakemaan niihin ratkaisuja. Pyrimme selvittämään, millaista koulutusta ja tietoa tarvitaan tasaisemman maitomäärän saavuttamiseksi. Aiheesta on tulossa syksyn aikana uusi blogikirjoitus, jossa kuvataan tarkemmin tuotosseuranta-aineiston analyysia.

Maatila 2030 -hanke on Euroopan sosiaalirahaston rahoittama hanke, jossa tavoitteena on kehittää luonnonvara-alaa tulevaisuuden haasteisiin luomalla uusia oppimismenetelmiä ja kannustamalla jatkuvaan osaamisen päivittämiseen.

Leena Kärkkäinen
TKI-asiantuntija
Savonia-ammattikorkeakoulu

Laidunten vesijärjestelyissä on monta tapaa onnistua

Puhtaan juomaveden vapaa saatavuus ja toimiva juomavesijärjestely ovat onnistuneen laiduntamisen perusedellytyksiä. Lämpimänä kesäpäivänä syntyy nopeasti ongelmia, elleivät eläimet saa riittävästi hyvälaatuista juomavettä.

Nauta juo paljon vettä ja kulutus vaihtelee eläinten iän, koon, tuottavuuden sekä rehun laadun ja olosuhteiden, kuten ilman lämpötilan mukaan. Alle vuoden ikäisillä veden tarve on 5–30 litraa, 1–2-vuotiailla 30–55 litraa ja lypsävällä lehmällä tuotosvaiheesta riippuen jopa 80–150 litraa vuorokaudessa.

Suurin vaikutus veden tarpeeseen on sääolosuhteilla. Yli +16 °C:n lämpötilassa vedenkulutus lisääntyy noin 2,5 litraa yhtä lämpöasteen nousua kohti. Sadepäivinä vedenkulutus on vähäisempää, sillä eläimet saavat osan tarvitsemastaan vedestä syödessään kosteaa laidunruohoa ja viileämpi ilma vähentää veden tarvetta.

Myös laidunrehun laadulla on merkitystä, sillä alkukesän tuore, mehukas heinä ja loppukesän kortisempi kasvusto vaikuttavat veden tarpeeseen eri tavoin. Vettä voi kulua satoja litroja päivittäin, vaikka laiduntava ryhmä ei olisi kovin suuri. Nauta myös juo nopeasti paljon, ja lauman jäsenet tulevat usein juomaan yhtä aikaa, joten juomavesijärjestelmän tulee olla riittävän tehokas ja kestävä.

Hyvä juomapaikka ja -astia

Lohkolle suunniteltu juottojärjestelmä vaikuttaa vesipisteen paikan valintaan, sillä siirreltävä vaunu tai astia antaa enemmän vapauksia paikan suhteen kuin kiinteäksi rakennettu painevesijärjestelmä. Juottopaikan tulisi olla mahdollisimman kovapohjainen, jotta maanpinta kestää sorkkien paineen sateisempinakin päivinä. Juomapiste viettävässä rinteessä voi kestää kosteutta tasamaata paremmin, mutta tällöin on oltava tarkempi juottoastian asennosta ja veden pinnan korkeudesta, jotta vettä ei valu hukkaan. Juomapaikan tulee olla laitumella helpossa ja keskeisessä paikassa, sillä nauta harventaa juomakertojaan, jos vesipisteelle on pitkä matka tai vaikea päästä. Nautaa miellyttäväksi matkaksi vesipisteelle on määritelty enintään noin 250 metriä.

Kuva: Satu Huttunen

Juomapisteinä voi käyttää tavallisia, metallisia juomakuppeja tai suurempia altaita. Juomakuppien käytössä tulee olla tarkkana riittävästä virtausnopeudesta. Painevesijärjestelmässä kupit voivat olla kiinteästi valitulla juomapaikallatai esimerkiksi kevyessä, pyörillä varustetussa telineessä, jota voi siirtää tarpeen mukaan. Kahdesta neljään kuppia on yleensä sopiva määrä. Suuressa laumassa kannattaa lisätä automaattien määrää sen sijaan, että suurentaisi yhden automaatin kuppimäärää. Kuppitelineeseen voi lisätä paikat kivennäisille, jolloin eläinten on mahdollista syödä niitä juomaan tultuaan ja kivennäisten siirtäminen vesipisteen mukana on helppoa.

Laidunoloissa olisi suotavaa käyttää suurempia juoma-altaita tasosäätimillä eli uimureilla, sillä avoimesta altaasta eläin saa varmemmin juotua riittävästi ja samalle altaalle voi mahtua useampia eläimiä juomaan samanaikaisesti. Nauta juo mieluimmin noin +17-asteista vettä. Vesijohdosta tuleva vesi on tätä viileämpää, mutta suuressa altaassa aurinko lämmittää veden naudalle mieleiseksi. Painettavilla nipoilla toimivissa juomakupeissa kuppi jää lehmän juotua tyhjäksi eikä vesi pääse lämpenemään. Juoma-altaita on runsaasti eri kokoja sekä muovisina että metallisina. Kierrätystä suosiva voi hyödyntää myös vanhoja, muusta käytöstä poistettuja astioita ja altaita juottoaltaina, esimerkiksi emaloitua kylpyammetta tai pientä maidon tilasäiliötä. Paras juoma-astia naudoille on riittävän suuri, turvallinen, helposti puhdistettavissa ja tarpeen mukaan hyvin siirreltävissä.

Juoma-altaissa oleva uimuri kannattaa suojata siten, etteivät eläimet pääse siihen käsiksi. Osassa markkinoilla olevista altaista tämä on huomioitu, mutta etenkin itserakennetuissa altaissa uimurin tukevaan kiinnittämiseen ja suojaamiseen tulee kiinnittää huomiota turhan vesihukan välttämiseksi.

Vettä pyörillä vai putkessa?

Hyvin perustettuna ja hoidettuna muoviputkella toteutettu painevesijärjestelmä on pitkäikäinen ja helppo tapa varmistaa eläinten juomaveden saanti. Painevesijärjestelmän voi rakentaa joko kiinteäksi tai siirreltäväksi. Siirreltävässä järjestelmässä vesiputket pidetään maan pinnalla ja samoja altaita voi käyttää useammalla lohkolla, jolloin vesipisteitä ei tarvitse yhtä monta kuin kiinteässä järjestelmässä. Runkolinjan voi tehdä vesijohtoputkesta ja juoma-automaattien haaralinjaksi voi käyttää esimerkiksi pikaliittimillä varustettua, erikoisvahvistettua puutarhaletkua tai joustavaa vesijohtoputkea. Näitä on helppo käsitellä ja siirtää useita kertoja eri paikkoihin.

Kiinteässä järjestelmässä vesiputket kaivetaan maahan, mikä lisää perustamisvaiheessa työtä ja kustannuksia. Se kuitenkin pitää putket suojassa mekaaniselta rasitukselta esimerkiksi laidunporttien kohdalla, eikä järjestelmä haittaa laitumen uudistamista. Putkia ei tarvitse kaivaa syvälle, sillä ne tyhjennetään laidunkauden päätteeksi, eikä jäätymisen vaaraa näin ole.

Kiinteässä painevesijärjestelmässä vesialtaan paikkaa suunniteltaessa tulee ottaa huomioon laidunlohkon uudistaminen. Allasta ei kannata sijoittaa paikalle, missä se tulee olemaan peltotöiden haittana. Esimerkiksi metsäinen nurkka juomapaikkana tarjoaa myös varjoa helteellä, eikä sijainti häiritse peltotöitä. Kiinteisiin vesipisteisiin voi myös rakentaa laatan, jotta eläinten sorkat eivät kuluta ympäristöä juoma-altaan ympärillä.

Sekä kiinteään että siirreltävään painevesijärjestelmään on hyvä asentaa sulkuhanoja eri suuntiin lähteville linjoille, jotta vedenkulkua voi säädellä tarpeen mukaan. Putkistojen, hanojen ja altaiden tarkistus ja tyhjennys laidunkauden päätteeksi on tärkeää.

Kuva: Eeva-Kaisa Pulkka

Juottovaunut ovat traktorilla siirrettäviä vesitankkeja, joihin on asennettu uimurilla varustettu juoma-allas. Joissakin vaunuissa voi olla lisäksi paikka kivennäisiä varten. Helposti siirreltävissä olevat säiliöt ovat usein käyttökelpoisin ratkaisu veden jakeluun pienissä karjoissa tai maastossa, jonne painevesijärjestelmä ei sovi. Vaunuja on erikokoisia: yleensä tilavuus on yhdestä viiteen kuutiometriin. Säiliö voi olla muovia, ruostumatonta terästä tai molemmin puolin maalattua rautaa. Näistä vaihtoehdoista ruostumaton teräs on tavallisesti pitkäikäisin. Juottovaunuja voi ostaa valmiina tai rakentaa itse esimerkiksi muusta käytöstä poistetusta säiliöstä sopivalle alustalle asentamalla.

Luonnonvettä vai vesijohtovettä?

Perinteinen rantalaidunnus ylläpitää avaria rantamaisemia, mutta Suomen puhtaista vesistöistä huolimatta eläinten juottaminen luonnonvedellä ei välttämättä ole suositeltavaa. Vedessä voi esiintyä erilaisia bakteereja, viruksia tai alkueläimiä, jotka voivat aiheuttaa ongelmia karjalle. Myös sinilevän mahdollisuus on huomioitava: sinilevän kukinnot ovat myrkyllisiä, ja sinilevää esiintyy paikoitellen runsaasti etenkin lämpiminä kesinä. Laiduntajat voivat liata veden myös omalla ulosteellaan. Laiduntavien eläinten voidaan antaa juoda luonnonvettä, jos vesi on tutkitusti puhdasta ja suunnitellulla juottopaikalla on riittävä virtaus. Seisovassa vedessä bakteerit kasvavat nopeasti ja veden laatu heikkenee. Jos laitumilla on seisovan veden alueita, ne tulisi aidata pois karjan käytöstä.

Jos karjaa laidunnetaan vesistön läheisyydessä, jossa on tutkitusti puhdasta vettä, mutta ranta ei sovellu eläimille, vettä voidaan nostaa pumppaamalla juottoaltaisiin. Tällöin vältytään eläinten itse sotkeman veden ongelmilta. Vedessä oleva imuputken pää tulee tarkistaa säännöllisesti, jotta vesistöstä ei imeydy vesikasveja ja pohjamutaa juottoaltaisiin. Puhdas vesijohtovesi on turvallisinta kaikille eläimille.

Rantalaitumilla tulee huomioida maaperän kestävyys. Jos maa on hyvin pehmeää, eläimet voivat jäädä kiinni tai välttää veteen menoa uppoamisen pelossa ja jäädä janoisiksi. Myös rantakasvillisuus tulee tutkia tarkkaan mahdollisten myrkkykeisojen varalta, sillä myrkkykeiso on tappavan myrkyllinen kasvi, jota eläimet eivät osaa varoa.

Satu Huttunen
Savonia-ammattikorkeakoulun agrologiopiskelija ja Jalaka-hankkeen harjoittelija

Jalaka kannustaa nautatiloja laiduntamiseen EU:n maatalousrahaston tuella, lue lisää https://jalaka.savonia.fi

Teknologiaa laitumille

Maatiloilla on nykyään yhä enemmän teknologiaa: peltotyökoneet kulkevat lähes itsekseen ja navetoissa on monenlaista automatisoitua laitetta helpottamassa karjanhoitoa. Laitumilla teknologiaa ei ole ollut kovinkaan paljon verrattuna muihin maatilan osa-alueisiin, mutta tämä on hiljalleen muuttumassa sekä meillä että maailmalla.

Kotimainen suunnannäyttäjä

Sisä-Savon Rautalammilla sijaitsevalla Vanhatalon tilalla on otettu laidunnusteknologian kehittämisessä harppaus eteenpäin. Tilan isäntä Anssi Hänninen on kehittänyt itse seurantajärjestelmät sekä laiduntaville naudoille että laitumella käytettävien vesivaunujen veden määrälle. Tilalla laidunnetaan charolais-emolehmäkarjaa kahdessa eri laumassa vilkkaan kantatien molemmin puolin. Molemmissa laidunryhmissä yhdellä lehmällä on kaulapannassa GPS-paikannin. Pannasta lähtee signaali pihassa olevaan antenniin kuusi kertaa vuorokaudessa LoRaWAN-tiedonsiirtoverkoa hyödyntäen. Tukiasemasta tieto siirtyy palvelimen kautta tilan käyttöön. Paikantimen tieto välittyy Googlen karttaa hyödyntävälle ilmakuvakarttapohjalle, johon piirtyy kuva pannoitetun lehmän sijainnista.

Paikantimesta on monenlaista apua laitumella. (Kuva: Eeva-Kaisa Pulkka)

Paikannustiedon perusteella on tavoitteena automatisoida laidunkirjanpito, joskin palveluntarjoajan muutettua palveluaan talven aikana sovelluksen kehityksessä on ollut teknisiä haasteita. Laidunkirjanpidon ja lehmien sijainnin selvittämisen lisäksi seurantajärjestelmään voi asentaa hälytyksen, jos lehmä alkaa paikantua laitumen ulkopuolelle, eli jos lehmä ja lauma ovat karkaamassa. Erityisesti suurilla laidunalueilla, esimerkiksi perinnebiotoopeilla tai merenrantalaitumilla, sovellusta voi hyödyntää lauman sijainnin selvittämisessä. Lauma löytyy nopeasti ja työaikaa säästyy. Myös kiihtyvyysanturin aktivointi on mahdollista, jolloin paikanninta voi hyödyntää esimerkiksi petoalueilla: kiihtyvä liike ja hälytys osoittavat eläimen pakenevan jotakin. Vesivaunujen seurannassa järjestelmä toimii pinnankorkeutta ultraäänen avulla mittaavan anturin avulla. Tieto saapuu älypuhelimeen, eikä vesivaunua tarvitse erikseen käydä tarkistamassa.

Järjestelmän kehitystyö on Anssi Hännisellä vielä kesken, mutta tavoitteena on tuotteen kaupallistaminen. Asiakas voi itse valita tarvitsemansa osat ja saa palvelun asennettuna. Käyttöönotoksi riittää kirjautuminen sovellukseen. Järjestelmään voi lisätä esimerkiksi maan lämpötilan mittauksen ja aidan sähköä mittaavan vahdin. Työtä järjestelmän parantamiseksi on vielä, mutta nykyinenkin versio on käyttökelpoinen ja hieno edistysaskel kotimaisen laidunnuksen teknologian kehitykselle.

Anssi Hännisen tilalla yhdelle laumaryhmän naudoista on sijoitettu kaulapantaan GPS-paikannin. (Kuva: Eeva-Kaisa Pulkka)

Maailmalla käytössä jo monenlaista teknologiaa

Maailmalla ovat jo käytössä virtuaaliset laidunaidat. Australiassa käytettävä The eShepherd ja norjalainen Nofence toimivat samantapaisella periaatteella kuin Suomessa kehitteillä oleva järjestelmä: kaikilla laiduntavilla eläimillä on kaulapanta, jonka avulla eläimet voidaan paikantaa yksilöllisesti. Laitumen rajat määritellään GPS-paikannusta hyödyntäen täysin virtuaalisesti. Kun laiduntava eläin lähestyy virtuaalista aitalinjaa, kaulapannassa oleva laite alkaa ennalta määritellystä etäisyydestä lähtien pitää varoitusääntä, joka voimistuu aitalinjaa lähestyttäessä. Jos eläin jatkaa matkaa äänestä välittämättä, kaulapanta antaa lopulta paimenaitojen kaltaisen sähköiskun, jotta eläin kääntyisi takaisin. Lopulta eläimet oppivat äänen merkityksen ja ymmärtävät kääntyä toiseen suuntaan sen kuullessaan. Virtuaaliset aidat tähtäävät eläimen kuuloaistin hyödyntämiseen, kun tavalliset laidunaidat toimivat lähinnä eläimen näköaistiin perustuen.

Laitumen rajoja voidaan muuttaa tietokoneella tai muilla älylaitteilla milloin tahansa, mutta aidatun alueen tulee aina olla riittävän suuri ja turvallinen. Lisäksi siellä pitää olla eläimille juomapaikka ja tarpeen mukaan säänsuoja. Karkaamisten estämiseksi eläimet kannattaa opettaa virtuaalisiin aitoihin ensin tavallisten laidunaitojen sisäpuolella. Virtuaalisia laidunaitoja voi käyttää myös väliaitauksina suurien, perinteisesti aidattujen lohkojen sisäpuolella esimerkiksi kaistasyötössä.

Australiassa tehdyissä tutkimuksissa on testattu RFID-tekniikkaa eli radiotaajuista etätunnistusta karjan vedenkulutuksen ja juomapisteiden käytön seurannassa. Tutkimusten mukaan anturipohjainen lähestymistapa on luotettava karjan juomiskäyttäytymisen ja veden kulutuksen tarkkailussa. RFID-lukija pystyy havaitsemaan käyttäytymisen erot ilmaston ja veden saatavuuden mukaan, ja se onkin sopiva työkalu nautojen vesipisteiden käytön tutkimiseen. Tutkimuksissa nautojen havaittiin juovan pääasiassa päiväsaikaan.

Anturi kertoo, kun vesivaunusta uhkaa loppua juotava. (Kuva: Eeva-Kaisa Pulkka)

Nautojen laidunnuskäyttäytymistä voidaan seurata muun muassa RumiWatch-laitteistolla. Sen on todettu Irlannissa tehdyssä tutkimuksessa onnistuneeksi ja tarkaksi tutkimusvälineeksi yksityiskohtaisen laiduntamiskäyttäytymisen mittaamisessa. Erityisesti syömisen ja märehtimisen mittaamisessa havaitut muutokset voivat ennakoida naudan sairastumista. Varsinkin suuremmissa karjoissa sairaiden eläinten havainnointi voi olla haasteellista, joten teknologia mahdollisten sairauksien varhaiseen havaitsemiseen on suuri etu.

Australiassa vuonna 2017 tehdyssä tutkimuksessa selvitettiin, pystytäänkö satelliittijärjestelmää hyödyntämällä määrittelemään karjan laidunmieltymyksiä niin, että seurataan lihakarjan käyttäytymisen muutoksia laidunmaiden saatavuuden muuttuessa. Tutkimuksessa olleilla naudoilla käytettiin kaulapantoja, joissa oli GNSS-laitteet satelliittipaikannusta varten. Tutkijat havaitsivat nautojen laidunkäyttäytymisen muuttuvan NDVI:n (kasvillisuusindeksin) vähentyessä, mikä voi tulevaisuudessa auttaa tuottajia hallitsemaan laiduntamisen voimakkuutta. Lisäksi laitumen biomassaa on mahdollista kartoittaa dronen avulla luotavalla 3D-rekonstruktiolla, kuten eräässä eurooppalaisessa tutkimuksessa tehtiin Belgiassa vuonna 2019.

Laitumilla voi tulevaisuudessa olla myös yhä enemmän teknologiaa päästömittauksia varten. Esimerkiksi vuonna 2021 valmistuneessa naudan virtsalaikkujen päästöjen tutkimuksessa havaintojen tekoon käytettiin äskettäin kehitettyä Spikey-R-laitetta, jolla mitattiin maaperän pinnan sähkönjohtavuutta. Virtsalaikuista haihtuvan typen määrän havaittiin olevan merkittävä.

Katse tulevaisuudessa

Laitumilla oleva teknologia on vielä melko uusi asia, sillä ulkomaista aineistoa on verrattain vähän ja kotimaista ei juuri lainkaan. Tiedon ja teknologian määrä on kuitenkin selvästi kasvanut viimeisen kymmenen vuoden aikana. Varsinkin Australiassa on tehty viimeisten vuosien aikana useita tutkimuksia laidunnuksesta. Toistaiseksi tutkimukset ovat kuitenkin keskittyneet enemmän eläinten havainnointiin kuin teknologian käytettävyyteen. Erilaiset laitteet tulevat kuitenkin yleistymään niin eläinten kuin laitumien kasvillisuuden ja päästöjen tarkkailussa. Laidunnuksen seurannasta pyritään tekemään entistä nopeampaa ja vaivattomampaa työajan säästämiseksi, sillä maatiloilla työvoima vähenee, ja henkilökohtainen työmäärä voi näin ollen helposti kasvaa tarpeettoman suureksi.

Satu Huttunen
Savonia-ammattikorkeakoulun agrologiopiskelija ja Jalaka-hankkeen harjoittelija