Työelämässä on helppoa piiloutua sen taakse, että aina on hyvä meininki, tehdään upeaa työtä ja tiimissä kehutaan toisten työtä kilpaa. Entä jos ei menekään hyvin, olo on stressaantunut tai kotona on ongelmia? Näistäkin tunteista pitää pystyä puhumaan ja niiden oikein mitoitettu ilmaisu on erittäin tärkeää, myös siellä työpaikalla. Kulttuuri ei ole terve, jos vain positiiviset vibat sallitaan, ja hankalien tunteiden ilmaisemisesta joutuu vaikeuksiin tai vinoon katsotuksi. Negatiivisten tunteiden esiintuomisesta saatetaan vain todeta, etteivät ne kuulu työpaikalle tai yritetään väkisin vääntää tilanne positiiviseksi, vaikkei esim. eroa läpikäyvä ihminen näe siinä hetkessä henkilökohtaisessa elämässään juurikaan mitään hyvää, juhlimisen arvoista saati tunne oloaan kuulluksi, jos esihenkilö kuittaa tilanteen toteamalla ”kyllä se siitä, kaikki kääntyy hyväksi”. Tätä on toksinen positiivisuus.
En sano, etteikö positiivisuus olisi hyvä ja tärkeä asia, toksisessa positiivisuudessa kyse on siitä, ettei hankalille tunteille anneta tilaa, ja asiat yritetään väkisin kääntää positiiviseksi ja itseään joutuu sensuroimaan. Kulttuuri rakentuu epäaitouden ja tekohymyjen varaan. Se on hauras, ja tällainen korttitalo on hyvin altis kaatumaan. Entäs sitten, kun joudutaan suuren ongelman eteen, vaikkapa taloudellisiin vaikeuksiin. Siitä ei selvitä sillä, että ”pysytään vain positiivisena”.
Moni pelkää, ettei menesty, jos ei ole positiivisuutta ympärilleen levittävä onnellisuuden perikuva. Muut pitäisi saada valloitettua elämänilolla ja hersyvällä persoonalla. On normaalia joskus feikata huono päivä pois, mutta tuolloin liika innostuksen esittäminen ja korkeaan energiatasoon itsensä väkisin virittäminen menevät liiallisuuden puolelle. Väkinäinen hyperpositiivisuus ei ole aitoa onnellisuutta tai työniloa, vaan nimenomaan toksista positiivisuutta.
Mihin tunteiden peittely ja omia arvoja vastaan toimiminen voi johtaa? Pahimmillaan sairastumiseen, lievemmilläänkin siihen, ettei illalla jaksa enää mitään, kun on koko työpäivän kuluttanut energiaa onnellisuusnaamarin ylläpitämiseen. Omana itsenään oleminen ei onnistu, jos pakottaa itsensä positive vibes only-moodiin jatkuvasti. Myöskin se on totta, että mitä enemmän hankalia tunteita välttelee ja työntää pois, sen sinnikkäämmin ne pyrkivät pintaan.
Aitoon onnellisuuteen mahtuu myös vaikeat tunteet. Saa olla surullinen, loukkaantunut, pettynyt, epävarma, avuton… Koko tunne-elämän kirjon tunnistaminen on rikkaus, ja niiden käsitteleminen auttaa myös ymmärtämään muita ja olemaan empaattinen. Toksinen positiivisuus puolestaan vähättelee ja mitätöi myös muiden tuntemuksia. Se, että kuuntelemisen sijaan alkaa heti korostamaan asian valoisaa puolta, eikä ota toisen huolta vakavasti, etäännyttää.
Esimerkkejä, miten erottaa toksinen positiivisuus aidosta välittämisestä:
Ajattele vain positiivisesti!
Anna tunteiden tulla, ne on tärkeää päästää ulos. Voinko tehdä jotain helpottaakseni oloasi?
Muilla menee huonommin, nenä pystyyn.
On ok olla surullinen ja itkeä. Haluatko nenäliinan tai halin?
Hymyile, itkeminen ei auta.
Nyt on hankala tilanne, haluatko puhua siitä tai tehdä jotain mieltä keventävää?
Piristy!
Voinko auttaa jotenkin?
Kohta on taas loma!
Olet tehnyt ahkerasti töitä, ansaitset aikaa levätä.
Ei asiat nyt noin huonosti ole!
Sinulla on nyt varmasti vaikeaa, olen aina tässä, jos tarvitset olkapäätä.