Podcastit

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

[Musiikkia]

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat -podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä ja tänään aiheenamme on musikaalien maailma. Tarkemmin sanottuna se, miten musikaalien taika luodaan lavalla, miten musiikki ja tanssi sovitetaan yhteen, miten hahmoista tehdään todellisia, eläviä ja hengittäviä. Vieraanani studiossa on tänään Sirpa Möksy, jazztanssin lehtori eli meidän Savonian suurtuotanto West Side Storyn koreografi. Ja Veera Airas, West Side Storyn ohjaaja. Lämpimästi tervetuloa.

Sirpa Möksy: Kiitos.

Veera Airas: Kiitos.

Klaudia: Hypätään suoraan aiheen syvään päähän. Sirpa, sun käsialaa on tän tuotannon kaikki koreografia eli lavalla olevien ihmisten liikkeet. Kertoisitko vähän siitä, että miten sä alat luoda sitä koreografiaa tuotantoon ihan siinä alusta alkaen.

Sirpa: Joo no kaikki lähtee kyllä musiikista eli kuuntelen musiikkia todella paljon. West Side Storyn musiikki on tuttua, joten kun sitä kuuntelee vaan niin ensin saa sen fiiliksen että vau ja oi, se on tää kohtaus ja oi oi oi. Sitten kun sä alat tekee koreografiaa ja tarkemmin tarkastelemaan sitä musiikin rakennetta niin sit huomaan, että siellä onki, että okei mikäs tahtilaji, tässä muuttuu, mites tässä lasketaan, oi mitenkäs mä tähän näin, minkälaisia fraaseja. Tosiaan tutustun musiikkiin tosi huolella, kuuntelen tosi paljon musiikkia.

Klaudia: Niin eli tällaselle tavikselle, joka ei tanssista ymmärrä mitään, niin se ei lähdekkään suoraan siihen liikkeeseen vaan enemmän siihen mielen, tavallaan siihen mitä asioita se musiikki tuo sulle mieleen?

Sirpa: Kyllä. Musiikista kaikki äänet ja sit jos on tietenkin laulua, sanat, mikä on se tarina, mikä on se fiilis, mitä tapahtuu. West Side Storyssa meillä on tuttu rakkaustarina, niin tietenkin nää henkilöt ketä siinä on valittu meille musikaaliin, niin he myös vaikuttavat siihen mielikuvaan, että mitä sitten, samalla kun kuuntelee musiikkia niin mitä alkaa näkemään, että miten he liikkuisivat, mitä jännitteitä esimerkiks on. Meillä on kaksi jengiä Sharksit ja Jetsit elikkä todella selkeet karaktäärit näillä jengeillä, elikkä lähtee hyvin paljon myös niistä kulttuureista liikkeelle.

Klaudia: Teillä on tosiaan niin kun puhuit jo näistä hahmoista ja tässä tarinassa on tosiaan jengejä ja semmosta konfliktia, niin myös tässä tuotannossa on mukana opiskelijoita tosiaan hyvin eri taustoista ja eri koulutuslinjoista, miten näiden eri tyyppien kanssa työskentely eroaa toisistaan? Mua kiinnostaa sekä sun Sirpa että Veeran näkemys tästä aiheesta.

Sirpa: Itse henkilökohtaisesti on todella mukavaa työskennellä eritaustaisten kanssa eli mä tykkään tuoda esille kaikkien omia persoonallisuuksia, vahvuuksia, ja hyödyntää niitä. Sitten kun meillä oli tässä musiikinopiskelijoita ja tanssinopiskelijoita, no valtaosa oli tanssinopiskelijoita, mutta sitten oli myös paljon musiikinopiskelijoita, jotka oli mukana ihan yhtä lailla tansseissa, niin mä tykkään lähtee siitä liikkeelle että mä ajattelen et ne kaikki lähtee samalta viivalta, eli laitan heitä improvisoimaan, annan yksinkertaisia tehtäviä miten liikutaan ja jokainen hakee silleen omia rajojaan ja vähän että mitä pystyy tekemään. Samalla mä nään, että mitä mä pystyn teettämään. Samalla kun ne on samassa tilassa tekemässä samoja juttuja, niin he näkevät toisiaan tekemässä ja samalla inspiroituu, tai että vau ai voi tehdä noin, hei mäkin voin kokeilla, sitten tanssin opiskelijat he näkivät kuinka muusikot lähti liikkumaan ihan tosi rohkeesti niin se silleen tuo yhdessä semmosta voimaa.

Klaudia: Niin luulis, että siinä saa vähän potkua pehvalle jos ite opiskelee vaikka tanssin opettajaksi ja sitten joku muusikko joka taas on ihan eritaustainen ja ihan eri uralle pyrkii, niin vetää siellä viimisen päälle ja kovalla tarmolla, niin varmasti se inspiroi sit tosiaan niitä tanssijoitakin.

Sirpa: Kyllä. Se mikä oli kans tosi kiva huomata harjoituksissa, niin tanssinopiskelijat opasti sitten musiikoita ihan henkilökohtaisesti, joku saattoi niin kun että okei tälleen näin, tee tälleen näin, joo hyvä hyvä, että siellä semmosta lisäopetusta mun ohjauksen ohella ihan automaattisesti lähti tapahtumaan.

Klaudia: Mites Veera. Miten sä oot nähny tän hyvin erityyppisten ihmisten ohjaamisen?

Veera: No siis sehän on kaikissa projekteissa, että eihän se oo vaan tässä projektissa, että siis jokainen meistähän on yksilö. Mulle projektikohtaisesti se on aina se, että mä lähden rakentamaan sitä niistä ihmisistä, että mä en yritä heidän päälle präntätä jotain mikä tulee mun päästä, että nyt minä haluan että te olette tämä ihminen, et niin kun, tää on hyvä kun mä puhun aina käsilläni ja teen jotain niin se ei ihan täällä äänimaailmassa tule esille [naurua]. Mut just se että saa sen hahmon elämään siitä ihmisestä itsestään on se kaikkein tärkein asia, koska muuten se ei oo aito lavalla ja sillon se tunne ei välity myöskään yleisölle. Se on hirveen tärkeetä, että se tehdään sillä tavalla, että se kasvaa siitä ihmisestä itsestään ja sen ihmisen sisältä itsestään se hahmo ja se on orgaaninen se kasvu, eli jos siellä on joku tunnetila niin tavallaan löytää sen lukon ja löytää sen asian millä se saadaan siitä esiintyjästä esille sieltä omista voimavaroista, ilman kuitenkaan, kun sit on niitä ohjaajia jotka menee sit mun mielest vähän, jos ajatellaan surua varsinkin, niin mennään mun mielest vähän tiettyihin äärirajoihin jotka on tosi kuluttavia esiintyjille, elikkä ajattele vaikka että olet äitisi haudalla tai jotain jotta sä pystyt itkemään tässä kohtauksessa, niin se on todella kuluttavaa, että sun pitäis joka esitys olla siel haudalla seisomas, niin sehän on hirveen psykologisesti vaurioittavaa kenelle tahansa ja sen takia mä pyrin hakemaan sen jotain toista kautta jotta se työ itessään pysyy mielekkäänä.

Klaudia: Tosiaan tässä on kumminkin kyse uransa alussa olevista ihmisistä, niin varmasti ei oo pedagokisesti kauheen kestävää rikkoa heitä ihan täysin henkisesti jo tässä ekassa produktiossa.

Veera: Ei ja mun mielestä se mikä on hirveen tärkee on just se, että se pysyis mielekkäänä se tekeminen, et sä löytäisit itsestäs sen pienen tulevan esiintyjän joka haluais tehdä tätä uudestaan. Musikaali itessään on todella haastava lavalaji eli sun pitää esiintyjänä pystyy tekee niin monia asioita, että paljonhan löytyy näyttelijöitä jotka ei laula nuottiakaan, sitten on niitä jotka laulaa todella hyvin, ja musikaaleissa sun pitää pystyä tehdä molempia, ja sitten musikaaleissa sun pitää pystyä myös tanssimaan, eli sun pitää samanaikaisesti pystyä laulamaan ja tanssimaan ja sit myös replikoimaan siellä välissä, niin se on oikeesti todella todella vaativaa, se ei oo mikään helppo asia, ja sen äänen vaaliminen ja sen äänen käyttö ja kaikki tämmöset asiat on ihan oma osuutensa siinä, ja sillon myös se, että se vaatii myös tanssijoilta paljon enemmän, et koska tanssijat yleisesti, jos sä menet vain tanssiesityksiin niin ethän sä tee muuta kun tanssit, kuulosti ehkä pahalta “ethän sä tee muuta kun tanssit”, se ei todellakaan nyt tarkota sitä vaan että tanssihan itessään on haastavaa, mutta sit kun sä lisäät siihen päälle et sun pitäis samaan aikaan laulaa, niin kuka tahansa joka sitä on tehnyt pystyy sanomaan et ne kaksi yhdessä on haastavampaa kun molemmat erikseen.

Klaudia: Kyllä ja musikaaleista suhteellisen perillä olevat ihmiset tietää tän kolminkertainen uhka -käsitteen eli sillon kun näyttelijä tai tanssija tai laulaja kykenee myös niihin kahteen muuhun asiaan loistavasti, ja täähän on se kultainen täydellisyyden kolmio johon varmasti semmoset huipputekijät pyrkii, jotka sitten toivoo että olis uraa mahdollisesti myös musikaalialalla. Mua myös aina kiinnostanut, koska itsekin teininä haaveilin näyttelijänurasta, onko mahdollista olla esittävä taiteilija näyttämölavalla ilman että osaa laulaa oikeesti hirveen hyvin yhtään?

Veera: Sanotaan näin, että semmosta joka ei yhtään osais pitää minkäänlaista nuottia niin ei oo hirveesti tullut vastaan, et kyl teattereissa varsinkin niin piirit on kuitenkin silleen pienet ja siel pitää ne jotka ovat palkkalistoilla varsinkin vakituisena niin niitten pitää pystyä tehdä niitä kaikkia kolmee, ja senhän takia Teatterikorkean jo sisäänhaussa sun pitää laulaa ja tanssia ja näytellä, jotta sä ees pystyt hakemaan sinne. Tiedän semmosia jotka ovat päässeet Teatterikorkeeseen ja valmistuneetkin sieltä jotka eivät osaa laulaa, sitä ei tarina mulle sit taas kerro et kuinka hyvä ura niillä on sen jälkeen ollut. Sit on paljolti sellasia laulajia jotka tekevät musikaaleja, näyttelee päärooleja, joilla ei ole mitään, he ei ole koskaan käyny teatterialan koulutusta, eli sitä taas sit löytyy paljonkin. En tiedä Suomessa onko semmosia tanssijoita jotka ois sit tehny sen breikin tavallaan myös, että he ovat koulutukseltaan tanssijoita mutta tekevät musikaalipäärooleja, sehän on tietysti jos sä olet opiskellut tanssijaksi niin se on niin haastava itessään jo, et se että sä siihen sitten opiskelet myös sitten laulua sivutoimisesti siinä vieressä niin se on sit oma taas, kun taas tanssiminen tulee monelle harrastuksien kautta jo, jonka takia se että sä olet laulaja joka tekee musikaaleissa sitten isoja rooleja ja osaa tanssia niin se tuntuu jotenkin, en mä sano helpompi tie vaan semmonen loogisempi tie, koska varsinkin naisilla niin jostain syystä meidän äidit tuppaa jossain vaiheessa viemään meidät jonkinlaisiin tanssiharrastuksiin, en tiedä mistä mahtaa moinen johtua [naurua], mut se on joku sellanen et naisilla, mut sit taas esimerkiksi on miehissä myös samaa et ne tulee muista aloista.

Klaudia: Sä oot Sirpa kans tosiaan paljon nimenomaan uransa aloittelevien tanssijoiden kanssa sitten tehnyt töitä, niin oot sä havainnut et onks siel paljonkin sellasta toivetta, että vois tän tanssin yhdistää sitten johonkin muuhun taiteenlajiin, kuten vaikka laulamiseen?

Sirpa: Kyllä. Jokaisella vuosikurssilla kyllä löytyy niitä jotka toivoo, haluaa laulutunteja ja on unelmana että pääsis musikaaliin esiintymään, mutta yleisesti ottaen tanssijat, niin kun jos sä tunnillakin pyydät heitä käyttää ääntään, niin on paljon niitä jotka pelkää, se ei oo luonnollista, sitä ei oo käytetty, mutta sitten kun sitä rohkaistaan ja aletaan tekemään niin sittenhän sieltä lähtee tulee vaikka mitä, mutta tanssissa me keskitytään yleensä siihen liikkeeseen ja miltä se tuntuu, sun ilmaisuun kokonaisvaltaisesti ilman ääntä, äänenkäyttöä, mutta ehdottomasti ääni ja liike kuuluu yhteen. Ite käytän opettaessa, kun mä opetan, niin mä käytän, no mun oppilaat tietää, mä käytän tosi paljon kaikkea [ääntelee 00:14:02], kaikkia ääniä mikä tuo fiiliksen, koska mun mielestä ääni tuo liikkeeseen laadun ja jos sä käytät sitä omaa ääntä ja teet samalla liikettä niin siitä tulee paljon kokonaisvaltaisempi, et ehdottomasti, eli siis kyllä löytyy näitä tanssijoita jotka haaveilee musikaaliurasta ja haluaa ottaa laulutunteja, haluaa kehittyä siinä.

Veera: Se mikä on kaikkein tärkeintä, esiinnyt sä millä alalla tahansa esiintyvänä taiteilijana, on asenne. Se itsensä herjaaminen ja pelkääminen ja epävarmuudet ja kaikki nää, niin ne on ne mitkä on kaikille esiintyjille ja taiteilijoille se suurin halla. Mä oon yhteen päärooliin kerran [castannyt? 00:15:03] musikaalissa miehen joka ei osannut laulaa nuottiakaan oikein, mutta kun se oli rakkauslaulu, jossa se laulaa kuinka hän rakastaa tätä naista ja se laulo sen sillä asenteella niin kun [wipii? 00:15:17] upea nainen, niin se ei haittaa, koska se tavallaan se koko juju siinä roolissa olikin se, että mä oon niin rakastunut et mä haluun laulaa sulle ja sen takia häntä ei koskaan herjattu lehdistössäkään siitä et se ei nyt menny laulullisesti niin nappiin, et kyl siel saatettiin mainita se mut sit mainittiin myös samassa lauseessa se kuinka hänen asenne voitti sen kohtauksen. Sen takia se on niin hirveen tärkeetä se, että ei tois niitä epävarmuuksia mukana, mikä on tosi helposti sanottu ja todella vaikeesti tehty.

Sirpa: Ehdottomasti tuo asenne on mun mielestä ihan älyttömän tärkee ja sen takia, no ite huomaa et mä kannustan tosi paljon justiinsa sitä kun mä nään että yrittää ja kannustaa sitä että näkee että hyvä, vau, just noin, tee tälleen hei, et alkaa poimii heti paikalla niitä vahvuuksia mitä näkee että ihmiset tekee, koska se tuo heti sitä itsevarmuutta, et mua justiin kans ärsyttää toi kun ihmisillä on niin paljon sitä semmosta epävarmuutta, että näkee se että siellä on niin paljon lukkoja, näkee että hei tossa ihmisessä on niin paljon potentiaalia, että millä tavalla se kaivetaan esille, ja sitten kun se lähtee avautuu niin vau.

Veera: Ja just se, että tuetaan toisiamme, niin se on hirveen iso osa sitä kokonaisuutta, et me emme ole tässä yksin ja meillä on kaikilla omat epävarmuutemme, niin tavallaan se että ne lukot mitä mulla tulee mukana, ne seinät, niin muilla on myös sellaset, me olemme kaikki ihmisiä ja jonka takia me olemme kaikki virheellisiä, koska sehän on nyt vaan elämän tosiasia, ja usko siihen omaan tekemiseen on ihan huipputärkeetä.

Klaudia: Kyllä. Mä tosiaan aikasemmin tossa jo Sirpalta tiedustelin tätä, että mistä se lähtee se koreografian luomisprosessi, niin mistä se lähtee se ohjausprosessi sun päässä ja sun mielessä?

Veera: Mun päässä ja mun mielessä se lähtee siitä, että kun mä luen sen tekstin niin mä nään sen jaloillani ja mä nään sen mimmonen se ns. voisi olla, mutta se miten mä sen nään niin mä en sementoi sitä et se pitää mennä just näin, sen takia et ne jotka sitä lähtee tekemään mun kanssa niin he ovat se joka sen loppujenlopuks muodostaa, et mä ajattelen sitä niin kun tyhjää tilaa, empty stage, eli vaikka mä olen nähnyt sen mikä mul on semmonen mitä mä haluaisin siellä tapahtuvan ja mihin mä haluaisin että se viedään, niin sit kun mä tuun aina et mä otan sen, mä paloittelen sen palasiksi sen ison kokonaisuuden ja mä teen sen yleisesti en kronologisesti vaan mä teen tiettyjen hahmojen kanssa nyt tänään töitä ja sit tiettyjen hahmojen kanssa huomenna töitä, ja nyt osun koko ajan näihin…

Sirpa: [naurua]

Veera: Niin mä palastan sen sillä tavalla et ei tulis hirveesti sitä odotus- ja norkoiluaikaa kenellekkään vaan että se on ytimekkäästi laitettu järjestykseen. Sitten mä lähden ihan yksinkertaisesti harjoitustilanteessa siitä et mä sanon, että mistä ihmiset tulevat sisälle, sit vaan puhutte sanojanne ja lähdetään siitä, et kaikkien pitää olla tietoisia mitä kohtauksessa tapahtuu ennen kun harjoitukset alkaa ja sit se lähtee rakentumaan heistä, eli sit he sanovat niitä sanoja ja sit mä annan heille ajatuksia et kokeile sitä sillä tavalla tai yritä tätä kautta tai hei toi meni tosi hienosti jatka samaa rataa, ja sieltä lähdetään kasvattaa sitä heidän tyylistään tehdä. Ainut tavallaan minkä mä tuon siihen draaman koreografiaan on just se, että mistä ne tulee ja mihin ne on menossa, se on se lähtökohta mitä mä tuon sinne.

Klaudia: Ihan tarkennuksena, että nyt ei puhuta siis siitä, että mistä ovesta vaikka musiikkikeskukseen tullaan sisään vaan on kyse siitä kohtauksen fyysisestä liikeradasta, että mistä kohdasta liikutaan ja myös sitten siitä henkisestä. Eikö vaan?

Veera: No on se tavallaan myös fysiikkaakin, että sinä tulet lavan vasemmalta sisälle…

Klaudia: Niin siis sitä tarkotin just, että missä kohtaa lavalla liikutaan, eikä silleen isommassa mittakaavassa, että A-ovesta kiitos.

Veera: Kyllä joo, että puhuin siitä lavatilasta, että mistä tämä hahmo tulee tähän kohtaukseen ja sitten mihin hän poistuu siitä kohtauksesta, mutta se tulee sit vasta myöhemmin, et mä en siinä alussa sano että nyt sä meet paikasta A paikkaan B, vaan että me lähdetään paikasta A ja katsotaan miten sä päädyt sinne paikkaan B.

Klaudia: Aivan eli paljon myös semmosta tiettyä improvisointitilaa…

Veera: Kyllä.

Klaudia: Jätät vähän siihen sitten. Mun mielestä tästä on tainnu olla Sirpanki kanssa puhetta, että improvisointi on aika tärkeä työväline näissä produktioissa, jotka on kumminkin viimeisen päälle harjoiteltu ja hirveesti nähty vaivaa sen harjoittelun eteen, mut sille improvisaatiollekin pitää jättää tavallaan varsinkin siinä alussa varmasti tilaa.

Veera: Improvisaatiolle pitää jättää tilaa varsinkin sillon kun tehdään aloittelevien tai opiskelevien ammattilaisten tai harrastajien kanssa, elikkä sillon kun sä oot ammattilainen niin mä niihin harjoituksiin lähden vähän erilailla sen takia et niillä on se kokemustausta, elikkä niitä ei tarvii sillä tavalla, mä oon ite ihminen joka ei tykkää siitä että oletetaan et mä en tiedä jotain, jonka takia mä en tee sitä myöskään muille, mutta sillon kun ihminen on vasta aloittava tai harrastaja niin mahdollista on että hän ei tiedä, jonka takia mä haluun antaa heille uusia avaimia jolla löytää se tie sinne, ja sen takia heidän kanssa, kuten nyt Westiksessäkin harjoitusten alussa me pysäytettiin välillä harjoituksia ja otettiin siihen ihan improvisaatiotekniikoita, jota mä en tee ammattilaisten kanssa harjoituksissa koskaan, sen takia että he tekevät sen sitten omalla ajallaan ja koska he löytävät sen omien lukkojen avaamisensa sit sieltä, mut sillon kun tehdään uusien tekijöiden kanssa niin ne saattaa tulla niin monen lukon kanssa, et ne on jo ennen ovesta sisään tullessaan puhunut ittensä lukkoon niin et niistä ei saa mitään irti siellä harjoitustilanteessa, ja sillon se improvisaatio on niin tärkee että he rentoutuvat siihen tapahtumaan. Joskus se voi olla silleen, että kun ne ajatukset, mitä mä sanoin aikasemmin et mä annan sitten niille esiintyjille jotain ajatuksia, niin joskus se ajatus minkä mä annan sille on todella kaukana siitä mitä ne on oikeesti tekemässä tai sanomassa siinä kohtauksessa, mutta jostain syystä se ajatus avaa sen lukon heille, eli yhdelle esiintyjälle esimerkiksi mä sanoin että tee se irlantilainen merirosvo humalassa ja tämä avasi sen et hän rentoutui siihen hahmoon, kun se oli tosi dramaattinen kohta mitä hän on tekemässä siinä kohtaa, niin tavallaan sillon kun sä mietit et nyt mun pitää olla tosi vakava ja mun pitää olla tosi paljon sitä ja tätä, niin sä oot tieks vetäny ittes ihan jo jäykäks ja sit sä oot silleen et no niin minä tulin nyt tänne tekemään, ja mun pitää saada se rentoutumaan siitä, sit kun mä sanoin sille tän et no niin ajattele et sä oot irlantilainen merirosvo kännissä ja nyt vedät sen ja sit se oli yhtäkkiä silleen et heeei [naurua] mikä tapahtu, ja sit se toimi se mitä se teki, ja just tää että vaikka se ei ole oikeasti siinä hahmossaan irlantilainen merirosvo kännissä niin se autto sitä sen psykologiaa tavallaan avaamaan ne lukot pois sieltä, ja se on sama myös improvisaatioissa, et siis esiintyminenhän lähtee jaloista jonka takia hyvin useat esiintyjät aloittaa sen, okei jotkut sanoo et se lähtee polvista ja eri kuppikuntia on vähän et mistä se oikeesti lähtee, toisten mielestä se lähtee aivoista, mutta mun mielestä se fysiikka on aina hirveen tärkee, ja sen takia mä lähden monesti, improvisaatiot mistä mä lähden, lähden kasvattamaan sieltä et sä löydät sen miten sun hahmo kävelee, ja kun sä löydät sen tyylin millä tyylillä tämä tyyppi kävelee niin sieltä se tyyppi alkaa yhtäkkiä elää, se hahmo, kuka se on, koska sä oot löytänyt sen miten se kävelee, ja senhän takia sanotaan monesti että, niin kun Stanislavskin metodissa on just se, että sinä astut sen hahmon kenkiin, tätähän se on.

Klaudia: Harjoitteletteks te Sirpa paljon kävelyä tanssitunneilla?

Sirpa: Joo kävely on tosi tärkeetä ja itse asiassa se on aika vaikeeta lavalla. Joo elikkä kyllä kävely on tosi tärkeetä ja toi mitä Veera just sano, niin tää oli mukava nähdä tässä kun mulla oli koreografioita paljon jossa oli sitten ihan tarkkaa materiaalia mitä olin ensin, kun mä lähden tekee koreografiaa mä lähden improvisoimaan ite et mä saan sitä liikemateriaalia mitä mä haluun ja tarkkuutta just siihen musiikkiin, sitten kun mä välitän tän materiaalin esiintyjille niin ensin he ottaa tavallaan ne askeleet ja liikkeet ja ajotuksen, mutta sitten nähdä se että kuinka se roolihahmo, että se on hypänny niihin kenkiin ja se oikeesti on se olemus, että miten se tuokin siihen mun annettuun materiaaliin se tuo justiin sen kaivatun lisän, et sillon siitä tulee aitoo ja oikeeta, niin se on kyllä ihan tosi tärkeetä. Sitten myös noissa koreografioissa kun mulla on paljon sitä annettua materiaalia että miten tehdään, niin mä haluun aina jättää jotain pientä osaa, joku pieni juttu missä jokainen lähtee improvisaation kautta ensin hakemaan että mikä se mun juttu on ja sitten lukitsee sen, että se ei oo pelkkä improvisaatio lavalla vaan se on lähteny improvisaation kautta niin kun se oma osuus tehdään ja sitten pointataan sieltä että vau hyvä just pidä toi hyppy, joo pidä toi pyörintä, just noin mee lattialle alas, pidä toi, et sieltä löytyy se oma pieni osuus. Samoiten tässä oli myös paljon tällasia pareittain tehtäviä tansseja tai osioita, niin sitten jokaiselle parille semmonen pieni, sama tehtävä, mutta miten se pari ratkaisee sen tehtävän, että sillä tulee sitä persoonallista kädenjälkee ja saa myös tuotua sitä hahmoa, karaktääriä minkä kenkiin on päässyt sitten tuomaan esille.

Klaudia: Me päästiin jo sisään tähän hahmon luontiin, siihen että miten tärkeetä inspiraatio on tanssissa ja myös siinä näyttelemisessä ja laulamisessa, ihan kaikessa. Millasia pohdintoja te ootte käyny tavallaan niin kun lavan ulkopuolella? Semmosta oikeesti henkistä työtä. Miten paljon semmosta päänsisäistä työtä on menny siihen et te ootte saanu nää hahmot luotua ja et ne näyttelijät ja tekijät on päässyt niitten hahmojen sisään?

Veera: Mun mielestä vähän väärin sanottu, että me olemme saaneet luotua, koska…

Klaudia: Yhdessä siis tarkoitan koko produktion kanssa.

Veera: Joo mut silti, koska mun mielestä se luoja on se ihminen joka siinä sillä hetkellä on siinä hahmossa, eli mun tehtävä on saada se siitä henkilöstä ulos, niin mä katon sen vähän eri tavalla, mä käytän siin ehkä eri terminologiaa. Täs tulee just nää omat sisäiset epävarmuudet ja lukot hirveesti just käsittelyyn, et varsinkin jos se on hahmo joka on hyvin erilainen siihen kuka sinä olet, niin siihen pitää löytää joku juju millä sä pääset sisälle siihen hahmoon. Siel on ollu sit erilaisia, et yks kysy multa että miten mä jätän taakseni tavallaan sen että tää on niin ilkee tää henkilö, niin se just että on se sit joku vaatekappale vaik minkä sä tuot mukaas harjoituksiin, vaik nyt ei siin alkuvaiheessa tietysti ei oo puvustus viel valmis, et monellehan se on tavallaan sit sen puvustuksen kautta helppo et sä laitat sen vaatteen päälle ja sit kun sä otat sen pois niin sinä tulet uudestaan esille sieltä, mutta alkuvaiheessa yks mikä on monille helpottava tekijä niin sul on joku, on se sitten kengät tai huivi tai hattu tai joku, mut joku semmonen joka kuuluu tavallaan sille hahmolle, se ei saa sit olla kauheen rakas esine koska sitten jos sä käytät sitä tulevaisuudessa niin siin on paha tapa sit et siihen on jääny se muistikuva, koska nää asiat jää lihasmuistiin ja sen takia se on tavallaan vaikeempi jättää taakse. Sit on semmosia esiintyjiä jotka tuo kokonaan itsensä siihen hahmoon, et ne elää sinä hahmona koko sen ajan kun ne tekee sitä projektia ja se on kans todella psyykkisesti hajoittava näyttelijöille, jonka takia ne jotka mä tiedän jotka ovat niin tehneet eivät siis ole näyttelijöitä ammatiltaan vaan he ovat muiden alojen ihmisiä ja kerrankin tekevät jonkun, se voi olla upea rooli mut se saattaa oikeesti viedä jopa vuosia että sä ns. paranet siitä pois, sen takia se on tosi tärkeetä just nuorten esiintyjien kanssa lähteä sieltä et miten ne löytää sen ulospääsyn myös siel lopussa.

Klaudia: Liittyyks tää hahmona eläminen tähän metodinäyttelemisen käsitteeseen joka on varmasti monelle myös tavikselle tuttu?

Veera: Kyllä. Stanislaviskin metodi on just tätä et sinusta tulee se hahmo. Metodeja on monia, on erilaisia. Stanislavski on varmaan se kaikkein tunnetuin ja siinä sinä astut tämän hahmon olemukseen ja sinusta tulee se hahmo. Joillekkin se on pidempi prosessi, että sitä työstetään. Joillekkin se on hyvin automaattinen prosessi, elikkä kirjaimellisesti laitat takin päällesi ja sinä olet sitten se sihteeri ja se oli siinä. Joillekkin se on sitten et sun pitää löytää se, sä ihan kirjoitat tavallaan oman taustaelämänkerran itsellesi josta sä sit löydät sen hahmon joka sul on, se auttaa myös siinä pois jättämisessä sillä tavalla että jos, ja se pitää olla hyvin kaukana siitä kuka sinä olet omassa elämässäsi, niin se tausta, meillä yks opiskelija esimerkiks teki että hänellä oli että hän on ollut siellä koulussa ja hän on tehnyt ja hänellä oli semmonen ja tämmönen ystävä siellä, en nyt muista oikeesti mitä hän oli sinne kirjoittanut, hän kyllä kävi ne läpi ja näin, mutta se on yksityisasia muutenkin se mitä ihminen siihen prosessiinsa laittaa sisälle, mutta just että sä löydät tavallaan sen hahmos sitä kautta kun sä teet sille taustatarinan.

Sirpa: Esimerkiksi nää Sharksin tytöt, että kun niille mä tarvitsin paljon sellasta liikettä jossa käytetään kehoa eritellen, rintakehää, lantiota käytetään paljon, pyöritellään olkapäitä, löytyy se semmonen sensuelli olemus, niin sitä pitää ihan fyysisesti tehdä et se lähtee tuntumaan, et ihan fyysisesti laita polvet koukkuun, jalat koukkuun, lantio liikkuu näin, pyöritellään, miten sun rintakehä liikkuu, mites sä voisit tehdä, vähän heiluttaa olkapäitä, miten sun kädet, millä tavalla, et korostaa vaan tehden, saada sitä liikettä sinne kehoon.

Klaudia: Joudutteko käymään ihan sit keskusteluja et jos siel on joku semmonen tavallaan lukko päässä, et mä en nyt hiffaa tätä et miten tää liike liittyy tähän ja tähän kohtaan. Miten paljon semmosta käytte tanssijoiden kanssa?

Sirpa: No kyllä toki mielikuvia paljon voi käyttää. Sitten ihan justiin esimerkiksi tässä musikaalissa, että mikä se tarina on, mikä se kohtaus on, mitä siinä tapahtuu, että miten kuvataanko jotakin justiin, mitä siinä sanotaan, et se olemus on kokonaisvaltaista, että heti tulee se mielikuva, että hei mikä ajatus. Esimerkiksi justiin [Jet songissa? 00:32:59] nää Jetsit, että sitten saa semmosen rentouden ja jouston, [bouncen? 00:33:06] ja sitten että siihen tulee se mieli mukaan että mikä on se, meidän jengi, me ollaan parhaita, semmonen ajatus ja yhdessä, et tosi tärkeä mitä sun mielessä liikkuu.

Klaudia: Millä tavalla nää opiskelijat on suhtautunu siihen, että he saa tai joutuu, miten sen nyt ottaa, näyttelemään niin hyvin eritaustaista ihmistä todennäköisesti mitä siinä alkuperäisteoksessa on ku mitä he on, että on rotueroja ja myös sellasta selvää luokkaeroa, koska West Side Story kumminkin kertoo hyvinkin sellasesta New Yorkilaisen värikkäästä kulttuurista.

Sirpa: No suurimmalle osalle se oli ihan ok, että ei ollu mitään ongelmaa, ja semmosella uteliaisuudella ja avoimuudella tätä kohti, mutta kyllä oli ainakin yksi oli sellanen jolle tää tuli kynnyskysymykseksi ja hän jättäytyi sitten pois tästä musikaalista juuri tän takia.

Veera: Ja siitä piti tosiaan, että meillä oli ihan keskustelu, koska siellä oli huoli aiheesta monella, että miten kyseistä aihetta sitten käsitellään. Se mikä tässä kyseisessä asiassa on tosi iso ja tärkeä asia, mitä monet aloittavat taitelijat eivät välttämättä tiedä tai ymmärrä, on tekijänoikeuslait, eli vaikka tarina itsessään pystyisi tapahtua muillakin etnisillä hahmoilla ja muissa olosuhteissa niin me tehtiin kuitenkin Leonard Bernsteinin West Side Storya ja se on se mitä myös yleisö on tulossa katsomaan, ja siinä on tekijänoikeuslakirajat todella tarkat, mitä saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Ihan esimerkkinä sanon, että mulla oli siellä kovasti toiveena, että siellä on semmoset tietyt aikuishahmot jotka minun mielestä voi oikein hyvin olla naisia, me sitten kysyttiin että saadaanko tehdä näistä henkilöistä naisia, niin vastaus tuli tekijänoikeuspuolelta että emme saa, koska sen ajan 1950-luvun New Yorkissa naiset eivät olleet poliiseja, naiset eivät omistaneet kahviloita, eli emme pystyneet tehdä sitä. Sen takia myös muut tämmöset eettisyyskokonaisuudet mitkä ovat niin iso osa tän tarinan kokonaisuutta, niin meillä taiteilijoina ei ole oikeutta koskettaa niihin, meidän on pakko tehdä se mitä paperilla on.

Klaudia: Kyllä. Mä oon monta kertaa nimittäin miettiny kun oon nähny livenä täysin niin kun kaukaa sellaisen suomalaisen laulajan laulavan esimerkiksi näitä Marian lauluja, joissa on tää aksentti, nykykäsityksen mukaan se että ihminen jolla ei ole aksenttia tekee vaikka aksentin niin se ei ole aina ihan [kosher? 00:36:24], mutta tässäkin asiassa ne ei oo täysin mustavalkoisia, et se teos edellyttää sitä että Maria puhuu tietyllä tavalla, laulaa tietyllä tavalla, joten sillon se täytyy olla siinä itse teoksessa myös.

Veera: Kyllä. Maria on puertoricolainen ja se kuuluu siihen hänen hahmoonsa se asia. Et vaik se joskus tuntuu väärältä tai ei itselle oikealta ois ehkä se oikeampi sana, niin se on vaan valitettavasti se, että jos sinä haluat olla Maria niin sinun pitää hyväksyä ne raamit jossa hän tulee. Me pystytään joillain tavoilla just tuoda sitä omaa tekemistä ja omaa olemista siihen, mutta se on rajattu niihin raameihin jotka on ennalta tehty.

[Musiikkia 00:37:21]

Klaudia: Istumme täällä musiikkikeskuksella Veronika Hailun ja Markus Kalliokosken kanssa. Tarkennetaan vielä, että Veronika sä oot siis tanssijana tässä West Side Story -tuotannossa, mutta mitä sä opiskelet silleen päätoimisesti?

Veronika Hailu: Joo opiskelen siis tanssinopettajaksi nyt toista vuotta ja tosiaan tanssijana produktiossa. Jos olis tullu toi oikee esitys niin oltais myös laulettu sit siel tanssijat myös.

Klaudia: Niin just eli sulla olis myös ollu sitten sitä lauluosuutta siinä.

Veronika: Joo pikkusen.

Markus Kalliokoski: Mä olisin esittänyt Dieselin roolin tässä musikaalissa. Mä oon siis pääaineena sähköbasisti, mutta myös sivuaineena laulaja. Olisi ollut mahtava mahdollisuus kehittää tätä sivuainehommaa eteenpäin, mutta no kyllä siitä vähän jäi jäljelle kun meillä tuo konserttikin on tulossa.

Klaudia: Kertokaa vähän lisää siitä, että mitkä oli ne teidän alkuperäiset roolit tässä West Side story -tuotannossa.

Veronika: Mun roolinimi oli Tiger, joka oli siis Jets mies. Tanssijana oli se päärooli siinä olla, niin kun meillä nyt tanssinopettaja opiskelijoilla tossa produktiossa yleisestikin, mut sitten niissä muutamissa lauluissa joissa kaikki Jetsit oli sitten mukana niin niissä olin ollut kans sitten laulamassa ja näin. Nyt se tietysti pikkusen sitten muuttu, kun ei tullut sitä oikeata esitystä.

Klaudia: Markus, kerro vähän lisää siitä sun roolista tässä tuotannossa.

Markus: Mun rooli ois ollu Diesel, joka on tämän Jets jengin johtajan Riffin ikään kuin luutnantti tai semmonen vähän niin kun oikea käsi, semmonen vähän mörssärimies, semmonen porukan suojelija joka ois lähetetty sinne ikään kuin tappelemaan niiden puolesta, sen jengin tässä näin.

Klaudia: Vähän niin kun lihakset.

Markus: Vähän semmonen kaveri kyllä joo.

Veronika: Meillä siis lähtökohtaisesti, tää oli meidän produktio 2 -kurssi, johon kaikki tanssinopettaja opiskelijoista ykköset ja kakkoset osallistu. Meil oli tosiaan koelaulut joihin ei ollu pakko osallistua, että kun joka tapauksessa me oltiin mukana tanssijoina, mut sit jos halus hakee näihin laulurooleihin myös niin sitten niissä oltiin. Mä alun perin itse asiassa en saanu tätä Tigerin roolia ja olin tanssija nimenomaan Jets poikana sitten, mutta sit se muuttu tossa kun muutamia vetäyty pois sitten henkilökohtaisista syistä tai koronan takia tai muista, niin sitten päädyin Tigeriksi sitä kautta.

Klaudia: Minkä takia sä halusit tanssijana myös sitten päästä laulamaan? Onko se sulla ollu pitkään harrastuksena myös?

Veronika: Mä en oo varsinaisesti sitä harrastanu. Mä oon lukiossa ollu kuorossa hetken aikaa ja oon soittanut pianoa kyllä, et sillain musiikkia on tullu tehtyä, mutta laulua varsinaisesti ei. Se on tanssijoillakin just jos musikaaleihin aikoo myöhemmin hakee niin ihan hirveen hyödyllistä että on tehnyt tanssia ja laulua silleen samaan aikaan, ja totta kai haluaa saada opinnoista mahdollisimman paljon irti ja uusia ja silleen erilaisia kokemuksia, mitä ei välttämättä muuten sit sais.

Klaudia: Voi sitten kertoo tulevaisuudessa mahdollisesti vaikka työnantajille, että tämmöstäkin tullut tehtyä. Markus tosiaan sä saat tässä tuotannossa tehdä tosi monipuolisesti, niin minkä takia sä halusit tavallaan avata sitä repertuaaria tällä kertaa?

Markus: No minä perkule mikspä ei [naurua]. Ei tämmösiä tilaisuuksia silleen, kun miettii miten valtava porukka, sinfoniaorkesteri, tanssijoita monta, laulajia monta, yli satahenkinen produktio, niin jos on vain tilaisuus tämmönen niin kyllä mä haluan olla avoin sille, että jos vaan siihen pääsee mukaan niin aivan huippua. Mitä mä ehkä ite saisin, niin nimenomaan tavallaan se minua alun perin tähän hakiessa kiinnosti se oma kehittyminen laulajana, mutta sitten mitä tässä on tullu myös muuta mukana, niin kaikki tämä tanssillisuus mikä tuli ensin vähän yllätyksenä, ensin vähän kauhistuksena myöskin, mutta sitten myöhemmin siitäkin tuli sellanen aivan upee kokemus kyllä silleen.

Klaudia: Tulkitsen, että sinä et siis ole varsinaisesti hirveän tanssillinen ihminen ollut ennen tätä tuotantoa?

Markus: Joo en ole ollut tosiaan, mutta kyllä siinä vaan moovit rupes lähtemään kun tarpeeks jakso viihtyä siellä tanssiharjoituksissa. Sitten mä olin myös sillä tanssivideolla mukana sitä myöten, koska nyt ollaan treenattu niin mennään sitten loppuun asti.

Klaudia: Tanssivideolla viitataan juurikin tähän tällaseen videokuvattuun tanssitaideteokseen, jopa voisi puhua tällaisesta, niin joka tulee sitten tässä toukokuun loppupuolella, toivottavasti todennäköisesti samoihin aikoihin kun tämä jaksokin sitten ilmestyy, niin voitte kuuntelijat sitten mennä senkin katsomaan. Kerro vielä vähän Markus siitä, että millanen kokemus se nyt sitten oli tavallaan lähteä sinne tanssinmaailmaan ja löytää sitä kautta sitä muotokieltä? Oliko se alussa mahdottoman epämukavaa?

Markus: No tavallaan kyllä ja kaikki se kieli ja se millä tanssista puhutaan, vaikka tavallaan rytmiikkahan on muusikoille ja tanssijoille sillä lailla yhteinen tekijä ja sitä kautta mä halusinkin sitä lähteä lähestymään, että mä mietin niitä rytmejä mitä siinä tulee ja miten ne suhteutuu siihen musiikkiin ja sitä kautta ne liikkeet, mut sitten kaikki se terminologia ja siin oli kaikkee ihan vierasta mulle ja ylipäätään se kehollisuus siinä hommassa, meidän muusikoiden homma on enempi vähän semmosta näpertelyä kuitenkin verrattuna näihin tanssihommiin.

Veronika: Ja siis pakko sanoa oikeesti Markuksesta ja kaikista muista silleen muusikko-opiskelijoista jotka oli tanssimassa mukana, että aivan huikeen hyvin on ottanu kiinni ja pärjänny, ja niin silleen jotenkin kunnon tsemppi ja semmonen ilo päällä koko ajan, et se on ollu ihan huippuu nähdä. Sit toi oli kans hauska jotenkin et molemmat meni vähän silleen vieraisiin vesiin, et tosiaan me tanssijatkin oltiin noissa laulutreeneissä ja meille taas kaikkia tällaset terminologiat oli silleen vieraita mitä siellä käytettiin. Molemmat pääs vähän silleen kattoo et mitä meno on siellä toisel puolella, niin se oli hauskaa.

Klaudia: Mä ymmärsin just kun juttelin tässä koreografin ja ohjaajan kanssa, että aika hyvä semmonen tsemppihenki teillä oli siellä, että tuettiin toista, että just nimenomaan tanssijat joille se puoli on tutumpi niin sitten aina pysty tsemppaa niitä joille se ei oo niin tuttua.

Veronika: Joo siis just näin. Must tuntuu et molemmin puolin. Me aina niistä nuoteista mentiin kyselee muusikoilta ja muusikot taas ehkä joistan kuvioista mitä askeleista tuli.

Markus: Siellä kävi aina semmonen pieni supina siellä taustalla, mikä toi on, miten nää jalat menee, kaikkee tällasta pientä, miten ne meni, mikä tuo on, kaikkee tommosta koko ajan.

Klaudia: Niin just, että ei ollu lainkaan aina kaikki selvää ihan kaikille, että mikä homma. No nyt on tosiaan kaikki sitten muuttunu, niin kun tossa jo mainittiinkin, itse tuotanto se teatteriversio jossa on kaupungin orkesteri omassa montussaan ja tanssijat ja näyttelijät ja kaikki lavalla ja se koko produktio, niin sitä ei nyt tule tapahtumaan ikävä kyllä. Tässä on ehtinyt tulla hirveesti muutoksia tässä välissä, mutta jotain sentään tosiaan saadaan ulos. Mitkä on teidän fiilikset nyt tällä hetkellä tästä, että mitä sitten loppuviimein saadaan ulos?

Veronika: No siis toki silleen harmittaa, kun tosi pitkä prosessi ollu kyseessä ja ois ollut varmasti hieno teoskokonaisuus tulossa, mutta onhan se tässä pandemiatilantees ihan selvä että ei sitä oltais voitu nyt pitää, mutta kyl mä uskon et tosta tanssivideostakin tulee silleen hieno ja on mahtavaa et saatiin edes sellanen tehtyy, et ei kaikki työ silleen me hukkaan, ja just sit se konsertti mikä tulee niin varmasti on myös silleen upee. Jotenkin on aika semmonen kokonainen olo kuitenkin tästä silleen ja kiva että se on omalta osalta saatu päätökseen, ja sitten voi olla tyytyväinen siihen osaan mitä on ite silleen ollu mukana tekemässä ja mitä ollaan saatu aikaan.

Klaudia: Niin kyllä sitä yleisön reaktiota ja sitä tavallaan kanssakäymistä ei tähän saatu, mutta muita osio kuitenkin.

Markus: Nyt kun siitä on jo vähän aikaa siitä peruutuspäätöksestä, niin ehkä siihen on tullu vähän semmosta perspektiiviä, että sitä kun tehdään tommosta isoa produktiota niin sitä matkaa on paljon ja tää päämäärä on aika vähän loppujenlopuks, matka kerettiin kuitenkin jo kulkea tässä. Toki pettymys ja hyvä että tehdään jotakin. Eka fillis oli kyllä sellanen, että aika semmonen lohdutuspalkinto tämä on kyllä, mutta niin mä sen näkisin että ne taidot ja kaikki opitut jutut mitä tästä niin nehän ne jää tästä jäljelle ihan samalla lailla mitä ne ois jääny siitä vaikka oltais saatu tehdä se iso juttu.

Klaudia: Joo tossa Markuskin äsken mainitsi vähän tavallaan ohimennen sitä, että hirveesti on kuitenkin jo tullu sitä uutta asiaa, ja on tässä jo siitä puhuttu että mitä kaikkea ootte jo ehtiny tekemään, niin kertokaa vielä siitä, että mitä teille on konkreettisesti nyt sitten jääny tästä käteen, tästä kokemuksesta mikä on saatu tänne asti, ei ihan näytöksiin asti mutta melkeen.

Markus: No siis tosi paljon. Siis kaikki tuo, että on saanu vähän avata päätä tuohon tanssilliseen, liikkeelliseen semmoseen ilmaisuun, ja ylipäätään, no mä nyt oon muutenkin paljon vieraissa vesissä kun sivuinstrumentilla, laululla, oon tässä hakemassa, ja siihen oon saanu ihan älyttömän paljon kokemusta. Sit ylipäätään näkemystä siihen, että sitten kun tehdään tämmöstä valtavaa produktiota, jossa on yli sata henkee tekemässä sitä, niin miten se toimii, miten siellä ne rattaat pyörii, niin siinä on aika paljon kokemuksia jo kyllä.

Klaudia: Veronika, millaisia asioita sulla on jäänyt konkreettisesti tästä käteen?

Veronika: Just toi sama mitä Markus tos viimisenä sano, että millasta se on silleen kun tehdään isoo produktioo, että aikatauluissa on säätöö ja harjoituksissa tapahtuu kaikenlaista ja vaatii jokaiselta silleen venymistä ja sellaista että jaksaa olla läsnä vaikka onkin pitkiä ja rankkoja harjoituksia välillä. Sitten ehkä silleen tanssillisesti ja esiintyjällisesti, niin mulle aika iso haaste oli se että kun esitin miestä, niin miten sen miehisyyden ja maskuliinisuuden saa kehoon, jonkin verran oon kyllä aikaisemmin kun oon aika pitkä niin mut on usein laitettu mieheks, mutta jotenkin tää vielä silleen ehkä vaati vielä enemmän. Sitten myös just se laulun ja tanssin yhdistäminen, et se oli kyl vaikeeta ja hengästyi kuitenkin aika paljon, ja muutenkin se laulun tekniikka ei oo millään tavalla ollu tuttua, et se on ollu semmonen mitä on kans päässy kehittää. Totta kai silleen mitä nyt muutenkin tanssitreenissä tulee, mut aina tämmösis esitysproduktioissa vielä enemmän, sellasta ilmaisullisuutta ja jotenkin vahvuutta kaikkeen silleen liikkumiseen, ja tällasissa se elehtiminen ja semmonen on myös tosi merkittävää, niin siihen.

Klaudia: Puhuttiin muun muassa tän ohjaaja Veeran kanssa siitä, että miten hirveen fyysistä se on laulaa ja tanssia samaan aikaan. Voin vaan kuvitella, että sen kaiken opettelu on varmasti vienyt oikeesti aika paljon energiaa.

Veronika: Joo kyllä ja just kun se laulaminen muutenkin vaatii viel keskittymistä ja pitää silleen muistaa ne sanat ja näin, ja sitten yrittää samaan aikaan silleen jotenkin liikkuu fyysisesti ja tavallaan täysillä, niin kyl se yllättävän rankkaa, ei uskoiskaan.

Markus: Se ehkä harmittaa tuossa, että se kokonaisuus tavallaan peruuntu, että sitä ei tavallaan päästy sillain testaamaan kokonaisuutena käytännössä, et just tätä näin että saadaan se kaikki liike ja laulu yhdistettyä ja vielä sillä lailla kun se jatkuu koko showna, että se ois ollu vielä se seuraava aste.

Klaudia: Kertokaa vielä lopuksi, että mikä on ollut ehdottomasti parasta.

Veronika: No en mä tiedä, mun mielestä ehkä jopa hauskinta on ollut se, että meillä on ollut tosiaan kakkosen tanssijat ja ykkösen tanssijat ja sitten muusikoita [Konsalta? 00:52:23] ja Savonialta. Se et on tutustunu silleen vähän paremmin niihin kanssaopiskelijoihin ketä on täällä samassa talossa pyörimässä, niin mun mielestä se on ehkä ollu silleen jopa kaikkista antosinta, koska kuitenkin taidepiirit on silleen sen verran pienet loppujen lopuks, että on kiva silleen tutustua kanssataiteilijoihin. Ja just ehkä toi aluevaltaus musiikin ja tanssin sekoittamisen puolelle, niin se on kans ollu antosinta.

Markus: No mulla oikeestaan sama, siis tämä hyvällä porukalla yhdessä tekeminen ja se uusiin ihmisiin tutustuminen tässä produktion edetessä ja kaikki se läpän heitto ja muu hauska siinä treenien ohessa…

Klaudia: Oheistoiminta.

Markus: Oheistoiminta, kaikki tämmönen. Siis ei varmasti ois tutustunu näin hyvin näihin huipputyyppeihin mitä täällä on, tanssijoita, klassisia muusikoita, rytmimuusikoita.

[Musiikkia 00:53:28]

Klaudia: Millasta hyötyä te koette, että tästä produktiosta voi olla opiskelijoille? Paitsi tietysti ihan opintojen suorittamisen osalta, mutta myös tulevan osalta.

Veera: Siis ihan mielettömästihän tämmösestä voi olla. Siis sehän potentiaali on tosi suuri eli itsevarmuus lavalla, lavaesiintyminen itessään, et kun sä saat siitä, okei nyt valitettavasti kun tämä produktio peruuntui niin se kokemus jäi saamatta, että mitä on olla ison yleisön edessä lavalla. Se on semmonen asia mitä sä et voi opettaa. Se on pakko kokea ja se nyt jäi saamatta. Se on niin iso osa musikaalin tekemistä, että kun se jäi pois, niin se on saattanut jopa aiheuttaa negatiivisen tunnetilan musikaalin tekemistä kohtaan monelle, koska tää on niin työläs prosessi ja se vaatii niin paljon ja sen takia sen lopun ns. palkinto on niin tärkeä. Sit kun sä et saakkaan sitä vaan sun pitää…

Klaudia: Keksittäiskö me vaikka semmonen vertaus, että on tehny ruokaa tosi pitkään ja sit ei saa ite maistaa sitä tekemäänsä ruokaa?

Veera: Joo. Et sä oot oikeesti tehny ja nauttinut siitä tai joskus jopa joutunut puskemaan sitä ateriaa vastaan että sä saat sen tehtyä valmiiksi ja sitten se viedään sulta pois ennen kun sä saat ite sitä maistaa. Toi oli ihan hyvä. Ei mun mielestä ihan niin sama [naurua], mut sitä ei ehkä voi tässä ohjelmassa käyttää.

Klaudia: Niin kyllä tosiaan Veera keksi tähän paremman vertauskuvan, mutta me emme nyt sitä laita tänne kaikkien kuultavaksi. Mennään nyt kun tässä on hyvä tällanen segway silta, niin kertokaa vähän siitä, että mitä tälle produktiolle nyt siis kuuluu. Voidaan ihan kiertelemättä, kun kaikki tietää et ollaan edelleen, ollaan keväässä 2021, korona on edelleen päällä ja ensi-ilta piti olla tässä kuussa, mutta ei ole.

Sirpa: Me käytimme koko päivän musiikkikeskuksen konserttisalissa. Lavalla meillä oli black box ja sitten meillä oli tanssimatto ja sit meillä oli ihana valaistus ja me kuvasimme kaikki nämä koreografiat mitä olimme tehneet, olimme harjoitelleet, niin kuvattiin monella kameralla, ja meillä oli puvut mitkä oli suunniteltu tähän produktioon ja oli meikit ja kaikki oli niin kun esityksessä olisi ollut, ja kuvattiin ne. Jäi kyllä ihan semmonen mielettömän ihana fiilis siis mulle, että kaikki jotka olivat lavalla tanssimassa tekivät aivan täysillä, pistivät itsensä aivan täysillä likoon, kaikki tunne, kaikki se semmonen mitä tähän tarinaan kuului, minkälainen fiilis, ja se roolityöskentely myös ketkä oli sitä pitkälle tehny niin heijastu kyllä näissä tansseissa, et he saivat kyllä mun mielestä sellasen tosi positiivisen kokemuksen ja päätoksen tästä harjoitteluprosessista. Mä oon niin kiitollinen, että me saatiin tehdä näinkin, että ne kuvattiin oikeesti. Odotetaan innolla nyt, että minkälainen tanssielokuva tästä sitten loppujen lopuks tulee, materiaalia on paljon.

Veera: Mun ohjaajan rooli tavallaan muuttu just siinä, että mä vaihdoin elokuvan puolelle, että tästä tehdään nyt sitten tämmönen tanssikokonaisuus, elokuva. Missä se näytetään ja missä se tulee esille niin se on sitten toinen. Sen tulee leikkaamaan ja tekemään sitten yksi Savonian opiskelijoista, joka oli tekemässä sitä videolavastetta mikä siihen piti tulla, että täs on sitten osa meistä joutunut vaihtamaan vähän sitä tekemisen roolia, että mitä me tehdään ja hyödynnetään kuitenkin semmosia asioista tekemisessämme et otetaan uudet voimavarat käyttöön niin sanotusti. Jussi joka tän elokuvan leikkaa, hänellä oli siis työharjoitteluna, opiskelun yksi työharjoitteluista oli tää hänen työnsä mikä oli tulossa tähän West Side Storyyn, jonka takia se laajeni aika lailla se hänen tekemisensä ja siitä tulee nyt aika paljon isompi asia kun mitä tavallaan se pelkkä, tai no pelkkä ja pelkkä, se on vähän miten lavasteesta ajatellaan taas, elikkä se ei ole enää vain se lavaste vaan nyt se on isompi kokonaisuus, mut sit samalla taas hän saa siitä sitten hienon kokonaisuuden portfolioonsa, opiskelut päättyy. Toiveena olis, että tässähän on vain ne tanssit jotka oli jo valmiina ja sitten ne hiottiin timanteiksi ja ihan mielettömän upeita tansseja, siis aivan älyttömän upeita tansseja. Se oli hyvä kun siellä sitten toiset esiintyjät, jotka oli sit muissa tansseissa, pääsi sit näkemään niitä ekoja kertoja ja siellä oli kyyneleitä yleisössä ja muuta. Et itse yleisöhän sinne ei saanut tulla, mikä on se tosi surullinen ja se että kukaan ei pääse näitä, koska on se ihan eri asia nähdä se livenä kun nähdä se videolta, sitä vaan ei pysty, se vaan on täysin erilaista ja sen kaikki tietää jotka livetaidetta käy katsomassa, mutta näin me saadaan ees jollain tavalla se upea asia mitä nämä tanssijat ja mitä Sirpa on saanut aikaseks, niin se saadaan jollain tavalla esille. Valitettavasti se koko näyttelijän työ mitä me olemme tehneet, niin se jää kokonaan pois, sitä kukaan ei pääse näkemään.

Klaudia: Niin eli tässä mediatuotteessa, miksi tätä nyt sit kutsuis, video joka tästä tulee, niin se keskittyy siis tähän tanssiin ja onko siinä sitten musiikki kuitenkin myös mukana?

Veera: Ei. Siinä on musiikki, mutta ei West Side Storyn musiikki, jos tämä auttaa yhtään. West Side Storyn saa tehdä vain kokonaisuudessaan tai konserttiosuutena, ja siellä konsertissa ei saa olla minkäänlaista lavastusta elikkä siellä ei saa olla puvustuksia tai repliikkejä tai roolihahmon olemuksia, mitään ei saa, et se on vaan laulua ja soittoa.

Klaudia: Eli mennään taas näihin tekijänoikeusasioihin. Eikö vaan?

Veera: Kyllä. Mun mielestä se et kun mä katoin siellä niitä tansseja, okei olin kameroiden takana, et jouduin kuvaamaan enkä päässyt niin istumaan ja vaan nauttimaan niistä, mikä mua myös harmitti hirveesti, koska kyl mä nyt olisin halunnut ne päästä niissä valoissa kokonaisuutena näkemään, mut mun piti olla siel, mutta ei se mitään, elämä on, mun mielestä tärkeintä on just se että jollain tavalla projektin ulkopuolella olevat ihmiset pääsisivät myös nauttimaan niistä, koska se oli oikeesti siis huikea työ mitä tanssijat ja solistit jotka siellä vielä tansseihin jäivät mukaan, ja Sirpa, on saanut aikaseks, et se on todella todella upeat kokonaisuudet mitä siel on ja toivon että pystymme tekemään niille kunniaa sillä elokuvalla, mediatuotannolla, mikä siitä nyt on tulossa. Solisteille, valitettavasti ei kaikille, mutta jotkut solistit pääsee nyt sitten esiintymään Kuopion kaupunginorkesterin kanssa sit siinä konsertissa.

[Musiikkia]

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

[musiikkia]

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat -podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä, ja vieraanani studiossa ovat tänään Sari Aalto sekä Kari Lähivaara. Oikein lämpimästi tervetuloa.

Kari Lähivaara: Kiitoksia.

Sari Aalto: Kiitoksia.

Klaudia: Tämän jakson aiheena on ammattikuljettajien työhyvinvointi, mutta me laajennetaan sitä aika paljon muihinkin ammattiryhmiin. Ammattikuljettajat on siitä mielenkiintoinen ammattiryhmä, että heidän työnsä on usein staattista, saatetaan istua pitkiä aikoja, mut sit toisaalta pitäis myös jaksaa kantaa usein painavia asioita, ja tehä myös fyysisiä suorituksia, kun ollaan tien päällä ja toimitetaan esimerkiks tavaroita paikasta toiseen. Ja terveellinen syöminen voi olla haastavaa, kun istutaan siellä, vaikka esimerkiks rekan hytissä. Sari, sinä olet ravitsemusterapeutti ja ravitsemustieteen lehtori, ja Kari, olet kuljetuspalveluja tarjoavassa yrityksessä johtavassa asemassa. Ammattikuljettajilla on jopa, vois sanoa maailmanlaajuisesti, semmonen aika epäterveellisen ammattiryhmä imago. Kertokaa vähän siitä, että mistä tää saattaa johtua, ja mistä tämmönen mielikuva on syntynyt, teijän mielestä?

Sari: Tavallaan tämmönen ravitsemusterapeutin näkökulma asiaan vois olla, että tyypillinen miesvaltainen ala. Elikkä varmaan tämmönen äijä-meininki on siel taustalla ihan perinteisesti, ja jos mietitään sitten siihen liittyvä ravitsemuskäyttäytymiseen liittyviä asioita, niin kyl siellä on tämmönen rasvanen ruoka ja pitää jaksaa tehdä niitä raskaita töitä, ja salaatilla pipertäjät eivät pärjää. Tää imago varmasti on aika syvässä kaikilla miesvaltasilla aloilla, edelleenkin. Toki sitten kun tämmösiä tutkimuksia on sitten tehty aiheeseen liittyen, juuri tämmösistä miesvaltasista aloista, perinteisistä aloista, niin kyl siellä pieni viherrys on selkeästi näkyvissä. Et tavallaan salaatinsyöjäkin pääsee sinne kahvipöytään ja lounaspaikoissa hyödynnetään sitten salaattibuffet-pöytää ihan eri tavalla kun aikasemmin. Toki sitten tarjontakin on erilaista. Nykyään se on mahdollista, aikasemmin se ei oo ollu mahdollista. Ollaan oltu nakkikioskien varassa ja perinteisen baariruuan varassa. Tää on ehkä tämmönen yksi syy. Mutta näkisin, että positiivista murrosta on tapahtumassa, mutta kyllä siellä perinteetkin jyllää edelleen aika vahvasti.

Klaudia: Kari, täydennä vielä mun tietoa tästä, että miten kauan sä oot ollu tällä alalla itse?

Kari: Minähän oon syntyny tälle alalle. Perheyritys, missä työskentelen, ja tälläkin hetkellä meillä on isät ja pojat tässä firmassa mukana. Sitä kauttahan tämä on ollu… Lähtökohtasesti siitä vaiheesta, kun on maailmaan tullu, niin oon tienny jo, että työtä on tiiossa, ja sitä kautta ollu mukana ja nähny pitkälti tämän alan kehittymisen, myös tämän ruokahuollon puoleltakin. Kyllä ne kuljettajien eväät on muuttunu paljon siitä 70-luvusta, kun on tultu tälle vuoskymmenelle, kun nyt ollaan mänössä. Siellä on hyvänä nähty se, että myös näitten lounaspaikkojen palvelut on parantunu. Elikkä siellä ei oo ennää niitä nakkisämpylöitä pelkästään myynnissä, vaan siellä on myös sitä salaattia. Kyllä meillä kuljettajat on tänä päivänä valistusta saaneet hyvistä… Tämänkin hankkeen tiimoilta, niin evväät on parantunu siellä olennaisesti. Se on kaikkien etu varmasti.

Klaudia: Niin, sulla on tosiaan tullu, vois sanoa, että äidinmaidosta, tää ala jo, niin sä oot varmasti nähny sitä syömistä myös sitten vuosikymmeniä, ennen kun sä ite alotit nää hommat?

Kari: Kyllähän se on ollut. Kyllä ennen on ollu raskaat evväät kaikilla alan tekijöillä, varsinkin metsäalalla. Sekiin, kun penskana ite oli mukana, niin aika ykspuoliset evvääthän ne oli, sitä leipää ja makkaratahan siellä mukana piettiin. Mutta kaikki on paremmin tänä päivänä.

Klaudia: Se on ihan hieno juttu, että kehitys kehittyy myös näissä asioissa. Kuljettajat edustaa usein aika tavallista suomalaista, näitten terveysongelmien suhteen. Millasia terveysongelmia ammattikuljettajilla on, Sari?

Sari: No jos nyt tämmösien ravitsemussilmälasejen läpi katsotaan asiaa, niin kyllä siellä ihan tyypilliset valtimotaudit on varmasti se yksi merkittävin asia. Eli siihen menee paljon, siihen kategoriaan menee kohonneet kolesterolit, kohonneet verenpaineet, ylipainoisuus, ja nykyäänhän tähän kategeroiaan voidaan lukee myös sitten se rasvamaksa, joka on ylipainosta johtuva, useimmiten. Kyllä siihen kannattaa kiinnittää huomiota edelleen, vaikka se on jotenkin tämmösessä suomalaisessa keskustelussa ikuisuusasia, sitä on jauhettu, voi sanoa tyhjäksi, sieltä 1970-luvulta saakka, Pohjois-Karjala -projektin alkamisen myötä ja sen jälkeen koko ajan. Tavallaan ihmisistä tuntuu, että eiks tää rasvakeskustelu ja kolesterolikeskustelu ja kakkostyypin diabetes keskustelu ja kaikki tähän liittyvä, eikö tää oo käyty jo sataan kertaan läpi? Mut se on edelleenkin, jos mietitään ihan tämmöstä brutaalia asiaa, kun vaikka kuolinsyyt, niin valtimotaudit on edelleen suomalaisten suurin kuolinsyy. Edelleenkin. Työikäisillä se tilanne on menny vähän parempaan suuntaan, mutta joka tapauksessa se on merkittävä asia.

Ja tavallaan asian se valoisa puoli on sitten siinä, et siihen voijaan hirmu hyvin vaikuttaa elintavoilla ja ravitsemuksella, mutta tavallaan se tietoisuus siitä, että kuinka vaikutetaan ja kuinka helposti voidaankaan vaikuttaa, niin siinä on semmonen gäppi, joka pitäisi kuroa kiinni. Myös tässä kuljettajien… Kuljettajat on hyvin tyypillisiä suomalaisia tässä, moni muukin ammattiryhmä on täs samassa kategoriassa, ihan samalla tavalla.

Kari: Kyllä meilläkin haastetta kuljettajilla on siinä painonhallinnassa tyypillisesti ja se, että enemmän ehkä tänä päivänä on niitä kolesteroliheittoja kun sokeriheittoja. Se puoli on ehkä kääntyny siihen veriarvojen parempaan seurantaan, mitä myös työterveyessä käyään läpi. Tää on hieno ominaisuus töissä oleville, kun miettii, että niillä on kahen vuojen välein seuranta, ja sitä kautta päästään jäljille. Kyllä se parantunu tilanne on, mutta meilläkin on muutamia kuljettajia, jotka kamppailee sen painon kanssa ja sen tuomien haasteitten kanssa. Onneksi saa nyt apua sitten.

Klaudia: Juuri päästäänkin tähän itse aiheeseen, eli te ootte nyt alkanut tosiaan sitten, Sari, tämmösen Savonian hankkeen muodossa sitten ratkomaan näitä haasteita, ja tosiaan Karikin on tässä studiossa mukana juurikin sen takia, että hän on mukana henkilökuntansa kanssa tässä hommassa. Miten tää projekti on lähteny käyntiin, tää Vireeksi-hanke?

Sari: Vireeksi-hanke on lähteny ihan hyvin käyntiin. Elikkä konkreettisesti kuljettajien näkökulmasta käynnistyi viime vuoden puolella, marraskuussa -20. Sillon kaikille kuljettajille pidettiin tämmönen tehoalkubuusti, tämmönen päivä, jossa mitattiin erilaisia terveysindikaattoreita, painoa ja erilaisia lihasvoimatestejä, kuntotestejä. Siellä haluttiin kartottaa sitä, että mikä se on se alkutilanne, ja niin että kaikille tulee myös se oma tuntuma siitä, että ahaa, kunto on tällä tasolla tai tuolla tasolla. Ja meillä oli sitten lisäksi myös tämmösiä laboratoriomittauksia, toki niin kun Kari mainitsi tän työterveyden, et se on aivan erinomainen, et työterveydessä seurataan. Toki siinäkin on varmaan työpaikkakohtasia eroja kyllä, että hyvät työpaikat  ja kustantaa näitä mittauksia työntekijöilleen. Meillä tähän hankkeeseen kuuluu labramittaukset ja just näitä tyypillisiä, kolesterolia ja rasvamaksaa ja veren sokeritasoo mitattiin. Nekin olivat sitten nimenomaan tämmönen… Kuljettajille niin kun viesti, et he saivat itse nämä mittaustulokset ja vapaaehtosesti sitten ovat luovuttaneet meille hankkeeseen sitten näitä tietoja. Mutta tämmönen oman tietoisuuden herättely on ollu hirmu tärkeetä.

Sitten näiden mittausten lisäksi meillä sitten vielä tykitettiin tämmönen alkukysely, jossa sitten kuljettajat myös aika laajastikin vastasivat siihen, että mitä he mahdollisesti hankkeelta haluaisivat, ja mikä on tarpeellista heille, ja mitä he itse kokee sellaseks, että voisivat kiinnostua tän vuoden kestävän hankkeen aikana, jossa nyt sitten tehostetusti näihin elintapoihin puututaan. Ja tavallaan jotenkin tällänen oman tietoisuuden herättely, siihen omaan terveyteen ja terveyden edistämiseen. Ja sit tietenkin hankkeessa on tarkotus edistää työkykyä, joka on erittäin merkittävä asia. Sillon, kun ei vielä tunnu yhtään missään mitään kiristystä, pakotusta tai puristusta, niin siinä vaiheessa puuttuttas asioihin, koska siinä vaiheessa moni asia voidaan vielä kääntää niin, että mitään sairautta ei edes kehity, tai että se kehittyy paljon, paljon myöhemmin.

Klaudia: Mainitsit, että sieltä tosiaan kyseltiin alussa näitten ammattikuljettajien vähän niin kun huolenaiheita, että mitkä ne on,  ne ongelmakohdat siellä heillä, mitä asioita sieltä nousi esiin?

Sari: Ihan ylivoimasesti suurin tämmönen, mihinkä haluttiin kiinnittää huomiota, on juuri toi Karinkin mainitsema painonpudotus. Yli puolet vastasivat, että painonpudotus on tän vuoden tavote, ja se on hirmu hyvä tavote, koska siinä sitten menee monta kärpästä yhdellä iskulla. Elikkä siinä saadaan sitten käytännössä pureuduttua siihen kakkostyypin diabetekseen ja näihin kolesteroli- ja verenpainearvoihn. Elikkä juuri juurisyihin, mitkä ovat näitä yleisiä terveysongelmia. Toki sitten näis labroissa paljastui myös, että yli puolella oli kohoneet kolestesterolit. Eli kun meillä on 200 kuljettajaa tässä mukana, niin siellä sitten yli sadalla oli kohonneet kolesterit. Tää on nyt sit sellanen, että tässä meijän pitää hankkeen aikana sitten herätellä ihmisiä, koska se kohonnut kolesterolihan ei tunnu yhtään missään, et nyt sitä lukua pitäis sit jaksaa tuijottaa, ja siihen me sitten on tälläsiä erilaisia valmennuksia esimerkiks täs hankkeessa kehitetty, mihinkä voi sitten osallistua. Esimerkiks tämmönen syö kolesterolit kuntoon valmennus on parasta aikaa meneillään, ja menee koko tän vuoden ajan, jossa sit annetaan tämmösiä käytännön vinkkejä. Elikkä tän tyyppistä erilaista viriketoimintaa, mutta nimenomaan, että se on omaehtoista ja vapaaehtoista ja sellasta, et omasta halusta lähtisi. Ja matalalla kynnyksellä, et siinä sit, siinä kuljettajan ehkä stressaavassa ja kiireisessä ja usein näyttää siltä, että univajeisessa arjessa, niin siitäkin huolimatta jaksettas kiinnittää näihin huomiota. Ollaan pureskeltu sit näitä tiedonpalasia aika pieniksikin ja käytännönläheisiksi vinkeiksi.

Klaudia: Ja Kari, sä olet tosiaan itekkin mukana tässä, saanu niitä arvoja ja mittailet asioita, niin millasia asioita sulla oli siinä alussa erityisesti, mihin halusit kiinnittää huomiota, ja ehkä parantaa?

Kari: Kyllähän se hyvä oli, kun pääs kattomaan verikokkeeseen, näki itekkin, että ne kolesteroliarvot oli koholla, siihen on nyt paneuduttu. Mulla oli henkilökohtasena teemana selkä kuntoon ja veriarvot kohalleen, ja molempiin osa-alueisiin löytyy keinot tästä. Tää on siinä mielessä meillläkin kuljettajien keskuudessa saanu hyvän maineen, tää kampanja, että tää on vuoden kestävä. Ja varmaan yrityksen kanssa tehhään sitten vielä jatkoakin tälle porukalle, sitä on suunniteltu. Kun monasti meillä on ollu niitä tyhy-päivä, niin se on se yks kerta vaan, ja ne opit unohtuu. Nythän tää toteutettaan sen vuoden varrella kokoaika ja noita ryhmäkokoontumisia on ja kaikkee muuta. Tää on nyt siinä mielessä esimerkillinen malli, että tää pureutuu henkilötasolle, ja siellä saahan jokkainen sitä ommaa coachinkia sitten tarpeen mukkaan. Mut kyllä meilläkin työporukassa huomattin se, että meillä on se painonhallinta, ja ne veriarvot on semmonen osa.

Ja sitten tärkeessä osassa oli näitten mittalaitteitten käytön yhteyessä puhuttu palautumisen merkitys. Meilläkin kaksvuorotyössä tehhään, puuta ajetaan tässä Kuopion alueella, niin tällä hetkellä meijän kuljettajat ovat varmasti väsyneitä, kun on tää hirvee kiire, kaikki puut on saatava pois tuolta metästä nyt, ennen kun keli loppuu. Nukkuminen jiäpi vähälle, ja ne mittarit on varmasti punasella. Mutta se, että kun ois ies keskimäärin koko vuojen aikana sitä palautumista [?? 00:14:03], se on tärkeessä roolissa meijän ammatissa. Että jaksetaan painaa se viis päivää.

Klaudia: On aika paljon semmosia ammatteja, missä siitä ei vaan pääse mihinkään, että ne unirytmit saattaa heittää siitä, mikä olis semmonen standardi-ihanne. Varsinkin semmoset ammatit mitkä, erityisesti korona-aikana, niin ne ei oo toimistotöitä, vaan niitä tehään tuolla fyysisesti, ja pitää laittaa oikeasti kroppa likoon, niin millasia asioita sä oot nyt saanut tähän palautumisasiaan ja just näihin uniasoihin nyt sitten? Millasta palautetta sä oot saanu, että miten niitä asioita vois parantaa?

Kari: Kyllähän sitä siinä työvuorojärjestelyissä on varmasti mietittävvee meilläkin, että onko se pakko vaihtaa joka viikko, se vuoro, toisinpäin? Sitten sitä, että mitä tehhään sillon vapaalla, se korostuu siitä. Itelle oli aika suuri merkitys, että käyn uimassa jonkun verran, ja sitten aina sen palautusoluen juon siinä uinnin jäläkeen. Oli yllätys se, mitenkä täyellisesti se tuhhoo sen palautumisunen sitten, se yksikin olutannos. Oli itelle yllätys, että niin paljon vaikuttaa pieni alkoholiannos siihen palautumisen kykyyn. Rahtialalla ja kuljetusalalla on monasti ollu se ongelma, että vapaalle kun on jääty, niin se on sitten vietetty tietyllä tavalla, ja palautuminen on varmasti ollu aika huonoo. Tietyllä tavalla huonolla eväillä.

Klaudia: Niin, semmonen ehkä suomalaiselle tyypilliset elämäntapavalinnat on ollu sitten usein siinä taustalla?

Kari: Kyllä se on, ja kyllä meilläkin on työporukassa puhuttu tästä, että mitä tehhään. Siellä on hyvä ollu havaita, että liikkuminen on lisääntyny, lenkkeily on lisääntyny ja eväskamppeet parantunu.

Klaudia: Ja tää sanonta, että raskaat työt vaatii raskaat huvit, mutta ne huvithan voi olla sitten, jos vähän kääntää sitä näkökantaa, niin nehän voi olla vaikka just uimista, esimerkiks.

Kari: Esimerkiks. Ja tää on vielä hyvä ollu korona-aikaan, meillä uimahallit on vielä toiminu, täällä on pystyny harrastammaan suht vappaasti vielä. Mutta aika näyttää. Tää on sitten taas koko valtakuntaa mietittäessä tämä korona, kun tekköö tämän haitan, että nää taukopaikat häviää käytöstä pois. Sehän oli katastrofi viime keväänä, kun niitä ruokapaikkoja ei ollu, se korostu niitten omien evväitten mukana pitämisseen. Meilläkin työntekijät pääsääntösesti syövät siellä autossa, elikkä ne välttelee niitä taukopaikkoja tän koronan takia nytten, ja korostuu se omien eväitten laatu sitten. Sen verran ollaan siihen kalustoon panostettu sitten, että meillä on jääkaapit niissä autoissa, että ne pystyy pitämään maitotuotteet ja muut mukana siellä, että ne pyssyy kylymänä. Parhaissa kamppeissa on myös mikroaaltouunit, että se lämpimän ruoankin teko onnistuu kyllä.

Klaudia: Sehän on semmonen pieni koti sitten kaikkine mukavuuksineen.

Kari: No joo, siinähän on vaarana se, että se on parempi olla siellä kun kotona, se kamppailu just siitä.

Klaudia: Sari, erityisesti mun korvaan osui toi, mitä Kari sano tästä alkoholin käytöstä. Et pienikin määrä alkoholia pilaa jo unen. Mä muista itekkin, muistaakseni Ylen jostain tv-ohjelmasta kiinnittäneeni huomiota siihen, että se yksin juoma, vaikka se olut, mitä ei varmasti moni pidä kauheen vaarallisena, niin saattaa jo pilata sitten sen palautumisen.

Sari: Kyllä, ja varsinkin, kun se yhdistyy siihen stressiin ja kiireeseen. Ne ikään kun kumuloi toistensa huonoa vaikutusta. Mut kyl siit on ihan faktaa, tutkimustulosta, että se kyl auttaa nukahtamaan, mutta sitten se syvän unen määrä ja laatu nimenomaan heikkenee. Elikkä sen virkistävän unen laatu nimenomaan muuttuu jo siitä pienestäkin alkoholimäärästä, ja sen takia siihen on… Se on vaarallinen nukahtamisapuri. Toki siin on sit monta muuta, sen alkoholin ympärille voi kietoa monta muutakin asiaa, sieltä tulee sitä ylimäärästä energiaa, ja jos usein sen yhden viattoman oluen juo, niin kyllä siit vuoden aikana kertyy paljon niit kiloja. Ja tosiaan sit se palautuminen estyy aika tehokkaasti pienelläkin alkoholimäärällä.

Tosta unesta voisin nyt vielä sen sanoa, että painonpudotukseen liittyen se voi olla jopa se vähänunisuus ja vähäinen nukkuminen jopa painonpudotuksen este. Ja monella onkin niin, että jos se univaje on tosi voimakas ja jatkuva ja kroonistunu, niin painoa on tosi vaikea pudottaa. Siellä käytännössä käy ihan tämmöstä… Toki siinä on montakin syytä, miksi käy näin, elikkä ei jaksa kiinnittää univajeessa huomiota terveelliseen ruokaan ja mitä tahansa syö vaan mitä kiinni saa, niin se menee tähän piikkiin, mut sit siel on ihan fysiologista taustaa, et kylläsyyshormonit ei tuota samaa vastetta, ja vastaavasti nälkähormonit sitten tavallaan tehostuvat univajeessa. Elikkä tekee mieli syödä enemmän. Ja sitten kun se on kroonista, niin energiaa vaan kertyy sitten viikkojen ja kuukausien ja vuoden aikana enemmän. Painonhallinta on oikeasti vaikeampaa univajeessa. Joskus on joku sanonut viisaasti, että jos on univaje, niin ensin univaje kuntoon ja sitten painonpudotus vasta. Elikkä se voi olla jopa este sille, monestakin syystä. Se on tosi tärkee kiinnittää siihen huomiota.

Klaudia: Niin varmasti. Mä uskon, et jokainen on huomannu omassa kropassaan sen, että jos on ykskin huonosti nukuttu yö takana, niin monesti jotenkin se käsi hamuaa sinne rasvaan ja sokeriin sen sijaan, että ottaiskin lounaaks jonkun ihanan salaatin, joka voi aivan hyvin riittää, mutta se ei oo se, mitä sun tekee mieli. Ja sitten nykyäänkin, kun on niin paljon usein niitä vaihtoehtoja, niin sit se lähtee väärille…

Sari: Kyllä. Ja ateriarytmi kärsii siitä, et kun ei jaksa tehdä sitä ruokaa. Sitten kun ei oo jaksanu tehdä sitä ruokaa tai käydä kaupassa tai muuten nähdä vaivaa sen lämpimän aterian eteen vaikka, niin sit se menee siihen naposteluun, ja sit se napostelu todellakin on usein sitä epäterveellistä ja lihottavaa, ja tuntuu siltä, että ei oo syöny mitään, vaikka koko päivän on syöny vähän niin kun koko ajan jotain. Ja loppupeleissä energiaakin kertyy aika paljon, ja se on sit vähän semmonen jatkuva kierre ja sudenkuoppa.

Klaudia: Kari, millasella mielellä nää sun kuljettajat on ollu, tai tän teidän firman kuljettajat on ollu mukana tässä?

Kari: No hyvällä fiiliksellähän ne oli, ihan alusta lähtien. Me oltiin lähipäivässä melekeen koko porukalla, ja varmasti tultiin esille siellä ja saatiin semmonen me-henki tehtyä siihen. Sosiaalisessa mediassa moni ei oo mukana, mutta meillä on oma WhatsApp-ryhmä, missä me kirjotetaan asioista, ja keskustellaan näistä mittauksista hyvin avoimesti keskenämme. Ja nyt nämä apulaitteet, mitä me saatiin siellä, niin en on tuonu hyvän keinon mittamaan näitä palautuksia ja muita. Sitä unen laatua pystyy päivittäin seuroomaan ja osa kuljettajista on käyny myös ne FirstBeat-palautukset läpi, ne on saanu sieltäkin sen palautekeskustelun kautta sen tapahtuman seleville. Mutta päivittäin, kun niillä on kello nyt ranteessa, niin ne saap joka aamu unipalautteen, mikä kertoo siitä palautumisesta hyvän faktan.

Klaudia: Niin, ootsä kiinnittäny jo omassa ihan jaksamisessa sitten huomiota, kun näitä ruokajuttuja oot laittanu parempaan kuntoon ja palautusjuttuja, niin ootsä tuntenu omassa fiiliksessä jo sitä muutosta?

Kari: Kyllä se on, ja kyllä tähännii päivään lähin, niin eilen kävin liikkumassa, niin sitä palautusolutta ei tullu juotua, että jaksaa täällä olla skarppina. Nyt tuntoo jo ihtesä siinä, että se palautuminen on tärkeessä roolissa siihen seuraavaan päivään ja nyt tavallaan omilla valinnoilla ja keinoilla pystyy siihen vaikuttammaan. Se korostuu vaan, mitä syöpi ja mitä juopi, niin hyvät vinkit on seuraavaan päivään ja jaksamisseen.

Klaudia: Niin, vois kuvitella, että tolla tavalla ne on myös pysyvämpiä muutoksia sitten, kun ne lähtee… Niin kun tässä on Sarinkin kanssa puhuttu, että ne lähtee sieltä ihmisestä itsestään eikä vaan joku vaikka lääkäri vastaanotolla sano, että kyllä sinun nyt pitäisi tuota painoa pudottaa, ja sitten ei välttämättä ihmisellä sitä motivaatiota vaan löydy, pumps, jostain.

Sari: Kyllä. Ja tosiaan, kun me valittiin näitä vimpaimia tähän hankkeeseen, niin me kyllä tosi paljon käytettiin siihen aikaa ja vaivattiin päätämme ja selvitettiin taustoja. Meillä on FirstBeat ja sitten meillä on tämmönen aktiivisuus Polar-ranneke, ihan perus aktiivisuuskello. Aika karvalakkiversio, mutta ihan riittävä tässä. Ja tosiaankin just se oman kehon tunnistaminen, että mikä toimii minulla. Se on se tavote tässä. Ja juurikin toi, että toi alkoholiannos on hirmu hyvä… Pienikin alkoholiannos ja yksikin olut on hirmu hyvä esimerkki. Mut sit on muitakin. Joku voi liikkua vaikka iltamyöhään, eikä uni häiriinny ollenkaan, joku toinen ei voi ollenkaan liikkua. Niin tavallaan nyt nää mittarit antavat sitten viitettä siitä, että mikä se oma tilanne on. Ja ihan sama sitten, jos ottaa vaikka kahvin juonnin tai jonkun kofeiinipitosen juoman merkityksen, niin jollekin se iltakahvi on ihan kohtalokas, ja joku sitten voin hyvin juoda kofeiinipitosia juomia ilman, että se valvottaa. Et tämmöstä omien, henkilökohtasten tunnistaminen, et miten minun kehoni reagoi erilaisiin asioihin. Toki sitten myös semmonen iso stressi, joka nyt sitten vaikka jäytää, vaikka kiireisen työrupeaman tiimoilta, niin myös sen tunnistaminen, että okei, tää johtuu tästä, ja nyt se loppuu ens viikolla. Sekin on jo helpottava tieto.

Mutta kyl nää mittari täydentää hirveen hyvin toisiaan, että itse ollaan myös kokeiltu näitä ja testailtu tässä hankkeessa. Nehän ei oo absoluuttisia, ja siel on omat virheensä ja omat heikkoutensa, kaikilla mittareilla, mutta juurikin kun tää on tää vuoden kestoinen meillä tää periodi, niin jos jaksaa mitata, niin kyllä sieltä sen tiedon hirmu hyvin saa irti, että mikä toimii minulla ja mikä aiheuttaa stressiä tai heikentää palautumista. Sen tiedon sieltä kyllä saa. Ja jos siel on virhettä, niin se virhe on systemaattinen, elikkä sillonkin sen tiedon saa sieltä irti. Et ollaan ihan oltu tyytyväisiä myös itse näihin. Ja myös sitten kuljettajilta on saatu kyllä hyvää palautetta, että hyvät mittarit olette valinneet, ja ne nimenomaan paljastaa asioita. Ihan perusjuttuja, mutta tosi tärkeitä, mitä välttämättä ei tuu ajatelleeks, jos ei ois sitä mittaria vaikka.

Klaudia: Mietin myös tuota, et sit siinä on joku antamassa ne tulokset sulle, että tällä tavalla sulla on rasvaa kertyny kehoon ja tälläset veriarvot, mutta sit myös se, että sitä itse tulee seurattua, sitä palautumista ja kaikkia näitä muita, ja sit sä saat vielä siihen päälle sen asiantuntijan palautteen niistä, et mihin suuntaan pitäis kehittää.

Sari: Niin, kyllä. Meillä tosiaan mittareista FirstBeatillä on mahdollista sitten antaa tämmösiä henkilökohtasia palautteita, ja tavallaan ollaan ostettu tähän valmennukseen, tai tähän vuoteen nyt mukaan hankkeessa. Sittenhän meillä on vielä näiden… Me itse hankkeen työntekijät ollaan sitten tässä myös kuljettajien käytössä, elikkä on mahollista saada henkilökohtasta ravitsemusneuvontaa, henkilökohtasta liikuntaneuvontaa, ihan omaan autoon liittyvää ergonomianeuvontaa ja vielä sitten myös ollaan ostettu personal trainerin palveluita tähän, et niitäkin saa sit muutamia kertoja tän vuoden aikana. Elikkä ihan täysin räätälöity näitten mittareitten ja testauksien lisäksi on mahdollista saada. Se on myös koettu hyväksi.

Kari: Niin tämmöstä vaihtoehtojen mahollisuutta ei kuljettajilla ole tähän asti vielä ollu. Kyllä tämä on semmonen todella hyvä toimintamalli, ja nyt tää vuos männään siinä mielessä hyvin, että on laitteet, on keinot, on ihmiset. Jos nyt ei tuloksia saaha, niin on kumma juttu. Meilläkin jo muutama kaveri, mitkä on jo päättäny tehä elämäntapamuutoksen tästä tämä kampanja tiimoilta, ja se on hyvä asia, että ne jäis sille tielle, mille ne nyt alun tässä hyvästi suavat. Meillä on kaikennäköset vimpaimet, sitten tuo ajettava kalusto ja työkalut kunnossa, ja niitä seurataan ja puunataan. On se kumma homma, että ei oo aikasemmin ommaan hyvinvointiin tämmösiä kampanjoita käyty. Nyt meillä ne on. Ja mikä parasta, ne on nyt vuojen ajan käytössä ihan ilimaseks. Kyllä niitä hyödynnettään, se on ihan varma juttu.

Klaudia: Uskotsä, Sari, että tän tyyppisistä hankkeista vois saada jotain kättä pidempää siihen, että miten kenties tän tyyppisiä asioita voitais sit laajentaa kaikkien suomalaisten..?

Sari: Kyllä toki, ja se on yks tavotekin tässä, et hanke jatkuu ja vuoden jälkeen sitten me isketään työnantajiin kiinni, ja tavallaan laajennetaan juuri tätä, että mitenkä voisi jopa ihan jo kuljettajien peruskoulutuksessa ottaa huomioon tätä, että jotta sä jaksat tehdä tätä vaativaa, raskasta, epäsäännöllistä, ehkä univajeista sillon tällön tai useinkin, tän tyyppistä työtä, niin kyl se oma kunto pitää olla aika hyvä, että sitä pystyy tekemään niin, että muu elämä ei kärsi ja oma terveys ei kärsi siitä. Koska sitä omaa terveyttähän tähän ei kannata… Mikään ammatti ei oo niin tärkeä, että omaa terveyttä kannattaa sille uhrata. Ja onneks täs on olemassa keinoja, ja kyl tää on yks ihan selkee tavote, että tästä saatas semmonen laajempikin malli, jopa ihan sinne koulutukseen jo ujutettua, kun kuljettajia koulutetaan tähän tärkeään työhön.

Klaudia: Nyt kun päästiin tämmöseen tavallaan laajempaan kuvaan, niin me eletään just semmosessa ajassa, jossa on saatavilla tosi paljon tietoa terveyden edistämisestä, terveellisestä elintavoista, ruokavalioista, jos verrataan vaikka edes vajaan 30 vuoden taakse, et mitä 90-luvulla oli. Vois kuvitella, et nyt ihmiset eläis paljon terveellisemmin kun sillon, koska tietoa on paljon enemmän saatavilla, ja myös vaihtoehtoja ruuan suhteen, niin kun Karikin tossa jo mainitsi. Sari, mikä on sun näkemys tän ravitsemusalan ammattilaisena, et miten suomalaiset ylipäätään voi? Vaikka sitä tietoa on saatavilla, niin onko se sitten siirtyny sinne oikeesti elintapoihinkin?

Sari: Ruokakulttuuri ja syömistavat muuttuu hirveen hitaasti. Ja tosiaankin, kyllä meillä on ihan samat kompastuskivet, kun vaikkapa siellä Pohjois-Karjala -projektin alkuvaiheilla, sillon 70-luvulla. Elikkä edelleen me syödään liikaa kovaa rasvaa, vaikka tosiaan tää rasvakeskustelu on jatkunut kaikki nää vuosikymmenet ja edelleenkin syödään liikaa suolaa. Suomalaisten ravitsemustahan seurataan itse asiassa maailmanlaajusesti aika harvinaisella tämmösellä Finravinto-tutkimuksella, joka tehdään aina viiden vuoden välein. Finravinto-tutkimusdatahan vahvistaa koko ajan tätä, että edelleenkin näin on tapahtunut, ja esimerkiks kasviksia ja kuituja saadaan vieläkin liian vähän, vaikka niitä kuinka toitotetaan, ja valikoima on parantunut ja on puolivalmisteita ja on pakasteessa ja on valmiiksi silputtuna, jos ei veitsi pysy omassa kädessä. Ja kaikki mahdollinen on, vois kuvitella, tehty. Mut kyl ne tavat muuttuu tosi hitaasti, ja tää ei oo tämmönen ammattiryhmäkysymys, vaan ihan koko Suomea voidaan ajatella näin, että ruokakulttuuri on semmonen vaikea haaste.

Toki sitten meijän haaste on, nyt kun mainitsit ton, että on paljon tietoa saatavilla, joskus tulee itse ajatelleeks, että sitä on jopa liikaa saatavilla, ja sit se on pilkottu. Ja kun puhutaan yksittäisistä ravintoaineista vaikka, että saanks mä nyt vaikka jotain omega3-rasvahappoa riittävästi? No ok, se on tärkeä rasvahappo, kyllä, välttämätön jopa, ja se on saatava ruuasta, elimistö ei voi sitä itse valmistaa, mut se tulee ruuasta, me ei syödä yksittäisiä ravintoaineita. Ja kyllä mä aina kaikille, myös tässä hankkeessa ja kun kuljettajien kanssa oon tekemisissä, ne sanoo, että me kaikki syödään ruokaa eikä syödä ravitsemusta. Elikkä tää on tosi tärkee muistaa, että tää on tehty, tää syöminen, vähän hankalaksi. Et mietitään yksittäisiä vitamiineja ja kivennäisaineita, kun pitäs miettiä ihan lautasmallilla pärjätään, se ei vaan oo kauheen myyvä, kun se on nähty jo koulujen ja alakoulujen seinillä, ja lastentarhassa väritetty lautasmallia. Se on niin vanha juttu, et se ei oikein enää iske, mut silläkin pärjää jo ihan hyvin. Syöminen on tullut liikaa tämmöseksi pirstaloituneeksi ja vaikeaksikin. Se on ihan helppoa.

Klaudia: Oliks sulla, Kari, ennen tähän projektiin ryhtymistä, niin tuntuuks susta, että sun tieto on lisääntynyt, vai oliko sulla tavallaan se ymmärrys jo, mutta nyt on vasta sitten päässy tositoimiin?

Kari: Onhan siitä puhetta ollu aikasemmin ja onhan sitä ymmärtäny ja miettiny niitä asioita. Mutta nyt tää joukkohenki vettää mukana, ja nyt on halu näyttää meijänkin työntekijöille ja kuljettajille, että jos ne muuttuu, niin minäkin yritän muuttua. Että hyvä tsäänssiähän tässä on nyt tehä tämä asia. Semmosen asian oon huomannu monen kuljettajan kohalla, kun seuraa tuolla, mitä ne syöpi, ei välttämättä meijän kuljettajat, vaan kun itekkin käy syömässä ruokapaikoissa, niin annoskoot on aika karmeita välillä. Jotennii tuntuu, että onko se tarve vetästä se lautanen niin täyteen? Ja salaattiahan siellä on, mutta nimellisesti. Vielä siinä ois, siinä vanhassa lautasmallissa varmaan sitä painottamista enemmän. Raskas työ vaatii kovat evväät, mutta jos ite söisin semmosen annoksen, mitä oon nähny, niin tunti männöö, kaks, palautuessa siinä. Eihän sitä jaksa mittään tehä sen jäläkeen. Oon ainakin ite huomannu sen, että pienempiä annoksia useammin, ja sit vihreetä enemmän sekkaan, niin paremmin jaksaa  päivän männä.

Sari: Siis toi on just se, mitä kannattaa tehdä. Elikkä puhutaan tämmösestä energiatiheydestä, tämmönen vähän ammattisana, mutta joka tapauksessa sitä ruokaa ja ruuan energiaahan kannattaa laimentaa nimenomaan niillä kasviksilla. Kasviksien se hyöty on siinä, toki ne sisältävät vitamiineja, kivennäisaineita ja kaikkee näitä hienoja juttuja, mutta myös tätä energian… Koska se liika energian saanti on se ongelma, joka johtaa siihen ylipainoon, joka on niin yleistä. Niin kyllä se laimentaminen on juuri se kasvisten etuisuus, elikkä kyl mäkin koko ajan täs mietin ruokaohjeita ja reseptejä, mitä voisin tänne ujuttaa vuoden aikana, kuljettajien tietoisuuteen. Että kuinka teet makaroonilaatikosta kevyemmän tai perinteisestä jauhelihakastikkeesta kevyemmän. Avainsana on se, että energiapitosuutta laimennetaan kasviksilla.

Ja tietenkin lautasmallihan tähtää justiinsa tähän. Elikkä sillon kun se annos on iso, ok, maha pitää saada täyteen, jotta tulee se kylläisyyden tunne, mut sitten jos se täytetään tosi energiapitosella, raskaalla, rasvaisella, vähäkuituisella, ehkä vähän venhäjauhopitosella makarooniruualla esimerkiks, niin kyllä siellä oikeesti on taju kankaalla pari tuntia, että toipuu siitä valtavasta energiamäärästä ja verensokeripiikistä. Elikkä kyl tää on tosi tärkeä näkökulma. Hyvä keino siihen on lautaskoon, ihan lautasen pienentäminen. Tästäkin on tutkimusdataa, että kun lautasta pienentää, ja sit edelleen ottaa sen täyteen, niin ruokamäärä pienenee. Mut tää on hirmu yleistä, tää isot lautaset. Ja buffet-pöytien se kääntöpuoli on sitten tämä, että kun on maksettu se joku kymppi siitä ruuasta, niin sit niin paljon kun ikinä vaan mahtuu, niin se lautanen lastataan tosi täyteen, ja liian täyteen monesti.

Tuosta alussa kun mainitsit, kuljettajat esitti toiveita siinä alkukyselyssä, niin yks tämmönen toive oli just tämmöset eväsruokavinkit. Ja tosiaan tää koronahan on laittanu eväsruokailun ihan arvoon arvaamattomaan, koska sitten voi olla, että se tuttu, vanha joku lounaspaikka on suljettu koronan vuoksi. Tää vuos on ollu tosi haastava, ja näyttää, että haasteet jatkuu vielä tässä edelleenkin. Siis vaikka tämmösten oikeiden, tervellisten ja maukkaiden ja täyttävien eväiden tekeminen ja siihen vinkkien saaminen, niin siihen on tosi paljon tullu kyselyitäkin. Et kuinka sit tehdään ne eväät niin, et se ois muuta kun makkaraa ja leipää, tai sit jotain tosi energiapitosta, jotakin valmisruokaa. Valmisruuissakinhan on  hirveen paljon jo hyviä vaihtoehtoja, sydänmerkittyjä ruokia. Ja edelleen siellä avainasemassa on sitten se kasviksilla keventäminen. Ja tää on on kans tärkeetä, et ei sen aina tarvii olla salaatia, jos tuntuu, että ei jaksa tehä, ja miten se salaatti nyt kulkee. Siellä voi kulkee sitten hedelmiä ja jos ei jaksa pilkkoo kurkkua, niin se on sitten 15 senttiä kurkkua ja kaks tomaattia ja kaks porkkanaa, ja sitten se syödään sellaisenaan. Lopputulos on sama, kun se ois pilkottu salaatti.

Klaudia: Niin, se että keksii sen, että mitä kaikkea herkullista voi lisätä yhteen ja miten ne sointuu. Kun itekkin oon yrittäny lisätä kasvisten määrää ravinnossa, niin joku kikherneillä kikkailu on välillä vähän haastavaa.

Sari: Joo. Ja sit me eletään niin valtavassa runsaudessa jotenkin, että täs tullaan vähän tohon ravitsemuspiperrykseen, et meillä nostetaan jotenkin… Mä otan itse tän esimerkin, joka särähtää omaan korvaan, elikkä tämmönen gojimarja-villitys, mikä meil on ollu. Okei, ovat terveellisiä, tiibetiläisiä marjoja, mutta kun meillä on omatkin, niin pärjätään ihan hyvin ilmankin. Elikkä tavallaan semmonen yksinkertainen on kaunista syömisessä, sen ei tarvitse olla hienoa, eikä annos kauniin näköinen. Toki sekin on tärkeää, mutta nyt jos sitten mietitään sitä eväsruokailua metsässä auton ratin takana siinä tauolla, niin kyl siinä oikeesti on se, et se ruoka on ravitsevaa ja yksinkertainenkin riittää. Tavallaan haluan tässä kaikin keinoin mataloittaa sitä kynnystä, että ei tarvitse tehdä mitään välttämättä mistään erikoisista tai itselle kovin vieraistakaan aineksista. Meil on ihan perusjuurekset ja kaalit ja porkkanat ja tän tyyppiset, joilla pärjää varsin mainiosti, ja niistä saa ihan hyvää evästä, ja lopulta myös hyvinkin edullista. Elikkä siinä on myös tämmönen taloudellinen näkövinkkeli, että se on hyvää ja terveellistä ja edullista.

Kari: Joo, ja tähän lautashommaan on vielä hyvä esimerkki se, mitä ite oon tottunu noudattammaan, että joka ruokapaikassa on se salaattilautanen ja sitten se ruokalautanen, niin jättää sen salaattilautasen ottamatta, ottaa siihen ruokalautaseen ensin sen salaatin, ja sitten ruuan, niin ei siihen mahu sitä soossia niin paljon, se on semmonen hyvä käytännön malli ottoo käyttöön, vaikka muittenkin. Ite oon käyttäny sitä. Ja se salaattipöytä kuulus olla aina ennen sitä pääruokaa, noutopöyissä. Että se tulis se lautanen puolilleen just sitä hyvännäköstä salaattia, ja sitten siihen ei mahu ennää sitä läskisoossia niin paljon.

Klaudia: Se on kyllä jännä psykologinen juttu, että siihen tarttuu just tommosessa vaikka lounaspaikassa. Tartut eka siihen, mikä on siinä saatavilla. Jos se salaatti on eka, niin sitä tulee otettua enemmän, kun jos se on siellä lopussa sitten.

Kari: Joo, ja sen oon nyt huomannu tuossa, sairaslomatuurausta tein tuolla tehtaalla, meillä on konemiehiä siellä töissä, ja niillä on omat evväät mukana. Tein tämmösen testin, että otin hedelmiä, pullan sijasta vein sinne kahvipöytään, vein toki aina pulliakin, mutta hedelmäpussin puotin siihen pöytään muutaman päivän välein, niin kyllä se hävis. Kyllä ne söi, kun sitä oli tarjolla.

Klaudia: Tästä päästiin oikein hyvin seuraavaan aiheeseen, josta haluun jutella, eli ruokaympäristö. Tämmönen aika itselleni tuntematon termi, kertositko sä, Sari, vähän siitä, että mikä on ruokaympäristö, ja miks siihen kannattaa kiinnittää huomiota?

Sari: No toi oli hyvä esimerkki, toi kahvipöytäesimerkki. Työpaikalla voi olla ruokaympäristö. Jos se ruokaympäristö nyt halutaan määritellä jotenkin tai selittää sitä, niin se on se tila tai ympäristö, missä me syödään. Ja se voi olla se ihan lounaspaikka, tai se voi olla oma kotikeittiö, tai se voi olla se autossa syöty työpaikkaeväsruoka. Ja käytännössä ruokaympäristö voidaan myös laajemminkin käsittää, elikkä se voi olla meijän lähikauppa, kaupat vaikuttavat siihen, minkälainen meijän ruokaympäristö on, onko meijän mahdollista saada esimerkiksi terveellisiä, tuoreita hedelmiä, vai onko hedelmäosasto juuri siinä minun kaupassani, jossa käyn, niin niin huono, ettei kiinnosta hedelmät eikä kasvikset lainkaan. Tää muokkaa meijän ruokaympäristöä myös.

Tai sit jos me vielä laajemmin ajatellaan, niin sit se voi olla vaikka koko Suomi. Elikkä tässä tullaan siihen ruokakulttuuriin, mihin viittasin jo aikasemmin. Elikkä tavallaan minkälaista ylipäätään, ruokaa, meillä on kaupoissa tarjolla, kuinka helposti sitä terveellistä ruokaa on saatavilla ja vielä laajennan sitä ja rönsyilen, millä hinnalla on? Elikkä tässä tulee myös sitten se, että onks sitten se… Hintahan määrittelee paljon sitä, mitä me ostetaan ja myös sitten ehkä sitä… Liittyy hyvin kiinteesti tähän ruokaympäristöön. Elikkä meillähän myydään siis sitä, mitä me ostetaan. Tää on tämmönen jatkumo ja vähän tämmönen oravanpyörä, että mitä enemmän me ostetaan tietynlaisia asioita, sitä enemmän meille niitä myydään, niin sen enemmän me ostetaan taas. Elikkä tää on niin kun käänteinen juttu, ja tää on hyvin kiinnostava. Ja tätä pyöräähän ravitsemuskeskustelussa kovastikin yritetään vaikuttaa elintarviketuottajiin ja -tehtaisiin, että terveellisen ruuan pitäis olla samanhintaista tai mielellään edullisempaa. Sitä pitäis olla tarjolla riittävästi, ja myös tämmösiä puolivalmisteita ja ihan valmiita ruokiakin, jotta niitä ihmiset enemmän ostaisivat. Tää on ihan älyttömän tärkeä ja iso kansallinen asia.

Klaudia: Toi hinta on mun mielestä aina… Koska se on rakenteellinen ongelma, mihin me ei pystytä sillä tavalla tavallisina kansalaisina ihan hirveesti vaikuttamaan. Jokainen voi siihen omaan ruokaympäristöönsä, että palaverissa on pullan sijaan hedelmiä, niin vaikuttamaan, mutta tuli mieleen esimerkiks vanha dokumentti, taitaa olla parikyt vuotta jo ilmestynyt, tää Supersize me, jossa tää henkilö, amerikkalainen siis, pureutuu tähän Amerikan erityisesti pikaruokatarjontaan, -kulttuuriin. Siinä just nostetttiin tosi vahvasti tää, et siel on saatu lobattua asioita aika paljon siihen suuntaan, et nimenomaan yksinkertasesti on halvempaa syödä epäterveellisemmin, kun vaikka vihanneksia ja näin pois päin.

Sari: Kyllä. Ja monet tarjouksethan on tämmösiä, et ostat kuus kympillä suklaalevyjä. Tai jotakin tämmösii sokeripitosii limsoja ja juomia ja mehuja. Elikkä tämmöset massatarjouksethan on tämmönen nykypäivän vitsaus. Toki myös isot pakkauskoot ovat tälläsiä. Mut sitten tosta ruuan hinnasta voisin kyllä vielä sanoa, et sitten jos ihan puretaan se osiin, ja jos mietitään vaikka sitä lautasmallia, ja terveellistä syömistä, et jos oikeesti söisi lautasmallin mukaisesti ja ruokapyramidin mukaisesti, niin se on edullisempaa kuin sitten lopultakin se epäterveellinen ruoka. Koska sitten juurekset ja tämmöset viljatuotteet, täysjyväviljatuotteet, joita kuuluu sitten siihen, monet kasvikset, kun käytetään sesonkikasviksia, niin ne on edullisia. Ja sitten jos mietitään vaikka nyt ruokapyramidin näkövinkkelistä, niin ruokapyramidissa on aika korkealla siellä sitten ne kalliit, niin kun lihat ja leikkeleet ja juustot, jotka ovat sitten niissä terveellisissä tuotteissa ehkä useimmiten vähän kalliimpia, mutta niitä ei muutenkaan pitäisi syödä hirveen paljon.

Elikkä tätä mä haluisin aktiivisesti korjata, että terveellinen ruoka on aina kalliimpaa. Siis se ei ole sitä, jos ne painopisteet menee oikein. Toki, jos verrataan rasvasta juustoo ja vähärasvasempaa juustoa, niin aika usein se vähärasvanen juusto on kalliimpaa. Mut sitä juustoa muutenkin pitäisi syödä päivän aikana vähän, eli se ei oo meijän ruuan painopiste eikä keskiö. Ja jos ne painopisteet menee oikein, niin ne on siellä edullisimmissa ruuissa automaattisesti. Elikkä kasvikset, hedelmät, marjat, juurekset. Ja sit se täysjyvävilja. Elikkä siellä ruokapyramidin pohjalla.

Ja tavallaan, jos mietitään vielä tota lihaa, niin siinä pitää myös ajatella sitten myös sitä lihan kulutusta, niin sitten myös sitä määrää. Suomalaiset syö edelleen liikaa lihaa suhteessa siihen, mitä suositellaan. Ja sitten tietenkin tää, joka on tullut jäädäkseen, tää ympäristönäkövinkkeli, niin tää on myös tämmönen terveysnäkövinkkeli, et se on myös semmonen ihan globaali asia, mitä kannattaa ajatella. Se lihahan ja lihatuotteet on kallista lautasen ja ruuan osaa, ja kauppalaskussa se ehkä näkyvin osa, niin sitäkin pitäs syyä aika vähän lopulta, ja sillon voi ostaa sitten sitä vähärasvasempaa ja laadukkaampaa lihaa, kun sitä on siellä määrällisesti vähän.

Kari: Tuo on ollu hyvä huomata, että kauppoihin on tullu semmosia hyviä uusia ateriakokonaisuuksia, missä on juureksia ja muuta seassa. Bulkkituotteita, ehkä niitä ei oo ollu, mutta on pienempiä valamistajia tullu markkinoille, ja nyt on tullu semmosia hyviä eväspaketteja, mitä itekkin on käyttäny. Mutta yhtä minä kaipaisin, miks lähikaupassa ei oo semmosta eväspakettia valamiina, missä ois sämpylä, vihanneksia, mehuja ja hedelmiä? Semmonen pussi, mikä ois heleppo ottoo vaikka meijän kuljettajien mukkaan, ja lähtee päivä [?? 00:46:31]

Sari: Kyllä. Ja sitten jos miettis vaikka tommosia taukopaikkaketjuja, mitä meillä on Suomessa, ihan isoja tekijöitä, montakin eri ketjua, niin siellä vois olla semmonen, että kun se tauko on lyhyt, ja ollaan aikataulusta jäljessä, niin… Tääkin on noussu tässä hankkeessa esille kuljettajien kanssa keskustellessa, että tavallaan ei ehdi, vaikka haluaisikin syödä sen lounasaterian ja varsinkin, jos on jonoo siellä, niin ei siellä jonotella. Sillon ois kätevä, jos ottas mukaan tämmösen jonkun valmiin setin, missä on mietitty asiat valmiiks, eikä tarvii yhtään miettiä, että otanko tuota vai tuota.

Ja tää on myös semmonen iso asia, mitä kaupoissa kannattas muutenkin ajatella, että meillä on juustohyllyt… Jos mä nyt mietin vaikka ihan oman, kohtuullisen pienen paikkakunnan vaikka S-markettia tai K-markettia tai mitä tahansa kauppaa, niin kyllähän siellä on valtavan isot valikoimat vaikka juusto-, tai makkara-, tai jugurttihyllyllä. Ja nyt jos miettii, et on kiire, väsyny, univajeessa, ei oo kauheen ees kiinnostunu välttämättä ravitsemuksesta, mut kuitenkin, jos se ois helppoo se terveellinen syöminen, niin voisi ehkä harkita syövänsä terveellisesti, niin kyllä siinä on aika iso kynnys kuluttajaparalla, jos 15 metriä pitkältä jugurttihyllyltä rupeet valitsemaan sen vähärasvaisen ja vähiten sokeria sisältävän vaihtoehdon, joka vastaa omaa makumieltymystäsi. Ihan valtava haaste on myös valita siitä valtavasta valikoimasta semmonen hyvä tuote. Jotenkin toivoisi, että sitä olisi helpotettu, että täs on meidän terveelliset tuotteet, täs on tämmönen keskikasti, ja uolt on sitten se runsasrasvanen jouluna ja juhannuksena -osasto. Elikkä jotenkin vois ajatella, että voisko niin ryhmitellä, ja helpottaa sitä kuluttajan valikoimaa sitten, kun mietitään näitä, mitä ostaa ja mitä syö. Olipa se sitten valmisateria tai ihan erillinen, joku yksittäinen ruokakomponentti.

Kari: Värimerkkaus. Meillä tehtaan vastaanotossa on värimerkattu koodi, vihreellä saa viiä metsävarastoon ja keltasella emmitään, ja punasta ei saa viiä, niin miks tämmönen ei toimis tuolla ruokakaupan hyllyllä? Vihreet on parasta ja keltanen [?? 00:48:43] ja punasta elä ota.

Sari: Kyllä.

Klaudia: Tuossa on hyvä innovaatio, voidaan suunnata tuonne ihmisille, jotka tämmösiä tuotteita kehittelee, että ottakaapa onkeensa. Sarikin mainitsit, että suomalaiset ylipäätään syö aika paljon lihaa, niin ootsä, Kari, kiinnittäny huomiota tän hankkeen tiimoilta tai muuten, et onks kuskien se… Kiinnittääks he enemmän huomiota siihen lihan kulutukseen ravinnossa?

Kari: En oo nähny semmosta muutosta siihen lihan määrään, ehkä siihen laatuun on keskitytty enemmän. Itekkin oon pikkusen muuttanu niitä, mitä tulloo ostettua. Juustothan on männy ihan pilalle jo, kun ennenhän ne alako siitä rosentista, mutta nytten ne maistuu ne huonommattii. Tai niin kun paremmat. Mutta kyllä kuljettajien kanssa keskustellaan tästä asiasta, se on ihan tullu selekeesti. Ja se, että kun välillä on niitten eväskassia nähny, niin näläkä on tullu. Kyllä sinne on tullu monenlaista tavarata, että niitä on niitä omenoita ja muita ruennu eksymään sinne. Se on ollu hieno nähä. Tuliko se tämän kampanjan aikana, se muutos sinne, vai onko tullu ennen, mutta pääasia, että se muutos on tullu. Ja kyllä itekkin haluais, jos puuautolla lähen reissuun, lähtisin, niin kyllä evväitten laatuun pitäs panostaa.

Sari: Ja toihan on tosi tärkee, tavallaan tää lihakeskustelu on tullut uutena tähän suomalaiseen keskusteluun. Oikeestaan nää 2014 vuoden ravitsemussuositukset ovat ekan kerran ottaneet kantaa ihan lihan väriin ja lihaan ympäristönäkövinkkelistä. Ja oikeestaan tää tämmönen punasen lihan syöntisuositus max puol kiloo viikossa, elikkä alle 100 grammaa päivässä on uusi asia, tai oikeestaan ravitsemussuositusten uusin asia. Muutenhan ravitsemussuositukset ei oo oikeestaan uusiutuneet moneen vuosikymmeneen yhtään mihinkään, ihan samat sävelet on siellä ollu aina, voi melkeen sanoa.

Tavallaan sit semmonenkin huoli… Tai joskus kuulee, et mihin tässä uskoa, kun ravitsemussuositukset muuttuvat koko ajan, ne eivät todellakaan muutu. Mut ravitsemuskeskustelua hirveen paljon sekottaa tämmöset ei ollenkaan siihen kuuluvat tieteelliset tutkimukset, mihin ne suositukset lopulta perustuu. Mut tää liha-asia on tosi uusi asia, ja voin hyvin kuvitella, että juurikin kuljettaja, tai missä tahansa miesvaltaisella alalla, niin se liha on pyhä asia, ja sitä pitää syödä ja se on se, millä jaksetaan. Ja tavallaan, onhan siinä totuudenjyvänen, et pelkällä salaatilla ei pärjää, se ei oo terveellisen ruokavalion ydin, vaan kyllä siinä pitää olla rasvaa ja proteiinia. Ja proteiinia painotetaankin sit siellä terveellisessä ruokavaliossa sinällään. Sitä pitää olla joka aterialle, myös välipaloilla, mut suomalaisten ongelma ei ole liian vähäinen proteiinin syönti, vaan mieluumminkin liian suuri proteiinin syönti, joka johtaa sinne runsaaseen lihan käyttöön. Meil on varaa karsia sitä siitä huolimatta, että meille tulee nälkä tai mikään puute. Se lihakeskustelu on aika tämmönen kärkikeskustelu vähän kaikkialla. Ja nää lihan korvikkeet, just pavut ja palkokasvit ja tämmöset, ne on meille suomalaisille aika vieraita. Kyllä meillä tässä on vielä pitkä tie kuljettavana, että me soijarouheella ja pavuilla paikataan sitä pihviä. Mutta kokonaan ei tarvitsekaan, mä korostan. Elikkä siihen laatuun kannattaa kiinnittää huomiota, ja juuri tämä, että ei oo ihan puolikasta lautasellista sitä liha-annosta siellä. Sitä on varaa monella pienentää. Siitä huolimatta, että ruokavalio kärsii tai menisi pelkäksi salaatin syömiseksi.

[musiikkia]

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

[musiikkia]

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat -podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä ja tämän jakson aiheena on Siilinjärvellä sijaitsevasta Tarinaharjun sairaalamuseosta löytyvät kauhistuttavan upeat vanhat esineet sekä tarinat. Sairaalamuseota ollaan sulkemassa lopullisesti ja Savonian opiskelijat tallentavat taiteen keinoin museon sisälleen sulkemat kiinnostavat tarinat. Savonian podcast-studion sijaan nauhoitamme tällä kertaa paikan päällä täällä Tarinan sairaalamuseon sisätiloissa, joten jos kuuluu jotain haamuääniä tai muuta niin sittenhän myö eletään niihen kanssa ja koetetaan olla säekähtämättä. Sairaanhoitoon liittyvää karmivan hienoa historiaa jaksossa raottaa Kuopion yliopistollisen sairaalan asiakkuuspäällikkö Merja Ålander, tervetuloa.

Merja Ålander: Kiitos.

Klaudia Käkelä: Ja museon taiteellisesta lopusta puolestaan meille kertoo Savonian tanssin opetuksen lehtori Eeri Pihlajakari.

Eeri Pihlajakari: Terve vaan.

Klaudia Käkelä: Me ollaan poimittu täältä museosta Merjan kanssa erilaisia esineitä ja Merja kertoo niistä hieman lisää. Näiden esineiden kuvat löytyvät samaan aikaan kun tämä jakso on julkaistu, niin laitan ne tuolle Savonian Instagram- ja Facebook-tileille tätä jaksoa koskevien julkaisujen yhteyteen, joten jos kuvat kiinnostaa, niin menkää seuraamaan Savoniaa Instagramissa ja Facebookissa, sieltäpä ne kuvat löytyvät. Voitte sitten ihmetellä samalla kun kuuntelette, miltä nämä esineet näyttää. Mutta vielä ennen ku mennään näihin itse esineisiin sekä museon taiteelliseen loppuun, niin Merja kertositko hiukan tän museon taustaa. Ymmärtääkseni tää toimi ihan alun perin ylilääkärin asuntona.

Merja Ålander: Aivan totta, kyllä vaan. Tämä Tarinan sairaalamuseo sijaitsee siis Tarinaharjun vanhan tuberkuloosisairaalan vieressä. Tämä on vanha ylilääkärin asuintalo ja tää on varmaan semmonen sata vuotta vanha, eli tää on funkkistyyliä. Ja tässä ylilääkäri sitten asui varmaan keittäjä mukanansa ja oma perhe. Tässä talossahan on siis kaksi kerrosta ja myös kellarikerros ja ullakko. Mutta itse museo, missä tällä hetkellä ollaan, sijaitsee ykkös- ja kakkoskerroksessa. Tää museohan perustettiin marraskuussa 9. päivä vuonna 1981 ja alussa museo sijaitsi tässä kakkoskerroksessa. Alakerrassa nimittäin sijaitsi silloin vielä sairaala-arkisto. 1990-luvun lopulla saatiin sitten kokonaan tämä sairaalan ykkös- ja kakkos-, eli tämän ylilääkärin entisen talon ykkös- ja kakkoskerros sitten sairaalamuseon käyttöön. Ja alakerrassahan meillä sijaitsee meidän erikoisalojen eri esineistöä, eli siellä löytyy muun muassa radiologian, sydänpuolen, leikkauspuolen, hammaslääketieteen, psykiatrian, tuberkuloosisairaalan mutta myös sotasairaalan aikasta esineistöä. Ja täällä kakkoskerroksessa sitten on taas erilaisia interiöitä, muun muassa leikkaussali ja hoitohuonetta, lääkärin tutkimushuonetta, talousjohtajan huonetta ja olipa täällä semmonen Savon läänin lastensairaalan tämmönen ikään kun pikkunen tila, missä on sen ajan esineistöä. Äärettömän paljon mielenkiintosia tavaroita. Tai itse asiassa pitäs sanoa esineistöä.

Klaudia Käkelä: Eikö niitä oo useita tuhansia yhteensä niitä esineitä?

Merja Ålander: Kyllä vaan, kaiken kaikkiaan esineistöä on 3000 ja valokuvia 2000. Tämä on yksi laajimmista esineistöistä Suomessa. Suurimmat kokoelmathan on tietysti Etelä-Suomessa ja Uudenmaan alueella. HUSilla on oikein toimiva sairaalamuseotoiminta, mutta täällä Sisä-Suomessa ei oo näin laajaa ku täällä meillä Kuopiossa ja KYSillä. Kuopion yliopistollinen sairaala, sillonen keskussairaala, lähti 70-luvulla miettimään tätä museotoimintaa ja millä tavalla he saisivat tallennettua sitä sairaalan ja terveydenhuollon historiaa jälkipolville. Siel oli monia uurakkaita ihmisiä, ylilääkäreitä, ylihoitajia ja työntekijöitä, jotka näkivät sen tärkeyden näistä esineistä, että nämä todellakin tallennetaan ja niiden historia kerrotaan meidän työntekijöille mutta myös meille kuntalaisille, asukkaille ja kaikille, jotka ovat kiinnostuneita terveydenhuollon toiminnasta vuosisatojen aikana. 2000-luvun alussa, taisi olla 2001, yliopisto lähti mukaan, koska nähtiin, että sairaalamuseon esineistö auttaa myös koulutuksessa, eli opetuksessa. Eli kuinka tärkeää on ymmärtää se menneisyys, jotta pystyy katsomaan tulevaisuuteen ja pystyy näkemään myös sen eri terveydenhuollon välineistön, koneiden, laitteiden kehityskaaren, et mistä ollaan lähdetty ja minne ollaan päädytty. Se auttaa myös tunnistamaan esimerkiksi, minkä takia kutsutaan sydänfilmiä sydänfilmiksi. Aikaisemminhan sydänfilmi tuli filminä ulos laitteesta. Tänä päivänä ei tule mitään filmiä, mutta meillä on jääny meidän sanastoon sana sydänfilmi. Ja se on menneisyyttä, eli historian tuoma sana, joka on jääny meidän nykykieleen myös.

Klaudia Käkelä: Savonialla ja Kuopion yliopistollisella sairaalalla on tosiaan parhaillaan tällainen yhteisprojekti, jossa tehdään tallenne Tarinaharjun sairaalamuseosta, koska sen tarina on loppumassa tänä vuonna. Huomaatteko mitä tein siellä, tarina. Rakennus otetaan ihan muuhun käyttöön ja tässä tallenteessa, jota nyt tämän vuoden aikana tehdään, niin sairaanhoidon ja lääketieteen historian polkua selvitetään sairaalamuseon tämän esineistön ja tilojen ja tunnelmien kautta. Savonian tanssin opetuksen lehtori Eeri Pihlajakari, sä olet ollut mukana tuottamassa tätä tallennetta. Kertositko sä, mitä kaikkia asioita tähän kokonaisuuteen on tulossa?

Eeri Pihlajakari: Joo. Tästä on itse asiassa tulossa muutamakin erillinen tarina. Me ollaan musiikin ja tanssin opiskelijoitten kanssa lähdetty tekemään tämmöstä yhteistä projektia, jossa musiikin opiskelijat laatii musiikkia tämän rakennuksen innoittamana ja sen esineistön innoittamana ja tää on käynnistyny jo tammikuussa tämä projekti. Ja sitte tanssijat on uinu mukaan myöhemmin vähän ja lähteneet sitten samoista teemoista ja musiikillisista aihioista rakentamaan sitä omaa tanssillista osuuttaan. Ja sitten tähän tarvitaan vielä kolmas opiskelijaryhmä, eli tuolta Design Centerin harjoittelusta on meille kolme muotoilun opiskelijaa lähteny tähän mukaan ja heidän tehtävä on valmistaa tästä musiikin ja tanssin kudelmasta sitte tanssielokuva, joka soi ja liikkuu sulavasti sitten ja itse asiassa tällä hetkellä ovat kuvaamassa tuolla Savonian kampussydämessä nyt sitten yhtä kohtausta, joka liittyy tänne sairaalamuseon syövereihin.

Klaudia Käkelä: Kerro vähän, mitä nyt voi vielä tässä vaiheessa ja saa kertoa, että millanen, minkä tyyppinen tästä tulee tästä elokuvasta? Miten te ootte ottanu tätä ite sairaalamuseota mukaan sinne?

Eeri Pihlajakari: No, me ollaan kaikki täällä käyty useampaan otteeseen tutkailemassa esineitä ja me ollaan ihan katsottu tietenkin sen esineen tarkotusperää, mikä siellä on, mutta sitten lähetty ihan abstrahoinnin tielle, eli et minkä muotonen se esine on tai minkälaista tunnelmaa joku tietty interiööri täällä meille viestii. Ja siitä ollaan lähdetty ihan rakentelemaan erilaisia tunnekomboja, eli meil on lähetty pelkistämään näitä teemoja, et meillä saattaa olla tunne pelko ja sitten meillä saattaa olla vaikka tunne toivosta. Ja tietenkin loppusilauksena sitten tunne semmosesta voimaantumisesta ja siitä, että mennään elämässä eteenpäin ja kevät saapuu, niin ku täällä tällä hetkellä konkreettisesti tää ihana sairaala miljöönä on puhjennut kukkaan tosiaan, kevät on saapunut. Ja, mitäs vielä?

Klaudia Käkelä: Mä just mietin, että tälle sisällölle oli tulossa käsittääkseni jopa kolme toteutustapaa, pitääkö tää vielä paikkaansa? Kertositko lisää näistä kolmesta toteutustavasta?

Eeri Pihlajakari: Joo, minäpä kerron. Eli tää tanssielokuva tosiaan on yks oma kokonaisuutensa. Ja siihen liittyen sitten sen jälkeen ollaan lähetty miettii sitten nimenomaan tätä Tarinan historiaa ihan sieltä tosiaan, matkaa sieltä 1800-luvun puolelta näihin päiviin ja sitten tavallaan tän historian kertomisen kautta ollaan päädytty sitten myös ihan draamallisiin elementteihin. Eli ihan käytännössä me ollaan kuvattu tämä koko museo 360-periaatteella, eli lopputuotosta sitten se, kuka sitä käyttää, pystyy itse ikään kuin surffailemaan täällä sairaalan sisällä ja 360-versioon tehdään sit sellasia hotspot-kohtia ja sitten kun ne klikataan auki tai avataan niin sieltä paljastuukin sitten sellainen fiktiivinen hetki sairaalamuseon historian tai sairaanhoidon historian ääriltä. Ja siihen me ollaan sitten ihan rekrytty näyttelijöitä tuolta KYSin puolelta, siel on oikeita neurologeja näyttelemässä vanhan ajan neurologia muun muassa ja ollaan tälläsiä tosiaan ihan näyteltyjä hetkiä tekemässä tän 360-surffailumateriaalin lisäksi. Ja jos hyvin käy, niin ehkä ens vuoden puolella päästään tämmösen VR-versioon sitten, josta saatas immersiivisyyttä lisää sitten loppukäyttäjälle, mutta se on vielä vähän semmonen, katsotaan miten käy.

Klaudia Käkelä: Ja VR siis tarkoittaa virtual reality, eli tämmönen tavallaan virtuaalitodellisuus, kokonaisuus, mutta sen teko on tosiaan vielä sen verran vaiheessa, että ette tiedä, tuleeko sitä?

Eeri Pihlajakari: Joo se on nyt vielä, niinku sanotaan meillä, niin sanotusti pöydällä. Että nyt se missä ollaan hands on, niin on todellakin tää tanssielokuva ja sitten tää 360-tallenne ja sen dramatisointi.

Klaudia Käkelä: Tarinaharjun taiteellisen tallenteen varsinaisen toteutuksen hoitavat siis Savonian opiskelijat hyvin monialaisesti. Mukana on tanssin, musiikin ja sosiaalialan opiskelijoita. Seuraavaksi opiskelijat kertovat, että millanen projekti tämä on ollut ja millaisia ajatuksia sairaanhoidon historia herättää tanssijassa, muusikossa ja sosionomissa.

[musiikkia]

Klaudia Käkelä: Seuranani ovat tosiaan tällä hetkellä täällä Annaleena Laurikkala, joka on sosionomiopiskelija, Katja Haapakoski, joka opiskelee tanssia sekä Jasmin Saarela, joka on musiikin opiskelija. Ja nyt on tarkoitus sukeltaa tähän mielenkiintosen sairaalamuseon taiteellisen lopun maailmaan teidän kanssa. Miten ku työ ootte kaikki eri alojen opiskelijoita, on sosionomiopiskelija, tanssi, musiikin opiskelija, niin miten te ootte kaikki tavallaan lähestyny ja katsonu sitä sairaalamuseota teidän omista lähtökohdista?

Jasmin Saarela: Vuoden alussa mä olin tämmösellä kurssilla kun Luovan tuottamisen kurssi, jota piti Pekka Toivanen ja mun mielestä oli ensinnäkin hirmu hienoa se, että päästiin tekemään semmosta aitoa oikeeta asiaa, joka tulee jonnekin käyttöön ja se jää elämään vielä sen tekemisen jälkeenkin. Ja oli tiedossa, että tää sairaalamuseo tullaan tyhjentämään ja sitten se haluttiin jollain tavalla taltioida. Ja en nyt muista keneltä tämä ajatus oli sitte syntyny tästä, että minkälainen siitä tullaan tekemään, että siihen kytkeytyy tanssia ja meidän oli tarkotus tehdä siihen musiikkia. Ja sitten me lähdettiin ihan ensimmäisenä sinne paikan päälle katsomaan sitä museota ja se oli todella vaikuttava, vanha, hieno rakennus ja sitten ne kaikki instrumentit siellä ja se pohdinta siitä, että mitä siellä on tapahtunu ja minkälaisia tunteita siellä on ollu. Vähän sitä kautta makustelemaan, että minkälaista tunnelmaa ja minkälaisia ääniä siellä vois kuulua ja miten ne vois kuulua siinä musiikissa. Et tämä oli se ensimmäinen purasu meidän muusikoitten puolelta.  

Katja Haapakoski: Ja samoin me tanssinopettajaopiskelijat, mentiin sinne paikan päälle ja me tietty sitten katsottiin paljon sitä tilaa, kun oli tiedossa, että tullaan tekemään sellanen teos, jota kuvataan siellä paikan päällä. Niin sitten me tietenkin katsoimme niitä esineitä sillä lailla, että mitkä on visuaalisesti kiinnostavia ja miten niitä vois sisällyttää siihen teokseen, miten tanssi vois liittyä ja linkittyä niihin, mitä tiloja vois käyttää, et me katsottiin hyvin visuaalisella silmällä sitä, et ai, onpa mielenkiintoisen näköinen tämä seinä ja tästä sais hienon oton. Ja näin. Ja sen jälkeen sitten lähdettiin tekemään sitä koreografiaa ja siinä vaiheessa te olittekin sitten jo säveltäny sitä musiikkia, eli oli työstetty tällaset teemat sitten sen teoksen pohjalle. Tällaset, mitenkä sanos, sairaalassa käymiseen liittyviä tunteita siihen teoksen pohjalle ja te olitte säveltäny niitten pohjalta ja sitten me alettiin tekemään sitä kaarta sille teokselle.

Annaleena Laurikkala: Ja me taas sosionomiopiskelijoina, niin me ollaan Päivin kanssa, eli Päivi Luomalan kanssa, tässä sairaanhoitajia peruskoulutukselta ja nyt kun ollaan sitten opiskelemassa niin pyydettiin vapaaehtosia sitten tähän työhön ja me lähettiin Päivin kanssa mukaan, eli me ollaan kerätty ihan taustatietoo tästä sairaalamuseosta ja yleensäkin terveydenhuollosta Suomessa, johonka sitten tässä nämä teidän tai meidänkin draamakohtaukset tulee sitten perustumaan. Ja tää on ollu kyllä todella mielenkiintosta, just sairaanhoitajankin näkökulmasta mennä sinne 1800-luvun loppuun, sota-aikaan, ja me myös käytiin tutustumassa sinne sairaala-alueelle ja se oli kyllä todella mielenkiintosta nähdä, tavallaan esimerkiks jos ajatellaan rullatuoliakin, niin periaatteessa se perusjuttu on ollu jo tiedossa sillon esimerkiks 1800-luvulla, totta kai se on kehittyny ja nykyään on kaikki sähkövempaimet ja muuta, mutta miten hienoo nähdä se historia ja se, että se nyt tallennetaan myös tähän, niin on kyllä todella jälkipolville ja tuleville sairaanhoitajille tai terveydenhuollon ammattilaisille, on se hieno nähdä.

Klaudia Käkelä: Mua kiinnostaa kun en oo ite yhtään tanssillinen henkilö, niin erityisesti kiinnostaa kuulla siitä muun muassa, että miten tanssi sairaalamuseosta tai tästä ympäristöstä ja näistä esineistä syntyy. Eli miten sä tanssijana tartuit niihin muotoihin, joita siellä sairaalassa on?

Katja Haapakoski: No, liikkeen kauttahan voi käsitellä ihan mitä tahansa asioita, et kehon kieli on hyvin runsas ja rikas. Ja tähän oli tosiaan tehty se käsikirjoitus niitten sellasten sairaalassa käymisen tai sairaalakokemuksiin liittyvistä tunteista, eli meillä oli tässä pohjalla sellaset kun pelko ja toivo, ahdistus ja helpotus, voimaantuminen, luottamus. Niin me lähdettiin sitten tuomaan niitä meidän kehoon ja liikkeeseen. Ja siinä vaiheessa sit oli jo toki tosi tärkeessä roolissa se musiikki, et näitten samojen teemojen ja tunteiden pohjalta musiikkipedagogiopiskelijat oli tehny omat sävellyksensä ja sitten me lähettiin toki sitäkin sovittaa yhteen. Nyt tässä on jo tällanen musiikki, joka jo ilmasee tällasta tunnetta, miten mä toisin tähän liikkeen keinoin esille sitä.

Klaudia Käkelä: Tosiaan, musiikki ja tanssi kulkee hienosti yhdessä, mut mites tää sosionomia-kulma, mikä on ollu Annaleena sun rooli tässä?

Annaleena Laurikkala: No minun rooli on ollu tässä juuri nimenomaan kerätä sitä taustatietoo eli ihan faktaa terveydenhuollosta, sairaanhoidosta Suomessa. Me ollaan kerätty sitä tietoo ihan 1800-luvun lopusta ihan tänne 1980-luvulle asti, eli ollaan kerätty tietoo siitä, miten KYS on syntynyt, me ollaan haastateltu Viljo Rissasta, joka on ollu tässä museoprojektissa aktiivisesti mukana ja saatu häneltä hyvin tärkeetä tietoo esimerkiks sairaalamuseon, miten se on lähteny, miten se on rakennettu sairaalamuseo, mistä on esineet tullu ja sitten näitten esineitten pohjalta me ollaan rakennettu tämmösiä erilaisia aihealueita, eli meillä on siellä esimerkiksi hammashuolto, meillä on neurologia, meillä on tuberkuloosi tietystiki, koska Tarinaharjun sairaala on ollu tuberkuloosisairaala, ni me ollaan siitä kerätty paljon tietoo. Ollaan myös haastateltu omia sukulaisia, koska siellä on, oma isäkin on sairastanu tuberkuloosin, niin on ollu tämmösessä sairaalassa niin sieltä on saanu semmosta käytännön tietoa ja sanontoja, ja millasta on ollu esimerkiksi byrokratia sairaanhoitajan ja lääkärin välillä. Eli ihan tämmöstä käytännönläheistä tietoo ollaan kerätty ja ollu kyllä todella mielenkiintonen projekti. Itsekin palannut sinne esimerkiksi sota-aikaan, minkälaista se on ollu ku on ollu oikeesti pulaa tarvikkeista ja mitä kaikkee on jouduttu keksimään siinä vaiheessa tai esimerkiks hammaslääketieteestä tämmöset jalkaporat, jotka on ollu käytössä jo 1800-luvun lopussa. Et miten, kuka on keksiny sen, että sitä kariesta täytyy poistaa sieltä hampaista. Et se on kyllä ollu monivivahteista ja mielenkiintosta ja tosissaan meillä on ollu lehtori Tuija Sairanen mukana tässä projektissa, et hän on ollu kyllä korvaamaton apu sitten taas luomaan tämmösiä draamakohtauksia, esimerkiksi tubi-potilaan kanssa tai hammashuollossa tai esimerkiks lastenhoidossa, minkälaista lastenhoito on ollu sillon. Ku me käytiin siellä sairaalamuseossa sillon tutustumassa, niin oli ihana kuulla niistä ihan jostain yksittäisistä esineistä sitä tarinaa, esimerkiksi tästä, missä lapsi kuljetettiin boksissa Helsinkiin tai keskonen kuletettiin, niin yöjunalla laitettiin hoitaja menemään vastasyntyneen kanssa, siellä laitettu hiekkaa lämmitteeksi sinne kaapin pohjalle, ku ei oo ollu mitään muuta. Tällanen.

Klaudia Käkelä: Kyllä ja juurikin muun muassa tästä keskoskaapista puhutaan juuri tässä Ålanderin Merjan ja Eeri Pihlajakarin kanssa. Sä oot esimerkiks Annaleena aiemmalta koulutukseltasi sairaanhoitaja ja nyt sit opiskelet sosionomiksi, ni miten se, mua kyllä kiinnostaa teidän kaikkien näkemykset tähän historiaan, mut sulla on se tietty ammatillinenki tausta tässä, niin millasia ajatuksia sulla on heränny suhteessa nykysairaanhoitoon kautta sosiaalialaan verrattuna siihen, mitä se on ollu 50 vuotta, 100 vuotta sitten mahollisesti?

Annaleena Laurikkala: Jaa. No kehitys on ollu siis valtavaahan se on ollu ja niinku mä just äsken sanoin, että tavallaan ne perusjutut on ollu jo sillon, mut niitä on vaan viety eteenpäin ja kehitetty, teknologia on kehittyny, vieny niitä eteenpäin. Mut esimerkiks neurologiasta, meil oli tämmönen esimerkki epilepsiapotilaasta, niin lääkkeenkehityksestäkin, niin kyllähän se on ollu, niitä samoja lääkkeitä on vaan viety eteenpäin, esimerkiks 1960-luvulta eteenpäin, et on ollu näitä tiettyjä lääkkeitä. Tai esimerkiks törmättiin tämmöseen, lapsilla on käytetty epilepsian hoitoon tämmöstä ketoosihoitoa, eli siis ihan ku nykypäivänä ketoosidieettiä käytetään. Että he syövät, että heillä jää se hiilihydraatti aika lailla poissa, ni sit luin, että itse asiassa nykypäivänä joillekin lapsille on kehotettu tätä samaa hoitoo, ja se on ollu jo sillon monta kymmentä vuotta sitten käytössä. En tiedä onko se ihan suositeltava hoito, mutta lääkäri on sitten suositellu ihan tässä 2000-luvullakin tämmöstä hoitoo ja on saatu sitten poissa näitä, se oli itse asiassa migreenistä, mistä mä puhuin. Mutta joo. Kehitys on ollu huimaa ja se, että mihinkä tämä vielä vie eteenpäin, niin se on kyllä, että onneksi, toivottavasti itse pystyy vielä näkemään sen, että kuinka paljon eteenpäin me mennään tässä terveydenhuollon kehityksessä. Mutta se, että muistaa sen, että mitä siellä on ollu, niin kyllä se on jälkipolvillekin todella tärkeetä, että mistä me ollaan tultu ja mihin me ollaan menossa, niin se semmonen jatkumo.

Jasmin Saarela: Ja itsellä on jotenki semmonen ajatus siitä, samaa mieltä todellakin, mut sit vielä tavallaan kun tullaan tähän taiteeseen, niin haluaa liittää siihen sen inhimillisyyden kokemukset ja ne tunteet ja just se, että miten ennen siihen sairaalakäynteihin on varmasti liittyny se kipu aika oleellisena osana, just tämmönen hammashoitokin, niin huhhuh. Voi vaan kuvitella. Ja omilta vanhemmiltakin kuulee vielä sellasia juttuja, että ei oo ollu niitä puudutteita esimerkiks. Ja nykyään otetaan huomioon se ihmisen mielikin semmosissa perustoimenpiteissä. Siis siinä mielessä tarkotan sitä, että jos jotakin pelottaa, niin siihen suhtaudutaan, että jotenkin, ainakin minulle on jääny siitä sellanen kuva, siitä sairaalamuseosta ja muutenkin kaikesta tämmösestä, mitä isovanhemmat on kertonu, että se lääkäri ja se sairaalahenkilökunta on ollu semmosia auktoriteetteja jollain tavalla vähän tämmösiä yli-ihmisiä ja sit niitä ih misen tunteita ei oo niin otettu niissä toimenpiteissä huomioon. Ni mä jotenki itse koen, että se on nykyään erilaista siinä mielessä.

Annaleena Laurikkala: Joo, mä oon ihan samaa mieltä, koska se potilaan osallisuus nykyään on kyllä semmonen näkyvä osa, eli potilasta kuunnellaan, asioita katsotaan potilaan kannalta. Aikasemmin se on ollu siltä kannalta, missä lääkäri ja hoitaja on ollu, eli heitä on toteltu ja tehty juuri niin kuin he ovat sanoneet ja myöskin ammattikunnassa on ollu se oma byrokratia, eli siellä on ollu perushoitajat ja sairaanhoitajat, ni heilläkin on ollu se oma byrokratiansa, ja nykyään tuntuu, et me tehdään kaikki samaa työtä ja me ollaan kaikki samaa tiimiä osastolla sairaalamaailmassa, että se on kyllä muuttunu.

Klaudia Käkelä: Mitä sä pystyt kertomaan tästä tanssipuolesta, että mitä siellä tapahtu tällä viikolla ja mitä vielä tapahtuu ja näin pois päin?

Katja Haapakoski: No kyllä nyt ollaan tosissaan päästy tähän vaiheeseen, että on alettu kuvaamaan tätä lopullista videoteosta, eli tästä tulee tanssielokuva, noin 12-minuuttinen. Ja upeat Design Centerin kolme kuvaajaa on tekemässä tätä ja alotettiin tosissaan täällä kampussydämessä. Että pääosin meidän kuvauslokaationa on tietenkin se sairaalamuseo, mutta sitten tähän käsikirjotukseen meillä synty semmonen unenomainen kohtaus, joka kuvastaa näitten henkilöitten, jotka on tässä teoksessa, ni heidän sellasta sisäistä maailmaa ja sellasta toivon heräämistä siellä ja voimaantumisen kokemusta, niin me tahdottiin siihen luoda vähän ku sellanen valkoinen illuusio ja etsittiin semmosta studiotilaa ja keksittiin, että kampussydän, siellähän on valkosta seinää ja teipattiin sieltä kaikki ylimääränen piiloon, tuotiin valkoset tanssimatot ja siellä valkosissa vaatteissa kuvattiin. Meillä on ihan monta kuvauspäivää myös vielä tiedossa, että ollaan alotettu siellä sairaalamuseolla myös, mutta useana päivänä tullaan jatkamaan.

Jasmin Saarela: Tästähän on jo aikaa jonkun verran, en muista paljonko, kun äänitettiin nämä teokset ja meitä oli tosiaan siis neljä opiskelijaa, Sulo Niiva, Milja Tikkanen ja Minka Kaartola ja minä. Ja me saatiin, niinku Katja tässä kerto, niin saatiin ne tunnetilat itse oikeestaan valita, että mitä lähdetään työstämään ja mulla oli se voimaantuminen. Sit se matkan varrella eli kuitenkin. Et oli ideoita ja sai palautetta. Mun mielestä se oli todella tärkeetä, ku itse on aina hirmu omaehtosesti päässy tekemään omaa musiikkia, niin sitten se, että tehdään jonkun kanssa yhteistyössä ja saadaan sitä palautetta ja sit ku tanssijat ja muusikot hyvin erilaisesti tarkastelee sitä musiikkia, ni sitten jos minä oon sitä mieltä muusikkona vaikka, että tämä on todella minimalistista tämä, niin se tanssijasta saattaa olla todella runsasta. Ku me ajatellaan sitä niin eri näkökulmista. Ja mulla itsellä sit oliki ehkä, toki se instrumentaatio oli hyvin suppea, kun oli meitä vaan viis henkeä siinä soittamassa ja laulamassa, mutta et hyvin minimalistisesti sitä lähestyin. Ja sit lähin vaan miettimään sitä, että minkälaisia, tämä tunne minkä minä sain, tää voimaantuminen, että minkälaisia ajatuksia, värejä ja tuoksuja ja kuvia se minussa herättää sen sairaalamuseon kautta. Ja siitä se sitten lähti elämään ja tosiaan sitten siitä tulikin, mä tein lopulta useamman osan tavallaan semmosia siltoja tai läpimenoja toisiin kappaleisiin ja vielä aika viime hetken muutoksiakin tein, mutta niistä tuli kyllä sitten todella hienoja niistä ja se on hieno se kokonaisuus kyllä.

Katja Haapakoski: Mä oon kans kokenu tosi antosana tän eri alojen opiskelijoiden yhteistyön. Eli kun meitä on musiikkipegadogiopiskelijoita, me tanssipedagogiikkaopiskelijat ja sitten nää muotoilun ihmiset, ja jokasella on se oma tulokulma tähän asiaan, niin sitten mä koen sen aivan valtavan antosana sen, et sit tulee jokasen se oma näkökulma siitä samasta aiheesta. Ja sitten se on niin rikasta sillon se yhteistyö myöskin ja se tällasen yhteisen tuotoksen tekeminen, niinku Jasmin myös sanoi, et jos tekisi yksin, ni olisi vaan se oma mielipide ja oma visio. Sit ku tulee toisten ihmisten näkökulmia, niin sit se muuttaakin sitä, sitä saa ite jonkun ajatuksen toisten ideasta ja sitte se, että se lopputulos, se valmis teos, se on näitten kaikkien eri ihmisten eri visioiden, yhteisten mietintöjen ja niitten sellanen yhteensulautuma, niin se on must tosi upeeta. Ja opiskelijana aivan äärettömän antoisaa ja myös sellasta ammatillisesti kehittävää päästä sekä musiikkipuolen että muotoilijoiden kanssa tekemään yhteistä teosta.

Jasmin Saarela: Kyllä. Ja jotenki se on hirmu semmosta inspiroivaa saada niitä erilaisia näkökulmia, että mitä tuosta voisi imeä jotain uutta, et kiitos teille vaan, että tää on hyvin sujuvasti menny tämä. Jälkeenpäin jos ajattelee, niin yhteisiä näkemiskertoja ois voinu olla enemmän. Et oltas vielä jotenki voitu velloo yhdessä siellä jossain.

Klaudia Käkelä: Nouseeks sulla Annaleena tästä sosionominäkökulmasta, oot sä miten paljon saanu olla yhteistyössä tän muun porukan kanssa vai ootteks te siellä enemmän puuhastellu sosionomit keskenään näitä teidän sisältöjä?

Annaleena Laurikkala: Joo, me ollaan oltu tavallaan tämmönen oma ryhmä täällä, eli minä ja Päivi Luomala ja sitte tää lehtori Tuija Sairanen, me ollaan pidetty tällasia yhteisiä tapaamisia ja ollaan mietitty näitä draamakohtauksia ja Päivin kanssa ollaan just puhuttu, että miten suuri apu Tuijasta on ollu luomaan sitä, että se yhteistyö luo sitä erilaista, tulee ideoita, voidaan pallotella ja mitä ei välttämättä tulis yksin tai edes kaksinkaan. Ku meitä on ollu tämä kolmen pieni ryhmä, niin me ollaan saatu yhdessä sitten just miettiä niitä. Esimerkiks näille draamakohtauksille, siinä on ihan henkilöhahmoja, niin miettiä sen ajan nimiä ihan ja tämmösiä ihan pieniä nippelinappelitietoja, niin näitä ollaan just mietitty yhessä ja etsitty. Se on ollu hirveen, yks on kirjottanu, yks on googlettanu, yks on lukenu kirjoja. Et semmonen kombonaatio, ja että se yhteistyö on ollu, tää tekeminen on ollu todella todella mukavaa ja antoisaa.

Katja Haapakoski: Meitä on siis kaksi tanssipedagogiopiskelijaa tekemässä tätä tanssielokuvaa, minä ja Mira Heiskanen, ja me ollaan saatu ihan itse tehdä tämä koreografia tähän ja toimitaan tanssijoina tässä. Ja tää prosessi jatku sitte sillä lailla, et kun me oltiin muusikoitten kanssa yhessä työskennelty ja he oli päässy äänittää nää omat sävellyksensä, ni me tavattiin näiden Design Center Savonian kuvaajien kanssa. Eli sieltä on Martta Holma, Olaus Hurtig ja Samuli Heikkinen tässä projektissa ja me mentiin myös yhdessä käymään siellä sairaalamuseolla. Ja silloin tuli sitten tää muotoilijoitten näkökulma vahvasti mukaan. Eli he vasta sitte todella tarkasti katsoo valoja, muotoja, niitä tiloja ja totta kai sitä esineistöä myös eri lailla. Ja siinä vaiheessa me päästiin sitten tuomaan yhteen niitä meidän ideoita ja alettiin yhdessä sitte tehä sitä semmosta kuvakäsikirjotusta, me tanssijoina ja tän teoksen koreografeina tuotiin sitten meidän ajatuksia siitä, meidän visioita, että mitä me haluttas että tässä tulis jotain esille. Sitten he toi sen heidän osaamisensa, kuvaamisen, editoimisen näkökulman, et miten se voitas toteuttaa. Ja se on ollu sitten tosi upeeta se yhteistyö ja jään kyllä itse todella suurella innolla jo tässä vaiheessa odottamaan sitä, että kuinka upea on se lopullinen teos, valmis sitten.

Klaudia Käkelä: Jäämme siis suurella mielenkiinnolla odottamaan, että mitä kaikkea tästä monialasesta yhteistyöstä sitten saadaan oikeesti hedelmäksi.   

[musiikkia]

Klaudia Käkelä: Ja nyt päästään tähän minua ainakin eniten jännittäneeseen osuuteen, eli Kuopion yliopistollisen sairaalan asiakkuuspäällikkö Merja Ålander, kertoisitko ensimmäisestä esineestä, jonka olet napannut tähän meidän podcast-jaksoon. Se on tommonen puinen laatikko.

Merja Ålander: Kyllä vaan. Se on itse asiassa keskoslapsen vanerinen kuljetuslaatikko. Tämä on yksi kiinnostavimmista esineistä täällä sairaalamuseossa. Ei oo pitkä aika siitä, kun vakavasti sairaita keskoslapsia ei voitu hoitaa täällä KYSissä tai silloisessa keskussairaalassa, vaan keskoslapset siirrettiin tällaisella vanerilaatikolla hoitajan kanssa, hoitajan avustamana, hoitajan kantamana Kuopiosta Helsinkiin. Vauva, keskonen, laitettiin tuonne laatikon sisälle, tietysti se oli pehmustettu laatikko. Laatikon alapuolella on liukuva alaosa, jonne lisättiin tämmösiä kuumavesipulloja pari kappaletta. Ne ovat sellasia muovisia tai tällaista kumimateriaalia olevia kuumavesipulloja ja näiden avulla pyrittiin siihen, että keskoslapsi pysyy lämpimänä. Keskoslapsi peiteltiin tietysti hyvin ja kun hänet oli aseteltu sinne laatikkoon, niin laatikko suljettiin. Laatikon päällä on neliönmuotoinen tämmönen, varmaan siihen aikaan ollu lasinen…

Klaudia Käkelä: Ikkuna.

Merja Ålander: Lasinen ikkuna, kyllä, jonka kautta hoitaja pystyy junamatkan aikana tarkkailemaan, kuinka lapsi voi ja tarvittaessa sitten hoivata, jos näyttäyty siltä, että sen pitkän junamatkan aikana esimerkiksi piti kuivittaa tai muuta tai syöttää. Vauva, keskoslapsi ei toki ollut missään nimessä ollut laatikossa ilman henkireikiä, eli laatikon päällähän löytyy tollasia, taitaa olla viisi kappaletta, joiden kautta sitten varmistettiin, että keskoslapsi sai ilmaa. Niin se hoitaja lähti sitten illansuussa sinne Helsinkiin päin ja hänet saateltiin sinne Kuopion rautatieasemalle ja hän kantoi sitä kädessään. Eli keskoskaapissa on nahkaiset remmit, ja hän kantoi sitä käsivarrellaan sinne junaan. Illalla juna lähti ja aamulla se oli Helsingissä. Ja kun elettiin sitä aikaa, niin ei tosiaankaan ollut ambulanssit vastassa, vaan hoitajan täytyi lähteä etsimään jatkokuljetusta sinne sairaalalle. Eli hän käytännössä kantoi sen vauvan, keskoslapsen, Kuopiosta junalle ja junalta Helsingistä rautatieasemalta sinne sairaalalle. Tänä päivänä, onneksi me täällä KYSissä hoidetaan keskoslapsia ja meillä on valmiuksia eikä tartte lähtee Helsinkiin ja ei tarvitse missään nimessä sijottaa keskoslasta vanerilaatikkoon.

Klaudia Käkelä: Kyllä ja mä oon nähny omin silmin tän KYSin tehohoidon tiimin laitteiston, jolla he siis lähtee, jos pieni vauva on hädässä jossain päin tätä sairaalan aluetta, tätä hoitoaluetta, erikoisvastuualuetta, niin se lähtee se porukka ambulanssilla pillit vinkuen ja todella hi-tech -laitteilla. Aika kauas on tultu, tosiaan tommonen vaaleesta puusta, mitähän koivua tuo saattaa olla, en tiedä yhtään, vaaleasta puusta tehty ja nahkaremmeistä sen saa kiinni ja semmosilla myös kannetaan. Aika tommonen iso siis, että jos mä ottasin, niin kyllä kädet väsyy aika nopeesti. Se on ainakin minun hartioita leveempi, että semmonen aika levee ote saa olla, ku tuota on kantanu, jos noista reunahihnoista sitä on kannettu.

Merja Ålander: Kyllä ja voi kuvitella, että mitähän muuta sillä hoitajalla on ollu mukana. Että onkohan sillä hoitajalla ollu tavaroita itselle. Että onko hän pystynyt edes kantamaan omia tavaroitaan, hänellä on ollu niin arvokas, niin sanotusti lasti mukana, joka on pitäny saada turvallisesti perille. Eli silloin ei ehkä hoitaja oo ajatellu niinkään enää itseään, vaan että mahdollisimman nopeasti saadaan vauva turvallisiin olosuhteisiin, että hoitaminen pystytään alottaa.

Klaudia Käkelä: Ja kerro vielä, mitä aikaa elettiin kun tämmösiä puisia laatikoita käytettiin, onko sulla mitään käryä?

Merja Ålander: Minäpä epäilen, että 1900-luvun alkupuolella, varmaan ihan 50-luvulla vielä on varmaankin käytetty. 60-luvulla on varmaan meillä ollu jo KYSissä ja sillosessa keskussairaalassa jo jonkinlaisia valmiuksia, mutta kyllä tämä menee sinne 50-luvulle ja sitä ennen, näin minä epäilen.

Klaudia Käkelä: Kyllä. Ja toinen kysymys myös heräs itselle, kun katoin tota laatikkoa. Mitä hyötyä tuosta on edes ollut, siinä on totta kai, siinä on kansi ja reunat, että se vauva on vähän siellä infektiolta, siis semmosilta, vaikka nyt kun eletään korona-aikaa, kaikki tietää pisaratartunnat ja tämmöset, hän on semmosilta suojassa, mutta eihän tuo nyt oo millään tavalla erityisen steriili esimerkiksi tuommonen puulaatikko.

Merja Ålander: No steriilitaso oli tietysti erilainen siihen maailman aikaan, mutta ehkä täytyy ajatella myös niitä junia. Junathan oli sellasia ne ryskytti ja mennä ja tulla ja se vauhtikaan ei ollu hirveen tasanen. Tällä varmaan pyrittiin, että se vauva pysy jollakin tavalla aika paikoillaan, eli hänet oli varmaan tuettu tosta ympäriltäki, että hän pysy aika kapaloissa aika tiukasti. Mehän tiedetään, että vaneri on semmonen luja materiaali, joka varmasti kestää sen matkan ajan. Eli minä ehkä luulen, että siinä on se hygienia tietysti ollu se yks, mutta tärkeintä on ollu että se vauva pysyy ehjänä sen matkan ajan. Koska omia paikkoja ei tainnu sillon olla, eikä paikkalippuja pystyny ostamaan, että nehän oli tämmösiä yleisiä ykkös- ja kakkosluokan vaunuja tais siihen aikaan olla, mutta että nehän oli penkkejä.

Eeri Pihlajakari: Ja eiks sitte kapalointi ollu tuohon aikaan?

Merja Ålander: Kapalointi, tiukka kapalointi, ja sitte ympärille tosiaan pehmusteet ja lämpöpullot. Mutta minä aattelen sitä hoitajan näkökulmaa myös tässä, että hänellä on ollut valtava vastuu. Valtava vastuu, että kun hän on lähteny yksin menemään yön selkään ja junaan. Ja siihen maailman aikaan ei aina tienny, että kuinka kauan aikaa se junamatka täältä Kuopiosta sinne Helsinkiin kestää ja mitä sen matkan aikana tapahtuu. Että kyllä sillon on ymmärretty se, että tärkeintä on turvallinen kuljetus. Että se kuljetuslaatikko on sen verran turvallinen ja jämäkkä ja jollakin tavalla semmonen, että se ei hajoo sen matkan aikana. Ja se, että minulla on kuitenkin se katsekontakti hoitajana siihen vastasyntyneeseen keskoseen, et mä nään, kuinka hän voi, alkaako hän esimerkiks sinertymään tai alkaako tulla hengittömyyttä tai alkaako tulla kipua tai muuta, että mä nään sen vauvan koko ajan. Ja myös se, että hengitystiet, tietyllä tavalla, että hengittäminen mahdollistuu, että vauvaa ei laitettu ihan vaan laatikkoon. Mutta kyllä minä aattelen, että sinä päivänä, kaikkihan tämmösen lääketieteen ja hoitotyön kehityshän on jostakin lähteny ja heillä on ollu hyviä ajatuksia. Perusasiat on pitäny olla kunnossa. Turvallisuus, mikä tänä päivänä terveydenhuollossa ja sairaanhoidossa erityisesti korostuu, eli potilaan turvallinen ympäristö siinä sairauden tilassa tai pulmassa, mikä hänellä on. Että ympäristö tehdään turvalliseksi, että potilas ei itse vahingoita itseään. Ja tässä tapauksessa tietysti pikkunen keskosvauva on laitettu tiukkaan kapaloon ja tuettu sitten laatikon sisälle.

Klaudia Käkelä: Laatikosta päästäänkin hyvällä aasinsillalla eräänlaiseen toiseen laatikkoon, jolla on hyvin poliittisesti epäkorrekti nimi. Me päätettiin Merjan kanssa, että me se tässä sanotaan, mutta tosiaan se on sen ajan termi ja me voidaan muuten käyttää siitä toisenlaista termiä. Eli tämmönen aikuisen ihmisen laatikko.

Merja Ålander: Kyllä vaan, eli nyt puhutaan hullunkuljetuslaatikosta. Ja tosiaan tän jälkeen käytän termiä psykiatrinen potilas, mikä tänä päivänä on sitten käytössä. Mutta sillon aikasemmin puhuttiin hulluista, hullujenhuoneesta, hullunhoidosta, mutta se ei tänä päivänä ole enää korrekti sana. Täällä sairaalamuseossa löytyy todellakin tämmönen, tämä taitaa olla varmaan kaks metriä pitkä ja oisko tuo tommonen puolitoista metriä korkea laatikko, puinen laatikko, jossa on metalliset rautaristikot päällä. Ja tää metallinen rautaristikko, joka peittää koko tämän laatikon…

Klaudia Käkelä: Niinku kansi, tosi raskas kansi.

Merja Ålander: Kyllä, juuri näin, niin se lukitaan lukoilla. Ja tässä laatikon sivuillahan löytyy kaks tämmöstä lukituspaikkaa ja minkä takia tämmönen sitte psykiatrisen potilaan kuljetuslaatikko sitten aikoinaan on ollu käytössä, ni sillonhan, myös silloin, ku tänäkin päivänä, hoidot oli keskitetty tiettyihin sairaaloihin ja lääneillä oli vastuu hoitaa oman lääninsä potilaita. Ja sitten, kun tuli tällasia psyykkisiä oireita, eli esimerkiks psykoosi, potilas haluaa vahingoittaa itseään tai haluaa vahingoittaa jotain muuta, niin häntä ei voinut pitää siinä omalla kylällä tai siinä omassa kunnassa, jolloin hänet piti saattaa hoitoon. No, sen aikaset kuljetusvälineet varmaan oli aikamoisia, ei tainnu ambulansseja hirveesti olla tai jos oli jonkinlaisia, niin miten sitten ihminen, joka ei oo enää tässä todellisuudessa ja on hyvinkin psykoottinen, niin kuinka hänet voi turvallisesti saattaa hoitopaikkaan, niin tämmösellä psykiatrisen potilaan kuljetuslaatikolla sitten tuotiin niitä potilaita tuolta omilta kyliltänsä psykiatriseen hoitoon tänne Kuopion alueelle. Tänä päivänähän tämmönen laatikko näyttää kyllä aika rajulta eikä todellakaan enää tälläsiä kuljetusvälineitä ole käytössä, mutta ehkä siihen aikaan se oli se paras mahdollinen tieto, mitä sillon oli. Eli sillon turvattiin tämä potilaan turvallisuus, mutta myös niiden henkilöiden turvallisuus, eli niiden terveydenhuollon henkilöiden turvallisuus, jotka olivat saattamassa, hakemassa sitte potilasta sinne hoitoon.

Klaudia Käkelä: Tästä laatikosta tulee mieleen mulle heti Rautanaamio, siis tämä vanha Leonardo DiCaprion elokuva, katsokaa kaikki, jos ette ole nähneet, jossa siis vangille, mikä on ollu ihan käytäntö aikoinaan, vangille on laitettu semmoinen rautanen ikään ku kypärä, joka on lukittu ja sit se on ollu semmonen rangaistusväline. Jotenkin tuli hyvin vahvat Rautanaamio-vibat ja mä kokeilin, vaikka tietenkin näitä museoesineitä ei saa hirveästi mitenkään hiplailla, mutta ihan hukina kokeilin sitä raskasta kantta vähän, että saanko mä sitä raotettua. Siis minä käyn salilla ja nostan rautaa, mutta se rauta oli ihan hitsin painavaa. Sitä ei oikeesti, ja sit siinä oli vielä, että sen sai lukkoon, mutta sitä ei kyllä lukottomanakaan ainakaan ihan heiveröinen saa hitkutettua yhtään auki. Että todellakin jykevä esine.

Merja Ålander: Kyllä ja tietysti tässäkin, niinku tässä puhuttiin tästä vastasyntyneen keskosen vanerilaatikosta, että siinä vauva on ollu kapaloissa, niin kyllä tässä psykiatrisen potilaan kuljetuslaatikossakin on sitten potilas ollu sillä tavalla, ei nyt köytettynä, mutta sanotaan näin että on kädet ja jalat sidottu, että ei pysty vahingoittamaan itseensä. Oishan se ollu aikamoinen riski, jos henkilö, joka syvästi haluaa vahingoittaa itseään syystä tai toisesta, eli se sisäinen, psyykkinen tila on niin huono, niin pystytään sitten kädet ja jalkoja sitomalla ja ehkä päätäkin vähän tukemalla varmasti turvallisesti saattamaan tämä potilas sen hoidon piiriin. Mutta maailma muuttuu ja luojan kiitos, että muuttuu myös tässä terveydenhuollossa, mutta silloin tehtiin sen ajan parhaimpia päätöksiä ja sen ajan parhaimman tiedon mukaan, jota ehkä tänä päivänä voi ihmetellä ja ehkä ajatella tätä inhimillisyyttä ja sellasta, että mitä me ollaan oikeesti sillon ajateltu. Että mikä on meidät saanu siihen, että ollaan laitettu hyvin vakavassa psyykkisessä tilanteessa oleva henkilö tällaseen laatikkoon, mutta se on ehkä ollut ainut keino.

Klaudia Käkelä: Ja tosiaan, kuten tossa keskoskuljetuskaapinkin yhteydessä puhuttiin, nykyään Kuopiosta pääsee junalla Helsinkiin noin neljässä tunnissa, mutta tosiaan niihin aikoihin ku tätä psykiatrisen potilaan ja myöskin tätä keskosen kuljetuskaappia on käytetty, niin ne matkat on tosiaan ollu, että se hullu, ennen aikaan mitä käytettiin tätä termiä, eli se psykiatrinen potilas, niin hän on saattanut olla siis tuntitolkulla varmasti siellä, jos miettii että mihin käyttöön, että on just saatettu hakea jostain peräkyliltä esimerkiks ihminen, jonka hoito on siellä täysin mahdotonta.

Merja Ålander: Kyllä, juuri näin. Mutta tietysti, jos lähdettäisiin miettimään sen ajan psykiatrisia hoitoja, niin silloinhan käytettiin myös insuliinihoitoa, kylmäkylpyjä ja tän tyyppisiä hoitoja, mitkä tänä päivänä on täysin kiellettyjä eikä niitä moneen vuosikymmeneen oo käytettykään. Tässäkin on hienoo, että lääketiede ja hoitotiede kehittyvät koko ajan ja ihmisen ja ihmisyyden ymmärtäminen koko ajan laajenee. Potilaan ja asiakkaan oikeudet mutta myös velvollisuudet tunnistetaan. Että kyllähän sillonkin pyrittiin tämmöseen asiakaslähtöiseen toimintaan, mutta ehkä tänä päivänä me ajatellaan sitä asiakaslähtöistä toimintaa ihan eri tavalla. Että jälleen kerran sanon, että he ovat kuitenkin tehneet sinä aikana oikeita ratkasuja, jotka ehkä vaan tänä päivänä ovat hieman arveluttavia.

Klaudia Käkelä: Kyllä ja eihän psyykkisiä ongelmia ymmärretty, jos miettii vaikka 50, 60, 70 vuotta taaksepäin, niin aika erilaista oli se ymmärrys, mitä siihen aikaan oli. Ei voi tavallaan sanoo huonompaa, koska se oli just sitä sen ajan uusinta uutta, varmasti oltiin ihan tiedon kärkipäässä Suomessakin ja oli sitä tietoa, mutta se oli niin paljon, se oli niin erilaista verrattuna tähän nykypäivään.

Merja Ålander: Kyllä ja ehkä se yhteiskuntakin oli erilainen. Aviomiehethän pystyivät omalla päätöksellään esimerkiksi ohjaamaan niin sanotut heikkohermoiset vaimot tai epävakaat vaimot…

Klaudia Käkelä: Hysteeriset naiset.

Merja Ålander: Hysteeriset naiset hoidon piiriin ja naisethan saatto sitte viettää siellä useamman vuoden, ehkä vuosikymmenenkin. Monet teistä varmaan tuntee Seilin saaren tarinan tai Kellokosken prinsessan tai näin, että maailma on muuttunut paljon, että tänä päivänä aviomies ei todellakaan voi ohjata puolisoaan mielisairaalaan ja psykiatriseen hoitoon ja niin että puoliso joutuisi suljetulle osastolle ilman että tehtäisiin tarkkoja tutkimuksia tai arvioita, onko tässä tilanteessa tosiaan psyykkisestä sairaudesta tai oireilusta kyse, joka tarvitsee suljettua osastohoitoa.

Klaudia Käkelä: Loistavaa. Merja, mikäs on meidän seuraava esineemme?

Merja Ålander: No mennään taas tuonne taaksepäin ja sota-aikaan ja tässä meidän edessä näkyy tämmönen iso lippu. Eeri, osaatko kertoa, minkä kokonen tämä lippu oikein on? Tää on valtava.

Eeri Pihlajakari: Varmaan ihan, onko kolme metriä, kolme metriä.

Merja Ålander: Kolme metriä kertaa kolme metriä, se on valtava valkonen lippu, varmaan alkuperin ollu, nyt tommonen vähän kellastunu. Mutta siinä on iso punainen risti. Ja tällä lipulla on semmonen tarina taustalla, eli sota-aikana ja täällä Kuopion alueella oli siis sotasairaala.

Klaudia Käkelä: Tarkennatko vielä mistä sodasta puhutaan?

Merja Ålander: Toisesta maailmansodasta varmaankin, eli sillon kun meillä oli lotatkin rintamalla. Minä oon ymmärtäny näin, että tämä on toisen maailmansodan aikaista esineistöä.

Eeri Pihlajakari: Joo, näin minäkin oon ymmärtäny tän.

Merja Ålander: Ja tää lippuhan on sillä tavalla merkityksellinen, no tietysti että se on punanen risti, se kertoo jo meille aika paljon, eli siellä on sairaanhoitoa, siellä on lääkäreitä, siellä saadaan terveydenhuollon apua, eli näille loukkaantuneille sotilaille ja en tiedä oliko siellä, ei ehkä ihan tällasia tavan kansalaisia ollu, että sotasairaalahan se on ollu. Ja siinä alkuvaiheessa ajateltiin, että laitetaanpas lippu sinne sairaalan katolle, että se vähän suojaisi sitä sairaalaa siltä, että pommikoneet ei nyt ensimmäisinä sinne ryntää, että olemme hyvän asialla, mutta tajuttiinpa aika nopeasti, että se olikin ihan toisinpäin. Että itse asiassa se punanen risti siellä sairaalan katolla oliki se kimmoke mikä sai sitten ehkä sen…

Eeri Pihlajakari: Napakymppi.

Merja Ålander: Napakymppi, että tuonne kannattaa sitten lähtee niitä pommikoneita ohjaamaan, eli aika nopeasti se lippu sieltä sairaalan katolta sitten laskettiin alas. Tämän lipun vieressähän löytyy myös lottapukuja ja sitten löytyy myös tämmösiä, varmaan tämmösille kenttälääkäreille, minä en oikein tätä sotatermistöö niin hirveesti tunne, varsinkaan lääketieteen puolelta, niin on tällasia ensiapulaukkuja. Ja niin ne on varmaan ne henkilöt, sotilasmiehet, joilla on ollu lääkinnällinen vastuu, niin kantaneet noita ensiapulaukkuja mukanansa kun ovat sitten auttaneet niitä rintamalla olijoita. Hyvin pienihän tämä tietysti on tämä sotasairaalaesineistö tässä, mutta hyvin merkittävä näin Suomen mittapuussa ja jotenkin tuo on aika sykähdyttävä tuo iso punainen lippu tuossa meidän edessä, tuo punainen risti. Että mitenkä hyvä tarkoitus ja tässä myös tää inhimillisyys voi tämmöisessä sotatilassa, poikkeustilassa, kääntyä vastaan. Että vihollinen ajattelee, että tuonne kannattaa sitten ne koneet suunnata, siellä löytyy ihmisiä.

Klaudia Käkelä: Oliko meillä myös tarkotus puhua tämmösestä kartasta, joka löytyy myös tästä seinältä?

Merja Ålander: No joo, tässä ku tullaan tänne sairaalamuseoon sisälle, niin heti oikealla puolella seinällä löytyy karttoja tai tämmösiä pohjapiirustuksia. Ja itse asiassa ne ovat niinkin vanhoja kuin 1700-luvulta, eli Kuopioon perustettiin Savon ja Karjalan läänin lääninlasaretti ja hospitaali. Ja se perustettiin 1794, eli nämä piirustukset ovat siis muutamia satoja vuosia vanhoja. Me Eerin kanssa kerran kateltiin niitä kovasti ja ihmeteltiin niitä huoneiden määriä, kun eihän se lasaretti, hospitaali, nyt niin hirveen iso ollu.

Eeri Pihlajakari: Joo, ja ihan mietittiin jo ylipäänsä, että minkälaisella kynällä tai kynän tapaisella ne on ylipäänsä piirretty. Mut todella, ihan jo sillein visuaalisesti hienoja, että ottasin ihan kodin seinälle vaikka. Tosi kauniita. Ja sitten mietittiin sitä huoneiden järjestystä, että miten lämmitys ja kaikki tämmönen on pitäny tapahtua. Ja sit olihan niin, et se oli vielä myös niin, et se oli myös vesistön äärellä täällä, että potilaat pesi itse pyykkinsä siihen aikaan, et se oli sen takii se lokaatio pakko olla veden äärellä.

Merja Ålander: Kyllä vaan, eli tämä Savon ja Karjalan läänin lääninlasaretti ja hospitaali siis rakennettiin Maljapuron viereen. Ja yksi syy oli se, että potilaat pystyisivät sitten pesemään omat vaatteensa sen sairaalahoidon aikana. Ja kun sitten miettii, että siihen sairaalaan ohjautui tämmösiä äkillisiä ja kroonisia sairauksia sairastavia potilaita, niin kyllä sitä aattelee sitä tilannetta, että on pitäny olla kuitenkin voimavaroja, että pystyn omat vaatteeni pesemään. Eli varmaan ei oo sairaalavaatteita ollu silloin 1700-luvulla, vaan ollaan oltu omissa vaatteissa. Semmonen mielenkiintonen tässä myös on, että alle 5-vuotiaita sairaalaanhan ei otettu. Ihan sen takia, että se ennuste oli niin huono, että mieluummin hoidettiin kuudesta ikävuodesta ylöspäin. Tässä lääninlasaretissa ja hospitaalissahan on viis potilashuonetta ku oikein lasketaan ja kuten Eeri tuossa sano, niin et miten lämmitys on hoidettu, niin tuossahan näyttää vähän tuommoset kakluunin paikat, eikö vaan, että lämmitys on että joka huoneessa on ollu kakluuni ja siihen on varmaan puita laitettu ja toivottavasti siinä on apumiehiä, etteivät potilaat itse ole joutuneet laittamaan pökköä sinne kakluuniin. Siellä näytti olevan myös tämmönen jonkinlainen keittiötila, mutta hämmästyttävän selkeästihän siinä on kerrottu, mitä ne huoneet ovat, ja hämmästyttävän suoria viivoja, että kyllä sillonkin on osattu rakentaa ja tehdä pohjapiirustuksia ja miettiä sitä arkkitehtuuria jollakin tavalla, että miltä se näyttää myös ulospäin, koska tuossa kuvassahan näkyy myös se ulko, et miltä se rakennus on näyttäny. Tänä päivänähän sitä ei enää ole, on vain säilynyt nämä arvokkaat pohjapiirustukset, mitkä löytyvät täältä sairaalamuseon aulasta.

Eeri Pihlajakari: Mut varmaan klassismista voidaan puhua arkkitehtuurisena tyylinä, et mitä se on ollu.

Merja Ålander: Totta, kyllä. Mutta siellä se on ollu Maljapuron vieressä, niin että potilaat pystyvät pesemään omat pyykkinsä.

Klaudia Käkelä: Merja sulla on vielä mielenkiintonen tarina tällasesta matkaavasta kätilöstä, joka ennen aikaan toimi täällä alueella. Varmasti niitä oli ympäri Suomen.

Merja Ålander: Kyllä vaan, puhutaan siis kunnankätilöistä, joiden vastuualue taisi olla tämä koko lääni. Ja näillä, kunnankätilöthän siis matkasivat läänin alueella ja menivät sinne, missä synnytyksiä oli tulossa. Ja tässä on itse asiassa meidän edessä erään kunnan kätilön välineistö. Ja hän oli käsittääkseni oman uransa aikana tehnyt yli 1000 synnytystä, eli ollut avustamassa yli 1000:nnessa synnytyksessä. Aika huima määrä, kun ajattelee, että kätilöhän hoiti nämä synnytykset sitten aivan yksin ilman synnytyslääkäriä, ilman synnytyssalia, vaan mentiin sinne, missä se odottava äiti, synnyttävä äiti on. Tässä nähdään tämmönen jännä tötterö, tää on ikään ku tämmönen torvi. Ni tämähän on itse asiassa sikiön sydänäänien kuuntelutorvi. Eli tää on tämmönen, onko tämä, ei tämä nyt ihan alumiinia oo, mut jotain metallia ja se on laitettu sitten siihen äidin vatsan päälle ja kätilö on kuunnellu torven toisesta päästä, minkälaiset sydänäänet siellä kuuluu.

Klaudia Käkelä: Näyttää enemmän joltain keittiössä käytettävältä suppilolta ku miltään lääketieteelliseltä tai hoitotieteelliseltä välineeltä.

Merja Ålander: Kyllä, tätähän vois vaikka käyttää piirakkamuottina, eli siinä on vaan sitten se otin, että saa sitten paineltua taikinaa. Ja tässä vieressä on sitten muovinen putki, jossa on sitten vähän lasinen pää. Tämähän on itse asiassa imulaite, jonka avulla kätilö imi vastasyntyneen hengitystiet auki. Ja ajatelkaa, tässäkin, ei ollu mitään moottoria tai aparaattia, vaan kätilö käytti itseänsä apuvälineenä, laitteena. Eli hän itse imi, auttoi imemään, siis puhdistamaan…

Klaudia Käkelä: Putkella tavallaan.

Merja Ålander: Putkella katto kaikki nämä hengitystiet auki. Että se on kyllä vaatinu aika paljon semmosta kutsumusta. Minä aattelen, että sen ajan kätilötyö on ollut todellakin kutsumusammatti. Itsenäinen ja joutunu tekemään hyvinkin vaikeita päätöksiä yksin ja minkä tahansa laisissa ympäristöissä ja minkä tahansa laisissa tiloissa. Majataloissa, saunassa, ulkona, ladossa, ehkä sisätiloissa joskus. Ja sitten täältä löytyy vielä tämmöset huimat pihdit, eli nää on aika hurjan näköset ja nää on synnytyspihdit, jotka on kuuluneet myös tälle kätilölle. Mutta tämän kätilön mukaan hän oli käyttänyt oman uransa aikana niitä vain kerran. Että hän oli varmaan aika taitava kätilö. Minä en hirveästi tiedä kätilön työstä, mutta voisi ajatella, että hänelle ehkä kävi tuuri tai sitten ei ollu sellasia komplikaatioita, joissa hän olisi tarvinnut synnytyspihtejä tai sitten hän osasi jollakin tavalla ne synnytykset toteuttaa niin, että pihtejä ei tarvittu.

Klaudia Käkelä: Oli vaan niin taitava. Tosta hengitysteiden putsausletkusta, niin en ole siis itse ikinä ollut läsnä kun vauva syntyy, mutta oon telkkarista nähny, että se hoidetaan nykyään semmosella, se on tavallaan pumpattava nokka, mikä ensin painetaan tyhjäksi kiinni ja sitten se alkaa imeä kun sen avaa, irrottaa sen otteen. Semmosella tavallaan ilma-, tyhjiösysteemillä toimiva. Ei tarvitse enää omaa suuta käyttää siihen imemiseen nykykätilöiden.

Merja Ålander: Kyllä. Mutta kotisynnytykset siihen aikaan olivat hyvin tavallisia. Ja välimatkat pitkiä, eli varmaan siinäkin se kätilön työ on ollu aikamoista reissutyötä, sen ajan matkatyötä. Mutta kilometrikorvauksia ei varmaan siihen aikaan saanu tai että omalla ajalla varmaan aika paljon joutui sitten menemään.

Klaudia Käkelä: Mistä vuosikymmenistä nyt suunnilleen puhutaan? Meillä on tän kätilön tarinaa tallennettu, mutta oliko meillä tiedossa mihin aikoihin tää kätilö eli?

Merja Ålander: No minä luulen, että hän on tossa 1900-luvulla toki on varmaan eläny, oisko 50-60-luvulla, näitä aikoja varmaan, sillon oli kunnankätilöitä. Ihan tarkalleen minulla ei aikaa oo tiedossa, mutta ei enää 60-70-luvulla. 70-luvulla alko keskittyä ja terveydenhuolto sillä tavalla kehittymään ja tämä meidän organisaatiojärjestelmä, terveydenhuollon järjestelmä alko kehittymään ihan uudella tavalla. Et varmaan siinä 60-luvusta taaksepäin, epäilisin näin. Sinänsä tässä on vähän harmi, että ne alkuperäiset, ketkä ovat olleet rakentamassa tätä sairaalamuseoo, niin meillä ei oikein heidän tarinoitaan ole enää käytettävissä. He ovat tehneet arvokasta työtä ja ainutlaatusta työtä, mikä me halutaan nyt tallentaa videoteitse, eli tekemällä näitä erilaisia tallenteita. Tää on yksi tapa antaa se kunnioitus ja se arvostus heidän ainutlaatuselle työlle, mitä he ovat tehneet sairaalan, terveydenhuollon, lääketieteen historian näkökulmasta.

Klaudia Käkelä: Tosiaan kaikki nämä esineet, joita tässä on käsitelty, niitten kuvat, muistutan vielä, löytyvät meidän Savonian Instagram- ja Facebook-sivuilta tämän podcast-jakson julkaisun yhteydestä, sieltä ne kannattaa käydä katsomassa. Ja nämä tilit kannattaa muutenkin ottaa seurantaan, koska varmasti sitten tämä tallenne, joka tehdään tästä sairaalamuseosta, jaetaan jossain muodossa, sitten kun se on jaettavassa muodossa, niin varmasti löytyy sitten meidän somekanavista, kun se valmistuu.

Eeri Pihlajakari: Joo, kyllä, siis Savonian käytössä ja KYSillä omassa asiakkuuskäytössä löytyy.

Merja Ålander: Niin, tää videohan tehdään meidän henkilökunnalle, tuleville opiskelijoille, mutta erityisesti meidän asiakkaille, eli lääketieteen, sairaanhoidon historiaa. Se on ainutlaatusta ja hienoa, missä ollaan. Tätä kautta pystyy näkemään, että olemme päässeet aika pitkälle aika lyhyessä ajassa.

Klaudia Käkelä: Sulla oli Merja siellä entisen ylilääkärin viisaita sanoja tähän loppuun.

Merja Ålander: Yhteisö on henkisesti kypsä, kun se osaa arvostaa omaa menneisyyttään.

[musiikkia]   

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

[musiikki]

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat -podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä, ja tämän jakson aiheena on tulen tuhoava voima. Nauhoitamme poikkeuksellisesti Savonian podcast studion sijaan täällä Värtinahon maitotilalla, Sadun ja Jyrkin kodissa. Tämän äänityspöydän äärellä kanssani ovat siis Jyrki ja Satu Proskin, joiden navetta paloi maan tasalle vuonna 2018. Oikein paljon tervetuloa Satu ja Jyrki.

Jyrki ja Satu Proskin: Kiitos.

Klaudia: Tosiaan jos täällä kuuluu… tulee jotain kissa tapsutteluja tai muita yllättää meidän studioon, niin se on vähän voivoi. Saadaan ehkä vähän erilaista akustiikkaa tällä kertaa, kun ollaan teidän kodissa. Kiitos myös paljon siitä, että sain tulla tänne teitä nauhoittelemaan.

Satu: Tervetulloo.

Klaudia: Mennään suoraan asiaan, eli teidän hyvinkin mielenkiintoiseen tarinaan. Oli helatorstai aamu 2018, te olitte ilmeisesti saaneet jo päivää hyvin alkuu, ennen kuin huomasitte, että kaikki ei ole kunnossa, ilmeisesti Jyrki sä havaitsit, että jotain tapahtuu.

Jyrki: Kyllä. Että oltiin lopettelemassa lypsyä siinä ja sitten rupesin haistelemaan, että jostain haisee sellanen ihmeellinen savun, muovin katkuinen savun haju ja kattelin ulos, ei näkynyt olevinaan mitään siellä. Sitten kävelin vaan navetassa ja katsoin, että ei sieltäkään tule mistään savua ja no sitten avasin rehuladon oven, niin siellä oli pienkuormaa sitten jo täyden palon vaiheessa, että katossa asti oli jo liekit sillon menossa. Siellä varastossa, missä se kuorma oli, sillon oli keli kohtuullinen niin oli ulko-ovet auki niin sehän sai happea ihan valtavasti, isot ovet oli auki siinä niin… ja suurin osa savusta meni tietysti ulos. Että sitten se vähän liian myöhäisessä vaiheessa ns huomattiin. Yritettiin sammuttaa, mutta eihän siinä enää ollut mitään muuta tehtävissä kuin elukoita ruveta pelastamaan pois navetasta.

Klaudia: Mitäs, missä sä olit kun tää havaittiin tämä homma, että nyt on tulipalo täällä?

Satu: Niin, kaikki lehmät saatiin lypsettyä ja mä olin maitohuoneessa pesemässä astioita ja Jyrki tulee sanomaan mulle, että pienkuormain on ilmiliekeissä ja sitten sitä mulle antoi yhden sammuttimen, ja se lähti toista hakemaan ja ei silloin ollut enää mitään tehtävissä.

Jyrki: Joo se tuli oli niin voimakasta, ei pystynyt edes lähelle menemään enää.

Satu: Heti päätös. Lehmiä ulos niin paljon kuin mahdollista, siis kaikki mitä vaan saadaan ulos sieltä navetasta ja mulle se Jyrki lykkäs puhelimen ja minä soitin…

Jyrki: En edes ruvennut palokuntaa soittaa siinä, rupesin ensimmäisenä elukoita ottaa, ensimmäisenä yritin sammuttaa sen koneen siinä, mutta ensimmäisenä elukoita vaan [?? 00:03:26] se oli jotenkin se vaistomainen, että ne pitää saada pois.

Satu: Ja minä lähdin sisälle, sehän oli pyhäpäivä, lapset oli kotona. Ne herättämään, että meillä on tämmönen tapahtunut. Samalla soitin hätäkeskukseen ja se vaan koko ajan toisti siellä, että eihän ole henkilöt vaarassa ja mä en tiedä missä vaiheessa puhelin oli loppunut, mutta mä menin jo sitten olin navettaan kerkesin mennä kaveriksi yritin laskemaan eläimiä.

Klaudia: Niin monta eläintä siellä oli, käsittääkseni siellä oli ihan kaikenikäisiä tai siis että oli vasikoitakin ja näin?

Jyrki: Siellä oli vähän vajaa sata eläintä kaiken kaikkiaan ja kaikki kerettiin laskea, oli noin 45 ja kaikki kerkesin laskea irti ja karsinan portit avata, mutta eihän ne. Elukka kun ei mene ulos niin ei mene ulos, että kaikilla olis ollut kyllä mahdollisuus pelastautua jos ne olis vaan mennyt. Että 33 jäi sitten sinne liekkeihin.

Klaudia: Aika vaikea on siis… ehkä ymmärtää tällaiselle ihmiselle, joka ei ole suurten eläinten kanssa päivittäin tekemisissä, mutta tosiaan tommonen eläin ei välttämättä ymmärrä, mitä tapahtuu ja että nyt tarvis lähteä liikkumaan vähän niin kuin rivakasti ulos päin.

Jyrki: Kyllä joo. Että sitten se oli pahimmillaan tää osa mitä meni ulos ne rupes takasin tuleen sinne, ja tulikin osa takas sisälle, että. Lehmä on sellanen, että se missä sen koti on se on siellä.

Klaudia: Niin, miksi mennä ulos kylmään ilmaan kun… [naurua] Miten se homma sitten siitä eteni, saitte soitettua apua ja tulikin sitten palokuntaa, miten nopeasti he pääsi paikalle?

Jyrki: 25 minuuttia meni palokunnalle, ja se koko aika oltiin navetassa.

Satu: Joo ja minä olin sitten jo siellä ovella, siis piti olla topparina kun ne olis tullut takasin sisälle, että. Ja sit siellä ei ollut se tuli vaan se hirvee savu ja Jyrki oli paljon pitempään siellä navetassa kuin minä, ja se oli ihan musta. Ja se jo kakosteli siellä ja minä vaan ovella sanoin että nyt meidän on pakko panna ovet kiinni, että me ei voida enää tehdä mitään. Että…

Jyrki: Joo siellä pysty, sehän oli kun pääsi sinne yläkertaan ullakkotiloihin se palo niin sehän paloi siellä valtoimenaan, että sieltähän se sitten levisi vaikka kuin siellä oli palokatkoja viisi kappaletta, mutta ei niistä nyt suoraan sanottuna yhtään… ehkä ne tietysti vähän jarruttaa, mutta.

Satu: Ja koko ajan oli että kyllä… ei se kokonaan mene, se oli vaan se päätös tehtävä ja ovi pantava kiinni, ei sieltä kuulunut enää sitten mitään.

Jyrki: Niin no minä olin ihan varma että kun palokunta tuli pihaan, että kyllähän se nyt sammuu, se oli kuitenkin uusi osa ja laajennukset tehty vuonna -11, se ei ollut edes vanha se navetta niin mitä säästyy ainakin osa siitä, mutta. Sittenhän ne ambulanssiin töytyyttivät meidät, niin siinä minä vaan kattelin, että piru kaikki menee. Ei mitään ollut tehtävissä enää.

Satu: Mulla oli se, että kun meillä oli pelastussuunnitelma, niin mä koko ajan mietin, että mitä mun pitää tehdä ja ei enää mitään ollut tehtävissä, ei enää voinut navetassa olla, siellä juoksin pihamaalla, autoja ajoin pois sen liekkien eestä, traktori oli jo melkein toinen puoli sulanut siitä ja kahvaan koskin niin se oli tulikuuma, otin riskin ja menin ja ajoin sen pois. Niin ja sitten muistan vielä menin karjakeittiöön ja näin kun siinä oli ikkuna, se oli aivan ilmiliekeissä se sisäpuoli ja meillä oli typpipytty, missä meillä on sonnit säilössä, niin sen mä sitten nostin ulkopuolelle, kun ajattelin, että ei se nyt kokonaan pala. Mutta joku oli jossain vaiheessa nostanut sen kauemmas, että siitäkin vähän kärsi se kansi. Mutta sitten tuli palokunta ja mä olin, että mitä mun pitää tehdä ja otin ensimäistä miestä hihasta kiinni ja että tuolla on kaasupullot, ne voi räjähtää, että ne pitää äkkiä saada pois sieltä. Ne sitten otti ne ja veti pois.

Jyrki: Niin pajassahan oli useita kaasupulloja, en minä semmosta asiaa edes käsittänyt, että ne nyt sitten, se palo voi levitä sinne mutta sehän oli ihan totaalinen se tuho siinä, mitä sitten tuli. Koko ajan oli se käsitys, että jotakin nyt jää kuitenkin pystyyn. Ei. Kivijalasta paloi eristeet, kyllä se siinä voi sen tulen voimakkuuden hyvin kuvailla, että.

Satu: Niin ja ritililäparkit mitkä oli lehmien takana, ne oli ihan luokilleen mennyt.

Jyrki: Niin rautaritilät, niin. Kyllä se valtava on se tulen voima.

Klaudia: Niin ja tämmöisessä, niin kuin tässä jo hyvin käy ilmi, miten hirveä määrä laitteistoa on, hankintoja on, mitä edellyttää että on maitotila ja sitä pyöritetään ympärivuorokautisesti. Teillä tosiaan se palo ehti ennen kuin palokunta saapui, niin ehti olla parikymmentä minuuttia, 25 minuuttia niin siinä ajassa jo havaitsitte, että tää oli aika lailla tässä. Että siinä meni savuna ilmaan monen vuoden työ.

Satu: Kyllä.

Jyrki: Kyllä minä olin toiveikas kun palokunta tuli, että ne pystyy sen sammuttamaan, mutta ilmeisesti kun se ullakolle pääsee ja saat kaikki letkunsa ja systeeminsä viriteltyä niin aikaa menee siinäkin, että ei se ole että palokunta tulee pihaan niin se sillä sekunnilla alkaa sammuttaa.

Klaudia: Niin kyllä, ja teilläkin oli kaasupulloja ja kaikkea sellaista asiaa, mitkä pitää sitten kanssa ottaa huomioon siinä.

Jyrki: Ja lähinnähän heillä oli sitten, että kun muiden rakennusten suojelu, että nää muut ei syty palamaan sitten. Asuinrakennuksestakin lasitettu kuisti on, niin siitä halkesi lasi sillon, että aika lämpimänä kävi talokin. Ja vanha asuinrakennus savusi kyllä. Että tuuri oli siinä, että tuulen suunta oli poispäin, että ei mennyt aivan kaikki sitten, siinä olisi voinut mennä kaikki rakennukset, jos olis vähänkin tuulen suunta ollut toinen. Ei olis sille mahtanut enää mitään.

Klaudia: Todella kaiken kaikkiaan hurjaa. Siinä sitten palokunta tietysti varmasti aloitti sammuttamisen, kunhan oli hommat saanut, eikä siinä sinänsä ollut pelastettavaa hirveesti, mutta saa sen palon kuitenkin sammumaan. Niin miten se tilanne teidän osalta lähti sen jälkeen etenemään, kun alkoi olla tavallaan, että tää homma ei ole enää teillä hanskassa, tämä on nyt ammattilaisten käsissä ja tuliko siinä vaiheessa tavallaan tajuaminen, vai oliko se tullut jo siinä aikaisemmin, että ei hitto.

Satu: Kyllä se jossain vaiheessa tuli, että ei enää ole mitään tehtävissä.

Jyrki: Niin ja ihmisiä oli aivan valtavasti, ja palokunta tietysti hoiti kaikki sähkölaitokset, osuuskunnan vesi niin sieltä että saadaan vedet poikki ja putkimiestä hommas tänne, että kaikki tämmöset. En mä edes tajunnut mitä kaikkea siellä tapahtui, kun siellä koko ajan joutui niin paljon tekemään.

Satu: Aamupalat syömättä, ei tule vettä, ei ole sähköö. Siellä oli… joku sanoi jälkeenpäin, että 30 ihmistä oli meillä pihassa.

Jyrki: Niin oli täällä tosi paljon porukkata.

Satu: Siis grilliä ja ruokaa toivat ja kahvia ja…

Klaudia: Niin, eli kylä tuli nopeesti apuun kunhan sana oli levinnyt, että täällä on tällainen.

Jyrki: Joo.

Satu: Heti rupesi se, että miten me lypsetään lehmät, miten ne saa ruokaa. Mitä, mihin me ne viiään, mitä me niille tehdään. Heti alkoi se, mulla se huoli.

Jyrki: Niin ja sittenhän ne rupesi järjestelemään, että löyty vuokranavetoita ja…

Satu: Kännykät soimaan ja viestiä kaikille tutuille laittamaan ja tiedättekö te ketään, kaikki ketkä oli paikalla, onko kellään tyhjää navettaa. Kaikki…

Jyrki: Taisi olla yhdeksän aikaan illalla oli. Pääsivät kahteen navettaan.

Satu: Niin, että sillon oli jo lypsy käynnissä.

Klaudia: Heidät saatiin sitten, niitä oli useita kymmeniä kuitenkin mitä sieltä selvisi hengissä.

Jyrki: Oli yli 40 pelastui, että. Sittenhän jäi tähän pihaan taisi jäädä vähän toistakymmentä elukkaa.

Satu: Kaksitoista jäikö, hiehoja, tiineitä hiehoja jotka pelastui ja muutama pienempi puolivuotias.

Jyrki: Ne oli sitten siitä toukokuusta marraskuun loppuun tässä pihassa ja pihalla.

Klaudia: Sekin aiheuttaa omat ongelmansa jos ei lypsykarjaa pääse lypsämään.

Jyrki: Kyllä kyllä. Ja sittenhän se jo alkoi välittömästi raunioiden raivaaminen, että iso nosturiauto tuli, että ne nosti pellit raunioiden päältä että sillon vasta palokunta pääsee rehellisesti sen sammuttamaan. Sen jälkeen piti sitten raadot sieltä keräämään, ja sen jouduin tekemään minä itse kaivinkoneella, se oli ehkä se karmein paikka siinä.

Satu: Ja kunnes ne haki ne, se haju. Ja ne kärpästen määrä oli ihan järkyttävä. Se jäi mieleen.

Klaudia: Niin, ei kumminkaan ollut kauheen kaukana tosta teidän asuintalosta se raatokasa sitten.

Jyrki: Ei.

Klaudia: Sä mainitsit Satu aikaisemmin, että teillä oli valmistautumis… joku suunnitelma tällaisten tilanteiden varalle. Kerro vähän siitä, miten te olitte sitten varautuneet?

Satu: Kyllä. Meillä oli pelastussunnitelma, ja mietin sitä just siinä, että mitä pitää pelastaa ja miten minun pitää toimia, ja onneksi pystyin toimimaan ja tekemään ja tiesi, että missä kaikki sammutusvälineet on, mutta…

Jyrki: Ja pakko, ihminenhän toimii vähän kuin robotti tuossa tilanteessa, että meilläkin sammuttimia oli seitsemäntoista tuossa entisessä navetassa, niin suoraan sanottuna eihän niillä ole mitään virkaa kun sitten on tosi kyseessä, että.

Klaudia: Ilmeisesti teillä on nyt hiukan erilainen meininki tuolla tilalla?

Satu: Niin, eli meille tuli nyt pihatto kun entinen oli parsinnavetta. Yksi robotti on meillä, että ei voi sitäkään, ei olis varmaan kun se oli just se, että miten tästä edetään. Mulla oli se heti, että kun niin paljon lehmiä pelastui että me tehdään uusi navetta. Että kyllähän sitä käytiin läpi vaikka mitä, että lopetetaan koko homma ja myydään kaikki poikke, ruvetaan jotain muuta tekemään. Sit ihmisiltä tuli kannustusta, työ osaatte tämän homman. Me oltiin haaveiltu siitä, että haluttais robottinavetta, yksi robotti ja pihatto tehtäisiin lehmille…

Jyrki: Niin se entisen navetan yhteyteen, että siihen oli jo luonnoksia, sitä oli jo monta vuotta luonnosteltu, että siihen olis tullut ihan tosi hyvät systeemit.

Satu: Että jos sitä ei olis ollut, niin en tiiä oisko voitu ruveta tekemään uutta navettaa tuolla aikataululla. Ja tavallaan että kun hirvee työ kun on monessa eri navetassa lehmät ja ne pitää siementää ja yhdessä on sitten työntekijä ja toiset lomittajat pyörittää toiset ja pidät sen tavallaan hanskassa sen kaikki siemennykset ja mikä laitetaan umpeen ja et kaikilla on se tieto, ketä sinne tulee. Niin hirvee työ siinä. Että mahdollisimman pian uusi navetta ja lehmät kotiin.

Jyrki: Että kyllähän vakuutusyhtiön kanssa se homma toimi oikeesti niin kuin kuuluukin. Tosin se oli, kun oli parsnavetta entinen kun täysarvo vakuutettu ja kohtuu uusi, remontoitu, se oli oikeesti minusta ihan hyvä se meidän entinen navetta niin vakuutusyhtiöhän olis tehnyt samanlaisen, samankokoisen parsinnavetan tietysti uuden tilalle. No eihän meillä sitten velkaa ois kyllä, että mutta ei se enää tätä päivää ole. Sovittiin summa ja vakuutusyhtiö maksoi sen tilille ja sitä myöten ruvettiin sitten tuota tekemään. Eihän ihmiset luulee, että hyvä kai se on tehdä kun vakuutusyhtiö uuden navetan, tommosen tehnyt, mutta ei se todellakaan ihan sitä ole, että kyllä siinä on eläkeikään asti velkaa maksaa tuossa ,mutta minusta se on tätä päivää kuitenkin tuommonen navetta.

Klaudia: Eli te saitte päivitettyä tavallaan sitten tietyllä tapaa.

Jyrki: Kyllä.

Klaudia: Kuuntelijoina on varmasti paljon ihmisiä, jotka ei ymmärrä näiden kahden eroa, eli sanoitko parsinnavetta oli se termi ja pihatto. Niin kertokaa pikkusen, että mitä eroa niillä on?

Satu: Pihatossa, niillä lehmillä on vapaa liike, ne saa käydä lypsyllä sillon kun haluaa, nukkua ja syödä.

Jyrki: Niin ja vapaasti liikkuvat siellä, että ei ole kytkettynä yhteen paikkaan.

Satu: Parsinavetassa lehmät on kytkettynä. Parsinavetasta siirrytään robottiin niin ajattelin, että miten ne meidän lehmät oppii. Meille uusi asia, miten me opitaan se asia.

Jyrki: Kyllähän lehmät oppi aikaisemmin kuin me itse siihen, että se meni yllättävän kivuttomasti se homma sitten kuitenkin siinä.

Satu: Kyllä mielestäni se käyttöönotto uuden sillon meni tosi hienosti, se oli sillon marraskuun 28. päivä tuli lehmät uuteen kottiin.

Jyrki: Mutta kyllähän se navettakin yllättävän nopeesti, ne elokuun alussa tuli siihen kirvesmiesporukka sillon alottelemaan hommaa, ja marraskuun lopussa oli navetta valmis, että.

Klaudia: Eli huhtikuussa oli tulipalo, ja sitten…

Jyrki: Toukokuussa.

Klaudia: Toukokuussa anteeksi oli tulipalo, ja sitten marraskuussa teillä oli jo sitten uutta pytinkiä siellä. Seuraavaksi Savonian asiantuntija Elina Vehviläinen, liikka maatilojen varautumisen työkalut hankkeesta kertoo vähän siitä millaisia asioita liittyy maatalousyrittäjien paloturvallisuuden edistämiseen.

[musiikki]

Elina Vehviläinen-Liikka: Ikävä kyllä maatiloilla sattuu tosi paljon tulipaloja, jotka johtuu ihan huonoista liitoksista tai itse tehdyistä virityksistä, joten tämmöiset kannattaa ihan ensimmäisenä unohtaa tai laittaa kuntoon, jos sellaisia on. Lisäksi tosi riskialttiita paikkoja on ihan just ne tuotantotilat, konepajat ja rehujen käsittelytilat ja lämpökeskukset. Että missä on kuivaa ainesta, että ne on hyvin riskialttiita paikkoja tulipalolle ja kaiken kaikkiaan siellä maatilalla yleinen siisteys, että palokuormaa ei olisi tiloissa yhtään ylimäärästä, että se on jo ihan tämmönen perus- ja yleisasia, mikä voidaan tehdä ilman mitään suurempia investointeja, vaan että pistetään vaan paikat kuntoon. Mutta jos lähdetään puhumaan ennakoinnista vielä enemmän, mikä on ehdottomasti se tärkein, eli ennakoidaan ja varaudutaan, koska näillä paloilla on sitten joka tapauksessa niin tuhoisat seuraukset, että se on se tärkein. Ja siivoushommat ennakoinnissa, ja yli 35 ampeerin sulakkeen tiloilla 10 vuoden välein on ihan pakollinen sähkötarkastus. Tämä Tukesin tarkastaja tekee tämän, ja tarkastuksen teettämisestä vastuu on kyllä sitten tilallisella. Tämä kannattaa myös huolehtia, ja 10 vuotta on toisaalta aika pitkä väli tarkastaa niiät, että suosittelisin ihan ulkopuolisen tekemää tarkastusta vaikka viiden vuoden välein. Sitten tietysti palovaroitinjärjestelmä olisi tärkeä. Nykyisin on aika hyviä maatiloille suunnattuja järjestelmiä, jotka toimii haastavissa oloissa, kun on kosteutta ja pölyä. Eli on kyllä aika lailla hintansa arvoisia järjestelmiä, että se on tärkeä miettiä minkälainen olisi omalle tilalle sopivin ja lähteä niitä kartoittamaan. Sitten on ehdottomasti tärkee kattava alkusammutuskalusta, että tulipalo leviää niin älyttömän nopeasti, että alkusammutuskalustoo, vaahtosammuttimia, niitä pitäisi olla 30 metrin välein. Sulla ei ole aikaa lähteä juoksemaan ja hakemaan niitä kauempaa, ja loppujen lopuksi yksi vaahtosammutin ei kauheen pitkälle riitä, eli pitäisi olla toinenkin aika lähellä. Riittävästi alkusammutuskalustoa, ja sitten se että ne huolletaan. Ehdottomasti huolto, että ne on toimintakuntoisia ja sitten tärkee asia mikä ikävä kyllä saattaa unohtua tai jäädä tekemättä, että vaikka siellä on sammuttimet, niin se että niitä harjoitellaan käyttämään. Kriisitilanteessa ihminen ei toimi välttämättä ihan samalla tavalla kuin normitilanteessa, niin se että vaahtosammutinta osataan käyttää ja ihan harjoitellaan se, että mihin soitetaan, mitä sanotaan, missä järjestyksessä toimitaan, että tää on todella todella tärkeetä ja kyllä mä sitten sanoisin, että näillä karjatiloilla varsinkin evakoinnin, fyysisen pelastautumisen tai pelastamisen harjoittelu pitäisi ottaa tavaksi vaikka kerran vuodessa, että tiedetään miten toimitaan.

Klaudia: Sadun ja Jyrkin kanssa puhuttiin kanssa siitä, että heillä oli tosiaan tällainen ihan suunnitelma, että jos jotain sattuu niin mitä sitten tehdään. Miten yleisiä tämmöiset on tavallisilla maatiloilla, tehdäänkö niitä ja onko niistä ollut hyötyä toisaalta jos osuus kakka tuulettimeen?

Elina: Kyllä niistä varmasti hyötyä on. Sitten vähän tilasta riippuen on ihan pakollisia tämmöset pelastussuunnitelmat, että se vähän riippuu tilakoosta että myös muilla kuin eläintiloilla mitkä on sitten pakollisia. Mutta oikeestaan varsinkin uudemmat tilat, kyllä niissä pelastussuunnitelmat pitää olla, ja ne toimitetaan alueen pelastusviranomaisille. Se on vaan hyvin ikävä juttu, jos se jää sellaseksi pöytälaatikkokirjoitelmaksi, eli näissäkin tulee tosi tärkeäksi se, että se on päivitetty ettei ole niin, että pelastuslaitoksella on 15 vuotta vanha suunnitelma ja oman tilan toiminta ja rakennukset onkin jotain aivan muuta. Koska kun se on siellä pelastuslaitoksellakin, niin he pystyy myös suunnittelemaan oma atoimintaansa, mitä tehdään sitten jos tulipalo tilalla tapahtuu. Eli tämä on myös tärkeä juttu, ja sitten harjoittelu, että kyllä niistä silloin on apua jos on suunniteltu ja harjoiteltukin. Ja kyllä tätä tässä meidän varautumissuunnitelmapohjassa, tässä tullaan käsittelemään myös näitä paloturvallisuutta ja varautumista, mutta sikäli mikäli on tilalla hyvä pelastussuunnitelma niin sillonhan se kattaa kyllä tätä aluetta tosi hyvin siitä.

Klaudia: Sadulla ja Jyrkilläkin on tosiaan maitotila, eli eläimiä pitäisi lypsää ja niille pitää tehdä muitakin toimenpiteitä kuin pitää ne hengissä ikään kuin, niin millaisia asioita erityisesti tällaisessa tilanteessa tulee ottaa huomioon jos pääsee käymään täyskatastrofi, että koko navetta palaa.

Elina: No, tää on just kuten sinäkin sanoit, että suuri haaste siinä miten näiden eläinten hoitaminen järjestetään, tämmösen ison katastrofin jälkeen. Että eläimet pitää saada jonnekin, tietysti nuorkarja pärjää, mutta lypsävät lehmät, en ole itse maidontuotannon asiantuntija mutta käsitykseni mukaan vuorokausi alkaa olla sellanen aika, että sitten alkaa olla jo eläimillä terveysongelmia jos niitä ei saa lypsettyä. Se, että olis ennakolta mietitty, että onko sellasia tiloja mahdollista saada, johon saisi siirrettyä eläimet sitten kriisin tapahduttua, on ihan normaali, että ei sellasta voi pitää valmiina. Mutta että olis vähän kartoitettu esimerkiksi lähialuetta, ehkä yhdessä muiden alueen toimijoiden kanssa, kenellä on samanlainen tuotanto siellä, että esimerkiksi lehmien kohdalla se, että jos niitä ei ole vielä lypsetty robottinavetassa, niin sä et voi niitä pistää robottinavettaan, ne ei osaa sitä hommaa. Eli sekään ei ole niin yksinkertaista, ja myös ihan tämmöset aidat, tarvitaanko aitoja. Tämmösiä asioita kannattaa myös miettiä, että mitä sitten kun se palo on sammutettu mutta sulla ei ole niitä tiloja. Ja myös itse tässä työssäni olen lähtenyt selvittelemään sitä, että oisko meillä valtakunnallisesti mahdollisuutta kerätä tietoo esimerkiskis siirrettävistä lypsyasemista, mitä voisi Suomen sisällä siirtää, kontteja, näitäkin on rakennettu jo niin tämä on kiinnostava minun mielestä käydä läpi, ja sitten just siirrettäviä karja-aitoja. Isoja investointeja, liian isoja investointeja tehdä yksittäisen tilan varautumisen kannalta, mutta taas isommat porukat voisi ehkä yhdessä hankkia.

[musiikki]

Klaudia: Onko teillä mahdollisesti jäänyt jonkinnäköisiä kammoja tuleen liittyen, te kuitenkin todistitte aika valtavaa tulipaloa, ja tosi lähellä teidän omaa kotia.

Satu: Kyllä minulla oli, että saunan lämmityskin, että uskallanko mä saunan laittaa lämmittää, että se oli ihan kauhu sitä tulta kohtaa. Tuli syksy, ja että mukava ois polttaa kynttilöitä, niin mietti että uskallanko mä oikeesti sytyttää sen kynttilän.

Klaudia: Niin, ja uskaltaa, koska kyllähän usein ihmiset sen verran jättää valvomattta, että menee vaikka hetkeksi keittiöön jos olohuoneessa on…

Satu: Siis kyllä. Ja siis sen tulen sytyttäminenkin, se oli ihan hirvee oli.

Klaudia: Onko tässä kolmessa vuodessa päässyt siitä yli vai vieläkö jännittää?

Satu: Kyllä, kyllä. Että ei enää mieti sitä, että kun saunan sytyttää, että uskallanko mä sytyttää, että kyllä se on, parempaan päin ollaan menossa.

Klaudia: Mitenkäs Jyrki, onko sulla jäänyt semmosia kammoja?

Jyrki: Kyllähän sitä joo aina miettii, että mitä voi sattua ja yleensä tuolla jos jotain tulitöitä tehdään, traktoritallissa, tuolla niin mielellään en tee kovin illalla mitään, tai jos iltapäivällä tehdään niin käyn sitten illalla kattoo että siellä on kaikki hyvin. Että tulen kanssa ei voi, sen herraksi ei pääse niin sanotusti.

Satu: Palon jälkeen minä menetin yöuneni, säikyin kaikkea mikä pamahti, että olin tosi herkillä varmaan sen vuoden vaihteeseen asti. ETtä varmaan vajaan vuoden olen ehkä nyt nukkunut.

Jyrki: Kaikkee yleensä tulee vähän mietittyä, yleensä sähkötkin esimerkiksi normaalit mitä on nää, niin kyllähän sähkömiestä saan aina juoksuttaa jos jotain ongelmia vähänkin on. Kyllä sitä tulee reagoitua, yleensä kaikkeen tuommosta missä voi vähänkin riskiä olla, ehkä herkemmin.

Klaudia: Niin, me ei avattu sitä, että siis tällainen pienkuormaaja oli syttynyt tuleen. Mutta mitä, selvisikö teille ikinä mitä siellä koneessa oli tapahtunut, että näin…

Jyrki: Johto oli hankaantunut, ja minä oon melkein sataprosenttisen varma, että… minulla on sellanen tapa, että siinä kun on päävirtakatkaisin niin minä sen sammutan, että mutta niinhän sitä väitetään, että se ei ole ollut sammutettu, mutta siitä en nyt ole varma. Ja joka tapauksessa minä joka päivä kun oli rehut jaettu ensimmäisenä aamulla, ja lypsyn jälkeen joko ajettiin lisää tai työnneltiin rehuja eläinten eteen uudesta, niin minä sen toisenkin kerran sitä tarvinnut, sen jälkeen sitä konetta, että kyllä mielestäni koneet pitäisi silleen rakentaa, että olis siinä päävirtakatkaisin tai ei, niin se edes tunnin kestää tai puolitoista tuntia olla sitten… ennen kuin syttyy palamaan, että eihän autossakaan ole päävirtakatkaisinta ja niitä säilytetään autotallissa ja monellakin on autotallit talojen yhteydessä.

Satu: Tämän hetkinen navetta on niin paloturvallinen kuin pystyy olemaan, että on tehty betonielementeistä ja…

Jyrki: Ja ei ole ennen kaikkea ullakkorakenteita.

Satu: Kyllä, että sillä on menty sillä paloturvallisuudella.

Jyrki: Mahdollisimman yksin… ja ei ole mitään varastoja sitten, no se on vähän puutekin siinä navetassa, mutta…

Klaudia: Millaisia asioita te haluaisitte jakaa vinkkeinä tai neuvoina tai ohjeina muille tilallisille, että miten, millaisia kannattaa ottaa huomioon ja miten just ehkä varautua, teilläkin kumminkin oli tehty sitä varautumista siinä.

Satu: Luulen, että miksi me selvittiin tästä, että meillä on hirveen hyvät ystävät, naapurit, että saatiin niin paljon apua muualta tähän… jos tämmönen tapahtuu, mihinkä lehmät sijoitetaan, onko tämmöstä kellään olemassa, voiko tällaiseen varautua. Onko sulla, ei kellään ole tämmöstä, että navetta palaa, mihin sä panet lehmät sen jälkeen.

Jyrki: Kyllä siihen kannattaa ja rakenteisiin ja ylipäänsä rakennukseen kannattais minua kiinnittää huomiota, että miten se tehdään ja mitenkä lähekkäin rakennukset on toisiaan, että… ainakin nyt tässä vaiheessa haluan ne pitää mahdollisimman erillään toisistaan, jos jotain jollekin sattuu, että ei mene ihan kaikki.

Satu: Niin, sähkötarkastukset oli tehty meillä vasta.

Jyrki: Niin ei ollut mitään huomauttamista niissäkään.

Satu: Että kyllä ne kannattaa kaikki olla kunnossa.

Jyrki: Ja pienkuormainta vasta kerkesin sen huoltaa ja pestä ja no, sitähän tietysti väittää, että se ei ole ollut puhdas ja ei ole ollut huollettu, niin mielestäni tällaisia… no jos joku mulle tulee sanomaan, niin saatan kyllä sanoa aika kauniisti takasin, että itse tiedän kyllä miten olen koneeni pitänyt ja huoltanut.

Klaudia: Niin tässäkin vaikuttaa enemmän siltä, että oli vaan äärimmäisen huono tuuri.

Jyrki: Kyllä.

Klaudia: Että tosiaan jos se on tunnin puolitoista ollut yksin se laite, ja sitten se on sillä välillä keksinyt syttyä tuleen niin toki tuollaiselta se varmasti se varautuminen ei välttämättä siinä mielessä pelasta ketään, mutta justiinsa se kaikki muu siinä ympärillä, kuten sanoitte rakennukset on rakennettu niin, että on mahdollisimman paloturvallisia ja sitten toi kaikki muu. Sähköt tarkastettu ja näin poispäin, että.

Jyrki: Kyllä.

Klaudia: No kertokaapa vielä tähän loppuun, että mitä teille nyt sitten kuuluu tuosta kauhujen keväästä on nyt ehtinyt vierähtää jo semmonen kolme vuotta, niin mitä tilalle nyt kuuluu ja teille?

Jyrki: En tiiä, se uusi navetta nyt siinä on ja nyt se oikeestaan vasta pyörii kuten se kuuluukin, no onhan se helppotöinen navetta, että en nyt sitä voi moittia. Ihan hyvä sille on töitä tehdä.

Satu: Kiitos kuuluu ihan hyvää tällä hetkellä ja navetta on täynnä lehmiä. Että tavallaan se melkein meni se kaksi vuotta siitä, kun se uusi otettiin käyttöön ennen kuin se tavallaan rupee pyörimään ja saadaan lehmiä täyteen se navetta, että oma aikansa siinä menee, että nyt ollaan siinä missä oltiin ennen paloa.

Jyrki: Velkaa maksetaan nyt loppuikä, että sehän se on jutun juoni sitten.

Satu: Tiedetään mitä tehdään seuraavat 20 vuotta.

Jyrki: Niin.

[musiikki]

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

[musiikkia]

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat podcastia. Tässä Podcastissa Savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja,jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä ja vieraanani studiossa on tänään Sanna Kauppinen. Tervetuloa Sanna. Sulla on tällä hetkellä noin 50 eläimen karjatila ja kasvatat emolehmiä ja tuotat lihaa myytäväksi, kerro vähän tästä sun tilasta.

Sanna Kauppinen: Kiitos. Me ollaan Sonkajärveltä ylämaankarja ja galloway emolehmätila. Kasvatetaan sonnit ite teuraaks ja myydään lihat suoraan asiakkaalle tilamyymälän kautta.

Klaudia: Eli sulla on ihan lihamyyntiä myös sen lisäksi, tuotat emolehmiä, jotka tuottaa sitten pikkulehmiä?

Sanna: Joo. Emolehmäkarja joka tuottaa vasikoita ja sonnit jää kasvamaan ja niistä tehdään lihat. Pikkuhiehot jää kasvamaan uusiksi emoiksi. Löytyy myös omia harrastehevosia nelisen kappaletta.

Klaudia: Ratsastatko paljon? Millasta hommaa teet hevosten kanssa?

Sanna: Ratsastan, vaikka toisaalta tuntuu että muu työ vie niin paljon aikaa että ei kerkiä ratsastaan. Mutta karjahommia teen myös hevosten kanssa. Järjestän karjakursseja ja treenaan hevosia karjan avulla. Ollaan myös käyty maatalousmessuilla esittelemässä lännenratsastusta ja karjatyöskentelyä hevosten kanssa.

Klaudia: Aivan, eli se ei oo sellasta kouluratsastusta maneesin ympäri vaan enemmän cowboy meininkiä?

Sanna: Vähän enemmän cowboy meininkiä, mutta pistän siihen myös koulutwistiä sekaan.

Klaudia: Sulla on siellä tilalla noin 50 eläintä, mutta löytyykö sieltä ihmisiä sinun lisäksi?

Sanna: Avopuoliso löytyy. Hän muutti tilalle noin vuosi sitten. On ollu kyllä tosi iso apu. Sami korjaa, laittaa, hoitaa. On ite tavallaan alalla töissä, tietää alasta ja on hyvin samanhenkinen. Aivan super iso apu ja tuki ollu. On ollut mukava alottaa hänen kanssaan lihamyynti vuonna 20, hän on ollu mukana alusta asti tässä hommassa. Isä toimii myös palkattomana renkinä edelleen. Sami on kyllä vienyt osan isän töistä jo niin on päässy vähän helpommalla.

Klaudia: Se on varmaan ihan hyvä, tulee sukupolvenvaihdos vähän pehmeemmin. Ei  tarvii isäukon olla niin paljon häärimässä siellä enää.

Sanna: Joo ei tartte. Kuitenkin mä tulin sillon ulkomailta, opettelin kaikki alusta. Enhän mä osannu ajaa traktoriakaan kunnolla. Peräkärryn kiinnittämiset, koneitten kiinnittämiset, mä olin ihan uuvatti. Aateltiin että pikkuveljet jää siihen hommaan, mut sit mä tulin sieltä ja totesin että mä haluun olla maanviljelijä. Ei ihan perinteisin tarina. Luin jostain että sukupolvenvaihdoksia mietitään useita vuosia ja se on iso tapahtuma sekä tilasta luopujille, että vastaanottajille. Mutta mä tulin vaan ja halusin ruveta siihen yrittäjäksi. Ei se ihan perinteisin tapa ollu, mutta siitä on selvitty. Isästä on ollu ihan super iso apu. Eihän tossa ois ollu mitää ilman isää.

Klaudia: Kerro vähän siitä miten päädyit maatalousyrittäjäks. Teillä oli tämä sukupolvenvaihdos siinä.

Sanna: 2014 musta tuli yrittäjä, mutta ei ollut ihan lapsuuden haave. Mulla on kolme pikkuveljee, joista oletettiin jatkajaa. Mä lähdin opiskelujen jälkeen 2009 Saksaan töihin hevoshommiin. Siellä vierähti viitisen vuotta. Tuli isälle kyllä puun takaa kun ilmotin että voisin jäädä jatkaan tilaa. Siinä oli ehkä ajatuksena että mulla on hevosia tai mä haluaisin harrastaa hevosia. Siellä ois tila ja laidunta, heinät tulis omasta pellosta. Siinä ois hyvä jatkaa. kaikki muu työ siinä ohessa on sitten tosiaan ohessa. Oon tykänny eikä oo kaduttanu ollenkaan.

Klaudia: Niin sulla on myös entistä elämää. Mitä sä teit ennen kuin päädyit maatalousyrittäjän hommiin?

Sanna: Opiskelin liikunnanohjaajaks, mutta lähdin Saksaan tekemään hevoshommia ja olin parilla tehtaalla töissä. Opiskelin maaseutuyrittäjäksi kun tulin takas Suomeen ja sitten tehtiin se sukupolvenvaihdos ja jäin jatkaan vanhempien tilaa.

Klaudia: Sitten päästään mielenkiintoiseen osaan. Vuonna -92 sun isä rakennutti tiluksille noin 40 metriä pitkän kylmäpihaton ja pihatto on siis tämmönen iso ulkorakennus, jossa pidetään karjaa eikö vaan?

Sanna: Joo.

Klaudia: Tuo kokokin tais mennä oikein.

Sanna: Suurinpiirtein 700 neliöö se oli. Mitä se nyt on, 15 metriä levee ja paljoko siitä tulee nyt sitten pituutta.

Klaudia: Iso rakennus näin asiasta ymmärtämättömälle. Eräänä päivänä se pihaton katto romahti, kertoisitko tän tarinan?

Sanna: Tosiaan -92 isä rakennutti kylmäpihaton. Isällä oli loppukasvattamo, eli meille tuli viiden kuukauden ikäsiä vasikoita ja ne kasvatettiin vajaa kaks vuotiaiksi ja ne lähti sitten tuottajille teuraaksi. Tää pihatto oli kuuden karsinan pihatto, noin kymmenen eläintä per karsina. Siellä oli kaks karsinaa yhtä ikäluokkaa kohden. Päätykarsinoissa oli teurasikäset että sai helposti autoon lastattua. Vuodenvaihteessa 2017 mä olin kuopiossa käymässä serkun luona ja oli +2 astetta lämpöä sinä päivänä ja aika loskanen keli. Ajelin kotiin sillä ajatuksella että nostelen rehut sonneille, iltaruuat iltahommina siinä. Puoli seittemän aikaan tulin ulos ja olin menossa laittaan ulkovaloja päälle, siinä on toinen halli pihaton vieressä mistä tulee ulkovalot. Katoin vielä että hitto vieköön on katolta tullu lumet alas siihen hallin eteen ja jouduin kiipeemään kasan yli. Rämpytin valoja ja mietin miks ei valot toimi, onpa outo juttu. Sitten nostin katseeni ja otsalampun valossa näin kylmäpihaton noin 20 päässä ja se oli maan tasalla. Näin sen harjan siinä valossa ja se oli luhistunu. Isot liukuovet rötkötti mutkalla, se oli aika karu näky.

Klaudia: Kuulostaa tosi hurjalta. Siellä oli siis eläimiä sisällä monta kymmentä sonnia.

Sanna: Joo, siellä oli 51 sonnia sillä hetkellä. Lähdin juokseen pihatolle ja soitin hätäkeskukseen samalla. Hätäkeskuksen vastaaja raukka kun mä kirosin siinä että rakennus on romahtanu, täällä on 50 sonnia sisällä! Selitin missä oon ja se hiljasuus oli kaikkein pahin. Totta kai oletti että kaikki on pannukakkuina siellä. Eihän tollasesta voi selvitä. Hiljasta oli. Juttelin puhelimeen ja huomasin otsalampun valossa yhtäkkiä nurkassa kiilu silmäpareja. Sonnien silmiä. Muistan kun sanoin puhelimeen, ei jumalauta ne on hengissä. Täällä on hengissä eläimiä. Kävelin sinne nurkalle. Kattohan ei varsinaisesti romahtanu, vaan se rakennus kaatu niinkun korttitalo. Eli kun se kaatu sivuttain, niin kattoristikoitten keskiosa tipahti vahvalle ruokintapöydän rautatuelle ja se pysäytti kattoristikon niin että eläimille jäi tilaa. Kun rakennus tavallaan kaatu, seinäelementti siirty niin että varsinki se nurkkaporukka oli vaan ilman kattoo ja seinää. Ne vaan seisoskeli siinä. Ne olis voinu tulla sen muurin yli ja lähtee lenkille, mutta ne vaan hengaili siinä ja katteli että ilmastointi on vähän tehokkaapaa.

Klaudia: Pojat oli siellä ilmeisen tyytyväisinä, vähän ehkä hämmentyneinä.

Sanna: Ne oli hiljaa ja ihmetteli mikäs homma, täällä on vähän tiivis tunnelma. Mä kattelin sinne raunioitten sisälle niin näky että osa eläimistä oli syömässä edelleen, koska ruokintapöydän rauta ja karsinarakenteet pysäytti kattoristikot. Niillä oli tilaa siellä alla. Tiivis tunnelma oli siellä toisessa päässä, jossa kattopellit oli jääny just eläinten yläpuolelle. Ne hikos paljon, siellä oli tosi lämmin. Toisessa päässä taas oli avointa.

Klaudia: Eli tavallaan epätasasesti römpsähi niiden päälle niin siellä oli eläimille jääny erilaista ilmanalaa.

Sanna: Sieltä nousi kunnon höyry kun saatiin kaivurilla kattopellit revittyä auki ja elukat ulos sieltä. Pelmahti kunnon lämpö kun siellä oli tiiviimpi tunnelma.

Klaudia: Vaikuttiko nää sonnit pelästyneiltä tai ahdistuneilta?

Sanna: Ei. siellä ei kuulunu huutoo, kukaan ei kiljunu siellä. Yks sonni oli ainut joka loukkaantu. Illalla ajettiin ne vuokra navettaan mikä löydettiin 25 kilometrin päästä. Just tyhjilleen jääny navetta niin saatiin kaikki samaan paikkaan. Seuraavana päivänä kun käytiin läpi eläinten tuhoja, yhellä teurasikäsellä sonnilla oli sen verran paha haava ettei sitä kannattanu alkaa hoitamaan. Se meni siten omaan pakkaseen. Sekin käveli- Kaikki käveli ite karja-autoon.

Klaudia: Toi on kyllä älytöntä. Sulla oli se hätäkeskus puhelimen päässä, miten se tilanne lähti siitä eteneen?

Sanna: Hätäkeskus oli puhelimen päässä ja se totta kai ilmotti eteenpäin ja sieltä tuli paloautot. Mulla oli tarkotus pikkuveljen kanssa lähtee hakemaan traktori, joka oli ollut huollossa edelliset kolme viikkoo. Pikkuveli ajo siihen pihaan ja katto silmät pyöreenä ja mä sanoin puhelun lomasta että soita isälle. Isäkin oli raketinmyynnissä Iisalmessa. Tarmo soitti hänelle ja mä jatkoin Häken kanssa. Sit tuli paloautoja ja poliisit ja tuli naapurit ja vaikka ketä. Isä järkkäs kaivurin sinne, vai olikohan meillä kaivuri paikalla. Mä muistan vaan sen että lunta oli joka paikassa ihan hulluna. Traktori oli siis huollossa, joka oli ykköstraktori mikä linkoo yleensä. Sitä lunta oli joka paikassa niin paljon ja se oli raskasta lunta kun oli +2 astetta ja sato vähän loskaa. Siinä sitten mietittiin, minne nää eläimet viedään. Yks palomiehistä muisti että Sukevalla on yks isäntä jolla oli lähteny hiehot pois navetasta, pari viikkoa ehtiny olla tyhjillään. Ite isäntä oli jyväskylässä, saatiin soitettua hänelle ja hänen naapuri tuli laittaan karsinat valmiiks. Sitten saatiin onneksi karja-auto. Lähti muistaakseni Pyhäsalmelta ajamaan. Olikohan se joskus yhen, kahen aikaan kun viimeset eläimet vietiin. Kahessa kuormassa ne ajettiin Sukevalle.

Klaudia: Tavallaan hienoa että pienellä paikkakunnalla voi käydä noin hyvä tuuri. Että joku pelastuslaitoksen ihminen tietää, tuolla on tuommonen tila tyhjillään. Jotenkin tulee sellanen fiilis että koko kylä pystyy sitten auttamaan tommosella hädän hetkellä.

Sanna: Joo ja on pakko kehua somen voimaa. Siellä on maajussit-ryhmä, johon laitoin heti että nyt on tämmönen hätä, tietääkö joku alueella. Siellä tuli tosi paljon ensinnäkin tsemppausviestejä, mutta myös oikeesti vinkkiä mihin voi soitella. Onneks löyty tää lähin, saatiin kaikki eläimet yhteen paikkaan. Olis ollu ikävä alkaa ripotteleemaan sonneja sinne tänne. Oli tosi hyvä verkosto sielläkin.

Klaudia: Mainitsit että korttitalon omaisesti tavallaan kellahti. Selviskö sulle koskaan, mitä siinä tapahtu että se pihatto sillä tavalla romahti?

Sanna: Todennäkösesti kävi niin että toiselta lappeelta lähti valumaan lumi, koska oli pluskelit. Sitä lunta itessään siellä katolla ei ollu niin paljoo, mittasin noin 30 senttiä lunta. Toki oli plussan puolella, mutta onhan niitä loskakelejä ollu aiemminki. Joku rakenne siinä petti. Kun lumi lähti valumaan toiselta lappeelta niin se tavallaan kaato rakennuksen. Jos katto olis tullu alas lumen painosta, en usko että eläimet ois selvinny. Kuka tietää, mutta siinä ois tullu lumetkin niskaan jos pellit ois oikeesti sortunu ja kaikki ois hajonnu siellä. Ne ristikotkin oli osittain ehjiä. Mehän kaivettiin sieltä ehjiä ristikoit pois ja kattopeltejä saatiin talteen. Se siis kaatu.

Klaudia: Aivan. Ei tavallaan oo mitään sellasta asiaa mihin voi osottaa. Jos syttyy vaikka tulipalo, siinä pystyy yleensä määrittämään, viimeistään palomiehet pystyy näkemään mistä se on lähtenyt ja mikä se syy on ollut.

Sanna: Tossa on ehkä kun on iso ja pitkä rakennus, kun on isot päätyovet, on tavallaan pieni nurkkatuki. Tossakin oli todella pienet seinäosuudet nurkissa. Pitkät elementit, oli totta kai ristitukiakin, mutta vielä jykevämmät sais olla. Varmaan pylväitä välissä tai jotain. Se on kuitenkin pitkä seinä ja isot ovet päädyissä. Sanokohan sitä avaruus tueksi rakennustarkastaja, se oli huono tai puuttu, jos nyt oikein muistan. En oo mikään rakennusinsinööri mutta tämmönen muistikuva mulla on.

Klaudia: Tavallaan tosta ei voi ottaa onkeensa tai muille muuta kun että pitäkää huoli että rakenteet on rakennettu niin, että olisi mahdollisimman hyvin tukia. Eihän vakuutuskaan tollasta romahdusta korvaa.

Sanna: Jooo vakuutus ei korvaa tommosta romahdusta. Lumen syyks ne laitto mutta jos rakennus kaatuu noin, ei sitä korvaa. Jos ajat traktorilla seinää päin ja se kaatuu sen takia, niin sit, mutta pitää olla laajat vakuutukset. Toki kylmäpihatto, sielä ei oo oikeen mitään mikä voi syttyä tuleen, ellei nyt lamppu mee vikatilaan, voi lamppu kai syttyä tuleen. Mutta siellä ei oo sellasta palovaaraakaan. Siinä oli perustason vakuutus, mutta sitä ei korvannu mikään eikä tommosia kaatumisia korvaa minkään firman vakuutukset, näin mä oon käsittäny. Isot tai vanhat rakennukset, tää oli 25 vuotta vanha rakennus, siihen aikaan on varmaan ollu normaalia pitkät ja isot päätyovet. Mut pitää huolen siitä että on sitä tukee, en mä tiä voiko niitä tukea jälkeenpäin. Toki nythän tänäkin talvena on paljon lunta katoilla ja ihmiset on aktiivisia pudottamaan niitä. Sekin on kyllä hyvä. Mä en nää että se lumen määrä katolla olis ollu se syy, koska sitä ennen on ollu varmasti enempi lumisia talvia. Varmasti sekin on kyllä tekijä.

Klaudia: Varmaan ite oot jatkossa ollu aika tarkkana lumien pudottelun kanssa?

Sanna: Joo, nyt tuli onneksi itestään lumet alas, mutta oon kiinnittäny selkeesti enemmän huomioo, jos jossain rakenne näyttää yhtään siltä että vähääkään on nitkahduksen näköstä tai jotain. Nyt yhessä hallissa katoin kun oli paljon lunta katolla, niin ei tullu talvella alas. Yhessä vaiheessa kävi plussan puolella niin osa tuli sieltä katolta alas, mut osa lumesta jäi, Nyt kun se taas pakastuu ja taas loska niin siinä oli enemmän lunta kertyny. Kyllä mä siellä kävin kattoon että tuo pitää ens kesänä fiksata, ettei käy huonosti. Huomaan että kattelen rakennusten lappeita ja kulmia, onko yhtään vinossa tai mitään. Jäi siitä semmonen ettei haluu toista kertaa.

Klaudia: Varmaan eri tavalla kun aikasemmin ja sellanen ihminen jolle ei ole tuolla tavalla käyny, ei tuu välttämättä ihan tarkkaan katottua kaikki noita kohtia. Tässä välissä piipahdetaan kuuntelemassa meidän asiantuntijan Elina Vehviläinen-Liikan ajatuksia siitä, että miten maatila voisi varautua erilaisiin yllättäviin tilanteisiin ja onnettomuuksiin.

[musiikkia]

Elina Vehviläinen-Liikka: Minä alotin tammikuussa Savonialla TEIVKOI-asiantuntijana ja toimin tämmösissä kuin maatilojen varautumisen työkalut-hankkeessa projektipäällikkönä.

Klaudia: Me puhuttiin Sannan kanssa studiossa tästä hänen maatilan katastrofitilanteesta. Siellä oli pihatto romahtanut kuin korttitalo. Sä oot myös puhunu Sannan kanssa tästä aiheesta, millasia keskusteluja teillä on ollu tähän liittyen tän hankkeen tiimoilta?

Elina: Sannaan olin yhteydessä kun lähdin etsimään tiloja, jotaka ois käynyt läpi tämmösen katastrofin tai kriisin. Mun mielestä on tärkeetä että saadaan henkilökohtasia tarinoita kuultavaks. Kyllähän tää Sannan tarina heidän tilaansa kohdanneesta katastrofista oli aika pysäyttävä. Näin yllättävä ja dramaattinen, mutta loppujen lopuks aika hyvin siitä selvisivät. Mun mielestä se on huikea ja dramaattinen ja hyvään lopputulokseen kuitenkin pystyttiin tila laittamaan.

Klaudia: Minkä tyyppisiä riskiarvioita ja millasia tilanteita maatalousyrittäjiä voi kohdata ja millasiin asioihin he varautuu?

Elina: Toki voi olla eroo tuotantosuuntien välillä, mutta avainhenkilöiden terveys, loukkaantuminen, jopa pahimmillaan kuolemantapaukset on tietysti niitä mitä pitää huomioida. Meillä on myös tällaiset jokapäiväiset asiat kuin sähkön- ja vedensaannin turvaaminen, ne on merkittäviä. Jos mietitään kotieläintiloja, joissa on yli 100 lypsävää lehmää niin vedenkulutus on tosi suuri ja kaikki mahdolliset häiriöt tässä on tosi merkittäviä. Eläintiloilla myös erilaiset eläintaudit ja niiden välttäminen ja miten toimitaan jos eläintauti tulee. Tietsti myös luonnonolot vaikittaa maatalousyrittäjään. Meitä muita hellivä kesäsää ei välttämättä naurata maatalousyrittäjää jos se jatkuu ja jatkuu. Myös sateet ja tulvat voi vaikuttaa satoihin ja jos on kaivo käytössä, tulvat voi aiheuttaa kaivoveden saastumisen. Sairastumisten ja kuolemantapausten lisäksi henkilöstö riskejä ja kriisejä on tietysti. Ihan avioerot tai erot ylipäätään. Ne olis hyvä olla mietittynä, millä tavalla toimitaan jos tämmönen tilanne tulee. Myös testamentit on tärkeitä. Tässä tilallisia jututtaessa on tullut eteen sellasia tarinoita jossa puoliso on kuollut yllättäen ja jos on alaikäisiä lapsia, tällainen tilanne aiheuttaa paljon haasteita sille vanhemmalle joka jää sinne. Pitäis pyrkiä selviämään tragediasta ja lisäksi lapset ja omaisuuteen liittyvät asiat. Nää on yllättävän hankalia hoitaa. Se että näitä ois käyty etukäteen läpi ja monella tilalla on tällaisia juttuja kuin esim. pankkitilit, kuka hallitsee pankkitilejä. Voi olla että toisella ei ole mitään käyttöoikeuksia näihin, se voi olla tosi iso ongelma. Tämmösiä pieniä juttuja, mutta kun nää miettii etukäteen, kriisitilanteessa ei enään tekis elämää vaikeemmaks.

Klaudia: Kerro tästä hätäapuverkostosta mitä te ootte vastikään ruvennu laittamaan pystyyn.

Elina: Tässä hankkeessa oli tarkotuksena kone- ja laitekartotuksen tekeminen kriisitilanteisiin, mitä apuja sieltä saadaan. Lopulta kun alettiin miettiä, tällaset listaukset ja rekisterit vanhenee tosi nopeesti ja niitä on vaikee ylläpitää. LÄhettiin sitten luonnosteleen hätäapuverkostoo mihin voi kriisitilanteessa olla yhteydessä. Oli kyse eläimistä tai kriittisen varaosan hajoomisesta, varsinkin korona-aika on tehnyt sen että ulkomailta varaosien toimitukset voi kestää tosi pitkään. Kiireiseen sadonkorjuuaikaan se on ikävä juttu, jos menee kolme viikkoo että saat varaosan. Tällasissa asioissa pystyy oleen yhteydessä hätäapuverkostoon ja verkoston kautta lähetetään viesti muille alueen maatiloille ja tiedustellaan pystyvätkö he tarjoamaan apua. Me lähettiin ensin luonnosteleen tätä hankkeessa yhteistyössä olevien maaseutupalveluitten kanssa, olisko maaseutupalvelut tätä vetämässä. Nyt keskustelujen kautta on kyllä selkeesti isompaa tilausta esimerkiks lomituspalveluitten kautta. Tarvittais päivystävä hätäapuverkosto, koska nää kriisitilanteet ei tapahdu maanantaista perjantaihin kahdeksan ja kuudentoista välillä. Tällä tavalla pystyttäis ensin alueellisesti kartottaan löytyykö apua ja olis myös valtakunnallisesti kuka voi auttaa kriisitilanteissa.

[musiikkia]

Klaudia: Sanna, mitä tän onnettomuuden jälkeen tilalle tapahtu? Alussa jo selvis että sulla on edelleen karjaa ja tila on pystyssä, mutta se on muuttanu aika paljon muotoaan siitä mitä se oli vuonna 2017.

Sanna: Joo. Sonnit muutti Sukevalle ja työmatka piteni 25 km sen sijaan että oisin kävelly talosta ulos ja pojat ois ollu ammumassa vastassa. Tilan isäntä oli kovin avulias ja hän hoiti eläimiä osittain, ettei tarvinnu ite ajaa aamuin, illoin ja päivisin käymään siellä. Saatiin sovittua hoitoja, mutta vakuutus ei korvannu mitää. Totta kai siinä mietittiin että pisetäänkö uutta pystyyn. Siinä vaiheessa ois jo pitäny rakentaa isommin. Se oli 60:n sonnin pihatto, ei tänä päivänä enää, se on aika pieni. Uuden semmosen pienen rakentamisessa ei olis ollut järkee, koska rakennuskustannukset on niin isot. Olin kuitenkin siinä vaiheessa ottanu pienen lauman ylämaankarjaa edellisenä kesänä sillä ajatuksella että teen pientä bisnestä muutamalla vasikalla ja kasvatan ja katon mitä siitä tulee. Mutta kun kävi näin, siirryttiin emolehmiin, lisätään emojen määrää ja siirrytään luomuun. Sukevalla sonnien tuotantopuoli ajettiin alas, eli sitä mukaan kun sonnit kasvo ja lähti teuraaks, sinne ei otettu enää uusia tilalle. Syyskuussa 2018 lähti viimeset teuraat ja loppukasvattajatoiminta loppu kokonaan. Kesällä 2018 lisäsin emolehmiä, ostin Galloway-karjaa Haikkujen ohelle ja siitäpä se sitten lähti. 2019 vuosi oli hankala kun ei ollut yhtään teurastuloa. Lihan suoramyynti alko vasta kesällä -20 ja sonnien kasvatus on hitaampi prosessi ja se lähtee liikkeelle hitaasti. 2019 oli väliinputoamisvuosi. Ei oo turastuloja, onneks pankit anto lainanlykkäyksiä ja onneks oli tilanne että pysty myymään metsää. Koulutin hevosia ja ajoin postia ekstrahommina.

Klaudia: Ei voi sanoa että se oli hyvä asia mitä sonneille kävi, vaikka pienellä säikähdyksellä selvisivät. Lopulta kun ajatellaan sun uraa ja työnkuvaa, se ehkä oli kuitenkin hyvä juttu.

Sanna: Tosiaan olin haaveillu luomua, se on nouseva trendi jota ihmiset arvostaa. Haikut oli- En muista millon oon tutustunu ylämaankarjaan, mutta sekin oli jo ja olin hankkinu pienen määrän eläimiä jo ennen tätä romahdusta. Sit kun romahdus tuli, karusti sanottuna se oli kohtalon määräämä. Että Sanna, sä oot haaveillu tästä kaikesta niin tehäänpä tällänen juttu että pistetään tää rakennus maan tasalle. Sulla ei oo muuta vaihtoehtoa kuin ajaa tuotanto alas ja jatka haaveita siitä eteenpäin. Oisinko mä voinu ajaa tuotannon alas näin hallitusti. Pihatto ois ollu pystyssä, mulla ois ollu kokoajan sonneja ja olisin vähentäny niitä. Luulen että siinä ois menny paljon pitempään, koska pankki ois voinu sanoa ettet noin vaan voi sun tuloa lopettaa. Nyt ei ollu vaihtoehtoja, se vaan tuli. Mulla oli onni ettei kukaan kuollu. Siellä ei ollu ihmisiä sisällä, eläimiä ei kuollu, ei tullu mitään. Siellä ei ollu edes traktoria että olis joutunu hankkiin traktoreita lisää. Se jos menehtyy ihmisiä on ihan eri kategoriaa. Mulle oli tavallaan jopa kohtalon määräämä onnenpotku. Jos tää ei ois tarkotettu tapahtuvan, kaikki eläimet ois kuollu. Mulla ois loppunu ne tulot siihen paikkaan. Nyt mä pystyn kuitenkin rakentamaan 18 vuoden teurastuloilla eteenpäin. Näin se oli tarkotettu.

Klaudia: Nyt sulla on ehkä enemmän sun näkönen tila. Menit sinne kuitenkin jatkamaan isän jalanjäljissä ja pääsit nyt ottamaan omiin nimiin siinä mielessä että uudistit sen näköseks toimintaa mitä sä ite toivoit.

Sanna: Pikkusen. Rakennus on jo pois ja koneita on myyty ja luomussa ollaan. Kyllä se nyt alkaa olla oman näkönen ja nyt on kiva tehä töitä. onhan se kokoajan ollu kivaa, mutta myös se että eläimet oli pihatoissa karsinoissa niin kyllä mä ite tykkään että ne laiduntaa vuoden ympäri. Saa kattoo pikkuvasikoitten syntymät ja niitten kasvamiset ja kaikki. On luomussa ja voi tuottaa ite lihaa ja tietää mistä liha tulee. Voi kertoo tarinan asiakkaalle eläimistä ja lihasta ja tietää että se liha maistuu oikeesti hyvälle. Onhan se ihan erilaista kun se että liha menee jonnekkin A tuottajille ja sit se on jossain paketissa. Mut tää on mun mielipide, tää on mun tarina ja mitä mää halusin.

Klaudia: Toi on yks tarina siitä miten lihaa tuotetaan suomessa tänä päivänä. On hienoa että sait tehtyä siitä semmosen mistä olit pitkään haaveillu.

Sanna: Kyllä. Onhan se nouseva trendi ja ihmiset alkaa kattoon mistä liha tulee, luomu ja suositaan lähiruokaa. Varsinkin nyt kun on maailmanlaajusesti rankka tilanne koronan takia. Ihmiset tukee lähituottajia ja ostaa tiloilta ja se on tosi hyvä.

[musiikkia]

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

[musiikkia]

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimukseen ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä ja tällä kertaa Savonian legandat podcastissa on aiheena science fiction -elokuvien maailma, joka on muuttunut todeksi. Eli siis kyseessä on esineiden internet, Internet of Things – kavereiden kesken IoT. Esineiden internetillä tarkoitetaan sellaisia järjestelmiä, jotka perustuvat teknisten laitteiden suorittamaan automaattiseen tiedonsiirtoon sekä kyseisten laitteiden etäseurantaan ja ohjaukseen internet-verkon kautta. Teollisen internetin lisäarvo perustuu sen avulla kerättyyn ja tuotettuun tietoon ja nyt minä katson hiukan kysyvästi studiossa kanssani olevaan tietotekniikan koulutuksen lehtoriin Markku Kellomäkeen. Kuulostiko tuo suunnilleen oikealta tuo luonnehdinta?

Markku Kellomäki: Kyllä se kuulosti. Voin esitellä tarkemminkin. Joo, tosiaan olen tässä aloittanut lehtorina Internet of the Things -ohjelmassa. Se on englanninkielinen ohjelma ja oli vielä tuossa viime syksynä sähkötekniikan alaisuudessa. Vaikka tää leikkaa nyt läpi sähkötekniikkaa, elektroniikkaa, tietotekniikkaa ja monenlaisia alueita, niin nyt se on hallinnollisesti tänä vuonna sitten näiden kansainvälisten ohjelmien alaisuudessa. Itse tulin tänne Savoniaan tuossa viime vuonna tämmöseen Experts in medical computing -ohjelmaan oltuani 16 vuotta tuolla teollisuusautomaation piirissä Honeywell Oy:ssä. Oon nyt sitten täällä Savoniassa tutustunut tämän teollisuusautomaation lisäksi tähän, sanoisko terveysteknologiaan. Eli tämmöstä sekä tätä IoT-ohjelmaa, tutkinto-opiskelijoita opetan, plus sitten oon tämmösessä hankkeessa puolet ajasta.

Klaudia: Oikein lämpimästi tervetuloa. Mukava, että saatiin sut vieraaksi. Tää on nyt sen verran uus ja laaja asia, että mä haluan tehdä vähän näitä termejä ihmisille tutuksi. Kerro omin sanoin, että mitä eroa on nyt sitten tavallisella internetillä, eli interwebsillä, kuten me kaikki tiedetään ja missä me surffaillaan, esineiden internetillä eli tällä IoT:llä ja sitten vielä on olemassa teollinen internet. Miten nää eroaa toisistaan?

Markku: No, on sitten vielä semmosia kuin kyberfysikaalisia systeemeitä ja ynnä muuta. Tässä on terminologiaa todella paljon näiden aiheiden ympärillä, mutta jos yksinkertaistetaan sitä, niin internethän on lähtenyt siitä, että on alettu yhdistämään helpolla tavalla eri maantieteellisiä paikkoja keskenään verkoilla. Kyllähän niitä järjestelmiä semmosia oli, joissa oli joku serveri tai palvelin johonka saatiin yhteys omalla tietokoneella ja modeemilla. Muistan, kuinka tuli niitä yliopiston alkuvuosina sillon modeemilla otettua yhteyksiä. Sieltä kuulu se semmonen hauska ääni, kun otettiin jonnekin yhteyttä.

Klaudia: Kyllä tuttu. [naurahtaa]

Markku: Joo. Verkkopankit tuli jossain vaiheessa, mutta sitten se homma vasta avautu, kun nämä eri serverit vielä keskenään alkoi keskustella kaupunkien välillä ja maista toiseen. Se oli sitä internetiä, jota me nyt tunnemme ja jossa me kulutamme kaikenlaista sisältöä ja teemme asioita jonkunlaisilla tietokoneilla tai kännyköillä. Mut sitten tää esineiden internet on uus vallankumous siinä mielessä, että siellä ei enää näpyttelijät, siis ihmiset pelkästään surffaile netissä, vaan laitteet myös. Eli on laitteita, jotka mittaavat ja lähettävät tietoa sinne pilvipalveluihin ja eteenpäin, mutta on myös laitteita jotka sitten kommunikoivat keskenään, että siinä ei oo enää ihmistä välissä sanomassa mitä tehdään, vaan laitteet keskenään sumplii että mitä seuraavaks tapahtuu, mitä mitataan, mitä tehdään. Tästä oikeastaan on kyse esineiden internetissä, että yhä useammat laitteet ovat itsenäisesti yhteydessä sinne nettiin ja ne myös keskustelevat keskenään.

Klaudia: Ja mikä se on vielä toi teollinen internet?

Markku: No, teollinen internet sinänsä tekniikkana ei eroa tästä muusta, eli sitten tietysti puhutaan tämmösestä IIoT:stä, joka on Industrial Internet of Things ja sitten nämä kyberfysikaaliset systeemit. Käytännössä tarkottaa sitä, että siellä ei ainoastaan mitata ja kerätä tietoa, vaan myös ohjataan laitteita ja prosesseja internetin yli. Siellä saattaa olla niin, että vaikka joku verkkokauppa on yhteydessä suoraan erilaisten järjestelmien kautta tehtaalle, joka alkaa automaattisesti tuottaa tilattuja tuotteita. Siellä ei sitten enää joku ota vastaan tilausta, printtaa paperille ja mene johonkin toiselle koneelle ja näpyttele tilausta eteenpäin, jossa sitten joku henkilö ottaa sen vastaan ja taas tekee jotakin, vaan sinä kun tilaat verkkokaupasta jotakin, niin hetken päästä tuotantolinjat pyörähtää. Se teollinen internet liittyy tähän automaatioon hyvin pitkälti, tämmösiin älykkäisiin tehtaisiin ja niin poispäin. Ja tietysti vastaavia asioita on myös terveyspuolella ja sanotaan, että teollisuus- ja terveyspuolella sitten tää kyberturvallisuus on tosi tärkee. Se ei ole mitään erilaista tekniikkaa sinänsä.

Klaudia: Niin, aivan, eli ehkä erona on enemmän se että ketkä, mitkä tahot siellä operoi siellä eri interneteissä, ikään kuin. Tässä on siis nyt erityisesti kyse siitä, että niinkun sä jo tossa sivusit sitä, että voidaan optimoida tavallaan sitä tietoa niin, että voidaan säästää resursseja esimerkiks tässä. Esimerkiks ihmisten resursseja ei tarvii käyttää siinä välissä, kun kenenkään ei tarvitse sitä nettikaupan tilausta tulostaa ja mennä johonkin näpyttelemään, vaan siitä on välistä turha välivaihe katkaistu tavallaan ja ne laitteet puhuu tavallaan keskenään siellä internetissä.

Markku: No, tää on tietysti yks asia. Voidaan ajatella, että se on vähän ikäväkin seuraus. Aina kun prosessit tehostuu, niin tietynlaisia ammatteja ehkä saattaa hävitä, mutta toisaalta sitten syntyy uudenlaisia. Tietyllä lailla, vaikka se on tietysti tämmönen yhteiskunnallinen kysymys, että miten meidän pitäis tehdä työpaikkojen kanssa, mutta toisaalta tähän astikin on toimittu niin, että aina jos on keksitty jotain joka hoituu automaattisesti turvallisemmin ja nopeammin ja paremmin, niin on siirrytty sen käyttämiseen. Tässä on kyse siitä samasta ja sitten tietysti ne ammatit muuttuu sitä mukaan. Toisaalta säästöä pitää ajatella myös niin, että koska saadaan paljon tarkempi tieto, kaikki on ajantasaisempaa, niin ei tule esimerkiks turhaa tuotantoa, että laitetaan varastoon tuotteita ihan arvauspelillä, että kai näitä 10 000 menee, vaan että se perustuu suoraan niihin tilauksiin, eikä tehdä yhtään ikään kuin turhaa ja sitten toisaalta materiaalivirtoja pystytään tarkkailemaan paremmin, eikä oteta happanemaan jotain huonontuvia, tai semmosia materiaaleja jotka ei kestä kauan ja sanotaan vaikka jotakin… No, Suomessa ei oo paljon golf-kenttiä, eikä hirveästi kasteltuja näitä tämmösiä peltoja, mutta esimerkiks on järjestelmiä jotka koko ajan reaaliaikaisesti mittaa vaikka golf-kentän kosteuksia eri puolilta, tai jonkun viljelysmaan kosteuksia. Ne sitten kastellaan vain juuri sieltä mistä tarvii kastella, elikkä ei käytetä esimerkiks vettä hukkaan.

Klaudia: Millasia sovelluksia tälle teknologialle on olemassa? Sä jo vähän sivusit tommosta tavallaan maatalouteen liittyvää. Golf-kenttähän on eräänlainen tämmönen ruohoa tuottava alue, vaikkei se sen pääpointti olekaan. Miten tämmöste scifi-elokuvista tutut erikoisuudet ja ihan ufoilta tuntuvat jutut, niin niistähän osa on jo olemassa. Osa niistä on jo maailmassa ja me eletään jo siinä todellisuudessa.

Markku: Se on sillä lailla, että me ihmiset totutaan hyvin nopeasti kaikkeen uuteen. Tavallaan sitä mukaan kun sitä uutta tulee, niin me vähän niinkun turrutaan siihen ja ei tajuta kuinka ihmeellisiä ne jutut nyt on. Mä muistelen, että kun lapsena tuli katsottua semmosta tieteissarjaa kuin Avaruusasema Alfa, tai se oli… Mikäs se nyt olikaan? Space 1999 – vuodesta 1999 kertova sarja, mikä nyt tuntuu tosi huvittavalta.

Klaudia: Siihen aikaan se oli kaukana tulevaisuudessa. [naurahtaa]

Markku: Joo, silloin ihan sujuvasti asuttiin kuussa ja tehtiin kaikenlaisia asioita. Mutta se mikä oli kiinnostavaa, että kukaan ei osannut niitä sarjoja tehdessä arvioida mihinkä tasoon tietokoneet kehittyy, että meillä voi olla ranteessamme näköpuhelin, jolla voidaan soittaa mihin tahansa maailmaan mihin aikaan vaan. Tietyllä lailla esimerkiks nämä tämmöset älykellothan on hyvä esimerkki semmosesta, vois sanoa jopa scifi-tuotteesta, että nykyään ne pystyvät jo totta kai mittaamaan painetta, lämpötilaa, tarkan paikan missä sinä olet. Pystyvät osa niistä mittaamaan sydänsähkökäyriä ja ilmoittamaan, jos sulla on joku tietynlainen ongelma sydämessä ja seuraamaan erilaisia urheilulajeja ja kertomaan paljonko siihen kului energiaa ja niin edelleen. Me ollaan nopeasti totuttu näihin, mutta jos tällaisesta laitteesta olis puhuttu silloin, sanotaan nyt viime vuosisadan loppupuolella, niin ne olis todella scifi-asioilta tuntunut. Nämäkin laitteet, rannelaitteetkin keskustelee jo nykyään internetissä suoraan itse. Osassa on SIM-kortit ja muut. Ne on hienoja esimerkkejä tämmösistä IoT-laitteista.

Klaudia: Mitä muita kaikkia sovelluksia tälle teknologialle on, paitsi nää tämmöset pienet tietokoneet, joita nykyään hyvin moni kantaa ranteessa?

Markku: Varmaan on paljon… On jo ja tulee olemaan semmosta, mitä ei huomata. Esimerkiks nyt vaikka täällä Savonialla kun on tulossa 5G-verkko, niin tuo vesilabra soveltaa tässä antureita, tämmösiä IoT-antureita, jotka tarkkailee veden laatua tässä tietyllä alueella Savonian ympäristössä, ihan tuolla vesiverkostossa. Siinä on semmonen esimerkki jota ei tavallinen kuluttaja huomaa, mutta siellä ne mittarit tuottaa reaaliaikaista tietoa koko ajan mikä se veden laatu on ihan eri tavalla kuin koskaan ennen. Niitä laitteita voidaan levittää tuonne tuhatmäärin ja pysytään paljon tarkemmin kartalla, että kenties semmosilta isoilta vedensaastumiskatastrofeilta, niinkun Suomessakin oli muutama vuosi sitten yks tapaus, voidaan sitten välttyä paremmin jatkossa. Sitten on tietysti liikenteenohjauksessa monenlaisia mittauslaitteita. Esimerkiksi semmoisia tuotteita olen nähnyt, että kaupunkiin… Kuopiossa ei ole vielä menty semmoseen, mutta joihinkin isompiin kaupunkeihin on laitettu antureita parkkipaikoille, jotka kertoo reaaliaikaisesti mitkä kadunvarsipaikat on vapaana. Sitten jollakin sovelluksella tai navigaattorilla käyttäjä, autoilija voi nähdä suoraan missä on vapaa parkkipaikka ja ajaa sinne. Siinähän säästyy polttoainetta, kun ei tartte kaarrella ympäriinsä. Sitten tietysti meillä on monenlaiset kaupankäynnissä… Totta kai sekin voi vähän mietityttää, että ihmisten käyttäytymistä seurataan, että missä hyllyillä viivytään eniten ja mitä ostetaan. Siellä on niitä IoT:n sovelluksia. Ja sitten totta kai monenlaiset, esimerkiks taloautomaatio… Nythän me ollaan totuttu siihen, että tietyllä lailla vaikka ilmanlaatuongelmista puhutaan, mut sillon jos on rakennettu hyvin… Nykyään on aika hyvä lämpötila. Lämpötilat pysyy tasaisena ja niin poispäin, mutta sinne tulee yhä enemmän antureita kenties tuonne rakennusten rakenteisiin, että voidaan seurata jos joku ongelma kehittyy ja ottaa yhteyttä niihin mittareihin, tai saada suoraan sieltä tietoa. Samoin kuin ihan tämmösiä arkipäivän juttuja. Varmaan ootte huomannut monet, jotka ootte ostanut uutta pakastinta tai jääkaappia, että niissäkin on jo mahdollisuus liittyä nettiin joko WLAN:n tai Bluetoothin kautta. Yleensä se on sitä varten, että kun huoltomies tarkastelee etänä että mitäköhän siellä mahdollisesti on mennyt rikki ja… Onpa tällaisiakin jääkaappeja jo olemassa, joilla saat sitten kännykkääsi kuvan, että mitäs siellä jääkaapissa olikaan, kun oot kaupassa miettimässä mitä pitää ostaa.

Klaudia: Millä tavalla sä näät tavallaan, että onko jossain näissä sovelluksissa menty… Vaan että tehty, koska tämä vaikuttaa tosi hienolta ja sitten joissain oikeesti käytetty järkeä, et se kannattaa?

Markku: No, varmasti tässä kun eletään tämmösten IoT-sovellusten räjähtämisen aikaa, niin rapatessa roiskuu. Eli kyllähän siinä oma aikansa menee ennenkö kehitetään hyviä standardeja ja huomioidaan kaikki esimerkiks kyberturvallisuusnäkökohdat, koska on esimerkkejä siitä että esimerkiks itkuhälyttimiä tai muita laitteita on osallistunut johonkin palvelunestohyökkäyksiin, elikkä ne on kaapattu ja käytetty sitten niitäkin tavallaan rikollisiin tarkoituksiin. Eli vielä on paljon tekemistä erityisesti siellä turvallisuuden alueella, mutta sitten myöskin tuo kokonaisajattelu mistä sanoit, että varmaan täytyis myös se päävesihanakin olla varmistettuna sitten jollakin kauko-ohjattavilla venttiileillä, joka sitten sulkeutuu. Mutta ainahan näissä on tekniikassa häiriöiden mahdollisuus, niinkun ollaan huomattu. Välillä on mennyt jonkun operaattorin verkko nurin Suomessakin, että tietyllä tavalla pitää pitää mielessä, että kaikkia infrastruktuureja pitää parantaa aika paljon että päästään täydelliseen semmoseen luotettavuuteen. Valitettavasti nää just nää kodinkoneet ja laitteet ja tämmöset, niin niillä on kirjava määrä valmistajia, niin mä pahoin pelkään että juuri tämmösessä, mitä ihmisille nyt kuluttajille myydään… Esimerkiks valvontakameroita on kaapattu ja sitten salakatseltu ja muuta tämmöstä. Siellä on paljon vielä tehtävää. Tietyllä lailla kuluttajat nyt innostuu tällä hetkellä kaikesta uudesta, mutta mä luulen että vaatimus esimerkiks sille kyberturvallisuudelle tulee nousemaan entistä enemmän. Ja tietysti se on täysin kriittinen, mitä enemmän esimerkiks ihmisten terveyteen vaikuttavia asioita aletaan tehdä esineiden internetissä.

Klaudia: Yks mielenkiintonen sovellus myös tälle IoT-teknologialle on tämmöset itsestään ajavat autot. Muun muassa Teslahan on firmana kovasti tätä tekniikkaa jo vienyt eteenpäin. Siinähän on yhtenä huolena kans esitetty juurikin tää, että mitä jos sulla on itsestäänajava auto jossa ei ole lainkaan kuskia ja joku hakkeroi vaikka ne kaikki autot, niin siinä voi syntyä hyvinkin vaarallisia tilanteita.

Markku: Näin juuri on. Se, että meillä tämmönen globaali säätö ja sanotaan globaalit korjaukset vaikka siihen ohjelmistoon mahdollistuu, niin samalla tietysti niitä voidaan käyttää rikollisiin tarkoituksiin ja kyllä nää firmat tekee… Esimerkiks Teslakin on nyt pyrkinyt järjestämään tämmösiä hakkerointibileitä, joissa saada palkintoja jos pystyy hakkeroitumaan siihen autoon. Muutama vuosi oli itse asiassa semmonen tilanne, että joku löysi sieltä ihan niinkun tavallaan tämmösen serveritason ongelman, että pystyi ottamaan haltuun autoja ympäri maailman. Onneksi oli semmoinen hakkeri, joka ilmoitti tiedoistaan ja sai sitten siitä tuntuvan palkkion. Mutta valitettavasti näin on, että hyvin vaikea on todistaa ihan täydellisesti joku järjestelmä ihan aukottomasti turvalliseksi ja siksi niitä yritetään testata tosi paljon.

Klaudia: Niin ja tämmösten bileiden ideanahan on juuri se, että yritys kannustaa ihmisiä palkkion toivossa hakkeroimaan, jotta he saavat sitten tosiaan sitä tietoa siitä haavoittuvuudesta ja voivat sitten korjata sen, jotta se ei olisi enää niin havoittuvainen.

Markku: Juuri näin.

Klaudia: Yks meidän Savonian tärkeistä arvoista on human security, eli inhimillinen turvallisuus näin suomeksi sanottuna. Uskotko, että tällä on vaikutusta – ennen kaikkea positiivista vaikutusta – inhimilliseen turvallisuuteen, kun me kyetään auttamaan ihmisiä esimerkiks terveydenhuollossa entistä luotettavammin tän IoT-teknologian kautta?

Markku: Kyllä mä nään, että Internet of Things – IoT-teknologialla on suuri mahdollistajan vaikutus, eli pystytään avaamaan semmosia diagnoosi- ja hoitomuotoja mitä ei koskaan aikaisemmin oo ollut ja pystytään helpottamaan sitä, että ihmisten ei tarvii ehkä joka kerta matkustaa satoja kilometrejä jostain kaukaa vaikka yliopistolliseen sairaalaan ja takaisin. Ja pystytään saamaan mittauksia ikään kuin 24/7, eikä pelkästään silloin kun käydään siellä paikan päällä. Esimerkiks jossain sydänongelmissahan se on jo tietysti ollut arkipäivää nää tämmöset sydänfilmiä tallentavat laitteet, joilla pidempiä jaksoja ollaan, mutta sama jos pystytään tekemään internetin välityksellä, niin päästään ehkä vielä paremmin ja vielä pidempiin seurantoihin. Näen että se terveyspuoli on yks, mutta ei ainoa. Esimerkiks maailmassahan on paljon vesiongelmia, mitkä suomalaisesta tuntuu tosi ihmeelliseltä, koska nytkin kun katsoo ulos, niin vettä on siinä kuivassa muodossa paljon ja siitä se taas sulaa, eli meillä ei veden saatavuudessa eikä keskimäärin missään veden laadussakaan oo isoja ongelmia, mutta noin maailmanlaajuisesti on. Se on yks tärkee, että minkälaista vettä ihmiset juovat ja miten siihen voidaan vaikuttaa, niin siinä just IoT:llä on iso vaikutus, että voidaan mitata, selvittää niitä juurisyitä johonkin vaikka vesiongelmiin. Sitten esimerkiks maataloutta tämmösissä kehittyvissä maissa voidaan auttaa, elikkä saadaan paljon täsmällisempiä säätietoja, tiedetään milloin sinne pellolle kannattaa mennä tai olla menemättä. Ja sitten esimerkiks koulutusta voidaan auttaa sillä esineiden internetillä, eli se avaa myös opetukseen kehittyvissä maissa ihan uudenlaisia mahdollisuuksia. Totta kai se avaa täällä kehittyneissäkin maissa, mutat jos puhutaan siitä missä sitä human securitya, jos näin sanois, jossa se on kehittynyt kaikkein huonoimmin, niin tässä on yks semmonen kustannustehokas vaihtoehto, jolla sitä… Ja mahdollistaja on mun mielestä IoT, jolla voidaan lähteä selvästi parantamaan asioita.

Klaudia: 5G mahdollistaa, jos olen oikein ymmärtänyt, niin siis sen että samalla alueella voi olla paljon enemmän laitteita siinä verkossa ja se mahdollistaa ainakin ehkä tulevaisuudessa sen verkossa olevien laitteiden kasvun. Jopa voidaan puhua räjähdysmäisestä kasvusta. Miten tää 5G näkyy tavalliselle kuluttajalle, millä tavalla?

Markku: No, tällä hetkellähän se näkyy lähinnä sillä tavalla, että siellä alueella missä verkkoa on rakennettu päästään sitten isompiin nettinopeuksiin. Päästään siihen gigabittiluokan nopeuksiin, elikkä 1000 megatavua, tai 1000 megabittiä sekunnissa, joka nyt esimerkiks mulla on kotona laajakaistayhteys, se on 200-megainen. Eli se on noin viisinkertainen nopeus tämmöseen kiinteeseen laajakaistaan verrattuna, mikä mulla kotona on. Tosin kyllähän nyt valokuituyhteyksillä voidaan saada sitten vieläkin nopeampia, mutta se on nyt se suora asia millä se näkyy ja tässä vaiheessa kuluttajat hyötyy ehkä siitä nopeuden kasvusta eniten. Mutta sitten myöhemmin kuluttajat tulee sitten tästä IoT:stäkin hyötymään, koska 5G mahdollistaa monia asioita näihin laitteisiin ja niiden internet-kytkentään, mitä ei aikaisemmin pystytty tekemään.

Klaudia: Ja siinähän on just myös tämän nopeuden lisäksi, niin muistan kun aiemmin aiheesta puhuttiin, niin mainitsit tämän matalan latenssin.

Markku: Joo. No, se on… Erityisesti teollisuus- ja terveyssovelluksissa voi olla todella tärkeää, elikkä siellä päästään johonkin yhden millisekunnin viiveisiin. Jos joku on pelannut jotakin tietokonepelejä, niin puhutaan siitä kuinka pitkä se ping on, että kuinka kauan menee että viesti kulkee päästä toiseen ja takaisin. Yks millisekunti on jo aika pieni – yks tuhannesosasekunti. Eli jos vaikka täällä mittari värähtää johonkin suuntaan, taikka käännän vaikka jotain vipua, niin sit siellä toisessa päässä se seuraa sen tuhannesosasekunnin kuluessa. Tosin se vaatii sitten siltä koko verkkoinfrastuktuurilta myöskin että siellä se latenssi on pieni, mutta sinänsä 5G-teknologia… Sanotaan vaikka yhden 5G-verkon, taikka yhden tukiaseman taikka tämmösen paikallisverkon alueella voidaan siihen päästä ainakin sitten jo helpommin. Eli kaikki tää tapahtuu ikään kuin samanaikaisesti. Ei oo semmosta… Niinkun monesti ootte nähnyt varmaan, että vaikka jossain nettilähetyksissä on pitkä viive. Esimerkiks televisiossa kun on haastateltu jotakin toisella puolella maailmaa, niin siellä kuunnellaan pitkä aika ennen kuin vastataan. Nää viiveet on saatu kutistettua tosi pieneksi ja sanotaan, että jossakin teollisessa prosessi on tärkeetä, että kaikki toimii synkronissa keskenään. Ja sitten tietysti näitä… Nyt mennään sinne scifin puolelle, elikkä esimerkiks etäleikkauksia, että vaikka Tampereella joku kirurgi leikkaa potilasta Kuopiossa, niin siinä pitää viiveiden olla todella pieniä, ettei oo niin että kun kirurgi tekee jotakin ja se vaikuttaa sekunnin päästä, niin silloin ollaan voitu sohia jo vääriin paikkoihin.

Klaudia: Me myös aikasemmin sun kanssa juteltiin tästä aiheesta, niin puheisiin nousi se, että tämähän ei ole päätepiste tämä 5G:kään. Täähän on osa kehitystä ja aikanaan tulee 6G ja 7G.

Markku: Juuri näin. 6G:tä ollaan jo kiireesti kehittelemässä, koska aina se menee niin että siellä yliopistoissa ja teollisuuden laboratorioissa ollaan paljon pidemmällä, kuin nykyiset tuotteet. 5G on nyt ihan tuotannossa, mutta totta kai kehitellään seuraavia, entistä nopeampia, entistä parempia verkkotekniikoita. Elikkä 5G ei oo mikään päätepiste, niinkun ei ole olleet aikasemmatkaan versiot. Eli uutta on tulossa, mutta 5G:n se käyttöönotto on sekin vielä kesken ja tiettyjä standardejakin on vielä kesken. Kyllä tässä vielä menee monta vuotta, että saadaan kaikki täysi hyöty 5G:stä irti.

Klaudia: Mennään tähän Savonian koulutuspuoleen, mistä sinä luonnollisesti tiedät paljon. Useinhan insinöörikoulutuksessa keskitytään johonkin tiettyyn osaamisen alueeseen, mutta tämä Savonian Internet of Things -insinöörikoulutus on sisällöltään hyvin semmonen laaja. Sä oot kertonut mulle, että melkein jokainen tän meidän koulutuksen osa-alue voisi olla tämmöinen oman erikoistumisensa paikka. Kerro vähän, että mitä kaikkea tässä Savonian Internet of Things -insinöörikoulutuksessa on.

Markku: Tietenkin normaalin insinöörikoulutuksen tapaan siinä on perusopintoja, jotka on kaikille yhteisiä ja pakollisia. Siellä on ihan matematiikkaa ja fysiikkaa ja perusohjelmointitaitoja ja niin edelleen. Sen lisäksi on tietysti ammattiaineita ja sitten vapaaehtoisia, tai tämmösiä vapaasti valittavia aineita. Tietenkin siellä koostuu se ohjelma sekä tietotekniikasta että elektroniikasta. Se on se, mikä laajentaa sitä kenttää aika paljon. Lähdetään ihan sensoreista, jopa sensoreiden fysiikasta. Sitten tämmösestä niin sanotuista sulautetuista, eli embedded-laitteista. Semmosista pikkuisista laitteista, jotka keräävät sen sensoritiedon ja lähettävät langattomasti eteenpäin. Siellä on sitten… Sitä verkko-osaamista tarvitaan. On erilaisia niitä verkkoja, niinkun tietysti Bluetooth ja WIFI on tuttuja meille, mutta on Zigbeetä ja LoRaWAN:ia ja kaikenlaisia verkkotekniikoita. 5G on tulossa myös. Sen lisäksi siellä on tämmöinen, sanotaan verkkotekniikkaa sitten siellä tukiasemapuolella ja niin sanotussa… No, onkohan sitä suomennettu? Jos puhutaan pilvestä, joka on se lopullinen minnekä data menee, on vielä semmonen kuin sumu. [naurahtaa] Elikkä puhutaan siitä, että siellä paikallisesti missä se tieto kerätään, niin sitä jo esiprosessoidaan. Puhutaan tämmösestä edge computing tai fog computing, eli siellä jo tehdään paljon laskentaa lähetyspäässä. Eli esimerkiks jos vaikka Savonialla olisi tämmöinen IoT-verkko, niin täältä meidän mittareiden dataa jo jalostettais ennen kuin se lähetetään sitten jonnekin pilvipalveluun, jossa sitten kerätään kenties monesta paikasta tietoja ja jalostetaan niitä sitten lopulliseen muotoon. Siitä jo huomaa, että siellä on sekä sitä laitteistopuolta, elektroniikkaa, tietokonetekniikkaa, mikroprosessoreita, sitten tätä verkkotekniikkaa, ohjelmistoja… Monenlaisia ohjelmointikieliä, sitten ihan tätä pilvilaskentaa, tekoälyä, data-analytiikkaa. Eli siinä on todella montaa eri sektoria käsitelty ja kieltämättä on niin, että ei meidän opiskelijat pysty erikoistumaan samalla syvyydellä jokaiseen asiaan, kuin joku joka erikoistuu vaan yhteen. Siinä mielessä heilläkin on onneksi mahdollisuus näiden valinnaisten opintojen kautta sitten syventyä johonkin tiettyyn vähän tarkemmin. Mutta tää koulutus kuitenkin antaa ihan ainutlaatuisen kuvan tästä kokonaisuudesta ja siitä me ollaan ylpeitä.

Klaudia: Millaisiin hommiin te sitten ootte nähnyt ja näätte, että tästä ohjelmasta valmistuvat insinöörit menee?

Markku: Totta kai, tietysti ihan sellaset laitefirmat jotka lähtee sieltä datankeruupäästä, eli kehittävät jotain pientä laitetta, vaikka jotenkin… Sanotaan vaikka tämmösen digitaalisen terveyden tai wellnessin alueelle, että tulee jotakin uusia mittalaitteita. Tai sitten vaikka johonkin vanhustenhoitoon tai kotihoitoon tulee jotakin, tai sitten teollisuuden anturointiin. Tai esimerkiks siihen että työntekijän mukana kulkee jotain laitteita, joiden avulla hän pystyy pysymään paremmin vaikka turvallisuustilanteesta selvillä, että onko jossakin tehdasalueella vaikka jotakin vaarallisia kaasuja, sähköhäiriöitä tai jotain muita. Eli täntyyppisiä. Mutta sitten on se toinen pää, elikkä sinne ihan lopulta sinne datan analyysipuoleen, big data, tekoälyasiat. Osa varmasti suuntautuu… Ja osa on sanonutkin mulle ihan kun on ohjannut heitä, että osalla on toiveena enempi se laitteistopuoli ja sanotaan se pienet laitteet ja osalla taas sitten tehdä työtä sitten sen kertyneen datan kanssa.

Klaudia: Meillähän on myös tässä Internet of Things -koulutusohjelmassa… Opiskelijat pääsee tosi paljon tekemään tämmöstä yritysyhteistyötä eri firmojen kanssa, niin kertoisits sä tästä jotain semmosia kiinnostavia esimerkkejä.

Markku: Joo. Meillä tietysti ihan tää virallinen Internet of Things -ohjelma on nyt siinä vaiheessa, että ensimmäiset opiskelijat siitä ohjelmasta on nyt kolmannella vuosikurssilla, eli tän kevään jälkeen on vielä vuosi opintoja. Ens kesä tulee olemaan mielenkiintoista aikaa ja ens syksy koska näitä opinnäytetöitä aletaan tehdä, mutta jotain esimerkkejä on jo. Esimerkiks tämmönen hoivarobotti, niin siihen ihan minun projektikurssillani yks opiskelijaporukka tai tiimi kehitti puheentunnistusta, elikkä miten voidaan niitä puhuttuja komentoja sitten tunnistaa, että se robotti osais tehdä tiettyjä asioita. Se oli ihan yritysyhteistyötä. Sitten meille itelle on tulossa tänne Savonialle tämmönen Industry 4.0 -simulaattori, elikkä tämmönen digitaalinen tehdas. Siihen me tehtiin kahden tiimin voimin sitten tämmösiä konenäkösovelluksia, että tunnistettiin että onko semmoset tuotannossa valmistuvat kappaleet oikean kokoisia, onko niissä jotain vikoja ja niin poispäin. Siinä on yks esimerkki. Mutta sitten meillä on muitakin. Meillä on ollut ihan tämän ohjelman edeltäjä, joka oli tieto… Muistaakseni tietotekniikan, vai oliko sähkötekniikan puolella – nyt en ihan muista. Tämmönen laiteläheinen ohjelmointi, vai mikä se nyt oli sen koulutusohjelman nimi, joka on vielä menossa, niinkun viimeiset koulutuskurssit. Siellä on tehty myös konenäkösovelluksia, että miten lääkkeiden näitä ohjeista, taikka… Ei oikeestaan ohjeita, vaan näitä nimilappuja ja niissä olevia koodeja voidaan hyvin tunnistaa, onko niissä jotain virheitä ja mitä niissä lukee. Sen lisäksi jotain urheilusovelluksia on ollut myös, että miten voidaan tutkia urheilijoiden suorituksia jossakin kentällä ja sinne levittää mittalaitteita vapaasti pitkin kenttää ja saada selville sitten erilaisia asioita. Urheilua, farmasiaa, hoivarobottia ja tämmösiä teollisuussovelluksia. Tuollaisia tulee mieleen.

Klaudia: Aika monipuolisesti kyllä kaikkea. Lopuks mä haluaisin vielä viedä meidät sinne tieteiselokuvien ja myös vähän ehkä salaliittoteorioiden maailmaan. Internetin syövereissä on virinnyt tässä viime vuoden, tämän 2020 koronavuoden aikana salaliittoteorioita siitä, että tässä koronarokotteessa, jota nyt on päästy antamaan ihmisille, niin olis jonkunnäkönen tämmönen mikrosiru, joku nanorobotti, jonka avulla sitten tän rokotteen saaneita vois kontrolloida ja seurata. Kerro nyt, että onko tällanen nanoteknologia todellisuutta. Mahtaako koronarokotteessa piillä jotain mikrosiruja.

Markku: No, kyllähän se menee nyt kuitenkin mielikuvituksen puolelle. Jos tällaisia siruja olisi olemassa, niin luulisin että suurimmat markkinat löytyisivät välittömästi koiran omistajista, jotka voisivat käydä piikittämässä koiransa ja sen jälkeen olisi tottelevaisia koiria. Mutta kuten huomaamme, niin tämmöiselle tuottelle jolle kysyntää on, niin ei kuitenkaan ole löytynyt tarjontaa. On siinä monia ihan teknisiä syitä tämmösen pienen vitsin lisäksikin, eli jotta me pystytään kommunikoimaan internetin kanssa, niin me tarvitaan suht tehokkaat antennit ja myöskin sitä lähetys- ja vastaanottotehoa, elikkä sähköä vaaditaan kohtuullisen paljon. Ja niinkun tiedätte kännyköistä, niin eivät ne ole kuitenkaan olemattomiin pienentyneet, varsinkaan nyt kun meillä on nämä internetit käsissämme. Se vaatii suht ison akun ja paljon prosessointitehoa. Tietysti, jos koronarokotteen laittais niin isolla neulalla että tuo iPhone menis ihon alle niin ehkä sitten, mutta sekään ei vielä kommunikois meidän hermoston eikä aivojen kanssa. Että ihan huoletta voi olla rokotteiden suhteen. Ei oo olemassa semmosta teknologiaa, jota jotkut pelkää. Eikä myöskään fysikaalisia edellytyksiä. Eli jos ajatellaan vaikka… Meidän lemmikeillehän on laitettu… Meidänkin kissalla on korvassa sellanen RFID tag, joka itsessään ei sisällä mitään virtalähdettä, mutta kun laitetaan semmonen lukulaite siihen lähelle, niin se siitä sähkömagneettisesta kentästä saa sen verran virtaa, että se pystyy kertomaan oman koodinsa. Se pitää laittaa hyvin lähelle se lukulaite. Niinkuin ootte nähnyt, niin se on semmonen riisinjyvän kokoinen, suurin piirtein tämmönen siru. Se ei kykene muuta kuin lähietäisyydeltä antamaan sen oman koodinsa. Siinä niinkun menee se teknologian taso. Totta kai jos haluatte scifiä kuulla lisää, niin Elon Muskilla on tämmönen firma kuin Neuralink. Siellä ollaan ehkä lähimpänä sitä, että jotenkin pystyttäis ajatuksia lukemaan, taikka sinnekin päin saamaan tietoa, mutta sekin on hyvin alkutekijöissä. Se vaatii edelleenkin, että semmonen kolikon kokoinen reikä porataan kalloon ja asennetaan siihen implantti, johonka neulotaan, ommellaan semmosia ohuita metallilankoja kiinni suoraan sinne aivoihin. Kuulostaa siltä, että se ei onnistu ihan, niinkun… [naurahtaa]

Klaudia: Kuulostaa tosi miellyttävältä. [naurahtaa]

Markku: Niin, ei kuulosta kovin kivalta. Nyt sikoihin ja simpansseihin niitä on kai laitettu ja kokeiltu, mutta kuka ihminen suostuu ottamaan sellaisen. Se ei kyllä mene paikalleen ihan rokotusneulalla.

Klaudia: [naurua] Se on siis nyt… Meidän oma, lyhyt Myth Busters -osio oli tässä. Ihonalaisia antenneja ei siis ihan vielä tarvitse pelätä, mutta puhutaan vielä hetki ihan vakavasti siitä, että millaisia haasteita tää IoT eli Internet  of Things tulevaisuudessa voi tuoda. Me jo vähän tätä sivuttiin tuolla aikaisemmin, et millaisia turvallisuus haasteita tää teknologia voi tuoda tullessaan.

Markku: Kyllä yks varmaan polttavimpia kysymyksiä on tietysti se kyberturvallisuus. Mitä enemmän me pyritään luottamaan dataan, tai luottamaan vaikka siihen että joku laite toimii sieltä internetistä tulevien komentojen pohjalta, niin meidän pitäis pystyä luottamaan siihen, että se… Sinne ei kukaan rikollisesti pääse väliin. Tai voihan se olla tahatontakin häiriötä, mutta joka tapauksessa ne häiriöt ja hyökkäykset, niiden torjuminen on iso tehtävä. Ajatellaan vaikka niin, että jos meillä olis semmonen diabeteksen hoitoon tarkoitettu laite, joka ei ainoastaan mittaa veren sokeripitoisuutta, vaan myös annostelee sitä ja on jollain tavalla internetiin yhteydessä ja tekee sieltä päätelmiä, niin on hyvin tuhoisaa jos siihen väliin päästään syöttämään jotain väärää informaatiota. Ja sitten, tuota… Ongelmana on tietyllä lailla se, että näistä IoT-laitteista monista pyritään tekemään hyvin pieniä ja vähän virtaa kuluttavia, joka aiheuttaa sen että ne eivät voi olla hirveän älykkäitä tavallaan tekemään laskelmia siitä tai kryptaamaan sitä tietoa niin, että siihen väliin ei päästäis. Se on tietysti yks asia, että jompaan kumpaan suuntaan väärennetään tietoa. Nyt on kuitenkin hyvin paljon yrityksiä… Tälläkin Mikrokadun kampuksella on eräs yritys, joka tekee paljon työtä just tämän kyberturvallisuuden eteen IoT-laitteissa ja muutenkin teollisuudessa ja terveydenhuollossa. Erityisesti nää terveyssovellukset on sellaisia, joissa tämä puoli kehittyy. Se on se uhka, johonka meidän pitää kiinnittää huomiota. Ja sitten tietysti yleisestikin, meidän pitää olla koko ajan valppaana että mihinkä kaikkeen näitä käytetään. Siinä mielessä yhteiskunnan täytyy kehittää omaa lainsäädäntöään, että ollaan ajan tasalla sitten, että mahdollistetaan ne tärkeet jutut. Voihan olla niinkin että meidän lainsäädäntö estää jotakin tärkeetä ja hyödyllistä ja turvallista, mutta myös toisin päin että puututaan myös niihin ilmiöihin jotka ei oo hyviä meidän kannalta.

[musiikkia]

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan jakson tekstivastine. Voit kuunnella jaksot SoundCloudista klikkaamalla tästä.

[musiikkia]

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä ja tällä kertaa Savonian legendat podcastissa käsitellään aivoterveyttä. Miten se määritellään? Miten jokainen voisi parantaa omaa aivoterveyttään? WHO:n määritelmän mukaan aivojen hyvä terveystila on sellainen, jossa jokainen yksilö voi toimia parhaiden kykyjensä mukaan ja optimoida kognitiivisen, emotionaalisen, psykologisen ja käytöksensä selviytyäkseen elämän eteen tuomista tilanteista. Aivoterveyden määritteleminen ei kuitenkaan ole ihan näin helppoa. Kyse on tietysti kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista, johon liittyvät ympäristötekijät ja muu terveydentila. Nyt seuranani studiossa ovat Savonian fysioterapian lehtorit Anu Kinnunen ja Tuija Sairanen. Oikein lämpimästi tervetuloa.

Klaudia: Otetaan ihan ensin käsittelyyn tämä aivoterveyden termistö, eli miten aivoterveyden käsite eroaa esimerkiksi mielenterveyden käsitteestä.

Ani Kinnunen: Jos minä ensiks vaikka alotan, niin ensinnäkin kyse on… Siis hyvä kysymys miten eroaa tästä mielenterveyden käsitteestä, mutta näkisin niin että aivoterveyden käsite on laajempi käsite. Siinä on kyse, oikeastaan juuri niinkun kuvasit tota WHO:n määritelmää, niin oikeastaan laajemmasta ihmisen hyvinvoinnista ja siitä ihmisen toiminnasta ja jaksamisesta siellä omassa arjessa, siinä omassa toimintaympäristössä, että ihminen on niinkun toimintakykyinen. Se oikeastaan edellyttää aivoterveyttä. Hyvin arkisesta käsitteestä oikeastaan on kyse, et sillon kuin meidän aivot jaksaa, meillä on hyvä aivoterveys, niin ihminen pystyy toimimaan. Että siinä on niinkun laajemmasta asiasta kyse – se mielenterveys on osa sitä aivoterveyttä. Yksi osa sitä kokonaisuutta. Ihmisen toiminta on hyvin tämmönen monisäikeinen ja moniulotteinen kokonaisuus, jota ohjaa sitten tämä meidän keskusyksikkö, eli aivot siellä taustalla. Sen takia se on tärkeä koneisto sen meidän toiminnan näkökulmasta.

Tuija Sairanen: Tuohon lisäisin sen, että yhdyn mitä Anu sanoit. Aivoterveys on mielen, kehon ja tämmösten sosiaalisten suhteiden ja ympäristön tasapainoa. Kaikki se mitä me olemme ihmisenä ja missä me olemme vaikuttaa siihen meidän aivoterveyteen. Komentokeskus on se anatominen rakenne, mutta pelkästään se möykky tuolla kallon sisällä ei ole ja siellä olevat kuviot ole sitä aivoterveyttä. Myös ulkopuolella olevat asiat vaikuttaa siihen.

Klaudia: Eli vois sanoa, että tää aivoterveyden ajattelu on ehkä pikkusen jollain tapaa holistisempi, kokonaisvaltaisempi ajattelumaailma.

Anu: Joo, kyllä. Siis kyse on hyvin tämmösestä kokonaisvaltaisesta asiasta.

Tuija: Kyllä

Anu: Joka kattaa kaikki ikään kuin elämänalueet, niinkun Tuija tuossa kuvaskin jo aikaisemmin. Niin sitä fyysistä toimintaa kuin sitä psyykkistä ja sosiaalista toimintaa. Et kyse on oikeestaan semmosesta hyvinvoinnin kokonaisuudesta.

Tuija: Ja itse lisäisin tänä päivänä myös ympäristön. Ei pelkästään ihmisympäristöä, vaan se minkälaisessa ympäristössä, terveessä ympäristössä eletään. Sillä on suuri vaikutus meidän hyvinvointiin ja sitä mieltä aivoterveys on hyvä.

Klaudia: Mitä sitten tapahtuu, jos ihmisen aivot ei ole terveet, tai tavallaan aivoterveys on järkkynyt, niin miten se sitten ilmenee?

Anu: No, varmaan ehkä se tietenkin millä se näkyy, niin sen ihmisen tietysti jaksaminen heikentyy siellä arjessa. Sehän näkyy siinä oikeestaan aika lailla välittömästi siinä ihmisen toiminnassa ja jaksamisessa arjessa, et se ei tietenkään… Se voi olla myös sairautta, että ihminen myös sairastuu johonkin aivojen toimintaan vaikuttavaan sairauteen, mut ei pelkästään oo tietenkään sitä semmosta sairastumista tai sairauden puuttumistakaan, vaan että kyse on siis ihan tämmösestä et se näkyy arjessa jollakin tavalla, jonkun osa-alueen heikentymisenä. Yksinkertaisimmillaan voi olla vaikka että nukkuu huonosti yöt ja ei jaksa sitten tehdä niitä normaaleja arjen askareita.

Tuija: Ja sit jos sairastuu tällasiin ihan aivosairauksiin, niin sithän nää toimintakyvyn häiriöt ja ongelmat voi olla paljon suurempia. Liikkuminen voi vaikeutua, puhuminen ja ajattelu. Kaikki tällanen voi olla sitten ja aivosairauksien tuloksena. Ja mielenterveysongelmat, ne lasketaan tänä päivänä aivosairauksien kohdalle myös.

Anu: Mut kuitenkin halutaan varmasti molemmat korostaa myös sitä, että se ei ole pelkästään niitä sairauksia, vaan aivoterveys vaikuttaa ihan meidän normaaliarkeen ja aivotoimintaan.

Tuija: Joo, se terveys-sana on siinä.

Anu: Niin.

Tuija: Vastapuolena on se aivosairaus – sitten on aivoterveys. Halutaan viedä tätä aivoterveyden asiaa eteenpäin.

Klaudia: Eli vois ajatella, et se aivoterveys pitää sisällään, niinkun mainitsit tavallaan että huono uni tai hyvä uni, se on kaikista aivoterveyttä sen lisäksi, että tämmöset ihan mielenterveyden ongelmat, jotka on ehkä… Tai mielenterveydellinen hyvinvointi, mitkä on sitten ehkä tutumpia ihmisille terminä, kuin tämä aivoterveys.

Anu: Kyllä, just näin.

Tuija: Kyllä.

Anu: Eli se aivojen… Mä ajattelen, että se aivoterveys heijastuu meidän kaikkien toimintaan, vaikka me ei aktiivisesti ajatellakaan sitä että onko meillä hyvä aivoterveys. Jos me jaksetaan toimia, tehdä vaikka töitä ja nauttia arjesta ja löydetään… Meillä on mieluisia asioita elämässä, läheiset suhteet… Meillä on ympärillä ihmisiä kenen kanssa meillä on hyvä olla, niin se on sitä hyvää aivoterveyttä.

Tuija: Tämmönen stressittömyys, se on varmaan yks kanssa aivoterveyden tämmönen ilmenemismuoto jossa päivän työt kun sä oot tehnyt, niin sulla pitäis olla vielä sitä jaksamista myös siihen omaan lähiympäristöön ja omiin harrastuksiin – niihin, mitä sä itse haluat tehdä.

Klaudia: Aivoterveys on noussut tärkeäks käsitteeks – näin mä ainakin ajattelen – koska on kyse juurikin muun muassa ihmisen jaksamiseen liittyvistä asioista, mitkä on nyt äärimmäisen ajankohtaisia. Jokainen varmaan meistä haluais aina jaksaa entistä paremmin. Se ehkä jotenkin liittyy tähän meidän yhteiskuntaan. Miten aivoterveys ja jaksaminen liittyy toisiinsa?

Tuija: Aivot toimii optimaalisella kuormituksella. Juuri äsken mitä sanoin, niin kun on päivässä sopivasti haastetta, niin ihminen jaksaa arjessa. Että sopiva määrä haastetta ja lepoa. Ja sit tää uni on varmaan tänä päivänä yks semmonen iso asia, joka on nostettu aivoterveyden tämmöseks isoks, ehkä mediaseksikkääksikin aiheeksi.

Anu: Joo, mä ajattelen, et ne liittyy just… Ihan samoin ajattelen kuin Tuijakin, et hyvin niinkun kiinteästi yhteen ja ennen kaikkea tähän yhteiskunnan muutokseen minkä Claudia kuvasit, että nyt ollaan hyvin kiinnostuneita aivoterveydestä ja omasta hyvinvoinnista ja jaksamisesta. Ja nyt tietenkin tää ehkä tää poikkeusaika on vielä tehnyt sen, että se on nostanut eristyisen tärkeäksi vielä sen oman jaksamisen tässä muuttuvassa ja haasteellisessa tilanteessa. Ajattelen niin, että ihan niinkun meillä on… Me huolletaan autoja, jotta… Tai et me pystymme ajamaan vaikka autolla, käymään töissä tai muuta, niin auto tarvitsee bensaa, tai millä nyt ikinä kulkeekaan – polttoaineella. Se tarvitsee öljynvaihtoa, se tarvitsee tuulilasinpesunesteen lisäämistä. Ihan samalla tavalla, niin meidän täytyy pysähtyä sen meidän aivoterveyden äärelle ja miettimään sitä, että kun meidän aivot jaksavat hyvin, ne on terveet, niin me jaksetaan siinä omassa arjessa. Et millä tavalla me huolletaan niitä omia aivojamme, tässä varsinkin näissä tämmösissä poikkeustilanteissa? Sen takia tää jaksamisen kysymys ja aivoterveys, niin on tärkee puhua tästä asiasta ja pysähtyä sen äärelle. Näillä on vahva kytkentä, että jos meidän aivot eivät jaksa hyvin, niin me emme jaksa muuten sitten arjessa ja arjen toimintoja ja elämänlaatu heikkenee.

Klaudia: Kyllä ja varsinkin ite kuulun tähän kolmenkympin molemmin puolin olevaan ikäryhmään, jotka on hyvin tunnettuja siitä, että paljon on nuoria ihmisiä jotka on palanut loppuun alle kolmekymppisenä jo ihan siinä uran alkuvaiheessa, mikä on yleensä… Burnoutin tyyliset oireet on perinteisesti yhdistetty siihen, että on jo ruuhkavuodet ja se keski-ikä jo ehkä sieltä tullut ja näin, mutta… Niin, mietin… Jotenkin yhdistän tän tosi vahvasti myös siihen, että se jaksaminen ja se kokonaisvaltainen hyvinvointi ei sillon voi olla kauheen hyvää, jos parikymppisenä jo palaa työssä loppuun.

Tuija: Kyllä.

Anu: Juuri näin. Meidän ehkä yhteiskunta on aika suorituskeskeinen tänä päivänä, et vaikka ei tietenkään niin haluaisi sanoa, mutta tottahan se on et me eletään aika suorituskeskeisessä yhteiskunnassa ja maailmassa, niin, tuota… Et se varmaan heijastelee juuri sit ne burnoutit ja loppuun palamiset ja se, että me ei pysähdytä. Meillä ei oo aikaa ikään kuin pysähtyä sen tärkeemmän asian äärelle, eli pitämään huolta meidän hyvinvoinnista ja ennen kaikkea siitä keskusyksikön terveydestä, eli aivoterveydestä.

Tuija: Itse olen sitä sukupolvea, joka on edennyt jotenkin hiljaisempaa vauhtia, et ei oo kaikkea tarvinnut saada samalla kertaa. Katsoo nuoria ihmisiä, niin pitäis olla kaikki valmiina niinkun samalla aikavälillä. Se on varmaan se, joka aiheuttaa nuorille sitä painetta ja kokemusta siitä, että riitänkö.

Klaudia: Kyllä ja siis mietin myös just esimerkiks omia vanhempia, jotka alkaa olla nyt lähempänä 70:tä, niin heillähän tavallaan, että ainahan he on kovasti töitä tehnyt – kyse ei oo semmosesta erosta – vaan just siitä, että meidän sukupolvella ne korkeakouluopinnot ja sitten pitää heti menestyä siinä työssä, minkä nyt sattuu saamaan ja kun se töiden saaminenkin on aina… Välillä tuntuu olevan, että vaikka olis kuinka tutkintoja ja osaamista ja taitoa, niin niitä töitä ei välttämättä saa. Tavallaan siinä on semmosia elementtejä, mitkä kyllä tosi nopeesti polttaa loppuun, jos juurikaan ei oo tavallaan semmosta asennetta elämään, että kaikkea ei tarvitse saada heti.

Anu: Kyllä, juuri näin. Ja sit ajattelen, että meillä myös ikääntyvällä väestöllähän me on tunnistettu erilaisia kansansairauksia, joista osa meidän väestössä on merkittäviä, niinkun jos ajatellaan vaikka muistisairauksia tai neurologisia sairauksia ja muita. Että onhan meillä tietenkin tää tutkimus ja ymmärrys myös kasvanut, että mitkä asiat itse asiassa vaikuttaa vaikka myös niiden sairauksien ehkä syntymiseen ja niiden ennaltaehkäisyyn. Siihen liittyy myös tää aivoter… Mitä nuorempana me huolehditaan siitä aivoterveydestä, niin sen parempi.

Tuija: Faktatietojen mukaan on tosi isoja ne luvut, että mitkä on vakavien aivosairauksien määrä. Esimerkiks noin joka kolmas mies sairastuu vakavaan aivosairauteen ja joka toinen nainen. Ne on kansallisesti tosi isoja, kansainvälisesti isoja lukuja ja mitä se tarkoittaa taloudellisesti myös nämä asiat. Noin yhdeksän miljardia Suomessa, niin vuosittain on… Nämä sairaudet vaatii. Ja Euroopan tasolla ollaan 300 miljardissa, et ollaan tosi isoissa luvuissa näiden aivosairauksien yhteydessä. Sen takia tämmönen ennaltaehkäisevä lähestyminen siihen aivoterveyteen on äärimmäisen tärkeä asia.

Klaudia: Kuten jo tossa puhuttiinkin, niin terveysasiat ylipäätään on noussut tässä jo esimerkiks viimeisen 10 aikana vahvasti tavallistenkin ihmisten tietoisuuteen. On fitness boomia ja tavalliset ihmiset ottaa personal trainer -palveluja ja osallistuu tämmösiin bikini fitness -kilpailuihin ja ultrajuoksee satoja tunteja, niin miten tää aivoterveystrendi muilta osin liittyy sitten tällaseen yleiseen terveystrendiin.

Tuija: Kyllä ja ei.

Anu: Niin. [naurahtaa]

Tuija: Äsken sanoin näistä faktoista, et ne faktat on tullut näkyviin kaikille, että mitä on nämä aivosairaudet ja vastapuolena sit tää terveyshyödyt ja kun ruvetaan tekemään, niin se on alkanut kiinnostamaan ihmisiä enemmän. Nää ei sulje toisiaan pois, vaan tukeekin määrätyllä tavalla, kun tehdään kaikkia sopivassa määrin, ettei lähdetä ylireagoimaan asioihin. Semmonen tasapainohan tässä on tärkeä asia.

Anu: Kyllä. Ajattelen samalla tavalla. Omalla tavallaan se varmaan on, että me on herätty sen oman terveyden äärelle. Puhuit noista ehkä tommosista bikin fitness tai ultrajuoksuista, jotka on sitten aika pitkälle vietyjä terveysvalintoja ehkä, niin ajattelen että siinä mielessä tää ehkä on jatkumoa sille, että nyt me olemme kiinnostuneita ehkä enemmänkin nyt… Bikini fitnesskin ja ultrajuoksu vaatii tietynlaisia suorituksia ja sitoutumista asiaan. Tää on ehkä jatkumo sille, että halutaan nähdä se terveys laajemmassa kontekstissa, eli halutaan pysähtyä… Itse asiassa taas palaan tähän termiin hyvinvoinnin äärelle. Nyt kun aivoterveys ennen kaikkea on sitä ihmisen hyvinvointia ja jaksamista siinä omannäköisessä arjessa, niiden omien valintojen kautta, niin ehkä sen… Se on semmonen tavallaan hyvä jatkumo tälle terveyden tarkastelulle. Ja sitten se tietenkin, että meillähän jatkuvasti tutkimukset ja erilaiset innovaatiot tuottaa meille uudenlaisia työkaluja myös tarkastella sitä omaa hyvinvointia ja aivoterveyttä siinä omassa arjessa, niin se myös on ehkä herättänyt meille, niinkun… Jos ajatellaan vaikka yksinkertaisimmillaan vaikka nukkumisen seurantaa, että meillä on erilaiset älykellot ja appit, millä me seurataan. Me ollaan kiinnostuneita, että kuinka laadukasta vaikka meidän uni on, niin se on tavallaan varmaan jatkumoa sille, että kun koko ajan me saamme syötettä, että millä tavalla me voisimme paremmin seurata sitä omaa aivoterveyttä ja jaksamista, niin… Niin niinkun Tuija sano, niin kyllä ja ei. [naurahtaa]

Klaudia: Toi on just nää fitness-terveyskellot, miksi niitä nyt ikinä kutsuukaan… Iteltänikin löytyy tommonen ja sain sen vuosi sitten puolisolta joululahjaksi, niin kyllä mä huomasin sen et oma liikunta ei ollut koskaan aikaisemmin ollut minkäänlaisten lukujen seuraamista, että ei painon eikä senttien eikä minkään muunkaan ja sit yhtäkkiä tuli elämään tällanen kello, josta voi sitten katsoa vaikka päivän aktiivisuusprosentin, joka on mun semmonen suosikkimääre mitä voi sitten seurata, et onko ollut tänään riittävän aktiivinen ja sitten kun se 100 tulee täyteen tai vaikka 130 että menee yli, niin se on jotenkin tosi palkitsevaa. Tää niinkun tosi vahvasti liittyy… Ja sit just tää unen… Unta mittaa, et sit sieltä tulee aina tsekattua jos onkin väsynyt päivä, että mitäs tämä kello ja mitä tämä statistiikka kertoo siitä mun unenlaadusta.

Anu: Joo. Erittäin tärkeä pointti, jos Tuija saan kommentoida, niin, tuota… Tässä oikeastaan palaan siihen minkä Tuija nosti – tähän tasapainoasiaan. Se on tärkeetä, että… Se on hyvä asia, että meillä on välineitä. Paras mittarihan on se, jota sun ei oikeastaan tarvitse huomioida ennen kun sulla tulee joku tilanne, josta voit ikään kuin tarkistaa sitä taustadataa. Claudia kuvasit sitä vaikka, että joku päivä huomaat olevasi väsynyt, niin sitten palaatkin sen asian äärelle, josta… Et no, mitenkäs se mun viime yö oikeastaan menikään. Et sen tasapainon löytäminenhän tässä on tärkeetä, et myöskään mittari ei saa olla isäntä. Se on hyvä renki, mutta huono isäntä, että se ei saa myöskin… Niinkun orjallisesti siitä ei saa tulla meille suoritusta, että me seurataan ja aina päästään tiettyihin mittareihin ja tavoitteisiin. Et sillä tavalla ajattelen, että se on siis hyvä renki, mutta huono isäntä.

Tuija: Yhdyn tuohon ja minä myös peräänkuulutan, että ihmiset herkistyy kuuntelemaan itseään. Juuri tää, että olenko minä nukkunut tarpeeksi ja miltä minusta tuntuu nämä päivän toimet. Onko ne tasapainossa? Et sitä oman itsensä herkkyyttä. En ole vastaan mittareita, mutta myös tätä jokaisen itsensä kehittämistä, niin sitä toivoisin.

Anu: Nythän me eletään yhteiskunnassa, missä oikeastaan me ollaan terveempiä kuin koskaan aikaisemmin, mutta ehkä huolestuneempia kuin koskaan aikaisemmin siitä omasta terveydestä. Et juuri näillä tavallaan… Ehkä se mittarit… Siinä on myöskin se puoli. Täytyy siis löytää se tasapaino niiden mittareiden käyttämiselle ja seuraamiselle. Ja ehkä ne on just, mitä mahdollisesti vaikka nää älykellot ja erilaiset appit, niin onhan ne myös tuonut sen, et me on aidosti pysähdytty niiden asioiden äärelle, tarkastelemaan uudella tavalla sitä omaa aivoterveyttä.

Tuija: Ja kyllä mä näen, että nuorilla on kontaktia enemmän näihin kaikkiin tietokoneisiin ja laitteisiin ja se voi olla se mikä motivoi sit huomioimaan itseään ja liikkumaan.

Klaudia: Niin ja on luontevaa tehdä sellasta seurantaa.

Tuija: Kyllä.

Klaudia: Kun se älypuhelin ja älylaitteet on muutenkin osa elämääni.

Tuija: Juuri näin.

Anu: Mikä sopii kenellekin.

Klaudia: Savonian kliinisen osaamisen yksi painoala on tämä aivoterveys. Mä mietin tässä just, että minkä takia juuri tää aihe on nostettu meillä Savonialla sitten näin tärkeeseen asemaan – miks se on niin merkittävä?

Tuija: Yks erittäin suuri asia varmaan on se, että on arvioitu että yhteen kolmasosaan aivosairauksista voidaan vaikuttaa vaikuttamalla elintapoihin. Savonian ammattikorkeakoulussa tää tämmönen ennaltaehkäisevä lähestymistapa, niin koen että se on vahvasti esillä. Ja ei pelkästään ihmisen elämään liittyen, niinkun sosiaali- ja terveysalalla, vaan ihan kokonaisuudessa. Monialainen ammattikorkeakoulu on oiva paikka tämmöseen monialaiseen työskentelyyn.

Klaudia: Ehdottomasti.

Anu: Joo. Ajattelen samalla tavalla, kuin Tuija. Veisin ehkä vielä laajempaan kontekstiin, että Savonia haluaa elää ajassa ja myös suunnata katseita tulevaisuuteen ja ennen kaikkea siihen, että miten voitais paremmin palvella työelämää ja meidän asiakkaita, potilaita, kuntoutujia – mitä nyt nimeä halutaankaan käyttää niistä meidän kanssa toimivista ihmisistä ja toki opiskelijoista. On nähty, että tää aivoterveys on semmonen tällä hetkellä yhteiskunnassa ja meidän työelämässä paljon puhuttava asia ja jossa tarvitaan myös uudenlaista osaamista.

Tuija: Kyllä.

Anu: Ja samalla vaikutetaan, juuri niinkun Tuija sano, niin myös siihen yhteiskuntaan, että pystytään paremmin tosiaan palvelemaan niitä meidän asiakkaita ja tekemään ehkä niitä… Auttamaan tekemään niitä ennaltaehkäiseviä ratkaisuja. Ja sit se toinen näkökulma minkä Tuija toi, niin me on tietenkin täällä Savonialla tunnistettu tää meidän moniosaajajoukko. Meidän joukko on hyvin monialainen. En puhu pelkästään tietenkään sosiaali- ja terveysalasta, vaan niinkun Tuijakin sano, meillä on kulttuuria ja tekniikkaa, et me tällä monialaisella osaajajoukolla pystytään tarjoamaan tähän aivoterveyteen hyviä, uudenlaisia ratkaisuja meidän asiakkaille ja työelämälle.

Klaudia: Savonialla on tosiaan monialainen näkökulma tähän terveydenhuoltoon. Me koulutetaan ammattilaisia, jotka on lähellä sitä asiakasta. He kohtaa asiakkaan kokonaisvaltaisesti ja ei vaan siitä diagnoosin kautta, niin kertoisitteko te lisää tästä.

Anu: Joo. Tosta mä haluaisin ensinnäkin kiinnittää huomiota siihen, että puhutaan sosiaali-terveysalasta ja meillä on tosiaan sitä kulttuuriosaamista ja… Ja sitten… Niin, myöskin tekniikan alat yhtä lailla liittyy aivoterveyteen ja erilaisiin aivoterveysratkaisuihin, sekä sitten tietenkin myöskin luonnonvara-ala, jos ajatellaan, niinkun…

Tuija: Ravitsemus voidaan lisätä ja…

Anu: Totta kai. Kyllä, et meillä on hyvin monialainen joukko, joka pystyy tuomaan siihen aivoterveyteen omaa osaamistaan niin koulutuksen, tutkimuksen kuin sitten erilaisen tämmösen tutkimus-kehitys-innovaatiotoiminnan kautta.

Tuija: Minä näen, että meiltä valmistuu ihmisiä palvelevia ammattilaisia kaikista yksiköistä. Kaikki se mitä ihmiset tekee, vesiturvallisuus ja kaikki se, niin vaikuttaa siihen mikä on meidän hyvinvointia ja sitä myötä aivoterveyttä. Näkisin, että hyvin tärkeänä olis, että meillä olis tämmönen yhteinen ihmiskäsitys taustalla, et kuinka me ihmistyössä toimimme. Tämmönen olis hyvä lähtökohta tämmöseen aivoterveyteen.

Anu: Ja sit Savonia on halunnut panostaa tähän yhteisöllisyyteen ja tämmöseen yhteiseen tekemiseen. Meiltä löytyy niitä kohtaamispaikkoja, joissa me voidaan yhdessä lähteä kehittämään monialaisesti niitä ratkaisuja ja… Tai vastaamaan siihen ehkä työelämän ja yhteiskunnan tarpeisiin ja kehittämään niitä ehkä uudenlaisiakin ratkaisuja toivottavasti tulevaisuudessa tähän aivoterveyden edistämiseen.

Klaudia: Kyllä. Anu, olet itse ollut tässä aivoterveyteen liittyvässä koulutuksessa. Kerro vähän siitä.

Anu: Joo, meillä on kahdeksan ammattikorkeakoulun kanssa kehitetty tämmönen aivoterveyden edistämisen erikoistumiskoulutus, jossa idea nimenomaan on tarjota monialaisesti eri aloja läpileikkaavaa osaamista, niin meidän työelämälle. Elikkä siinä on kyse erikoistumiskoulutuksesta, niin meillä semmonen 130 opiskelijaa valtakunnassa koulutettiin tähän aivoterveyden asiantuntijoiks, joista he sai nyt työkaluja sinne sosiaali-, terveys-, liikunta-, varhaiskasvatus- ja kulttuurialalla toimiville ihmisille, et miten edistetään erilaisten ihmisten aivoterveyttä vauvasta vaariin. Täähän koskettaa tää aivoterveys koko meidän elämänkaarta. Niin ja verkosto toimii edelleen ja on hyvin aktiivinen.

Tuija: Savonia on mukana tässä kansallisen Neurokeskuksen Pohjois-Savon osaamiskeskittymän kehittäminen -hankkeessa, joka on Euroopan aluekehitysrahaston toimija. Tää on jo semmonen pitkän tähtäimen hanke, mikä on täällä Kuopion seudulla. Itä-Suomen yliopisto johtaa sitä ja…

Klaudia: Siinähän on mukana myös Kuopion yliopistollinen sairaala ja…

Tuija: Kyllä. Nyt on menossa vaihe, että eri Suomen alueet, yliopistosairaanhoitopiirit, niin on yhdessä tekemässä sopimuksia tästä. Tämä on tämmöstä Suomen hallitusten… Jo kolmas hallitus on nyt mukana, niin kehittämää terveysstrategiaa.

Klaudia: Millaisia asioita esimerkiks tästä hankkeesta toivotaan sitten saatavan?

Tuija: Iso tavoite on, et pystyttäis löytämään tutkijoita toinen toisiinsa linkittämään ja sitä kautta, tutkimustyön kautta, jo vähentämään erilaisia sairauksia aivotapahtumissa. Tämmönen yksilöity hoito on siellä takana myös, et pyritään millä tavalla pystyttäis auttamaan sitten aivosairauksista kärsiviä hyvin yksilöllisillä tavoilla.

Klaudia: Niin ja just ajatuksena, että on näitä… Luodaan tämmöstä moniammatillista yhteistyötä, niin sitten pystytään juurikin näihin mitä mainitsit entistä paremmin.

Tuija: Kyllä.

Klaudia: Me jo vähän tätä sivuttiin tossa ohimennen, mutta mulla oli tässä Savonian legendat podcast-sarjan ensimmäisessä jaksossa – kannattaa mennä kuuntelemaan – niin, tota… Käsiteltiin muun muassa tätä West Side Story -tuotantoa, jossa Savonia on mukana ja meillä tosiaan koulutetaan kulttuurin ja taiteen osaajia Savonialla, niin miten tää kulttuuri ja taide edistää aivoterveyttä.

Tuija: Minusta sana kulttuuri, jos lähtee miettimään sitä taustaa, niin sehän liittyy viljelyyn ja maanviljelyyn. Minä näen, että kulttuuri on elämän leipä ja vesi, et se on jotain ihmisen parasta tuotetta mitä tehdään. Kukaan meistä ei kasva myöskään missään tyhjiössä, ajatellen kulttuuria. Kulttuuri voi edistää meidän hyvinvointia, tai sit se voi pahimmassa tapauksessa myös viedä väärään suuntaan. Mä näen sen, että itse tekeminen kulttuurissa on yks erittäin tärkeä osa, et pystyy tuottamaan itse asioita, mutta myös ammattilaisten tekemät tuotteet on sitä mikä saa tuntemaan hyviä viboja. Se tekee hyvinvointia ja väsyneen päivän jälkeen, kun kuulen hyvää musiikkia tai katson jotain tanssiesitystä, niin se… Mä tunnen voimaantuvani.

Klaudia: Ihan sama ajatus. Toki nyt korona on inhottavalla tavalla vienyt… Ei onneks kaikkea kulttuuria, mutta aika ison osan siitä.

Tuija: Ja meillä on tässä meidän hankkeessa, Neurokeskus-hankkeessa myös mukana kulttuurin asiantuntija. Hänen kanssa… Itse olen mukana siinä ja Eeri Pihlajakari joka on mukana, niin olemme yhdessä kehitelleet ja vieneet kulttuurillisia asioita eteenpäin hankkeessa.

Anu: Et onhan se ihan tutkimuksin todettu, että sillä kulttuurilla ja taiteella on valtava merkitys ihmisen hyvinvoinnille ja ehkä juurikin tuohon sairauksista jopa toipumiseen. Esimerkiks musiikillahan on todettu neurologisissa sairauksissa olevan valtavan hyviä tuloksia, saatu niinkun kuntoutumisen näkökulmasta. Tässä palataan taas tähän moniammatilliseen yhteistyöhön, jonka itse näen äärimmäisen tärkeenä. Kulttuurilla ja taiteella on paljon meille annettavaa. Et ajatellaan vaan joko vaikka meidän arkea, tai sitten meidän asiakkaita joiden hyvinvointia, kuntoutumista, terveyttä halutaan parantaa, niin kulttuurilla on paljon annettavaa esimerkiks vaikka sosiaali- ja terveyspuolelle. Ja sitten taas toisin päin, että kyllä mä nään, että tässäkin, niinkun… Jos aivoterveyttä ajatellaan ja aivoterveyden edistämistä, niin tässä nousee myös se ikään kuin kaikkien tekijöiden osaamisen tunnistaminen, et miten me voidaan parhaalla mahdollisella tavalla palvella meidän asiakkaita, kuntoutujia, potilaita ja myös omaa itseämme ja jaksamista.

Tuija: Tämmöset uudet innovaatiot voi tulla juuri tämmöisestä yhteistyöstä kulttuurin ja terveydenhuollon kanssa. Sitä toivois, että sitä molemmin puolin hyödynnettäis, täntyyppisiä asioita.

Anu: Luovuus elää ja asuu meissä. Sit vaan se, että miten kukin sitä osaa sitten tuottaa ja hyödyntää siinä omassa elämässään, että… Ja tietysti tärkeetä on löytää ne tekijät, jotka on itselle merkityksellisiä aivoterveyden näkökulmasta. Kaikki ei kuitenkaan sovi kaikille.

Tuija: Joo. Toinen haluaa juosta ja se lähtee sieltä se hyvinvointi ja aivoterveys. Toinen menee saunaan, toinen joogaa, toinen tekee mindfullnesia ja niin edelleen.

Klaudia: Ja joku tarvii vähän yhdistelmiä ja sitten samalla soittaa siinä kitaraa kun joogaa ja… [naurahtaa]

Anu: Juuri näin, elikkä se luovuus ja tämmönen taide, niin kyllähän se ruokkii ihmistä ja huoltaa aivoja.

Klaudia: Te olette molemmat hyvin vahvasti tässä uusien, niiden tulevien terveydenalan ammattilaisten kanssa tekemisissä ja sitten myös siinä rajapinnassa sen työelämän kanssa, niin mikä on teidän näkemys siitä, et miten näitä asioita huomioidaan tällä hetkellä työelämässä ja terveydenhuollossa tätä taide- ja kulttuuripuolta.

Anu: No, hyvin vaihtelevasti. Nyt ainakin itse, kun on ollut tekemisissä näiden meidän aivoterveyden asiantuntijaopiskelijoiden kanssa, niin on käyty juuri keskustelua, et sitä osaamisen vaihtamista ja jakamista tarvitaan enemmän, että… Ja siinä, ikään kuin jos ajatellaan vaikka nyt ihan näin niinkun ihmisen toimijuuden ja toimintakykyisyyden näkökulmasta, että kun me kohdataan se asiakas esimerkiks siellä sosiaali- ja terveydenhuollossa, niin me ei aina muisteta pysähtyä sen asian äärelle, sen kulttuurin ja taiteen äärelle, et mikä merkitys sillä on juuri sille ihmiselle ketä me kohdataan tai hoidetaan, kuntoutetaan. Että se on hyvin vaihtelevaa siis et miten sitä hyödynnetään ja mä uskon, että ikään kuin tietoisuus siitä on nyt lähtenyt merkittävästi lisääntymään ja tulevaisuudessa me tullaan osaamaan paremmin hyödyntää sitä.

Tuija: Joo, kyllä yhdyn Anu sinuun. Tämä asiakkailta tullut tieto, jota itse olen joissain tilanteissa keskustelujen kautta kuullut, niin se toive olis että sitä olis enemmän siellä hoidossa ja kuntoutuksessa – jos ajatellaan terveydenhuoltoa. Ihmisillä on taustat, niinkun Anu sanoit tuossa. He voi olla tanssijoita, he voi olla pianisteja ja sitten on tullut joku vaikka aivotapahtuma ja on joutunut luopumaan siitä harrastuksesta. On tärkeetä, et mietitään että se ihminen kelpaa tänä päivänä ja hän voi tehdä sitä omalla tavallaan edelleenkin sitä vaikka tanssia. Ei tarvitse olla ihan viimeisen päälle. Ja ne menetelmät mitä me käytetään sitten ihmisen hyvinvoinnin edistämiseen tämmösten aivotapahtumien jälkeen vaikka, niin ne voi olla hyvin moninaiset ja niitä kannattaa kehittää.

Anu: Kyllä meillä varmaan on sitä jonkun verran totta kai hyödynnetty. Vaikka kun kohdataan joku ikääntynyt ihminen, niin me selvitetään vaikka sitä mielimusiikkia, tai mitkä asiat on ollut tärkeitä sille ihmiselle, mutta ehkä sitten niiden… Sen kulttuurin ja taiteen merkityksen äärelle pysähtyminen on ehkä nyt se tärkeintä. Jos meillä on joku vaikka potilas tai asiakas, että tavallaan mikä merkitys sillä kulttuurilla ja taiteella on juuri sille ihmiselle ja minkälainen voimavara me saatais valjastettua sille ihmiselle siitä, esimerkiks just tässä Tuijan kuvaamissa muuttuvissa tilanteissa. Sieltä voi löytyä yllättäviä voimavaroja, joita me voidaan hyödyntää sit siinä terveyden ja kuntoutumisen edistämisessä.

Tuija: Joo. Täähän on kaikkien aivoterveyden edistämiseen se, että ota itsellesi jotain hyvää kulttuurista. Mieti mikä tuntuu sinusta sinulle hyvältä. Silloin sä edistät kulttuurilla omaa aivoterveyttäsi.

Anu: Se on vähän niinkun meidän kaikkien tehtävä huomioida se asia.

Klaudia: Kyllä ja varsinkin taide, niin eihän se synny tyhjiössä, niinkun jo tossa alussakin todettiin. Se vaatii tekijöitä ihan yhtälailla kuin niitä siitä nauttijoita.

Tuija: Kyllä.

Klaudia: Mä nään ainakin niin, että oman terveyden lukutaidon edistäminen on yks niistä asioista, jotka nyt kiinnostaa paitsi mua, niin myös muita ja me on jo tästä aiheesta tossa aikaisemminkin puhuttu. Onko nyt sitten jotain keinoja ja vinkkejä siihen, et miten vois ikään kuin testata omaa aivoterveyttään, et mistä esimerkiks minä voisin nyt huomata, jos kaikki ei olekaan sitten kunnossa? Toki mulla on tää fiksu kello, mutta jos jättää nyt vaikka sen pois tästä yhtälöstä.

Anu: [naurua]

Tuija: Kyllä minusta se, että jos sä tunnet itsesi stressaantuneeks… Taas peräänkuuluttaisin sitä omaa kuuntelua. Jos sä oot ahdistunut, sä et nuku hyvin, eristäydyt muista, et enää halua tavata omia kavereita ehkä ja liiallinen alkoholinkäyttö, tupakointi… Nää kaikki on jonkunlaisia semmosia mittareita ihan ilman mitään härpäkkeitä, joita voi miettiä. Nää on niinkun eräänlaisia pieniä hälytyskelloja, sinne hyvinvointiin ja sitten aivoterveyteen vaikuttavia asioita.

Anu: Joo, ihan oikeestaan samat sanat kuin Tuija, että tärkeintä on varmaan, niinkun… Mistä sen huomaa, niin on juuri se oman kehon kuuntelu ja oman arjen tarkastelu, että miten sä jaksat siinä omassa arjessa. Et tavallaan olisit… Ajattelisit niin, että vähän että kehosi on temppelisi -ajattelutavalla, että jos sä huomaat arjessa jotenkin vaikka olevasi hyvin kuormittuneen tai väsyneen tuntuinen, tai just se että on ahdistusta tai jotenkin tuntuu ettei jaksa tavata ketään, niin aidosti niinkun pysähtyä sen äärelle, et mistähän nyt on kysymys. Ja sitten toki on hyvä jos on jotakin mittareita, niin ilman muuta on hyvä niitä hyödyntää. Että mitkä on ne keinot tai mittarit mitkä on itse kokenut itselle hyviksi, niin ilman muuta niitä kannattaa hyödyntää. Mutta tärkeintä on varmaan siihen sen oman hyvinvoinnin ja aivoterveyden äärelle pysähtyminen. Ja kyllähän se sitten keholla on taipumus antaa jotakin hälytysmerkkejä sitten, kun ei enää koneisto toimikaan sillä optimaalisella tavalla, tai keho ei jaksa vastata niihin ympäristön ja arjen vaatimuksiin, niin kyllähän meillä sitten joitakin hälytyskelloja… Siis keho ilmoittaa siitä jotenkin. Onko sitten kyse selkäkivusta, tai valtava uupumuksen tunne tai mielialan lasku tai joku, niin nehän on merkkejä siitä että nyt on jotakin asiaa minkä äärelle pitäis pysähtyä.

Klaudia: Niin, mä mietin just tota. Me on tavallaan tästä kohtuudesta paljonkin puhuttu tän keskustelun aikana, niin se että on väsynyt, mitä tiedän vaikka perheellisiltä tuttavilta, että lapsiperhearjen pyörittäminen… Siinä tuppaa väsymään. Ja sitten taas vaikka päihteet, niinkun alkoholi ja tupakka voi olla monella osa elämää ja ne on ihan hallinnassa ja näin, mutta tavallaan mistä sitten vois huomata, että missä alkaa mennä joku raja yli – esimerkiks tässä väsymyksessä, jota varmasti kaikki jossain vaiheessa kokee.

Anu: No, kyllä mä ajattelen, että tietysti tietynlainen väsyminenhän kuuluu, että palataan… Niinkun säkin tossa puhuit kohtuudesta ja tasapainosta, että sitten kun se alkaa vaikuttaa sun arjen toimintoihin, niihin arkiaskareisiin, niinkun… Et esimerkiks väsymys, et alat, niinkun… Tulee niitä muistikatkoja, keskittymisvaikeuksia esimerkiks, tai sitten…

Tuija: Heräät aamuyöllä aikaisin miettimään työasioita. Kellon soittoon on kaks-kolme tuntia, mutta alat työstää jo päivää ja koet ahdistavaa siitä, niin kyllä ne on semmosia hälytysmerkkejä.

Anu: Jos on koko ajan vähän semmonen takakireä. Huomaa, että sekin voi olla yks semmonen merkki, että miten purkaa sitä ahdistusta.

Tuija: Puoliso voi sanoa, että mikä sua vaivaa.

Klaudia: Niin, siinä vaiheessa kannattaa jo viimeistään huolestua, että jos arjessa lähimmät ihmiset alkaa jo kiinnittää huomiota siihen, että sä et nyt ehkä oo ihan oma itses.

Anu: Niin. Ehkä mä tässä kuitenkin vielä korostaisin… Tuo oli hyvä kysymys, et mistä huomata et kaikki ei oo kunnossa, niin ehkä kuitenkin tärkeintä on pysähtyä, että ennen kuin tulee niitä ikään kuin hälytyssignaaleita tai varoitusmerkkejä, niin tärkeetä ois ihan meidän kaikkien, niin arjessa… Meillä pitäis noita pit stopeja, joissa pysähdytään pohtimaan että mites mä jaksan tässä omassa arjessa ja miten… Että voinko mä hyvin?

Tuija: Ja kaverit voi olla kanssa, et tulis… Mä toivoisin, että semmonen eräänlainen peili myös siihen, et niitä kysymyksiä tulis, et miten sä jaksat. Me tahdotaan pitää joskus sitä kulissiakin silleen, et pääsis sen pienen kulissin taakse ja aitoja kysymyksiä.

Anu: Niin, eli pidetään huolta itsestämme ja toisistamme.

Tuija: Joo.

Klaudia: Miten sitä omaa aivoterveyttä nyt sitten konkreettisella tavalla voi lähteä parantamaan, on niitä ongelmia jo havainnut, tai ei? Koska niitähän… Justiinsa on puhuttu tästä ennaltaehkäisystä, niin niitä asioitahan voi… Varmasti me kaikki voidaan tehdä niitä.

Anu: No, varmaan, jos ensimmäinen asia, niin kertaan vielä minkä äsken jo sanoin, eli ensin pitää pysähtyä oman hyvinvoinnin ja terveyden äärelle, että miten mä jaksan siinä omassa arjessa. Ja sit haluaisin tuoda juuri, kun tuosta hyvin Claudia nostit, että ei tietenkään haluta korostaa semmosta ongelmalähtöisyyttä tai sairauslähtöisyyttä, vaan ennen kaikkea sitä oman elämän kokonaisuutta. Ja sitten haluaisin korostaa siinä, että mitkä asiat tuottaa voimavaroja arkeen, et mitkä asiat on tärkeitä. Et tavallaan meillä monesti kiireessä tahtoo sit ne asiat jotka meillä on tärkeitä, niin me voidaan niinkun sivuta, jättää ne, niinkun… Tavallaan, että ei sitten tehdäkään niitä asioita, kun ajatellaan että on niin kiire, et pitää vaikka suorittaa jotakin työtä tai jotakin muuta. Et mitkä asiat tuottaa siis itselle voimavaroja ja sitä hyvää oloa, niin niiden asioiden äärelle pitäis pysähtyä.

Tuija: Mä oon tässä listannut muutamia tämmösiä ihan pikkujuttuja, jotka vaikuttaa sitten isossa kuvassa kuitenkin jos näitä on useampia. Juo riittävästi vettä. Syö paljon marjoja, täysviljatuotteita. Käytä kasvisperäisiä öljyjä. Syö pähkinöitä. Syö juureksi. Liiku sinulle mieluista liikuntalajia. Liiku metsässä. Tapaa ystäviä. Tanssi. Kuuntele musiikkia.

Klaudia: Noi on hyvin semmosia selkeitä juttuja.

Anu: Niin, elikkä liittyy tämmösiin elämäntapoihin juuri.

Tuija: Terveelliset elämäntavat.

Anu: Että syö hyvin, niinkun hyvää ruokaa. Ja sit toi, että riittävästi liikuntaa ja liiku sitä lajia, mikä tuntuu sinulle hyvälle, että ei tarvii siinäkään suorittaa asiaa, vaan… Ja sitten tuo, että tee niitä asioita jotka tuottaa myös sitä mielen hyvinvointia. Ja toki tuo sosiaalinen on tärkeetä, ne sosiaaliset kontaktit. Ihmiset ympärillä. Kohtaamiset.

Klaudia: Kyllä ja juurikin tuo terveellisyys siitä näkökulmasta miten se itelle näyttäytyy. Toki on aina hyvä vähän ehkä kokeilla uutta.

Anu: Kyllä.

Klaudia: Ja kokeilla niitä rajoja, että jos on aina vaikka halunnut käydä kuntosalilla, niin kyllähän sitten kannattaa kokeilla, mutta odotuksena ei varmasti oo se, että kaikki nyt rupee syömään niitä pähkinöitä joka aterialla ja marjoja.

Anu: Ei.

Klaudia: Vaan semmonen sallivuus ja just, että mikä myös tuntuu itestä hyvältä.

Anu: Ja sit haluaisin tähän vielä ehkä lisätä just sen lepo. Levon merkitys on tosi… Varsinkin tämmösinä hektisinä aikoina, kun ollaan tuolla omissa kodeissa etätyössä ja tehdään paljon esimerkiks koneiden kanssa työtä, niin tauota sitä työtä. Että aidosti.

Tuija: Ota päikkärit, jos voit.

Anu: No, jos voi, niin päikkärit, mut se että irroittautua ja sit arvostaa sitä omaa aikaa ja lepoa ja unta. Et kyllähän niillä on valtavan suuri merkitys ihan meidän tässä arjen toimintaan.

Tuija: Mä haluaisin kollegaa kiittää, Anua – ja sinua myös tässä – mutta kollega Anua, että myös se työyhteisö on äärimmäisen tärkeä, että siellä tehdään hyviä asioita. Monet uupumuksen lähtökohdat voi olla lähtöisin sieltä työelämästä, et välitetään siellä työkaverista.

Anu: Joo, kiitos. Ihan samoin ajattelen, et se välittämisen kulttuuri on äärimmäisen tärkee.

Tuija: Ja kiittämisen kulttuuri.

Anu: Juuri, että pidetään huolta toisistamme.

Tuija: Joo.

Klaudia: Tuo on muuten hyvä pointti ja varsinkin nyt etätyö aika monet… Ite teen tämmöstä toimistotyötä myöskin, niin eristää helposti. Niitä keinoja kuitenkin on onneksi.

Anu: Kyllä. Ja sit varmaan vielä lopuks se, että jokainen pysähtyis sen oman aivoterveyden äärelle. Meidän varmaan Tuijan ja meidän molempien viesti on se, että pysähtykää sen oman aivoterveyden äärelle. Tehkää niitä asioita, mitkä voimaannuttaa teitä, mitkä auttaa jaksamaan siinä arjessa. Ja sitten arvostaa sitä omaa aivoterveyttä niin paljon, että käyttää siihen aikaa, koska sehän on parasta valuuttaa. Se on kuin pankkiin laittais rahaa.

Klaudia: Hienoa. Kiitos paljon teille molemmilla, Tuija ja Anu.

[musiikkia]

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan kuudennen jakson tekstivastine. Voit kuunnella jakson SoundCloudista.

Alkumusiikki

Klaudia Käkelä: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat -podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä ja ensimmäisessä jaksossa me puhumme Suomen mittakaavassa poikkeuksellisen suuresta yhteistuotannosta Savonia-ammattikorkeakoulun, Kuopion konservatorion, Sibelius-Akatemian, Kuopion kaupunginorkesterin ja musiikkikeskuksen yhdessä toteuttamasta suurmusikaali West Side Storysta ja seuranani täällä studiossa on Rauno Tikkanen, terve vaan Rauno.

Rauno Tikkanen: Terve.

Klaudia: Rauno, olet siis kapellimestari, entinen Kuopion kaupunginorkesterin muusikko 14 vuoden ajalta…

Rauno: Kyllä

Klaudia:…ja tällä hetkellä Rauno on siis Savonialla musiikin ja tanssin koulutusohjelman lehtori sekä tällä hetkellä juurikin Kuopiossa keväällä ensi-iltansa saavan West Side Story -musikaalin musiikista vastaava…

Rauno: Kapellimestarina toimin, kyllä, vastaan musiikista. Kyllä.

Klaudia: Kyllä. Kerropa ihan tähän alkuun niille, joille tää musikaali ei oo niin tuttu, että mistä siinä on kyse, minkälainen se tarina on.

Rauno: No sehän on oikeestaan perinteinen tarina nuoresta tytöstä ja pojasta ja vähä huonostihan siinä käy, että he tulevat eri, oikeastaan Romeo ja Julia -tarina, voisko sanoo näin. Et se on sillä lailla siihen aikaan ku se on tehty tuossa 40-luvun loppupuolella, niin se kertoo eri olosuhteista tulevasta tytöstä ja pojasta ja hehän rakastuvat tietysti ja sit siinä käy vähä huonosti.

Klaudia: Mutta tosiaanki se on siis tämmösestä klassikkotarinasta.

Rauno: Kyllä, ihan klassikko, kyllä.

Klaudia: Tän kuopiolaisen West Side Storyn ensimmäinen siemen on alkanu itää siellä sinun päässä. Miksi sä ehdotit juuri tätä musikaalia tän yhteisproduktion aiheeksi?

Rauno: No siinähän on monta asiaa joita aina tulee mietittyä, että niinku tuossa sanoit, että musiikin ja tanssin yksikkö, eli meillä koulutetaan musiikinopettajia ja sanotaanko nyt samalla, että musiikin taitajia, taiteilijoita, nuoria taiteilijoita, ja sitte meil on tanssia, tanssijoita koulutetaan, eli me saahaan yhteen, että millä me saatas yhteen heidät tämmöseen produktioon. Sen lisäks ku oli mahollista ajatella, että siinä on mukana Kuopion musiikkikeskus ja kaupunginorkesteri, mikä on aivan mahtava juttu, niin nämä kaikki yhdistettynä sillä lailla, että tietynlainen oikeenlainen genre tulee meiän opiskelijoille, semmosia asioita tehdään joita Kuopiossa ei oo tehny orkesteri ennen, sit siinä on ammattiorkesterille soittamista siinä teoksessa, eli koukkuja riittää, ni nämä yhteen vedettynä sitte, niin onneks ollaan tässä tilanteessa, että nyt ollaan sitä toivon mukaan toteuttamassa toukokuussa.

Klaudia: Niin jos vaan korona suo.

Rauno: Se on ainut kysymysmerkki tässä.

Klaudia: Tämä West Side Story eli ilmeisesti tekijöiden kesken Westis…

Rauno: Kyllä.

Klaudia: … ensiesitys oli New Yorkissa Broadwaylla vuonna -57. Sä äsken tuossa sivulauseessa mainitsit, että tarina alkaa jo 40-luvulta. Mä löysin tästä aiheesta siis useempia versioita, että koska alunperin on lähteny…

Rauno: Sul on varmaan tarkemmat tiedot sitte milloin se on sävelletty jo, minä en tässä vaiheessa nyt muista.

Klaudia: Joo ja voihan se olla, että sävellys on vanhempi.

Rauno: Kyllä, sul on varmasti tärkeemmät tiedot sieltä, mutta just tuossa opiskelijoitten kanssa katottiin viime viikolla semmonen dokumentti, missä Leonard Bernstein ite johtaa näitä levytyksiä ja sehän on ihan mahtavaa tietoo, ei sen parempaa tietoo voi olla. Niinku siinä sopraano Kiri Te Kanawa sanoi, että niin kuin nauhoittaisi Mozartin teoksia sillai, että Mozart ite johtaa niitä. Tätä voi verrata siihen Bernsteiniin, koska säveltäjä itse teki näitä nauhotuksia.

Klaudia: Bernstein josta puhumme, on tämän musikaalin säveltäjä, etunimeltään Leonard, joka toimi pitkään New Yorkin filharmoonikkojen ylikapellimestarina…

Rauno: Kyllä.

Klaudia: …ja tässä West Side Storyn tekijäkaartissa on muitakin todella nimekkäitä musikaalimaailman nimiä. Stephen Sondheim, joka on ehkä yks tunnetuimmista, yhdysvaltalainen käsikirjoittaja, sanoittaja, säveltäjä. Hänen ansioihinsa kuuluvat tän Westiksen lisäksi, ja siis tässä West Side Storyssahan hän nimenomaan sanoitti nämä laulut, eli vuorosanat on sitte eri henkilön ja nämä laulujen sanat on Sondheimin käsialaa ja hän on lisäksi tehny musikaalit Sweeney Todd ja Into the Woods, jotka on kaikkien musikaalinörttien peruskuvastoa. Ja tietysti on tämä äärimmäisen hyvin tunnettu musikaaliversio West Side Storysta, joka sai ensi-iltansa vuonna -61. Tästä vuodesta minä oon aika varma, tuosta -57 teatterimusikaalin ensi-illasta en ole ihan varma, mutta tämä -61 oli se musikaalin ensi-ilta. Sä tunnet Rauno kapellimestarina hyvin tätä maailmaa ja päästiin vähän tähän Bernsteinin kuvioon, ni sä mainitsit aikasemmin mulle, että hänellä oli tämmönen vahva opettajan identiteetti ja sinäki iteki toimit lehtorina, niin mitä sä tiedät tästä Bernsteinin elämästä ylipäätään?

Rauno: No tietysti hyvin vähän kokonaisuutena, mut sen verran mitä hänen persoonaansa oon tutustunu, niin onhan hän ollu huikea tekijä, niinku tossa just sanoit, että hän on tehny valtavan uran kapellimestarina, teki nuorille paljon New Yorkin filharmoonikkojen kanssa televisio-ohjelmia, joissa kerrottiin klassisesta musiikista eli teki tämmöstä kasvatustyötä todella paljon. Hän oli erittäin hyvä pianisti, soitti solistina ja sitte tietysti säveltäjä, mutta sen lisäksi hän piti itseään enemmän opettajana. Hän oli ennen kaikkea opettaja. Tämä on hänen omia sanojaan. Ja ajatellaan näin, niin sehän on oikeestaan mahtava ajatus. Minä itse ajattelen sitä sillä lailla, että kun saa nuorien innokkaitten tekijöitten kanssa olla tekemisissä niin sillon se vierivä kivi ei sammaloidu, eli siitähän saa takasin, eihän se oo vaan sitä että sä annat vaan se koko puolin ja toisin se energiavirta liikkuu ja se on kyllä mahtava juttu. Että Bernstein on semmonen persoona, että ku mä nyt oon sitä West Side Storya tutkinu, niin aina hämmästelee, että mistä kaikki tämä sävelkieli on tullu. Siin on niin monta tasoa mitä siinä toimii.

Klaudia: Kyllä. Bernsteinia luonnehdittiin tämmöseksi oman sukupolvensa ääneksi musiikillisesti ja West Side Storynkin moni on ehkä se elokuva on tutumpi versio koska harva on ehkä Broadwaylla päässy sen kattomaan, ni sehän on hyvin semmonen jazzahtava mikä oli siihen aikaan ku elokuvaki on tullu -61, ni se oli sellasta nuorison villiä musiikkia.

Rauno: On muuten erittäin mielenkiintosen tiedon kuulin tänä aamuna, että Steven Spielberg on tekemässä uuden elokuvan ens vuoden lopulla West Side Storysta.

Klaudia: Ihan totta!

Rauno: No on iha huikee juttu. Ihan, että ollaan kyllä Kuopiossakin ajan hermolla.

Klaudia: No ollaan kyllä ja siis mä löysin, että Helsingin Savoy-teatteri on tekemässä…

Rauno: Kyllä, syyskuussa.

Klaudia: Joo, syyskuussa tulee se, mutta siinä ei oo sinfoniaorkesteri, siinä on tämä Vantaan viihdeorkesteri.

Rauno: Okei, en oo vielä tutkinu sitä niin paljon. Meillä on kyllä hyvin erikoinen tilanne täällä joka kannattaa kyllä jokaisen musiikista kiinnostuneen tulla toteamaan, että päästään tekemään täydellä sinfoniaorkesterilla tää teos.

Klaudia: Savonian sekä useiden muiden kuopiolaisten taideorganisaatioiden yhdessä tuottama West Side Story esitetään siis tosiaan Kuopion musiikkikeskuksella toivottavasti tulevan toukokuun aikana tulee se ensi-ilta. Sen säestää Kuopion kaupunginorkesteri nämä esitykset siis musiikkikeskuksella, joka on Kuopiossa hyvin tunnettu paikka. Nappaamme tähän väliin mukaan Kuopion musiikkikeskuksen ja Kuopion kaupunginorkesterin johtajan Katariina Kummalan ja jatkamme heti tämän pätkän jälkeen sitten Raunon kanssa juttua.

Välimusiikkia.

Klaudia: Istun täällä musiikkikeskuksella siis Katariina Kummalan kanssa. Tittelinä musiikkikeskuksen ja kaupunginorkesterin johtaja, eli sulla on kaksi hyvinki tärkeää kulttuurihattua Kuopiossa.

Katariina Kummala: Joo, tää on kyllä aivan mahtava yhteistyöprojekti. Meil on täällä musiikkikeskuksessa kolme musiikkialan oppilaitosta ja sitte Kuopion kaupunginorkesteri toimijoina saman katon alla. Ja tähän West Side Storyyn on nyt sitte nämä musiikkioppilaitokset tulleet mukaan, mun käsittääkseni kaikista kolmesta oppilaitoksesta on mukana porukkaa, eli Savonia-ammattikorkeakoulun musiikin ja tanssin osastolta, sitten Kuopion konservatoriolta ja taideyliopiston Sibelius-Akatemialta ja sitte meiän orkesteri on siinä myös mukana, eli ammattiorkesteri ja sitte opiskelijat tekee yhteistyötä tässä suurtuotannossa ja sehän on tietysti tosi inspiroivaa. Meillä tää arki on muutenki sellasta, että se enemmän tai vähemmän aina limittyy yhteen ja tehhään asioita paljo yhessä ja etitään kaikenlaisia yhteistyömuotoja ja synergiaetuja ni tää on niistä kyllä tosi konkreettinen, joka näkyy sitte koko Kuopiossa isosti.

Klaudia: Ihan mahtavaa. Mä oon ymmärtäny, että idea tähän, että tehdään juurikin West Side Story on tullu Savonian päästä, eikö vaan? Mitä ajatuksia sulla heräs ku tää ihan ensimmäisen kerran tuli ehdotus, että lähetäänkö tämmöseen hommaan?

Katariina: Joo, mä muistan ku me ton Tikkasen Ranen kanssa siitä joskus tossa valohallin ravintola Oodissa keskusteltiin ja siis mullahan välittömästi sytty kaikki maholliset lamput päässä ja ideat, että mitä kaikkee mahtavaa siitä saadaan aikaseksi. Ja se, että kuinka harvinaista se on, että on noin iso orkesteri ja saahaan tanssit, saahaan musat, saadaan solistit, saahaan tämmönen koulutuksellinen aspekti mukaan siihen ja sitten myöskin sellanen produktio mitä meiän olis yksin tosi vaikea lähteä orkesterina esimerkiks toteuttamaan. Niin tottakai siinä mietti ensin, että jees, että mahtavaa, että pystytään ajattelemaan näin isosti tämä asia. Ja sit teoshan on mieletön, että tämmönen universaali tarina,kaikki pystyy samaistumaan siihen Romeon ja Julian tarinaan tai ylipäätään siihen eri jengien välisiin ristiriitoihin ja rakkaustarina on riipaiseva ja kaikkee tällasta ja siis musat on mielettömät, et onhan se yks musikaalikirjallisuuden helmistä, että siitä ei pääse kyllä mihinkään, etteikö se olis aivan yhtä tykitystä koko teos.

Klaudia: Kyllä, semmonen musiikkiteatterin klassikko ihan eittämättä ja aika monelle on tuttu, harva on ehkä New Yorkiin päässyt sitä esimerkiksi katsomaan tai muuten livenä, niin tosi monelle on varmasti tuttu se 50-luvun lopulla tehty elokuvaversio. Ootteks te kattonu täällä porukalla sitte sen leffan ja oikein niinku että mm, noita elementtejä meki halutaan?

Katariina: No vielä ei olla päästy ihan siihen pisteeseen, me ollaan aika alussa tässä työstöprojektissa, että toki projekti on sillee pitkä, että sitä semmosta taustatyötä ollaan tehty, mut se käytännön musisointihomma ja käytännön valmistautuminen ni se on vielä ohjaajan ja koreografien ja muitten päässä siellä. Mutta oon kyllä siis itekin nähny sen leffan monta kertaa, mä oon nähny Lontoossa Royal Albert Hallissa semmosen liveorkesteri- ja leffaversion, että on ollu siis elokuva livemusiikilla ja sit, no ton Jyväskylän proggiksen oon nähny myös, että monenlaista versiota ja monenlaista mahollisuuttahan siinä on, että miten sitä pääsee tulkitsemaan sitte. Mutta en oo mäkään sitä New Yorkin versiota siitä nähny.

Klaudia: Kerro tosiaan vähän, jo pikkusen selititkin, että ollaan aika alkupäiviä tässä nyt vielä tämän tuotannon kanssa, toukokuussa on sitten ensi-ilta vasta, niin tässä on paljon tehtävää ennen sitä. Missä vaiheessa te ootte nyt?

Katariina: Alun perinhän tän ensi-illan piti olla jo tammikuussa, että ollaanhan me tätä jo työstetty tosi pitkään, mutta sitte tuli korona ja esimerkiks noita koelauluja jouduttiin sitte siirtämään ja niitä jouduttiin tekemään vähän toisella tavalla mitä oltiin alunperin ajateltu, mutta nythän on siis tosiaan roolitukset on tehty, eli me tiedetään ketkä on rooleissa ja koreografit, ohjaajat, kapellimestarit on valittu ja materiaalit on tilattu, eli meillä on kaikki materiaali nyt käytössä. Mut sitte sinänsä se opiskelijoitten työ taitaa olla vähän pitempi, että se ilmeisesti on enemmän tai vähemmän koko kevään ajan. Ilmeisesti ovat alotelleet osittain sitä jo nyt syksyn puolella, mut sitte ammattiorkesterin työtahti on tosi tiivis, eli käytännössä kun yhteisharjotukset alkaa toukokuussa, ni meillä on viikkoa aikasemmin yks orkesteriharjotus ennen kun sitten pistetään sitä koko palettia sitte yhteen, että sinänsä ammattiorkesteri toimii hyvin tiiviillä tahdilla ja treenailee sitä vähä eri tavalla mitä sitte se opiskelijaorkesteri, joka myöskin sitten harjottelee sitä koko kevään vähintään sitte.

Klaudia: Vaude. Teillä on kuitenki tässä mukana tosiaan Savonialta iso määrä opiskelijoita ja sen lisäksi että toki Savonialta saa jonkin verran myös siihen ohjaamiseen sitä tukea, semmosta hallinnollista puolta, mutta millä mielin sä lähet mukaan tekemään erityisesti juuri opiskelijoitten kanssa nyt sitte yhteistyötä? Sä oot tottunu tekemään puhtaasti enemmän ammattilaisten kanssa kuitenki.

Katariina: Joo. Kyllä nykyisessä työssä teen pitkälti ammattilaisten kanssa mutta siis mullaha on ittelläki opettajatausta, että mä oon ollu 12 vuotta opettajana ennen ku aikanaan sitte siirryin orkesterialan hallinnon hommiin. Ja sitte taas myöski orkesterimaailmassa on tosi tärkeitä nämä koulutukselliset aspektit ja yleisen työn aspektit ja ylipäätään yhteistyö eri tahojen kanssa on nykypäivänä yhä tärkeämpää. Että nyt ku itellä on tosiaan nämä kaks hattua, että täytyy ajatella musiikkikeskuksen näkökulmasta, täytyy ajatella myöski sitte kaupunginorkesterin näkökulmasta ja ylipäätään tämän alueen asukkaitten näkökulmasta, että mikä on kiinnostavaa ja mitä meillä on mahollisuus vaikka Kuopion kaupunginorkesterina tai Kuopion musiikkikeskuksena tehä, niin aina ku tulee lisää porukkaa, lisää hartioita kantamaan näitä vastuita, niin tottakai siitä tulee aina suurempaa, komeampaa siitä, ne arvot on niin semmosia mittaamattomia, että mä ajattelen sillee, että yksinään tuollasen proggiksen tekeminen niin se ei vaan kertakaikkiaan olis mahollista näillä resursseilla, mut sitte ku me tehdään yhdessä tämä niin kaikki voittaa. Kaikki voittaa siinä sitte. Musta se on mielenkiintosta kun tähän orkesterimaailmaan liittyy kautta historian on ollu tosi tärkeä semmonen mestari-kisälli-malli, että tehään yhessä ja jaetaan sitä ammattitaitoo toisillemme eikä pelkästään sillee, että olis aina pelkästään oppilas ja opettaja -asetelma vaan se, että saattaa olla joku, joku on erikoistunu johonki hommaan ja halutaan napata toiselta vaikutteita ja halutaan oppia uutta ja halutaan laajentaa repertuaaria ja eihän sitä, ettei se oppiminen oo pelkästään niin päin, että meidän ammattilaiset kaatais opiskelijoitten päälle tietoa tai ammattitaitoa tai muuta vaikka tottakai se on myöskin se työelämätaidot ja työelämään valmentautuminen iso arvo tässä, mut myöski se, että mitä kaikkea meiän ammattilaiset oppii siitä kokonaisuudesta mikä tehhään yhdessä opiskelijoitten kanssa ja siinä, se on varmasti molemmin puolin hyvin antosaa sitte.

Klaudia: Nii, onhan opiskelijat on aina kullakin alalla sen hetkisen uusimpien virtauksien päällä hyvin vahvasti ja en millään tavalla edes yritä vihjata, että työssä olevat ammattilaiset olis jotenki urautuneita tai kypsyneitä, mutta varmasti sieltä tulee sellasta tiettyä innostusta ja sitte uutta asiaa myös ammattilaisille.

Katariina: Just näin, kyllä. Ja siis myöski se, kyllähän me kaikki tietyllä tavalla uraudutaan omiin hommiimme ja turrutaan siihen taikaan mikä vaikka musiikkimaailmanki ympärillä on, mut sitte ku sinne tulee niitä vähä fressimpää asennetta, ni jo se muistuttaa ikään ku että tollanen mäkin olin sillon ja voi että, että otetaanpa se voimavara käyttöön uudelleen ja tällasta, että parhaimmillaanhan se on sitä, että ryhmään tulee semmonen mahtava me-henki ja siinä sitte pystytään sparraamaan toinen toisiamme sitte.

Klaudia: Tää on Suomessa käsittääkseni aika iso yhteistyötuotanto. Pystyt sä laittaa tätä millään tavalla mittakaavaan Suomen kokoisessa maassa, että onko miten usein tehty tän tyyppist, tämmönen paljon eri organisaatioita ja ihmisiä ja tätä yhteistyötä samassa produktiossa?

Katariina: Joo, se on harvinaista ja etenki tän teoksen kohdalla, että se pystytään tekemään noin isolla orkesterilla, että jos nyt miettii West Side Storya ni useimmitenhan siitä kuullaan pienemmän orkesterin versioita tai kuullaan jollain tavalla vähän sovellettuja versioita, ei niinkään sitä Bernsteinin sinfoniaorkesterille ja onhan siellä toki muitakin soittimia kun sinfoniaorkesterin perinteiset soittimet, kuitenki sitä laajaa orkestraatiota ei olla kuultu kyllä, en tiä onko kuultu Suomessa aiemmin ollenkaan, voi olla, että on joskus, mutta ei oo mun tiedossa, ehkä Rane vois tietää siitä tarkemmin. Mut se on yks iso asia. Ja sitte se, että kyllähän ammattiteattereissa monesti tehään isosti ja komeesti ja otetaan mukaan oppilaitoksiaki mutta ne ei oo tällasia yhteistuotantoja välttämättä sitte. Että sinne otetaan avustaviin rooleihin yksittäisiä opiskelijoita mutta se, että se koko solistikunta ja se koko lavalla oleva porukka olis opiskelijoita, ni sellasta en tiedä, että oltas aiemmin tehty ainakaan tän teoksen osalta. Että ois ammattiorkesteri ja sitte noin monta oppilaitosta ja yhistetään voimat tuolla tavalla. Ja sit ylipäätään se, että tämmösessä musikaalissa olis noin iso ammattiorkesteri, ni se on kans harvinaista, että mehä ollaan aiemmin tehty esimerkiks Kuopion kaupunginteatterin kanssa yhteistyötä sillee, että ollaan oltu soittamassa vaikka Viulunsoittaja katolla -musikaalissa, mut se on kans pienempi kokoonpano sitte, että nyt on oikeasti tosi isolla mittakaavalla tämä tuotanto lähetty tekemään ja toki toivotaan, että se pystytään sellasena toteuttaan toukokuussa sitte, että nythän ei vielä tiedetä, mutta että miten nää koronarajotukset sillon meitä koettelee, mutta toisaalta sitte teos on valittu siinä mielessä hyvin, että meil on mahollisuus kuitenkin sitte myöskin muokata sitä vielä viime metreillä, että pystytään kuitenkin monenlaisten rajoitusten puitteissa se toteuttamaan kuitenki, että en olis lähtökohtasesti huolissani, ettei se toteudu, mutta se, että millä tavalla se lopulta toteutuu, että tähtäämme siihen mahollisimman suureen ja komeaan mut sit se voi olla mahollista sitte jollain muullaki tavalla jos niikseen tulee sitte. Mä en ees halua ajatella sitä vielä.

Klaudia: Nii, ei tietenkään ja varmasti kaikilla erityisesti kulttuuri- ja tapahtuma-alat on nyt ollu sellasessa kuristusotteessa tän koko vuoden. Saatais tehtyä edes jotain vaikka se olis sitten jollain tavalla mitotettu tai yleisöä kerralla vähemmän tai miten ikinä.

Katariina: Juuri näin. Ja sit täähän on myöski semmonen hyvä yhteistyön koeponnistus myös, että käsittääkseni jo ennen mun aikaa näitä on jonkun verran tehty mutta pienemmässä mittakaavassa. Mä oon siis ollu tässä työssä vajaa kolme vuotta ja ensimmäinen vuosi oli aikalailla, että kaikki toimijat oli ympäri Kuopiota evakossa kun talo oli peruskorjauksen alla sillo. Eli sitte kun päästiin tähän meiän yhteiseen arkeen kiinni, ni kyllä se aika nopeaa tuli se yhteinen tahtotila selväksi, että halutaan alkaa tehä jotakin konkreettista isoa säännöllisesti. Ja tämä on nyt semmonen iso ensimmäinen juttu mitä tehään yhessä sitte mun aikana täällä. Ja toivon, että siitä tulee semmonen perinne jota odotetaan sitte, että mikäs se seuraava proggis voiskaan sitte olla. Toki keskitytään tähän ensin ja mietitään niitä tulevia juttuja sitte myöhemmin.

Klaudia: Kyllä ja toi on varmasti myös Savonian opiskelijoille sellanen, et jos jo tietää, että odottaa niitä produktiota, niin se on varmasti todella, ne on todella haluttuja paikkoja että pääsee tekemään sit ammattilaisten rinnalla tällästä.

Katariina: Kyllä. Mä uskon kans, että se on, siis sehä on sellasta pääomaa mitä ei voi kertakaikkiaan missään yksin harjotellessa tai yksin videoita kattellessa tai yksin keikoilla käydessä saada, et se vaan täytyy se kokemus tulla sen oman osallisuuden kautta sitte. Että vaikka kuinka treenais, kävis tunneilla ja olis vaikka kuinka hyvä ja ammattilainen, ni sitä esiintymistä ja sitä koko produktion kokonaisuuden ymmärtämistä ni ei sitä oikeestaan muuta opi kun sillä vaan, että on jossain produktiossa ja saa sen mahollisuuden. Ja sitte tää jos jo opiskeluaikana esimerkiks on saanu tuolla sen mahollisuuden olla vaikka musikaaliroolissa tai tehä tanssijana töitä musikaalissa ni onhan sulla helpompi lähteä sitte valmistumisen jälkeen työelämää kohti, että on käsitys siitä mitä se voi olla. Eri tavalla kun sitte se, että kun tehään sillä omalla opiskeluporukalla. Et tää on Kuopiossa tosi hieno juttu, että meillä on näin läheinen tämä, ihan fyysisestiki ollaan saman katon alla kaikki musiikkitoimijat ja nyt saattaa kuulua jopa taustalla vähän noita rakennustyömaan ääniä, tässä on siis taidelukio saamassa uudet tilat tuohon viereiselle tontille, eli paljon tämmöstä musiikkikeskittymää on just tähän Kuopionlahen rantaan osattu aikanaan suunnitella ja se on iso voimavara täällä ja varmasti pystytään sitä jatkossa hyödyntään vielä enemmän sitte ku löyetään tämmösiä malleja mite saahaan hommat toimimaan.

Klaudia: Todella upeeta. Sä jo tossa paljon luettelit asioita millä tavalla opiskelijat tästä hyötyy. Pystyt sä vielä tiivistämään mitkä on niitä asioita tai joku yksittäinen asia minkä sä ehdottomasti toivot, että jokainen opiskelija saa tästä produktiosta? Tavallaan mitä te ammattilaiset pystytte antamaan.

Katariina: Hmm. Kyllä mä toivon, että siitä produktiosta jää käteen se semmonen nälkä tehdä isosti ja nälkä tehdä, mitä tahansa tekeekin ni tekee sen täydellä sydämellä ja täydellä taidolla ja pistää ittensä likoon ihan täysillä ja näkee, että jokainen elementti on tärkeä, pienikin elementti on tärkeä siinä isossa produktiossa. Mä uskon, että se on semmonen ammatillisen kasvun mahdollisuus monille. Ja sitte taas kyllä mä myöskin toivon sitä, että siitä tulee semmonen elämys jota voi muistella koko loppuelämänsä, niin esiintyjille kun yleisölle sitte. Ja taustatiimille myös.

Välimusiikkia

Klaudia: Siinä kuultiin siis Kuopion musiikkikeskuksen ja Kuopion kaupunginorkesterin johtajaa Katariina Kummalaa. Me juteltiin hänen kanssa tossa tästä, että West Side Storyn mittakaava on Kuopiossa aika poikkeuksellinen. Savonialla tehdään säännöllisesti isoja produktioita, mutta tää on ilmeisesti ihan Suomen mittakaavassa poikkeuksellisen iso yhteistyötuotanto. Rauno Tikkanen, Katariinan kanssa mietittiin, että onko tämä peräti ainoa kerta kun tätä kyseistä musikaalia olis Suomessa esitetty täydellä sinfoniaorkesterilla ja näyttelijöineen ja näin. Onko sulla minkäänlaista hajua, että pitäiskö tää paikkansa?

Rauno: No minä vähän luulen, että kyllä ainaki aika lähellä ollaan siinä. Aina ku sitä miettii, että missä tämmösiä produktioita tehdään, ni niitähän tehdään teattereissa, pääsääntösesti ammattiteattereissa. Ja minä en kyllä tiedä, että yhdessäkään ammattiteatterissa ois tehty kokonais, no voi olla toki, että minulla ei oo sitä tietoo ja sehän voi olla vuosia taaksepäin, mutta kyllä tämä hyvin erikoinen tapaus on.

Klaudia: Kyllä ja siis onhan West Side Storyahan on esitetty vuosikymmenet mutta meidän tässä Savonian tai tässä pointtina oli juurikin se, että on tehty sinfoniaversioita, että sinfoniaorkesteri esittää näitä kappaleita ja sitten toki teatteriproduktioita on ollu jossa on sitte joku esimerkiks viihdeorkesteri niinku Savoylla on.

Rauno: Sillon puhutaan tämmösestä stagebandista, eli sillon puhutaan semmosesta 12-15 muusikosta. Et se on selvästi pienempi.

Klaudia: Kyllä. Eli jos jollakulla on parempaa tietoa siitä, että Suomessa olisi koskaan aikaisemmin esitetty sinfoniaorkesterin säestyksellä ja ihan näyttelijöiden kanssa ja heidän esittämänään ja laulamanaan West Side Story, niin klaudia.kakela@savonia.fi voi laittaa lisätietoja, minä lupaan sitte tulevissa jaksoissa täydentää tätä tietoa.

Rauno: No niin, mahtavaa.

Klaudia: Syyskuussa tosiaan niinku jo mainittiin, ni Savoy-teatterissa olis tarkotus tehdä eräänlainen versio tästä, siinä on tosiaan viihdeorkesteri ja pop-tähti Diandra ilmeisesti nähdään lavalla, mä en ihan saanu selvää, että mikä rooli hänellä on, mä ymmärsin, että ei mikään suuri mutta en osaa tuosta sanoa, en päässy ihan yksityiskohtiin kiinni. Rauno, yks tän produktion merkittävimmistä asioista ja ansioista on se, että toisin ku monet muut tuotannot niin tässä on opiskelijat keskiössä tekemässä tätä. Tää on heidän ensikosketuksensa ammatilliseen musiikkiteatterituotantoon. Millaisia asioita te lehtorit pyritte pedagogisessa, opettavassa mielessä tarjoamaan opiskelijoille?

Rauno: No nykyäänhän puhutaan paljon työelämäyhteyksistä ja eihän sen parempaa mahdollisuutta ole kuin tämmönen produktio tutustua työelämään. Toiminta, sanotaanko näin ku on puhuttu tässä nyt sinfoniaorkesterista ja tällai, ni se toiminta on erittäin kurinalaista. Se on siis todella kurinalaista. Jos sä pystyt olemaan kurinalainen, ni sen jälkeen sä voit ottaa vapauksia. Se menee siinä järjestyksessä. Ei niin, että ensin otetaan vapauksia ja sitten ollaan kurinalaisia vaan päinvastoin. Ja kyllähän se opettaa meiän taitaville opiskelijoille sitä, että mitä se tarkottaa tämmösessä produktiossa oleminen, et sä oot yks osa siitä. Sun pitää olla valmiina aina ajoissa, sillon ku se sinun hetki on, sinun pitää olla täysillä mukana, sit sä voit peesailla siellä ku ei oo, tai miten se nyt meneekään sillai, mutta et se on pienistä palasista mistä se kasataan tää koko teos. Ja joka ikinen palanen pitää olla luotettava.

Klaudia: Se pieni teatteriharrastelijakokemus mitä itelläni on kertyny, ni itte myös yllätti tosi paljon se, että vaikka näyttämötaide näyttää aina siltä, että se jotenki syntyy juuri siinä hetkessä vaikka tottakai se on illuusio ja yleisö tietää, että se on harjoteltu, mutta itelle tuli sillon ku tätä asiaa harrastin niin yllätyksenä se, et miten hirveästi toistoa siihen kuuluu. Tää on varmasti yks niistä asioista semmonen, se kurinalaisuus mistä just puhuit.

Rauno: Se on juuri niin. Sitä voi vaikka tehä semmosen vertauksen, muistan ku entinen opettajani minulta kysy, että mikä on hyvä ammattimuusikko. Jos sä soitat orkesterissa, se on semmonen, joka soittaa 150 kertaa sen saman paikan samalla tavalla. Just samalla tavalla. Et jos sitä nyt haluaa lähtee jotenkin vertailemaan, et mitä se on, että se on tottakai, sä sanoit hyvin tosta illuusiosta puhuit. Näyttämötaiteessahan luodaan fantasiaa. Ja jotta se fantasia on uskottavaa, ni sen asian pitää toimia kun rasvattu. Tottakai sillä persoonalla kuka siellä on tekemässä, et meil on kyllä erittäin hyvä ohjaaja, Veera Airas, joka on tehny paljon nuorten kanssa ollu tekemisissä ja ihan taatusti on löytäny oikeenlaiset hahmot näihin rooleihin. Sen verran monta produktiota olen Veeran kanssa ollu tekemässä niin nää kaikki on niitä semmosia osa-alueita, että kun niitä kasataan yhteen pikkuhiljaa, nythän se alkaa vasta vuodenvaihteen jälkeen enemmän se työ sitten tätä toukokuun 25:ttä ensi-iltaa varten, mutta iha oikeessa oot kyllä Klaudia siinä, että miten paljo siinä joutuu tekemään niitä toistoja. Todella paljon ennenku sitte ollaan varsinaisesti lavalla.

Klaudia: Tossa puhuttiin myös Katariina Kummalan kanssa siitä, että miten itse kukin ammatissaan ku sitä vuosia tekee niin semmosta pientä urautumista vaikka ei kyllästymisestä voi puhua, mutta urautumista varmasti tapahtuu ja nää uudet tuoreet ammattilaiset, jotka on aina sen jokaisella alalla aina sen viimeisimmän  tiedon harjalla ja sillä tuoreuden innolla mukana siinä, niin varmasti he on myös sitoutuneita siihen semmosella tavalla, että se näkyy sitte aina siinä.

Rauno: Ihan varmasti ja se antaa uuden energian. Et se on ihan uusi se energia siinä porukassa, et sinul on porukka, joka on tehny asioita yhdessä paljon ja toimii hyvin mut sit ku siihen tuuaan uusia ihmisiä, ni se antaa ihan oman energian sille tekemiselle.

Klaudia: Tätähän voi verrata vähän niinku eräänlaiseen työharjotteluun tätä West Side Storya vaikka voisin ehkä väittää, että aika harvalla edes näyttämötaiteen alalla olevalla tuoreella ammattilaisella ni tuskin on tän tyyppistä asiaa työharjottelussaa, cv:ssään. Mitä sä toivot, että opiskelijat tästä saa itse?

Rauno: No just tuo yks asia nyt on mitä sä sanoit tietysti ihan semmonen konkreettinen asia, että onhan se mahtavaa, et ne pystyvät opiskelun jälkeen kirjottamaan, et olin muuten Tony West Side Story -produktiossa Kuopiossa, tein muuten tämmöstä. Mutta minusta se kaikkein tärkein on siinä se kasvu. Se kasvu näkyy aina sen produktion edetessä sillä lailla, että kun me lähetään jostakin ja kun me tullaan sitte siihen ku me on tehty ne esitykset, se on ihan valtava se muutos. Ihan valtava se kasvu. Tottakai se on se kasvu vielä sen neljän vuoden aikana kun näitä nuoria taitelijoita, taitavia soittajia, laulajia seurataan sitte siellä opiskelun muutenkin edetessä, mutta sitte että nyt täähän on tämmönen siinä mielessä lyhyempi pyrähdys, ni se on se minusta se paras. Se antaa paljon työkaluja tulevaisuutta varten, se antaa paljon tietämystä tulevaisuutta varten, se antaa just sitä mitä sä ite sanoit, että hämmästyit miten paljo siinä piti siinä teatteriryhmässä missä sinä olit mukana ni miten paljo niitä piti tehä niitä asioita. Ja koko se työryhmä kuka siinä nyt on tekemässä, koreografia Sirpa Möksy ja sitte tosiaan Veera Airas ohjaajana ja meikäläinen vastaa sitte musiikista, ni me on tehty ammattilaisten kanssa töitä myös, että se ei oo erilaista. Siihen ei suhtauduta eri tavalla. Tottakai siihen käytetään aikaa enemmän kun et jos ois ammattilaisten kanssa tekemässä, mutta tapa tehä töitä on ihan samanlainen.

Klaudia: Eli voi sanoa, että tästä saa hyvät eväät sitten myöhempään taiteilijan ammattielämään.

Rauno: No suuresti ihmettelen jos ei sais.

Klaudia: Hienoa. Tosiaan Savonialla on mukana tässä suuri määrä opiskelijoita, mä nimeän tästä muutamat. AmKo-Sinfonian soittajat joita tulee olemaan yhteensä noin 10-15, se ei oo ihan varma vielä se määrä. Sit on tanssinopettajaopiskelijoiden ensimmäisen ja toisen vuosikurssin luokat kokonaisuudessaan, se on 30 opiskelijaa. Sitte 11 musiikkipedagogiopiskelijaa ja sitte vielä lopuksi seitsemän opiskelijaa muotoiluista joista kaksi hoitaa visuaalista lavastusta ja viisi puvustusta. Tää määrä on todella mittava kun miettii, et miten moni opiskelija tähän pääsee ihan konkreettisesti mukaan.

Rauno: Se on juuri näin. Että meillä ku otetaan sit niinku sanoit tuossa alussa, että tää on yhteistyöproduktio, että siin on sitten Kuopion konservatoriosta ihmisiä, Sibelius-Akatemiasta ja sitte vielä oppilaitosten ulkopuoleltaki taitaa olla muutama, niin siin on semmonen seittemisenkymmentä opiskelijaa mukana. Hetkinen, ei taia riittääkään ihan, koska siellä lavalla on 61. Sitte ne soittajat siihen päälle plus sitten nämä graafikot ja puvustajat. 80-90. Et kyllä se aika iso määrä on opiskelijoita. Et se on ihan mahtavaa, et tämmöstä pystyy tarjoamaan opiskeluaikana. Se on, mulla ainaki se on, minulle se on hirmu tärkeetä itselleni, että me pystytään tarjoomaan täyspainosia juttuja. Edellinen juttuhan se oli se juttu mikä tehtiin oli Koirien Kalevala kaupunginteatterissa ja se oli samalla lailla, siinä vaan tehtiin kaikki meiän omalla porukalla, että myös pieni orkesteri oli siellä. Mutta niinku täyttä tavaraa koitetaan saaha aikaseks.

Klaudia: Tätä täyttä tavaraa ovat tekemässä muun muassa Elisa ja Ossi. He ovat Savonian opiskelijoita, joita kävin myös jututtamassa. Otetaan heiltä haastattelut tähän väliin ja jatketaan sen jälkeen vielä Raunon kanssa keskustelua.

Välimusiikkia

Klaudia: Täällä on siis Elisa Nenonen ja Ossi Putkonen. Tässä on siis West Side Storyn kahdesta jengistä Jetsin edustajia. Kertokaa vähän näistä teiän rooleista, te ootte ilmeisesti lavalla tyttöystävä ja poikaystävä.

Elisa Nenonen: Kyllä vain. Mä voin vaikka alottaa. Elikkä mä oon tosiaan Velma ja mä oon tän Ossin roolin eli Riffin tyttöystävä. Ja pääasiassa mä en oo ehkä siellä ihan niin paljo näkyvillä, mutta sit ku tulee tosi paljon tanssikohtauksia ni mä oon siellä just enemmän näkyvillä ja mä oon ehkä tuomassa sinne enemmän just sellasta taustatunnelmaa ja just sitä henkee. Ja tavallaan ehkä siinäkin mielessä, et miten se sitte välittyy niitten Sharksien välillä se Jetsien suhde ni mä oon siinä aikalailla siinä sitten näkyvillä ehkä.

Klaudia: Minkälainen sun rooli on Ossi?

Ossi Putkonen: Tosiaan mun rooli on Riff eli tää Jetsien johtaja ja toinen perustajajäsen ja Riff on tosi sellanen päättäväinen ja tietää mitä haluu ja on aika ehdotonki omissa mielipiteissään ja näissä näkemyksissään, että hän on sitä mieltä vahvasti, että kadut kuuluu meille eikä tälle kilpailevalle jengille ja ei myöskään epäröi näyttää tosiaan tätä kantaansa. Aika vahva persoona.

Klaudia: Aivan. Ja te ootte siis todellaki molemmat opiskelijoita Savonialla ja pääsette nyt tähän tämmöseen jättiproduktioon mukaan. Kertokaa vähän mitä te teette Savonialla noin vähän niinku siviilissä sillon ku ette oo tämmösessä jättiproduktiossa mukana.

Elisa: Mä tosiaan opiskelen täällä tanssipedagogiikkaa eli musta tulee sitten tanssinopettaja, niin mun päivät on pääsääntösesti sellasia, että mä opiskelen just tanssia ja meil on ihan treenitunteja eli tekniikkaa. Meillä on balettia, meillä on modernia tai niinku nykytanssia, meil on jazztanssii ja sitte sen lisäks meil on aika paljon ollu tällä hetkellä kehon anatomiaa, pedagogiikkaa ja sitten tällästä työelämätietoa, aika tälläsii teoreettisia aineita kans. Että pääasiassa tanssipedagogiikkaa teen täällä siviilissä sitten.

Klaudia: Millasia asioita tanssinopiskelijat opiskelee tämmösellä työelämäkurssilla?

Elisa: No me siis opetellaan ihan siis taloudellisia asioita ja katotaan myös, ollaan tutustuttu esimerkiks työehtosopimuksiin millaisia oikeuksia meillä on ja meitä valmistetaan kans siihen, että oltais tietosia meiän oikeuksista, et tiietään mitä me ansaitaan ja mitä me voidaan vaatia tulevalta työnantajalta, eli tällasia munmielestä tosi sellasii tärkeitä, ei ees knoppitietoa mut siis ihan sellasia tosi tärkeitä asioita mistä täytyy osaa keskustella jatkossa ja tulevaisuudessa. Eli pääasiassa tollasia asioita ja sit siin on kanssa aika paljon sellasta omaan kehoon tutustumista ja sellasta yhteisöllisyyttä meillä korostetaan tosi paljon. Ihan tollasii hyviä monipuolisia käytännön asioita me opetellaan.

Klaudia: Tommosia tärkeitä juttuja kenen tahansa nuoren ammattilaisen omalta alaltaan liittyen. Mites Ossi, mitä sä teet Savonialla tai mitä sä opiskelet?

Ossi: Mä opiskelen musiikkipedagogiikkaa. Mun pääinstrumentti on klassinen laulu eli siihen erikoistun. Mä teen, meillä on kaks suuntautumisvaihtoehtoo, musiikkioppilaitoksen opettaja ja musiikinopettaja. Ja täs mä opiskelen tuolla musiikkioppilaitoksen opettajalinjalla elikkä nimenomaan erikoistutaan siihen omaan instrumenttiin kun musiikinopettajalinjalla taas on paljo monipuolisempaa ehkä, et siellä voi olla useita instrumentteja mitä sitte harjotellaan. Mutta tosiaan mun päivä koostuu laulamisesta aika paljon. Meil on ensemblea, porukalla laulamista, omat laulutunnit, teoriaa, sit meil on paljon pedagogisii aineita, eri näkökulmista tarkastellaan sitä instrumenttiopetusta ja ylipäätään pedagogiikkaa mitä kaikkea se vaatii.

Klaudia: Mikä on klassinen laulu, onko se jotenkin jaettu, että klassinen laulu ja poplaulu vai miten se menee?

Ossi: Usein tää jako on, että on klasarit eli klassinen musiikki ja sit on rytmimuusikot. Usein jaotellaan näihin kahteen.

Klaudia: No kertokaa vähän tästä West Side Story -produktiosta teidän näkökulmasta. Nythän ollaan aika aikasessa vaiheessa vielä, treenitkään ei oo varmaan teiänkä osalta vielä päässy alkamaan, mutta pystytte vielä tässä vaiheessa kertomaan lähinnä siitä, että miltä tuntuu olla mukana tälläsessä nyt alkuvaiheessa.

Elisa: Ensinnäki must jo tuntuu aika huikeelta koska ehkä siihen vaikutti just se, että koska koronan takia niitähän on siirretty, et tänhän piti alunperin olla siinä, siis alkaa kuukauden päästä tammikuussa. Siinä mielessä ku mä sain tietää tästä ihan sillon joskus aikoja sitten niin mä olin just miettiny silleen, et ku mä en ollu täällä vielä sillon opiskelemassa, että joo, no en pääse siihen mukaan mutta siis kiva noille muille, että pääsee siihen osallistuun. Sit ku se viivästy, ni sit siinä alko ehkä elääki semmonen pieni toivo, että wau, et voisinko mä päästä tällaseen musikaaliin mukaan ja sitte ku pääs ni olihan se aika siistii, että en mä ois koskaan kuvitellu, et mä pääsisin osallistuun näinki hienoon musikaaliin ku West Side Story. Ja onhan tää, joo, mul on siis odotukset kyllä sillee, mä en sanois, että, ei, kyl mä sanon, et joo, mun odotukset on tosi korkeella, mä ootan sitä innolla, että pääsee treenaa, harjottelee ja olee osa tällasta isoa taiteellisesti historiallista produktiota ja kyl mä  oon tosi innostunu ja ootan tota innolla, että päästään alottaa tää, nää kaikki harjotukset, että joo, kyl mul on sellane, mul on kyl sellanen tuntuma, et täst tulee hyvä juttu.

Klaudia: Mitäs ajatuksia Ossilla on nyt tässä vaiheessa vielä ennen kuin se alkaa on usein monessa asiassa se paras hetki, niin nyt eletään vielä tässä musikaalissa tätä hetkeä ennen kuin kaikki alkaa.

Ossi: No kyllähän tää tavallaan on jo sillee alkanu, että onhan se henkisesti valmistautumista myös niihin treeneihin jo. Mutta joo, siis mul oli vähän sama, että mä alun perin ku tän piti olla tammikuussa esitykset, ni mul oli kans sellanen tilanne, et mä en ois päässy sillon mukaan, koska sit harjotuskausiha ois ollu syksy ja mulla oli opinnot viimesteltävänä tuolla Sibelius-Akatemiassa, mul oli noi maisterin näytöt ja tälläset ni sit ne vei sen verran aikaa, et mä en ois sitten pystyny lähteen mukkaan. Mutta nyt ku siirty, ni tavallaan onni onnettomuudessa siinä mielessä, et nyt mä pystyin lähteen ja aivan superhienoo et pääsin, et oon ihan todella innoissani kyllä lähössä tekkeen ja. No nii, just tavallaa, et kylhän tää on jo alkanu, että aika paljon semmosta mentaaliharjotusta vielä ja itsenäisesti biisien kattomista ja tällä tavalla, plarin läpi lukemista ja tämmöstä. Odotan innolla siis niin pitkästä aikaa päästä tämmöseen isoon juttuun, mikä aika kaukaselta tuntu vielä syksyllä.

Elisa: Nii, nimenomaan ja jos mä voin tähän viel nopeesti lisätä, ni mul on kans sellanen tilanne tänä vuonna tapahtunu, et siis mut lomautettiin mun teatterilta missä mä olin aikasemmin töissä ennen ku mä tulin opiskeleen. Ja tavallaan sen lomautuksenki takia mä tulin Savoniaan opiskelemaan, ni se on just, siin on yks tosi tärkee seikka kans siinä oikeesti, et pääsee niin pitkäst aikaa esiintyyn ja sitäki pitää sellasena isona motivaation lähteenä ja tavotteena siinä, että pääsis sitte tän West Side Storyn mukana sitte takasi näyttämölle esiintyyn, koska se on jotenkin niin iso osa just meidänki elämää, ni joo, en malta oottaa, et pääsee kans takasin näyttämölle ja oleen oma ittensä siellä.

Klaudia: Niinku tästä jo pysty päättelemään, ni te ette siis oo varsinaisesti ihan untuvikkoja tässä esiintymisessä tai taiteen tekemisessä. Mä veikkaan, että aika monelle varmaan ihmiselle näyttämötaiteessa ja mitä tahansa esittävää taidetta tekevälle ihmiselle niin varmaan aika tuttu tunne, että on ikävä sinne lavalle.

Elisa: Joo. Toi kyl pitää paikkansa. Mul on tosi tosi paljon tuttuja, ketkä on joko jääny lomautetuks tai niille ei oo vaan jatkettu sopimuksia ens kaudelle ja se on tosi surullista ja mun mielestä se on ihan kauheeta nähdä, että miten paljon sillee taide ja koko taideympäristö kärsii nykyään tänä aikana tästä kaikesta mitä on tapahtunu, niin joo, se on valitettavan yleistä mutta sit pitää vaan keksiä jotain muita vaihtoehtoja ja jos sulla on oikeesti se motivaatio ja se intohimo niin kyl sä mun mielestä aina löydät omat keinos pitää sitä omaa juttua yllä.

Ossi: On ja mä nään myös tärkeenä sen, että nyt kaiken maailman on ollut näitä peruutuksia ja just lomautuksia ja kaikkee, mutta se, että ku tämmösenkin jutun harjottaminen vie niin paljo aikaa, et täytyy myös pitää se toivo siitä, et ajattelee, et no, me silti nyt aletaan tekee tätä, että voiha olla, et sillo tulee uusia rajotuksia ja sit me ei voiakaan esittää tätä, mikä ois kyllä iha hirveetä, mutta tavallaan, et se toivo siihen tekemiseen täytyy olla myös, että on aikaa myös ilman koronaa, tai koronan jälkeen.

Klaudia: Sä puhuit Ossi tosta, että henkinen valmistautuminen on jo alkanu tähän toukokuun 20. päivä ensi-iltansa saavaan West Side Storyyn, ni kertokaa vähän siitä, et mitä se henkinen valmistautuminen teille on.

Elisa: No sä alotit ni mä annan sun alottaa tästä kans.

Ossi: No mä tarkotin sillä sitä, että just ku lukee vaikka läpi sitä käsikirjotusta ja niitä omia vuorosanoja ni toki myös silmäilee niitä muitten, et täytyy ottaa huomioon se, tai miettii jo, että millä tavalla mä nyt, mikä on mun suhde tähän henkilöön ja mikä on mun suhde tohon henkilöön ja vähän jo elää sitä tilannetta siinä. Tokihan sitte tulee ohjaus ja kaikki sit siihen päälle, mut että ei mee ensimmäisiin harjotuksiin sillee, että mä en ees tiedä mikä tää juttu on, että tulinpa tänne. Ja tietysti musiikin osalta kans, että täytyyhän ne valmistautuu niihin biiseihin. Ihan sillä tavalla että et mee ekaa kertaa sinne orkesterin eteen laulaan jotain kappaletta.

Elisa: Joo siis toi on kyl totta, että mun mielest se on aika iso merkki siitä ammattilaisuudesta, et jos osaa henkisesti varautua ja tulee sillee harjotuksiin valmistautuneena ja tietosena siitä, että mitä tulee tekeen ja miten. Ja mulle ehkä henkinen valmistautuminen on kans sitä, et mulle on aina tosi tärkeetä eläytyy rooliin ja yrittää saada itteni just sinne sen mun roolin saappaisiin. Et mulle just se henkinen valmistautuminen on ollu varmaan just sitä, et mä oon kattonu aika paljon West Side Storyn erilaisia näitä tanssikoreografiaosuuksia, mä oon yrittäny saada sitä henkee, mä oon yrittäny silleen kattoo niitä kaikkia eri dynamiikkoja siellä, et millaset fiilikset niillä tanssijoilla on ja minkälainen se koko energia on ja ehkä kans just tosi paljon sellanen ilmaisullinen elekieli, ni mä oon yrittäny sitä kans jotenki silleen ehkä tulkita ite jo ja miettii jo, pohdiskella ja miettiä sellasia asioita, että millanen mä olisin Velmana. Ja sellanen oisko siinä jotain sellasia pieniä yksityiskohtia mitä mä voisin ehkä tehä ite tai lisäillä ja millasta se sit ois. Et joo, mulle henkinen valmistautuminen on kyl yks tosi tärkee osa ihan mitä tahansa produktioo.

Klaudia: Ku kyse on Savonian osalta erityisesti siitä, että halutaan tarjota opiskelijoille tällänen upee ammatillinen kokemus ja tätä työelämäyhteistyötä, niin tuottaaks, tai tuleeks teille painetta siitä vai onko se vaan semmonen kannustava asia, että nyt tehään oikeesti tosissaan juttua eikä vaan harjotella, et tästä tulee ihan tuotanto.

Ossi: En mä nää, et siitä tulis painetta, että mul on jotenkin aina ollu semmonen suhtautuminen, että no nyt jos tehään ni tehään kunnolla, et miks mä lähtisin mukaan, et sit mä voisin valita et mä en lähe. Että jotenki aattelen, että se ois enemmän myös energiaa vievää jos sä olisit puolivaloilla siellä tekemässä. Että kyl mä nään sen ennemmin hauskana juttuna ja innostavana. Ja sit ku toi on kuitenki erilaista myös meidän kouluarkeen ja opiskeluarkeen, ni mä uskon, että se antaa myös energiaa siihen ku se on erilaista siinä arjen [?? 00:54:53]

Elisa: Mä oon siis ihan samaa mieltä, että mä en kanskaan koe, et tästä tulis mitään paineita. Mun mielest se on just osa sitä mun omaa työskentelyä, että jos mä tuun harjotuksiin ni mä tuun harjotuksiin ja mä teen siellä kaiken täysillä. Et mun on aina tosi vaikee tulla vaan puoliks tekemään jotain, että mä aina tällasissa missä tahansa produktiossa mä koen oikeeks sen, että mä oikeesti annan kaikkeni siihen tekoon ja tekemiseen. Mutta tavallaan jos miettii, ni kylhän ehkä siitä tulee paineita ehkä siinä mielessä, et yrittää tietenki tehdä parhaansa, et tietsä yrittää tähdätä sinne ihan maksimiin, parhaaseen suoritukseen ja parhaaseen tulkintaan ja parhaaseen ilmaisuun ja esittämiseen ja tälleen, et ehkä siintä tulee sellast vähän ehkä henkistä painetta ja ehkä vähän sellast kilpailuu sen oman ittensä kanssa. Mutta en mä koe, että siinä muuten paineita tulis.

Klaudia: Niin, se ei oo ehkä semmonen ulkoinen paine siinä tapauksessa.

Elisa: Joo, ihan sisäinen paine ehdottomasti, kyllä. Ja siis muuten mä oon ihan samaa mieltä Ossin kaa siin mieles, et mä uskon, et tää on, täst tulee sellanen ehkä vähän enemmän piriste opiskeluun ku joku sellanen taakka, et mä uskon, et tää tulee tuomaan tosi paljon meille kaikille Savonian opiskelijoille.

Ossi: Ja tämmöses produktiossa myös on se, et kun tehään yhessä, nytkin meitä on hirveesti Savonian opiskelijoita, jos puhutaan pelkästään siitä opiskelijayhteisöstä, ni tämmöset isot produktiot o aina sellasia jotka yhdistää sen, se tulee paljon tiiviimmäks sit. Ja se jatkuu myös sen produktion jälkeen sit, koska tämmösessähän tutustuu ihmisiin todella hienosti.

Elisa: Nii, totta. Mä uskon, et täs tulee tapahtuun tosi paljon sellast verkostoitumista ja näin pois päin.

Klaudia: Uskotteks te, että tästä voi olla tulevaisuudes teiän uralle myös sitte ihan hyötyä? Onhan tää aika hieno merkintä cv:ssä.

Elisa: Joo siis ehdottomasti, että mä oon aina haaveillu siitä, että pääsis tanssimaan ja tekemään musiikkii samalla. Tai siis sillä ku mä puhuin, että tehdä musiikkia, siis tarkotan sillä laulamista tai ihan mitä vaan minkä voi liittää musiikkiin mut päasiassa joo laulaminen ja tanssiminen on aina kiinnostanu mua tosi paljon, et jos niitä pääsis tekeen kahta samaan aikaan. Ja mäki tykkään tosi paljo musikaaleista mut en oo kauheesti päässy ite vielä olemaan niissä mukana, et mä oon enemmän just ollu mukana oopeeroissa ja opereteissa ja baleteissa. Ja mä oon kans näytelly, ku mä olin ulkomailla töissä ni mä oon siis kans näytelly romaniaks [naurahtaa] joo, siellä meiän teatterilla, niin sellasta on tullu tehtyy mutta musikaalikokemusta ei oo niin paljoo. Niin mä oon ihan varma, et täst tulee tosi paljon hyötyä tulevaisuuteen.

Ossi: Oon ehottomasti samaa mieltä, että mikään, ei sen tarvis olla ees näin isossa mittakaavassa mutta siis pienempikin niin kaikki on aina eteenpäin ja kaikki on aina kokemusta mut siis kylhän tästä oppii ja ku tämmösiä tilaisuuksia tulee niin harvoin ni se just, et pitää koko ajan olla sillee skarpina ja ottaa kaikki oppi mitä siitä vaan saa. Ehottomasti tää on hieno asia myös tulevaisuudelle.

Elisa: Mä oon siis tosi kiitollinen tästä mahdollisuudesta, et mä ehkä voisin vielä kerran sanoa sen, että kunmeillä oli tosiaan se roolien se julkaisutilaisuus, ni mä olin jotenki sen verran jotenki ehkä pettyny omaan suoritukseeni niissä koelauluissa ja näin mä aattelin, että okei, tekis mieli vaan vajota maan alle eikä, mä en ees halua tulla paikalle. Ja sitte ku sain just kuulla, että mä oon Velma, ni sitte mä oon siis vaan tosi kiitollinen tästä mahdollisuudest, mä oon vieläki jotenki, tosi vaikee jotenki sisäistää, et tää oikeesti tapahtuu, niin ehkä just se, että joo, oon tosi otettu ja tosi kiitollinen tästä mahdollisuudesta ja todellaki tuun yrittää parastani ja mä todella pidän peukut pystyssä ja sormet ristissä, että tää kaikki onnistuu nytte keväällä.

Klaudia: Mistä semmonen maan alle vajoamisfiilis sitte tuli? [naurua]

Elisa: No tosiaan ku jotenki oli vaan just sinä päivänä ku oli ne koelaulut ni must tuntu, et mun ääni väris tosi paljon ni en ollu vaan tyytyväinen siihen mun suoritukseen miten olin laulanu. Ni sit siitä tiätsä tuli sellanen tosi pettyny olo ja aattelin et no ni, tää oli nyt tässä, et joo siks, siks puhusin siitä, et teki mieli sit vajota maan alle sen jälkeen.

Klaudia: Kuulostaa hyvin samaistuttavalta, ei sillä, että osaisin nuottiakaan laulaa mutta siis että aina on tämmösiä tilanteita, että on joku näytön paikka ja sitte se ei ihan mee putkeen. Oliks sulla Ossi jotain mitä olisit halunnu vielä lisätä?

Ossi: No mä voisin lisätä vielä sen, että tää on siis työelämää ajatellen iha malliesimerkki siitä miten tärkeetä se verkostoituminen on. Että meillä on tanssijat, muusikot, muotoilijat, jotka tekee puvustuksen. Sit on kaupunginorkesteri, täs on niin monta osasta mukana. Ja mikä on siis supersiistii, et ku Savonialla on koulutusohjelmat näihin kaikkiin, siis just tanssi, musiikki, muotoilu, ni iha upeeta, et yhistetään ja miks ei tehtäis yhteisproduktiota. Että tää on ihan loistava.

Välimusiikkia

Klaudia: Opiskelijat ovat esiintymisen lisäksi olennaisessa roolissa myös West Side Storyn tuotannon suunnittelussa. Produktion tuottaja Savonian Terhi Rissanen kertoi mulle, että muotoilijoiden eli siis lavastuksen ja puvustuksen osalta heillä on lähes täysi suunnitteluvapaus näillä opiskelijoilla. Toki produktion ohjaaja Veera Airas, josta tuossa sinunki kanssa jo puhuttiin aikasemmin, ni tukee heitä tässä työssä ja Veera on antanu sitte ideoita ja ajatuksia sieltä ammattilaisen näkökulmasta, joiden pohjalta tätä suunnittelua tehdään. Muusikot pääsee töihin vasta tammikuussa, joten siellä tämä luovuus on ilmeisesti vasta alussa. Mitä sä osaat Rauno kertoa tästä muusikoiden puolesta, pitääkö tämä ees paikkansa, että vasta tammikuussa?

Rauno: Kyl se pitää paikkansa, et kyllä he saivat roolinsa lokakuun loppupuolella eli sillon tietävät mihinkä he suuntaavat. Varmasti he ovat tehneet jo, he ovat saaneet siis sen materiaalinkin, nuottimateriaalin ja käsikirjotuksen, eli ovat valmistautuneet itse niitä, mutta tammikuusta lähtee sitten yhteiset harjotukset. Siellähän jokainen solisti tai kuka laulaa siellä niin heille järjestetään joko niin, että sen oman opettajan kanssa käyään läpi niitä lauluja ja sitte niitä käyään kootusti ja sitte meil on korrepetiittori niin sanotusti, harjotuspianisti, eli sit lähetään käymään harjotuspianistin kanssa ja sitte minä hyppään remmiin sit jossakin vaiheessa kun sitä on sitä perustyötä tehty siinä ja sit sitä lähetään pistämään kasaan ja sit sitä otetaan kohtaus kerrallaan ja siitä se tiivistyy. Ja sitten tuolla huhtikuun lopulla on meillä todennäkösesti tai nyt tämän suunnitelman mukaan meillä on ensimmäinen sitzprobe, sitzprobe tarkottaa sitä, että sinul on orkesteri siinä ja laulajat tulee mukaan ja se käyään läpi se teos. Saat istua. Sitzen. Ja sitten saat kokeilla, proben. No niin, tai et se käy, niin se on sitzprobe nimeltään ja…

Klaudia: Tuleeks se, mistä se tulee, italiasta vai?

Rauno: Ei, se on saksan kieli. Sitzprobe. Eli sillon oltas sitten koko porukka yhessä ja sit siin on vielä vähä aikaa muhia ja sit siinä tulee toinen osa sitzprobee ja sitte lähetäänki se varsinainen kahen viikon tiukka harjotusjakso sitte isossa salissa. Että tää niinku sanoin tuossa, et se tehään palasista sillä lailla. Ja sitten kuoroasioissa on kanssa, siellä on ihminen joka vastaa siitä kuoron harjottamisesta ja sitte ku sitä on tehty tarpeeks ni sitte minä hyppään siihen remmiin ja sitten katotaan, että meillä löytyy yhteinen tie.

Klaudia: Ja se menee ilmeisesti aika viime tinkaan niinku oikeissaki produktioissa, että sitten kun nää oikeesti tuodaan nää kaikki elementit lopulta viimein yhteen, eli aika pitkään siellä saadaan harjotella vähän niinku omissa kuplissa.

Rauno: Kyllä kyllä ja sama muusikoitten kanssa, sanoit tossa AmKo-Sinfoniasta, joka on meiän Savonia-ammattikorkeakoulun ja konservatorion yhteinen sinfoniaorkesteri, niin sieltä tulee sitten soittajia jonkun verran. Sieltä on pakko tulla neljä lyömäsoittajaa, sieltä on pakko tulla kolme saksofonistia, sieltä on pakko tulla yks trumpetisti, yks huilisti, mut sit niitä jousisoittajia tulee sen verran kun sitten katotaan sitä, että saavat myös orkesterit soitosta kokemuksen. Näinhän se produktiossa aina menee, se tiivistyy se asia. Tällä kertaa meil on kaks viikkoo aikaa siinä, kaksosasia päiviä. Ja se pitää olla aikalailla valmista materiaalia kyllä sitte ku siirrytään sinne isoon saliin, että siinä ei oo aikaa niin sanotusti tupuloia.

Klaudia: Niin se on varmasti…

Rauno: Se on aika tiivis sit, nii.

Klaudia: Niin, näin iso produktio ku tulee monta asiaa yhteen, ni se ei oo enää se hetki missä sitte hiotaan semmosia pieniä…

Rauno: Ei, ei mietitä enää ei, sillon pitää osata. Kyllä näin on.

Klaudia: Mainitsit tosta orkesterista, että pakko on olla tietyt määrät. Se liittyy siihen sinfoniaorkesterin kokoonpanoasiaan?

Rauno: Se liittyy siihen, että Bernstein on kirjottanu saksofoneja. Kuopion kaupunginorkesterissa tai yleensä tämmösessä sinfoniaorkesterissa ei oo saksofoneja. Eli ne on siellä. Sit siin pitää olla, siellä on lyömäsoittajia normaalia enemmän, siel on setin soittajia, siel on kitaristi, sähkökitaristi, se tarvitaan sinne, ja nämä tulee, se on sitä yhteistyötä sitten taas, että sehä ois jopa kallistakin lähtee sitten orkesteriin ostamaan niitä soittajia, et sä valkkaat ne sinne. Että nyt tää on tätä yhteistyötä mikä hyödyntää sitten kaikkia.

Klaudia: Aivan, eli saadaan sieltä ammattikorkeakoulun muusikko-opiskelijoista sitten sitä vahvistusta.

Rauno: Niin. Kyllä kyllä, näin just.

Klaudia: Savoniallaki on ollu paljon erilaisia tuotantoja, tottakai, koska taiteilijoita täällä myös muun muassa koulutetaan kaiken muun lisäksi, niin tää työelämäyhteistyö on ainaki tässä mittakaavassaan niin tosiaan sitte ihan poikkeuksellista?

Rauno: No se on poikkeuksellista ja se on todella hienoo. Ja kyllä suuren kiitoksen voi lausua Katariina Kummalalle joka on innostunu tästä ja samoin Jaakko Kuusistolle, joka on orkesterin pääkapellimestari, että ymmärretään tämmönen yhteistyön merkitys.

Klaudia: Millä tavalla siellä, nyt tää on aika alkuvaiheessa vielä kaikki, niin millä tavalla sä oot huomannu, et millä tavalla suhtaudutaan siihen, että nyt sinne tuleekin opiskelijoita, meillä on tossa, Katariina jo aikasemmin kerto heidän tunnelmiaan, mutta miltä se näyttää sun silmin se, et miten ammattilaiset…

Rauno: Se mitä minä, no minä ite istuin siellä orkesterissa pitkään sillo aikoinaan ja kyllä mä kaikkien kanssa jonka kanssa nyt oon puhunu, vähänkään sivunnu tästä, niin kyllä se innostunutta on. Ei se, se ymmärretään se yhteistyön voiman merkitys. Kyllä se ymmärretään siellä myös muusikkopiireissä.

Klaudia: Vähän semmonen piristysruiske varsinkin tän koronan kaiken keskelle.

Rauno: Kyllä minä luulen, että se sattuu aika hyvään saumaan. Tottakai me toivotaan, että tässä nyt sitten nää rokotteet ja kaikki semmoset saa sen aikaan, että me pystytään se toteuttamaan sillai mut kyl mä väitän, että kun me 20. päivä on pläjäytetty se teos läpi, niin kyllä siinä hyvät, positiiviset energiat liikkuu hyvin monessa paikassa. 20. päivä viidettä on nii, 20. päivä viidettä on ensi-ilta ja sitten siinä on, oliko näin, että kolme seuraavaa päivää. Niit on niitä esityksiä kaiken kaikkiaan neljä. Vai oliko kaks seuraavaa päivää ja yhtenä päivänä on kaks, mut minusta niitä esityksiä on kaiken kaikkiaan neljä.

Klaudia: Me palaamme tässä Legendaariset-podcastissa vielä useampaan otteeseen tähän West Side Story -tuotantoon kevään mittaan. Minä tulen haastattelemaan tekijöitä monipuolisesti. Rauno, kerro vielä tähän loppuun, että millä mielellä sä odotat tätä tulevaa kevättä ja tätä työtä mikä on vielä aika isolta osin vasta edessä?

Rauno: Minä olen erittäin innostunut. Minä olen erittäin iloinen ja tyytyväinen siitä, että me on päästy tähän. Me ollaan tätä nyt tekemässä, tää tulee mitä suurella todennäköisyydellä toteutumaan. Mulla on itelläni ollu hyvä tuuri sillon opiskeluvaiheessa, että mulla oli hyvät opettajat ja mä pääsin tekemään monen näkösiä produktioita niin täällä kotomaassa kuin tuolla ulkomaillakin. Ja se on se mitä minä ajattelen itse, että minä olen velvollinen jakamaan sitä myös muille. Meiän opiskelijoille. Eli olen hyvin hyvin innostunut asiasta.

Loppumusiikki

Tämä on Savonian legendat -podcastsarjan kuudennen jakson tekstivastine. Voit kuunnella jakson SoundCloudista klikkaamalla tästä.

[taustamusiikkia]

Klaudia: Tervetuloa kuuntelemaan Savonian legendat -podcastia. Tässä podcastissa savonialaiset saavat kertoa ammattikorkeakoulumme legendoja, jotka perustuvat pelkästään tositarinoihin, tutkimuksiin ja tinkimättömyyteen. Minä olen Klaudia Käkelä ja tänään aiheenamme on Suomeen ulkomailta muuttaneiden ihmisten työllistyminen. Puhumme kielimuureista sekä työkulttuurien kohtaamisesta ylipäätään, millaisia haasteita ja myös onnistumisia Suomeen työllistyminen voi pitää sisällään. Vieraanani studiossa tänään Jade Jimenez Salgado. Tervetuloa, Jade. Sinä olet todellinen kokemusasiantuntija, koska muutit Meksikosta Suomeen.

Jade: Kyllä. Kiitos paljon.

Klaudia: Ja studiossa mukana myös suomen kielen opettaja Kukka-Maaria Raatikainen. Oot myös Pohjois-Savon Talent Hub -toiminnan asiantuntija ja SIMHE-malliin liittyvän hankkeen Pohjois-Savon projektipäällikkö.

Kukka-Maaria: Kylläpä vain. Kiitos kutsusta.

Klaudia: Jade, tosiaan sä muutit Meksikosta Suomeen. Kertoisitsä tän tarinan, et miksi ja milloin sä tulit ekan kerran Suomeen?

Jade: Joo. Siis se oli aivan mahtava kokemus. Mä tulin, eka kerta, kun mä olin vaihto-opiskelija, tulin Rotary Internationalin kautta vuonna 2010. Valitsin Suomen, koska mun iskä on opettaja Meksikossa ja hän on puhunut minun koko elämä, et miten hyvä koulutus löytyy Suomesta. Mä en ollut koskaan matkustanut ulkomaille, joten kun minä sain mahdollisuus matkustaa pidemmäks ajaks, en oikeasti tiennyt, minne mennään. Se ainut maa, josta olin kuunnellut asiat, oli Suomi, joten mun ensimmäinen valinta oli Suomi. Ja pääsin tänne. Olin yksi vuosi vaihto-opiskelija. Asuin neljä eri suomalaista isäntäperhettä. Aivan mahtavia. Sen jälkeen mä oisin halunnut vain jatkaa vähän enemmän minun kokemus ja matka Suomessa, joten vuonna 2012 mä tulin takaisin. Mä opiskelin vaihto-opiskelun aikana siellä Kuopion Lyseon lukiossa. Mä huomasin, että siellä on mahdollista opiskella englanniksi, niin mä hain. Mä opiskelin uudestaan mun lukion Suomessa englanniksi. Sen jälkeen mun elämä Suomessa jatkui ja jatkui, lukion jälkeen Savionassa ja nyt maisterintutkinnoissa siellä Itä-Suomen yliopistossa.

Klaudia: Eli mitä sulla on nyt, 10 vuotta takana Suomessa?

Jade: Joo. 10 vuotta, just.

Klaudia: Miks sä sit päätit jäädä tänne lopulta opiskelemaan ja rakentamaan myös uraa?

Jade: Mulla oli mun ensimmäinen työpaikka Suomessa ja se oli todella hauska, miten se tapahtu. Suomalainen kolmas isäntä-äiti kysyi yks päivä, kun mä olin valmistunut tuosta lukiosta, se kysy multa, että “Jade, sä olet jo 21-vuotias, että kannattaako sun mennä töihin”. Mä olin vähän, että miks, koska Meksiko, se on tosi erilainen. Meksikossa sä et voi saada hyvää palkkaa, jos sulla ei oo tutkintoa. Joten mä en oo edes miettinyt, että haluanko mä mennä töihin. Se ei ollu mun suunnitelmassa. Ja mun äiti toi tämmönen idea esille. Mä olin, että kyllä mä voisin mennä töihin. Mä olin Rossossa kesätyöntekijäksi vuonna 2015 ja se oli aivan mahtavaa. Mä sain vähän yli yhdeksän euroa tuntipalkkaa. Mun pää ei voinut ymmärtää, miten voisin saada niin hyvää palkkaa ilman tutkintoa. Meksikossa tää ei oo mahdollista. Ja mä ehkä ymmärsin, et miten hyvin palkat voivat mennä Suomessa. Sen jälkeen mä kehitin aputyöntekijäks, pikkuhiljaa kehitin tarjoilijaks. Ja mun ensimmäinen palkka oli vähän yli 500. Ja oli jotkut kuukaudet, kun mä olin vielä opiskelija. Et mä sain ehkä niin kun tonnin tai 800. Ja mä, siis mulla oli todella vaikea ymmärtää, että mitenkäs henkilö voi saada näin paljon rahaa ilman tutkintoa. Jos mä sain näin paljon rahaa ilman tutkintoa, mä en voi kuvitella, mitenkäs mä voisin saada ihan… Kun mä sain mun oma tutkinto ja kun mä aloitan mun työelämä Suomessa, se oli ehkä se ensimmäinen syy. Ja ehkä tärkeämpi oli, että mä rakastan Kuopio kaupunkina. Se on aivan niin kun mahtava kaupunki. Se ei oo liian iso eikä oo liian pieni.

Jade: Täältä löytyy ihan kaikki. Mulla oli jo kavereita ja tää tuntu ihan niin kun koti. Se on turvallinen kaupunki ja se on tuttu kaupunki, joten se oli helppo päätös tehdä.

Klaudia: Sä tosiaan teet töitä siis palvelualalla. Mennään kohta tähän sun varsinaiseen uraan, jota täällä Savonialla oot edistänyt. Mutta tosiaan palvelualalla suomen kielen osaaminen on aika usein varmasti edellytys. Niin ootko sä kokenut, että sulla on ollut siinä haasteita tehdä niitä töitä tai saada niitä palvelualan töitä sillon, kun sä et vielä puhunut erityisen hyvin suomea? Nythän, kuten kaikki kuulee, niin sä oot hyvinkin sujuva suomen kielen puhuja.

Jade: On todellakin. Siis ihan alussa se oli tosi tosi vaikea. Mun ensimmäinen työhaastattelu, mä sanoin vain kolme asiaa. Mä sanoin, että mä voin siivoa nopeasti. Ja mä sanoin ihan, niin kuin minä siivoan nopeasti. Sitten mä sanoin, et mä hymyilen. Sen jälkeen mä sanoin, että jos en ymmärrä, kysyn apua. Se oli ainut, mitä mä osasin sanoa. Sillon kun mä aloitin minun työ, siis se oli tosi vaikea, koska ihmiset… Totta kai mä olin semmoisessa työpaikassa, missä puhutaan suomea. Se on se virallinen kieli, joten kaikki puhuivat mulle suomeksi. Ja se oli todella hankalaa, koska siis mä en ymmärtänyt ja en voinut tehä yhtään mitään. Mä vain niin kuin katsoin toinen henkilön naamaan ja mä vähän olin, että joo, joo. En ymmärtänyt mitään, mutta joo, joo. Ja pikkuhiljaa se piti kehittää ja piti oppia, mitenkäs, mitä se yks lause tarkoittaa, mitä mä voin vastata, mitä mä voin kysyä, miten kysytään tätä asiaa. Se pikkuhiljaa kehitti. Mutta ihan alussa se oli niin kun todella vaikea. Mut mun mielestä vähän myöhemmin, kun mä olin jo ollut siellä aputyöntekijäksi ja myöhemmin tarjoilijana, se oli, koska mulla oli tuo kokemus, että se oli helpompi löytää työpaikka sen jälkeen.

Klaudia: Ja kerro tähän vielä, että millasta työtä sä teet nyt sitten täällä Savonialla? Täähän vastaa paremmin sitten sun koulutusta.

Jade: Joo. Siis mä opiskelin Savonialla BBA-tutkintoa, eli Bachelor in Business Administration. Ja mä tein mun harjoittelun Savonialla vuonna 2019 tammikuussa. Mä olin viestintäharjoittelija viis kuukautta. Se oli aivan mahtava kokemus. Mä opin tosi tosi paljon. Mä kehitin suunnitelma Savonialle ja mä esitin, et minkälainen työtehtävät mä voisin tehdä täällä. Ja silloin mä, kun mun työharjoittelu oli jo melkein loppusuoralla, mä sanoin, että kyllä mä haluaisin jatkaa täällä, mä voisin tehdä tätä ja tuota. Sitten tää oli keskusteltu mun uuden pomon kanssa. Ja pomo oli keskustellut tämän rehtorin kanssa. Sitten tuli se mahdollisuus, että mä voisin jatkaa Savonialla töissä. Mä oon tällä hetkellä markkinointiassistentti täällä. Mä hoidan kaikki kansainvälinen tutkintomarkkinointia ulkomailla ja kohta myös Suomessa. Teen paljon, mä hoidan meidän enkun nettisivu. Ja kehitän materiaalia, markkinointimateriaalia. Ja olen aina puhumassa meidän hakijoiden kanssa ja opiskelijoiden kanssa. Ja kyllä mä tykkään ja nautin mun työelämästä.

Klaudia: Kukka-Maaria, sä oot työsi kautta hyvin perillä siitä, että millasia haasteita kansainväliset osaajat, kuten Jade esimerkiks, kohtaa Suomessa. Niin kertoisitsä vähän tästä sun työstä ja asiantuntijuudesta?

Kukka-Maaria: Joo. Mä oon tosiaan maahan muuttaneiden parissa työskennellyt nyt seittemän vuotta, eli koko sen ajan, ku oon Savonia-ammattikorkeakoululla ollut töissä. Tämä on ollu tosi mielenkiintoista ja opettavaista. Edelleen joka päivä opin uutta ja aina on ihana kuulla ja kohdata uusia henkilöitä, joilla on siis yleensä ottaen tosi paljon semmoista osaamista ja ajatuksia, jotka ovat tosiaankin uusia itelle. Senhän takia tästä työstä sitten myöskin nauttii, että pääsee tämmösistä kertomuksista osalliseks. Esimerkiks mitä Jadekin tuossa kerto aiemmin, niin aivan upea hänellä tämä kokemus täällä Suomessa. Erityisesti mieltä lämmittää, että Kuopio on tullut niin ihanaksi paikaksi. Mutta siinä kertomuksessa tuli myös monia asioita esille, jotka on haasteita maahan muuttaneelle noin niin kuin yleisestikin ottaen. Että ite tietysti, meillä tällä hetkellä on 1300 maahan muuttanutta näillä meidän suomen kielen verkkokursseilla. Ja sitten vielä meidän omat kv-tutkinto-opiskelijat ja muissa suomenkielisissä tutkinto-ohjelmissa opiskelevat maahanmuuttajat siihen päälle. Niin aika paljon sitten ihmisten kanssa tulee tosiaan oltua ja kuultua näitä tarinoita. Kun kysyit sitä, että mitkä niitä erityisiä haasteita ja esteitä ehkä siellä ovat, niin kyllähän tämä suomen kieli yksi semmonen suuri haaste on. Minä näen sen semmosena haasteena sekä hänelle, joka on maahan muuttanut, mutta sitten myös meiän työelämälle. Eli meiän pitäis meiän organisaatioissa miettiä aina tosi paljon paremmin sitä, että mikä on se todellinen kielitaidon tarve, mikä siinä tehtävässä juuri sillä hetkellä tarvitaan.

Kukka-Maaria: Voisko olla mahollista, että me päästettäisiin helpommalla myöskin työllistymään. Kaikilla ei oo ihan näin hieno tilanne niin kuin hänellä, että on päässyt sitte melko vajavaisellakin kielitaidolla vaikkapa Rossoon töihin. Ite asun Iisalmessa ja siellä vielä vähemmän sitten on kansainvälisiä asiakkaita myöskään. Sitten voi olla hankaluutta siinä tai työnantaja kokee, että pitäis olla paljon paljon täydellisempi kielitaito ennen kuin voi ottaa töihin maahan muuttaneen. Siinä sitten unohetaan monta asiaa. Esimerkiksi se, että se kielitaito ei tosiaan oo pysyvä. Sillä hetkellä, mikä on, että se sitten jatkuis samanlaisena. Ei toki, vaan sehän kehittyy koko ajan. Kun me päästetään osalliseksi meiän erilaisia yhteisöjä, niin siinä se kehittyy kaikkein parhaiten ja tehokkaimmin. Sitten toisaalta kaikki se muu osaaminen, mikä siellä taustalla on. Elikkä sitten voi olla niitä monia muita kieliä, mitä henkilö osaa. Tässä on vastikään tullut semmosia tutkimuksia, että esimerkiks korkeakoulutetuilla maahan muuttaneilla on keskimäärin kolmesta viiteen äidinkieltä, joita he osaavat. Eli pelkästään nämä ja sitten lisäksi englanti, joka on monella sitten ollut opiskelukielenä, niin tämän lisäksi. Ja sitten myös niiden kielien mukana tuleva kulttuurin tuntemus. Eli meillä on näissä hänen tapaisissa kansainvälisissä osaajissa niin paljon sitä osaamista, mitä meiltä iteltä ei löydy. Niin minä kannustaisin kaikkia organisaatioita miettimään myös sitä, että mitä voi sieltä ehkä vajavaisen kielitaidon suomen kielen taidon takaa sitten löytyä.

Puhumattakaan tietysti siitä, että monilla on jo omista lähtömaistaan tutkinto tai useampia tutkintoja ja niistä ehkä mahdollisesti jo työkokemusta tai työkokemusta joltain muulta alalta. Näitäkin tietoja ja taitoja me pystyisimme sitten ottamaan hyödyksi omassa organisaatiossa, jos vain annettaisiin se ensimmäinen tilaisuus ja mahdollisuus.

Klaudia: Kertoisitsä vähän faktaa pöytään siitä, että miten ulkomailta muuttaneet työllistyy Suomessa ja ehkä tässä Savon alueella erityisesti?

Kukka-Maaria: Joo. Eli kv-taustaisilla… No tietysti omaa osaamisaluetta erityisesti heihin, jotka tulevat korkeakouluihin opiskelemaa, niin keskimäärin joka viides muuttaa pois Suomesta jo heti valmistumisvuonnaan. Se johtuu juuri näistä työllistymisen esteistä. Ehkä tietysti on erilaista porukkaa tässä joka viides, 20 prosenttia kv-taustaisista korkeakouluopiskelijoista. Eli siis siellä on sekä ammattikorkeakouluissa opiskelevat että sitten myös yliopistoissa opiskelevat. Ja ollaan tunnistettu meidän yhteistyössä esimerkiks UEF:n ja Karelian kanssa tämä, että siellä joillakin aloilla on semmoinen tietynlainen englannin kielen kupla. Esimerkiks maisteriopinnoissa juuri, että pystytään suorittamaan maisteriopinnot hyvinkin niin, että koko sen kaksi vuotta ollaan vaan siinä englanninkielisessä ympäristössä, käytetään englantia joka päivä. Ei sitten tavallaan jouduta vastatusten sen todellisuuden kanssa. Kun halutaankin sitten laajentaa sitä elinpiiriä, perheeseen tulee perheenlisäystä tai muuta, niin sitten joudutaankin sitä suomen kieltä käyttämään. Ei ehkä olla havahduttu myöskään korkeakouluissa siihen, että innostettaisiin siihen suomen kielen opiskeluun jo siinä opintojen alkuvaiheessa. Esimerkiks maisteriopintoihin ei välttämättä kuulu ollenkaan suomen kielen pakollisia opintoja. Yksi viidestä tosiaan muuttaa heti Suomesta. Ja voi olla, että on alun perin ollut tosiaan semmonen tarkotus, että tulee hakemaan hyvän tasoisen korkeakoulututkinnon ja lähtee. Mutta sitten heistä, jotka jää, niin semmonen 60 prosenttia suurin piirtein työllistyy sillä tavalla, että vuoden päästä valmistumisesta on työssä.

Kukka-Maaria: Jos tätä lukua vertaa sitten kantaväestöön, Suomessa syntyneisiin, niin heistä esimerkiks ammattikorkeakoulusta valmistuneesta 85 viiva 90 prosenttia työllistyy. Se riippuu tietysti alasta. Mutta siinä on tosi suuri tuo ero. Vuosittainhan alottaa ammattikorkeekouluissa 3000 uutta ulkomaalaistaustaista opiskelijaa ja meillä Savoniassa noin 120 tällä hetkellä. Voiaankin nähä, että siinä menee valtavasti sitä potentiaalia hukkaan. Että on todella hyvätasoinen korkeakoulututkinto, mutta ei silti saa töitä. Sitten toisaalta täytyy muistaa myös se, että tuossa 60 prosenttia, jotka noin suurin piirtein vuoden päästä valmistumisestaan on töissä, niin tämä tilasto ei kerro sitä, että ovatko he päässeet omalle alalleen ja omaan asiantuntemuksen vaatimaan asemaan. Eli siinäkin mielessä joudutaan vielä tässä yhteiskunnassa vähän niitä asenteita rukkaamaan. Onneks tää suunta on koko ajan eteenpäin, että yhä avoimempia ollaan. Huomataan tosiaan se, että me ei täällä ihan pelkällä omalla porukalla pärjätä, vaan me tarvitaan sitä osaamista myös muualta päin maailmaa. Suomessahan korostuu tosi voimakkaasti siis työpaikan tai harjottelupaikan saamisessa niin ne verkostot. Eli se, että entuudestaan tuttu hakija palkataan usein, niin sehän tarkottaa, että kontaktit valtaväestöön on todella tärkeitä. Tämä tulee esiin muun muassa siinä TEM:n uudessa julkaisussa, työelämän monimuotoisuus -ohjelmassa.

Kukka-Maaria: Sehän tarkottaa sitä, että meiän esimerkiks korkeakouluna pitäis miettiä, että miten me autetaan heti siitä opintojen alusta siihen verkostojen ymmärtämiseen ja siihen verkostojen kasvattamiseen. Että annetaan niitä keinoja, apuvälineitä löytämään esimerkiks piilotyöpaikkoja, käyttämään epävirallisia kanavia ja kasvattamaan verkostoja ihan kaikkialla, missä henkilö nyt kulkeekaan, harrastusmahollisuuksissa ja muissa. Koko ajan kerrottaisiin siitä, että meillä läheskään kaikki työpaikat ei oo siis tuolla jossain MOL:ss tai muissa rekrytointikanavissa. Ja sitten, että meillähän on semmonen kulttuuri myös, että hyvin usein se työpaikkailmoitus tehdään suomeksi, jollonka ei anneta mahollisuutta edes ymmärtää ammattijargonin takaa sitä, että mitä tässä työssä oikeesti pitää tehdä. Nyt se on muuttumassa se kulttuuri. On anonyymiä rekrytointia. On englanninkielisiä hakemuksia tai ilmotuksia. Otetaan englannin kielellä ilmoituksia, hakemuksia vastaan. Mutta kyllä tässä on vielä paljon tehtävää. Ite ainakin aion tätä asiaa edistää omassa työssäni.

Klaudia: Kukka-Maaria, sä otit tossa jo esiin vähän tätä kielimuuria. Ja Jadekin, oot joutunut opettelemaan uuden kielen, että pääset työelämään. Koetko sä Jade just sitten ongelmaa siinä, että synty tämmönen englanninkielinen kupla opintojen aikana?

Jade: Joo, todellakin. Ja se on iso ongelma, koska normaalisti tai minun omasta mielestä, kun hakija tai opiskelija tulee Suomeen opiskelemaan, kaikki on englanniksi. Suomi on semmonen ihana maa, mihin ihmiset voivat elää koko elämä pelkästään puhumassa englanniksi. Siis ulkomaalainen ei tarvii osata suomea, että hän sais nauttia elämä Suomea. Tää on koko opiskelun aikana. Ja mun mielestäni se iso ongelma tulee vasta, kun opiskelija huomaa, et hei, minne mä menen koulun jälkeen töihin. Ja jos se opiskelija ei oo ottanut riittävästi aikaa opiskelemaan suomen kieli tai edes tutkia, minkälaiset yritykset löytyy alueelta, minkälaiset toimii ihan englanniksi, koska kyllä noita löytyykin. Tai mihin he voivat mennä. Tää on iso ongelma, koska siihen loppuu aika. Ja jos ei oo riittävästi aikaa, niin he varmasti, jos heillä ei oo rahaa ja heillä ei oo aikaa, siinä on iso, iso ongelma. Ja mun mielestä vaihto-opiskelijat ei, mutta opiskelijat tarvitsevat miettiä ihan ajoissa, että haluanko mä asua Suomessa opiskelun jälkeen. Jos se vastaus on, että ehkä, se yksi ehkä riittää. Ehkä sun kannattaa oppia se perussuomenkieliset asiat, koska se ei… Semmonen peruskielitaso ei varmista, että se ulkomaalainen saa töitä. Se vain varmistaa, että ehkä löytyy joku työpaikka, mistä hän voi maksaa hänen oma elämä ja hän voi elää.

Jade: Mut ihan ammatillinen tasoilla he oikeesti tarvitsevat… Siis se perustaso ei riitä. Tämä kieli on tosi tosi vaikea ja se on vielä vaikeampi, jos se opiskelija on koko tutkinnon aikana opiskellut kaikki englanniksi. Joten se on pitkä matka. Sillon kun vaihdoin alaa ja pitäis miettiä, että okei, mä opetin, miten sanotaan marketing in English, mut mä en tiedä, mitä tää on suomeksi. No, se on markkinointi. No, communications in English, mut viestintä suomeksi. Niin siihen tulee se haaste. Suomen kielen perustaso ei oo riittävästi. Mun mielestäni jos se opiskelija saa tämä perustaso, se vain auttaa, että hän voi jatkaa hänen oma oppiminen. Mut kuitenkin mä sanon aikasemmin, et Kuopiossa on myös firmat, joilla voi työskennellä pelkästään englanniksi, niin kuin FinVector. Joten jos se opiskelija on saanut idea, että hän haluaa tehdä hänen elämä Kuopiossa tai asua vielä pidempi aika, niin hänellä on pakko vain etsiä etukäteen, että mihin hän vois oikeesti mennä töihin, koska se on todella epävastuullinen, jos hän odottaa vain valmistuminen aika ja vasta sillon huomaa, että täältä ei löydetä töitä. Niin kun sulla oli kolme, ehkä neljän vuoden aika etsiä ja miettiä. Jos se opiskelija ei oo tehnyt riittävästi töitä miettimässä ja etsimässä, niin musta tuntuu, että tämä vaikuttaa tosi paljon, et löydänköhän sopivan työpaikan vai ei.

Klaudia: Ihmisenä, joka on tullut Suomeen tekemään tutkintoa, pitäisi miettiä, että ok, haluanko jäädä Suomeen ja sitten vielä nähdä se vaiva sen kielen opetteluun, jos se vastaus tosiaan on, niin kuin Jade ajattelet, että jos se on edes “ehkä” se vastaus, niin olis hyvä. Ja sä teet Kukka-Maaria nimenomaan tän suomen kielen opiskelun kanssa muun muassa paljon töitä. Mitä Jade tossa just peräänkuulutti, että se vie paljon aikaa kerryttää se riittävä, jos miettii ammatillista esimerkiks kielitaitoa.

Kukka-Maaria: Kyllä, todellakin se vie aikaa. Tietysti suomen kielen opettajana en saa sanoa, että suomen kieli on vaikea kieli, koska se olis varmasti epäeettistä minulta, koska minun pitää kummiskin kannustaa siihen, että kaikki voivat oppia. Totta kai kaikilla on mahdollisuus oppia suomea ja hyvällä tasolla. Mutta toki se on niin erilainen kieli kuin moni muu ja erilainen kieli kuin monella kansainvälisellä taustalla tulevalla. Sehän siitä tekee sen hankalan tai vaikean. Jos on hyvin paljon erilainen kuin oma äidinkieli, niin kyllähän siinä sitten ongelmia on tiedossa. Mutta ei sellaisia ongelmia, mitä ei voisi yhdessä selättää. Eli Savonia-ammattikorkeakoululla, meillähän on aivan huikeen paljon suomen kielen kursseja. On näitä kursseja, jotka kuuluu näihin opintoihin. Esimerkiks meidän Nursing -tutkinto-ohjelmassa sairaanhoitajaopiskelijat voi opiskella jopa 19 opintopistettä, mikä viiden opintopisteen kurssilla esimerkiks tarkottaa 135 tuntia opiskelijan työtä. Eli tosi laajasti kyllä pääsee oppimaan suomea ihan tutkintoon sisältyvissä opinnoissa, pakolliset ja valinnaiset yhteenlaskettuna. Tietysti kaikilla aloilla ei ihan vielä näin pitkällä olla. Mutta me tehään koko ajan yhteistyössä Talent Hubin, SIMHEmalli-hankkeen ja kv-tutkinto-ohjelmien tutoropettajien kanssa siinä yhteistyötä, että me päästään sille tasolle, että me voidaan tarjota riittävästi suomen kielen opintoja. Se, että kuinka hyvin sitten oppii suomen kieltä, se on sidoksissa myös esimerkiks kansalaisuuden saamiseen. Eli se B1-, Yki 3-, maaginen taso vaaditaan siitä, että voi kansalaisuutta hakea.

Kukka-Maaria: Tämä tulee monesti yllätyksenä monillekin esimerkiks meidän oppilaitoksessa työskenteleville, että se on ihan tämmönen virallinen vaatimus Suomessa. Tuohon, mitä Jade sanoit näistä esimerkeistä, meillä on tosi paljon Ylä-Savossa ja Pohjois-Savossa näitä yrityksiä, jotka mielellään palkkaa siis henkilön, joka oikeasti osaa sen työtehtävän hyvin, johon ollaan rekrytoimassa ihmistä, ilman että he katsovat sitä taustaa sillä tavalla, että se estäis se rekrytoinnin, jos siellä on kv-tausta. Eli siis haetaan oikeesti osaajaa siihen työpaikkaan. FinVector on varmasti yks näistä. FinVector onkin hirmu hyvä esimerkki ottaa tähän, koska he myös haluavat juuri tätä ajatusta painottaa, mitä Jade sanoit, että Kuopiosta tulisi koti. Siinä on niin monta muutakin elementtiä kuin pelkästään se, että saa vaikka työkielenäkin käyttää englantia. Koska siis meillä tämä yhteiskunta vaatii sitä. Niin kuin aiemmin jo totesin, että vaikkapa kun sulle tulee perheenlisäystä tai haluat harrastaa sinun intohimosesti rakastamaa harrastusta, niin usein sä tarviit sen suomen kielen taidon, että sä pääset mukaan esimerkiks vanhempien kanssa juttelemaan jostain, että miten lapsia voi pakkasessa nukuttaa kärryissä ulkona tai sitten harrastamaan jotakin semmosta lajia, jossa sitten ei välttämättä ookaan englannin kielen osaajia tai ilmoittautumislomakkeet on suomeksi. Puhumattakaan sitten kaikista tämmösistä tuista ja muista, mitä pitää hakea. Siis Suomihan on lomakkeiden ihmemaa. Koko ajan pitää olla jotakin lomaketta täyttämässä. Ei ne läheskään kaikki oo englanniksi.

Kukka-Maaria: Eli esimerkiks FinVectorilla perehdytetään myös siihen suomalaiseen kulttuuriin eikä pelkästään haluta, että henkilöt tulee töihin ja ajatellaan heitä vain työssä olijoina. Eli tosi hyvän esimerkin kyllä otit siihen.

Jade: Joo ja siihen mä voin vielä lisätä, et se on aivan totta, mitä sä sanoit. Suomen kieli ei tarvii olla liian vaikea. Se henkilö vois kyllä oppia tosi nopeasti. Mun mielestäni se isoin haaste on, et mitenkä se henkilö pääsis puhumaan enemmän ja enemmän suomen kieltä ja varsinkin opiskelun aikana. Koska esimerkiks kun vaihto-opiskelun jälkeen mulla oli kaveri, joka tuli vaihto-opiskelijaksi Suomeen ja hän meni vaihto-opiskelun aikana Tornioon, se oppi, ei vain suomi, se oppi myös ruotsia vuoden aikana.

Jade: Mut siellä hänellä ei ollut paljon kavereita tai muita, kenen kanssa hän vois puhua englantia. Se oli supernopeaa. Ja mun mielestäni, jos henkilö vois keskittyä oikeesti siihen kielen oppimiseen, ehkä se vielä voi tulla nopeempi. Se ei tarvii olla niin vaikea. Se on totta.

Kukka-Maaria: Juu. Tuo oli kyllä mahtava kielikylpy hänelle, että vielä ruotsiakin on oppinut sitten siellä. Aivan loistavaa. Ja kyllähän meillä on myös itsellämme niitä keinoja käytössä. Niin kuin vaikka Savoniassa, niin meillähän on paljon kv-taustaisia kollegoita. Ja mitä me sitten tehdään, niin ainakin ite tietysti en käytä englantia välttämättä työkielenä, jos se tilanne ei sitä vaadi. Aina annan sen mahdollisuuden harjotella sitä suomea esimerkiks kahvihuoneessa ja näin. Kahvihuonetilanteet onkin tutkimusten mukaan osoittautunut todella todella vaikeiksi. Vaikkapa jos aatelee lääkärin työtä täällä Suomessa ja tulee ulkomaalaisena lääkärinä, niin hänellä on siihen oman työn hoitamiseen paljon semmosta sanastoa, mikä on edelleen käytössä Suomessakin, latinankielistä ja monilla myös englanninkielistä. Mutta sitten nämä kahvihuonetilanteet on todella vaikeita. Ihmiset puhuu hurjan nopeasti, vaihtaa aiheita lennosta. On tosi paljon kulttuurisidonnaisia aiheita, mistä he puhuu. Kv-taustanen voi olla ihan ymmällään, että mistä tää nyt tuli, mikä tää juttu oikein on. Siinä me voitais kaikki auttaa sillä tavalla, että ensinnäkin ei vaihdeta sitä kieltä englantiin, jos meidän työkaverit on osoittaneet, että he haluavat harjoitella suomea. Vaikka se ois vähän hitaampaa se keskustelu, niin annetaan sen olla. Ei myöskään oteta sitä niin, että haa, tämä on minulle tilaisuus kehittää mun enkkua, vaan ajatellaan, että jos varsinkin hän on ilmaissut, että hän haluais harjotella omaa suomea, niin tämä on huomattavasti tärkeempää, koska sille voi olla, niin kuin sanoit, hänelle tosi suuri merkitys siihen kielen oppimiseen ja siihen integroitumiseen yhteiskuntaan.

Kukka-Maaria: Sitten tosiaalta se, että me ei alettais aina puhumaan toisen puolesta. Tämähän on tosi vaikee taito, ettei heti autettais. Kun se sana ei löydy sieltä, niin aina annetaan se sana valmiina. Annettais vähän aikaa hakea sitä mielestä, että löytyykö se sieltä. Sitten autetaan, jos tarpeen on. Mitä sanot, Jade, tästä, että oisko nämä toimivia kikkoja?

Jade: Joo. Siis todellakin. Ja tämä on niin tärkeä. Mä huomasin sillon, kun mä olin siellä ravintolassa töissä, että mun kaveri, vaikka mä puhuin tosi hitaasti, he ei vaihtoivat kieli englanniksi ihan heti. Ja sillon kun mä sain mun uuden työsopimus Savoniassa harjoittelun jälkeen, niin mulla oli keskustelu mun edellinen pomon kanssa. Se sanoi, että vaikka mun työtehtävät vois suorittaa ihan englanniksi, koska mä teen markkinointii ja kaikki minun materiaalit ovat englanninkielisiä, niin mä en tarvi käyttää suomea. Ja jos tarvitsen, mä kysyn aina joku työkaveri, voiko hän lue mun suomen kieli ja korjaa, mihin on tarvetta. Mut se kyllä sanoi ihan alusta, että vaikka mä teen suuri osa englanniksi, että meidän työkieli on suomea. Se auttoi todella paljon. Mä vielä muistan, kun mä aloitin mun työt Savoniassa ja mun piti kirjoittaa mun ensimmäinen sähköpostiviesti suomeksi, mulla kesti 40 minuuttia. Mä olin siellä niin kun Google-kääntäjää ja mä olin vähän niin kuin voi hitsi, mitä mä tein, miten se vois olla niin vaikeaa. Mut mun mielestäni siihen oikeesti niin kun auttaa ihan ensin, että sinun työkaverit ymmärtää, et sä oot ulkomaalainen, että tää ei oo sun äidinkieli, et sä oot oppimassa, kehittämässä koko ajan. Ja mun mielestäni ulkomaalaisille myös helpottaa tätä, et ei tarvii olla täydellinen. Mä oon kuunnellut, että suomen kieli on sen verran, no ei halua sanoa, että vaikea kieli, mut semmonen kieli, et usein vaikka suomalaiset itte ei kirjoittavat tai puhua ihan niin kuin oikealla tavalla, että ei tarvii olla täydellinen.

Jade: Tärkein on, että sä osaat kommunikoida sinun ideat ja pikkuhiljaa harjotuksen kautta tulee sujuvampi ja sujuvampi. Ja mun mielestäni tää vois myös tuoda tosi hauska hetki, jos sä sanot jotain väärin ja sitten joku toinen korjaa. Mulla on ollut tosi tosi hauskaa aina, kun mun työkaverit korjaa minut tai oikeesti he auttaa sanomassa, että “se ei sanota näin, se sanotaan noin”, koska silloin mä voin myös oppia. Ja asiakkaiden kanssa siellä ravintolassa on ollut hirmu hauska, koska he opettavat myös sanoa, miten puhutaan savoa. Se on superhauska. Mun mielestäni ehkä se iso haaste on, että ulkomaalainen miettiä, että voi ei, nyt jos mä yritän puhua jotain suomeksi, kyllä tästä tulee joku huono palaute. Ja musta tuntuu, että ehkä suomalaiset miettii, että okei, että nyt tää ulkomaalainen tulee, jos mä puhun suomea, ymmärtääkö hän tai eikö ymmärrä. Ja musta tuntuu, että se auttaa tosi paljon, jos ymmärretään, että me ollaan ihmisiä ja me ollaan oppimassa ja kehittämässä. Se on ihan ok, jos välillä menee väärinpäin.

Klaudia: Toi on hirveen hyvä tavallaan asenne sulla, Jade. Ja tälleen kollegana, niin mä muistan ite, kun mä alotin viime vuoden puolella Savonialla ja kohtasin sut ekoja kertoja. Itelläki ensimmäiseks tulee jotenkin selkärangasta se, että no niin, että tässä on ihminen, joka puhuu suomea murtaen ja sunkin englannin kielen taito on todella sujuvaa, niin jotenkin monessa kohassa siinä alussa helposti jotenkin meinas lähtee, että saattaa lähtee sinne englantiin. Mutta sit sä oot kyllä niin sujuva jo siinä suomen käytössä myös. Ei vaan, että se puhe tulee, vaan että sä oikeesti tartut siihen, että se tulee suomeksi se asia. Niin aika nopeesti se on jäänyt. Mä tiedän, että itekin oon nopea puhuja ja asunut ympäri Suomea, että saattaa olla vaikka mitä eri murresanoja ja omituisia intonaatioita puheessa. Mutta äärimmäisen hyvin me on tästä silti selvitty ja semmosia väärinymmärryksiä. Joskus huomaa, että pitäis puhua hitaammin, mut sit sen vaikka asian sanoo uudestaan. Siis se pätee niin kun myös itseeni, joka en ole kv-taustainen, kun mäkään en välttämättä ymmärrä suomea heti ekalla kerralla. Munkin mielestä se on tavallaan vaa elämää, että niitä asioita voi puida ja puhua. Ja kaikkea ei tarvii ekalla kerralla ymmärtää, on suomalainen tai kansainvälinen tausta.

Jade: Joo. Ja musta tuntuu, että tää on tosi tärkeä, koska ulkomaalaisille vois tuntua vähän oudolta tai se vois olla todella vaikea uskaltaa kysyä, että hei, mitä tää tarkoittaa. Ravintolassa eniten mulla on ollut välillä asiakkaita ja he sanovat jotain. Mä ehkä en ymmärrä ihan hyvin, mitä he sanoisivat. Välillä palautetta on tullut, että “hei, et mitenkä sä et osaa suomea”. Oikeesti ihmisille vois olla, että no, mitenkäs mä en osaa suomea. No, todellakin sä et osaa suomea. Sä oot ulkomaalainen, tää on sun kolmas kieli. Se on ihan ok. Mun mielestäni ulkomaalaiset tarvitsevat ymmärtää, että tää on ok, tää on sun kolmas kieli. Jos henkilö sanoo, että mitenkä sä et osaa suomea, ei todellakaan osaa suomea, kun se ei oo sun äidinkieli. Se on ihan ok kysyä, mitä se tarkoittaa, oppia se uus lause ja mene eteenpäin.

Kukka-Maaria: Joo ja tommosia törkeitä tilanteita varmasti tulee eteen. Itseeni ne aina surettaa sillä tavalla, että kun ite ajattelen näin, niin kuin sanoitkin tuossa aiemmin, Jade, että ihmisiähän tässä ollaan ja mitä minä voisin oppia tästä tilanteesta. Minä oon saanut tosi rikkaassa työelämässä elää tässä nyt nämä seittemän vuotta just sen takia, ku oon oppinut koko ajan uutta ja uusia asioita. Aina tulee jotakin semmosta kiinnostavaa, että ahaa, voisko näistä asioista tosiaan ajatella näinkin. Sitten se oma maailmankuva avartuu. Se on harmillista, jos sitten haluaa olla hirveen niin kun rajoitettu siinä omassa toiminnassa. Mutta ehkä heillä sitten on joku oma kokemus, huono kokemus siellä taustalla. Onhan meitä monenlaisia ihmisiä. Mutta kun sanoit tuossa, että ei olla täydellisiä, niin ei tosiaan suomalaisetkaan oo täydellisiä puhumaan suomea, mutta ei ainakaan puhumaan selkokieltä tai selkeää suomea, varsinkaan täällä Savossa. Eikä sen niin pidä ollakaan. Eihän me luonnostaan osata puhua oman äidinkielemme selkokieltä, koska me ollaan totuttu käyttämään sitä tosi nopeasti ja murteellisesti, käyttämään paljon sanontoja ja semmosia mahollisimman kuvaavia sanoja. Niin kuin vaikka montako sanaa meillä on lumesta. Niin tosi monta, vaikkei ehkä yhtä monta ku islantilaisilla. Mutta kuitenkin selkokielessä ja selkeässä viestinnässä olis hirmu tärkeetä, että käytettäis niitä tuttuja ja lyhyitä sanoja. Me kaikki voitais siihen kiinnittää huomiota sillon siinä vaiheessa, kun ei olla niin hyvällä puhumisen tasolla kuin Jade sinä esimerkiks tässä, vaan että vajavaisella kielitaidolla liikenteessä. Me voitaisiin käyttää lyhyempiä ja rakenteelta yksinkertaisempia lauseita.

Kukka-Maaria: Voitaisiin välttää niitä vaikeita sijamuotoja, verbimuotoja, lauseenvastikkeita, niin kuin vaikkapa näissä sanoissa, että “potilas tuli vaivoineen sinne vastaanotolle”, “ei ollut sujunut ongelmitta”, “hän luuli näkevänsä jotakin” tai “hän oli loukannut lonkkansa kaatuessaan”. Eli kun suomen kieli vilisee tämmösiä tosi hankalia rakenteita, niin me voitais sanoa niitä asioita ihan selvällä suomen kielellä, jolloin se kommunikaatio huomattavasti helpottuis. Ja varmasti siellä ravintolassa on tullut vaikka mitä tilanteita. Itekin oon joskus suomen opettajan roolin kautta kuunnellu, että millä tavalla asiakkaat siellä toimii ja esimerkiks millä tavalla pyydetään olutta siinä vastaanottotiskillä. Niin eihän siinä kukaan tule sanomaan, että “saisinko yhden oluen, kiitos”, vaan siihen tullaan vaikka sillä lailla, että “anna yks”. Siinä varmaan menee monella sitten sormi suuhun, joka on ensimmäistä päivää siellä töissä. Vai mitä?

Jade: Niin. Multa kysyttiin, et “kalja” tai sitten, että “mä haluan tuoppi” tai “anna mulle nelosta, kolmosta”. Siis täh. Mut joo, siis pikkuhiljaa kaikki oppii. Mun mielestäni se tärkein ajatus on ymmärtää, että kyllä me opitaan pikkuhiljaa ja se ei haittaa, jos jotain menee väärin. Mä voin kyllä sanoa, että mä oon ollut Savoniassa töissä melkein kaks vuotta kohta. Siis mun kielentaidot on kehittynyt todella paljon. Se sähköpostiviesti, mitä mä kirjoitin silloin, kun mä aloitin Savoniassa ja se kesti 40 minuuttia, koska mä mittasin, miten pitkään mulla kestää tää sähköpostiviesti kirjoittaa. Nyt se, siis nyt mä osaan oikeesti kirjoittaa pitkää sähköpostiviestii. Se oppiminen vois tulla todella todella nopeasti. Ensimmäinen askel on ymmärtää, että sä et tarvii tietää kaikkia.

Klaudia: Toi on mun mielestä myös tavallaan, mitä tuli Kukka-Maarian puheenvuorossa myös esiin, niin tää selkee suomen kieli. Ja ite viestinnän asiantuntijana liputtaisin kyllä sen perään, että ihan kaikki voi siitä riippumatta, puhuuko kansainvälisen ihmisen kanssa, kenen kanssa puhuu, niin voi pyrkiä mahdollisimman selkeään ulosantiin. Se korostuu ehkä erityisesti just ammatillisissa yhteisöissä, koska sä tuut paremmin ymmärretyks, on se työpaikka mikä tahansa, kun sä puhut selkeesti, eikä silleen, että “kolmonen”. Se on mun mielestä ihan universaalia. Se ei sinänsä liity oikeastaan edes siihen, minkä maalaisia ne puhujat on.

Kukka-Maaria: Niinpä. Ja tuo oli niin hyvä, kun Jade kommentoit, että pikkuhiljaa opitaan. Aina tämä “pikkuhiljaa”. Kyllä, tämä on hyvin opittu sanonta. Mutta minä sanosin myös, että mekin pikkuhiljaa opitaan, että se selkokielen käyttäminen, se on tosi vaikeeta alussa. Varsinkin kun yrittää ymmärtää sitä vastapuolen aksenttia, esimerkiks jos se on ihan totaali erilainen kuin mitä oma korva on tottunut kuulemaan, niin se keskustelu voi olla hankalaa ja se voi olla epämukavuusaluetta sinulle. Mutta yritä vähäsen, koska siis minä oon ihan varma, että siitä tulee tosi hyvä kokemus, jos pystyt menemään sinne epämukavuusalueelle ja sietämään ehkä ne kangertelut, tauot tai epäröinnit, mitä siinä puheessa on. Saat varmasti siitä itelle paljon. Siinä kehittyy myös selkokielen hallinta ja selkeen viestinnän hallinta. Tähän ollaan paljon kiinnitetty Savoniassa huomiota, että meiän palvelualalle valmistuvat opiskelijat, esimerkiks sosiaali- ja terveysaloilta, niin kaikki saavat tällä hetkellä myös selkokielen osaamista omassa tutkinnossaan pakollisina opintoina. Se on minun mielestä aivan loistava askel. Moni muukin on tähän havahtunut saavutettavuusdirektiivin myötä. Meillä se tapahtuu sillä tavalla aidoissa vuorovaikutustilanteissa, että simulaatio-oppimisessa kohdataan maahan muuttaneita ja harjoitellaan sitä selkokieltä käytännössä, koska sitä ei kyllä pysty oikein muuten oppimaan kuin siellä aidoissa käytännön tilanteissa.

[taustamusiikkia]

Klaudia: Suomessa on hyvin erilainen työkulttuuri ja työympäristö verrattuna moneen muuhun maahan, jos ihminen muuttaa tänne vaikka Meksikosta, Yhdysvalloista tai Aasiasta. Meillä on hyvin vahvat ammattiliitot, jotka antaa tiettyjä raameja työnteolle. Lisäks on se työpaikan oma kulttuuri, joka on tietysti osa sitä suomalaista kulttuuria. Millasia työntekoon ja työyhteisöjen kulttuuriin liittyviä asioita te ootte havainnut Suomessa olevan, mitkä erityisesti näitten kansainvälisten ihmisten silmiin ja korviin osuu?

Kukka-Maaria: No, semmonen ehkä suurin yllättävä tekijä, mistä paljon puhutaan omilla suomen kielen kursseilla ja Työpaikka Suomi -koulutuksissa, joita käyn vetämässä työpaikoilla, niin on tämä tasa-arvoisuus käytännössä kaikkien kanssa. Sekä sukupuolten välillä, mutta sitten myös esimerkiks esimiesten ja alaisten välillä. Eli puhutellaan etunimellä. Kaikki on ainakin suurin piirtein samassa asemassa. Kaikilla on ihan yhtä suuri oikeus ottaa asioita esille, vaikka vaikeitakin asioita. Eli ollaan tasa-arvosia. Myös potilaat on yhtä tasa-arvosia ku lääkärit. Esimerkiksi näin. Toisena ehkä semmosena, mihin heti törmätään käytännössä ensimmäisenä työpäivänä tai jopa jo työhaastattelussa, niin on tämä meidän suorasanaisuus ja asiakeskeisyys. Eli meillähän ei oo epäkohteliasta mennä suoraan asiaan kyselemättä mitään kuulumisia tai kysymättä tai pohjustamatta asiaa millään tavalla. Ei tarvii käyttää mitään kiemuraisia, kimurantteja kohteliaisuuslauseita ennen kuin voi vaikka pyytää jotakin. Voi ihan suoraan mennä ja kysyä, että “hei, voisitsä tehä tämän”. Tämä on monelle sitten semmonen aika yllättävä kysymys ja haluttaisiin ennemmin vähän aikaa käyttää siihen small talkiin ennen kuin mennään asiaan.

Jade: Joo. Tää on kyllä. Mulle oli tää tosi tosi vaikea sillon, kun mä aloitin ravintola-alalla, koska siis esimerkiks mun työkaverit vois pyytää jotain keittiöstä, että “saanko ranskalaiset”, “voitko vaihtaa tätä annos” tai jotain ihan niin kuin suora kysymys. Ja mulla oli aina niin kun tosi hyvä tai tosi huono, tosi outo, tosi vaikea, kun piti mennä siihen kokin kanssa ja mun täyty selittää: “Hei, mä menin siihen pöydälle asiakkaiden kanssa. Keskustelin tästä. Huomasin, että sieltä puuttui ranskalaiset. Voisitko laittaa menemään uudet ranskalaiset? Kerro vain, kun on valmis, niin mä voisin tulla tähän hakemaan niitä ja viedä asiakkaille.” Siis ehkä niin kun ajan kanssa mä huomasin, että mä voin pyytää asiat ihan suoraan. Mut kyllä se kesti. Ja vähintään nyt musta tuntuu, että mä aina kerron, että “voisitko” ja sitten sen jälkeen, että “ai, kiitos paljon”.

Kukka-Maaria: Kyllä. Ja yks myös semmonen asia on ei-sana. Meillähän voi myös sanoa “ei”, “en ymmärtänyt” tai “ei, en voi tehä sitä”. Eikä se haittaa. Esimerkiks aasialaisissa kulttuureissa sehän voi olla kasvojen menetyksen paikka, jos myöntää, että ei osaa jotain. Mieluummin tekee sen päin honkia kuin sitten myöntää, että “mä en muuten osaa, mä tarviin lisää ohjeistusta”.

Jade: Joo. Tää on tosi hyvä esimerkki, koska mulla kesti tosi paljon aikaa oppimaan, miten sanotaan “ei”, koska Meksikossa aina sanotaan “kyllä” ja sitten se tarkoittaa vaikka niin kuin “ei”. Esimerkiks “tuletko minun kotibileet huomenna” ja sä sanot, että “kyllä”. Sitten se viesti tulee, että “ootsä tulossa”. “Joo, että ihan kohta.” “Hei, missä sä oot?” “No, ihan kohta tulossa.” Ja sitten ihan viimeinen hetki, että “no kuule, nyt tapahtu tätä, niin mä en ehkä tule”. Heti kun mä muutin Suomeen, tää oli ihan niin kuin yllätys mulle. Mä aina sanoin mun kaverille, että “kyllä, tulen” tai “osallistun”. He oikeesti odottivat, että mä oikeesti osallistun. He laittoivat viestiä, että “missä sä oot, ootsä tulossa”. Siis mä ihan mun omassa mielessä ajattelin, että mitenkäs, miks he kysyvät koko ajan, miks he ei voi vain unohtaa koko asia. Kyllä mä sanoin “joo”, mutta jos mä en oo tullut, se tarkoittaa, että mä en oo tulossa. Piti ihan vaikealla tiellä oppia, miten sanotaan, et “en tule” tai esimerkiks työvuorossa, että “en jatka” tai “en mä tee tätä”. Musta tuntuu, että henkilö ei voi sanoa “ei”, että aina pitää sanoa “kyllä”, “ehkä” tai “yritetään”. Se kesti tosi tosi paljon aikaa ennen kuin mä opin, että se on ihan ok sanoa “ei”, joten todella hyvä esimerkki siinä oli.

Klaudia: Toi on just semmonen asia, mitä itekin oon omilla kansainvälisillä komennuksilla havainnut, että suomalaisista usein puhutaan luotettavana kansana ja suorana kansana. Se liittyy hyvin pitkälti nimenomaan… Me ei olla sen rehellisempiä kuin muutkaan ihmiset. Me ihan yhtä lailla huijataan ja valehdellaan kuin muutkin kulttuurit. Mutta meillä on sellanen tietty, tavallaan meillä liittyy just tommonen luotettavuus tiettyihin asioihin, että jos joku asia on sovittu, niin se tapahtuu just sillä aikataululla ja sillä tavalla kuin on sovittu, ellei muuten sovita tai ellei muuten oo päätetty ja muutettu suunnitelmia. Sit just tämmöset, tähän liittyy semmoset asiat, kun puhutaan, että kun sä saat suomalaisesta ystävän, niin sit se on oikeesti ystävä. Semmosia tavallaan, että kun me ei osata sitä small talkia varsinaisesti kauheen hyvin. Me ei osata semmosta vähän niin kuin bullshit, ehkä semmosta generointia. Niin sit se on just tollasta aika suoraa. Ku suomalainen kutsuu sut kotibileisiin, ni se tarkottaa, että sä oot inessä ja sua myös odotetaan oikeesti saapuvaksi sinne.

Jade: Joo. Ja se oli tosi hauska, koska siis nyt kun sä sanoit, niin se oli tosi hauska, koska mä en ite mieti, että mä valehtelen. Mä olin, että mä en ole epäkohtelias, mä oon tosi kohtelias, koska mä sanon, että “ehkä mä tulen”. Ja ehkä jos mulle tulee semmonen fiilis, että loppupelissä mä haluan tulla tai se on mahdollista tulla, että mä tulen. Ja jos mä sanon “ei” ihan ekana, se tarkoittaa, että mä en edes yritä, että mä sanon vaan “ei”. Jos mä vaikka vaihdan mielipide ihan lopussa. No, mutta mä sanoin jo, että “ei”. Mut se kesti pitkän aikaa ymmärtää sitä. Mun mielestä se on tosi hyvä pointti. Nyt musta tuntuu, että se on tullut pikkuhiljaa. Nyt mä ehkä tiedän, milloin sanotaan “ei”. Tai sitten mä sanon “ehkä”, mutta se varmasti tarkoittaa “ei”.

Kukka-Maaria: Tämä on hyvä tietää jatkoa ajatellen. Mutta on myös muita asioita, jotka tulee yllätyksenä. Esimerkiks meidän saavutetut edut, niin kuin perhevapaiden pituus, sairasloma-ajan palkka ja tämä mainitsemasi ammattiliittojen toiminta, kaikki tämmöset byrokraattisemmat seikat. Näitä kyllä sitten ollaan käyty aika paljon läpi juuri näissä suomen kursseissa ja Työpaikka Suomi -koulutuksissa, koska ne on niin vaikeita asioita ihan jo sen sanaston takia. Jos siellä lähtömaassa, henkilön kotimaassa ei ole ollut tämmöistä järjestelmää, niin miten selität, mikä on ammattiliitto. Tai miten selität näitä sanoja, kun ne pitää selittää molemmille luultavasti vieraalla kielellä.

Klaudia: Tai saattaa olla ammattiliitto, mutta se voi tarkoittaa hyvin eri asiaa. Se ei vaikka tarkoita yhtä semmoista vahvaa ja oikeasti työntekijän puolella olevaa asiaa kuin vaikka Suomessa yleensä tarkoittaa.

Jade: Joo. Mun mielestäni Suomessa työntekijät, heillä on niin hyvät ja vahvat työoikeudet. Ja he aina… Tai suomalaisia, jotka tietävät totta kai heidän oikeudet, he käyttävät tosi hyvin tätä. Tarkoitan sitä, että jos esimerkiks työvuoro loppuu joku tietty aika, niin silloin se loppuu. Tai jos mä oon niin kuin vähän enemmän töissä ja keräilen jotkut ylityöt, et silloin pidetään vapaapäivät. Silloin kun menen lomalle, niin puhelin kiinni, läppäri kiinni ja mennään. Tää oli mulle tosi vaikea ymmärtää ihan alussa, koska mä vähän mietin, et mitenkäs henkilö, joka on töissä joku tietty yrityksessä, ei voi ymmärtää, et ehkä me tarvitaan sua loman aikana. Ja miks sä et oo saavutettavissa. Mitenkä sun lomas vois olla niin tärkeä, koska sun työpaikka on myös tärkeä. Sä tarvitset olla valmis silloin, kun me tarvitaan sua. Esimerkiks tää on semmonen, mikä on näin Meksikossa. Jos sä arvostat sun työpaikkaa, jos sä haluat edelleen olla siellä työpaikassa, niin sun tarvitsee jatkaa silloin, kun tarvitaan. Sun tarvitsee olla paikalla sillon, kun tarvitaa. Jos sä et tykkää, sä voit kyllä mennä muualle. Siis Suomessa tää on tosi eri. Firmat ymmärtävät tosi hyvin, minkälainen työntekijän oikeudet, siis minkälaisia nämä ovat. Työntekijät ymmärtää nämä tosi hyvin. Musta tuntuu, että tää on todella tärkeä aihe ulkomaalaisille, koska tää vois tulla yllätyksenä ihan ensimmäinen työpaikassa.

Kukka-Maaria: Kyllä. Tämä varmaan liittyy osaltaan tähän meidän yksilökulttuuriin. Moni muuhan on yhteisökulttuurista tullut. Yksilökulttuurissa puolestaan täällä meillä ajatellaan, että minä pidän huolen omista asioistani. Minulla on tiettyjä etuja, minä pidän myös niistä kiinni. Minä en oo niinkään koko ajan käytettävissä sen yhteisön hyvän eteen. Minä en oo niinkään vastuussa vaikka siitä kahvipyötäkeskustelusta, että se olis koko ajan kivaa, mukavaa ja että kaikki otettaisiin osalliseksi. Minulla on ihan yhtä lailla oikeus vetäytyä hiljaisuuteen ja alkaa mököttää vaikka oman älypuhelimen kanssa, jos minusta tuntuu siltä, että nyt minun kuormitustaso on niin korkea, että mä en voi enää yhtään puhua ihmisten kanssa. Ja se on ihan ok meille. Mut sitten yhteisöllisessä kulttuurissa elänyt ajattelee ehkä enemmän just näin, että minä oon osa tätä työyhteisöä ja minulle kuuluu myös vastuu siitä, pikkusen eri tavalla. Totta kai mekin nyt ollaan vahvasti savonialaisia ja halutaan, että Savonialla menee hyvin. Mutta kyllä me halutaan omat lomat pitää myös. Ja me ymmärretään, että se myös auttaa meitä olemaan hyviä savonialaisia ja työntekijöitä, kun me ollaan pidetty ne lomat ja ollaan latautuneita ja näin. Sitten tuohon yksilökulttuuriin, niin moni on kertonut tuolla suomen kursseilla, että on tosi hankala se ensimmäinen työpäivä. Kun sä meet sinne kahvihuoneeseen, ihmiset tuijottelee kattoon ja kukaan ei sano sulle muuta kuin korkeintaan “hei, no tervetuloa”. Sitten aletaan puhua omista asioista. Ei nähdä sitä, että juuri minun pitäis olla se, joka sanoo sulle: “No hei, mistä sä tulet? Onpa kiva, kun meillä on uus työntekijä. Täällä muuten on nämä kahvijutut. Täällä voit käydä keittämässä kahvia silloin ja tällöin.” Että otettaisiin osaksi oikeesti sitä yhteisöä.

Toki siis semmoisissa paikoissa, missä on jo paljon ollut ja rekrytoidaan ylipäätään paljon, niin osataan paremmin tätä. Mutta kyllähän siihen aika pitkälti piiloudutaan sinne jonnekin älypuhelimen taakse tai vetäydytään sitten. Varsinkin jos tuntuu, että en oo nyt varma, mikä on meiän yhteinen kieli tai miten minun pitäis alkaa kommunikoida. Tai hui kamala, tämä on ihan uus tilanne mulle, mä en uskalla, joten olenpa hiljaa. Vai onko tästä kokemuksia teillä?

Jade: Tähän mä voin sanoo tai antaa toinen näkökulma, koska esimerkiks sillon, kun mä rupes oppimaan suomen kieltä, mulle oli itse asiassa tosi hyvä vain mennä siihen kahvihuoneeseen ja pelkästään kuunnella, mitä muut ovat puhumassa. Välillä mä huomasin, että oh my god, mä ymmärsin tää lause. Ehkä he puhuvat tässä. Mitä tämä tarkoittaa. Mä olin vain, siis se oli tosi hyvä olla vain siellä kuuntelemassa ja yrittämässä ymmärtää, mitä tää tarkoittaa. Et jotenkin musta tuntuu, että kahvihuoneessa vois olla sellanen myös todella hyvä tilaisuus, mihin ulkomaalaiset pääsee vain olemaan, kuuntelemaan ja yrittää ymmärtämään, mistä muut henkilöt puhuu, mistä aiheesta ja miten se kahvihuonekeskustelu menee. Et tosi usein se vois olla vain vaikka semmonen keskustelu, mistä puhutaan, että viikonloppusuunnitelmat tai onpas kiireinen päivä ollut tänään ja mun täytyy tehä tätä, tota, näin ja niin. Mun mielestäni tää antaa tosi hyvä mahdollisuus ulkomaalaisille vain kuunnella, että mitä muut puhuu ja katsoa, että mitä sä ymmärrät vai ei. Toisella puolella mun mielestäni ulkomaalaiset pitäis olla myös rohkeempia ja vähän kysyä. Ihan omasta kokemuksesta minä voisin sanoa, että välillä mulle oli vähän, se toi ilo, että ei kukaan puhu minun kanssa, koska mä en ehkä osais mitään vastata. Niin se ehkä oli paremmin, ei kukaan puhu mulle, koska sitten jos yks kysymys mä osaan vastata ja sitten se keskustelu jatkuu. Mä olisin ihan niin kuin, no nyt mä en osaa mitään sanoa, outo hetki tuli ja lähen pois.

Kukka-Maaria: Mutta siinäkin tilanteessa se työkaveri vois auttaa ja sietää sen, että outo hetki tuli ja ehkä minä voisin auttaa tässä, miten me päästään yhdessä tästä pois.

Jade: Joo. Ja kyllä se, siis musta tuntuu, et esimerkiks kun mä olin siellä ravintolassa, se auttoi tosi paljon. Ja mä puhun tosi paljon ravintolakokemuksesta, koska silloin mä en osannut suomea. Mulla on ollut paljon kokemuksia myös Savonialla. Mut kun mä tuli Savonialle, niin mä osannut puhua jo jonkun verran, joten se ei ollut liian hankala. Mut ravintolassa mulle auttoi tosi paljon, et mun kaverit oli aina, et “hei Jade” ja hymyilevät. He olivat tosi iloisia, että “moikka” ja “onko kaikki hyvin”. Semmoset tosi peruskysymykset. Et vaikka meillä ei ollu semmonen superpitkä keskustelu ja suhde, niin mulle vain jotenkin toi esille, että he tietävät, kuka mä oon. Ja he hymyilevät, kun he sanoivat “moi” minulle, joten se tarkoittaa, että he tykkäävät, minkälainen henkilö mä oon. Se olis riittävästi. Mä sanoin “moi”, “moikka, “hyvää”, “entä sulle”, “kiitos”.

Kukka-Maaria: Ja itsevarmuus lisääntyi tällä tavalla. Hyvin pienillä teoilla me voidaan kyllä siinä auttaa. Ite aina mietin sitä, kun mä olin lukenut yheksän vuotta ranskaa koulussa, lukiossa aloittanut ja sitten myöhemminkin lukenut sitä. Sitten kun menin käymään Pariisissa ja en ymmärtänyt mitään. Niin kun en osannut ostaa sitä patonkia sieltä leipäkaupasta. Niin minä aina mietin sitä kokemusta, että jos mä nyt niin ku muuttasin Ranskaan ja minä haluaisin opettajaks sinne, kun opettaja on mun ammatti, että minkälaisia vaikeuksia mä kohtaisin siellä. Aivan hirveitä vaikeuksia. Joka kulman takaa olis tulossa haasteita. Niin mä laitan ihteni siihen asemaan. Ja sitten aattelen, että jos on jotain, mitä mä voin tehä helpottaakseni tätä kommunikaatiota, niin minä kyllä teen sen, koska siitä voi olla hyvää seurausta sekä minulle että sille mun kanssaihmiselle.

Klaudia: Niin ja niitten ei, niin kuin tässä nyt on keskusteltu, ni tarvii olla välttämättä mitään isoja juttuja. Siis sillä tavalla, että ei tarvii heti olla kutsumassa omaan kotiinsa pitkälle illalliselle, vaan se riittää, että hymyilee, kun tervehtii. Suomalaisessakin työyhteisössä toki me hymyillään. Mutta semmonen, että jos on normimaanantaipäivä, niin voi olla, että sieltä saattaa tulla semmoinen tervehdys, joka on vähän väsynyt ja näin. Mutta kiinnittäis huomiota sen kerran, kun kohtaa vaikka sen kansainvälisen ihmisen, joka on ekaa kertaa tullu siihen työyhteisöön, niin ottais vaikka sen hymyn siihen mukaan silleen, että sille ihmiselle tulee fiilis, että ok, toi ei oo pelottava.

Jade: Joo, todellakin. Sitten kun se kieli on kehittänyt ehkä vähän enemmän ja enemmän, niin sä ehkä… Tai suomalaiset vois uskaltaa kysyä, mennäänkö yhdessä lounaalle. Mulla oli semmonen todella ihana muisto, kun Klaudia alkoi hänen omat työtä täällä Savonialla, koska mulle on tosi harvoin kysytty, että “haluatsä mennä niin ku lounaalle minun kanssa”. Klaudia kysy niin ku kaks kertaa. Ja mä oikeesti pääsin tutustumaan, minkälainen henkilö hän on. Ja mä olin, että voi, miten ihana, että mä pääsen lounaalle työkavereiden kanssa. Ja kyllä sieltä pikkuhiljaa auttaa ja kehittää. Mun mielestä ni siihen vois aina [pelata? 01:01:51], että no, puhutaanko vähän aikaa suomea ja vaihdetaanko vähän aikaa englantia. Ja se kyllä meni hyvin. Se, tää ei tarvi… Mä en tarkoita, en missään nimessä, et nyt kutsukaa kaikki lounaalle yhtäkkiä. Mut se vois olla sillon, kun susta tuntuu, että sä oot moikannut riittävästi monta kertaa henkilölle ja sä oot ehkä kysynyt, et “no, mitäpäs kuuluu”, “hyvää viikonloppua” ja “oliko hyvä viikonloppu”, niin ehkä silloin pikkuhiljaa kehitetään tää suhde. No, ehkä joskus mennään yhdessä lounaalle.

Klaudia: Tähän vois kehittää jonkun kaavan, että sit kun on 12 kertaa saanut kysyttyä ne päivän kuulumiset, viikonlopun kuulumiset, niin oisko sitten niin ku aika ottaa seuraava askel, että uskaltaisko pyytää yhteiselle lounaalle.

Kukka-Maaria: Hyvä idea. Joo, näitä ideoita me kyllä tarvitaan. Esimerkiks tuo Työterveyslaitoshan julkaisi nyt ihan vastikään Monimuotoisuusbarometri 2020. Se on neljäs kerta, ku se tehdään. Siinä on nyt sitten huomattu näitten tutkimusten aikana, että… 2007 vuonna on siis tehty se ensimmäistä kertaa. Niin on huomattu, että me ollaankin siirrytty suvaitsemisesta hyväksymisen kautta arvostamiseen. Niin kuin varmaan tässä Klaudia sinunkin toiminnassa näkyy se, että me ei enää pelkästään suvaita sitä, että meidän työpaikoilla on monenlaisista taustoista tulevia, monen ikäisiä, monen sukupuolisiakin ihmisiä nykyään. Eikä pelkästään hyväksytä heitä, vaan myös arvostetaan kaikkea sitä, mitä he ovat ja mitä he osaavat. Se on kyllä minun mielestä aika mahtavaa, että me ollaan pystytty yhteiskuntana tämmöstä asennemuutosta tekemään. Siis täähän on ihan faktaa, että me joudutaan oppimaan tää joka tapauksessa. Tälläkin hetkellä jo kaheksan prosenttia Suomen väestöstä on maahan muuttaneita tai heidän jälkeläisiään. Se on aika iso määrä. Tietysti joillain paikkakunnilla ei niin paljon oo. Mutta esimerkiks Helsingissä ennustuksen mukaan 2035 jo joka kolmas on maahan muuttanut. Ja sitten jos vaikka ajattelee yrityksiä, jotka työskentelee valtakunnallisesti, globaalisti tarjoaa palveluita tai näin, niin me tarvitaan oikeesti heidän osaaminen käyttöön. Me tarvitaan ihan kaikkien osaaminen käyttöön. Meidän pitäis niin kun paljon laajentaa sitä meidän omaa ajatusta tästä asiasta. Ja pienillä teoilla, niin kuin vaikka nämä tervehdykset alkuun ja lounaalle pyytäminen, niin siitä me aletaan saada sitä oppia ja aletaan huomata, että mikä valtava potentiaali meissä kaikissa ihan jokaisessa on.

Ja Savoniassahan tähän on hyvät edellytykset, kun meillä tosiaan on onneksemme monesta taustasta tulevia henkilöitä täällä meidän töissä. Ollaan monimuotoinen työyhteisö.

Jade: Niin ja tähän vielä vois tulla sellanen yllätys. Esimerkiks mä voin jakaa tän kokemus, mitä mulla oli. Espanjalainen hammaslääkäri olit tullut Suomeen. Hän totta kai oppi suomen kieltä. Mutta sillon kun mä tarvitsin mennä siihen hammaslääkäriin, mä menin sinne. Sitten se oli, että “hei, mä katoin sun sukunimi, et Jimenez, et mistä sä oot”. “Meksikosta.” “No, mä oon Espanjasta, niin palvelua saisit espanjaksikin Kuopiossa.” Se oli aivan ihana yllätys. Musta tuntu, että toinen tosi hyvä pointti on, koska meillä on niin paljon ulkomaalaisia, ehkä enemmän Helsingissä, mut koko ajan on tulossa lisää ja lisää, yks tärkeä asenne on, et aina puhutaan ihan ensimmäinen kerta suomea. Et ei mietitä, koska hän on ulkomaalainen näköinen, että ehkä hän ei osaa. Koska musta tuntuu, että jos ulkomaalainen näköinen henkilö on ehkä oppinut jo vaikka vähän suomea, se haluaa päästä harjoittelemaan hänen omaa kielentaito. Vaikka siellä kahvilassa, että “no, kahvi ja pulla, tässä kortilla, en tarvii kuittia”. Ja semmoset niin ku lyhyet lauseet. Mun mielestäni pitäis palvella pelkästään… Jos se henkilö sanoo, et “mä en puhu suomea” tai “tätä en ymmärtänyt”. Sitä mä opin. Mä oon myös ollut töissä tai tehnyt vuorot siellä Hesburgerissa ja mä oon oppinut, että vaikka se henkilö on ulkomaalainen näköinen, että sitä välttämättä puhutaan suomea ja vasta kun jotain ei ole ymmärretty, niin silloin vaihdetaan englanniksi.

Klaudia: Toi on ihan hirveen hyvä pointti, koska oon kiinnittänyt tohon ite huomiota, että jos mä vaikka oon kaupassa ja mä törmään johonkin toiseen ihmiseen vahingossa, ja sit mä tietysit rupeen pyytää anteeks. Mut jos se ihminen näyttää, niin kuin profiloin hänet ulkomaalaiseksi, niin sit mä jotenkin hyvin usein automaattisesti oonkin, että “excuse me, sorry”, enkä että “anteeksi”. Mä oon monta kertaa pysäyttänyt itteni tavallaan sen tilanteen jälkeen, että miks sä teit noin, että hän voi aivan hyvin olla Suomessa syntynyt suomea puhuva Suomen kansalainen. Mutta mä ite rakensin itelleni semmosessa automaattisessa tilanteessa. Suomen huoltosuhteesta puhutaan paljon ja siitä, miten paljon me tarvitaan ulkomailta työvoimaa ja ammattilaisia. Osa on sitä kulttuurimuutosta myös, että meiän pitää iteki ottaa itteämme tietyissä asioissa niskasta kiinni.

Kukka-Maaria: Kyllä. Oli tuo Jaden kokemus hammaslääkärissä myös ihana, koska se oli ihan suoraan tästä Monimuotoisuusbarometrista oikeestaan semmonen käytännön esimerkki. Eli siinähän todettiin, että tämä työyhteisön monimuotoisuus on yhteydessä myös siihen asiakastyytyväisyyteen, mitä siitä organisaatiosta koetaan. Eli jos me pystytään palvelemaan asiakkaita, potilaita ja muita kohtaamiamme ihmisiä myös tarvittaessa muilla kielillä, niin se on tosi iso ja merkittävä tekijä. Se vaikuttaa paitsi asiakastyytyväisyyteen, mahollisesti uusien asiakasryhmien tavoittamiseen. Voiaan saada uusia markkina-alueita, minne yritys pääsee suuntautumaan ja sitä myötä sitten sitten tietysti yrityksen taloudelliseen kannattavuuteen. No, jos se oli kunta-alan hammaslääkäri, niin ei välttämättä siinä esimerkissä. Mutta näissä muissa, niin kuin totesit, Klaudia, että me tarvitaan tosiaan työvoimaa ja osaavaa työvoimaa. Sitten myöskin tämä monimuotoisuus vaikuttaa ihan työpaikan houkuttelevuuteen. Tämä minun mielestä kertoo siitä asennemuutoksesta, joka on jo tapahtunut ja jota tapahtuu koko ajan, että me aletaankin vaatia, että ne yritykset, jotka tuottaa meille palveluja, olisivat, ei pelkästään suvaitsevia, vaan myös arvostavia. He toisivat omalla toiminnallaan esiin, että me ollaan monimuotoinen työyhteisö, meillä eri taustoja arvostetaan. Aika jännästi myös saatiin kuulla tästä henkilöstötyytyväisyyteen kytköksestä, että myös siihen tällä on paljon vaikutusta. Minä ajattelisin, että se on osaltaan just tätä, minkä oon tuonut tässäkin sessiossa esiin, että mitä ite oon kokenut, että minä saan kuulla muista kulttuureista asioita.

Kukka-Maaria: Se on tosi kiinnostavaa ja kiehtovaa. Minun työpäiviin tulee semmosta jotain uutta lisää, mitä sinne ei tulis, jos kaikki olis vaikka pohjoissavolaisia noin 40-vuotiaita naisia. Me ei päästäis ehkä sille levelille niissä keskusteluissa, mihin nyt päästään, kun on monilla taustoilla tulevia henkilöitä sitten omassa työyhteisössä. Eli että tää on ihan kytköksissä tosiaan henkilöstötyytyväisyyteen ja myös organisaation julkisuuskuvaan ja imagoon. Eli kyllä suomalainen yhteiskunta todistettavasti muuttuu.

Jade: Joo. Ja siihen mä voin oikeesti, tää vois tulla ihan vähän yllätyksenä, mut esimerkiks siellä ravintolassa Rossossa, ni mulle on itse asiassa aina, kun henkilö huomaa, että tää on ulkomaalainen tarjoilija ja aina kysyy, että mistä mä oon. Ja sillon ku huomaa, että mä oon Meksikosta, puhun espanjaa. Mulle on itse asiassa ehkä niin kuin kolme tai neljä suomalaisia asiakkaita, jotka tulee ja he aina puhuu mulle espanjaa. Koko vierailun aikana ei puhuta suomea. He tulevat, koska he haluavat myös puhua minun kanssa espanjaksi. Mulla on suomalaisia asiakkaita, jotka on ehkä asunut ulkomailla pitkän aikaa. Mulla on esimerkiks yks lempiasiakas tai ehkä en voi sanoa, että lempiasiakas, mutta se tulee niin kun jossain vaiheessa välillä siihen Rossoon. Hän asui Yhdysvalloissa tosi tosi paljon, monta monta vuotta. Aina kun hän tulee, mulla on hän ja muita asiakkaita, jotka haluavat pelkästään puhua minun kanssa englantia. Siis se on tosi hauskaa, että vaikka mä työskentelen suomalaisessa yrityksessä palvelualalla, se ei oikeasti tarkoita, että mä palvelen aina suomeksi. Mä palvelen myös espanjaksi ja englanniksi suomalainen asiakkaiden kanssa. Ja se on mun mielestäni tosi tosi huippu ja tosi tosi hauska. Esimerkiks mä oon tällä hetkellä markkinointiassistentti. Mutta sitten jos tulevaisuudessa mä haluan olla jotain muuta, vaikka markkinointisuunnittelija tai tehä jotain muuta työtä, mä haluan olla ehkä opettaja tulevaisuudessa, niin mulla on pakko puhua tästä pomon kanssa. Ulkomaalainen pitäis ymmärtää, että se pomo ei välttämättä jokainen kerta tule ja kysy, et “hei, oletko tyytyväinen sun työn kanssa” tai “minne sä oot menossa, haluatko tehdä enemmän tai vähemmän”. Siihen on todella…

Jade: Koska mä odotin monta vuotta ja mä jotenkin en ymmärtänyt, miks nämä mahdollisuudet ei tullu mulle tai miks tää ei tullu puheeks. Sillon mä vasta ymmärsin, et se henkilö pitäis uskaltaa mennä, keskustella sun pomon kanssa ja oikeasti etsiä ja puhua, minkälainen mahdollisuudet sulla on ollut, koska sun mahdollisuus voi olla ihan sun nenän edessä. Mut se vois olla vain, että sä et oo puhunut tästä. Suomessa omasta kokemuksesta voisin sanoa, et ihmiset odottavat, että sä puhut, mitä sä haluat ja tuot esille, minne sä oot menossa.

[taustamusiikkia]

Loppu.

Mitä koronaviruksesta tulisi tietää? Miten suojautua koronavirusta vastaan? Voiko käydä buffetruokalassa syömässä? Tarttuuko virus ilmasta? Milloin tulee rokote? Ja mitä muuta pitää tietää. Kuuntele Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin ylilääkäri, dosentti Markku Kuisman ajatuksia tämän hetken tilanteesta. Toimittajana Savonia-ammattikorkeakoulun lehtori Marko Tolonen